ANJALANKOSK SAHKON JOHTAVUUS- JA LAMPOTILAVAIHTELUT

Transkriptio

1 C GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS. RAPORTTI ANJALANKOSK SAHKON JOHTAVUUS- JA LAMPOTILAVAIHTELUT Espoo 1997

2 Ql8/27/97/1 R. Puranen M. Mäkilä H. Saävuori GEOLOGIAN TUTKIMUSKESKUS Geofysiikan osasto Maaperäosasto ANJALANKOSKEN HAUKKASUON SAHKONJOHTAVUUS- JA LAMPOTILAVAIHTELUT JOHDANTO Maapallon pohjoisiin soihin on sitoutunut valtava hiilivarasto (>300 Gt), joka on kerrostunut viime jääkauden jälkeisinä tuhansina vuosina. Suot sisältävät yli 20 % maapallon maaperän hiilivaroista, minkä ansiosta suot ovat tärkeitä puskureita ympäristön muutoksia vastaan. Suot sekä kuluttavat että tuottavat kasvihuonekaasuja siten, että ne ovat yhtäältä huomattavia hiilidioksidin nieluja ja toisaalta metaanin nettolahteita (ks. Gorham 1991; Crill ym. 1992; Martikainen 1996). Soiden hiilitaselaskelmat perustuvat niiden pinnoilta mitattuihin kaasupaastöihin sekä malleihin (Clymo 1984; Ingram 1982), joissa oletetaan veden ja ravinteiden liikkeet hyvin hitaiksi soiden pohjakerroksissa. Viime vuosina on kuitenkin alettu epäillä (Aravena ym. 1993; Romanowicz ym. 1993; Siegel ym. 1995), että hiilikaasujen seka ravinteiden advektiivinen kuljetus soiden pohjaosissa ja jopa pohjan lävitse voivat vaikuttaa merkittävästi soiden hiilitasearvioihin. Veden ja ravinteiden liikkeet määräävät soiden ravinnejakautuman, joka puolestaan vaikuttaa turpeen kasvu- ja hajoamisnopeuksiin. Hapeton hajoaminen tuottaa suurimmat metaanipaästöt ravinnerikkailta aapasoilta, kun taas ravinneköyhillä keidassoilla havaitaan alhaisimmat metaanipäästöt (esim. Crill ym. 1988; Martikainen ym. 1994). Soiden hydrologian ilmastollisen merkityksen lisäksi suovesien liikkeiden tuntemus on tärkeää paikallisemmissakin ympäristötutkimuksissa selviteltäessa saastuttavien aineiden kuljetusta ja kertymistä soiden sisällä (esim. Branfireun ym. 1996; Puranen ym. 1996). Soiden syvemmissäkin kerroksissa on Pohjois-Amerikassa havaittu nopeita muutoksia hydraulisissa virtausolosuhteissa ja turpeen kemiallisessa koostumuksessa (Siegel & Glaser 1987; Romanowicz ym. 1993; Siegel ym., 1995). Tällaisia muutoksia ei kuitenkaan ole todettu Euroopan soissa, joissa pintavalunnan on katsottu vallitsevan

3

4 pinta on loivasti kallellaan eteläänpäin, joten alueellinen pohjaveden virtaus Haukka- suon alla suuntautunee etelään. WE-leikkauksessa suota ympäröivät kukkulat, joilta syöttyy vettä Haukkasuon itä- ja länsi-reunoille. Nykyisellään Haukkasuo on lähinnä keidasräme, joka on lähes luonnontilainen ja sen vähäinen ojitus rajoittuu suon reunoille (Makila 1997). Kuljujen ja kermien muodostamat samankeskiset kehät (kuva 2) maärittävät suon korkeuskäyrät ja siten myös pintavirtaukset, jotka pyrkivät säteittäisesti suon keskeltä reunoille päin kohtisuorasti korkeuskäyriin nähden (vrt. Ivanov 1981 ). Haukkasuon pohjois- ja eteläreunoiltä lähtevät pienet purot purkavat suovesiä kohti kauempana idässä sijaitsevaa Saveronjokea. Haukkasuon itä- ja länsireunat rajoittuvat pieniin hiekkamoreenin peittämiin kalliokukkuloihin (Makila 1997). Pohjoisessa Haukkasuo rajoittuu turvetuotantoalueeseen ja etelässä tasaiseen savialueeseen, joka myös muodostaa Haukkasuon alustan. Haukkasuon kehitys alkoi noin vuotta sitten ja sen tasainen pohja (kuva 3) edesauttoi suon nopeaa leviämistä vaakasuunnassa (Makila 1997). Haukkasuo saavut- Kuva 1. Haukkasuon sijainti ja topografinen asema. Topografiset poikkileikkaukset on piirretty pohjoisetelilsuunnassa (NS) ja Haukkasuon keskeltil. Poikkileikkaukset perustuvat Suomen numeeriseen korkeusmalliin Maanmittauslaitos, lupa nro 125W97). Korkeudet on ilmoitettu metreinii merenpinnan yltipuolella. Pohjois-etelLuunnassa Haukkamo sijaitsee välilla AO-A1900 ja itr-lihsisuunnassa välilla BO-B Indeksikartalla nahdatin Haukkasuon sijainti seka Suomen jako (Ruuhijarvi, 1983) minerotrofisten aapasoiden alueeseen (a) ja ombrotrofisten keidassoiden alueeseen (b).

5

6

7

8

9

10

11

12

13

14

15

16

17

18

19

20

21

22

23

24

25

26

27

28

29