Kauhajoen suot vuonna 1999

Transkriptio

1 Kauhajoen suot vuonna 1999 RAIMO HEIKKILÄ LÄHTÖKOHTA KAUHAJOEN SUOT ENNEN SOIDEN RAIVAUSTA Ennen kuin ihmiset asettuivat Kyrönjoen latvahaarojen varrelle Kauhajoelle harjoittamaan maataloutta ja myöhemmin myös metsätaloutta ja turpeennostoa laajoilla suoalueilla, oli jokivarsilla ja vedenjakajilla laaja ja monipuolinen suoluonto. Vaikka Kauhajoki Suomen soiden vyöhykejaossa luetaankin kuuluvaksi keskustoistaan koholla olevien kilpikeidassoiden vyöhykkeeseen, on maaperästä, pinnanmuodoista ja pohjavesioloista riippuen kunnan alueella ollut myös runsaasti Järvi-Suomelle tyypillisiä maastonmyötäisiä viettokeidassoita sekä Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalle ominaisia aapasoita. Keidassuot ovat turpeen kasvun myötä ympäröivästä ja alapuolisesta kivennäismaasta irtautuneita, ja niiden keskiosien vesi- ja ravinnetalous on pelkästään sadeveden varassa. Keidassoiden reunoilla on ravinteikkaampia saraisia juotteja ja korpireunuksia, joille kulkeutuu sadeveden tuomien ravinteiden lisäksi ympäröiviltä kivennäismailta huuhtoutunutta ravinnelisää. Laajimpien ja edustavimpien keidassoiden keskustoissa on laajoja vesiallikoita, joilla elää runsas ja monilajinen linnusto: vesilintuja, kahlaajia, lokkeja ja monenlaisia petolintuja. Erityisen laajoja keidassuokokonaisuuksia Kauhajoella olivat pohjoisesta etelään Selkäsaarenneva, Palloneva, Mustaisnevan eteläpuolisko, Ison Koihnannevan länsipuolisko ja Lutakkokeitaat, Jäkälesneva, Iso Kaivoneva, Luhtaneva, Uitonneva, Kampinkeidas, Kauhaneva, Hukankeidas, Likolammit, Majaletto, Kärkikeidas ja Karhukeidas. Laajimmilla soilla oli myös aapasuo-osia. Aapasoilla vesiä ja ravinteita kulkeutuu kivennäismailta soiden keskiosiinkin, ja ne ovat keskikesällä kauttaaltaan heleänvihreitä saraikkoja vastakohtana ruskeasävyisille rahkasammalmättäiden luonnehtimille keidassoille. Suuria ja edustavia aapasoita Kauhajoella on ollut ainakin Ikkeläjärven Näätänevalla, Vähällä Koihnannevalla, Isolla Koihnannevalla, Ison Nummikankaan pohjoispään Näätänevalla, Ylimysnevalla, Harjannevalla, Mustasaarenkeitaalla, Mustaisnevan pohjoispuoliskossa, Merarämäkällä, Hormanevalla, Kauhanevalla ja Punttukeitaalla. Lisäksi on todennäköistä, että aapasoita ovat olleet Kainastonneva Hangaskylässä, Lellava sekä Sahanneva ja Tuhkaneva Sahankylässä. Mahdollisesti muuallakin laajimmilla nykyisillä viljelysalueilla esimerkiksi Yrjänäiskylässä ja Harjankylässä peltoja on raivattu aapasoista. Kyrönjoen latvahaarojen varrella, erityisesti Kainastonjokivarsilla on laajoja savikkoja, joilla on ollut keväisin tulvan alle jääviä melko ohutturpeisia soita. Ne ovat olleet hyvinkin reheviä ja ravinteikkaita, mitä osoittavat esimerkiksi Alfred Varkin (1985) alueen saviprunnien reunamilta löytämät ilmeisen reliktiluontoiset lettotähtimön ja liereäsaran esiintymät. Niiden perusteella Kai- 150

2 JUSSI KLEEMOLA KAUHAJOELLA ON JÄLJELLÄ SUURIA LUONNONTILAISIA KOHOSOITA. ISON KAIVONEVAN ALLIKOT JA SAMMALEET HEHKUVAT HEINÄKUISEN HELLEPÄIVÄN VALOSSA. nastonjokivarrella on ilmeisesti ollut nykyisin vain Pohjois-Suomessa esiintyviä koivulettoja. Kauhajoen poikkeuksellisen suuret pohjavesivarat ovat myös olleet hyvin tärkeitä suoluonnon kannalta. Pohjavesi on hyvin monin paikoin purkautunut pintaan lähteinä ja tihkupintoina. Tyypillisesti lähteiden ympäristöt ovat soistuneet, ja joskus lähdevaikutus on ulottunut yksittäisen lähteensilmän ympäristössä hehtaarienkin alalle. Samoin pohjaveden tihkuminen ilman varsinaista lähteensilmää on ollut monin paikoin hyvinkin laajaa. Lähteiden vaikutuspiirissä suot ovat monesti olleet lettoja, joilla kasvaa lukuisia nykyisin hyvin harvinaisia kasvilajeja. Laajoja ja ilmeisen edustavia lettoja on ollut esimerkiksi Isolla Koihnannevalla, jolta suotutkija, professori Mauno J. Kotilainen vuonna 1945 löysi lettorikon, joka nykyään on kokonaan hävinnyt Suomen eteläpuoliskosta. Myös Vähällä Koihnannevalla ja Harjannevalla lettosoita on ilmeisesti ollut laajalti. Pohjaveden purkautumisen aikaansaamia lettoja on ollut myös Teuvan rajalla Mustaisnevan länsipuolella, Karhukankaan reunamilla, Hyypänjokilaakson reunoilla, Lauhavuorella, Paholuoman varsilla, Möykynluoman latvoilla, Nummijärven ympäristössä sekä Pirttikankaan Keevelinkankaan seudulla. Kaikkiaan Kauhajoen alkuperäisen suoluonnon monimuotoisuus suokokonaisuuksien, kasviyhdyskuntien sekä kasvi- ja eläinlajiston suhteen on ollut hyvin suuri, ilmeisesti Suomen oloissa jopa poikkeuksellinen. Monenlaiset suokokonaisuudet ovat muodostuneet liki sadasta erilaisesta suotyypistä. Suurin osa Suomessa tunturivyöhykkeen eteläpuolella luokitelluista kasviyhdyskunnista on esiintynyt Kauhajoellakin. Soiden kasvilajisto on ollut hyvin monipuolinen, joskin voidaan vain arvailla mitä kaikkea vuosisatojen kuluessa on kadonnut. Soiden linnusto on monien viime vuosikymmenien tutkimusten mukaan ollut hyvin monimuotoinen ja runsas. Suokokonaisuuden tyypillä on myös suuri käytännön merkitys. Keidassoilla kertyy rahkaturvetta, jonka paksuus voi enimmillään olla liki 151

3 kymmenen metriä. Se on huonosti maatalouteen tai metsänkasvatukseen soveltuva alusta, eikä turvekaan varsinkaan suon pintaosissa yleensä sovellu polttokäyttöön, vaan kasvuturpeeksi tai kuivikkeeksi. Aapasoilla taas kerrostuu saravaltaista turvetta, joka ravinteikkaampana soveltuu viljelyyn paljon paremmin kuin rahkaturve. Saraturpeet ovat myös paremmin polttoturpeeksi soveltuvia, ja yleensä saraturvealustalla metsäojituskin tuottaa hyvän tuloksen. Erityisen hyvin viljelykelpoisia ovat olleet jokivarren säännöllisesti kevättulvan alle joutuneet saraiset suot. KAUHAJOEN SUOLUONTO 1999 EDUSTAVIA RIPPEITÄ ALKUPERÄISESTÄ Vuosisatainen raivaus pelloiksi sekä viime vuosikymmenien metsäojitus ja turpeennosto ovat perusteellisesti muuttaneet Kauhajoen suoluontoa kuten kaikkialla muuallakin Suomessa napapiirin eteläpuolella. Pellonraivaus on pääasiassa kohdistunut ravinteikkaisiin saravaltaisiin soiden reunaosiin ja aapasoihin, joskin kydöttämällä on viljelyyn otettu keidassoitakin. Pellonraivaus on jo viime vuosisadalla selvästi muuttanut luonnontilaisten suotyyppien jakaumaa karumpaan suuntaan. Kauhajoen suoluonnon tilaa kuvaavalla kartalla ei valitettavasti ole pystytty esittämään tarkasti soista raivattujen peltojen määrää. Kartan tiedot perustuvat vuosisadan alussa tehtyyn epätarkkaan maaperäkarttaan mittakaavassa 1: , jossa turvemaiden osuus on selvästi aliarvioitu. Toisaalta pelloiksi on mielellään raivattu ohutturpeisia soita, joita ei geologisesti luokitella soiksi. Lisäksi pitkään viljellyillä suopelloilla turvekerros vähitellen hajoaa ja ohenee. Tällöin alkuperäinen suo muuttuukin kivennäismaaksi. Joka tapauksessa suoviljelyksiä lienee ainakin kaksinkertainen määrä kartan esittämään verrattuna, eniten Kainastonjoen varrella, Aronkylässä, Ikkeläjärvellä ja Harjankylässä. Metsäojitus on pinta-alaltaan selvästi laajin soiden käyttömuoto Kauhajoella. Pellonraivauksen jälkeen jäljellä olleesta suoalasta on yli kolme neljäsosaa metsäojitettu. Ojituksen osuus pintaalasta ei vielä anna oikeaa kuvaa metsäojituksen vaikutuksesta suoluontoon. Ojitukselta on säästynyt lähinnä karuja soiden keskustoja. Luonnontilaisista suotyypeistä vallitsevat karut nevat ja niukkapuustoiset rämeet. Valitettavasti Kauhajoella on laajasti tehty myös taloudellisesti kannattamattomia ojituksia liian karuilla soilla. Maanomistajille taloudellisia tappioita aiheuttaneiden ja tarpeettomasti luontoa tuhonneiden hukkaojitusten osuus ojituksen ollessa vilkkaimmillaan 1970-luvulla oli jopa 30% metsänparannusvaroilla toteutetuista hankkeista (Heikkilä 1984). Soiden reunat on ojitettu lähes kauttaaltaan. Luonnontilaisia suon ja kivennäismaan reunavyöhykkeitä on jäljellä enää Lauhavuoren ja Kauhanevan Pohjankankaan kansallispuistoissa, Isolla Kaivonevalla, Isolla Koihnannevalla ja Mustasaarenkeitaalla. Tästä johtuen runsaspuustoisia korpia ja rämeitä on luonnontilassa enää vain hyvin pieniä laikkuja, yhteensä joitakin kymmeniä hehtaareja. Turpeennostoon on teollisessa mittakaavassa pyritty luonnollisesti ottamaan laajoja suokokonaisuuksia, joille on voitu muodostaa laajoja jyrsinturpeen tai palaturpeen nostoalueita. Sikäli turpeennosto on täydentänyt metsäojituksen aiheuttamaa rajua suoluonnon köyhtymistä. Lisäksi monet vielä keskustoiltaan luonnontilaiset suot on varattu turpeennostoon. Kauhajoen lukuisista keidassoista reunojaan myöten ainakin suurelta osin luonnontilaisia ovat vuonna 1999 enää Kauhaneva, Karhukeidas, Kärkikeidas, Majaletto ja Iso Kaivoneva. Nämä kaikki ovat jo luonnonsuojelualueita. Näistä Kauhaneva ja Iso Kaivoneva kuuluvat suokokonaisuuksina ja linnustoltaan koko Suomen edustavimpiin ja ovat kansainvälisestikin merkittäviä soidensuojelukohteita. Luonnontilaisia keidassuokeskustoja on lisäksi vielä jäljellä Selkäsaarennevalla, Mustaisnevalla, Jäkälesnevalla, Sikarämäkällä, Kampinkeitaalla ja Isolla Koihnannevalla. Näistä vain Iso Koihnanneva ja Kampinkeidas kuuluvat soidensuojeluohjelmaan. Isolla Kaivonevalla, Isolla Koihnannevalla ja Mustasaaren- 152

4 JARI SATOKUNNAS KARPALO VIIHTYY LUONNONTILASSA OLEVAN MUSTAISNEVAN MÄRILLÄ RAHKAPINNOILLA. keitaalla on valitettavasti tuhottu soiden luonnontilaa 1980-luvun alussa suojelurajauksen sisälläkin, kun maanomistajat ryhtyivät suoraan toimintaan valtioneuvoston lainvoimaisia päätöksiä vastaan. Suota ojitettiin laajalti, jopa niin, että Koihnanjärven länsipuoliset allikot laskettiin tyhjäksi. Ojitukset eivät mitenkään olleet esimerkiksi metsätaloudellisesti perusteltuja vaan pelkkiä tihutöitä. Ojat on sittemmin suurimmaksi osaksi padottu verovaroin, mutta oli kovin riipaisevaa löytää vielä kesällä 1998 kapeaan mutta syvään jyrsinojaan hukkunut kurjenpoikanen Isolla Koihnannevalla. Aapasuoluonto on Kauhajoelta tuhoutunut vielä perusteellisemmin kuin keidassoiden piirteet. Jo yksittäiset niskaojat suon reunalla riittävät useimmiten ohjaamaan kivennäismailta virtaavat vedet suon ohi. Tästä on seurauksena suon kuivuminen ja karuuntuminen. Vesitaloudeltaan jokseenkin luonnontilaisia aapasoita Kauhajoella on enää Kauhanevalla, Punttukeitaalla, Kärkikeitaalla, Isolla Koihnannevalla ja Mustasaarenkeitaalla. Kaikki muut ovat peruuttamattomasti tuhoutuneet. Monet aiemmin tavallisetkin aapasoiden kasvilajit ovat viime vuosikymmeninä kovasti harvinaistuneet. 153

5 Jo vuosisadan alussa suomalaisen suokasvillisuustutkimuksen perustaja A.K. Cajander valitteli, että eteläsuomalaisia lettosoita on vaikea luokitella, kun ei enää tahdo löytyä luonnontilaisia esimerkkejä (Cajander 1913). Valtakunnan metsien inventoinnissa 1950-luvun alussa lettojen osuus Suomen eteläpuoliskon soista oli 0,4 % (Ilvessalo 1957), mutta 1980-luvun lopulla näistä letoista oli jäljellä enää 5 % (Eurola ym. 1991). Voidaan perustellusti arvata, että alkuperäisestä lettoluonnosta eteläisessä Suomessa on jäljellä enää korkeintaan muutama promille. Kauhajoella lettoja lienee alun perin ollut satoja hehtaareja, ehkä jopa yli 1000 ha. Nykyisin luonnontilaisia lettoja on jäljellä vajaa hehtaari Lauhavuoren kansallispuistossa, 0,1 ha Kauhanevan kansallispuistossa ja hehtaarin verran Ikkeläjärven Rytiperässä. Siinä kaikki. Säästyneet laikut ovat suotyypeiltään ja lajistoltaan edustavia, ja kaikesta huolimatta niillä lienee säilynyt varsin suuri osa Kauhajoen alkuperäisestä lettojen kasvilajistosta. Lauhanvuoren lähdeletoilla ja lettonevoilla kasvavat vielä mm. karhunruoho Suomen eteläisimmällä kasvupaikalla, hirssisara, ruskopiirtoheinä, purtojuuri ja rimpivihvilä sekä monet harvinaiset sammallajit. Kauhanevan lähdelettolaikulla on runsaasti kaarlenvaltikkaa, joka on romahdusmaisesti vähentynyt Oulun läänin eteläpuolella. Rytiperän huurresammallähteikössä, lähdeletolla ja lettorämeellä kasvavat lettovilla ja isohuurresammal ainoalla paikallaan yli sadan kilometrin säteellä, punakämmekkä, vilukko, soikkokaksikko ja monet muualta Etelä-Pohjanmaalta puuttuvat sammalet. Lettorikko, röyhysara ja ilmeisesti monet muut Kauhajoella ennen kasvaneet lajit on kuitenkin peruuttamattomasti menetetty. KAUHAJOEN SUOLUONNON TULEVAISUUS suojeluohjelmiin ja Natura 2000 ohjelmaan. Siten vain niiden säilyminen luonnontilaisina tuleville sukupolville on turvattu. Suojelusoitakin on monin paikoin ojitettu, ja Kampinkeidas sekä Iso Koihnanneva rajoittuvat turpeennostoalueisiin. Siksi on jouduttu turvautumaan ojitusalueiden ennallistamiseen Isolla Kaivonevalla ja Isolla Koihnannevalla. Siellä on suojelupäätösten jälkeen tehtyjä ojia jouduttu patoamaan soiden vesitalouden palauttamiseksi luonnontilaiseksi. Myös Kauhanevalla on padottu vanhaa nälkävuosina kaivettua Kruununojaa. Kauhanevalla samoin kuin Lauhanvuorella on lisäksi viime aikoina tukittu uudempia ojia. Tulevia vuosisatoja ajatellen olisi syytä vielä arvioida uudelleen suojelusoiden rajauksia ja suokokonaisuuksien suojelemiseksi pitäisi soiden reunoja ennallistaa vielä nykyisten suojelurajausten ulkopuolellakin esimerkiksi Kampinkeitaalla, jonka reunat on kauttaaltaan ojitettu. Lisäksi olisi syytä harkita turpeennostovarausten purkamista muutamilla keskustoiltaan luonnontilaisilla soilla ja etsiä uusia turvesoita. LÄHTEET: Cajander, A.K Studien über die Moore Finnlands. Acta Forestalia Fennica 2(2), Eurola, S., Aapala, K., Kokko, A. & Nironen, M Mire type statistics in the bog and southern aapa mire areas of Finland (60 66 N). Annales Botanici Fennici 28, Heikkilä, R Karujen rämeiden ja nevojen ojituksista, erityisesti Etelä-Pohjanmaalla. Suo 35, Ilvessalo, Y Suomen suot. Valtakunnan metsien inventointiin perustuva kuvaus. Suo 8, Varkki, A Kauhajoen putkilokasvisto. 93 s. Omakustanne. Vuonna 1999 Kauhajoella on ainakin keskiosiltaan luonnontilassa vielä tusinan verran soita. Näistä kuitenkin vain Iso Kaivoneva, Lauhanvuoren ja Kauhanevan Pohjankankaan kansallispuistojen suot, Kampinkeidas, Iso Koihnanneva ja Mustasaarenneva on rauhoitettu tai sisällytetty 154

6 KAUHAJOEN SUOT VUONNA