Alueellisen kestävän hyvinvoinnin kehitys ja seuranta GPI -indikaattorilla:

Transkriptio

1 Alueellisen kestävän hyvinvoinnin kehitys ja seuranta GPI -indikaattorilla: Päijät-Häme, Kainuu ja Etelä-Pohjanmaan ELY- keskuksen alue Inka Lemmetyinen Lahden tiede- ja yrityspuisto Oy raportin luonnos

2 Sisällysluettelo: 1. Esipuhe Taustaa Alueellinen ympäristöhallinto ja kestävä kehitys -indikaattorityö Bruttokansantuotteesta hyvinvoinnin mittaamiseen Hyvinvoinnin mittaamisen kehittäminen Aidon kehityksen indikaattori - Genuine Progress Indicator (GPI) Tutkimuksen tulokset Tutkimuksessa mukana olevista alueista GPI-tutkimuksen tulokset yleisellä tasolla ) Taloudellinen hyvinvointi ja sen jakaantuminen, yleiskuva alueista ) Hyvinvointia tuottavien markkinattomien palveluiden ja hyödykkeiden arvo - yleiskuva alueista ) Yksityiset, tuotannon ja kaupungistumisen haitoista aiheutuvat kustannukset, yleiskuva alueista ) Ympäristön tilan heikentymisestä ja luonnonvarojen kulumisesta aiheutuvat kustannukset, yleiskuva alueista Aluekohtaiset tulokset Alueiden GPI-rakenteet Päijät-Häme ) Taloudellinen hyvinvointi ja sen jakaantuminen Päijät-Hämeessä ) Hyvinvointia tuottavien markkinattomien palveluiden ja hyödykkeiden arvo Päijät-Hämeessä ) Yksityiset, tuotannon ja kaupungistumisen haitoista aiheutuvat kustannukset Päijät-Hämeessä ) Ympäristön tilan heikentymisestä ja luonnonvarojen kulumisesta aiheutuvat kustannukset Päijät- Hämeessä ) Yleiskuva Päijät-Hämeen tuloksista Kainuu ) Taloudellinen hyvinvointi ja sen jakaantuminen Kainuussa ) Hyvinvointia tuottavien markkinattomien palveluiden ja hyödykkeiden arvo Kainuussa ) Yksityiset, tuotannon ja kaupungistumisen haitoista aiheutuvat kustannukset Kainuussa ) Ympäristön tilan heikentymisestä ja luonnonvarojen kulumisesta aiheutuvat kustannukset Kainuussa ) Yleiskuva Kainuun tuloksista Jatkotutkimus Alueellinen GPI muille alueille Parempi kestävän hyvinvoinnin komposiitti-indikaattori Suomelle

3 5. Keskustelu ja johtopäätökset Datan hankinnasta GPI:n soveltuvuudesta alueelliseen päätöksentekoon Lähteet Liitteet Liite 1: Laskentametodologia ja muuttujien perustelu B Yksityishenkilöiden kulutusmenot C Tulonjako D Painotettu yksityinen kulutus E - Kotityön ja vanhemmuuden arvo F - Korkeakoulutuksen arvo G - Vapaaehtoistyön arvo H Hyöty kestokulutushyödykkeistä I - Teiden ja katujen tuottamat palvelut J - Rikollisuuden aiheuttamat kustannukset K - Vapaa-ajan menetyksen kustannukset L - Työttömyyden kustannukset M - Kestokulutushyödykkeiden hankintakustannukset N - Työmatkakustannukset P - Auto-onnettomuuksien kustannukset Q - Vesistöjen saastuminen R - Ilman saasteet S - Melusaasteen kustannukset T - Kosteikkojen häviäminen V - Metsien häviäminen ja metsäteiden aiheuttamat kustannukset W - Uusiutumattomien luonnonvarojen kuluminen X Hiilidioksidipäästöjen aiheuttamien haittojen kustannukset Z - Pääoman nettoinvestoinnit AA - Nettoluotonanto ulkomaille O - Kotitalouksien saasteiltasuojautumisen kustannukset Y - Otsonin häviämisen kustannukset U - Maatalousmaan katoaminen Liite 2: Indikaattorikokoelmia Eurostatin SDI-indikaattorit ( headline -indikaattorit): Findikaattorit: Seutu KEKE Vastuullisen maakunnan kriteerit Päijät-Hämeessä

4 Liite 3: Viimeaikaisia GPI-sovelluksia... 2 Liite 4: Käsitteet ja lyhenteet... 4 Liite 5: Kartat... 7 Päijät-Hämeen kunnat... 7 Kainuun kunnat... 8 Etelä-Pohjanmaan ELY-alueen kunnat... 8 Suomen metsäkeskukset

5 1. Esipuhe Tämä tutkimus toteutettiin Päijät-Hämeen ja Kainuun maakunnissa osana Päijät-Hämeen liiton, Kainuun Etu Oy:n ja Kainuun maakunta-kuntayhtymän toteuttamaa Euroopan Unionin (EU) Interreg IV C -rahoitteista FRESH-projektia (Forwarding Regional Environmental Hierarchies). Indikaattorin laskenta toteutettiin Lahden tiede- ja yrityspuisto Oy:ssa ja sen tuloksena syntyi ensimmäisenä EU-alueella Genuine Progress Indicator (GPI) -mittarin alueelliset sovellukset. FRESH-projektin tarkoituksena on vahvistaa kestävää kehitystä (sustainable value creation) aluekehittämisen strategioissa ja yrityskehityskonsepteissa sekä yleisesti tukea kestäviin arvoihin perustuvaa kehitystä projektiin osallistuvilla alueilla. FRESH-projektin on tarkoitus ottaa huomioon sekä teknologiset että sosiaaliset näkökulmat jotka liittyvät mm. ekosuunnitteluun ja ekoinnovointiin. Projektin aikana partnerien on määrä testata ja ottaa käytäntöön valittuja työkaluja, jotka liittyvät talouden kilpailukykyyn ja ympäristön huomioimiseen ( GPI-indikaattori sopii tutkimuksen tavoitteisiin, sillä se mittaa alueen kestävää arvonmuodostusta makrotasolla. Vihreä teknologia tai teknologia ylipäätään ei sisälly GPI-indeksiin, mutta kun teknologia vaikuttaa päästöjä vähentävästi ja yksilöiden elämänlaatua parantavasti, nähdään sen merkitys kohentuneita GPI-lukuina. Mikäli GPI-indeksillä näyttää tapahtuneen kehitystä, sen voidaan katsoa tapahtuneen tavalla, joka ei vaaranna tulevaisuuden mahdollisuuksia. Alueellisen GPI-laskennan pohjana on toiminut Hanna Rätön Suomen GPI:n laskennan lisäksi (2008) Tilastokeskuksen tutkimuspäällikkö Jukka Hoffrénin ISEW-laskennat (2001) ja korkeakouluharjoittelija KTK Hanna-Kaisa Anderssonin kesällä 2010 tekemä alustava laskentapohja. Syksyn 2010 aikana aiemmin kerättyä dataa ja laskentapohjia kuitenkin päivitettiin jokaisen kolmen tutkimuksessa olleen alueen ja kunkin alueen 21 komponentin osalta. Ainoastaan kahta komponenttia (Z ja AA, ks. liite 1) ei päivitetty, sillä tarkennuksia ehditty etsiä projektin aikataulun puitteissa. Laskentametodeja päivitettiin myös Suomen laskennan osalta, jotta yhtenäiset laskelmat saatiin luotua ja luvut ovat vertailukelpoisia keskenään. Muutokset koko Suomea koskeviin GPI-lukuihin ovat perusteltuja eivätkä ne muuta laskennan tuloksia merkittävästi. Joidenkin erien osalta on tuotettu uudempaa tilasto- tai tutkimustietoa ja toisten erien kohdalla Suomen dataa vastaavia tietoja ei ollut saatavilla aluekohtaisesti. 4

6 Alueellisten GPI-tarkastelujen avulla voidaan tuottaa tietoa paikallisella tasolla merkittävimmistä taloudelliseen hyvinvointiin ja ekologiseen kestävyyteen vaikuttavista seikoista. Saman hankkeen yhteydessä on sivuten arvioitu GPI:n soveltuvuutta ELY keskuksen näkökulmasta ja pilotoinnin kohteena on ollut Etelä-Pohjanmaan ELY -keskuksen alue, joka koostuu kolmesta maakunnasta (Etelä-Pohjanmaa, Keski- Pohjanmaa ja Pohjanmaa). Tässä raportissa on vastattu tutkimussuunnitelmassa asetettuihin tutkimuskysymyksiin. Kappaleessa kolme tarkastellaan kuinka GPI:n mittaama kestävä taloudellinen hyvinvointi ja indikaattorin eri osatekijät (esim. markkinaton tuotanto, ekologinen rasite) ovat kehittyneet näillä alueella verrattuna yleisesti käytettyihin mittareihin, kuten bruttokansantuotteen (BKT). Lisäksi vertaillaan kuinka kehitys alueella eroaa kansallisesta tasosta, mitä eroja alueiden välillä on havaittavissa GPI -indikaattoria käyttäen ja pyritään havaitsemaan kullekin alueelle olennaisimmat taloudelliseen hyvinvointiin ja ekologiseen kestävyyteen vaikuttavat seikat, sikäli, kun ne tulevat huomioitua GPI-mittarilla. Kappaleessa neljä käsitellään indikaattorin kehityskohteita sekä Suomen, että alueellisia tarpeita paremmin vastaavaksi. Kappaleessa viisi pyritään kuvaamaan niitä etuja ja rajoitteita, mitä alueellisella GPI -tarkastelulla on ja pohditaan millä tavoin indikaattorista on apua alueellisessa päätöksenteossa. 2. Taustaa 2.1 Alueellinen ympäristöhallinto ja kestävä kehitys -indikaattorityö Sekä Suomessa että Euroopan Unionin (EU) alueella on havaittu selvä tarve kehittää alueellisia indikaattoreita, joita sovellettaisiin yhtenäisesti. Tällöin mm. eri alueiden haasteet nousisivat selvemmin esiin ja yhteisön varat voitaisiin kohdentaa tarkemmin paikallistasolle. Tällä hetkellä tilanne on se, ettei EU:ssa ole saatavilla riittävästi laadukasta paikallistason tietoa. EU:n koheesiopolitiikan tavoitteisiin kuuluu alueellisen tilastoinnin kehittäminen erityisesti kestävä kehitys (KEKE)- ja ympäristöasioissa, kuten myös erilaisten sosiaalisten tilastojen osalta. (EU, 2010). Indikaattorit ovat tärkeä osa alueellisen tuloksellisuuden arvioinnissa niin Elinkeino-, liikenne ja ympäristökeskuksissa (ELY:t) kuin Työ- ja elinkeinoministeriössäkin (TEM). Ne auttavat tavoitteisiin pääsyn arvioinnissa kvantitatiivisesti. Suomessa tilanne kansallisen tason indikaattorityössä on kansainvälisesti katsoen hyvä. Esimerkiksi Findikaattori-portaali tarjoaa tietoa lukuisista muuttujista. Alueellisella tasolla tilastointi ympäristö- ja sosioekonomista asioista on kuitenkin puutteellista, hajautunutta ja epäyhtenäistä. Indikaattoreiden koetaan Suomessa valikoituneen poliittisin päätöksin, eikä tieteellisyys ole niiden takana suuressa roolissa. Erilaisia indikaattorikokoelmia on lukuisia. Kansallisten indikaattoreiden alueellistaminen on vaikeampaa kuin alueellisten kansallistaminen. Niin kutsuttu Stratos-hanke tähtää ELY- 5

7 keskusten indikaattorikokoelmien yhtenäistämiseen. Työn on määrä valmistua keväällä ELYkeskusten tulee indikaattorikokoelmillaan palvella sekä asiakkaidensa tarpeita, vastata tuottavuusvaatimuksiin ja pitää huolta yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta (kilpailukyky, väestön hyvinvointi) ja kestävän kehityksen noudattamisesta (esim. ilmastonmuutoksen huomioiminen). (ELY keskusten ympäristöohjelma/strategia- ja indikaattorivastaavien tapaaminen Seinäjoella ) Sekä Suomessa että kansainvälisesti ilmassa on tendenssiä indikaattorien yhdistämisen suuntaan. Toistaiseksi esimerkiksi energiankäytön ja BKT:n irtikytkentää voidaan tarkastella kansallisella tasolla. Päättäjät tuntuvat haluavan luvun, yhden indikaattorin jota katsoa, mutta sen sijaan indikaattoreita tarjotaan kymmeniä. Komposiitti-indikaattorissa eri indikaattoreita kootaan yhteen. Liitteessä 3 on esitetty muutamia indikaattorikokoelmia ja kappaleessa 2.3 kerrotaan enemmän komposiitti-indikaattoreista. Alueiden komitean Eurooppa strategian seurantafoorumi järjesti kyselytutkimuksen kerätäkseen paikallis- ja alueviranomaisten näkemyksiä ja kokemuksia BKT:sta ja sosio-ekonomisista indikaattoreista. Vastaajien mukaan sosiaalinen eriarvoisuus korreloi positiivisesti yhtäältä korkean työttömyyden ja toisaalta luonnonympäristön tilan heikentymisen kanssa. Useimmat vastaajista ovat sitä mieltä, että jatkossakin olisi panostettava merkittävästi koulutukseen ja työllisyyteen (sosiaalinen ulottuvuus), kestävään taloudelliseen toimintaan (taloudellinen ulottuvuus) ja yhteiskunnallisten haasteiden ekologiseen hallinnointiin (ympäristöulottuvuus). Indikaattorit, joiden perusteella alueet ovat oikeutettuja saamaan rahoitusta tulevan koheesiopolitiikan ohjelmista, saattavat luoda jaon alueiden välille. 2.2 Bruttokansantuotteesta hyvinvoinnin mittaamiseen Hyvinvoinnin mittarina yhteiskunnassa on totuttu käyttämään asukasta kohden laskettua bruttokansantuotetta (Gross Domestic Product, BKT). Kansantalouden tilinpidon tärkein mittari, BKT mittaa kuitenkin vain kuitenkin tavara- ja palvelutuotannon määrän kasvua rahamääräisenä ja kertoo yhteiskunnan taloudellisten virtojen suuruudesta. BKT ei tee eroa negatiivisten ja positiivisten toimintojen välille tai huomioi markkinoiden ulkopuolisia hyvinvointiin vaikuttavia tekijöitä. BKT:ta kasvattavat myös hyvinvointia heikentävät asiat kuten rikollisuus, sairaudet, onnettomuudet, luonnonkatastrofit, kun niiden aiheuttamat haitat joudutaan korjaamaan. Jotta hyvinvoinnista olisi mahdollista muodostaa kattava kuva, tulee markkinattomat luonnon tarjoamat hyödykkeet ja ulkoisvaikutukset hinnoitella sekä negatiivisia asioita korjaavat toiminnot erottaa todellista positiivista, hyvinvointia luovista, toimista. Talouskasvu on historian saatossa mahdollistanut ihmiskunnan keskimääräisen hyvinvoinnin kasvun, mutta on resurssien käytön ja tästä aiheutuvien ulkoisvaikutusten vuoksi ristiriidassa kehityksen kestävyysaspektin kanssa. Luonnonvarojen riittävyys ja ympäristön tila asettavat omat rajoitteensa ihmisten hyvinvoinnin kasvulle, mistä johtuen 1980-luvulta lähtien on puhuttu yhä enemmän kestävästä kehityksestä. Esimerkiksi 6

8 ilmastonmuutos on kiihtynyt kasvaneen taloudellisen aktiivisuuden myötä ja öljyvarojen ehtyminen on saanut ihmiskunnan havahtumaan rajojen olemassaoloon. Viime vuosikymmeninä kiinnostus talouden ja luonnonvarojen välisen vuorovaikutuksen tutkimiseen on näkynyt kasvaneena panostuksena vihreän bruttokansantuotteen kehittämiseen ja kestävän kehityksen käsitteen tarkempaan määrittelyyn. BKT:tta tarkasteltaessa talouden tuotannon merkitys korostuu ja monet muut elämänlaatuun keskeisesti vaikuttavat tekijät jäävät huomiotta. Asukasta kohden laskettu bruttokansantuote kuvaa kotitalouden tulotason tavoin keskimääräistä materiaalista elintasoa, mikäli ja siten epäsuorasti hyvinvointia, mikäli kulutusta pidetään hyvinvoinnin lähteenä. Tutkimusten mukaan kulutusmahdollisuuksilla mitattu hyvinvointi on Suomessa kasvanut voimakkaasti viime vuosikymmenten aikana, mutta kulutuksen kasvu ei kehittyneissä teollisuusmaissa enää suoraan lisää ihmisten subjektiivista onnellisuutta tai hyvinvointia. Median ja politiikan tapaa puhua kansantalouden bruttokansantuotteesta (BKT) asukasta kohden hyvinvoinnin mittana voidaan pitää harhaisena, sillä bruttokansantuotetta ei alun perin luotu tätä tarkoitusta varten. Asiaan perehtyneet toki tuntevat BKT:n ominaisuudet. Keskimääräinen BKT per asukas on monin tavoin huono myös pelkän taloudellisen hyvinvoinnin ja kehityksen mittari, sillä se ei esimerkiksi kerro mitään yhteiskunnan tuloeroista. Tulot voivat olla keskittyneet harvojen haltuun, jolloin taloudellinen hyvinvointi jakaudu koko kansakunnalle. Myös Suomessa BKT-kriitiikki on saanut melko paljon mediahuomioita viime vuosien aikana. Nykyisellään monet lyhyellä tähtäimellä tuotantoa kasvattavat toimet heikentävät luonnon tilaa eivätkä lisää hyvinvointia samassa mittakaavassa varsinkaan pidemmällä aikavälillä. Hyvinvoinnin kasvattamiseen tähtäävien poliittisten toimien vaikuttavuutta olisi siis pystyttävä arvioimaan nykyistä paremmin. Tavoitteena tulisi olla löytää taso, jolla ihmisten hyvinvointi ja onnellisuus saataisiin pysymään riittävinä tuotannon maksimoinnin sijaan. Mikäli perintesen kansantalouden tilinpidon oheen kehitetään satelliittijärjestelmää, joka huomioi paremmin hyvinvoinnin ja luontopääoman kulumisen, kestävän kehityksen mittaaminen helpottuu. Tällaisen satelliittijärjestelmän tulisi sisältää esimerkiksi luonnonvarojen arvo, ympäristöongelmat, tutkimus- ja kehitystoiminta, markkinoiden ulkopuolinen työ ja terveyteen liittyviä seikkoja. 2.3 Hyvinvoinnin mittaamisen kehittäminen Taloudellisen hyvinvoinnin ja kestävän kehityksen kuvaamiseen on kehitetty useita erilaisia indikaattoreita, joista monet linkittyvät ympäristötilinpitoon. Ne pyrkivät huomioimaan hyvinvoinnin osa-alueet tämänhetkisiä indikaattoreita (BKT tai yksityinen kulutus) paremmin. Erilaisia osa-aluita yhteen laskevia mittareita kutsutaan komposiitti-indikaattoreiksi (composite indicator) luvulla pinnalla oli ns. hyvinvoinnin taloustiede, joka toi mukanaan useita onnellisuutta ja yksilön hyvinvointia mittaavia indikaattoreita. Yksi ensimmäisistä oli Bhutanin kuninkaan vuonna 1971 esittämä Gross National Happiness 7

9 (GNH, Bruttokansanonnellisuus). Se asetettiin vuonna 1971 Bhutanissa kansalaisten hyvinvoinnin kuvaajaksi. Maassa oli siten tarkoitus maksimoida tätä onnellisuusmittaa, ei bruttokansantuotetta. GNH koostuu sekä objektiivisista että subjektiivisista mittareista. GNH:n kanssa samoihin aikoihin kehitetyn Measure of Economic Welfaren (MEW, Nordhaus & Tobin 1973) takana oli sen sijaan se taloustieteestä tuttu ajatus, että ihmiset saavat hyvinvointia kuluttamistaan hyödykkeistä. Nordhaus ja Tobin rakensivat indeksin jaottelemalla bruttokansantulon kulutukseen, investointeihin ja välituotantoon, joista MEW:in pohjaksi valittiin kulutus. Kulutushyötyä korjattiin mm. kotityön ja vapaa-ajan arvoilla, keinotekoisesti arvotetuilla urbanisoitumisen haitoilla, sekä joillakin kulutuserillä, joiden katsottiin olevan ennemmin valitettavia välttämättömyyksiä, kuin hyvinvointia lisäävää kulutusta. (Rättö 2008) Tietoisuus talouskasvun ympäristövaikutuksista kasvoi 1980-luvulla ja syntyi indikaattoreita, jotka keskittyivät ekologisen kestävyyden huomioimiseen. Huoli uusiutumattomien luonnonvarojen riittävyydestä sai oheensa keskustelun tuotannon haitallisista ulkoisvaikutuksista sekä ihmisen että planeettamme terveydelle. Bruntlandin komitean raportti (Bruntland et al. 1987) täsmensi kestävän kehityksen määritelmää vuonna 1987 ja luonnonvarojen liikayödyntäminen ja kasvavat ympäristöongelmat näkyivät yhä paremmin tämän jälkeen kehitetyissä indikaattorikokoelmissa ja komposiitti-indikaattoreissa. Puhtaat ekologiset mittarit mittaavat joko ihmisen toiminnan kuormitusta ympäristölle tai ympäristön tilaa verrattuna johonkin tavoitetasoon. Eräs tunnetuimmista on 1990-luvun alussa esitelty Ekologinen Jalanjälki (ks. esim. Rees 1992), jonka tarkoituksena on kuvata ihmisten toimintoihinsa tarvitsemia biologisia resursseja ja verrata tätä tarvetta biokehän tuotantokykyyn. Nykyään Ekologista Jalanjälkeä edistää Maailman luonnonsäätiö. Samoihin aikoihin vuonna 1990 YK esitteli Inhimillisen kehityksen indeksin, Human Development Index (HDI), joka mittaa hyvinvointia yhdistämällä taloudellisen toimeentulon, terveyden ja tietotason. HDI oli pitkän aikaa tunnetuin hyvinvoinnin yhdistelmämittari. Noin vuosikymmen myöhemmin kehitettiin useiden kansainvälisten organisaation yhteistyönä Yalen yliopistossa kehitetty Environmental Sustainability Index (ESI) ja sitä seurannut Environmental Performance Index (EPI). ESI ja EPI kuvaavat kansakunnan kykyä suojella luonnonvarojaan ja ympäristöä nyt ja tulevaisuudessa. EPI-indeksi sisältää kymmeniä luonnon tilaa ja -suojelutoimia kuvaavia indikaattoreita (Emerson et al. 2010), jotka on skaalattu kukin omaan tavoitetasoonsa. Moderneista, monipuolisesti juuri ihmisten hyvinvointiin keskittyneistä indikaattoreista tunnetuin lienee Dalyn ja Cobbin vuonna 1989 kehittämä Index of Sustainable Economic Welfare:n (ISEW), josta myöhemmin kehitettiin edelleen Genuine Progress Indicator (GPI). ISEW ja GPI rakentuvat MEW:in tavoin Nordhausin ja Tobinin ajatukseen yksityisestä kulutuksesta, josta vähennetään ja johon liitetään erilaisia hyvinvointia lisääviä ja vähentäviä tekijöitä rahamääräisinä. GPI ja ISEW pyrkivät kuvaamaan kestävää hyvinvointia : mikäli indeksi kasvaa, voidaan katsoa hyvinvoinnin kasvaneen kestävästi. Tällöin hyvinvoinnin tuotanto ei olisi aiheuttanut liiallista luonnonvarojen kulutusta tai talouskasvun hyödyt ylittäviä 8

10 negatiivisia ulkoisvaikutuksia. (ks. esim. Talberth 2006; Rättö 2008; Daly & Cobb 1989). Kestävä hyvinvointitaso liittyy läheisesti taloustieteen kestävä tulon käsitteeseen: Kestävä tulo on suurin mahdollinen määrä, jonka henkilö tai talous voi kuluttaa yhden periodin aikana vähentämättä seuraavan periodin kulutustaan. Mittareiden tarkoituksena onkin kertoa nimenomaan yhteiskunnan kestävästä taloudellisen hyvinvoinnin tilasta ja mahdollisuuksista ylläpitää vastaavaa hyvinvoinnin tasoa myös tulevaisuudessa. Hyvinvointitarkastelujen laajentaminen tulevaisuuteen on tärkeää, sillä useat esimerkiksi ympäristöön kohdistuvat vaikutukset ovat pitkäkestoisia ja vaikeasti ennakoitavia. Kun hyvinvoinnin ei-taloudellisia osa-alueita yritetään integroida laskentaan, ongelma syntyy siitä, etteivät ne ole yhteismitallisia. Yksityishenkilön käytettävissä olevia tuloja ja vapaa-aikaa ei voi suoraan laskea yhteen, sillä toista mitataan euroissa ja toista tunneissa. Kun halutaan laskea yhteen appelsiineja ja omenoita, yhteisenä arvon mittana käytetään yleensä rahaa ja avuksi otetaan niin sanotut keinotekoiset hinnoittelumenetelmät. Hinnoittelumenetelmien kiistanalaisuus ja yhdistelemisen mielekkyyden perusteleminen ylipäätään heikentävät yhdistelmäindikaattoreiden kannatusta. Mm. edellä mainituista syistä BKT:n käyttö yleisenä hyvinvoinnin indikaattorina, vaikkakin epätäydellisenä, on nähty perusteltuna. Useimmat taloustieteilijätkin ovat kuitenkin sitä mieltä, että kansantalouden tilinpidon kehittäminen on tarpeen ja sen rinnalle täytyy löytää täydentäviä mittareita. Eräs melko helposti rahamääräisenä mitattava ja moniin suppeisiinkin vihreisiin tilinpitoihin sisältyvä tekijä ovat niin kutsutut puolustautumiskustannukset. Niillä kuvataan sitä rahamäärää, joka käytetään tuotannon negatiivisilta ulkoisvaikutuksilta suojautumiseen ja joka normaalisti tulee lasketuksi mukaan kansantuotteeseen ilman, että sen voidaan katsoa kasvattavan hyvinvointia (Pearce et al. 1989). Erilaisia markkinattomia hyödykkeitä ja haitakkeita otetaan mukaan rahamääräisiin tilinpitoihin keinotekoisen hinnoittelun avulla. Hinnoittelu käytännöistä ei kaikissa tapauksissa vallitse yksimielisyyttä, mutta käytetyillä hinnoilla on takanaan kunkin tieteenalan kattava tutkimus. Jos esimerkiksi hyvinvoinnin mittariin liitettävistä tekijöistä otetaan vapaa-aika ja tulotaso, tekee niiden yhteenlaskusta ongelmallista se, että ihmiset arvostavat vapaa-aikaa eri tavoin. Samoin ihmiset arvostavat vapaa-aikaansa eri tavoin eri elämänvaiheissaan. Myös ilmansaasteiden vaikutus eri ihmisten terveyteen vaihtelee. Aina on siis käytettävä jonkinlaista keskiarvoa. Erilaisten markkinattomien hyödykkeiden, pääomaerien ja palveluiden ottaminen mukaan tilinpitokehikkoon tulee kuitenkin alan tutkijoiden mukaan päivä päivältä toteuttamiskelpoisemmaksi. Laadullisen huononemisen arvottaminen (esimerkiksi ympäristön saastumisen seurauksena) on sen sijaan edelleen melko vaikeaa. YK:n suosiessa (SEEA) ylläpitokustannusten metodia (se rahamäärä, mikä kuluisi kun luonnon tila palautettaisiin sellaiseksi, kuin se oli tilinpitokauden alussa), esimerkiksi Maailmanpankin sovelluksissa suositellaan saastumisen marginaalikustannusten käyttöä (Halmilton & Clemens 1998). 9

11 Erilaisilla komposiitti-indekseillä voidaan havainnollistaa yhteiskunnallista kehitystä ja tehdä vertailuja eri maiden välillä. Rahamääräiset mittarit ovat erityisesti poliitikkojen toiveissa, sillä niiden avulla ympäristöön ja hyvinvointiin liittyviä muutoksia saadaan verrattua taloudelliseen toimintaan ja erilaisten aloitteiden ja toimenpiteiden tuotot ja kustannukset näkyviin. Yksi luku on informatiivinen ja pystyy kilpailemaan BKT:n rinnalla indikaattorikokoelmia paremmin esimerkiksi uutisoinnissa. 2.4 Aidon kehityksen indikaattori - Genuine Progress Indicator (GPI) Aidon kehityksen indikaattori (Genuine Progress Indicator, GPI) on Herman Dalyn ja John Cobbin kehittämän Kestävän taloudellisen hyvinvoinnin indeksin (Index of Sustainable Economic Welfare, ISEW) pohjalta jatkokehitetty mittari, jonka ensimmäinen versio esiteltiin vuonna GPI:llä halutaan kuvata sen nimen mukaisesti maassa tapahtunutta aitoa, todellista kehitystä. GPI tarkastelee erityisesti kuluttajien vastaanottamaa kestävää hyvinvoinnin tasoa ja sopii erityisesti pidemmän aikavälin kehitystrendien kuvaamiseen. Taloudellisesti arvotettuna mittarina se auttaa ympäristöön ja kestävyyteen liittyvien tekijöiden hahmottamisessa osaksi hyvinvointia. GPI:n lähtökohtana ovat tulonjaolla painotetut yksityiset kulutusmenot, minkä lisäksi se huomioi muun muassa tulonjaon, ympäristön pilaantumisen ja luonnonvarojen kulumisen taloudelliset arvot. Taloudelliset arvot määrittyvät erilaisten keinotekoisten hinnoittelumenetelmien avulla. GPI kuvaa ympäristötekijöitä monipuolisesti ja huomioi myös yhteiskunnalliset tekijät varsin kattavasti. GPI ottaa huomioon ISEW:sta poikkeavia tekijöitä ja niiden painoarvo on erilainen (ks. Taulukko 1). Indeksi ei kuitenkaan sisällä suoraan ihmisten kokemaa subjektiivista hyvinvointia tai onnellisuutta kuvaavia tekijöitä, vaan kuvaa pikemminkin niitä edellytyksiä, jotka ympäröivä yhteiskunta tarjoaa onnellisen elämän saavuttamiseksi. Suomen GPI-aikasarja laskettiin ensimmäisen kerran Tilastokeskuksessa vuonna Tällä hetkellä aikasarja kattaa vuodet Nykyisin GPI-indeksiä edistää yhdysvaltalainen Redefining Progress -järjestö. GPI:n laskennan perusarvona toimivaa yksityistä kulutusta painotetaan yhteiskunnan tulonjaon tasaisuutta kuvaavalla Gini-indeksillä siten, että tasaisempi tulonjako tuottaa painotetulle kulutukselle korkeamman arvon. Taustalla on oletus tasaisen tulonjaon yhteiskunnan hyvinvointia lisäävästä vaikutuksesta. Kohtuullisen tasainen tulonjako on useiden tutkijoiden mielestä demokraattisen hyvinvointiyhteiskunnan ja tehokkaasti toimivan talouden perusedellytys. Tarkoituksena on perustaa mittari taloudelliselle tunnusluvulle, joka mahdollisimman oikealla tavalla kuvaa ihmisten kulutustasoa. Talouspolitiikan eräänä painopisteenä tulisikin olla painotettujen kulutusmahdollisuuksien (palkkatulojen ja tulonsiirtojen määrän) nostaminen. Painotettua yksityistä kulutusta korjataan GPI:n laskennassa tämän jälkeen hyvinvointia vähentävien ja sitä lisäävien tekijöiden arvoilla. GPI pyrkii siis erottamaan taloudellisen toiminnan myönteiset vaikutukset sen ympäristön ja yhteiskunnan tilaa heikentävistä vaikutuksista, sekä ottamaan huomioon ympäristövaikutusten keston. Näin yhteen mittariin voidaan sisällyttää hyvinkin erilaisia osa- 10

12 alueita. Käytännössä GPI:n laskeminen edellyttää varsin laajoja ja kattavia aikasarjoja indeksin sisältämistä osatekijöistä sekä erilaisten hinnoittelumenetelmien soveltamista. GPI:n laskentakaava voidaan esittää yksinkertaistettuna seuraavasti: GPI = C adj. + B - F - H + I jossa C adj. on tulonjaolla painotettu yksityinen kulutus, B on hyvinvointia tuottavien markkinattomien palveluiden arvo, F on yksityiset, tuotannon haitoista aiheutuvat menot, H on luonnon heikentymisestä ja luonnonvarojen kulumisesta aiheutuvat kustannukset, I on pääomakannan kasvu ja kansainvälisen kaupan tasapaino. GPI:n komponentit on jaettu neljään ryhmään myös tässä raportissa ja niitä merkitään seuraavin numeroin. Yllä olevan yhtälön I, pääomakannan kasvu ja kansainvälisen kaupan tasapaino lisätään GPI-lukemiin, mutta niitä ei ole tässä tutkimuksessa tarkasteltu aluekohtaisesti. Ryhmät sisältävät seuraavat yksittäiset komponentit: 1) Painotettu yksityinen kulutus: Yksityiset kulutusmenot ja tulonjako. 2) Hyvinvointia tuottavien markkinattomien palveluiden ja hyödykkeiden arvo: Kotitaloustyön ja vanhemmuuden arvo, korkeakoulutuksen arvo, vapaaehtoistyön arvo, kestokulutushyödykkeiden tuottamat palvelut ja tiekannan tuottama hyöty. 3) Yksityiset, tuotannon haitoista aiheutuvat kustannukset: Rikollisuuden aiheuttamat kustannukset, vapaa-ajan menettämisen arvo, vajaatyöllisyyden kustannukset, kestokulutushyödykkeiden hankintamenot, työmatkakustannukset ja liikenneonnettomuuksien kustannukset. 4) Ympäristön tilan heikentymisestä ja luonnonvarojen kulumisesta aiheutuvat kustannukset: Vesistöjen pilaantumisen kustannukset, ilmansaasteiden kustannukset, meluhaittojen kustannukset, soiden ja kosteikkojen häviäminen, metsien häviäminen, uusiutumattomien luonnonvarojen käyttö ja hiilidioksidipäästöjen aiheuttamat vahingot. 11

13 Taulukko 1: ISEW:n ja GPI:n komponentit Index of Sustainable Economic Welfare (ISEW) Genuine Progress Indicator (GPI) + Painotettu yksityinen kulutus + Painotettu yksityinen kulutus + Kotitaloustyön arvo + Kotitaloustyön ja vanhemmuuden arvo + Kestokulutushyödykkeiden tuottamat palvelut + Korkeakoulutuksen arvo + Katujen ja maanteiden tuottama hyöty +/- Vapaaehtoistyön arvo + Julkiset kulutusmenot terveyteen ja koulutukseen + Kestokulutushyödykkeiden tuottamat palvelut - Kestokulutushyödykkeiden hankinta + Maanteiden tuottama hyöty - Yksityiset terveys ja koulutusmenot - Rikollisuuden aiheuttamat kustannukset - Mainonnan kustannukset - Vapaa-ajan menettämisen arvo - Työmatkakustannukset - Vajaatyöllisyyden kustannukset - Kaupungistumisen aiheuttamat kustannukset - Kestokulutushyödykkeiden hankinta - Liikenneonnettomuuksien kustannukset - Työmatkakustannukset - Veden pilaantumisen kustannukset - Kotitalouksien saasteiden torjunta - Ilmansaastumisen kustannukset - Liikenneonnettomuuksien kustannukset - Meluhaittojen kustannukset - Vesistöjen pilaantumisen kustannukset - Soiden häviäminen - Ilmansaasteiden kustannukset - Maatalousmaan häviäminen - Meluhaittojen kustannukset - Uusiutumattomien luonnonvarojen käyttö - Soiden ja kosteikkojen häviäminen - Aiheutuneiden pitkä-aikaisten ympäristövaurioiden arvo - Maatalousmaan häviäminen - Pääoman nettokasvu - Luonnontilaisten metsien häviäminen +/- Muutokset maan kansainvälisessä asemassa - Luonnonvarojen käyttö =ISEW Lähde: Hoffrén (2008). Tilastokeskus. - Hiilidioksidipäästöjen aiheuttamat vahingot - Otsonikerroksen ohentumisen kustannukset +/- Pääoman nettokasvu +/- Nettolainananto = GPI ISEW- ja GPI-indikaattoreiden kuva yhteiskunnan edistymisestä voi poiketa merkittävästikin BKT:n luomasta kuvasta. Suomessa BKT:n kasvu on koko sodanjälkeisen ajan ollut reipasta, mutta GPI:n mukaan suomalaisten hyvinvointi ei juuri ole kasvanut sitten 1980-luvun puolivälin jälkeen tuotannon kasvusta huolimatta (ks. Kuvio 1). 12

14 Kuva 1: Suomen BKT, ISEW- ja GPI-indikaattoreiden kehitys (asukasta kohti vuoden 2000 hinnoin), lähde Hoffrén (2001) ja Rättö (2008) GPI on herättänyt kansainvälistä mielenkiintoa ja mittarin aikasarjoja on laskettu muun muassa Yhdysvalloille, Australialle, Ranskalle, Itävallalle, Kanadalle, Chilelle, Italialle, Hollannille, Skotlannille, Iso-Britannialle sekä Suomelle. Se on nähty kattavana ja nyky-yhteiskuntaan soveltuvana hyvinvoinnin ja ekologisen kestävyyden mittarina. Yhdysvalloissa, Kanadassa, Australiassa ja esimerkiksi Kiinassa on laadittu myös aluetason GPI-sovelluksia (ks. liite 3). Tutkimusten tulosten linja on ollut melko yhtenäinen: BKT:n ja GPI:n kasvu-urat erkaantuvat yleensä suunnilleen 1980-luvulla. Eri maiden ja alueiden sovelluksissa käytetty metodologia poikkeaa toisistaan monin paikoin merkittävästikin (ks. liite 3). Tässä tutkimuksessa on pitäydytty Talberthin (2006) amerikkalaisessa metodologiassa niin pitkälti, kuin se on ollut mahdollista. Amerikkalaisessa tutkimuksessa käytetyt hinnat tiettyjen ympäristöön liittyvien pitkäaikaisten vaikutusten mittaamisessa eivät välttämättä kuvaa Suomen tilannetta parhaalla mahdollisella tavalla. Olisikin ensiarvoisen tärkeää, että sopivammat hinnat selvitettäisiin. Esimerkiksi kosteikkojen ja luonnontilaisten metsien häviämisen kustannusten on havaittu tässä tutkimuksessa sopivan Suomen tilanteen kuvaamiseen todennäköisesti heikohkosti. Näiden erien merkitys lopullisiin laskelmiin amerikkalaista metodologiaa käyttäen on suuri. Koska erot tässä tutkimuksessa mukana olevien alueiden maantieteellisissä oloissa on merkittävät, aiheuttavat sarakkeet T ja V (ks. liite 1) isot erot alueiden välille. GPI vaatii edelleen kehittämistä, sillä eduistaan huolimatta mittariin sisältyy myös monia haasteita ja jatkokehittämisen paikkoja. Kehittämiskohteita käsitellään tarkemmin kappaleessa 4. 13

15 3. Tutkimuksen tulokset 3.1 Tutkimuksessa mukana olevista alueista Tässä tutkimuksessa lasketaan GPI-aikasarja kolmelle erilaiselle alueelle eri puolilta Suomea. Jotta GPI:n tuloksia olisi mielekästä analysoida, on ensin perehdyttävä alueiden ominaispiirteisiin ja niiden eroavaisuuksiin. Nykyisen aluehallintouudistuksen myötä perustettujen ELY-keskuksien alueiden rajat ovat eläneet aikavälillä Päijät-Hämeen ja Kainuun maakuntien rajat ovat sen sijaan pysyneet melko muuttumattomina tarkasteluajanjakson aikana. GPI:n laskenta tässä tutkimuksessa toteutettiin pitkälti vuoden 2010 maakuntajaon mukaan. Ensimmäinen laskenta-alue on Päijät-Häme, joka kuuluu osaksi Hämeen ELY-keskusta. Toinen laskenta-alue on Kainuun maakunta, jolla on oma ELY-keskuksensa. Kolmannen alueen muodostavat Etelä-Pohjanmaan, Keski- Pohjanmaan ja Pohjanmaan maakunnat, jotka kuuluvat Etelä-Pohjanmaan ELY-keskuksen toimintaalueeseen. Tässä tutkimuksessa käytetään jatkossa viimeisestä aluekokonaisuudesta nimitystä EP-ELY (- keskuksen alue) yksinkertaisuuden vuoksi. Mukana olevista kolmesta alueesta pinta-alaltaan ja väestöltään suurin alue on EP-ELY:n alue ( km 2 ja asukasta 2009). Kainuu on lähes yhtä laaja alue kuin EP-ELY, mutta väkiluvultaan se jää vain viidesosaan EP-ELY:n luvuista ( km 2 ja asukasta). Päijät-Häme on maapinta-alaltaan pienin (5 126 km 2 ja asukasta) (Tilastokeskus). Suomen väestö on kasvanut tasaisesti koko tarkasteluajanjakson ajan, tilanne on ollut sama Päijät-Hämeessä. Etelä-Pohjanmaan ELY -alueella väestö on pysynyt lähes vakioisena. Kainuun väestö sen sijaan on laskenut loivasti 1980-luvulta lähtien. 14

16 Kuva 2: Väestökehitys alueilla ja Suomessa vuodesta 1960 Tutkimuksessa mukana olevien alueiden koko ja taloudellinen merkitys Suomen mittakaavassa poikkeaa toisistaan. Vielä 1960-luvulla Kainuun BKT muodosti 2,1 % Suomen BKT:sta, tänä päivänä vastaava luku on 1,2 %. EP-ELY-alueen vastaavat luvut ovat 9 % (1960) ja 6,7 % (2009) ja Päijät-Hämeen 4,2 % ja 2,9 %. Vertailemalla BKT-lukuja asukasta kohden (kuva 3) nähdään, että pääkaupunkiseudun ja muiden kasvukeskusten vaikutus näkyy koko Suomen luvuissa niitä nostaen. Päijät-Hämeen BKT asukasta kohden on alueista korkein. Kainuussa BKT per asukas on matalin.. Kuva 3: Alueellinen BKT ja yksityiset kulutusmenot asukasta kohden Kuvan 3 oikean puoleisen kuvaajan koko Suomen kulutuslukuja nostaa pääkaupunkiseudun ja muiden kasvukeskusten vaikutus. Päijät-Hämeessä keskimääräisen yksityishenkilön kulutusmenot ovat olleet koko tarkasteluajanjakson ajan lähes Suomen tasossa. Kainuu ja Etelä-Pohjanmaan ELY -alueella kotitalouksien taloudellinen hyvinvointi on hieman Suomen keskitason alapuolella. Kainuussa elintaso kasvoi suhteellisesti 15

17 eniten 1960-luvulta aina 1990-luvun lamaan saakka. Etelä-Pohjanmaan ELY-alueella kehitys näyttää jääneen jälkeen 1990-luvulta alkaen. 3.2 GPI-tutkimuksen tulokset yleisellä tasolla Kuva 4: GPI laskettuna Talberthin (2006) metodologiaa käyttäen. Kuvassa 4 on esitetty GPI-laskennan tulokset Suomelle (päivitetty tätä tutkimusta varten) ja kolmelle tutkimuksessa mukana olevalle alueelle. Musta kuvaaja on koko maan GPI, jota voidaan käytännössä pitää eräänlaisena keskiarvona. Kaikkien alueiden osalta vuosi 1989 oli huippuvuosi, jonka jälkeen ollaan tultu reilusti alaspäin. Keskimääräiseen pudotukseen verrattuna Päijät-Hämeen kehitys on ollut verrattain hyvää ja jo vuonna 1995 alueen kehitys on GPI:lla mitattuna tasoittunut ja kääntynyt jopa nousuun vuoden 2005 jälkeen. Muista alueista Etelä-Pohjanmaan ELY-alueen kehitys on kulkenut lähes yhtenäisesti koko Suomen lukujen kanssa, kun taas Kainuu on Talberthin (2006) metodologiaa käyttäen selvästi muita alueita alempana. Syy Kainuun asemaan alueellisessa tarkastelussa löytyy yksittäisten komponenttien laskutavasta, tässä tapauksessa soiden kuivatus ja tästä johtuva suoekosysteemien menetys vaikuttaa merkittävästi pintaalaltaan suuren, mutta väestöltään verrattain pienen Kainuun GPI-lukemiin. GPI-mittarin käytön haasteita kansallista tasoa pienemmän mittakaavan tutkimuksissa on tarkastellut mm. Lawn (2008, ks. kappale 5). Tutkimuksessa mukana olevien alueiden maantieteelliset erot aiheuttavat sen, että tietyt GPI:n sisältämät muuttujat dominoivat tuloksia. Koska laskut on tehty käyttäen amerikkalaista metodologiaa, käytettyjen hintojen sopivuus Suomen tilanteen kuvaamiseen ei välttämättä ole ihanteellinen. Erityisesti suoalueiden kuivatus sekä metsän kasvu (sarakkeet T ja V, ks. liite 1) aiheuttivat alueellisessa tarkastelussa isot erot 16

18 alueiden välille. Koska Suomessa on vuosikymmenten kuluessa ojitettu suuria määriä soita, on soiden katoamisen kustannuksia kuvaavan muuttujan vaikutus Suomen GPI:ssa suuri. Suomen oloissa tehtyä tutkimusta soiden ojittamisen kokonaishaitasta ei kuitenkaan ole käytettävissä. Yhdysvaltojen GPI:n laskennassa käytetty taloudellinen arvotus perustuu mahdollisesti ekosysteemiltään ja ympäristövaikutuksiltaan Suomen soita rikkaampiin ja niukempiin (maassa harvinaisempiin) suoekosysteemeihin (Rättö 2008). Tämän vuoksi tässä tutkimuksessa päädyttiin esittämään tulokset kahtena eri versiona: sekä kaikki 23 komponenttia sisältäen (kuva 4), että ilman komponentteja T ja V, jolloin muut tekijät pääsevät paremmin esille (kuva 5). Kuva 5: GPI, kun pois on jätetty kaksi suuren numeerisen arvon saavaa tekijää, soiden häviämisen kustannukset ja metsän häviämisen/kasvun kustannukset/hyöty Kuvassa 5 samat laskemat on esitetty jättäen pois kaksi komponenttia, jotka liittyvät maantieteellisiin oloihin ja kasvillisuuteen. Kun nämä tekijät jätetään pois, alueiden keskinäisestä erilaisuudesta huolimatta niiden kehityskulku on hämmästyttävän samankaltainen GPI:lla mitattuna. Kuvan 5 laskelmat sisältävät kaikkiaan 21 eri tekijää, joiten merkitys kullakin alueella on erilainen, mutta niiden summattu arvo yllättävän samankaltainen, Päijät-Hämettä lukuun ottamatta. Kaikesta päätellen Päijät-Hämeen kehityksen suunta on viime aikoina ollut varsin kestävällä pohjalla. Sen sijaan Kainuun ja EP-ELY -alueen GPI-käyrien muoto muistuttaa varsin paljon Suomen GPI:a, mutta syyt tähän ovat alueilla erilaiset (ks. kappaleet ) luvun alusta alkanut laskeva kehitys on kaikilla alueilla tasaantunut ja kääntynyt jopa kasvuun vuoden 2005 paikkeilla. 17

19 Suurimpia positiivisia komponentteja kaikkien alueiden osalta ovat yksityinen kulutus, markkinoiden ulkopuolinen tuotanto ja metsien nettokasvu. Suurimpia negatiivisia komponentteja puolestaan ovat soiden kuivatus, hiilidioksidipäästöjen kustannukset, uusiutumattomien luonnonvarojen käyttö ja työttömyyden kustannukset. Kappaleessa 3.3 esitellään kukin alue ja kukin komponentti erikseen. Näin alueelliset erot, vahvuudet ja ongelmat pääsevät esille. Vuonna 1989 kaikkien alueiden GPI-luvut asukasta kohden olivat korkeimmillaan. Kainuun käyrä kävi korkeimmalla tasolla. Jos jätetään maantieteellisiin oloihin liittyvät seikat pois (sarakkeet T ja V, ks. liite 1), on GPI(2):n laskuprosentit esitetty oheisessa kaaviossa. Vuoteen 1995 tultaessa lähes kaikkien alueiden GPI (asukasta kohden) on laskenut saman verran, mutta vuoteen 2008 tultaessa eroja on enemmän. Huippuvuoteen 1989 verrattaessa Päijät-Hämeen lukemat ovat laskeneet selvästi vähiten. Syynä kaikkien alueiden GPI-lukemien kääntymiseen laskeviksi vuoden 1989 tienoilla aiheuttivat 1990-luvun taloudellisen laskusuhdanteen, sosiaalisen eriarvoisuuden ja työttömyyden lisääntymisen lisäksi GPI(2) lasku vuodesta 1989 vuoteen 1995 GPI(2) lasku vuodesta 1989 vuoteen 2008 Päijät-Häme 33 % 19 % Kainuu 33 % 60 % EP-ELY 34 % 59 % Suomi 28 % 52 % kumuloituvat ympäristövaikutukset. Kehitys on kääntynyt jälleen positiiviseksi 2000-luvulla useiden eri tekijöiden yhteisvaikutuksesta: soita on ennallistettu Suomessa vuodesta 1989 lähtien, mistä lähtien tämän tekijän vaikutus alkaa näkyä eri alueilla hieman viimeistään vuonna ja luvuilla päästöjä vesistöihin ja ilmaan on saatu leikattua merkittävästi ja hiilidioksidipäästöjen kasvu on saatu pysähtymään luvulla myös työttömyys on saatu laskuun, vaikkakin se aivan viime vuosina on ollut taas kasvussa. Vuonna 2008 taantuma vähensi entisestään teollisuuden päästöjä, mutta se vähensi samalla myös yksityistä kulutusta ja lisäsi työttömyyttä, joiden vaikutus on GPI-lukuja laskeva. GPI:n komponentit on jaettu neljään ryhmään myös tässä raportissa ja niitä merkitään numeroin. Laskentaperusteet on selitetty yksityiskohtaisesti liitteessä 1. Taulukko 2: Muutokset GPI-indeksissä vuoden 1989 jälkeen. 18

20 1) Taloudellinen hyvinvointi ja sen jakaantuminen, yleiskuva alueista Kuva 5: Yksityishenkilöiden kulutusmenot asukasta kohden. Lähde Tilastokeskus Ryhmä yksi yhdistää yksityishenkilöiden kulutusmenot ja tulonjaon. Painotettu yksityinen kulutus pyrkii huomioimaan paremmin alueen keskimääräisen kulutustason, jolloin yksittäisten huipputulojen keskiarvoa nostava vaikutus pienenee. Gini-kerroin mittaa tuloerojen tasaisuutta. Mitä lähempänä luku on nollaa, sitä tasaisempi on tulonjako. Suuremmat Gini-kertoimen arvot kertovat epätasaisemmasta tulonjaosta. Tuloerot kääntyivät Suomessa nousuun vuonna 1995 (kuva 7). Kun kulutusmenot painotetaan tulonjaon tasaisuudella, koko Suomen ja Päijät-Hämeen etumatka lyhenee (kuva 6). Suomessa (pääkaupunkiseutu) ja Päijät- Hämeessä asuu enemmän korkeamman tulotason henkilöitä, mutta kun tulonjaon (epä)tasaisuus huomioidaan, huomataan kuinka keskimääräinen elintaso alueilla on melko samankaltainen. Yleisesti kaikkien tarkastelussa mukana olevien alueiden sisäiset tuloerot (Gini-kertoimella mitattuna) ovat noudattaneet samaa kehitystä kuin koko maassa. Suomessa havaittu eriarvoisuuden kasvu on siis johtunut pääasiassa alueiden sisäisen eriarvoisuuden kasvusta eikä niinkään alueiden välisten tuloerojen kasvusta (Loikkanen et al. 2007). Matalin tulotaso keskiarvolla mitattuna on Suomessa Pielisen Karjalan ja Kehys- Kainuun kunnissa. Matalien tulojen seutukunnissa yleisesti myös tuloerot ovat tasaisimmat. Kaikkein tasaisimmat alueen sisäiset tuloerot olivat vuonna 2006 Kehys-Kainuun ja Itä-Lapin seutukunnissa. Esimerkiksi vuonna 2005 Gini-indeksi oli Suomessa 29 (Gini-indeksi kasvoi vuodesta 1995 vuoteen %), Kainuussa 26 (kasvua vuodesta 1995 vuoteen %), Päijät-Hämeessä 27 (kasvua 19 %) ja EP- ELY -alueella 26 (kasvua 25 %). 19

21 Kuva 6: Lähde Tilastokeskus. Ennen vuotta 1965 Gini-kerroin on arvioitu. 2) Hyvinvointia tuottavien markkinattomien palveluiden ja hyödykkeiden arvo - yleiskuva alueista Ryhmä 2 sisältää kotitaloustyön ja vanhemmuuden arvon, korkeakoulutuksen arvon, vapaaehtoistyön arvon, kestokulutushyödykkeiden tuottamat palvelut ja tiekannan tuottama hyödyn. Alueellisen datan puutteen vuoksi ryhmän 2 muuttujat eivät tuota juurikaan eroa alueiden välille (kuva 8, vasemmanpuoleinen kuva). Tilastokeskuksen Ajankäyttötutkimus tehdään ainoastaan kansallisesti. Ainoastaan korkeakoulutuksesta on saatavilla aluekohtaista tietoa (oikeanpuoleinen kuva). Koulutustaso on tarkastelussa mukana olevista alueista korkea erityisesti Etelä-Pohjanmaan ELY-alueella, jossa korkeakoulutus vuonna 2009 oli 38 prosentilla työikäisistä (15 74-vuotiaat). Suomessa vastaava luku on 31 %, Päijät-Hämeessä 26 % ja Kainuussa 20 %. Korkeakoulutuksen yhteiskunnallisen hyödyn EP-ELYalueella laskettiin GPI-metodologialla olevan 2470 euroa, Päijät-Hämeessä 1670 euroa ja Kainuussa 1480 euroa asukasta kohden vuonna

22 Kuva 7: GPI:n ryhmän 2 muuttujat ja koulutuksen laskennallinen hyöty, euroa asukasta kohden. 3) Yksityiset, tuotannon ja kaupungistumisen haitoista aiheutuvat kustannukset, yleiskuva alueista Ryhmä 3 sisältää rikollisuuden aiheuttamat kustannukset, vapaa-ajan menettämisen arvon, vajaatyöllisyyden kustannukset, kestokulutushyödykkeiden hankintamenot, työmatkakustannukset ja liikenneonnettomuuksien kustannukset. Ryhmän 3 tekijöillä pyritään huomioimaan erilaisia haittoja, joiden merkitys ei nykyisellään näy kansantalouden tilinpidon perusluvuissa. Edellä mainittujen tekijöiden summatuista kuvista nähdään niiden suuruusluokka alueittain (kuva 9). Luvut ovat miinus-merkkisiä, sillä ne vähennetään laskennassa ryhmien 1 ja 2 positiivisista luvuista. Vasemmanpuoleinen kuva (9) kertoo ryhmän 3 tekijöiden summan alueittain miljoonina euroina, kun taas oikeanpuoleinen suhteuttaa luvut asukaslukuun. Kuvasta huomataan, että haitat ovat melko samankaltaiset eri alueilla. Päijät-Hämeessä esimerkiksi työmatkakustannukset vetävät lukuja alaspäin, kun taas Kainuussa sen aiheuttavat pääosien työttömyyden kustannukset. Etelä-Pohjanmaan ELY - alue pärjää tässä kategoriassa asukaslukuunsa suhteutettuna parhaiten. 21

23 Kuva 8: GPI:n ryhmän 3 muuttujat eli yksityiset, tuotannon ja kaupungistumisen haitoista aiheutuvat kustannukset. Alueilla yhteensä, sekä sekä euroina asukasta kohden. 4) Ympäristön tilan heikentymisestä ja luonnonvarojen kulumisesta aiheutuvat kustannukset, yleiskuva alueista Ryhmä 4 sisältää vesistöjen pilaantumisen kustannukset, ilmansaasteiden kustannukset, meluhaittojen kustannukset, soiden ja kosteikkojen häviämisen, metsien häviämisen tai kasvun, uusiutumattomien luonnonvarojen käytön sekä hiilidioksidipäästöjen aiheuttamien vahinkojen kustannukset. Ryhmän 4 tekijät huomioivat niitä lyhyt- ja pitkäkestoisia haittoja, mitä taloudellisesta toiminnasta ympäristölle aiheutuu. Meluhaittojen kustannuksien voidaan pikemminkin katsoa liittyvän kaupungistumiseen, kuin ympäristöhaittoihin, mutta ne on Rätön (2008) luoman luokittelun vuoksi sisällytetty tähän kategoriaan. Vasemmanpuoleisesta kuvasta (kuva 10) nähdään, kuinka määrällisesti eniten ympäristötuhoja alueista aiheutuu Etelä-Pohjanmaan ELY -alueella. Alue on pinta-alaltaan, bruttokansantuotteeltaan ja väestömäärältään suurin, joten tulos on luonnollinen. Oikeanpuoleisessa kuvassa samat tekijät on esitetty euroina asukasta kohden. Täten tarkasteltuna pohjimmaisena on Kainuu, osaltaan pienen väkilukunsa vuoksi, osaltaan maantieteellisten olojensa vuoksi. Päijät-Häme pärjää kategoriassa 4 asukaslukuunsa suhteutettuna parhaiten. 22

24 Kuva 9: Ryhmän 4 tekijät eli luonnon tilan heikentymisestä ja luonnonvarojen kulumisesta aiheutuvat kustannukset Seuraavissa kuvissa on esitetty ryhmästä 4 ainoastaan saasteisiin ja luonnonvarojen kulutukseen liittyvät kustannukset (kuva 10). Oikeanpuoleisesta kuvasta nähdään, kuinka Kainuun tapauksessa soiden kuivattamisen merkitys ryhmässä 4 saa Talberthin (2006) metodologiaa käyttäen suuren painoarvon ja kun tekijä jätetään pois, pärjää Kainuu Päijät-Hämeen ohella alueista parhaiten ympäristön tilaa kuvaavien muuttujien osalta. Kuva 10: Ilmansaasteiden (SO 2, NOx, CO 2 ), vesistöpäästöjen ja uusiutumattomien luonnonvarojen kulutuksen kustannukset, miljoonaa euroa Seuraavassa kappaleessa jokaista aluetta analysoidaan erikseen ryhmä (1-4) kerrallaan. Vertailukelpoisuuden säilyttämiseksi aluekohtaisia tuloksia esiteltäessä pysytään kappaleessa 3.3. Talberthin (2006) metodologiassa, eli käytetään GPI(1):n tuloksia (ks. kuva 4 kappaleen 3.2. alussa), jolloin myös suoalueiden häviämisen kustannukset ja toisaalta metsäalueiden kasvun positiivinen kontribuutio tulevat huomioitua. 23

25 3.3 Aluekohtaiset tulokset Alueiden GPI-rakenteet Kuvissa tekijät on esitetty summakaaviona, jolloin sekä positiiviset että negatiiviset tekijät esitetään kaaviossa päällekkäin. (-) merkkiset palkit vähennetään (+) merkkisistä, jolloin lopputuloksena on GPIkuvaaja (musta käyrä). Esitystapa havainnollistaa eri ryhmien kokoluokkaa eri alueilla. 24

26 25

27 3.3.2 Päijät-Häme Suuralue: Etelä-Suomi Maakunta: Päijät-Häme Seutukunnat: Lahti ja Heinola Kunnat: Asikkala, Artjärvi, Hartola, Heinola, Hollola, Hämeenkoski, Kärkölä, Lahti, Nastola, Orimattila, Padasjoki ja Sysmä (ks. kartat liite 5). Päijät-Hämeeseen kuuluu 12 kuntaa. Päijät-Häme nykyisellään käsittää entisen Hämeen maakunnan itäosan (eli Itä-Hämeen). Maakunnan kokonaispinta-ala on vain km 2, mikä tekee siitä vertailuun osallistuvista maakunnista pienimmän. Suurimpia ja taloudellisesti merkittävimpiä kuntia Päijät-Hämeessä ovat Lahti, Heinola ja Hollola. Ne ovat kaupunkimaisia kuntia, joiden väestöstä yli 90 % asuu taajamissa. Lahti on Suomen kahdeksanneksi suurin kunta. Päijät-Hämeen seutukaavaliiton alueella väestö kasvoi 1960-luvulla nopeasti, vain Helsingin seutukaava-alue kasvoi nopeammin. Kasvu keskittyi lähinnä Lahteen, Hollolaan, Nastolaan ja Heinolaan. Vuoden 1975 jälkeen väestön määrä laski monina vuosina luvulla Lahden väkiluku kääntyi taas kasvuun. Kuva 11: Bruttokansantuote, yksityishenkilöiden kulutusmenot ja GPI asukasta kohden Päijät-Hämeessä 26

28 1) Taloudellinen hyvinvointi ja sen jakaantuminen Päijät-Hämeessä Kuva 12: Yksityset kulutusmenot on tässä painotettu tulonjaon tasaisuudesta kertovalla indeksillä siten, että tasaisempi tulonjako antaa paremman tuloksen. Päijät-Hämeessä keskimääräisen yksityishenkilön kulutusmenot ovat olleet koko tarkasteluajanjakson ajan lähes Suomen keskiarvon tasossa, myös tuloerot Päijät-Hämeessä ovat olleet suunnilleen Suomen keskiarvoa. Yleisesti kaikkien tarkastelussa mukana olevien alueiden sisäiset tuloerot (Gini-kertoimella mitattuna) ovat noudattaneet samaa kehitystä kuin koko maassa. Suomessa havaittu eriarvoisuuden kasvu on siis johtunut pääasiassa alueiden sisäisen eriarvoisuuden kasvusta eikä niinkään alueiden välisten tuloerojen kasvusta (Loikkanen et al. 2007). Esimerkiksi vuonna 2005 Gini-indeksi oli Suomessa 29 (Gini-indeksi kasvoi vuodesta 1995 vuoteen %), Kainuussa 26 (kasvua vuodesta 1995 vuoteen %), Päijät- Hämeessä 27 (kasvua 19 %) ja EP-ELY -alueella 26 (kasvua 25 %). Tarkastelussa mukana olevista alueista tuloerot ovat Päijät-Hämeessä korkeimmat, mikä on tyypillistä, kun tulotaso on keskimääräistä korkeampi. Kun yksityisiä kulutusmenoja GPI:ssa painotetaan tuloeroilla, kulkee Päijät-Hämeen alue muita ylempänä (kuva 5), lukuun ottamatta vuosia jolloin tuloerot olivat hieman Suomen keskiarvoa korkeammat. Vuodesta 1997 alkaen tuloerot ovat taas kääntyneet laskuun Päijät-Hämeessä. 2) Hyvinvointia tuottavien markkinattomien palveluiden ja hyödykkeiden arvo Päijät- Hämeessä Ryhmä 2 sisältää seuraavat tekijät: Kotitaloustyön ja vanhemmuuden arvo, korkeakoulutuksen arvo, vapaaehtoistyön arvo, kestokulutushyödykkeiden tuottamat palvelut ja tiekannan tuottama hyöty. Ryhmän 2 arvo on kehittynyt vakaasti koko tarkastelujakson ajan. Koti- ja vapaaehtoistyöstä ja tiekannan tuottamista hyödyistä ei ollut käytettävissä alueellista tietoa. Myöskään kestokulutushyödykkeistä ei ollut mahdollista 27

29 hankkia tietoa projektin aikataulun puitteissa. Lisätietoja varten ks. liite 1, kohdat E, G, H ja I. Ryhmän 2 GPI-komponenteista vain korkeakoulutuksen arvo tekee eroa alueiden välille. Kuva 13: Ryhmän 2 muuttujien summa Päijät-Hämeessä Korkeakoulutusta saaneiden osuus työikäisistä ( vuotiaat) on Päijät-Hämeessä noin 26 prosenttia. Suomessa vastaava luku on 31 %. Korkeakoulutuksen yhteiskunnallisen hyödyn alueella laskettiin GPImetodologialla olevan euroa asukasta kohden vuonna Koulutuserot Päijät-Hämeen ja Suomen keskiarvon välillä ovat kaventuntut 1990-luvun lopusta lähtien. Lahti yritti saada liikuntakasvatuskoulua sekä taideteollista korkeakoulua alueelleen jo luvuilla, jälkimmäistä myös Päijät- Hämeen kesäyliopisto aloitti vuonna 1963, opiskelijoita oli tällöin noin tuhat. Yliopistotoiminta laajeni ja määrä kohosi vuoden oppilaaseen ja 1980 luvulla ja välille. Vuonna 1992 oppilasmäärä oli Avoin korkeakoulu (Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus) aloitti 1979 ja vuodesta 1992 asti se on ollut itsenäinen tulosyksikkö Helsingin yliopiston täydennyskoulutus- ja kehittämiskeskuksessa. Teknillisen korkeakoulun toimipiste saatiin Lahteen vuonna (Heinonen II s. 138.) Korkeakoulutuksen yhteiskunnallisen hyödyn laskettiin GPI-metodologialla olevan Päijät- Hämeessä euroa asukasta kohden vuonna

30 3) Yksityiset, tuotannon ja kaupungistumisen haitoista aiheutuvat kustannukset Päijät- Hämeessä Ryhmään kolme kuuluvat työelämästä kertovat indikaattorit kuten vapaa-ajan määrä, vajaatyöllisyyden kustannukset ja työmatkakustannukset, sekä tieliikenneonnettomuuksien ja rikollisuuden aiheuttamat kustannukset ja kestokulutushyödykkeiden hankintamenot (niiden tuottama palveluvirta sisältyy ryhmään 2). Näistä työttömyyden ja työmatkojen kustannukset muodostavat suurimman erän, joista erityisesti työttömyyden kustannuksien kasvu näkyy 1990-luvun jälkeen. Alla olevassa kuvassa 14 tekijät on esitetty summakaaviona. Kuva 14: Ryhmän 3 muuttujat eli yksityiset, tuotannon ja kaupungistumisen haitoista aiheutuvat kustannukset, Päijät- Hämeessä Päijät-Hämeessä työaika on ollut noin prosentin maan keskiarvo lyhyempi ainakin vuoden 1995 jälkeen. Menetetyn vapaa-ajan merkitys vuoden 1987 jälkeen (tällöin vapaa-aika oli Suomessa suurin, ks. Liite 1 sarake K) on siis alueista vähäisintä. GPI-laskennassa vapaa-ajan menetyksen merkitys Päijät-Hämeessä on alle prosentti BKT:sta. Työttömyys oli aina 1990-luvulle asti Päijät-Hämeessä koko maan keskiarvoa ja kaikkien tarkastelussa olevien alueiden lukemia matalampaa. Kuitenkin 1990-luvun laman jälkeen työttömyys on jäänyt selvästi maan keskiarvoa korkeammalle tasolle (kuva 15). Työttömyyden kustannus koko Suomessa vuonna 2009 oli 29

31 Kuva 15: Työttömien osuus työikäisistä Suomessa ja eri aluieilla laskelman mukaan 3,6 % BKT:sta (5 500 miljoonaa euroa), kun Päijät-Hämeessä se oli 6,2 % BKT:sta (281 miljoonaa euroa, noin euroa vuosittain asukasta kohden). Päijät-Hämeessä tehdään tarkastelussa mukana olevista alueista pisintä työmatkaa. Pitkien työmatkojen selvästi koko maata korkeampi osuus johtuu oletettavasti suuressa määrin pendelöinnistä Lahden ja Helsingin välillä. Nykyään pisintä työmatkaa tekevä 10 % työmatkaliikkujista aiheuttaa lähes 60 % työmatkasuoritteesta. Alle 5 kilometrin työmatkaa tekevä 50 % työntekijöistä aiheuttaa vain kuutisen prosenttia työmatkasuoritteesta ja 5-50 km työmatkaa tekevät noin 35 % alueen työmatkasuoritteesta. Vuodesta 1995 vuoteen 2005 määrällisesti suurinta on ollut hyvin lyhyiden (0-2 km) työmatkojen osuuden väheneminen ja 5-20 km työmatkojen osuuden lisääntyminen, mikä on luonteva seuraus autoistumisesta. (kuva 16, lähde: VAHTI-järjestelmä). Samassa ajassa, missä aikaisemmin käveltiin töihin kahden kilometrin matka, ajetaan nyt mukavasti kilometriä autolla. Lukuja tarkastelemalla on havaittavissa selvä kehitys kohti yhä pidempiä työmatkoja luvulta ja sitä aikaisemmin tietoa työmatkojen pituudesta ja matka-ajoista oli vaikeampi löytää, mutta 1980-luvulla Päijät- Hämeen keskimääräinen työmatkan pituus oli vain noin puolet (56 %) Suomen keskimääräisestä työmatkojen pituudesta. Vuonna 2008 Päijät-Hämeen työmatkojen pituus on hieman Suomen keskiarvoa suurempi. Ylipäätään Hämeessä tehdään selvästi enemmän pitkiä työmatkoja kuin koko maassa keskimäärin ja erityisesti Päijät-Hämeessä yli 80 kilometrin työmatkat muodostavat hyvin suuremman osuuden työmatkasuoritteesta. 30

32 Kuva 16: Työmatkojen pituuden kehitys Päijät-Hämeessä Alueen joukkoliikenteen kulkutapaosuus on melko pieni, mistä voi päätellä, että matkoista valtaosa tehdään henkilöautolla. Hämeen sijainti pääkaupunkiseudun vaikutuspiirissä hyvien liikenneyhteyksien päässä lisää pendelöintiä. Oikorata on lyhentänyt matka-aikaa Helsinkiin ja myös osaltaan lisännyt pendelöintiä. Erityisesti km työmatkojen lukumäärän nopea kasvu olisi pyrittävä pysäyttämään, koska yli 20 km työmatkoilla joukkoliikenne on junaa lukuun ottamatta ajallisesti harvoin kilpailukykyinen (Jallinoja, 2010). Alueella tulisi keskittyä tarjoamaan pendelöijille mahdollisuus kulkea työmatkansa muulla kuin henkilöautolla. Vaikka seudulla tehdään jo nykyisin pitkiä työmatkoja melko paljon erityisesti junalla, olisi työmatkaliikenteen energiankulutuksen vähentämiseksi panostettava erityisesti pitkien työmatkojen kulkutapavalintaan. Työmatkakustannukset, jotka sisältävät sekä matkavälineisiin sisältyvät kustannukset (autot, matkaliput) sekä työmatka-ajan kustannukset, olivat Päijät- Hämeessä vuonna miljoonaa euroa, joka tarkoittaa euroa per asukas ja on 4,7 % vuoden 2009 BKT:sta (Suomessa vastaava luku on keskimäärin 3,6 % BKT:sta). Tieliikenneonnettomuuksia tapahtuu Päijät- Kuva 17: Rikollisuus alueilla ja Suomessa keskimäärin. Rikoksia vuodessa asukasta kohden. Hämeessä väestöön suhteutettuna saman verran kuin Suomessa keskimäärin. Vuonna 2009 kuolemantapausten, loukkaantumisien ja 31

33 materiaalivahinkojen kokonaissumma Päijät-Hämeessä arvioitiin GPI-metodologialla olevan 25 miljoonaa euroa, mikä on 125 euroa asukasta kohden. Rikollisuus on alueista selvästi korkeinta Päijät-Hämeessä (kuva 17). Kainuussa ja EP-ELY -alueella rikollisuus asukasta kohden on huomattavasti Suomen keskiarvoa alempana (ks. liite 1, sarake J). 4) Ympäristön tilan heikentymisestä ja luonnonvarojen kulumisesta aiheutuvat kustannukset Päijät-Hämeessä Tässä osiossa käsitellään vesistöjen pilaantumisen kustannuksia, ilmansaasteiden kustannuksia, meluhaittoja, soiden ja kosteikkojen häviämistä, metsien häviämistä tai kasvua, uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöä sekä hiilidioksidipäästöjen aiheuttamia vahinkoja. Kuva 18: Luonnon tilan heikentymisestä ja luonnonvarojen kulumisesta aiheutuvat kustannukset Päijät-Hämeessä Kuvassa ympäristötekijät on esitetty summakaaviona. Kuvasta nähdään, kuinka soiden häviämisen ja luonnonvarojen käytön kustannukset dominoivat Päijät-Hämeen GPI:n luonnonvarojen kulumisen ja ympäristön tilan huononemisen lukuja. Hiilidioksidipäästöjen merkitys kasvaa 2000-luvulla samaan mittakaavaan (1 500 miljoona euroa vuonna 2009). Muista eristä erottuu erityisesti vesien saastumisen kustannukset, jotka ovat kuitenkin kääntyneet laskuun 2000 luvulla. Päijät-Häme kuuluu maamme vähäsoisiin alueisiin, joten soiden ja kosteikkojen häviämisen merkitys on Päijät-Hämeessä alueista selvästi pienin. Suomessa noin 30 % maapinta-alasta on suota, kun Päijät- Hämeessä vastaava osuus on vain 9 %. Häme-Uusimaa metsäkeskuksen alueelta soista 74 % ojitettu, joten 32

34 Päijät-Hämeessä laskettiin ojitettua suoalaa olevan noin hehtaaria. Soiden ojittamisen ja muun kosteikkojen häviämiseen johtaneen toiminnan kumulatiivinen merkitys Päijät-Hämeessä vuonna 2009 on noin 570 miljoonaa euroa, eli 13 % BKT:sta. Suomen maaperän soisuuden johtuen GPI:n alkuperäinen laskutavan (Talberth 2006) voidaan katsoa yliarvioivan soiden merkityksen. Aluepolitiikalla ei voida vaikuttaa menneisiin soiden ojituksiin, vaikka ne varmasti heikentävätkin biodiversiteettiä pitkällä tähtäimellä ja ovat siksi olennainen osa ympäristövaikutusten huomioimista. Tästä syystä tulokset on esitetty myös ilman tätä erää (ks. GPI(1) ja GPI(2), kuvat kappaleessa 3.2). Muilla alueilla kuin Päijät-Hämeessä metsän kasvu on merkittävä positiivinen erä, joka leikkaa muuten negatiivisia (kumuloituvia) ympäristövaikutuksia. Päijät-Hämeessä metsän kasvu on ollut alueista pinta-alaltaan pienintä, eikä se juuri erotu mittakaavassa muihin tekijöihin verrattuna. Vuodesta 1960 alkaen metsäala on välillä kasvanut ja välillä pienentynyt, mutta vuonna 2009 metsäalan kasvun positiivinen vaikutus arvioitiin yhdeksään miljoonaan euroon. Metsän kasvu on yleisesti Etelä-Suomessa voimakkaampaa ja parempaa kuin Pohjois- Suomessa, mutta metsäpinta-ala ei etelässä ole yhtä voimakkaassa kasvussa. Kyseinen komponentti olisi tarpeen arvioida uudelleen Suomen tilannetta paremmin kuvaavaksi. Oheisessa kuvassa on esitetty typpi- ja fosforipäästöistä vesistöihin Päijät- Hämeessä. Tarkkaa dataa niistä oli saatavilla 1970-luvun alkupuolelle asti ja 1960-luvulla kehityksen oletettiin vastanneen Suomen päästöjen kehitystrendiä. Fosforipäästöt vesistöihin lähtivät laskuun 1990-luvulla, mutta lasku on ollut loivaa. Typpipäästöt vesistöihin ovat sen sijaan laskeneet vasta luvulta lähtien. Päijät-Hämeessä fosforipäästöistä 8 % ja typpipäästöistä 14 % on 2000-luvulla ollut peräisin teollisuudesta ja yhdyskunnista. Noin puolet fosforikuormituksesta kertyy maataloudesta, erityisesti Loimijoen, Porvoonjoen ja Koskenkylänjoen alueilla sekä paikoin Vanajaveden reitillä. Pistekuormituksen osuus kuormituksesta on hieman alle 10 % ja haja-asutuksen noin 10 % Ilmaperäisen laskeuman, metsätalouden ja muiden kuormituslähteiden osuus on Päijät-Hämeessä yhteensä noin 10 %. Luonnonhuuhtouman osuus vesistöihin kulkeutuvasta fosforista on varsin suuri, noin 20 %. Päijät-Hämeessä asutuksen fosforikuormitus oli suurinta tarkastelujaksolla vuosina 1990 ja Sen jälkeen suunta on ollut selvästi laskeva. Teollisuuden fosforikuormitus on kaiken kaikkiaan Päijät-Hämeessä vähäisempää kuin asutuksesta syntyvä ja se on selvästi pienentynyt vuoden 2002 jälkeen. Vuodeta 1990 fosforikuormitus on laskenut neljäsosaan. Sekä Kanta- että Päijät-Hämeessä teollisuuden kuormitus syntyy muutamien suurten teollisuuslaitosten 33

35 toiminnasta. Kuormituspiikkejä tulee, kun jätevedenpuhdistamoilla on ongelmia, esimerkiksi puhdistusprosessien toimintahäiriöitä tai tulvien aiheuttamia jäteveden ohijuoksutuksia vesistöihin (Hämeen ympäristön tila -raportti). Vesistöjen typpikuormituksesta vajaat 40 % tulee maataloudesta ja laskeuman kautta noin 15 %. Pistekuormituksen osuus on vajaat 15 %, metsätalouden, haja-asutuksen ja muiden kuormittajien noin 5 %. Luonnonhuuhtouman osuus on myös merkittävä, noin 25 % typpikuormituksesta (Hämeen ympäristön tila; VEPS-järjestelmä). Asutuksen ja teollisuuden fosforikuormitus vaihtelee tarkastelujaksolla melko paljon, mutta yleisesti ottaen kuormitus on saatu laskuun, mm. tiukentuneiden puhdistusvaatimuksien ja parantuneen puhdistustekniikan ansiosta. Sekä asutuksen että teollisuuden typpikuormitus on Päijät- Hämeessä hieman Kanta-Hämettä suurempi. Asutuksen typpikuormituksen trendi on aleneva, sillä yhdyskuntajätevesien käsittelyssä on viime vuosina edellytetty aiempaa tehokkaampaa typenpoistoa. Teollisuuden kuormituksessa ei näy tarkastelujaksolla merkittäviä muutoksia. Vuonna 2007 Hämeen ympäristökeskuksen alueen jätevedenpuhdistamoiden puhdistusteho kokonaisfosforin osalta oli keskimäärin 97 % ja kokonaistypen osalta 64 %. Hämeessä vesihuoltolaitosten vedenjakelun ulkopuolella on noin 15 % väestöstä ja viemäröinnin ulkopuolella 20 % väestöstä. (Hämeen ympäristön tila 2008). Vesistöjen saastumisen kustannus vuodelta 2009 arvioitiin Päijät-Hämeessä 10,2 miljoonaan euroon, joka vastaa 1,9 % BKT:sta. Korkeimmillaan vesistöpäästöjen kustannusten kokonaissumma oli vuonna 1990, jolloin se vastasi 3,1 % saman vuoden BKT:sta. Myös ilmapäästöjen trendi Päijät-Hämeessä on laskeva. Hämeen ympäristökeskuksen mukaan päästöt ovat vähentyneet lähinnä laitoksia koskevien säädösvaatimusten kiristymisen, mutta myös vapaaehtoisten ilmansuojelutoimenpiteiden seurauksena. Esimerkiksi1990- luvun alkupuolen melko jyrkkä rikkidioksidipäästöjen vähenemä selittyy pääosin polttoaineiden rikkipitoisuutta koskevan säädännön kiristymisellä. Päijät-Hämeessä rikkidioksidi- ja typpidioksidipäästöt lähtivät uudelleen nousuun energiamarkkinoiden vapauduttua 2000-luvun alussa. Myös hiukkaspäästöistä on suoraan luettavissa teollisuuslaitosten toiminnassa tapahtuneet muutokset, kuten toimintojen lopettamiset tai tuotannon lisäykset (Hämeen ympäristökeskus). 34

36 Typpi- ja rikkioksidipäästöistä ilmaan oli löydettävissä tarkkaa dataa vuoteen 1987 asti, jota edeltävältä ajalta kehityksen oletettiin vastanneen Suomen päästöjen kehitystrendiä. Hiukkaspäästöt olivat huipussaan vuonna 1998, jonka jälkeen ne ovat pudonneet yhteen kolmasosaan. Ilmansaasteiden kokonaiskustannukseksi vuonna 2009 arvioitiin Päijät-Hämeessä enää 4,4 miljoonaa euroa, kun summa oli huipussaan 1990 luvun lopulta 2000 luvun alkuun, 20 miljoonaa euroa, jolloin se vastasi noin saman vuoden 0,5 % BKT:sta. Lisätietoja ilmansaasteiden laskennasta voi lukea liitteestä 1 (R). Päästöt ilmaan eivät sisällä kaikkia päästöjä, ainoastaan ilmoitusvelvollisten päästöt, sillä parempaa tietoa ei ollut saatavilla. Tästä syystä niiden merkitys laskuissa on todellisuutta pienempi. Meluhaitat arvioitiin käyttämällä kansallisessa tutkimuksessa arvioitua kustannusta, jota oli käytetty myös Suomen GPI:n laadinnassa. Alueelliset tiedot meluhaitoista arvioitiin useiden eri lähteiden perusteella (mm. Lampinen, 1991 ja Tiehallinto). Melunlähteet sisältävät tie-, rautatie-, lento- ja vesiliikenteen sekä teollisuuden, ampumiset ja moottoriurheilun. Meluhaitan kustannukset arvioitiin Päijät-Hämeessä vuonna miljoonaan euroon (96 euroa per asukas), kun koko Suomen vastaava luku oli 270 miljoonaa euroa (keskimäärin 50 euroa per asukas). Kuva 19: Hiilidioksidipäästöt miljoonaa tonnia CO2. Alueiden päästömäärät vasemmanpuoleisella akselilla, koko maan oikeanpuoleisella. Päijät-Hämeessä Kanta-Hämettä suurempi osa asunnoista lämmitetään kaukolämmöllä, erityisesti Lahden suuren osuuden ansiosta. Asuntojen lämmitystapajakauma vastaa kuitenkin keskimäärin Suomen lämmitystapajakaumaa. Sähkönkulutus Päijät-Hämeessä on kotitalouksissa hieman suurempaa kuin koko maassa, 4253 kwh/asukas, kun Suomessa kotitaloudet kuluttivat sähköä vuonna 2008 keskimäärin 4140 kwh/asukas ( Liikenteessä kuluvasta energiasta henkilöliikenne aiheuttaa lähes kaksi kolmannesta päästöistä, eli kuluttaa myös suurimman osan liikenteessä kuluvasta energiasta. Alueen henkilöliikenteestä noin puolet on pitkänmatkan liikennettä. 35

37 Uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöä arvioiva muuttuja linkittyy tiivisti energiankäyttöön. GPI:ssa uusiutumattomien luonnonvarojen kulutus on laskettu huomioimalla koko Suomessa käytetyt fossiiliset energialähteet (ks Liite 1 sarake W). Tarkkaa aluekohtaista tietoa uusiutumattomien energialähteiden kulutuksesta ei ole saatavilla, mutta uusiutuvien energialähteiden käytön osuuksien, energiankäytön, hiilidioksidipäästöjen ja teollisuuden tuotannon avulla on mahdollista arvioida alueellista energiankäyttöä melko luotettavasti. Uusiutuvien polttoaineiden kokonaiskäyttö (TJ) energiantuotannossa sekä suhteellinen osuus kaikesta polttoaineenkäytöstä oli saatavilla Päijät-Hämeestä vuodesta 1995 vuoteen Hämeen seudulla uusitutuvaa energiaa tuotetaan ympäristölupavelvollisessa kokoluokassa vain polttoaineilla. Näin ollen uusiutuvan energian osuus seudulla tuotetusta energiasta voidaan selvittää VAHTI-järjestelmään raportoidun energiantuotantolaitosten polttoaineiden käytön perusteella. Uusiutuvan polttoaineen käyttö on Hämeessä kasvanut lähes 50 %, mikä on valtaosin Päijät-Hämeessä tapahtuneen kehityksen ansiota. Kasvusta vain 5 % on syntynyt Kanta-Hämeessä. Koko maan tasolla uusiutuvan energian osuus polttoaineista on lähes sama kuin Päijät-Hämeessä, eli noin 27 %. Uusiutumattomien luonnonvarojen kulutuksen kustannus Päijät-Hämeessä arvioitiin vuonna miljoonaa euroon, joka vastaa 13 prosenttia alueen BKT:sta. Suomen vastaava prosenttiosuus on 16. Hiilidioksidipäästöt ovat selvästi vähentyneet Päijät-Hämeessä vuoden 2006 jälkeen. Syynä tähän saattavat olla teollisuuden kausivaihtelut, yksittäisten saastuttavien laitosten sulkeminen tai taantuma. Kuitenkin Päijät-Hämeessä kehitys näyttää menneen aivan viime vuosina vihreämpään suuntaan, myös hiilidioksidipäästöt asukasta kohden ovat olleet lähes koko tarkasteluajanjakson ajan alueista matalimmat. On myös tapahtunut ns. irtikytkentä (decoupling), eli BKT:n tuotannon hiili-intensiteetti on vähentynyt. Kehitys on ollu melko tasaista 1960-luvulta lähtien, mutta vuoden 2005 jälkeen yhtä BKT-yksikkö kohden tulee nyt merkittävästi vähemmän hiilidioksidipäästöjä. 36

38 5) Yleiskuva Päijät-Hämeen tuloksista Päijät-Häme on alueista ainut, missä kehitys 1990-luvulta eteenpäin ei näytä GPI:lla mitatessa laskevalta. Tähän ei ole yhtä yksittäistä syytä, vaan pienet muutokset ovat parantaneet kehitystä alueella. Tarkastelun muilla alueilla kuin Päijät-Hämeessä, metsän pinta-alan kasvu on merkittävä positiivinen erä joka leikkaa muuten negatiivisia (kumuloituvia) ympäristövaikutuksia. Päijät-Hämeessä metsän kasvu on ollut alueista pinta-alaltaan pienintä ja tämän positiivisen erän puuttumisesta huolimatta Päijät-Häme näyttää alueista positiivisinta kehitystä. Yleiskuva on sama, tarkastellaan lukuja sitten ilman metsä- ja suo-komponentteja tai niiden kanssa (ks. kuvat GPI(1) ja GPI(2) kappaleen 3.2 alussa). Vuonna 1989 kaikkien alueiden per asukas GPI-luvut olivat korkeimmillaan, Päijät-Hämeen GPI laski tämän jälkeen vuoteen %, mutta vuoteen 2005 tultaessa oltiin enää 19 % huippuvuoden tason alapuolella. Vaikka mm. työttömyyden kustannukset ovat pysyneet alueella korkeina ja työmatkakustannukset jatkaneet kasvuaan, on fossiilisten polttoaineiden kulutusta, hiilidioksidipäästöjä ja vesistöpäästöjä saatu pienennettyä. Lahti on viime vuosikymmeninä profiloitunut ympäristöteknologian kaupunkina ja Päijät-Häme maakuntana ympäristöosaamisen keskittymänä, ehkä työn tulos näkyy myös alueellisten GPI-laskelmien tuloksissa. Viimeisten 15 vuoden aikana, eli vuoden 1995 jälkeen negatiivisia muutoksia ovat mm. se, että tuloerot ovat jatkaneet kasvuaan ja työttömyys on edelleen pysytellyt korkeana. Positiivisia taas rikollisuuden väheneminen, vapaa-ajan lisääntyminen sekä vesistöpäästöjen ja ilmansaasteiden väheminen. Soita on palautettu jonkin verran luonnontilaan tai ainakin niiden ojitus on loppunut, uusiutumattomien luonnonvarojen kulutus on kääntynyt laskuun ja hiilidiosidipäästöt vähentyneet. Päijät-Hämeen positiivista kehitystrendiä ei selitä mikään yksittäinen tekijä (kuten esimerkiksi Kainuun tapauksessa negatiivista kehityskulkua selittää pääosin soiden häviämisen kustannus). Päijät-Häme on pystynyt pitämään asukkaidensa materiaalisen elintason korkeana aiheuttamatta kasvavia ympäristövahinkoja. Kasvun voidaan alueella katsoa tapahtuneen melko kestävästi. 37

39 3.3.3 Kainuu Suuralue: Itä-Suomi Maakunta: Kainuu Seutukunnat: Kajaani ja Kehys-Kainuu Kunnat: Hyrynsalmi, Kajaani, Kuhmo, Paltamo, Puolanka, Ristijärvi, Sotkamo, Suomussalmi ja Vaala (ks. liite 5 kartat). Kainuun maakunnan kokonaispinta-ala on km 2 ja väkiluku vuoden 2009 lopulla oli henkeä. Kainuun asukastiheys on noin 3,8 henkeä maaneliökilometriä kohden. Kainuun alue on menettänyt asukkaitaan 1980-luvun puolivälistä lähtien, kuten Pohjois- ja Itä-Suomen muutkin alueet. Kainuun kunnista ainoastaan Kajaani on saanut säännöllisesti muuttovoittoa. Kainuun maaseutualueella asuu noin ihmistä, eli noin kolmannes koko Kainuun väestöstä. Maaseutualueet ovat erittäin harvaan asuttuja, alueen Kuva 20: Bruttokansantuote, yksityishenkilöiden kulutusmenot ja GPI asukasta kohden Kainuussa keskimääräinen asukastiheys on 1,2 ihmistä neliökilometrillä ja luvuilla suhteellisen suuri osa Kainuun väestöstä oli alle 15-vuotiaita. Kainuussa väestöstä vain 40 % kuului työvoimaan vuonna (1968) kun koko maan vastaava luku on 50 %. Nykyisin työikäisiä on Kainuussa saman verran kuin Suomessa keskimäärin, noin 75 % väestöstä. Kehys-Kainuun merkitys aluetaloutena on vain puolet Kajaanin seutukunnan aluetaloudesta. Metsäteollisuus ja puunjalostus, sekä elintarvikealalla jalostava toiminta keskittyy selkeästi enemmän Kajaanin seudulle Kehys- Kainuun toimiessa enemmän raaka-aineen tuottajana. Kainuun maaseudun elinkeinot pohjautuvat edelleen pitkälti alkutuotantoon. Kainuun maatalouden rakennekehitys on ollut erittäin voimakasta EU-jäsenyyden aikana; maatilojen määrä on vähentynyt vuosina keskimäärin neljä prosenttia vuodessa, eli tilasta tilaan. Samalla maatilojen keskipeltoala on kasvanut 16,7 hehtaarista 25,8 hehtaariin, eli 6,1 prosentin vuosivauhdilla. Maa- ja metsätalouden työpaikat muodostavat maaseutualueiden työpaikkojen rungon. Toimialan rakennekehityksen myötä alueen tuotantomäärät ja aluetalousvaikutus ovat säilyneet, 38

40 mutta alan työpaikkakehitys on aleneva. Suurimpia kasvumahdollisuuksia työpaikkojen osalta on nähtävissä elämystuotannossa ja kaivannaisteollisuudessa sekä hoiva-alalla. (Kainuun alueellinen maaseutustrategia ) Kainuun maakunta -kuntayhtymä on mukana useassa EU:n INTERREG IVC -ohjelman hankkeessa. Alueellisia kehittämispyrkimyksiä halutaan tehostaa erityisesti tukemalla innovaatioita, tietoyhteiskuntaa ja ympäristöosaamista. Ohjelmien ytimessä on hyvien käytäntöjen tunnistaminen ja siirtäminen alueiden välillä. Kainuun luonnonoloja luonnehtivat runsaat vesistöt, laajat metsäalueet, harjut, vaarat ja suot. Luonnontilainen suoala on Kainuussa jatkuvasti vähentynyt kun soita on raivattu maatalouden, metsätalouden ja turvetuotannon käyttöön. Ojitukset ovat vähentäneet soiden monimuotoisuutta, sillä ne ovat kohdistuneet juuri rehevämpiin suoalueisiin (Schroderus-Härkönen & Markkanen 1999, s. 133). Metsän kasvun parantamiseksi ja metsäalan lisäämiseksi soita ojitettiin runsaasti erityisesti ja 1970-luvuilla. Kaivosteollisuus on toimiala, joka aiheuttaa eniten merkittäviä muutoksia Kainuun maaperään. Teollisuudenala on jatkuvassa kasvussa. Kaivostoiminta aiheuttaa muutoksia itse kaivosalueella, mutta myös johtuen otetun kivi- tai maa-aineksen jatkojalostuksesta. Toiminta aiheuttaa jätevesiä, pölyä ja melua. Avolouhoksesta aiheutuu maisemallista haittaa (Hänninen 2006). 1) Taloudellinen hyvinvointi ja sen jakaantuminen Kainuussa Kuva 21: Painotetut yksityiset kulutusmenot Kainuussa. Kainuussa keskimääräisen yksityishenkilön kulutusmenot ovat olleet koko tarkasteluajanjakson ajan Suomen keskitasoa alhaisemmat. Kuvassa 21 nämä kulutusmenot on painotettu tulonjaon tasaisuudesta kertovalla indeksillä. Tuloerot kääntyivät koko Suomessa nousuun vuonna 1995 ja tarkastelussa mukana olevien 39

41 alueiden sisäiset tuloerot (Gini-kertoimella mitattuna) ovat noudattaneet samaa kehitystä kuin koko maassa. Kainuussa tuloerot ovat olleet maamme pienimpiä. Vuonna 2005 Gini-indeksi oli Suomessa 29 (Gini-indeksi kasvoi vuodesta 1995 vuoteen %) ja Kainuussa 26 (kasvua vuodesta 1995 vuoteen %). Matalien tulojen seutukunnissa myös tuloerot ovat tasaisemmat. Suomessa kaikkein tasaisimmat alueen sisäiset tuloerot olivat vuonna 2006 Kehys-Kainuun ja Itä-Lapin seutukunnissa ja matalin tulotaso keskiarvolla mitattuna oli Pielisen Karjalan ja Kehys-Kainuun kunnissa. Havaittu eriarvoisuuden kasvu Suomessa on johtunut pääasiassa alueiden sisäisen eriarvoisuuden kasvusta eikä niinkään alueiden välisten tuloerojen kasvusta (Loikkanen et al. 2007). Kun GPI:ssa kulutusmenot painotetaan tulonjaon tasaisuudella, koko Suomen ja Päijät-Hämeen etumatka lyhenee (ks. kuvat 3 ja 5). 2) Hyvinvointia tuottavien markkinattomien palveluiden ja hyödykkeiden arvo Kainuussa Ryhmä 2 sisältää seuraavat tekijät: Kotitaloustyön ja vanhemmuuden arvo, korkeakoulutuksen arvo, vapaaehtoistyön arvo, kestokulutushyödykkeiden tuottamat palvelut ja tiekannan tuottama hyöty. Ryhmän 2 arvo on kehittynyt vakaasti koko tarkastelujakson ajan. Koti- ja vapaaehtoistyöstä ja tiekannan tuottamista hyödyistä ei ollut käytettävissä alueellista tietoa. Myöskään kestokulutushyödykkeistä ei suoraan tilastoida alueellisesti, eikä tietoa ei ollut mahdollista hankkia tietoa projektin aikataulun puitteissa. Lisätietoja varten ks. liite 5, kohdat E, G, H ja I. Ryhmän 2) GPI-komponenteista vain korkeakoulutuksen arvo tekee eroa alueiden välille. Kuva 22: Kuva 13: Ryhmän 2 muuttujien summa Kainuussa Kainuun korkeakoulutusaste on muuta Suomea matalampi. Korkeakoulutusta saaneiden osuus työikäisistä (15 74-vuotiaat) vuonna 2000 se oli Kainuussa noin 17 % kun Suomen vastaava luku oli 25 %. 40

42 Korkeakoulutuksen yhteiskunnallisen hyödyn laskettiin GPI-metodologialla Kainuussa euroa asukasta kohden vuonna ) Yksityiset, tuotannon ja kaupungistumisen haitoista aiheutuvat kustannukset Kainuussa Ryhmään 3 kuuluvat työelämästä kertovat indikaattorit kuten vapaa-ajan menettämisen arvo, vajaatyöllisyyden kustannukset ja työmatkakustannukset, sekä tieliikenneonnettomuuksien ja rikollisuuden aiheuttamat kustannukset ja kestokulutushyödykkeiden hankintamenot (niiden tuottama palveluvirta sisältyy ryhmään 2). Näistä työttömyyden kustannukset muodostavat Kainuussa suurimman erän. Työttömyyden kustannuksien kasvu näkyy erityisesti 1990-luvun jälkeen. Kuvassa 23 tekijät on esitetty summakaaviona. Kuva 23: Ryhmän 3 muuttujat eli yksityiset, tuotannon ja kaupungistumisen haitoista aiheutuvat kustannukset Kainuussa Työttömyys lähti Kainuussa nousuun vuonna 1968 ja työttömien määrä nelinkertaistui nopeasti (Kainuun seutukaavaliiton julkaisut). Työttömyys on ollut ongelma lähes koko tarkasteluajanjakson ajan tämän tutkimuksen alueista erityisesti Kainuussa. Työttömyyden kustannukset Kainuussa laskettiin GPImetodologiaa käyttäen vuonna 2009 olevan 9 41

43 % saman vuoden BKT:sta. Korkeimmillaan lukema oli vuonna 1996, 17 % saman vuoden BKT:sta. Kainuussa työaika on noin 5-10 % maan keskiarvo pidempi (vuonna 2000), mutta se ei kuitenkaan saa suurta painoarvoa GPI-laskelmissa (ks. lisätietoja sarake K liitteessä 1). Työmatkojen pituuden trendi Kainuussa on vastannut Suomen yleistä kehitystä. Lyhyiden työmatkojen osuus on koko tarkasteluajanjakson ajan ollut Kainuussa mukana olevista alueista suurin, mutta lyhyiden työmatkojen osuus on laskenut samaa tahtia maan muiden alueiden kanssa (ks. liite 1 sarake N). Kuva 24: Työmatkojen pituuden kehitys Kainuussa Tieliikenneonnettomuuksia lukumääräisesti Kainuussa tapahtuu Suomen keskitasoa vähemmän, mutta kuolemantapauksia tieliikenneonnettomuuksissa on 2000-luvulla tapahtunut selvästi enemmän. Vuonna 2009 kuolemantapausten, loukkaantumisien ja materiaalivahinkojen kokonaissumma Kainuussa arvioitiin GPImetodologialla olevan 7,5 miljoonaa euroa (vuonna miljoonaa euroa), mikä on 2000-luvulla vastannut noin euroa asukasta kohden. Rikollisuus on Kainuussa muihin alueisiin verrattuna vähäistä. 4) Ympäristön tilan heikentymisestä ja luonnonvarojen kulumisesta aiheutuvat kustannukset Kainuussa Osiossa 4 käsitellään vesistöjen pilaantumisen kustannuksia, ilmansaasteiden kustannuksia, meluhaittoja, soiden ja kosteikkojen häviämistä, metsien häviämistä tai kasvua, uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöä sekä hiilidioksidipäästöjen aiheuttamia vahinkoja. 42

44 Kuva 25: Ryhmän 4 muuttujat eli luonnon tilan heikentymisestä ja luonnonvarojen kulumisesta aiheutuvat kustannukset. Tekijät on jaettu kahteen eri kuvaajaan, sillä niiden suuruusluokka on erilainen ja koska lopulliset laskut on esitetty muodossa GPI(1) ja GPI(2), joista jälkimmäinen ei sisällä alemman kuvan muuttujia. Kuvissa 25 eri tekijät on esitetty summakaavioina. Kuvista nähdään, kuinka soiden häviämisen kustannukset hallitsevat Kainuun GPI:n luonnonvarojen kulumisen ja ympäristön tilan huononemisen lukuja aivan toisella tavoin, kuin esimerkiksi Päijät-Hämeessä. 45 % Kainuun pinta-alasta on erityyppistä suota, joten soiden ja kosteikkojen häviämisen merkitys alueella suuri. Hiilidioksidipäästöjen ja uusiutumattomien luonnonvarojen kulutuksen merkitys on Kainuussa suhteellisesti huomattavasti pienempi. Metsän positiivinen nettokasvu paikkaa jonkin verran negatiivisia lukuja. GPI(2):ssa (ks. kuvat luvun 3. alussa) suo- ja metsäkomponentit on jätetty pois siitä syystä, että alueellisissa mittauksissa ne dominoivat muita eriä erityisesti maantieteellisesti laajoilla, vähäväkisillä alueilla, kuten Kainuussa. Muista ryhmän 4 tekijöistä erottuu vesien saastumisen kustannukset, jotka ovat kuitenkin kääntyneet laskuun 2000 luvulla. 43

45 Kainuun soista on ojitettu noin 67 % pääasiassa metsätalouskäyttöön, mutta myös turvetuotantoon ja maatalouskäyttöön. Purojen perkaukset, ojitukset, hakkuut ja turvetuotanto ovat vähentäneet luonnontilaisten soiden osuutta. Merkittävä osa suoluonnon monimuotoisuudesta on hävinnyt etenkin rehevien suotyyppien ojituksissa ja pellonraivauksessa. Koska ojitukset ovat kohdistuneet rehevimpiin ja monimuotoisimpiin suoalueisiin, on kosteikkojen häviämisen merkityksen syystäkin suuri myös taloudellisesti (Hänninen 2006; Schroderus-Härkönen & Markkanen 1999). Kainuussa oli vuonna 2004 turvetuotannossa 47 suota, yhteensä hehtaaria. Vuoden 2000 jälkeen tuotantopinta-ala on lisääntynyt. Suuri osa Kainuun arvokkaimmista soista sisältyy Natura verkostoon, mutta valtaosa vielä luonnontilaisista soita on suojeluohjelmien ulkopuolella. Soilla on taloudellista merkitystä puun ja turpeen tuotannossa, mutta ne ovat paikallisille asukkaille myös tärkeitä marjastusaluieita ja riistamaita, sekä monipuolisia maisema- ja muiden luontoelämysten antajia. Soilla on suuri merkitys luonnon monimuotoisuuden kannalta ja tärkeä rooli hiili- ja vesitalouden säätelyssä. Suoluonnon yleinen arvostus on lisääntymässä ja eri käyttömuotojen yhteensovittaminen on yhä tärkeämpää ja ajankohtaisempaa (Kainuun maakuntaohjelma ). Tätä tutkimusta varten laskettiin, että Kainuun soista oli ojitettu 64 % vuoteen 1990 mennessä, yhteensä noin hehtaaria, jonka jälkeen oletettiin näistä 2 % ennallistetun vuoteen 2009 mennessä. Kainuussa soihin liittyvät kustannukset olivat suurimmillaan vuonna 2000, jolloin kyseisen erän arvo oli 22 % alueen BKT:n arvosta. Vuonna 2009 vastaava luku on 16 %. Kainuun maa-alasta metsämaata on lähes 80 % ja metsät ovat pääosin mäntyvaltaisia. Metsätalouden merkitys Kainuun aluetaloudessa ja työllisyydessä on huomatta ja metsien arvo virkistyskäytössä nousee koko ajan. Tehokas ja laaja-alainen metsien talouskäyttö kuitenkin johtaa metsien eliölajiston uhanalaistumiseen vähentämällä vanhojen aarniometsien ja talousmetsissä olevan eriasteisesti lahonneen puun määrää (Hänninen 2006). GPI-laskelmissa kuitenkin vain metsäalan kasvu otetaan nykyisellään huomioon ja metsäpinta-ala Kainuussa onkin kasvanut koko tarkasteluajanjakson ajan. Kainuun asutus on harvaa ja meluhaittoja aiheuttavia toimintoja on suhteellisen vähän. Pääasiassa meluhaittoja aiheuttavat liikenne, teollisuus ja yksittäiset toiminnanharjoittajat asutuksen läheisyydessä. Liikenteen aiheuttamat ympäristöongelmat koostuvat lähinnä päästöistä ja meluhaitoista, jotka kohdistuvat kaupunkialueelle ja vilkkaimmin liikennöityjen valtateiden varrella sijaitseviin taajamiin. Lentoliikenteen melu on melko vähäistä. Kaivosteollisuuden sanotaan aiheuttavan jonkin verran meluhaittoja Sotkamossa. Kainuun maakuntakaavaluonnoksessa on kaavoituksellisesti huomioitu hiljaisten alueiden säilyttäminen Kainuussa. (Hänninen 2006.) Meluhaitat arvioitiin käyttämällä kansallisessa tutkimuksessa arvioitua kustannusta, jota oli käytetty myös Suomen GPI:n laadinnassa. Alueelliset tiedot meluhaitoista arvioitiin useiden eri lähteiden perusteella (mm. Lampinen, 1991 ja Tiehallinto). Melunlähteet sisältävät tie-, rautatie-, lento- ja vesiliikenteen sekä teollisuuden, ampumiset ja moottoriurheilun. Meluhaitan kustannukset arvioitiin 44

46 Kainuussa vuonna ,6 miljoonaan euroon (56 euroa per asukas), kun koko Suomen vastaava luku oli 270 miljoonaa euroa (keskimäärin 50 euroa per asukas). Merkittävin ympäristövaikutusten aiheuttaja Kainuussa on eri lähteiden mukaan UPM-Kymmenen Oyj Kajaanin paperitehdas. Tehtaan purkuvesistöjen tila on kohentunut viime vuosikymmeninä ja Kajaaninjoki ja Paltajärvi kuuluivat vuonna 2006 käyttökelpoisuusluokituksessa luokkaan tyydyttävä. Tehtaalla on lukuisia melulähteitä: liikenne, kuljettimet, puun käsittely, kompressorit, puhaltimet ja höyryventtiilit. Päästöjen ilmaan UMP-Kymmenen tehtaalta sanotaan kuitenkin olevan vähäisiä (Hänninen 2006). Kainuun kaivostoiminta on viime vuosina laajentunut voimakkaasti, mikä toisaalta tuo alueelle työpaikkoja. Kaivostoiminnan laajenemisen ympäristövaikutukset eivät vielä todennäköisesti näy näissä laskelmissa. Teollisuuden energiatarve alueella saattaa kasvaa, mutta asutuksen energiatarve pysynee nykyisellä tasolla. Muuta teollisuutta alueella harjoittavat sahat (UPM- Kymmene ja Kuhmo Oy), muu puunjalostusteollisuus, metalliteollisuus, elintarviketeollisuus (tuottaa jätevesiä), elektroniikkateollisuus, kirjapainot ja tekstiiliteollisuus. Voimalaitokset Kainuun Voima ja Kajaanin lämpö tuottavat hiukkaspäästöjä, häkää, rikkidioksidi- ja typpioksidipäästöjä. (Hänninen 2006.) Entinen Yhtyneet Paperitehtaat Oy (nykyisin osa UPM Kymmeneä) aiheutti 1980 luvun alussa runsaasti päästöjä vesistöihin, mutta tehtaan jätevesikuormaa on pienentänyt vesimäärien pieneneminen, sulfiittiselluloosatehtaan lopettaminen vuonna 1982 ja biologisen puhdistamon valmistuminen (Hänninen 2006). Kainuussa kokonaisfosforikuormitus on laskenut noin 8 % vuoteen 1996 verrattuna. Maatalous ei ole kyennyt vähentämään vesistökuormitusta, mutta metsätalous on. Ennen metsätalous oli suurin kuormittaja, nyt enää 18 % kokonaisfosforikuormituksesta on peräisin metsätaloudesta. Myös taajamien ja teollisuuden ympäristövaikutukset ovat vähentyneet 1980-luvulta selluloosan keiton loputtua ja jätevesien biologisen puhdistuksen tehostumisen ja prosessiteknisten toimenpiteiden vuoksi 1990-luvulla. Kainuun vesistöjen tilaan vaikuttavat kuitenkin voimakkaimmin vesistöjen voimataloudellinen säännöstely ja hajakuormitus. Mm. maatalous, metsätalous, laskeuma, haja-asutus ja turvetuotanto aiheuttavat kuormitusta. Sisävesien kuormitustekijöistä tärkein on fosfori (Hänninen 2006). Pistekuormituksen osuus kokonaiskuormituksesta oli Kainuussa vuonna 1992 vain 22 %, joten ilmoituslupavelvollisten aiheuttama kuormitus (kuvassa) aiheuttaa 45

47 vain osan vesistöjen kuormituksesta. Kainuussa hajakuormitusta vesistöihin tuottavat selvästi eniten metsätalous ja maatalous. Metsämaan käsittely, ojitus, lannoitus ja maaperän muokkaus ja avohakkuu ovat aiheuttaneet ravinne- ja kiintoainekuormitusta. Suurimmillaan ojitus ja lannoitus olivat 1970-luvulla ja ovat sen jälkeen vähentyneet. Lannoitus on lopetettu lähes täysin. Kainuun alueella oli vuonna kalanviljelylaitosta ja kalankasvatuksen vesistökuormitus on samaa luokkaa taajamien ja teollisuuden kuormituksen kanssa sekä fosforin että typen osalta. Turkistarhauksen aiheuttama kuormitus Kainuussa on vähäistä. (Hänninen 2006; Kainuun ympäristökeskus 1999.) Kainuussa vuosina fosforipäästöt vesistöihin olivat VEPS-laskentamallin mukaan 114 ja teollisuuden ja asutuksen päästöt 14 tonnia. Vastaavasti typpipäästöt olivat VEPS laskentamallin mukaan 2700 ja VAHTI-järjestelmän päästörekisterin mukaan 330 tonnia. Sekä Kainuun, että muiden alueiden osalta GPI-laskelmiin on otettu kaikki ihmisen aiheuttama vesistökuormitus luvulta on saatavilla tarkat luvut, jotka on ekstrapoloitu menneillä vuosikymmenille laskennallisesti saatavilla olevan datan avulla ja muun tutkimustiedon avulla. Kainuussa, kuten koko maassa, pistekuormituksen merkitys on vähentynyt ja hajakuormituksen kasvanut. (Hänninen 2006; Kainuun ympäristökeskus 1999.) Alla olevassa kuvassa on esitetty ilmoituslupavelvollisten ilmapäästöt. Ne eivät vastaa kaikkia päästöjä, mutta alueelliset kokonaispäästöt eivät ole luotettavasti arvioitavissa saatavissa olevien tietojen perusteella. Tämän vuoksi GPIlaskuissa on huomioitu vain ilmoituslupavelvollisten päästöt ja ilmapäästöjen kustannusten merkitys nykyisellään on laskuissa liian pieni. Ilmanpäästöjä aiheuttavaa teollisuutta on Kainuussa useiden lähteiden mukaan vähän, joten todellisuudessa Kainuun ilmapäästöjen kustannukset ovat merkittävästi tässä tutkimuksessa ilmoitettuja suuremmat. Rikkidioksidin ja typpioksidien osalta käytettiin VAHTIjärjestelmästä saatavia ilmoituslupavelvollisten päästömääriä (teollisuus ja energiantuotanto). Internetin Hertta-tietokanta laatii laskennalliset arvot alueiden kokonaispäästöille, mutta niitä on saatavilla vain luvulta, eivätkä tiedot ole yhtenäisiä VAHTI-järjestelmän tietojen kanssa. Vertailukelpoisuuden säilyttämiseksi rikkidioksidin ja typpioksidien osalta päädyttiin käyttämään näitä tietoja, joita jatkettiin ja 1960-luvulle kansallisen kehityksen trendiä noudattaen. Hiukkaspäästöihin oli mahdollista ottaa mukaan liikenteen hiukkaspäästöt. 46

48 Suurin osa Kainuun typpioksidipäästöistä ilmaan on peräisin teollisuudesta, energiantuotannosta ja liikenteestä, joka aiheuttaa myös hiilivety-, hiilidioksidi-, häkä- ja hiukkaspäästöjä. Teollisuudesta ja energiantuotannosta ilmaan pääsee erityisesti rikkioksidia, typen oksideita ja hiukkasia. Ilmoituslupavelvollisten hiukkaspäästöt ovat pienentyneet voimalaitosten erotinlaitteiden investointien myötä. Rikkidioksidipäästöt puolestaan ovat Kainuun ympäristökeskuksen mukaan vähentyneet biopolttoaineiden käytön lisääntymisen seurauksena. Polttoöljyn rikkipitoisuuden laskeminen on lisäksi vaikuttanut myönteisesti rikkidioksidipäästöihin, joka näkyy tasaisena laskuna päästökehityksessä. Typpidioksidipäästöjen alentamiseen ei investointeja ole tehty alueella, joten niiden taso on säilynyt lähes samana viimeisten 30 vuoden ajan. Päästöjen heilahtelut 2000-luvun alussa johtuvat lähinnä Kainuun ympäristökeskuksen mukaan lähinnä energian tarpeen vaihteluista. Uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöä arvioiva sarake linkittyy tiivisti energiankäyttöön. Suomen tapauksessa uusiutumattomilla energiavaroilla tuotettu energia määrittää uusiutumattomien luonnonvarojen kulumisen kustannukset. Aluetasolla tarkkaa tietoa fossiilisten polttoaineiden käytöstä ei ole saatavilla edes 2000-luvulta. Myöskään alueellista energiakäyttöä ei tilastoida yhtenäisesti. Yleisellä tasolla on tiedossa, että bruttokansantuote (BKT) ja energiankäyttö kulkevat käsi kädessä niin alueellisesti, kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Tämän vuoksi alueellista BKT-osuutta voidaan pitää lähtökohtana kun arvioidaan fossiilisten polttoaineiden käyttöä alueellisella tasolla. Kainuussa vesivoiman osuus energiankäytöstä on kuitenkin merkittävä ja tieto vuoden 1970 polttoaineiden käyttöosuudesta auttoi huomattavasti Kainuun lukujen tarkentamisessa (Kainuun seutukaavaliitto 1973). Vuonna 1970 Sähkön kulutus Kainuussa 2,2 % Suomen kulutuksesta, teollisuus kulutti 3,1 % Suomen teollisuuden sähkönkulutuksesta, mutta teollisuuden polttoainetarve oli vain 1,2 % koko Suomen lukemasta ja kokonaispolttoainetarve 1,5 %. Vastaavasti Kainuun BKT samana vuonna oli 2 % Suomen BKT:sta. Kainuun vesivoiman käyttö pienentää siis alueen kontribuutiota uusiutumattomien luonnonvarojen käyttöön. Vastaavia tietoja ei ole ollut tarjolla Päijät- Hämeen ja EP-ELY -alueen osalta. 47

49 Kuva 26: CO2-päästöt asukasta kohden eri alueilla ja Kainuun päästöjen kehitys (tonnia) Hiilidioksidipäästöt ovat Kainuussa pysyneet lähes samalla tasolla 1970-luvulta lähtien, mutta vähentyneet vuoden 2003 jälkeen. Kun verrataan CO 2 -päästöjä asukasta kohden eri alueiden välillä, tuovat Kainuu ja Päijät-Häme suhteessa vähiten kuormitusta Suomen hiilidioksidipäästöihin. Alemmassa kuvassa (BKT per tonnia CO 2 ) tarkastellaan ns. irtikytkentää (decoupling). Kainuussa ei näytä tapahtuneen irtikytkentää kuin aivan viime vuosina, vaan BKT:n tuotannon hiili-intensiteetti on Kainuussa pysytellyt lähes samalla tasolla, joka vastaa esim. Päijät-Hämeen tasoa. Kuva 27: Kainuun bruttokansantuotteen tuotannon hiili-intensiivisyys. Suurempi luku kertoo vähähiilisemmästä tuotannosta. 48

50 5) Yleiskuva Kainuun tuloksista Kappaleen 3.2 alussa esitetyssä kuvassa (GPI(1)) Kainuun GPI per asukas -kuvaaja kulkee selvästi muita alueita alempana. Suomen maaperän soisuudesta johtuen GPI:n alkuperäisen laskutavan (Talberth 2006) voidaan katsoa yliarvioivan soiden merkityksen, tai ainakin asia korostuu alueellisissa tarkasteluissa. Kyseisen erän laskutapaa tulee harkita uudelleen muiden kehityskohteiden ohella (ks. kappale 4.2). Aluepolitiikalla ei voida vaikuttaa menneisiin soiden ojituksiin, vaikka ne varmasti ovat heikentäneetkin biodiversiteettiä. Tästä syystä tulokset on kuitenkin esitetty myös ilman tätä erää (ks. GPI(2), kuvat kappaleessa 3.2). Kainuun tapauksessa tarkastelisinkin GPI-lukuja mieluummin ilman suo- ja metsäeriä. (Loput 21 komponenttia sisältävä GPI(2) alla olevassa kuvassa 28). Kuva 28: GPI, kun pois on jätetty kaksi suuren numeerisen arvon saavaa tekijää, soiden häviämisen kustannukset ja metsän häviämisen/kasvun kustannukset/hyöty Kainuun kehitys kulkee yhtä matkaa Suomen keskiarvon sekä EP-ELY -alueen lukujen kanssa. Kainuun heikkouksia GPI-mittarilla mitaten ovat koko ajanjakson ajan korkeana pysynyt työttömyys ja Suomen mittakaavassa matala materiaalinen elintaso (yksityinen kulutus euroina asukasta kohden). Sosiaalisesta tasaarvoisuudesta kertovat Suomen mittakaavassa pienet tuloerot. Myös saasteiden ja hiilidioksidipäästöjen määrä asukasta kohden ovat pienet, samoin esimerkiksi rikollisuus. Kainuun alueen ei siis voida sanoa toimivan ympäristön kannalta kestämättömällä tavalla. Muuta maata alhaisempi koulutustaso, vähäisempi vapaa-ajan määrä, korkeampi työttömyys ym. tekijät estävät kuitenkin myös GPI(2) summattujen lukujen nousemisen maan keskiarvon yläpuolelle. 49

51 4. Jatkotutkimus 4.1 Alueellinen GPI muille alueille Tässä pilottitutkimuksessa mukana olleet alueet valittiin niiden paikallishallintojen taholta tulleen kiinnostuksen pohjalta. Näiden alueiden lisäksi olisi mielenkiintoista vertailla kehitystä muilla Suomen alueilla. Lisäksi esimerkiksi pääkaupunkiseudun ja muiden kasvukeskusten vaikutus koko Suomen tuloksiin olisi mielenkiintoista erotella. Alueellinen GPI-laskenta on mahdollista toteuttaa sekä maakunta- että ELYkeskusalueilla. Metsäkeskusten rajojen osuminen yksiin mittausalueen rajojen kanssa auttaa merkittävästi tutkimuksen tekemisessä (ks. liite 5 kartat). Mikäli alueen rajat ovat muuttuneet vuosien aikana, datan keruu vaikeutuu huomattavasti. 4.2 Parempi kestävän hyvinvoinnin komposiitti-indikaattori Suomelle Mikäli Genuine Progress Indicatorin (GPI) halutaan kuvaavan Suomen tilannetta paremmin, tarvitaan lisätutkimusta sen komponenttien sopivuudesta Suomelle. On olemassa yhdysvaltalaisen GPI-metodologian ulkopuolelle jääviä seikkoja, jotka olisivat tärkeitä Suomessa niin kansallisella kuin alueellisellakin tasolla. Osa näistä tekijöistä voitaisiin jo nyt ottaa helpohkosti mukaan komposiitti-indikaattoriin, toisten kanssa tarvittaisiin vielä runsaasti lisätutkimusta. Tässä on lueteltu vain muutamia seikkoja, jotka olisi hyvä huomioida. Liitteessä 3 on esitelty muihin kansallisiin ja alueellisiin GPI-sovelluksiin sisällytettyjä tekijöitä. Terveydentila, sairauksien kustannukset ja eliniän piteneminen Julkiset, hyvinvointia lisäävät kulutusmenot Innovaatiot ja tutkimus- ja kehityspolitiikka Onnettomuudet ja rikokset kattavammin Alkoholin väärinkäytön kustannukset Maaperän pilaantumisen kustannukset Mainonnan kustannukset Esimerkiksi julkiset terveyspalvelut muodostavat Suomessa tuloihin ja kulutusmenoihin suhteutettuna merkittävän erän. Arvio vuodelta 2006 kertoo, että pääkaupunkiseudulla etuus hyvinvointipalveluista muodostaa summan, jonka suuruus on 14 prosenttia käytettävissä olevista tuloista. Muun Suomen osalta vastaava luku on 18,4 % (Kulutustutkimus 2006; Lindqvist 2009). Koska Suomessa julkisin varoin hoidetaan huomattavasti suurempi määrä asioita kuin Yhdysvalloissa, julkinen, hyvinvointia lisäävä kulutus tulisi lisätä komposiitti-indikaattoriin. Tiedot julkisesta kulutuksesta on saatavissa Tilastokeskuksen julkaisemasta kansantalouden tilinpidosta. Kuitenkin noin puolet terveydenhuollon kustannuksista voidaan katsoa ns. puolustautumismenoiksi ympäristön vaikutuksista aiheutuvaa hyvinvoinnin laskua vastaan. Samoin 50

52 esimerkiksi puolet koulutukseen käytetystä julkisesta kulutuksesta voitaisiin katsoa osaksi hyvinvointia lisäävää kulutusta, kun taas toinen puoli tästä kulutuserästä katsottaisiin hyvinvoinnin tasoa muuttumattomana pitäväksi kulutukseksi (Rättö 2008). Julkiset palvelut sisältyvät jo nykyään kansantalouden tilinpidon keskeisiin tunnuslukuihin. Onkin esitetty, että kotitalouksien tulojen sijaan voitaisiin käyttää oikaistua käytettävissä oleva tuloa, joka sisältäisi perinteisen nettotulon lisäksi myös kotitalouksien tuloksi katsottavan osan julkisista palveluista, eli niin sanotut yksilölliset palvelut. Vastaavasti kotitalouksien niin sanottu todellinen kulutus sisältäisi perinteisen yksityisen kulutuksen lisäksi näiden julkisten, yksilöllisten palveluiden arvon. Yksilöllisiin palveluihin luetaan perinteiset hyvinvointipalvelut (terveys-, sosiaali- ja koulutuspalvelut) sekä virkistys-, kulttuuri- ja urheilupalvelut ja sosiaalivakuutuspalvelut. Olisi luontevaa lukea nämä erät taloudelliseen hyvinvointiin, sillä niiden merkitys Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa on suuri. Nykyisestä kansantalouden tilinpidosta olisi jo nyt saatavissa tunnusluvut oikaistu käytettävissä oleva tulo ja todellinen kulutus, jotka kuvaisivat kansalaisen taloudellista hyvinvointia paremmin kuin bruttokansantuote (Savela 2009). Lisäksi lisää huomiota ja kehittämistä vaatisivat mittarissa käytetyt keinotekoiset hinnoittelumenetelmät sekä ympäristötekijöiden parempi huomioiminen. Amerikkalaisessa tutkimuksessa käytetyt hinnat tiettyjen ympäristöön liittyvien pitkäaikaisten vaikutusten mittaamisessa eivät välttämättä kuvaa Suomen tilannetta parhaalla mahdollisella tavalla. Tarkoitukseen sopivammat hinnat on mahdollista selvittää myös Suomelle, mutta se vaatii alan tutkimusta. Esimerkiksi kosteikkojen ja luonnontilaisten metsien häviämisen kustannusten on havaittu tässä tutkimuksessa sopivan Suomen tilanteen kuvaamiseen todennäköisesti heikohkosti tai ainakin ne dominoivat aluetason tuloksia. 5. Keskustelu ja johtopäätökset Kuten kappaleessa 4.2 esitettiin, tällaisenaan GPI-indikaattori ei ole ihanteellinen Suomen kuvaamiseen, mutta tutkimuksen tulosten perusteella alueista voidaan havaita monia mielenkiintoisia erityispiirteitä ja kehittämisen kohteita. GPI-indikaattorilla on tehty useita tutkimuksia maailmalla niin kansallisesti kuin alueellisestikin, ja niiden tulokset ovat samansuuntaisia kuin Suomessa: BKT:n kasvu ei enää siirry kestävän hyvinvoinnin kasvuksi. Keskimääräisen bruttokansantuotteen per asukas kasvu tapahtuu osittain sosiaalisen eriarvoisuuden ja ympäristön kustannuksella. Eri puolilla maailmaa toteutettujen GPI-laskelmien metodologiat (ks. liite 3) eivät kuitenkaan vastaa toisiaan (Lawn 2008, s. 577) ja täten tutkimusten tulosten vertailu keskenään ei ole perusteltua. Koska tutkijat ovat ottaneet vapauden muuttaa laskutapoja, antaa tämä käytännössä vapauden myös manipuloida tuloksia. Tämä on yksi syy siihen, miksi tässä tutkimuksessa on pitäydytty 51

53 mahdollisimman tiukasti yhdessä, tarkasti määritellyssä metodologiassa. Myös Lawn (2008) toteaa, että aluetasolla luonnonvarojen alkuperäiset määrät ja esimerkiksi väestöntiheys vaikuttavat GPI-mittausten tuloksiin. Lisäksi esimerkiksi elinkeinojen siirtyminen maan sisällä saattaa näkyä maankäytön ja saastepäästöjen muutoksina. Jotta systeemin kestävyys tulisi totuudenmukaisesti kuvattua, panos-tuotos -analyysin tulisi olla aukoton. GPI ei täysin huomioi energian ja tuotteiden loppukäyttöä, pikemminkin niiden tuotantopaikan. Kansallisella tasolla tällä ei ole niin paljoa väliä, sillä luvut tasoittuvat. Mikä pienempään mittakaavaan mennään, sitä enemmän pienen avotalouden (myös esim. maakunta) erikoistuminen korostuu. Esimerkiksi joillain maantieteellisesti pienillä, tiheämmin asutuilla alueilla joiden elinkeinorakenne on palvelupainotteinen, hyödytään muiden alueiden luonnonvarojen käytöstä ja niillä tuotetuista tuotteista. Alueellisissa tarkasteluissa menestyvien alueiden menestys voikin osittain johtua "vapaamatkustamisesta". Osana kansallisvaltiota eri alueet saavat Lawnin mukaan julkisia tulonsiirtoja ja omien luonnonvarojen hyödyntäminen ei ole tarpeen. Sama ilmiö toistuu luonnollisesti myös globaalisti: Luonnonvaroja eniten kuluttavat maat ovat pääasiallisesti runsaasti resursseja maahantuovia kehittyneitä länsimaita (kuten Suomi) ja perustavat siten kulutuksensa luonnonvaroiltaan rikkaiden (kehittyvien) maiden resursseille. Nykyään myös tuotanto ja täten myös saastutus on ulkoistettu toisiin maihin. Kansallisen kestävyyden kannalta voidaan pitää kiinnostava sitä, missä määrin maa on riippuvainen muiden maiden luonnonvaroista. On tärkeää huomioida ja esittää GPI:n puutteet ja heikkoudet sekä kansallisella että alueellisella tasolla. Mittarin tietyt heikkoudet eivät kuitenkaan tee GPI-laskennoista merkityksettömiä. Dalyn ja Cobbin tarkoitus heidän lähtiessään alun perin kehittelemään GPI:tä edeltäneitä indikaattoreita 1990-luvulla ei ollut suunnitella niitä absoluuttisiksi kestävyyden mittareiksi, vaan herättää keskustelua ja näyttää BKT:n heikkoudet hyvinvoinnin mittarina. Aihe on sittemmin saanut paljon huomiota, joten tavoite näyttää toteutuneen. GPI-indikaattori itsessään on saanut osakseen kritiikkiä sekä Suomessa että maailmalla. Esittelen tässä kritiikin syitä pääpiirteittäin. Ensinnäkin GPI:n ja sen edeltäjän ISEW:n tapaa summata yhteen yhteismitattomia tekijöitä, kuten kulutusta (euroja) ja vapaa-aikaa (tunteja) pidetään käsitteellisesti toteuttamiskelvottomana. Näissä indekseissä ongelma pyritään ratkaisemaan löytämällä eri tekijöille niitä kuvaavat hinnat tai arvot. Kuitenkin myös tosielämässä ihmiskunta arvottaa rahassa sellaisia tekijöitä, joilla ei ole hintaa: tästä esimerkiksi käy vaikkapa ihmishengen arvon määrittäminen vakuutusta otettaessa. Myös vaihtoehtoiskustannus-metodin käyttöä hinnoittelumenetelmänä voidaan pitää perusteltuna: esimerkiksi hiukkaspäästöjen aiheuttamien terveyshaittojen hoitokustannuksilla voidaan arvottaa näiden päästöjen haittoja. Erilaisten ympäristötekijöiden hinnoittelu hyväksytään jo nykyisellään esimerkiksi vihreiden bruttokansantuotteiden laskennassa (esim. YK:n SEEA-järjestelmä). Sosiaalisista tekijöistä esimerkiksi 52

54 vapaa-ajalla ei ole absoluuttista hintaa, sillä ihmisten arvotukset ovat erilaisia. Samaan aikaan erilaiset ihmiset saavat samasta työstä palkan, joka saattaa toisen mielestä olla avokätinen, toisen mielestä täysin riittämätön verrattuna annettuun panokseen. Vastaavasti toiset ihmiset olisivat valmiita maksamaan markkinoilla myytävistä hyödykkeistä korkeampaa hintaa, kuin millä ne ovat tällä hetkellä ostettavissa. Erilaisten keskiarvohintojen ja -kustannusten avulla voidaan eri tekijöiden suuruusluokkaa kuvata ja täten normaalisti yhteismitattomat tekijät integroida yhteen mittariin. Mittauksen tuloksen euromääräistä arvoa ei varmaan koskaan saada absoluuttisen oikeaksi, mutta arvio on silti oikeansuuntainen verrattuna tilanteeseen, ettei tekijöitä edes yritetä huomioida. Lisäksi mittausmenetelmien ollessa yhtenäisiä, voidaan tehdä vertailuja eri alueiden ja aikakausien välillä. Eräs kritiikin haara koskee GPI-indeksissä nykyisellään mukana olevia tekijöiden valintaa. Miksi juuri nämä tekijät ovat mukana ja miksi niin moni tärkeä inhimilliseen ja ekologiseen hyvinvointiin liittyvä seikka puuttuu? Suomen GPI:n laskennassa (Rättö 2008) ja tässä tutkimuksessa on käytetty amerikkalaista metodologiaa (Talberth 2006), mutta monet alueelliset sovellukset ovat käyttäneet GPI-mittarin ideaa hyvin vapaasti lukien mukaan jopa viitisenkymmentä erilaista tekijää (ks. esim. Maryland ja Alberta, liite 3). Suomen tilanteen kuvaamiseen amerikkalaisen metodologian 23 tekijää tuskin ovat ne sopivimmat, mutta tekijöiden uudelleenvalinta ja niitä kuvaavien arvojen löytäminen on työ, jonka tekemiseen Suomessa ei toistaiseksi ole ollut resursseja. GPI-indeksin tuloksia on arvosteltu myös siitä, että miten hyvinvoinnin tasosta kertovan mittarin trendi voi olla laskeva, kun todellisuudessa hyvinvointi on lähes kaikkien mittapuiden mukaan 2000-luvun Suomessa korkeampaa kuin 1980-luvun Suomessa. Syynä tähän on GPI:n tapa huomioida pitkäaikaisia ympäristövaikutuksia, jotka eivät vielä tällä hetkellä näy ihmisten päivittäisessä hyvinvoinnissa. Tulevia ympäristötuhoja ja niiden taloudellisia, inhimillisiä ja planetaarisia merkityksiä on mahdotonta tällä hetkellä tuntea ja arvioida täsmällisesti. Luonnonvarojen kulutus ja kasvihuonekaasupäästöt ovat kuitenkin merkittävä uhka ihmiskunnalle, eivätkä ne nykyisellään tule huomioitua riittävästi päätöksenteossa. Mikäli saasteita ja fossiilisten polttoaineiden käyttöä vähennetään, on tärkeää, että se näkyy myös käytettävässä mittarissa. Mikäli ympäristökuormitusta pystytään vähentämään samalla, kun ihmisten elintaso ja sosiaalinen tasa-arvoisuus säilyvät, pääsee GPI-lukema nousemaan. Näin näyttää käyneen tämän tutkimuksen alueista Päijät-Hämeessä. Nykyisellä laskutavalla erilaiset kumuloituvat ympäristöongelmat saavat melko suuren merkityksen GPI-lukemissa. Esimerkiksi hiilidioksidipäästöjen kumuloitumisen huomioimistapaa voidaan pitää ankarana. Silti se tuskin yliarvioi päästöjen merkitystä ilmastonmuutokseen globaalilla tasolla ja siitä mahdollisesti ihmiskunnalle aiheutuvia inhimillisiä ja taloudellisia kustannuksia. Sen sijaan nykyisen hinnoittelutavan ohjausvaikutusta esimerkiksi paikalliseen 53

55 päätöksentekoon voidaan pitää heikkona. Mikäli alue kuitenkin kasautuvista ympäristövaikutuksista huolimatta kykenee nostamaan GPI-lukujaan, sen voidaan katsoa toimivan melko kestävällä tavalla. 5.1 Datan hankinnasta Tiedon hankkiminen tätä tutkimusta varten on paikoitellen ollut haastavaa ja jotain tietoja on jouduttu arvioimaan erilaisin menetelmin. Tietolähteet ja mahdolliset arviointimenetelmät on eritelty liitteessä 1. Päästötietoja tuotetaan melko yhtenäisesti 2000-luvulta ja aikasarjoja on ollut helpohkoa jatkaa 1990-luvulle luvun päästötiedot alueellisella tasolla muuttuvat jo arvioiksi, mutta niiden virhemarginaali on hyvin pieni laskelmien lopullisessa mittakaavassa. On kuitenkin ollut hyvä huomata, että nykypäivänä tietoja tuotetaan jo melko kattavasti. Tosin monista sosio-ekonomisista tekijöistä ei alueellisella tasolla ole vielä 2000-luvullakaan saatavana tietoa (esim. alueelliset ajankäyttötilastot). Luotettavuutta arvioille ovat tuoneet maakuntien Seutukaavaliittojen julkaisut 1960 ja 1970-luvuilta. Olisi tärkeää, ettei vanhoja maakuntien tilastoja ja Seutukaavaliiton julkaisuja hävitettäisi. Tilastokeskuksella ei ole näitä julkaisuja hallussaan ja yliopistollisilla kirjastoillakin rajoitetusti, lähinnä viimeisten vuosikymmenten ajalta. Julkaisujen viimeiset kappaleet löytyvät yleensä maakuntien liittojen arkistoista. Tietojen digitalisointi vaatii resursseja, mutta olisi nykypäivänä varmin tapa säilyttää tieto ja mahdollistaa sen käytettävyys myös tulevaisuudessa. Ympäristö-, luonnonvara- ja energiatilastointi ei tällä hetkellä muodosta yhtenäistä kokonaisuutta. Kyseessä on erittäin laaja ja moniulotteinen tilastointialue, joka muodostuu lukuisista erillisistä tilastojärjestelmistä, jotka tuottavat tietoa hyvin erilaisista ilmiöistä. Tulevaisuus alan tilastoinnin suhteen näyttää kuitenkin hieman lupaavammalta, sillä Suomessa ympäristö-, luonnonvara- ja energiatilastointia on tarkoitus kehittää mm. jo olemassa olevien portaalien kautta (esim. VAHTI ja Findikaattori). Nämä muutokset luovat todennäköisesti paremmat edellytykset jatkotyölle ja ympäristövaikutusten ja kestävän kehityksen mittaamiselle tulevaisuudessa. Erityisesti VAHTI-järjestelmän kehittäminen mahdollistaa alueellisen tason tiedonsaannin, joka tällä hetkellä on luotettavaa vain 2000-luvulta. 5.2 GPI:n soveltuvuudesta alueelliseen päätöksentekoon Bruttokansantuotteen (BKT) tavoin GPI on makrotason mittari. Maakunnat ja ELY-keskukset tarvitsevat toki täsmällisempiä mittareita yksittäisten asioiden kuvaamiseen, mutta niiden perusteella on vaikeaa, jos ei lähes mahdotonta muodostaa kokonaiskuvaa alueen kehityksestä. On esitetty, että GPI saattaisi sopia alueellisen hyvinvoinnin ja kestävän kehityksen mittariksi kuvaamaan laajempia kokonaisuuksia sekä esimerkiksi ELY-keskusten toimintaa. 54

56 GPI -mittarin mukaan ihmisten taloudellisen hyvinvoinnin eli käytettävissä olevien kulutusmahdollisuuksien lisääminen on yhä tavoiteltava päämäärä, samoin kansantalouden tasapainosta huolehtiminen ja esim. työttömyyden alentaminen. Merkittävimmät uudet päämäärät liittyisivät tuotannon aiheuttamien ulkoisvaikutusten määrän pienentämiseen. Kun tuotannon ja kulutuksen sivutuotteita, kuten saasteita ja melua, pystytään arvioimaan rahamääräisinä, pystytään niiden merkitys todennäköisesti huomioimaan tehokkaammin. Nykyiseen ympäristöpolitiikkaan verrattuna GPI korostaa luontoon kasautuvien ja pitkävaikutteisten ympäristövaikutusten merkitystä ja ohjaa ottamaan huomioon paitsi kestävän kehityksen vaatimukset myös tulevien sukupolvien mahdollisuudet hyvinvointiin. Näin yhteiskunnallisessa päätöksenteossa voitaisiin pyrkiä tuottamaan kulutusmahdollisuudet mahdollisimman ekotehokkaasti. GPI kuvaa nimenomaan alueen kokonaistilannetta kiteyttäen yhteen laajoja osatavoitteita (alueen vetovoimaisuus, kansalaisten hyvinvointi, elinkeinoelämän toimintaedellytykset) sekä niitä eri tavoin kuvaavat indikaattorit. GPI -indikaattorin avulla voidaan nähdä koko alueen kehityksen suunta ja olennainen seurattava asia on nimenomaan kehityksen trendi. Aggregaattitasolla GPI:lle on hankala asettaa ohjauksellisia tavoitetasoja, vaan tavoitteet voidaan sisällyttää GPI:n 23 osaindikaattoriin. Taulukossa 3 on esitetty GPI -indikaattoreiden ja ministeriöiden vastaavia strategisia tavoitteita ELY -keskusalueilla. GPI:n eri indikaattoreille on mahdollista määrätä aluehallinnossa myös vastuuyksikkö tai -henkilö, joka vastaa siitä että yksittäisille indikaattorille asetetut tavoitteet saavutettaisiin. Ennen tätä GPI:n metodologiaa tulee parantaa paremmin Suomeen sopivaksi (ks. kappale 4.2), sillä nykyisellään sen komponentteja ei voida pitää täsmällisen oikeina ja niiden selektiota kattavana. (Hoffrén, 2010.) Taulukko 3: GPI indikaattorit ja vastaavat strategiset tavoitteet ja mittarit GPI-Indikaattori Ministeriöiden strategisia tavoitteita ELY-alueella Mittari 1. Painotettu yksityinen kulutus TEM: Alueellinen kilpailukyky ja väestön ikärakenne Kulutuskysynnän suuruus 2. Kotitaloustyön ja vanhemmuuden arvo SM, TEM: Väestörakenne Hyödyt 3. Korkeakoulutuksen arvo OKM: Osaaminen ja elinikäisen oppiminen Hyödyt 4. Vapaaehtoistyön arvo OKM: Kulttuuri-, nuoriso- ja liikuntapolitiikan Hyödyt edistäminen 5. Kestokulutushyödykkeiden tuottamat palvelut TEM: Alueellinen kilpailukyky ja väestön ikärakenne Hyödyt 6. Teiden ja katujen palveluiden arvo LVM: Maankäytön ja liikenteen yhteensovittaminen Liikennemäärien kehitys 7. Rikollisuuden aiheuttamat kustannukset SM, OKM: Syrjimättömyyden ja yhdenvertaisuuden Kustannusten suuruus edistäminen 8. Vapaa-ajan menetyksen kustannukset OKM: Kulttuuri-, nuoriso- ja liikuntapolitiikan Kustannusten suuruus edistäminen 9. Alityöllisyyden / Työttömyyden kustannukset TEM: työvoima Menetetyn työpanoksen arvo 10. Kestokulutushyödykkeiden TEM: Alueellinen kilpailukyky ja väestön ikärakenne Kustannusten suuruus hankintakustannukset 11. Työmatkakustannukset LVM: Kestävä liikennepolitiikka, tehokkuuden Kustannusten suuruus parantaminen 12. Kotitalouksien saasteiltasuojautuminen YM: Uusiutuvan energian lisääminen, Kustannusten suuruus ilmastonmuutos 55

57 13. Auto-onnettomuuksien kustannukset LVM: Pääteiden kuntotaso säilyy Kustannusten suuruus 14. Veden saastumisen kustannukset YM: Itämeren ja vesiensuojelu Ravinnekuormitus 15. Ilman saastumisen kustannukset YM: Uusiutuvan energian lisääminen, Ilman saastuminen ilmastonmuutos 16. Melusaasteen kustannukset LVM: Kestävä liikennepolitiikka, tehokkuuden Kustannukset parantaminen 17. Soiden ja kosteikkojen katoamisen TEM: Kestävä talous, kestävä luonnonvarastrategia Ojitukset ja kustannukset ennallistamiset 18. Maatalousmaan katoaminen MMM ja YM: Elinvoimainen maaseutu, ekologinen Peltoalan pieneneminen kestävyys 19. Metsien katoaminen ja MMM ja YM: Elinvoimainen maaseutu, ekologinen Metsä-alan metsäteidenkustannukset kestävyys pieneneminen 20. Uusiutumattomien luonnonvarojen kuluminen MMM ja YM: Uusiutuvan energian lisääminen Kuluminen 21. Hiilidioksidipäästöjen aiheuttamat menetykset YM: Uusiutuvan energian lisääminen, Menetykset ilmastonmuutos 22. Otsoninkerroksen ohentuminen YM: Ilmastonmuutos ja ekotehokkuus Menetysten suuruus 23. Pääoman nettoinvestoinnit TEM: Alueellisten kehityserojen tasoittaminen Alueen rahoituksellinen tasapaino 24. Nettolainaaminen TEM: Alueellisten kehityserojen tasoittaminen Alueen rahoituksellinen tasapaino Lähde: Hoffrén 2010 Esimerkiksi Marylandin (ks. liite 3) GPI-laskelmia oli hyödynnetty skenaarioiden luomiseen. Laskelmat oli projisoitu aina vuoteen 2060 saakka kolmea erilaista skenaariota käyttäen: fiksu kasvu, vihreä energia ja vihreät työpaikat (Maryland GPI -sivusto). Vastaava skenaarioiden luomisen mahdollistaminen Suomelle tai aluetasolle vaatisi vielä melko paljon lisätyötä. Alueellisen hallinnon ei ole mahdollista vaikuttaa kaikkiin GPI:n tekijöihin, mutta paljon voidaan myös tehdä. Lawnin (2008) mukaan esimerkiksi vihreiden teknologioiden edistäminen, energiatehokkuuden kasvattaminen, työelämän joustavuuden lisääminen sekä verouudistukset, jotka tukevat ekotehokkuutta lisääviä teknologioita ja rankaisevat haitallisista toimista, ovat mahdollisia toimenpiteitä. Indikaattorin kehittämiskohteita paremmin alueellisia tarpeita vastaaviksi voidaan pitää pitkälti samoina, kuin koko Suomea koskevia. Tosin aluetasolla esimerkiksi maantieteelliset olot helposti dominoivat tuloksia ilman, että toimintaa voidaan varsinaisesti pitää kestämättömänä. Aluehallinnoilla on varmasti niille ominaisten muuttujien ja kehittämiskohteiden arvioinnissa lisää tietotaitoa, joita alueellisia mittauksia saataisiin kehitettyä. 56

58 6. Lähteet Andersson, H.-K. (2010): Aluetalouden kehityksen ja edistymisen seuranta GPI -mittarilla: Etelä- Pohjanmaa, Päijät-Häme ja Kainuu , julkaisematon tutkimusluonnos Brundtland, G. H., Xhalid, M. et al. (World Commission on Environment and Development, WCED) (1987). Our common future. Haettu Daly, H., Cobb, J. (1989): For the common good, Redirecting the economy toward community, the environment, and a sustainable future, Beacon Press books, 1989 Emerson, J., Esty, D. C., Levy, M. A., Kim, C. H., Mara, V., de Sherbinin, A. & Strebotnjak, T. (2010): The 2010 Environmental Performance Index. Yale Center for Environmental Law and Policy, New Heaven Etelä-Pohjanmaan maakuntasuunnitelma 2030 (vuodelta 2005). ( ). Etelä-Pohjanmaan maakuntasuunnitelma 2030 (päivitetty 2009). ( ). Euroopan Unioni, Alueiden komitea (2010): Pikainen kyselytutkimus, BKT ja muut indikaattorit. Kesäkuu 2010 yhteenveto vastauksista %20GDP%20and%20Beyond%20Quick%20Survey.pdf Hamilton, K., Clemens, M. (1998): Genuine savings rates in developing countries. Working paper PK= &searchMenuPK= &theSitePK=523679&entityID= _ &s earchmenupk= &thesitepk= Julkaistu 1999 The World Bank Economic Review 13 (2), Heinonen, J. (1998): Päijät-Häme II. Löydetty maakunta. Päijät-Hämeen nousu, kukoistus ja taantuma. Päijät-Hämeen liitto, Gummerrus Hill, Kent, Dennis Hoff man & Tom R. Rex. (2005). The Value of Higher Education: Individual and Societal Benefits. Tempe, Arizona: Arizona State University, W.P. Carey School of Business. Luettavissa osoitteessa 57

59 ) (Haettu Hänninen, M. (toim) (2006): Kainuun ympäristöohjelma Alueelliset ympäristöjulkaisut 409, Kainuun ympäristökeskus. Kajaani 2006 Jallinoja, M. (2010): Hämeen ympäristöstrategian ilmasto- ja energiatavoitteiden toteutumista kuvaavat indikaattorit. Hämeen ELY-keskus Kainuun alueellinen maaseutustrategia , Kainuun maakunta -kuntayhtymä (2009): Kainuun maakuntaohjelma A: 11 Kainuun ympäristökeskus (1999): Kainuun ympäristöohjelma Alueelliset ympäristöjulkaisut III. Kainuun ympäristökeskus. Kajaani 1999 Kainuun seutukaavaliitto (1979): Kainuun tilastokatsaus Julkaisu II:29 Kainuun seutukaavaliitto (1975): Kainuun rakennesuunnitelma Julkaisu II:14 Keränen, H., Krannila, V. & Heikkilä, E. (1995): Kainuun väestön ja työvoiman tulevaisuus. University of Oulu, Research Institute of Northern Finland. Oulu 1995 Keski-Pohjanmaa sivusto (haettu kesäkuu/2010) Kiander, J. (1999): Työajan lyhentäminen ja työllisyys. Palkansaajien tutkimuslaitos. Tutkimusselosteita 152. Knack, S. & Keefer, P (1997): Does social capital have an economic payoff? A cross-country investigation. The Quarterly Journal of Economics, Vol. 112, No., pp Lampinen R. (1991): Ajoneuvomelun torjunta. Ympäristö ja terveys 4/1991, s Lawn, P. & Clarke, M (2008): Is measuring genuine progress at the sub-national level useful? Ecological indicators , Liikonen, L. & Leppänen, P. (2005): Altistuminen ympäristömelulle Suomessa Tilannekatsaus Suomen ympäristö 809, ympäristönsuojelu, s. 58. ISBN (PDF), URN:ISBN: X. Julkaisu on saatavana myös painetussa muodossa (ISBN X). 58

60 Lindqvist, M. (2009): Julkisten hyvinvointipalvelujen käyttö parantaa kotitalouksien toimeentulon tasoa. Helsingin seudun suunnat 3/2009, s , luettavissa www-osoitteessa (haettu ). Loikkanen, H.A., Riihelä M., Sullström R. (2007): Tuloerot ja tulonjako alueittain: jakautuko Suomi luvulla. Kirjassa Heikki Taimio (toim.): Talouskasvun hedelmät kuka sai ja kuka jäi ilman? Työväen sivistysliitto. Metsäntutkimuslaitos, Metsätaloudelliset vuosikirjat, luettavissa osoitteessa (haettu ). Nordhaus, W. D. ja J. Tobin (1973): Is Growth Obsolete? Teoksessa The Measurement of Economic and Social Performance, Studies in Income and Wealth, Vol. 38, NBER, ed. Milton Moss. Pearce, D., Markandya, A., Barbier, E. B. (1989): Blueprint for a green economy, Earthscan Publications Limited Pohjanmaa lukuina sivusto ( sivustolle!.aspx?docid=4932&tocid=1, haettu kesäkuu/2010) Päijät-Hämeen liitto (2010): Päijät-Häme 2035, Päijät-Hämeen maakuntasuunnitelma Päijät-Hämeen maakunta- ja seutukaavaliitto A60 (1992). Päijät-Häme, Väestö, työvoima, talous ja ympäristö - tilastolliset perusselvitykset VTT Rakennustuotantolaboratorio Tampere Päijät-Hämeen seutukaavaliitto (1986): Päijät-Hämeen vuosikatsaus Päijät-Hämeen seutukaavaliitto B Päijät-Hämeen seutukaavaliitto (1984): Päijät-Hämeen kokonaissuunnitelma 1984 Päijät-Hämeen seutukaavaliitto (1981): Päijät-Hämeen seutukaava-alueen energiakulutusennuste vuoteen Seutukaavaliitto 6/1981 Päijät-Hämeen seutukaavaliitto (1980): Päijät-Hämeen kokonaissuunnitelma Päijät-Hämeen seutukaavaliitto (1980): Kotimaisten polttoaineiden käyttömahdollisuuksien tarkastelu Päijät- Hämeen kaukolämpölaitosten ja teollisuuden energialähteenä. Päijät-Hämeen seutukaavaliitto 3/1980. Päijät-Hämeen seutukaavaliitto (1979): Päijät-Hämeen kokonaissuunnitelma: väliraportti 59

61 Päijät-Hämeen seutukaavaliitto (1979): Päijät-Hämeen kokonaissuunnitelma, väliraportti 5/1979 Päijät-Hämeen seutukaavaliitto (1977): Suunnittelun tietopaketti. Päijät-Hämeen seutukaavaliitto 7/1977. Päijät-Hämeen seutukaavaliitto (1977): Päijät-Hämeen metsätalous. Seutukaavaliitto 1/1977 Pääkkönen, H. (2010): Perheiden aika ja ajankäyttö, Tutkimuksia kokonaistyöajasta, vapaaehtoistyöstä, lapsista ja kiireestä. Väitöskirja, tutkimuksia sarja 254 Rasila, V. & Linnilä, K (1962): Kainuun talouden ABC-kirja. Kainuun Sanomain Kirjapaino Oy Rees, W. (1992): Ecological footprints 2&_user= &_coverDate=11%2F30%2F1996&_alid= &_rdoc=3&_fmt=high&_orig=sear ch&_cdi=5898&_sort=r&_docanchor=&view=c&_ct=3&_acct=c &_version=1&_urlversion=0& _userid= &md5= df13480b93b697a53250a524b - hit6 and appropriated carrying capacity: What urban economics leaves out. Environment and Urbanization 4 2 (1992), pp Savela, O. (2009): Hyvinvointia ei voi mitata yhdellä luvulla. Tieto ja trendit lehti 1/2009, Tilastokeskus Schroderus-Härkönen, S. & Markkanen, S.-L. (toim.) (1999): Kainuun ympäristön laadun kuvaus. Kainuun ympäristökeskus. Suomen ympäristö 356. Tiehallinto (2004): Yleisten teiden liikennemelu. Tiehallinnon selvityksiä 47/2004 Liiketaloustieteellinen tutkimuslaitos (1988): Tieliikenteen ja rautatieliikenteen kustannusvastaavuus. Helsinki 1988 ISBN: Tilastokeskus, sisäinen PX-web -tilastotietokanta Tilastokeskus Kotitalouksien tulojen aluetilit (Saatavissa sähköisessä muodossa osoitteesta ) Tilastokeskus (2005): Selvitys työaikojen tilastoinnista Suomessa ja kansainvälisesti. Turpeinen, O. (1985): Kainuun historia. Väestö ja talous Kainuun maakuntaliitto, Kainuun sanomain kirjapaino Oy, Kajaani

62 Uimonen, S (2007): Suomen infrastruktuuripääoma: Tiet. VATT Keskustelualoitteita VAHTI-tietojärjestelmä (Ympäristöhallinnon valvonta- ja kuormitustietojärjestelmä) Varjonen, J. & Aalto K. (2010): Kotitalouksien palkaton tuotanto ja ostopalvelujen käyttö. Kuluttajatutkimuskeskus, julkaisuja 2/2010. YLE 2 -väliraportti (2010): Ympäristö-, luonnonvara- ja energiatilastoinnin kehittämistä, yhteenkokoamista ja alueellistamista valmistelevan työryhmän (YLE2) väliraportti, julkaistu Ympäristöministeriö. Ympäristöministeriö: Alueelliset ympäristöindikaattorit ( haettu ) Ympäristön tila Liitteet Liite 1: Laskentametodologia ja muuttujien perustelu Tässä kappaleessa Genuine Progress Indicatorin (GPI) laskentametodologia on avattu komponentti kerrallaan. Eri tekijät(tai komponentit) on nimetty kirjaimin A:sta Z:an ja viimeiseen, AA:han, Excelpohjaisen laskentakaavion sarakkeiden mukaan. Kunkin kolumnin osalta on esitetty sen perustelu, laskemisperiaatteet sekä käytetty data. Raportissa verrataan monessa kohtaa lukuja alueen bruttokansantuotteeseen (prosentteja BKT:sta), minkä on tarkoitus verrata kyseisen tekijän suhteellista kokoa esimerkiksi Suomen keskiarvoon verraten. Vastaavasti voidaan käyttää lukua per asukas. B Yksityishenkilöiden kulutusmenot Yksityishenkilöiden kulutusmenot tavaroihin ja palveluihin ovat luonnollinen lähtökohta, kun halutaan mitata taloudellisen aktiivisuuden hyvinvointivaikutuksia. Perinteisesti tarkasteltu BKT mittaa tuotannon rahallista arvoa, eikä ota huomioon tuotteiden loppukäyttäjiä. Yksityinen kulutus saadaan kansantalouden tilinpidosta. Lähteenä on käytetty Tilastokeskuksen tilastoa Kotitalouksien tulojen aluetilit Tilastotiedot ovat saatavissa sähköisessä muodossa osoitteesta 61

63 ( ) (Excel), Taulukko K.1 Kotitalouksien ensitulon jakotili ja tulojen uudelleenjaon tili maakunnittain , josta on käytetty riviä Käytettävissä oleva tulo. Kulutuksen osuus on Suomessa pysynyt samana brutto- ja nettotuloista tarkasteluajanjakson ajan, eli kulutusmenojen arviointiin voidaan melko luotettavasti käyttää tätä lukua. Tietoja tuotannon arvosta on saatavilla aina 1970-luvun puolivälistä lähtien, mutta yksityisen kulutuksen tilastoja on saatavissa vain vuosille Vuosien kulutustiedot on arvioitu edellä mainittujen lukujen perusteella. C Tulonjako Epätasaisen tulonjaon katsotaan monista syistä vähentävän yhteiskunnan hyvinvointia. Knackin ja Keeferin (1997) mukaan luottamus ja yhteiskunnan normit ovat vahvempia yhteiskunnissa, joissa tulotaso on korkea, tuloerot alhaisia, instituutiot rajoittavat johtajien ahneutta ja joissa väestö on hyvin koulutettua ja etnisesti homogeenista. Tasaisemman tulonjaon yhteiskunnissa on tunnetusti vähemmän rikollisuutta, työn tuottavuus on suurempi ja ihmiset tuntevat itsensä onnellisemmiksi. Tämän vuoksi GPI:ssa yksityiset kulutusmenot painotetaan tulonjaolla. Tulonjakoindeksin suuremmat luvut kertovat epätasaisemmasta tulonjaosta. Sarakkeen D arvo on GPI:n laskennan perusluku, josta hyvinvointia lisäävien tai vähentävien tekijöiden taloudelliset arvot lisätään tai vähennetään. Tulonjakoindeksi mittaa suhteellista muutosta Gini-kertoimessa. Gini-kerroin voi saada arvoja nollan ja yhden välillä. Mitä suurempi kerroin on, sitä epätasaisemmin tulot ovat jakautuneet. GPI-tutkimuksessa tulonjakoindeksi perustuu käytettävissä oleviin tuloihin (Käytettävissä olevat tulot = bruttotulot - maksetut tulonsiirrot). Indeksille asetetaan perusvuodelle arvo 100, jolloin Gini-kerroin on alhaisimmillaan (eli tulot jakautuneet mahdollisimman tasaisesti). Alhaisin Gini-indeksi arvo on vuosien välillä saavutettu vuosina 1987 ja 1992, jolloin se on koko Suomessa ollut 19,7. Tulonjakoindeksin arvoksi näinä vuosina on asetettu 100, ja muille vuosille on laskettu Gini-indeksi suhteellista muutosta tähän vuoteen vastaavat arvot. Alueellisesta tulonjaon epätasaisuutta on mitattu vertaamalla sitä valtakunnalliseen Gini-kertoimeen. Mitä kauempana tulonjakoindeksin luku on sadasta, sitä epätasaisemmin tulot ovat jakautuneet suhteessa perusvuoteen. Tulonjakoaineiston on saatu Tilastokeskuksen tietokannoista, esim. tulonjaon kokonaistilastosta (Taulukko 8 Asuntokuntaväestö tulokymmenyksittäin ja kunnittain ). Vuosien tulonjaon ja alueellisen tulonjaon arvioinnissa on käytetty apuna Loikkasen, Riihelän ja Sullströmin (2007) tutkimusta sekä Rätön (2008) pro gradu -tutkielmaa. Gini-indeksin arvot Suomelle ovat peräisin lähteestä: Tilastokeskus 2008d. Yleisesti kaikkien tarkastelussa mukana olevien alueiden sisäiset tuloerot (Gini-kertoimella mitattuna) ovat noudattaneet samaa kehitystä kuin koko maassa. Havaittu eriarvoisuuden kasvu johtui pääasiassa alueiden sisäisen eriarvoisuuden kasvusta eikä niinkään alueiden välisten tuloerojen kasvusta (Loikkanen et al. 2007). Gini-kerroin on suurempi alueilla, joissa tulot ovat korkeammat. Matalin tulotaso keskiarvolla mitattuna oli 62

64 Pielisen Karjalan, Kehys-Kainuun kunnissa. Matalien tulojen seutukunnissa myös tuloerot ovat tasaisimmat. Kaikista tasaisimmat alueen sisäiset tuloerot olivat vuonna 2006 Kehys-Kainuun ja Itä-Lapin seutukunnissa. Esimerkiksi vuonna 2005 Gini-indeksi oli Suomessa 29 (Gini-indeksi kasvoi vuodesta 1995 vuoteen %), Kainuussa 26 (kasvua vuodesta 1995 vuoteen %), Päijät-Hämeessä 27 (kasvua 19%) ja EP- ELY -alueella 26 (kasvua 25 %). Tarkastelussa mukana olevista alueista tuloerot ovat Päijät-Hämeessä korkeimmat, mikä on tyypillistä kun elintaso on keskimääräistä korkeampi. D Painotettu yksityinen kulutus Painotettu yksityinen kulutus pyrkii huomioimaan tulonjaon vaikutuksen, ei pelkästään keskimääräistä kulutusta. Tuloerot kääntyivät Suomessa nousuun vuonna Kun kulutusmenot painotetaan tulonjaon tasaisuudella, koko Suomen ja Päijät-Hämeen etumatka lyhenee. Suomessa (pääkaupunkiseutu) ja Päijät- Hämeessä asuu enemmän korkeamman tulotason henkilöitä, mikä nostaa kulutuslukujen keskiarvoja. Sarake D saadaan jakamalla sarake sarakkeella C ja kertomalla 100:lla. Sarakkeen D arvo on GPI-laskennan perusluku, josta hyvinvointia lisäävien tai vähentävien tekijöiden taloudelliset arvot lisätään tai vähennetään. E - Kotityön ja vanhemmuuden arvo Kansantalouden tilinpito ei huomio kotona tehtävää, markkinoiden ulkopuolista työtä, vaikka sen merkitys yhteiskunnassa on suuri. GPI:ssa kotona tehdyn työn arvo pyritään huomioimaan hyvinvointia lisäävänä tekijänä. Kotityön ja vanhemmuuden arvo on laskettu GPI:ssa vastaavasti kuin lähteessä Talberth ym. (2006), arvioimalla kotityöhön käytetty aika ajankäyttötutkimusten (Tilastokeskus, ajankäyttötilasto: Ajankäyttö pääasiallisen toiminnan mukaan vuodet 1987 ja 1999) avulla ja arvottamalla kotona tehtyjä töitä vastaavien töiden tuntipalkalla. Työn arvoa määritettäessä työhön käytetty aika arvotetaan vastaavaa palkkatyötä tekevän henkilön tuntipalkalla. Laskelmissa käytetään bruttopalkkaa ilman työnantajan sivukuluja. Kotitöitä vastaaviksi töiksi on katsottu Rätön (2008) työssä keittäjän, siivoojan, talonmiehen ja lastenhoitajan tehtävät. Työtehtävien palkat oli tutkimukseen saatu Tilastokeskuksen palkkatilastoista (ks. Rättö 2008). Kyseiseen luokkaan kuuluvia palkansaajia oli tuona vuonna henkilöä. Päivitetyssä Suomen GPI-laskennassa käytettiin Varjosen ja Aallon (2010) tutkimuksessa saatuja tutkimuksen tuntipalkkoja, jotka kiinnitettiin vuosiin 2001 (9,99 euroa) ja 2006 (11,98). Palkka muutettiin menneille vuosille Rätön (2008) laskelmien mukaan. Käytetty palkka ei poikkea merkittävästi aiemmista laskelmista. Varjonen ja Aalto olivat saaneet tutkimuksessaan kotityön kokonaisarvoksi Suomessa vuonna miljoonaa euroa ja vuodelle miljoonaa euroa. Vuodelle 1980 käytetty tuntipalkka (2,28 euroa, vuoden 2000 hinnoin 5,4 euroa) poikkeaa kuitenkin tässä tutkimuksessa käytetystä (6,7 euroa, vuoden 2000 hinnoin). Suomen GPI-laskelman päivitetyt valtakunnalliset kotityöarvot vastaaville ajankohdille ovat miljoonaa euroa ja miljoonaa euroa, 9000 euroa per asukas vuosittain. 63

65 Kotitöihin käytetty aika on vähentynyt yhden hengen talouksissa ja pienissä lapsiperheissä, mutta pysynyt muissa talouksissa suunnilleen ennallaan. Koska pienten talouksien suhteellinen osuus on kasvanut, kaikkien talouksien keskimääräinen kotityöaika on vähentynyt. Kotitöihin käytetty kokonaisaika kasvaa talouden koon kasvaessa, mutta henkeä kohden laskettu kotityöaika pienenee. Huomion arvoista on, että samankokoisissa talouksissa, kotityöaika on edelleen jokseenkin yhtä pitkä kuin se oli vuonna 1979 lukuun ottamatta yhden hengen talouksia (ks. Säntti et al. 1982, Aalto & Varjonen 2005). Tilastokeskuksen ajankäyttötutkimuksissa on havaittu, että kotitaloutta kohti lasketut kotityöajat ovat muuttuneet vuodesta 1979 vuoteen 2000 jonkin verran. Kotityöaika on vähentynyt noin kymmenen tuntia viikossa eli 50,4 tunnista 40,8 tuntiin. Vastakkainen muutos, yhden hengen kotitalouksien määrän lisääntyminen on kuitenkin pitänyt kokonaisen kotitaloustyöhön käytetyn ajan lähes ennallaan, tai vähintään muutokset ovat erittäin pieniä. Rätön työssä kotityöhön käytetyn ajan olin oletettu pysyneen samana tarkasteluajanjakson ajan ja näin tehtiin myös tässä päivityksessä. Uuden, vielä meneillään olevan ajankäyttötutkimuksen tiedot ovat käytettävissä vasta vuoden 2011 lopulla, jonka jälkeen laskelmia voidaan päivittää. Alueellisia tilastoaineistoja ajankäytöstä ei Suomessa toistaiseksi ole saatavissa. Laskennassa työntekijöiden määränä on käytetty aikuisten (15 74-vuotiaiden) lukumäärää, joka oli aluetasolla saatavilla vuosille 1970 ja (Tilastokeskus: Altika-aluetietokanta). Maakuntien liittojen julkaisuista on saatu arvioita työikäisten osuudesta vuotta 1975 edeltäneelle ajanjaksolle. F - Korkeakoulutuksen arvo Korkeakoulutuksen arvo arvioidaan korkeakoulutettujen yhteiskunnalle vuosittain tuottamasta hyödystä. Jokaisen korkeakoulutetun oletetaan tuottavan kumuloituvaa hyötyä yhteiskunnalle 40 vuoden ajan. Arvio korkeakoulutuksen arvosta perustuu Talberthin (et al. 2007) käyttämään arvioon korkeakoulutettujen yhteiskunnalle vuosittain tuottamasta hyödystä, joka on euroa (Rättö 2008). Näistä hyödyistä Hill (et al. 2005) on laatinut kattavan listauksen. Osa hyödyistä on mitattavissa, mutta toisia niistä on vaikea rahamääräistää. Hyötyihin kuuluvat esimerkiksi tietopääoman kasvu, yhteiskunnallinen osallistuminen, työmarkkinoiden tehokkuus, säästämisaste, keskimääräinen tuottavuus, vähentynyt rikollisuus, tutkimus- ja kehitys toiminnot, hyväntekeväisyys ja parantunut kansanterveys. GPI:n laskennassa on kerrottu tämä arvo työikäisten korkeakoulutettujen määrällä. Näin saadaan arvio korkeakoulutettujen yhteiskunnalle vuosittain tuottamasta hyödystä. Jokaisen korkeakoulutetun oletetaan tuottavan kumuloituvaa hyötyä yhteiskunnalle 40 vuoden ajan. Korkeakoulutuksen arvo on toiseksi suurin positiivinen lisäys yksityisiin kulutusmenoihin. Vaikka korkeakoulutettujen pitkän aikavälin ansiot ovat kouluttamattomia huomattavasti suuremmat, keskittyy GPI näiden yksityisten hyötyjen sijasta korkeakoulutuksen yhteiskunnallisiin hyötyihin. Alueellisessa sovelluksessa halutaan tarkastella alueella asuvan väestön koulutusastetta. Lisätäkseen hyötyjä koulutuksesta, alueella tulee joko panostaa korkeakoulutukseen tai vaihtoehtoisesti houkutella muualla 64

66 kouluttautuneita alueelle. Korkeasti koulutettujen liikkuvuus on korkeaa suhteessa muihin väestöryhmiin. Korkeakouluista valmistuneiden lukumäärät on saatu Suomen valmistuneiden lukumäärien ja alueellisten korkeakoulutettujen osuuksien perusteella. Tilastokeskuksen tietokannoista tietoa korkeakoulutettujen (alin-, alempi ja ylin korkeakouluaste, sekä tohtorintutkinnot) on saatavissa vuoteen 1975 asti. Tätä aiemmilta vuosilta tietoa on löytynyt maakuntien ja seutukaavaliittojen julkaisuista. Erityisesti Päijät-Hämeen ja Kainuun korkeakoulutettujen osuuksia voidaan pitää luotettavina myös vuosien 1960 ja 1975 välillä. Koulutustaso on korkea erityisesti Etelä-Pohjanmaan ELY-alueella, jossa korkeakoulutus vuonna 2009 oli 38 prosentilla työikäisistä (15 74-vuotiaat). Suomessa vastaava luku on 31 %, Päijät-Hämeessä 26 % ja Kainussa 20 %. Korkeakoulutuksen yhteiskunnallisen hyödyn EP-ELY -alueella laskettiin GPImetodologialla olevan 2470 euroa, Päijät-Hämeessä 1670 euroa ja Kainuussa 1480 euroa asukasta kohden vuonna G - Vapaaehtoistyön arvo Kaikkea arvokasta työtä ei tehdä palkkaa vastaan. Kotitaloustyön ohella palkatonta työtä tehdään naapurustoissa ja yhteisöissä. Tämä työ on osa kansakunnan epävirallista turvaverkkoa, näkymätöntä yhteiskunnallista matriisia johon terve markkinatalous nojautuu. Tästä huolimatta kansantalouden tilinpito ei huomioi vapaaehtoistyötä. Vapaaehtoistyö on palkatta suoritettavaa työtä, henkilökohtaista avun antamista tai yhteisön hyväksi toimimista, esimerkiksi vanhempainyhdistyksessä tai urheiluseurassa. Vapaaehtoistyö määritellään yleensä järjestön kautta tapahtuvaksi palkattomaksi toisten ihmisten auttamiseksi. Vapaaehtoistyötä tehdään kaikissa taloustyypeissä, mutta nuorimmat taloudet näyttävät kuitenkin osallistuvan siihen muita vähemmän. Vanhempien pariskuntien antama apu kohdistunee omien vanhempien ja lapsien perheisiin, lapsiperheet tarjoavat apua myös harrastuksiin kuljettamiseen ja harrastusten huoltojoukoissa toimimiseen. Vapaaehtoistyö sisältää osan hoivasta, nimittäin huolenpidon toisessa kotitaloudessa asuvasta omaisesta tai naapurista. Ilman järjestöä tapahtuvaa toisen kotitalouden epävirallista auttamista nimitetään usein naapuriavuksi (esim. Pääkkönen 2010; Nylund & Yeung 2005). Vapaaehtoistyö ei yleensä ole jokapäiväistä toimintaa, joten siihen päivittäin käytetty aika jää lyhyeksi, ollen päivittäisestä ajankäytöstä yhteensä vain 15 minuuttia. Haastattelu- ja kyselytutkimukset ovatkin päiväkirjoja sopivampi menetelmä vapaaehtoistyön tekemisen tutkimisessa. Vapaaehtoistyön tekemistä kysytään haastatteluissa yleensä jonkin viiteajanjakson ajalta, esimerkiksi neljän viikon, vuoden tai kahden vuoden ajalta. Sosiaali- ja terveysjärjestöjen yhteistyöyhdistyksen YTY:n keväällä 2001 käyntihaastatteluina kerätyn tutkimuksen (n=997) mukaan 37 prosenttia vuotiaista mannersuomalaisista oli osallistunut johonkin vapaaehtoiseen toimintaan kuluvana tai edellisenä vuonna (Pääkkönen 2010: Yeung 2002, 24). 65

67 Järjestötoimintaan osallistui satunnaisena vuoden päivänä neljä prosenttia ja naapuriapuun vajaa 10 prosenttia väestöstä. Jos tarkastellaan vain niitä henkilöitä, joilla päivän aikana oli sosiaalisen pääoman toimintoja, kuhunkin niistä kului pari tuntia päivässä (Pääkkönen & Niemi 2002, 87). Vapaaehtoistyön arvo arvioidaan tuntipalkan avulla. Vapaaehtoistyön tuntipalkka on hieman korkeampi kuin kotitaloustyön. GPI-laskennassa on käytetty maltillista, vain muutaman euron kotitaloustyötä suurempaa tuntipalkkaa (14 euroa vuoden 2000 hintoihin vuonna 2007). Valitettavasti alueellista tilastotietoa vapaaehtoistyöstä ei ole saatavilla, joten kyseinen erä tässä tutkimuksessa vain korjaa GPI:n tasoa, ei tee eroa alueiden välillä. Vapaaehtoistyön arvoksi saatiin kansalliseen tietoon perustuen 471 euroa vuodessa asukasta kohden. H Hyöty kestokulutushyödykkeistä Kestokulutushyödykkeitä, kuten autoja, kodinkoneita ja huonekaluja käsitellään GPI-metodologialla siten, että niiden tuottaman hyödyn oletetaan jakautuvan niiden koko käyttöiän yli. Taloudellinen hyöty siis jatkuu kulutuksena niiden käyttövuosien ajan sen sijaan, että näiden hyödykkeiden hankinta käsitellään kertakulutuksena kuten perinteisessä tilinpidossa. Palveluvirta lasketaan siten, että esim. pesukoneelle, joka kestää 8 vuotta ja maksaa 400 euroa, lasketaan vuotuiseksi kiinteän pääoman kulumisarvoksi 50 euroa. Koko maata koskevat laskelmat kestävien tavaroiden kulumiselle on tehty Tilastokeskuksessa pääomakantamallilla (tilastosta: Yksilölliset kulutusmenot käyttötarkoituksen ja kestävyysluokan mukaan muuttujina Hinta, Taloustoimi ja Vuosi). Kestokulutushyödykkeiden hankintamenoja on päivitetty koko Suomen osalta tässä tutkimuksessa. Alueellista dataa ei ole saatavilla, joten kestokulutushyödykkeiden hankintamenot ja hyötyvirta vain korjaavat GPI:n tasoa, eivät tee eroa alueiden välillä. Kestokulutushyödykkeiden nettokannasta Talberthin (2006) metodologiaa käyttäen, oletuksena 15 % pääoman kuluminen ja 5 % korkokanta, (sijoittamalla vastaavan määrän pankkiin hyödykkeen hankkija saisi tämän koron), vuosittaiset palvelut pääoman ovat 22,5 nettokannasta. I - Teiden ja katujen tuottamat palvelut Teiden ja katujen palveluiden arvo on laskettu GPI-metodologiaan perustuen olettamalla, että teiden kokonaispalveluiden arvo on vuosittain 10 prosenttia niiden nettokannasta (net stock). Tämä palveluiden arvo koostuu kulumisesta (2,5 prosenttia) ja korkotasosta (7,5 prosenttia). Koska GPI:ssa kuitenkin oletetaan, että 25 prosenttia kaikista matkoista on työmatkoja, joita pidetään valitettavina välttämättömyyksinä (tai ns. puolustautumiskustannuksina), jää teiden palveluiden arvon nettohyödyiksi 75 prosenttia kokonaishyödystä. Tieverkoston palvelusten nettohyöty on siis 7,5 prosenttia (0,75*0,1=0,075) niiden nettoarvosta (Talberth 66

68 2006). Tieliikenteen nettopääomakanta Suomelle on peräisin kansantalouden tilinpidon pääomakannasta. Tietoja päivitettiin tätä tutkimusta varten. Maakuntatason aineistoa tiekannan nettoarvoista ei ole ollut saatavana, joten maakunnille on laskettu vastaavat luvut käyttämällä Suomen tieverkoston palveluiden arvon kertoimena maakunnan väestöosuutta Suomen väestöstä. Alueellisen tiepääoman bruttomuodostuksen (tieinvestointien) ja pääoman kulumisen avulla komponenttia olisi mahdollista tarkentaa, mutta sitä ei ollut mahdollista tehdä tämän projektin aikataulun puitteissa. Tiekannan tuottama hyöty laskettiin GPImetodologiaan perustuen olevan vuosittain melko pieni, vain 56 euroa asukasta kohden. J - Rikollisuuden aiheuttamat kustannukset Uhreille aiheutuneet välittömät kustannukset tai varastetun omaisuuden arvo ja lisäksi rikollisuuden ehkäisemiseen uhratut kustannukset, esimerkiksi lukkojen, murtohälyttimien ja turvallisuuspalvelujen hankintamenot (Talberth et al. 2006). GPI:ssä rikollisuuden kustannuksia arvioidaan rikoksista aiheutuvien taloudellisten menetysten avulla, jotka on arvioitu omaisuusrikosten vuosittaisen arvon avulla (Rättö 2008). Tämä ei kata kaikkia rikollisuuden kustannuksia, mutta esimerkiksi henkistä kärsimystä on vaikea arvottaa rahassa. Ihmishenkien menetys (murhat, tapot) on seikka, joka olisi mahdollista ottaa mukaan rikollisuuden kustannuksiin, sillä mm. vakuutuslaitokset tuottavat ihmishengen menetyksestä rahallisia arvioita. Rikollisuuden kustannuksia on pyritty arvioimaan laajemmin toisissa GPI-sovelluksissa (esim. Maryland, ks. liite 3). Marylandin GPI-laskelmissa tutkijat olivat kääntyneet oikeusministeriön puoleen selvittääkseen trauma, pelon ja fyysisten haittojen kustannuksia. Rikollisuuden uhriluku kerrottiin luvulla, joka piti sisällään sekä omaisuuteen, että elämänlaatuun liittyvät kustannukset. Marylandin GPI:n laatijoiden mukaan nykyinenkin arvio on maltillinen, mutta huomattavasti realistisempi kuin GPI:n perinteisen metodologian mukainen tapa. Suomen laskelmissa on pitäydytty Talberthin (et al. 2006) metodologiassa. Maakuntakohtainen data on peräisin eri lähteistä, pääosin Tilastokeskuksen tilastosta Rikokset ja niiden selvittäminen vuodesta. Tietoa on saatavilla vuodesta 1980 eteenpäin, jota aikaisemmat vuodet on arvioitu olettaen, että 67

69 rikollisuuden kustannukset ovat pysyneet samoina suhteessa Suomeen. Yksittäisiä lukuja ja luvuilta on saatu maakuntaliittojen julkaisuista. Rikollisuus on selvästi korkeinta Päijät-Hämeessä. Kainuussa ja EP-ELY -alueella rikollisuus asukasta kohden on samalla tasolla, huomattavasti Suomen keskiarvoa alempana. K - Vapaa-ajan menetyksen kustannukset Vapaa-aika on selvä yksilön hyvinvointia lisäävä tekijä. Sen ottaminen mukaan hyvinvointimittauksiin on vaikeaa, sillä kukin arvostaa vapaa-aikaa eri tavoin. BKT:n kasvu luo illuusion siitä, että väestö voi paremmin, kun ihmiset tekevät enemmän töitä. Menetetyn vapaa-ajan arvo on otettava huomioon hyvinvointia vähentävänä tekijänä, sillä samalla kun tuotos kasvaa, vapaa-aikaa on vähemmän käytettävissä perheen, kotitöiden ja vapaa-ajan askareiden parissa (Talberth et al. 2007). GPI:ssä vapaa-ajan määrä yritetäänkin huomioida hyvinvointia lisäävänä tekijänä. Vapaa-ajan määrä on saatu vähentämällä luvusta 3650 vuosityötunnit. Talberthin (2006) käyttämä luku 3650 on saatu olettamalla, että jokaisena päivänä ihmisillä on kymmenen tuntia aikaa käytettävänä muuhun kuin syömiseen, nukkumiseen ja muihin välttämättömyyksiin. Kun tästä ajasta vähennetään vuoden työtunnit, saadaan vuosittainen vapaa-aika. (Rättö 2008). Vapaa-ajan menetys on arvioitu vertaamalla vapaa-ajan määrää kunakin vuonna vapaa- ajan määrään vuonna 1987, jolloin se on ollut Suomessa aikasarjan suurin. (Yhdysvalloissa vastaava vuosi oli 1969). Vuosilta vapaa-ajan määrä on arvioitu Kianderin (1999) esittämien suomalaisten keskityötuntien sekä Talberthin ym. (2007) käyttämän metodologian perusteella. Dataa on päivitetty Rätön 2008 luvuista jonkin verran erityisesti ja 2000-lukujen osalta, sillä tutkimusten mukaan vapaa-aika on uudelleen kääntynyt kasvuun. Alueelliset arviot työajan määristä saatiin Tilastokeskuksen aluetilinpidon työtunneista/työntekijä 68

70 kullakin alueella ja niitä verrattiin Suomen lukuihin. Työajan määrän oletetaan alueilla kehittyneen ennen vuotta 1995 yli ajan samalla tavoin kuin Suomessa keskimäärin, sillä parempaa dataa ei ollut saatavilla. Työtunteja työntekijää kohde kertyy eniten Kainuussa ja Etelä- Pohjanmaan ELYalueella. Päijät-Hämeessä työtunnit ovat hieman Suomen keskiarvoa pienemmät. Voisi olettaa, että maatalouselinkeinovaltaisilla alueilla tehdään keskimääräistä pidempää työpäivää. Vapaa-ajalle on mahdotonta asettaa yksiselitteistä arvoa, mutta GPI-laskuissa on päädytty käyttämään keskimääräistä tuntipalkkaa (Rättö 2008). L - Työttömyyden kustannukset Yhdysvaltalaisen GPI:n alityöllisyyden kustannuksilla otetaan huomioon menetykset, jotka aiheutuvat esimerkiksi siitä, etteivät kokopäivätyötä haluavat osa-aikaiset työntekijät saa kokopäivätyötä. Alityöllisyys on ongelma pikemminkin Yhdysvalloissa kuin Suomessa, jossa suurempi ongelma on kokoaikainen työttömyys. Suomen kohdalla olisikin relevantimpaa ottaa huomioon työttömyyden kustannukset alityöllisyyden sijaan. Rätön pro gradu -tutkielmassa on laskettu työttömyyden kustannukset alityöllisyyden sijaan ja saatavalla tavalla on tehty myös alueellisessa GPI:ssä. Työttömyyden kustannukset kullekin vuodelle on laskettu kertomalla työttömien lukumäärä keskipalkalla ja työllisen työntekijän keskimääräisillä vuosityötunneilla. Vuosityötunnit ovat peräisin Kianderin (1999) tutkimuksesta ja sitä päivitettiin tätä tutkimusta varten Tilastokeskuksen selvityksen avulla (Tilastokeskus 2005; Rättö 2008). 69

71 Alueelliset työtunnit on saatu kuten vapaa-ajan menetysten kustannusten kohdalla Tilastokeskuksen aluetilinpidosta. Työttömyyden kustannukset kullekin vuodelle on laskettu kertomalla työttömien lukumäärä keskipalkalla ja työllisen työntekijän keskimääräisillä vuosityötunneilla. Alueelliset työttömyysluvut ja työllisten työläisten määrä on saatu Tilastokeskuksen aineistoista vuoteen 1975 saakka. Luvut eivät kuitenkaan ole olleet yhteneviä, joten mahdollisimmat yhtenäisten aikasarjojen aikaansaamisessa aina luvulta saakka on käytetty apuna Altika-tietokantaa, Tilastokeskuksen tilastokirjaston Tilastotiedotuksia, Seutukaavaliittojen julkaisuja, Maakuntien liittojen julkaisuja sekä joitakin muita painettuja julkaisuja. Lukuja voidaan pitää tarkkoina erityisesti Päijät-Hämeen ja Kainuun osalta. EP-ELY-alueen luvut vuodesta 1975 taaksepäin on arvioitu Suomen luvuista. Työttömyys on ollut ongelma lähes koko tarkasteluajanjakson ajan erityisesti Kainuussa. Päijät-Hämeen työttömyys on jäänyt melko korkealle tasolle 1990-luvun laman jälkeen. M - Kestokulutushyödykkeiden hankintakustannukset Sarakkeessa H lisätyn kestokulutushyödykkeiden tuoman palveluvirran jälkeen niiden hankintakustannukset on vähennettävä, jotta vältetään kaksinkertainen kirjaus (ks. sarake H). Kestokulutushyödykkeiden hankkimisen kustannukset ovat peräisin Hoffrénin (2001 ja päivitys) tutkimuksesta, jossa muuttuja on huomioitu vastaavalla tavalla kuin Talberthin (et al. 2007) laskemassa GPI:ssä. Lukuja on päivitetty 1990 ja lukujen osalta tätä tutkimusta varten Tilastokeskuksen kulutustutkimuksen tietojen perusteella. 70

72 N - Työmatkakustannukset Työmatkoihin käytettyihin kulkuvälineisiin liittyvät kustannukset ovat peräisin Hoffrénin tutkimuksesta, jossa muuttujan arvo on huomioitu vastaavalla tavalla kuin Talberthin ym, (2007) laskemassa GPI:ssa.(2001 ja Rätön päivitys 2008 sekä tätä tutkimusta varten tehty päivitys). Työmatkoihin käytetyn ajan arvo on laskettu kertomalla työllisten lukumäärä vuosittaisella työmatka-ajalla ja kertomalla tämä vielä työmatkaajan kustannuksilla, joiksi on oletettu 65 prosenttia keskituntipalkasta. Työmatkoihin käytetyt ajat ovat peräisin ajankäyttötutkimuksista ja (Tilastokeskus 2008e). Tutkimusten välillä ja niiden jälkeen työmatkoihin käytetyn ajan on oletettu pysyvän muuttumattomana. Ennen vuotta 1987 työmatkoihin käytetyn ajan oletetaan laskeneen aina kymmenessä vuodessa 0,92 -kertaiseksi, mikä vastaa työmatka-ajan kasvua vuodesta vuoteen Alueellisista työmatka-ajoista ei ollut saatavilla tietoa, mutta arvion saamiseksi alueellisia työmatkoja ja niiden pituuden kehitystä verrattiin Suomen työmatka-ajan ja pituuden aineistoon. Lisäksi huomioitiin muutamia muita seikkoja, kuten junayhteyksien muutokset, ja täten saatiin arvio suhteellisesta työmatka-ajan kehityksestä. Arvioissa noudatettiin alueellisen tiedon suhteen maltillisia muutoksia. Työllisten määrä alueittain ja Suomen luvut (Rättö 2008) toimivat sarakkeen N laskennan pohjana. P - Auto-onnettomuuksien kustannukset GPI:ssä auto-onnettomuuksista aiheutuvien menetysten katsotaan kuvaavan urbanisoitumisesta ja kasvaneista liikennemääristä aiheutuvaa haittaa. Suomen GPI:n laskennassa Rättö (2008) on käyttänyt Hoffrénin (2001 ja päivitys) laskemia arvioita auto-onnettomuuksien kustannuksista. Maakunnille autoonnettomuuksien kustannukset on laskettu käyttämällä liikenneonnettomuuksissa kuolleiden ja loukkaantuneiden osuutta Suomessa kuolleista ja loukkaantuneista. Lisäksi materiaalivahingot on arvioitu onnettomuuksien lukumäärin perusteella. Näiden prosenttiosuuksien avulla on koko Suomen 71

73 liikenneonnettomuuksien aiheuttamista kustannuksista (Rättö 2008; Hoffrén 2001) laskettu maakunnille osuus. Tieliikenneonnettomuuksista löytyy tietoa valtakunnallisella tasolla vuoteen 1970 asti ja alueellisella tasolla 1990 asti. Niiltä vuosilta, jolla onnettomuuksien lukumääriä ei ole saatavilla, laskelmat on tehty olettaen niiden suhteellisen osuuden olleen sama, tai vaihtoehtoisesti mukaillen nousevaa/laskevaa trendiä sekä alueen väestömuutoksia. Lähteenä on toiminut Tilastokeskuksen sisäinen PX-web tietokanta, tilasto Liikenne ja matkailu, tieliikenneonnettomuudet, henkilövahinko-onnettomuudet, kuolleet ja loukkaantuneet kuukausittain maakunnissa sekä Aluetilinpito, liikenne, autojen lukumäärät, ensirekisteröinnit ja tieliikenneonnettomuudet Q - Vesistöjen saastuminen Veden saastumisen katsotaan GPI:ssa aiheuttavan kustannuksia huonontamalla veden laatua sekä happamoittamalla ja rehevöittämällä vesistöjä. Amerikkalaisessa metodologiassa olevaa liettymisen kustannusta ei ole otettu mukaan Suomen malliin. Veden saastumisen kustannusten arvo on laskettu käyttäen apuna tutkimuksia, joissa on arvioitu veden saastumisen taloudellisia ja terveydellisiä haittoja. Saastepäästöjen yksikkökustannukset Suomessa yleisesti käytettyjä, 1990-luvulla luotuja hintoja, jotka ovat peräisin Tiehallinnon tutkimuksista (mm. Liiketaloustieteellinen tutkimuslaitos 1998). Ne on muutettu eri vuosille käyttämällä BKT-deflaattorilla kuten Talberthin tutkimuksessa. Myös Stiglitzin komitea suosittaa tätä tapaa (Stiglitz et al. 2010, s. 292). Alueellisissa sovelluksissa on huomioitu typpi- ja fosforipäästöt vesistöihin. Teollisuuden ja asutuksen päästöt on tilastoitu vuodesta 1987 saakka (VAHTI-järjestelmä, SYKE). Vesistöjen kuormitus aiheutuu piste- ja hajakuormituksesta, joista teollisuuden ja asutuksen päästöt muodostavat vain pienen osan. Toisilta alueilta typpi- ja fosforipäästöistä vesistöihin oli löydettävissä tarkkaa dataa 1970-luvun alkupuolelle asti ja 1960-luvulla kehityksen oletettiin vastanneen Suomen päästöjen kehitystrendiä. Pistekuormitusta aiheuttavat teollisuuslaitokset, taajamat, turvetuotanto ja kalankasvatus. Hajakuormitus taas valuu vesistöön laajalta alueelta (maa- ja metsätalous, haja-asutus). Vesistökuormituksen arviointi- ja hallintajärjestelmä VEPS arvioi muut päästöt. Eri alueilla eri lähteistä tulevien päästöjen osuus on poikkeavat jonkin verran toisistaan, mutta teollisuus ja yhdyskunnat aiheuttavat keskimäärin 10 % kaikista päästöistä. VEPS-järjestelmän tietojen perusteella 2000-luvulta, sekä jatkamalla aikasarjaa menneille vuosikymmenille VAHTI-järjestelmän tietoihin perustuen fosfori- ja typpipäästöt saadaan arvioitua melko luotettavasti. Arvioissa on noudatettu varovaisuutta, eli päästöt on arvioitu pikemminkin alaspäin. Pistekuormituksen 72

74 (esim. teollisuus, kalankasvatus, taajamat) merkitys on vähentynyt ja hajakuormituksen kasvanut koko maassa R - Ilman saasteet Ilmansaasteiden aiheuttamat haitat kotitalouksille, rakennuksille, ihmisten terveydelle ja ympäristölle edustavat GPI:ssa kustannuksia. GPI-laskennassa käytettiin rikkkdioksidin (SO2), typen oksidien (Nox), ja pienhiukkaspäästöjen aiheuttamien vahinkojen taloudellisia arvioita. Hiilidioksidipäästöt huomioidaan erillisenä komponenttina (kolmumni X). Ilmansaasteiden laskemista mukaan hyvinvointimittariin voidaan perustella seuraavasti. GPI:hin kuuluvista päästöistä rikkidioksidi (SO2) aiheuttaa sydän ja hengityselinsairauksia, syövyttää materiaaleja, happamoittaa maaperää ja vesistöjä ja vaurioittaa kasvillisuutta. Typen oksidit (NOx) lisäävät hengityselinten infektioherkkyyttä, aiheuttavat astmaa, syövyttävät materiaaleja, happamoittavat maaperää ja vesistöjä ja tuhoaa yläilmakehän otsonikerrosta ja edistää kasvihuoneilmiötä. Pienhiukkaset lisäävät riskiä ennenaikaiseen kuolemaan (syöpä), likaavat ja vaurioittavat materiaaleja sekä huonontavat maaperän ja vesistön laatua. Saastepäästöjen yksikkökustannukset Suomessa yleisesti käytettyjä, 1990-luvulla luotuja hintoja, jotka ovat peräisin Tiehallinnon tutkimuksista (mm. Liiketaloustieteellinen tutkimuslaitos 1998). Ne on muutettu eri vuosille käyttämällä BKT-deflaattorilla kuten Talberthin tutkimuksessa. Myös Stiglitzin komitea suosittaa tätä tapaa (Stiglitz et al. 2010, s. 292). Datan hankkiminen ilmansaasteista oli haastavaa, sillä tietolähteitä on lukuisia ja eri lähteiden ilmoittamat lukemat poikkeavat toisistaan jopa kymmenkertaisesti. Tutkimuksessa päädyttiin käyttämään seuraavia lukuja: Rikkidioksidin ja typpioksidien osalta käytettiin VAHTI-järjestelmästä saatavia ilmoituslupavelvollisten päästömääriä (teollisuus ja energiantuotanto). Lukuja oli saatavilla 1980-luvulle saakka. Internetin Hertta-tietokanta pitää laatii laskennalliset arvot alueiden kokonaispäästöille, mutta niitä on saatavilla vain 2000-luvulta, eivätkä tiedot ole yhtenäisiä VAHTI-järjestelmän tietojen kanssa. Vertailukelpoisuuden säilyttämiseksi rikkidioksidin ja typpioksidien osalta päädyttiin käyttämään näitä tietoja, joita jatkettiin ja 1960-luvulle kansallisen kehityksen trendiä noudattaen. Ilmoituslupavelvollisten hiukkaspäästöistä löytyi paikoitellen tietoja aina 1970-luvulle saakka. Tämän lisäksi huomioitiin liikenteen (maantieliikenne, muu liikenne ja työkoneet) hiukkaspäästöt Hertta-järjestelmästä, joita oli yhtenäisesti saatavilla vain 2000-luvulta. Liikenteen hiukkaspäästötietoja jatkettiin menneille vuosikymmenille Suomen liikenteen hiukkaspäästöjen kehityksen trendiä seuraten. Myös esimerkiksi liikenteen rikkidioksidipäästöjen suuruusluokka on merkittävä, mutta näitä päästöjä ei pystytty huomioimaan tässä tutkimuksessa datan puutteen vuoksi. Esimerkiksi Kainuussa tieliikenteen tiedetään aiheuttavan 73

75 enemmän typpi- ja hiukkaspäästöjä kuin maakunnan ilmoitusvelvolliset päästölähteet (Kainuun ympäristökeskus 1999). S - Melusaasteen kustannukset Rättö (2008) on käyttänyt Suomen GPI:n laskennassa melusaasteen kustannusten arvona Hoffrénin (2001 ja päivitys) laskemia arvoja melusaasteen kustannuksista Suomessa. Kustannukset arvioidaan kertomalla melusta kärsivien lukumäärä kustannuskertoimella, mikä perustuu kansallisiin tutkimuksiin (mm. Lampinen, 1991 ja Tiehallinto). Alueelliset tiedot meluhaitoista kärsivistä arvioitiin useiden eri lähteiden perusteella (esim. Tiehallinto 2005; Liikonen & Leppänen 2005). Melunlähteet sisältävät tie-, rautatie-, lento- ja vesiliikenteen sekä teollisuuden, ampumiset ja moottoriurheilun. T - Kosteikkojen häviäminen GPI:n arvioi niiden luonnon- ja taloudellisten palveluiden arvon, jonka hehtaarin alue muuttamisesta muuhun käyttötarkoitukseen aiheutuu. Soiden katoamisen kustannusten katsotaan aiheutuvan niiden tarjoamien ekologisten palveluiden katoamisesta. Soiden muuttaminen maatalousmaaksi (ojittamalla) tuottaa taloudellista hyötyä (bruttokansantuote kasvaa), mutta tälle ei ole vastaparia, eli vastaavaa kustannusta ei aiheudu. Maa ei kuitenkaan palaa enää suoksi, eikä sitä voi ottaa uudelleen käyttöön, joten tämä negatiivinen investointi lasketaan mukaan GPI:hin. Suot tarjoavat niin raaka-aineita (turve ja puu) kuin virkistyspalveluita. Se vaikuttava ilmastoon sitomalla hiiltä, säätelevät vedenkorkeutta, puhdistavat vettä, ehkäisevät eroosiota ja toimivat elinympäristöinä monille lajeille. Suoluonnon häviäminen tuhoaa monien lajien ainoan elinympäristön. Suurin osa Suomen arvokkaimmista soista sisältyy Natura verkostoon, mutta valtaosa vielä luonnontilaisista soita on suojeluohjelmien ulkopuolella. Soilla on taloudellista merkitystä puun ja turpeen tuotannossa, mutta ne ovat paikallisille asukkaille tärkeitä marjastusaluieita ja riistamaita, sekä monipuolisia maisema- ja muiden luontoelämysten antajia. Soilla on suuri merkitys luonnon monimuotoisuuden kannalta ja niillä on tärkeä rooli hiili- ja vesitalouden säätelyssä. Suoluonnon yleinen arvostus on lisääntymässä ja eri käyttömuotojen yhteensovittaminen on yhä tärkeämpää ja ajankohtaisempaa (Kainuun maakuntaohjelma ). Suoalueiden arvottamiseen on GPI:ssä käytetty kosteikkojen ekosysteemien arvo käsittelevien tutkimusten tuottamaa arvoa, joka Talberthin (2006) metodologiaan perustuen noin 2500 euroa jokaista kuivatettua hehtaaria kohden (Rättö Laskelma perustuu Woodwardin ja Wuin (2001) tutkimukseen, ks. Talberth 2006). Laskutapaa käyttäen hinnan oletetaan pysyvän vakioisena yli vuosien, jotta kosteikkoalueiden niukkuuden kasvu näkyisi hinnoissa. Ennen vuotta 1960 tapahtuneet kosteikkojen kuivatukset on huomioitu, mutta niiden hintana käytetään Costanzan et al tutkimukseen perustuen 396 euroa eekkeriä kohden, 74

76 joka on hieman alle puolet vuoden 1960 jälkeisille muutoksille käytetystä hinnasta. GPI:n tapa huomioida kosteikkojen ekosysteemipalveluiden arvo ei välttämättä kuvaa parhaiten Suomen tilannetta. Luku saattaa yliarvioida soiden arvon Suomen kannalta, sillä maaperämme on poikkeuksellisen soinen. Toisaalta luku saattaa aliarvottaa soiden arvon monin tavoin, jos niiden kokonaismerkitys halutaan huomioida. Tästä syystä tulokset on esitetty myös ilman suo- ja metsäkomponentteja (GPI(2) kappaleessa 3.2). Soita on ojitettu maatalousmaaksi laajamittaisesti esimerkiksi Länsi-Suomessa, mikä ekosysteemien köyhtymisen lisäksi lisää tulvavaaraa. Alkuperäinen biologinen suoala on Suomessa ollut noin 10,4 milj. hehtaaria. Metsäntutkimuslaitoksen VMI9:n mukaan nykyinen soiden ja ojitettujen turvemaiden kokonaisala on 9,1 milj. ha, joten n. 1,3 milj. ha on hävinnyt soiden erilaisten käyttömuotojen takia. Ojittamatonta suota on VMI9:n mukaan 4,1 milj. ha, josta Etelä-Suomessa on 1,7 milj. ha ja Pohjois-Suomessa 2,4 milj. ha. Vielä 1950-luvulla ojittamatonta suota oli n.8,8 milj. ha. Metsähallitus on ennallistanut soita vuodesta 1989 lähtien tähän mennessä valtion mailla yhteensä noin ha. Tämän lisäksi yksityismailla on ennallistettu muutamia satoja hehtaareja. Maakuntatason GPI:n laskennassa lähteenä ojitukseen käytettiin Metsätilastollisia vuosikirjoja (Metsäntutkimuslaitos). Kainuun ja Pohjanmaan alueita (Pohjanmaa ja Etelä-Pohjanmaa) tieto oli käytettävissä suoraan. Päijät-Hämeen tieto arvioitiin Häme-Uusimaa -metsäkeskuksen ojitustietojen, Päijät- Hämeen pinta-alan, sekä suon pinta-alaosuuden avulla. Päijät-Hämeessä soiden ojittamisen merkitys on alueista pienin. Lisätietoja ennallistamisesta antoi Jouni Penttinen Etelä-Suomen luontopalveluista. V - Metsien häviäminen ja metsäteiden aiheuttamat kustannukset GPI:ssa on Talberthin metodologian mukaan tähdätty laskemaan luonnontilaisten metsien häviäminen. Se kattaa metsäalan muutoksen sekä metsäteiden rakentamisen vaikutukset. Eräiden arvioiden mukaan Suomessa ei ole enää luonnontilaisia metsiä. Suojeltujen metsien pinta-alaa voisi tarkastella, mutta tässä tutkimuksessa päädyttiin käyttämään muutoksia metsäpinta-alassa. Metsätyöteiden aiheuttamat kustannukset on arvioitu kertomalla metsätyöteiden kilometrimäärä kunakin vuonna Talberth (et al. 2007) käyttämällä taloudellisella arvolla. Metsien katoamisen kustannukset on Suomen GPI:ssa arvioitu kertomalla metsäalan väheneminen Costanzan et al. (1997, ks. Talberth et al. 2006) käyttämällä arviolla. Tutkimuksessa on määritetty metsän katoamisen taloudelliseksi arvoksi (noin 1500 euroa hehtaarilta). Arvo sisältää ekosysteemipalvelut, ei raaka-aineiden arvoa tai ilmaston säätelemisominaisuuden arvoa. Metsien katoamisen arvo on oletettu kumuloituvaksi. Metsätyöteiden aiheuttamat kustannukset on arvioitu kertomalla metsätyöteiden kilometrimäärä kunakin vuonna Talberth ym. (2007) käyttämällä taloudellisella arvolla (noin euroa kilometriltä vuosina , minkä jälkeen kilometrikustannusten oletetaan alenevan lineaarisesti noin 8200 euroon kilometriltä vuoteen 1979 mennessä). 75

77 Suomen kohdalla on huomattava, että metsien kokonaisala Suomessa on kasvanut 1960-luvulta lähtien. Täten metsien häviämistä kuvaava komponentti on todellisuudessa metsäalan kasvua ja muuttuja saa positiivisen arvon. Metsätiet vähentävät sitä jonkin verran (Rättö 2008). Metsäala on kasvanut kaikilla mukana olevilla alueilla, vähiten Päijät-Hämeessä, jossa muutokset olivat jopa negatiivisia ja luvuilla. Kosteikko- ja metsäkomponenttien sopivuus Suomen tilanteen kuvaamiseen on kiistanalaista ja erien merkitys lopullisiin laskelmiin amerikkalaista metodologiaa käyttäen on suuri. Koska erot tarkastelussa olevien alueiden maantieteellisissä oloissa on erilaiset, aiheuttavat T ja V sarakkeet isot erot alueiden välille, erityisesti ne painavat Kainuun luvut alaspäin. Tulokset on tämän vuoksi esitetty sekä ilman, että T ja V komponenttien kanssa. W - Uusiutumattomien luonnonvarojen kuluminen Uusiutumattomia luonnonvaroja (tässä fossiiliset polttoaineet) kuluu mm. lämmitykseen, energiantuotantoon, teollisuuteen, sähköntuotantoon ja liikenteeseen. Ihmiskunta voi vain kuluttaa uusiutumattomia luonnonvaroja, ei sijoittaa niihin. Niiden kulutus ei kuitenkaan käy tilinpidossa negatiivisena investointina. GPI:ssa uusiutumattomien luonnonvarojen kuluminen huomioidaan kustannuksena, koska hyvinvoinnin säilyttäminen vähintäänkin entisellä tasollaan edellyttäisi, että osa uusiutumattomien luonnonvarojen hyödyntämisestä saatavasta tuotosta sijoitettaisiin uusiutuvia luonnonvaroja hyödyntävän energiantuotannon tai energiatehokkuuden kehittämiseen (Rättö 2008; Talberth et al. 2007, s. 16). Uusiutumattomien luonnonvarojen kulumisen hinnoitteluun käytetään GPI:ssa niillä tuotetun energiamäärän uusituvalla bioenergialla tuottamisen kustannuksia, eli niitä kustannuksia, joilla vastaava määrä voitaisiin tuottaa bioenergialla. Vastaavasti kuin Talberth ym. (2007), Suomen GPI:ssa bioenergialla tuotetun energian hintana pidetään 110 euroa barreliekvivalenttia kohti vuonna Ennen vuotta 1988 hinnan oletetaan alentuneen kolme prosenttia vuodessa, ja vuoden 1988 jälkeen kasvaneen kolme prosenttia vuodessa. Rätön (2008) tutkimuksessa Suomelle käytettyjen uusiutumattomien luonnonvarojen kustannukset lasketaan muuttamalla maan uusiutumattomien luonnonvarojen energiakäyttö barreliekvivalenteiksi ja kertomalla sitten ym. hinnalla. Tiedot Suomessa energiantuotantoon käytetyistä uusiutumattomista luonnonvaroista ovat peräisin Tilastokeskuksen julkaisusta Energiatilasto Vuosikirja. (Tilastokeskus 2008g). Suomen tapauksessa uusiutumattomilla energiavaroilla tuotettu energia määrittää uusiutumattomien luonnonvarojen kulumisen kustannukset. Aluetasolla tarkkaa tietoa fossiilisten polttoaineiden käytöstä ei ole saatavilla edes 2000-luvulta. Myöskään alueellista energiakäyttöä ei tilastoida yhtenäisesti. Yleisesti bruttokansantuote (BKT) ja energiankäyttö kulkevat käsi kädessä niin alueellisesti, kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Tämän vuoksi alueellista BKT-osuutta voidaan pitää lähtökohtana, kun arvioidaan 76

78 fossiilisten polttoaineiden käyttöä alueellisella tasolla. Esimerkiksi Kainuussa vesivoiman osuus energiankäytöstä on kuitenkin merkittävä ja tieto vuoden 1970 polttoaineiden käytöstä auttoi huomattavasti Kainuun osuuden tarkentamisessa (Kainuun seutukaavaliitto 1973). Vuonna 1970 Sähkön kulutus Kainuussa 2,2 % Suomesta, teollisuus kulutti 3,1 % Suomen teollisuudesta sähkönkulutuksesta, mutta teollisuuden polttoainetarve oli vain 1,2 % koko Suomen lukemasta ja kokonaispolttoainetarve 1,5 %. Vastaavasti Kainuun BKT samana vuonna oli 2 % Suomen BKT:sta. Vastaavia tietoja ei ole ollut tarjolla Päijät-Hämeen ja EP-ELY -alueen osalta. Päijät-Hämeessä uusiutuvan energian käytön lisääntymisen suhteessa Suomeen oletettiin vähentävän fossiilisten polttoaineiden tarvetta. Sen sijaan EP-ELY -alueella fossiilisten polttoaineiden käytön osuuden oletetaan kulkevan BKT-osuuden kanssa yhtenäisesti, vaikka joidenkin tietojen mukaan (esim. CO 2 -päästöosuus) Pohjanmaan teollisuus onkin käyttänyt fossiilisia muita alueita enemmän. Arvioiden teossa pyrittiin maltillisuuteen. X Hiilidioksidipäästöjen aiheuttamien haittojen kustannukset GPI Atlantic jakaa CO 2 -päästöjen vaikutukset kolmeen eri kategoriaan. Ensimmäisen tason vaikutukset ovat ilmaston lämpenemiseen liittyvät seikat, kuten lämpötilojen kohoaminen, tuulien ja merivirtojen muutokset, merenpinnan nousu, äärimmäiset sääilmiöt ja muutokset elinympäristöissä. Toisen tason muutoksiin kuuluvat vaikutukset luonnonvarariippuvaisiin elinkeinoihin, kuten metsä- ja kalateollisuuteen. Kolmannen tason vaikutukset seuraavat ensimmäisen ja toisen tason vaikutuksista. Niihin voivat kuulua työttömyyden kasvu, tuottavuuden lasku (esim. maaperän tuottavuus), virkistys ja kauneusarvojen lasku ja luonnonvaroista riippuvien toimittajien tilanteen heikkeneminen. Suurimmat vaikutukset ovat todennäköisesti eirahamääräisiä, kuten lajien katoaminen ja ihmishenkien menetys (GPI Atlantic). GPI:ssä hiilidioksidipäästöjen aiheuttamien pitkäaikaisten haittojen hinnoitteluun käytetään arviota noin 100 euroa tonnia hiiltä (ei hiilidioksidia) kohden (Talberth et al. 2007, 17). Hiiltä on hiilidioksidin atomipainosta 12/44-osaa. Hiilidioksidipäästöjen oletetaan aiheuttavan haittoja myös vain niin kutsutun overshoot-tason ylittämisen jälkeen. Hiilipäästöjen overshoot-taso on se taso, jonka alle jäävän osan hiilidioksidista maapallon ekosysteemit kykenevät ottamaan takaisin ilmakehästä (Rättö 2008). Globaali overshoot-taso ylittyi Oak Ridge Laboratoryn mukaan vuonna 1964 (Talberth et al. 2006). 77

79 Tätä tutkimusta varten ei ole lähdetty selvittämään Suomen ekosysteemien hiilenottokykyä, jotta Suomen päästöjä voitaisiin verrata siihen. Kansainvälisen vertailukelpoisuuden vuoksi on pysytty Talberthin laskutavassa. Ainoastaan overshoot-tason kehittyminen perustuu tässä tutkimuksessa Suomen omaan päästökehitykseen, ei globaaliin. Suomen ja maailman päästökehitykset seuraavat toisiaan aina viime vuosiin asti (kuvat 38 ja 39). Kuva 29: Suomen hiilidioksidipäästöjen osuus maailman päästöistä prosentteina. Kuva 30: Hiilidioksidipäästöt miljoonaa tonnia. Suomi vasen akseli, koko maapallo oikean puoleinen akseli. Lähteet: Oak Ridge Laboratory, Tilastokeskus Hiilidioksidipäästöjen aiheuttamien vahinkojen laskutapa on eri GPI-sovellusten eristä se, jossa laskutavat poikkeavat eniten toisistaan. Tutkimustietoa hiilidioksidipäästöjen vaikutuksesta globaaliin lämpenemiseen tuotetaan jatkuvasti. Päästöjen kustannus nykyrahana hiilitonnia kohden vaihtelee noin 20 dollarista aina moneen sataan dollariin (mm. Stiglitz et al. 2010, s. 278; GPI Atlantic). 78

80 Yhdysvaltojen ja Suomen GPI-laskelmissa on valittu käytettäväksi 103 eri tutkimusta analysoineen selvityksen keskiarvo, noin 90 dollaria vuoden 2000 hintaan. Marginaalikustannusten odotetaan kasvavan vuosittain ja päästöjen kertyvän kumuloituvasti (ks. Talberth et al. 2006; Tol, 2005). Maailmanpankin kehittämä Genuine Savings indeksi ottaa huomioon vain vuosittaisen CO 2 -päästömäärän ja arvottaa sen noin 20 dollariin (vuonna 2009). Kumuloituvalla laskutavalla huomioidaan hiilidioksidipäästöjen säilyminen ilmakehässä sekä niiden ilmaston lämpenemiseen kohdistamat pitkäaikaiset vaikutukset. Saksan NWI (ks. liite 3) CO 2 -päästöjen hinta arvioidaan kuten GS-indeksissä, eli vuosittainen päästömäärä kerrotaan nousevalla hinnalla (2000-luvulla n. 20 dollaria). Marylandin GPI (ks. liite 3) käyttää Talberthin tutkimuksen tapaan overshoot-tasoon perustuvaa laskutapaa, mutta huomioi vain vuosittaiset päästöt. Albertan (ks. liite 3) sovellusta varten on laskettu alueen oma kyky absorboida CO 2 -päästöjä, joka laskujen mukaan ylittyy vuonna 1974 eli kymmenen vuotta myöhemmin kuin globaali overshoot-taso. Albertassa hinta on poikkeavasti pidetty 20 dollarin tasossa vuosittain tämän jälkeen, eikä sitä ole mukautettu BKThintaindeksillä tai muulla metodilla, kuten muissa laskelmissa. Toisilla alueilla noudatetaan muuten samaa laskutapaa kuin Suomessa, mutta päästöjen ei oleteta kumuloituvan. Kuva 31: Hiilidioksidipäästöt tutkimuksessa mukana olevilla alueilla ja Suomessa. Päästötietoja on varsin huonosti saatavilla maakuntatasolla. Tilastointi on ollut tarkkaa vasta 2000-luvulla. Sitä ennen eri lähteiden antamat luvut heittävät jopa satoja prosentteja. Eri alueiden päästötiedot luvulla ja tästä taaksepäin on arvioitu eri tavoin, käyttämällä apuna paremmin tilastoituja teollisuuden ja energiatuotannon päästötietoja, liikenteen päästötietoja, väestön ja BKT:n määrää sekä koko maan hiilidioksidipäästötietoja. Lukemia voidaan pitää melko luotettavina arvioina. Hiilidioksidipäästöjen kustannus on merkittävä erä GPI:a ja tätä voidaan pitää perusteltuna. Esimerkiksi Suomessa se on 34 % vuoden 2009 BKT:n arvosta. Päijät-Hämeen alueella vastaava luku on sama 34 %, Kainuussa 39 % ja EP-ELY alueella 43 %. Vaikka päästöjen kumuloitumisen huomioimista voidaan pitää 79

81 ankarana laskutapana, se tuskin yliarvioi päästöjen globaalia merkitystä ilmastonmuutokseen. Miten nykyinen laskutapa ohjaa paikallista päätöksentekoa, on sen sijaan toinen asia. Z - Pääoman nettoinvestoinnit Rakennetun pääoman (rakennukset, koneet ja muu infrastruktuuri) kantaa täytyy ylläpitää ja kasvattaa vastaamaan kasvavan väestön kysyntää, jotta talous voisi menestyä. Jos näin ei tapahdu, yhteiskunta kuluttaa pääomakantaa, kuin se olisi tuloa. Sarakkeen Z tarkoituksena on siten arvioida työntekijää kohden käytettävissä olevan peruspääoman määrässä tapahtuvia muutoksia (Talberth et al. 2006). Pääoman nettomuutokset huomioidaan lisäämällä pääoman määrään uuden pääoman määrä ja vähentämällä siitä se pääoman määrä, mikä tarvitaan henkeä kohden laskettavan pääoman säilyttämiseksi ennallaan (Rättö 2008). Suomen GPI:n luvut (Rättö 2008) on saatu käyttämällä Hoffrénin (2001 ja päivitys) laskemia nettoinvestointien arvoja. Maakunnille pääoman nettoinvestoinnit on arvioitu käyttämällä BKT-osuutta Suomen luvuista. Tätä erää ei ole aikataulun puitteissa ollut mahdollista päivittää, vaikka työntekijöiden määristä ja mahdollisesti alueellisesta pääomakannasta ja olisi tarjolla tilastotietoa. Erän merkitys GPIlaskelmassa on hyvin pieni, vain muutama miljoona euroa vuosittain. AA - Nettoluotonanto ulkomaille Maan nettoluotonanto ulkomaille kuvaa sen kansainvälistä asemaa ja talouden kestävyyttä. Muuttujassa huomioidaan vain muutokset koko kansantalouden nettoluotonannossa ulkomaille. Jos muutos on negatiivinen, luotonanto vähenee ja jos se on positiivinen, luotonanto kasvaa. (Rättö 2008). Sarake AA on imputoitu aluetasolle käyttämällä alueen BKT-osuutta eikä erää ole päivitetty tätä tutkimusta varten. Talberthin metodologiaan kuuluvat erät, jotka on jätetty pois Suomen GPIlaskennasta sekä tästä tutkimuksesta: O - Kotitalouksien saasteiltasuojautumisen kustannukset Yhdysvaltojen GPI:n laskennassa kotitalouksien saasteilta suojautumisen kustannuksia kuvaavan muuttujan laskemiseen on käytetty tietoja kotitalouksien ilman- ja vedensuodattimien ja muiden vastaavien saastehaitoilta suojaavien hankintojen kustannuksista (Talberth et al. 2007). Koska tällaisia tietoja ei Suomen kohdalla ole saatavilla, on muuttuja jätetty Suomen GPI:n laskennasta pois. (Rättö 2008). Näin ollen myös maakuntatason GPI:n laskennassa sarake O jää ilman arvoja. 80

82 Y - Otsonin häviämisen kustannukset Yhdysvalloille laskettu GPI-indikaattori sisältää arvion maassa tuotetun otsonin aiheuttamien haittojen kustannuksista. Suomessa otsonia ei ole koskaan tuotettu, mutta maahan otsonia on kyllä tuotu. Koska edes maahantuonnista ei ole saatavilla pitkiä aikasarjoja, ei muuttujaa ole sisällytetty Suomen GPI:n laskentaan. (Rättö 2008). Samasta syystä se on jätetty pois myös maakuntien GPI:n laskennasta. U - Maatalousmaan katoaminen Yhdysvaltalaisessa sovelluksessa huomioitu maatalousmaan menetys laskettiin Suomen GPI:ta varten vuonna Sen arvo Suomelle oli alle 1 %, joten sitä ei laskettu alueellisella tasolla. Maatalousmaan katoaminen ei ole Suomessa ongelma, enemmänkin sitä tulee lisää soita ojittamalla. Tätä ei kuitenkaan ole syytä laskea mukaan positiivisena komponenttina. Liite 2: Indikaattorikokoelmia Merkintä * tarkoittaa, että kyseinen indikaattori sisältyy GPI:n laskentaan tai on saatavissa kerätystä alueellisesta datasta. Eurostatin SDI-indikaattorit ( headline -indikaattorit): Reaalisen BKT:n kasvunopeus henkeä kohden * Kasvihuonekaasupäästöt * Uusituvan energian kulutus Liikenteen energiankulutus suhteessa BKT:hen Luonnonvarojen tuottavuus (materiaali-intensiteetti) Tavallisimpien lintujen runsaus Kalakantojen säilyttäminen Terveet elinvuodet Köyhyysriskissä olevien osuus Iäkkäiden työntekijöiden työllisyysaste Julkinen kehitysapu Lähde: Findikaattorit: Findikaattori-indikaattorit on toteutettu yhteistyönä Tilastokeskuksen, Valtioneuvoston kanslian ja ministeriöiden kanssa. Ne kokoavat tietoa vain kansallisella tasolla. 81

83 Ajoneuvojen ensirekisteröinnit Alkoholin kokonaiskulutus Alkoholisyihin kuolleet Ammatillinen järjestäytyminen Asevelvollisuus Asuntojen hinnat Asuntokuntien koko BKT asukasta kohti * Elinajanodote Eläkkeellesiirtymisiän odote Energian kulutus Energian loppukäyttö Hedelmällisyys Henkirikokset Ikääntyneiden toimintakyky Imeväiskuolleisuus Inflaatio Itsemurhat Julkinen velka ja alijäämä * Julkiset kokonaismenot Kalansaalis Kansainvälinen kriisinhallinta Kansantalouden suhdanteet Kasvihuonekaasupäästöt * Kaupungistuminen Kehitysyhteistyö Kirjastokäynnit Konkurssit Kotitalouksien kulutusmenot * Kotitalouksien tulot Kotitalouksien velkaantuneisuus Koulutukseen hakeutuminen Kulttuurin arvonlisäys Kulttuuriosallistuminen tietoverkoissa Kuluttajabarometri Lastensuojelu Levämäärän kehitys Suomen merialueilla Levämäärän kehitys sisävesissä Lihavuus Liikunta Luonnonvarojen kokonaiskäyttö Lämpötilan kehitys Maanpuolustustahto Nuorten kokonaisrikollisuus Opintojen eteneminen Osa-aikaiset ja määräaikaiset työsuhteet Palkkojen kehitys Patentointi Perhetyypit Pienet ja keskisuuret yritykset Pienituloiset Pitkäaikaistyöttömät Poliisin tietoon tulleet rikoslakirikokset * Puuston kasvu ja poistuma Rajanylitykset Rakentaminen Rikollisuuden pelko Sepelvaltimotautiin kuolleet Suomalaisten matkailu Sähkön hankinta ja kulutus Taloudellinen huoltosuhde Taloudellinen kasvu (BKT) * Teollisuuden suhdanteet Tieliikenneonnettomuudet * Tieliikenteen tavarankuljetukset Toimeentulotuki Toimialoittainen kehitys Tuloerot * Tuonti ja vienti Tupakointi Tutkimus- ja kehittämistoiminta Työ- ja pääomatulojen suhde Työkyvyttömyyseläkettä saaneet Työlliset toimialoittain Työllisyysaste * Työmatkan pituus (*) Työttömyysaste * Uhanalaiset lajit Uhrikokemusten kehitys Ulkomaankauppa kansantaloudessa Ulosottovelalliset Uusiutuvat energialähteet Verotus Viljasato Väestön ikärakenne * Väestön ikärakenteen kehitys Väestön koulutusrakenne * Väestönmuutokset Väkivaltarikokset Yhdyskuntajätteet Yritystoiminnan kansainvälistyminen Äänestysaktiivisuus (

84 Seutu KEKE Vastuullisen maakunnan kriteerit Päijät-Hämeessä Ilmastonmuutos ja energiatehokkuus Päästöjen vähentämistavoitteet saavutetaan Päästöt ilmaan CO2, Nox, SOx, hiukkaspäästöt Päästöt vesistöihin Nox, SOx Hiilinieluissa vähintään omavaraisuus Energiatehokkuus paranee ja kokonaiskulutus kääntyy laskuun - Huomioitu alueellinen uusiutumattomien energiavarojen kulutus Päijät-Hämeen energiaomavaraisuus ja asukkaiden tietoisuus energiakulutuksesta kasvavat Väestö, asuminen ja palvelut Päijäthämäläisten määrä kasvaa ja ikärakenne on monipuolinen * Päijäthämäläiset asuttavat eheää yhdyskuntarakennetta Päijät-Hämeessä on tarjolla monipuoliset asumismahdollisuudet Kuntalaisten on helppo saavuttaa ulkoilu- ja virkistyspalvelut ja alueet Päijäthämäläisten elinympäristö on turvallinen ja terveellinen Rikollisuus huomioitu Peruspalvelut ovat lähellä Asukkaille on tarjolla erilaisin kuljetusmuodoin ja tavoin saavutettavissa olevia kaupalliset palvelut Talous, elinkeinot ja työpaikat, osaaminen ja koulutus Eri toimialoilla olevien työpaikkojen kehitys ennakoi kysyntään Päijäthämäläinen yritysten tuotantokapasiteetti uudistuu Asukkaille on tarjolla enemmän ympäristöliiketoimintaan liittyviä ja ekotehokkaita työpaikkoja Asukkaiden työpaikat ja keskitetyt palvelut ovat hyvin saavutettavissa Kuntalaisille on tarjolla monipuolisesti ja ennakoidusti koulutustarjontaan ja työmahdollisuuksia Kuntalaisten veroaste ja heitä rasittava lainakanta säilyvät kohtuullisina Asukkaat kasvattavat ostovoimaansa * Asukkaiden kulutusmenot Kulttuuri- ja luonnonympäristö ja virkitys Yhteydet Alueella on yhtenäisiä ja laajoja luonnonalueita Asukkailla ja yrityksillä on käytettävissä hyvänlaatuista vettä Eliölajien uhanalaisuus vähenee ja kulttuuriarvot säilyvät Kuntalaiset kulkevat kävellen, pyöräillen ja joukkoliikennettä käyttäen enemmän kuin ennen Kuntalaiset voivat käyttää tehokasta joukkoliikennettä 1

85 Päijäthämäläisten työmatkat eivät pitene * Asukkailla on käytettävissä hyvät tietoliikenneyhteydet (Päijät-Hämeen liitto 2010) Liite 3: Viimeaikaisia GPI-sovelluksia Tähän on listattu muutamia uusimpia sovelluksia, joiden tutkimusraportit ovat luettavissa Internetissä. Hakukoneilla ja tieteellisistä artikkelitietokannoista on löydettävissä tässä listattujen lisäksi useita muita aiheen tutkimuksia. Saksa 2010: New Welfare Index Maryland, USA Vermont, USA Alberta, Kanada GPI Atlantic Alla olevassa taulukossa on esitetty, mitä tekijöitä eräät GPI-indikaattorien alueelliset sovellukset sisältävät. 2

86 Taulukko 4: Erilaisten GPI-sovellusten komponentteja Sininen pohjaväri: laskutapa poikkeaa merkittävästi Suomen laskutavasta GPI Suomi Maryland Vermont NWI Saksa Alberta 2008 ja Chittenden county Burlington (2006) + Painotettu yksityinen kulutus x x x x x + Kotitaloustyön ja vanhemmuuden arvo x x x x x + Korkeakoulutuksen arvo x x x + Vapaaehtoistyön arvo x x x x x + Kestokulutushyödykkeiden tuottamat palvelut x x x x x - Kestokulutushyödykkeiden hankinta x x x x x + Maanteiden tuottama hyöty x x x x - Rikollisuuden aiheuttamat kustannukset x x x x x +/- Vapaa-ajan menettämisen arvo x x x x - Vajaatyöllisyyden kustannukset x x x x - Työmatkakustannukset x x x x x - Kotitalouksien saasteiden torjunta x x - Liikenneonnettomuuksien kustannukset x x x x x - Vesistöjen pilaantumisen kustannukset x x x x x - Ilmansaasteiden kustannukset x x x x x - Meluhaittojen kustannukset x x x x - Soiden ja kosteikkojen häviäminen x x x x x - Maatalousmaan häviäminen x x x x - Luonnontilaisten metsien häviäminen x x x x - Uusiutumattomien luonnonvarojen käyttö x x x x x - Hiilidioksidipäästöjen aiheuttamat vahingot - Otsonikerroksen ohentumisen x x x x x kustannukset x x +/- Pääoman nettokasvu x x x x +/- Nettolainananto x x x Perheiden rikkoutuminen, avioerot x x x Julkiset terveydenhuolto- ja koulutusmenot Alkoholin ja huumeiden väärinkäytön kustannukset Ympäristövahinkojen kustannukset Maaperän pilaantumisen kustannukset x x x x 3

87 Näiden lisäksi Albertan GPI:hin sisältyvät seuraavat muuttujat: Economic diversity, Economic growth (GDP), Trade, Salaries, Taxes, Savings, Household dept, Poverty, Transportation costs, Life expectancy and health, Premature mortality, Infant mortality, Obesity, Suicide, Drug use, Gambling problem, Voter participation, Educational attainment, Oilsands reserve use sustainability, Energy use, Agricultural sustainability, Fish and wildlife, Parks and wilderness, Hazardous waste, Landfill waste, Ecological footprint (lähde: Liite 4: Käsitteet ja lyhenteet Bruttokansantulo (BKTL) BKTL kuvaa tietyn alueen kansalaisten omistamien tuotannontekijöistä tietyn ajanjakson aikana tuotettujen lopputuotteiden ja palveluiden markkina-arvoja ja volyymia. Bruttokansantuote (BKT) BKT kuvaa jollain alueella tietyn ajanjakson aikana tuotettujen lopputuotteiden ja palveluiden markkinaarvoa ja volyymia. BKT on kansantalouden tilinpidon tärkein mittari. Ekologinen jalanjälki (Ecological Footprint, EF) Mittari, joka mittaa ihmiskunnan kulutukseen tarvitsemiensa ympäristö- ja luonnonvarojen määrää tarvittavana maa-alana henkeä kohti. Jalanjäljen suuruus riippuu väestön ja sen kuluttaman materiaalin määrästä, käytetystä teknologiasta sekä ekologisesta tuottavuudesta. Ekologinen talousteoria (Ecological Economics) Taloustieteen haara, joka tavoittelee luonnon hyvinvoinnin turvaamista. Käytännössä päämääränä on taloudellisen toiminnan sopeuttaminen kantokyvyn mukaiseksi niin määrällisesti kuin laadullisesti. Genuine Progress Indicator, GPI (Aidon kehityksen indikaattori) Kestävän taloudellisen hyvinvoinnin mittari, joka perustuu tulonjaolla painotettuun yksityiseen kulutukseen, jota korjataan muilla kuluttajan saamilla hyödyillä ja haitoilla sekä ympäristön arvoilla. Mittarin on kehittänyt ISEW:in pohjalta yhdysvaltalainen Redefining Progress -järjestö. Heikko kestävyys Niin sanottu heikon kestävyyden mukainen kestävä kehitys pitää pitää sisällään sen oletuksen, että eri pääomamuotoja on mahdollista korvata toisilla. Täten heikko kestävyys teoriassa sallii esimerkiksi tietyn luonnonvaran käyttämisen loppuun, mikäli samanaikaisesti sijoitetaan kiinteään pääomaan, koulutukseen tai teknologiseen kehitykseen. Hyvinvointi (Welfare, Well-being) Ihmisten kokema hyvinvointi, joka voi koostua paitsi taloudellisesta hyvinvoinnista, myös muusta ihmissuhteisiin, elämän ja ympäristön laatuun jne. liittyvistä tekijöistä. Hyvinvointikäsitteen kautta voidaan myös määritellä, mitä ihminen keskimäärin tarvitsee voidakseen hyvin. 4

88 Hyöty (Utility) Hyöty-käsitettä käytetään ilmaisemaan ihmisten tyytyväisyyden astetta. Taloustieteessä hyötyä saadaan kuluttamalla hyödykkeitä tai palveluita. Hyöty-käsitteen avulla voidaan selittää ihmisten taloudellista käyttäytymistä rationaalisina valintoina ja toimintana, joka tavoittelee tyytyväisyyden maksimointina. Index of Sustainable Economic Welfare, ISEW (Kestävän taloudellisen hyvinvoinnin indeksi) Herman Dalyn ja John Cobbin vuonna 1989 kehittämä kestävän taloudellisen hyvinvoinnin mittari, jolla pyritään kuvaamaan ihmisten todellista taloudellista hyvinvointia. ISEW perustuu tulonjaolla painotettuun yksityiseen kulutukseen, jota korjataan muilla kuluttajan saamilla markkinattomista hyödykkeistä saamalla hyödyllä ja haitallisilla ulkoisvaikutuksilla. Indeksi (Index) Tässä tutkielmassa indeksillä tarkoitetaan tiedot kokoavaa yhdistelmäindikaattoria, joka pyrkii kuvaamaan valitun asian laajempaa yhteiskunnallista ilmiötä tai kehityskulkua. Indikaattori (Indicator) Indikaattori ilmaisee jonkin ilmiön tilaa tai kehitystä karkealla tasolla tai epäsuorasti. Indikaattori ilmaisee muutoksen suuntaa eli suhteellista muutosta jossakin asiassa verrattuna esimerkiksi johonkin perusvuoteen. Tarkkojen absoluuttisten numeroarvojen sijasta indikaattori keskittyy nimenomaan muutoksen kuvaamiseen. Keinotekoinen hinnoittelu (Artificial Pricing) Keinotekoisen hinnan määrittämistä hyödykkeelle tai palvelulle, jolla ei ole markkinoita. Tällaisia hyödykkeitä ovat esimerkiksi julkis- ja ympäristöhyödykkeet. Kansantalouden tilinpito (System of National Account, SNA) Kansantalouden tilinpito on tilastojärjestelmä, joka kuvaa maan kansantaloutta kokonaisvaltaisesti, järjestelmällisesti ja yksityiskohtaisesti. Suomessa käytössä oleva kansantalouden tilinpito perustuu Euroopan kansantalouden tilinpitojärjestelmään EKT95:een, joka noudattaa maailmanlaajuista kansantalouden tilinpidon suositusta SNA93. Kansantalouden tilinpidon tärkein mittari on BKT. Kestävä kehitys (Sustainable Development, SD) Käsitteen määritteli Maailman kehityksen komissio (ns. Bruntlantin komitea) vuonna Sen mukaan kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyisen yhteiskunnan tarpeet säilyttäen tulevien sukupolvien mahdollisuudet omien tarpeiden tyydyttämiseen. Kestävä kehitys yhdistää toisiinsa taloudellisen, yhteiskunnallisen ja ympäristöllisen kestävyyden. Kestävä tulo (sustainable income) Niin taloustieteessä kuin puhekielessäkin käytetty käsite, jolla tarkoitetaan suurinta mahdollista määrää tuloa tai kulutusta, jonka henkilö tai talous voi kuluttaa yhden periodin aikana vähentämättä seuraavan periodin kulutustaan. Näin ollen se on tulo, joka voidaan teoriassa säilyttää ikuisesti. Kiinteä pääoma Kansantalouden hallussaan pitämä ihmisen rakentama varallisuus eli pääoma. Esimerkiksi rakennukset, tiet, koneet ja laitteet kuuluvat kiinteään pääomaan. Kestävä kehitys (KEKE) Kehitys, joka tyydyttää nykyisen sukupolven tarpeet viemättä seuraavilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa. Komposiitti-indikaattori (Composite Indicator) Moniulotteista ilmiötä ja sen kehitystä kuvaava aggregaatti-indikaattori, joka koostuu useista, ilmiön eri ulottuvuuksia kuvaavista indikaattoreista. 5

89 Kynnyshypoteesi Ns. kynnyshypoteesin (threshold hypotheses) mukaan BKT ja hyvinvointi liikkuvat samaan suuntaan tiettyyn pisteeseen saakka, jonka jälkeen ihmisten kokema hyvinvointi ei enää parane BKT:n jatkaessa kasvuaan. Mittari (Measure) Mittari tiivistää eli aggregoi isompia tietoaineistoja yhdeksi tunnusluvuksi. Mittari kuvaa yleensä yhteiskunnallisesti merkittäviä ilmiöitä aikasarjoina. Mittarille ominaista on absoluuttisten numeroarvojen ja muutosten ilmaisemisen. Esimerkiksi BKT on kansantalouden tilinpidon tärkein mittari. Tietoa kokoavasta mittarista käytetään myös joskus nimitystä aggregaatti-indikaattori, kun sitä käytetään nimenomaan muutoksen kuvaamiseen. Nettokansantuote (NKT) Kun bruttokansantuotteesta vähennetään kiinteän pääoman kuluminen eli poistot, saadaan nettokansantuote. Subjektiivinen hyvinvointi (Subjective well-being) Yhden yksilön kokema henkilökohtainen hyvinvointi, joka voi koostua paitsi taloudellisesta hyvinvoinnista, myös muusta elämänlaatuun, ihmissuhteisiin, ympäristön laatuun jne. liittyvistä tekijöistä. Subjektiivinen hyvinvointi on riippuvainen kunkin yksilön omista preferensseistä. Useat tutkijat käyttävät termejä onnellisuus ja subjektiivinen hyvinvointi synonyymeinä. Taloudellinen hyvinvointi (Economic welfare/well-being) Se osa hyvinvoinnista, joka voidaan ilmaista rahamääräisenä. Taloudellisen hyvinvoinnin ei tarvitse rajoittua markkinahyödykkeiden kulutuksesta saatavaan hyvinvointiin, vaan keinotekoisen hinnoittelun avulla sitä voidaan laajentaa sisältämään myös markkinattomia hyödykkeitä. Taloudellinen hyöty (Economic Utility) Hyödykkeiden ja palveluiden kulutuksesta saatu hyöty, joka voidaan ilmaista rahamääräisenä. Ulkoisvaikutus (External Effect, Externality) Taloudellisesta toiminnasta kolmansille osapuolille aiheutuva vaikutus, jota ei ole hinnoiteltu. Vaikutus voi olla negatiivinen tai positiivinen. Esimerkki negatiivisesta ulkoisvaikutuksesta ovat tehtaiden saastepäästöt. Uusiutuvat luonnonvarat (Renewable Resources) Luonnonvarat, joita syntyy luonnon prosesseissa jatkuvasti lisää. Näitä ovat esimerkiksi biomassa ja tuulivoima. Uusiutuvia luonnonvaroja hyödynnetään kestävästi silloin, kun ne pystyvät uusiutumaan samalla nopeudella. Kestämättömästi hyödynnettäessä luonnonvaran tuotanto on vaarassa romahtaa peruuttamattomasti. Uusiutumattomat luonnonvarat (Nonrenewable Resources) Luonnonvarat, jotka eivät uusiudu vaan joita on käytettävissä vain jokin rajallinen määrä. Uusiutumattomiin luonnonvaroihin kuuluvat esimerkiksi fossiiliset polttoaineet. Uusklassinen talousteoria (Neoclassical Economics) Taloustieteen nykyinen valtavirtaus, joka painottaa markkina- ja hintamekanismien merkitystä niukkojen resurssien optimaalisessa allokoinnissa. Vahva kestävyys Niin sanottu vahvan kestävyyden mukainen kestävä kehitys pitää sisällään sen oletuksen, että luontopääomaa ei voida korvata muilla pääomamuodoilla. Täten vahva kestävä kehitys edellyttää, että kutakin tärkeää luonnonvaraa on säilytettävä vähintään tietty kriittinen määrä. 6

90 Vihreä BKT (Green GDP) Käytetään yleisterminä, jolla viitataan kansantalouden tilinpidon laajennusyrityksiin. Yleensä vihreä BKT tarkoittaa ympäristö- ja muilla markkinattomilla tekijöillä korjattua nettokansantuotetta. Satelliittitilinpito Kansantalouden tilinpidolle rinnakkainen, esimerkiksi luonnonvaroja tai markkinatonta tuotantoa koskeva tilinpito, jota ei yritetä yhdistää varsinaiseen tilinpitoon. Liite 5: Kartat Päijät-Hämeen kunnat 7

91 Kainuun kunnat Etelä-Pohjanmaan ELY-alueen kunnat 8

92 Suomen metsäkeskukset 9