UPM:n monimuotoisuusohjelma ja metsälintujen menestyminen

Transkriptio

1 Pekka Halme UPM:n monimuotoisuusohjelma ja metsälintujen menestyminen selvitys lajien elinympäristövaatimuksista ja talousmetsien resurssikombinaatioista Opinnäytetyö Metsätalouden koulutusohjelma Kesäkuu 2009

2 KUVAILULEHTI Opinnäytetyön päivämäärä Tekijä Koulutusohjelma ja suuntautuminen Pekka Halme Metsätalouden koulutusohjelma Nimeke UPM:n monimuotoisuusohjelma ja metsälintujen menestyminen selvitys lajien elinympäristövaatimuksista ja resurssikombinaatioista Tiivistelmä Suomen metsistä suurin osa on talouskäytössä. Tämä tarkoittaa sitä, että valtaosa metsäalasta ja metsälajistosta sijaitsee suojelualueiden ulkopuolella talousmetsissä. Talousmetsien käsittelyllä voidaankin oleellisesti vaikuttaa metsälajistoon ja sen monimuotoisuuteen. Erityisen suuri merkitys talousmetsien käsittelyllä on Etelä-Suomessa, jossa vain pieni osa metsäpinta-alasta on suojeltu. Tämän työn tarkoituksena on kirjallisuutta ja muuta tietoa apuna käyttäen ryhmitellä metsälinnut lajikohtaisten resurssivaatimusten mukaisesti hyödyntäen UPM:n monimuotoisuusohjelman pääaiheita. Vuonna 2006 laaditun monimuotoisuusohjelman kuusi pääaihealuetta ovat: arvokkaat elinympäristöt, lahopuu, luontaiset puulajit, luonnonmetsät, vesiekosysteemit ja metsien rakenne. Viitekehyksessä perustellaan tässä opinnäytetyössä tehty metsälintujen luokittelu ja ja elinympäristövaatimukset. Luokittelu perustellaan linnuista yleisesti saatavilla olevilla tiedoilla, kuten esim. pesimäbiologialla, talvehtimisella, ravinnon käytöllä yms. Lintulajien elinympäristövaatimusten ja talousmetsistä löytyvien elinympäristöjen perusteella voi sanoa, että talousmetsistä löytyy monipuolisia elinympäristöjä ja talousmetsissä tehtävillä toimenpiteillä on myös positiivisia vaikutuksia eri lintulajeihin. Useimmat ns. vanhojen metsien lajeista kuten kulorastas, puukiipijä, pohjantikka, metso ja palokärki, tulevat mainiosti toimeen talousmetsissäkin. Metsälinnuston ryhmittelyn tarkoitus oli löytää talousmetsistä elinympäristöjen ja niiden ominaisuuksien yhdistelmät, joissa eri lintulajit pystyvät lisääntymään ja tuottamaan lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä. Ryhmittelystä käy ilmi millaisilla metsän eri ominaisuuksilla (puulaji, kehitysluokka yms.) on merkitystä tietyille lintulajeille. Tämän ryhmittelyn mukaan metsälintuja löytyi 113 lajia. Asiasanat (avainsanat) Biotooppi, ekologia, habitaatti, harvennus, lehtimetsät, linnut, luonnonmetsät, metsälaki Sivumäärä Kieli URN 33 s. + liitt.2 s. Suomi URN:NBN:fi:mamk-opinn Huomautus (huomautukset liitteistä) Työhön liittyy myös Cd-rom-levy, joka sisältää powerpoint esityksen 16 lintulajin resurssiyhdistelmistä Ohjaavan opettajan nimi Johanna Jalkanen Opinnäytetyön toimeksiantaja UPM-Kymmene, metsä

3 DESCRIPTION Date of the bachelor's thesis June 3, 2009 Author Pekka Halme Degree programme and option Degree Programme in Forestry Name of the bachelor's thesis UPM BIODIVERSITY PROGRAMME AND FOREST BIRDS -study of species habitat selection and resource combinations Abstract The purpose of this bachelor s thesis was to classify forest birds in accordance with the UPM biodiversity programme. The UPM biodiversity programme has 6 key elements: valuable habitats, deadwood, native tree species, natural forest, water resources and forest structure. In the framework I explain the classifycation of forest birds and habitat selection. The framework is based on nesting biology, hibernation, use of nutriment etc. The results showed that in commercial forests there were variable habitats for forest birds and the use of commercial forest had also many positive effects on forest birds. Most of the so called old growth forest species like mistle thrush, eurasian treecreeper, three-toed woodpecker, western capercaillie and black woodpecker can breed and live in commercial forest. This classifycation showed that there were 113 forest birds. Subject headings, (keywords) Biotope, ecology, habitat, thinning, deciduous forest, natural forest, forest law Pages Language URN 33 p. + app. 2 p. Finnish URN:NBN:fi:mamk-opinn Remarks, notes on appendices This study includes a Cd-rom that contains a powerpoint presentation about 16 bird species resource combination. Tutor Johanna Jalkanen Bachelor s thesis assigned by UPM forest

4 SISÄLTÖ KUVAILULEHDET 1 JOHDANTO UPM KYMMENEN MONIMUOTOISUUSOHJELMA PERUSTAA LINNUSTON JAOTTELULLE Metsän rooli lajin vuodenkierrossa Paikka-, muutto- ja vaelluslinnut Paikkalintujen talvehtimisympäristö Muuttolintujen talvehtimisympäristö Pesintä ja ravinto Levinneisyysalueen rajan vaikutukset Ravintoresurssien syklisyyden vaikutukset Siemensadot Myyräkantojen vaihtelu METSÄLINNUSTON ELINYMPÄRISTÖVAATIMUKSIA Metsikkö- ja aluetasoa hyödyntävät lajit Metsän rooli pesimäympäristönä Puuston kehitysluokkavaatimukset Puuston tiheysvaatimukset Puulajisuhteet Lahopuuriippuvaiset lajit Avainbiotoopin rooli... 15

5 5 UPM:N MONIMUOTOISUUSOHJELMA JA METSÄLINNUT Luokittelu Luontaiset puulajit Lahopuu Arvokkaat elinympäristöt Metsien rakenne Vesiekosysteemit POHDINTA LÄHTEET LIITTEET LIITE 1. Metsälinnut LIITE 2. Resurssivaatimukset Cd-rom... 36

6 1 JOHDANTO 1 Suomen maapinta-alasta (30,4 miljoonaa hehtaaria) metsätalousmaata on 26,3 miljoonaa hehtaaria (Metla 2008a). Tämä tarkoittaa sitä, että valtaosa metsäalasta ja metsälajistosta sijaitsee suojelualueiden ulkopuolella talousmetsissä. Talousmetsien käsittelyllä voidaankin oleellisesti vaikuttaa metsälajistoon ja sen monimuotoisuuteen. Erityisen suuri merkitys talousmetsien käsittelyllä on niillä alueilla, joilla vain pieni osa metsäpinta-alasta on suojeltu. (Mönkkönen 2004, 142.) Suojelualueita ja talousmetsiä onkin tarkasteltava kokonaisuutena, etenkin Etelä-Suomessa, missä valtaosa metsistä on talousmetsiä. Tämän työn tarkoituksena on kirjallisuutta ja muuta tietoa apuna käyttäen ryhmitellä metsälinnut lajikohtaisten resurssivaatimusten mukaisesti hyödyntäen UPM:n monimuotoisuusohjelman pääaiheita. Vuonna 2006 laaditun monimuotoisuusohjelman tavoitteena on ylläpitää ja lisätä metsäluonnon monimuotoisuutta ja edistää kestävän metsänhoidon parhaita käytäntöjä. UPM:n monimuotoisuusohjelman kuusi pääaihealuetta ovat: arvokkaat elinympäristöt, lahopuu, luontaiset puulajit, luonnonmetsät, vesiekosysteemit ja metsien rakenne. Työn ensimmäisessä vaiheessa tarkastellaan Suomen pesimälinnuston ominaisuuksia taulukkomuodossa (liite 1). Metsälinnusto luokitellaan ensin karkeasti UPM:n monimuotoisuusohjelman kuuden pääaiheiden mukaisesti. Luokittelua tarkennetaan lajikohtaisilla vaatimuksilla, kuten mm. hyödyntääkö laji metsän resursseja metsikkö- vai aluetasolla, kehitysluokkavaatimukset, puuston tiheysvaatimukset jne. Tämän tarkemman luokittelun tuloksena päästään lajeihin, joilla on eniten intressejä talousmetsiin eli tämän opinnäytetyön luokittelun mukaisiin metsälintuihin. Metsänhoidon jäljet näkyvät talousmetsien rakenteessa: nuoria ja keski-ikäisiä metsiä ja metsäkuvioiden reunavyöhykkeitä on paljon. Vanhat metsät ovat pienialaisia, ne sijaitsevat hajallaan ja vanhojen lehtipuiden osuus on niissä vähäinen. Metsäluonnossa tapahtuneet elinympäristömuutokset suosivat joitakin eliölajeja, toiset taas taantuvat muutosten vuoksi. (Miettinen 1996.) Viitekehyksessä perustellaan tässä opinnäytetyössä tehty metsälintujen luokittelu. Luokittelu perustellaan linnuista yleisesti saatavilla olevilla tiedoilla, kuten esim. pesimäbiologialla, talvehtimisella, ravinnon käytöllä, elinympäristövaatimuksilla. Vii-

7 2 meisessä osassa eli pohdinnassa tarkastelen tämän opinnäytetyön tavoitteiden toteutumista, onnistumista ja mahdollisia jatkotutkimustarpeita. Keskeisiä syitä esim. metsäkanalintujen, useiden tikkojen, metsätiaisten ja kuukkelin vähenemiseen ovat muutokset metsien puulajisuhteissa ja ikärakenteessa sekä lahopuun voimakas väheneminen. Metsämaiseman pirstoutuminen on alentanut lajien tiheyksiä ja heikentänyt lajien pesimätulosta. (Birdlife Suomi ry 2009.) Käytännön metsätaloudessa ei voida pyrkiä täysin luonnonmetsänoloihin. Talousmetsissä voidaan silti tehdä toimenpiteitä, joilla lisätään tai parannetaan linnuston kannalta keskeisiä metsän rakennepiirteitä. (Metsäteho Oy 2002.) Tämä opinnäytetyö koetaan tarpeelliseksi, koska työn tuloksilla ja päätelmillä haetaan tukea UPM:n oman metsätaloustoiminnan kehittämiselle. Työllä on myös viestinnällistä merkitystä. Työllä voidaan perustella UPM:n omalle väelle ja eri sidosryhmille (metsänomistajat, järjestöt, yhteisöt yms.) talousmetsissä harjoitettavien toimenpiteiden ja luonnonhoitomenetelmien tehokkuutta. Tätä kautta haetaan tukea myös metsätalouden yleiselle hyväksyttävyydelle. 2 UPM KYMMENEN MONIMUOTOISUUSOHJELMA Tämä luku UPM:n monimuotoisuusohjelmasta perustuu UPM-Kymmenen monimuotoisuusohjelman (2006) esitteeseen. UPM aloitti vuonna 2006 globaalin monimuotoisuusohjelman toteuttamisen yhtiön metsissä Suomessa, Isossa Britanniassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa. Tavoitteena on ylläpitää ja lisätä metsäluonnon monimuotoisuutta ja edistää kestävän metsänhoidon parhaita käytäntöjä. Maakohtainen tavoite ja toimintasuunnitelmat perustuvat globaaleihin tavoitteisiin. Monimuotoisuusohjelma laadittiin yhtiön metsiin Suomessa vuonna UPM:n metsien monimuotoisuuteen liittyvät toimet ovat linjassa Etelä-Suomen metsien monimuotoisuusohjelman METSO:n kanssa. UPM:n monimuotoisuusohjelma perustuu kuuteen luonnon monimuotoisuudelle tärkeään pääaiheeseen. Nämä pääaiheet ovat luontaiset puulajit, lahopuu, arvokkaat elinympäristöt, metsien rakenne, vesiekosysteemit ja luonnonmetsät. Luontaisilla puulajeilla tarkoitetaan luontaisella esiintymisalueella esiintyviä puulajeja. Monimuotoisuusohjelman tavoitteena on säilyttää ja lisätä luontaisten puulajien osuutta ja luontai-

8 3 sia puulajeja. Lahopuulla tarkoitetaan kaikkia luontaisten puulajien lahoavaa materiaalia ja tavoitteena on säilyttää ja luoda monipuolinen lahopuusto. Arvokkailla elinympäristöillä tarkoitetaan pienialaisia monimuotoisuudelle tärkeitä avainbiotooppeja ja ohjelman tarkoitus on suojella arvokkaat elinympäristöt. Metsien rakenteella tarkoitetaan latvuskerroksen vaihtelevuutta metsikkötasolla ja sukkessiovaiheiden vaihtelevuutta aluetasolla. Monimuotoisuusohjelman tavoite on säilyttää ja lisätä luonnonmetsille tyypillistä rakenteellista vaihtelua. Vesiekosysteemeillä tarkoitetaan avovesiä, kosteikkoja ja soita, joiden ominaisuuksiin veden taso ja laatu vaikuttavat. Monimuotoisuusohjelman tavoitteena on säilyttää vesiekosysteemit. Luonnontilaisilla metsillä tarkoitetaan luontaisten prosessien ja häiriöiden synnyttämiä metsiä. Monimuotoisuusohjelman tavoitteena on suojella luonnontilaiset metsät ja säilyttää suojelukohteiden suojeluarvo. 3 PERUSTAA LINNUSTON JAOTTELULLE 3.1 Metsän rooli lajin vuodenkierrossa Paikka-, muutto- ja vaelluslinnut Linnut voivat olla joko paikka-, muutto- tai vaelluslintuja. Paikkalinnuilla tarkoitetaan lajeja, jotka elävät samoilla seuduilla koko vuoden elinkiertonsa ajan. Lajin kannattaa olla paikkalintu, kun sen käyttämää ravintoa on säännöllisesti tarjolla läpi vuoden. Muuttolinnut ovat lajeja, jotka muuttavat lisääntymisalueilta pois, koska niiden ravinnon vuodenaikaisvaihtelu on jyrkkä ja kunkin vuoden ravintotilanne on ennustettavissa. Useimmat muuttolinnut ovat hyönteissyöjiä. Vaelluslinnut siirtyvät pitkiäkin matkoja ravinnon perässä, koska tarjolla olevan ravinnon määrä vaihtelee ja sen vuosittainen ennustettavuus on alhainen. Joidenkin lintulajien ravintotilanne vaihtelee, eikä ravinnon määrää voi kulloisellakin elinpiirillä ennakoida. Lajin on siirryttävä ravinnon huippupaikalta toisella eli laji on nomadi. On myös olemassa lajeja, jotka ovat osittaismuuttajia eli toiset lajin yksilöistä muuttavat ja toiset jäävät paikkalinnuiksi. (Lehikoinen 2007a, )

9 3.1.2 Paikkalintujen talvehtimisympäristö 4 Suomessa talvehtivien lintulajien talvehtimisympäristön habitaateilla on suuri merkitys lajien selviytymiseen Suomen talvessa ja tätä kautta myös lajien lisääntymiseen pesimäaikana. Erilaiset habitaatit tarjoavat linnuille ravinto-, suoja- ja yöpymispaikkoja. Monille lajeille metsän sisäiset rakenteet, kuten lahopuusto, puuyksilöt tai pienet mikroelinympäristöt puiden oksistossa tai rungolla, muodostavat niiden elinympäristön, ei metsä sinänsä (Mönkkönen 2004, 40). Talvehtivista linnuista tiaiset, puukiipijä (Certhia familaris) ja hippiäinen (Regulus regulus) hakevat ravintoaan, esim. hämähäkkejä, muita niveljalkaisia ja siemeniä, puiden rungoilta ja oksistoista (Pietiäinen 1998, 43). Tiaiset ja närhi (Garrulus glandarius) varastoivat juuri puiden runkoon ja oksistoon ravintoa talven turvaksi pitkin syksyä. Varpuspöllö (Glaucidium passerinum) taas varastoi myyriä puunkoloihin. Metsien rakenteen vaihtelevuus, puulajisuhteet ja lahopuun määrä vaikuttavat siis monien lajien ravinnon saatavuuteen talvehtimisympäristön habitaateilla. Ravinto on tärkein lintujen pesimäkauden ulkopuoliseen säilymiseen vaikuttava tekijä (Lampila 2007, 155). Laajojen, yhtenäisten ja pirstoutumattomien alueiden on todettu olevan paikkalintujen suosioissa. Paikkalinnut siis kärsivät metsien pirstoutumisesta. (Kuokkanen 1997.) Monet Pohjolassa talvehtivat linnut ovat hyötyneet talviruokinnasta ja leudommista talvista. Tällaisia ovat muun muassa käpytikka (Dendrocopos major), mustarastas (Turdus merula), punatulkku (Pyrrhula pyrrhula) ja närhi. Paikkalinnut ja lähimuuttajat menestyivät selvästi kaukomuuttajia paremmin. (Luonnontila, 2008.) Paikkalintujen ja lähimuuttajien kannat kasvoivat vuosina keskimäärin yli 40 % (kuvio 1).

10 5 KUVIO 1. Paikkalintujen ja lähi ja kaukomuuttajien kannankehitys (Luonnontila 2008a) Muuttolintujen talvehtimisympäristö Suomessa pesii noin 240 lintulajia, joista noin 180 lajia on pääasiassa muuttolintuja. Noin 60 prosenttia muuttolinnuistamme on lähimuuttajia, jotka muuttavat vain Euroopan sisällä. Kaukomuuttajista monet kerttuset, kahlaajat, pääskyt ja lokkilinnut matkaavat Afrikkaan. Pieni osa lajeista, kuten esim. sinipyrstö (Tarsiger cyanurus), sinirinta (Luscinia svecica), pohjansirkku (Emberiza rustica) ja lapinuunilintu (Phylloscopus borealis), muuttavat Etelä-Aasiaan. (Lehikoinen 2007c, 116.) Muuttolintuja uhkaavat muuttomatkalla ja muutonaikaisissa habitaateissa monet vaarat ihmisen suoran ja välillisen toiminnan vuoksi. Muuttolintujen pyydystäminen vie muuttavasta kannastamme pelkästään Välimeren ympäristössä useita satoja miljoonia lintuja vuosittain. Kottaraisen (Sturnus vulgaris) vähentymiseen ja 1980-luvuilla oli Länsi- Euroopan vainoilla osuutta Suomen pesimä-aikaisten ympäristömuutosten lisäksi. (Laine 2004, 207.) Kosteikkojen tuhoutuminen, maatalouskäytäntöjen muutokset ja ilmastonmuutos ovat muuttaneet ympäristöolosuhteita monien lintujen muuttoreittien varrella. Talvehtimisalueen elinympäristöllä on suuri merkitys lajien elossa säilyvyydelle ja muutolta palaavien lintujen pesimäkunnolle (Rönkä 2007, 107). Kaukomuuttajien kannat vähenivät keskimäärin viidenneksellä vuosina (kuvio 1). Kaukomuuttajien joukossa on muun muassa kaksi voimakkaasti taantunutta lajia, käenpiika (Jynx torquilla ja metsäkirvinen (Anthus trivialis). Syitä niiden pesimäkantojen romahdukseen tunnetaan heikosti. (Luonnontila 2008.)

11 3.1.4 Pesintä ja ravinto 6 Sopivan pesimäbiotoopin valinta on ratkaisevaa lintujen onnistuneen lisääntymisen kannalta (Ulfstrand 1980, 16). Pesimäbiotoopin tulisi tarjota linnulle ravintoa, suojaa saalistajilta ja säiltä sekä pesäpaikan ja hyvät olosuhteet lisääntymiskumppanin houkutteluun ja poikasten kasvattamiseen. Valitessaan sopivaa pesimäbiotooppia linnut joutuvat tekemään kompromissin saatavilla olevien resurssien, kuten ravinnon ja pesäpaikkojen, ja elinympäristön kielteisten piirteiden, kuten kilpailun, petojen ja tautien, välillä. (Rönkä 2007, 104.) Useille linnuille pesimäbiotooppi on myös pääasiallinen ravinnonhakureviiri. Talitiaiselle (Parus major) reviiriksi riittää 5-20 aaria, kunhan on riittävästi hyönteisiä ja hämähäkkejä tarjolla. Reviirin kokoon vaikuttavat käytettävän ravinnon määrä ja laatu sekä lajin kyky hakea ravintoa. Esimerkiksi maakotkalle (Aguila chrysaeatos), joka saalistaa suhteellisen suurikokoisia eläimiä, pesimä- ja saalistusreviiri voi olla kymmenien neliökilometrien laajuinen. (Pihlaja 2007, 231.) Monille lajeille sopivan pesäpaikan löytyminen syrjäyttää kaikki muut pesimäbiotoopin vaatimukset. Kolopesijöille, kuten esim. leppälinnulle (Phoenicurus phoenicurus), kirjosiepolle (Ficedula hypoleuca) ja telkälle (Bucephala clangula), sopivan pesäkolon löytyminen on avainasemassa. Suurille petolinnuille, kuten esim. kalasääskelle (Pandion haliaetus), maakotkalle ja kanahaukalle (Accipiter gentilis), tarpeeksi järeän pesäpuun löytyminen voi ratkaista paikan valinnan pesimäbiotoopiksi (Kontkanen & Nevalainen 2002). 3.2 Levinneisyysalueen rajan vaikutukset Suomi kuuluu boreaaliseen havumetsävyöhykkeeseen lounaista rannikkoa ja pohjoisia tunturialueita lukuun ottamatta. Etelässä Suomenlahti toimii monien hemiboreaalisen vyöhykkeen lajien levinneisyysalueen rajana. Esim. vihertikka (Picus viridis), viitatiainen (Parus palustris), kattohaikara (Ciconia ciconia) ja pähkinänakkeli (Sitta europaea) ovat yleisiä hemiboreaalisella vyöhykkeellä Virossa, mutta Suomessa lajit eivät vielä pesi (Below 2007, 155). Kattohaikaroita tavataan Suomessa kymmeniä kevätmuuton aikana. Kyseessä olevat nuoret linnut tulevat kevätmuuton jatkona tutustumaan mahdollisiin uusiin pesimäalueisiin vakituisen levinneisyysalueen rajojen ulko-

12 puolelle. Levinneisyysalueet voivat siirtyä muuttosuunnassa, jos olot muuttuvat. (Lehikoinen 2007b, ) 7 Lintujen levinneisyysalueet voivat laajentua myös leviämisaallolla eli ekspansiolla. Vuosituhannen alussa lämpimät kaakkoistuulet vahvistivat mm. haarahaukan (Milvus migrans), kaulushaikaran (Botaurus stellaris) ja ruskosuohaukan (Circus aeruginosus) parimääriä Suomessa. (Laine 2004, 105.) Populaatioiden lisääntymismenestykseen vaikuttavat ympäristötekijät, jotka ensisijassa määräävät lajien levinneisyysrajoja. Lajin sopeutumiskyky ei salli sen leviämistä pohjoisemmaksi tai etelämmäksi (Lehikoinen 2007b, ). Monet itäisen taigametsän lajit esiintyvät Suomessa levinneisyysalueensa äärirajoilla. Osa taigametsän lajeista, kuten sinipyrstö (Tarsiger cyanurus), pesii Euroopan Unionin alueella vain Suomessa. Jos laji on hyvin erikoistunut vain tietynlaiseen elinympäristöön, sen levinneisyysalue on laikuittainen (Lehikoinen 2007b, 177). Taigametsän lajista kuukkelista (Perisoreus infaustus) Nyholm (2008, 5) toteaa: kuukkeli on Etelä-Suomessa levinneisyysalueensa reuna-alueella ja täten voikin olla, että sen elinympäristövaatimukset ovat Etelä-Suomessa Pohjois-Suomea tiukemmat. Lajien tiheys onkin yleensä suurempi levinneisyysalueen keskiosissa kuin reunamilla ja ympäristövalikoima laajempi. 3.3 Ravintoresurssien syklisyyden vaikutukset Siemensadot Etelä- ja Keski-Suomessa männyllä on runsas siemensato keskimäärin 2 3 kertaa ja kuusella 3-4 kertaa vuosikymmenessä. Koivuilla runsas siemensato esiintyy 2-3 vuoden välein. (Saarinen 2003.) Kuusen ja männyn kukinta ja käpyjen varttuminen onnistuvat hyvin lämpiminä kesinä ja siemenravintoa riittää kahdeksi seuraavaksi talveksi. Havupuiden siemensadot houkuttelevat Suomeen havumetsävyöhykkeen vaelluslintuja, kuten käpytikkoja, vihervarpusia (Carduelis spinus) ja kirjosiipikäpylintuja (Loxia leucoptera), pikkukäpylintuja (Loxia curvirostra) ja isokäpylintuja (Loxia pytyopsittacus). Tikkojen ja käpylintujen käytettävissä kuusen siemenet ovat jo saman vuoden syys-lokakuusta alkaen ja männyn siemenet seuraavan vuoden syksystä alkaen. (Väisänen ym. 1998, 525.) Koivun runsas siemensato houkuttelee erityisesti urpiaisia

13 8 (Carduelis flammea) ja pyrstötiaisia (Aegithalos caudatus). Hyvä pihlajanmarjasato houkuttaa mm. räkättirastaita (Turdus pilaris), järripeippoja (Fringilla montifringilla) ja tilhiä (Bombycilla garrulus) Suomeen ja hyvä tyrninmarjasato Ahvenanmaalla ja Länsirannikolla saa monet punarinnat (Erithacus rubecula), rautiaiset (Prunella modularis) ja mustapääkertut (Sylvia atricapilla) talvehtimaan Suomessa. (Laine 2004, 184.) Myyräkantojen vaihtelu Myyräkannat vaihtelevat Etelä- ja Keski-Suomessa kolmen vuoden jaksoissa. Pohjoista kohti mentäessä myyräkantojen vaihtelu muuttuu äärevämmäksi ja syklin pituus kasvaa. Pöllöistä hiiripöllö (Surnia ulula), lapinpöllö (Strix nebulosa), sarvipöllö (Asio otus), suopöllö (Asio flammeus) ja helmipöllö (Aegolius funereus) vaihtavat vuodesta toiseen pesimäaluetta myyrien jaksottaisten kannanvaihteluiden mukaan. Myyräsyklien mukaan vaihtelevat myös sinisuohaukan (Circus cyaneus), piekanan (Buteo lagopus), tuulihaukan (Falco tinnunculus) ja isolepinkäisen (Lanius excubitor) pesimäkannat. (Väisänen ym. 1998, 525.) Runsaat myyräkannat saavat monet petolinnut kuten esim. tuulihaukan, hiirihaukan (Buteo buteo), piekanan, sarvi- ja suopöllön ja lapinharakan keskeyttämään muuttonsa ja jäämään talvehtimaan Suomen eteläosiin (Laine 2004, 184). Tällä vuosikymmenellä myyräsyklit ja myyrien runsauden vaihtelut maan eteläpuoliskossa ovat olleet voimakkaita, ja näyttää siltä, että huiput vain voimistuvat. Viime vuosikymmenen lopulla myyräkantojen vaihtelut olivat hieman vaatimattomampia (Metla 2008a). 4 METSÄLINNUSTON ELINYMPÄRISTÖVAATIMUKSIA 4.1 Metsikkö- ja aluetasoa hyödyntävät lajit Lintujen energiantarve, erikoistuneisuus tiettyyn ravintoon ja ravintolajien runsaus ja jakauma vaikuttavat ravinnon etsintään käytetyn alueen laajuuteen. Suurempi lintu tarvitsee enemmän ravintoa ja sen on saalistettava suurempia ravintokohteita. Koska suurempia ravintokohteita, kuten esimerkiksi myyriä esiintyy harvemmassa kuin pieniä ravintokohteita kuten esim. hyönteisiä, suuren linnun elinpiiri on laajempi kuin pienen linnun. (Ulfstrand 1980, 64.) Esimerkiksi peipon, kirjosiepon (Ficedula hypo-

14 9 leuca), pikkusiepon (Ficedula parva) ja monien muiden varpuslintujen reviiri on 0,3 1 hehtaarin kokoinen (Laine 2004, 121). Ne siis hyödyntävät metsän resursseja kuvioja metsikkötasolla. Tikkojen ja käpylintujen reviirien koko vaihtelevat tarjolla olevan ravinnon mukaan, ravintoa voi joutua hakemaan kaukaakin. Esimerkiksi valkoselkätikan (Dendrocopos leucotos) reviiri ei ole yksi yhtenäinen alue, koska laajoja yhtenäisiä lehtipuuvaltaisia metsiä ei juuri ole. On tavallista, että linnulla on pienehkö, hyvä ydinalue, jonka lisäksi reviirin kuuluu jopa parin, kolmen kilometrin päässä toisistaan sijaitsevia sirpaleisia lisäosia. (Suomen metsäyhdistys ry 2008.) Valkoselkätikan reviirin koko voi olla noin 200 hehtaaria. Useimmat haukat ja kotkat käyttävät metsien resursseja aluetasolla, ne hakevat ravintoa metsien lisäksi myös muista elinympäristöistä. Elinpiirin kokoon vaikuttaa elinpiirin taso. Rehevillä mailla reviiri on pienempi kuin karuilla mailla (Laine 2004, 121). Lajit, jotka käyttävät metsän resursseja aluetasolla, joko hakevat ravintoa erityyppisistä ympäristöistä tai sitten ne ovat erikoistuneita vain tiettyyn ravintoon, jota esiintyy harvassa. Monet lajit saattavat aluetasolla esiintyä useiden toisiinsa yhteydessä olevien paikallispopulaatioiden verkostona eli metapopulaationa. Metapopulaatiorakenteena elävällä lajilla suuren elinympäristön vakiintunut populaatio voi toimia lähdepopulaationa pienempiin tai huonolaatuisempiin elinympäristöihin. (Kurttila & Jokimäki 1997.) 4.2 Metsän rooli pesimäympäristönä Monet metsälinnuiksi luokiteltavat lajit (liite 1) käyttävät pesimäympäristönään metsäympäristön lisäksi muitakin elinympäristöjä. Monet maatalousympäristössä, kulttuuriympäristössä ja soilla pesivistä lajeista pesivät myös metsäympäristössä. Soilla pesivistä petolinnuista sinisuohaukka, suopöllö ja hiiripöllö pesivät usein hakkuuaukoilla tai niiden läheisyydessä. Hyvinä myyrävuosina ne pesivät myös Etelä-Suomessa. Varpuslinnuista mm. pikkulepinkäinen (Lanius collurio), pensastasku (Saxicola rubetra), niittykirvinen (Anthus pratensis) ja keltavästäräkki (Motacilla flava) ja kahlaajista pikkukuovi (Numenius phaeopus) ja valkoviklo (Tringa nebularia) pesivät myös hakkuuaukoilla suoympäristön lisäksi. Maatalousympäristöjen ja kulttuuriympäristöjen lajeista mm. västäräkki (Motacilla alba), kivitasku (Oenanthe oenanthe), punavarpu-

15 nen (Carpodacus erythrinus) ja pensaskerttu (Sylvia communis) pesivät hakkuuaukoilla tai niiden reunamilla. 10 Osa metsälajeista käyttää metsän resursseja vain pesimiseen, ruokailu tapahtuu muissa elinympäristöissä. Esimerkiksi sepelkyyhky (Columba palumbus), räkättirastas, varis (Corvus corone cornix) ja keltasirkku (Emberiza citrinella) ruokailevat pääasiassa maatalousympäristöissä, pelloilla ja niityillä. Kalasääski käyttää kalaa ravinnokseen, joten kalavesiä täytyy olla lentomatkan päässä. Myös metsissä pesivät vesilinnut kuten sinisorsa (Anas platyrhynchos), telkkä (Bucephala clangula) ja isokoskelo (Mergus merganser) tarvitsevat vettä lähettyvilleen. 4.3 Puuston kehitysluokkavaatimukset Kehitysluokka kuvaa puuston iän, rakenteen ja aiemman metsäkäsittelyn perusteella puuston metsänhoidollista ja puuntuotannollista kehitysvaihetta tietyllä hetkellä (Metsätalouden kehittämiskeskus Tapio 2006). Suomen metsät ovat nuorentuneet huomattavasti 1900-luvun puolivälin jälkeen (taulukko 2). Muun muassa avohakkuut ja soiden ojitus ovat luoneet suuret määrät nuoria, usein lehtipuuvaltaisia metsiä ja pensaikkoisia avohakkuun reunamia (Luonnontila 2008b.) Monet esimerkiksi pajulinnun, metsäkirvisen, niittykirvisen ja punakylkirastaan (Turdus iliacus) kaltaiset lajit, hyötyvät näistä elinympäristöistä. Taimikoissa ja siemenpuumetsiköissä (kehitysluokka T1 ja S0) pesivät em. lisäksi rastaista ainakin kulorastas (Turdus viscivorus) ja laulurastas (Turdus philomelos). Petolinnuista sinisuohaukka ja suopöllö pesivät usein taimikoissa. Taimikoiden muita tyypillisiä lajeja ovat mm. hernekerttu (Sylvia curruca), keltasirkku, pikkulepinkäinen (Lanius collurio) ja isolepinkäinen. Kanalinnuista metso (Tetrao urogallus), teeri (Tetrao tetrix) ja riekko (Lagopus lagopus) joko ruokailevat tai pesivät taimikoissa. Lintujen kannalta tärkeitä lehtipuulajeja ovat koivu, haapa, raita, lepät, pihlaja ja jalot lehtipuut. Koivun silmut ja urvut ovat mm. teeren talviravintoa, pyy (Bonasa bonasia) käyttää ravinnokseen leppää. (Metsäteho Oy 2002). Taimikon tiheys, koko, puulaji ja jätetyt lehtipuuryhmät yms. vaihtelevuus vaikuttavat lajistoon ja lajirunsauteen. Taimikon kasvaessa monet avomaan lajit siirtyvät sopivampaan elinympäristöön. Pohjonen ja Saari (2008) toteavat niittykirvisestä, että nuoressa taimikossa parien tiheys oli lähes 12 paria/km², mutta tiheys laski nopeasti taimikon iän myötä.

16 11 Suomen talousmetsistä suurin osa kuuluu nuoriin tai varttuneisiin kasvatusmetsiin (02 ja 03), etenkin Etelä-Suomessa (kuvio 2). Pienemmät petolinnut, kuten ampuhaukka (Falco columbarius) ja nuolihaukka (Falco subbuteo) ja pöllöistä sarvipöllö löytävät kasvatusmetsistä vanhan variksen pesän pesäpaikakseen. Nuoret ensiharvennusvaiheen kuusikot ovat mm. varpushaukan (Accipiter nisus), rautiaisen (Prunella modularis), sepelkyyhkyn, pyyn ja rastaiden suosimaa elinympäristöä. Myös suuremmat petolinnut kuten hiirihaukka ja kanahaukka saattavat löytää varttuneesta kasvatusmetsästä sopivan pesäpuun, koska varttuneessa kasvatusmetsässä on usein jo tukkipuun kokoisia runkoja. Kasvatushakkuut vaikuttavat myönteisesti monien lintujen ravinnonsaantiin. Puiden latvukset elpyvät, aluskasvillisuus rehevöityy ja marjasadot runsastuvat hakkuiden seurauksena. (Metsäteho 2002.) KUVIO 2. Suomen metsien ikärakenne vuosina (Luonnontila 2008b). Kun metsä on uudistuskypsä, se on puulajista riippuen n vuotiasta. Hoidetussa uudistuskypsässä talousmetsässä on runkoja n kpl/ha puulajista riippuen eli puusto on harvaa ja järeää. Isot petolinnut, kuten kotkat, kalasääski ja kanahaukka tarvitsevat järeitä ja vahvaoksaisia puita pesäpuikseen. Metsän aikaisemmissa käsittelyvaiheissa jätetyt lehtipuuryhmät, säästöpuut ja lahopuut tarjoavat sopivia pesäpaikkoja ja ravintoa esim. tikoille ja kanalinnuille. 4.4 Puuston tiheysvaatimukset

17 12 Puuston tiheydellä on merkitystä monien lajien elinympäristövalintaan. Nyholm (2008) toteaa kuukkelista, että kuusikoiden keskitiheyden havaittiin olevan kuukkelireviireillä ympäröivää metsämaisemaa suurempi. Kuukkelille ja monille muille tiheää metsää tai tiheikköjä vaativille lajeille tiheiköt tarjoavat suojaa pedoilta ja mahdollisia pesäpaikkoja. Monet varpuslinnut tarvitsevat tiheää metsää tai tiheikköjä myös muuttomatkalla levähdyspaikakseen. Tiheää metsää pesimäbiotooppina suosivia lajeja ovat mm. pyy, varpushaukka, peukaloinen (Troglodytes troglodytes) ja punarinta (Erithacus rubecula). Etenkin rantametsien ja reuna-alueiden kuten hakkuuaukon ja metsän välisen vaihettumisvyöhykkeen pensaikon tai puuston tiheydellä on suuri merkitys monien lajien kannalta. Monet kertut, kanalinnut ja useat hakkuuaukoilla tai pelloilla viihtyvät lajit pesivät vaihettumisvyöhykkeellä. Reunavyöhyke on eliöstöltään runsaampi kuin siinä kohtaavien elinympäristöjen eliöstö (Häggmann 2006, 95). Toiset lajit kuten kanahaukka, kehrääjä tai metso suosii harvaa metsää elinpiirissään. Myös kangaskiuru (Lullula arborea), leppälintu (Phoenicurus phoenicurus) ja metsäkirvinen ovat tyypillisiä harvaan kasvavan metsän, etenkin männikön lajeja. 4.5 Puulajisuhteet Suomen metsämaasta kaksi kolmasosaa on mäntyvaltaista, neljännes kuusivaltaista ja noin kymmenesosa lehtipuuvaltaista metsää. Mäntyvaltaisten metsien osuus on suurin Etelä-Pohjanmaalla sekä Pohjois-Suomessa, lehtipuuvaltaisia metsiä taas löytyy eniten Etelä- ja Lounais-Suomesta. Kuusivaltaisten metsien osuus on suurin Hämeessä, Pirkanmaalla ja Savossa. (Korhonen ym ) Talousmetsissä puulajisuhteisiin vaikutetaan metsien uudistamisella, taimikon hoidolla ja harvennushakkuilla. Metsän uudistamisessa pääpuulajiksi valitaan paikalle luontaisesti sopiva ja kasvupaikan ravinteisuuden parhaiten hyödyntävä puulaji. Taimikon hoidolla ja harvennushakkuilla ohjataan puulajisuhteita haluttuun suuntaan. ( Häggmann 2006, ) Taimikonhoidossa ja harvennushakkuilla jätetään järeitä maapuita ja säästöpuu ryhmien ympäriltä alikasvos ja pensaskerros käsittelemättä. Katajia ja jaloja lehtipuita sekä pihlajia, raitoja, haapoja ja leppiä suositaan yksittäin tai ryhmissä vaihtelua lisäämään. (Taimikon perkauksen kenttätyöohje 2006).

18 13 Linnuille sopivien elinympäristöjen kannalta mahdollisimman monipuolisen puulajisekoituksen omaava metsä on ravinnon saannin ja pesinnän kannalta edullisin. Etenkin lehtipuusto monipuolistaa lintulajistoa. Lehtipuuvaltaisissa sekametsissä lintujen lajimäärän ja populaatioiden tiheys on selvästi suurempi kuin havumetsissä. (Mönkkönen 2004, 276.) Lehtipuuvaltaisista metsistä hyötyvät tikat, etenkin valkoselkätikka, pikkutikka (Dendrocopos minor) ja harmaapäätikka (Picus canus). Muita lehtipuuvaltaisista metsistä hyötyviä lajeja ovat mm. pyrstötiainen, monet kanalinnut ja petolinnuista lehtopöllö (Strix aluco) ja mehiläishaukka (Pernis apivorus). 4.6 Lahopuuriippuvaiset lajit Metsäluonnon monimuotoisuuden kannalta lahopuu on keskeinen rakennetekijä. Suomen metsälajista noin lajia elää lahopuun varassa. Suurin osa lahopuun varassa elävistä lajeista on sieniä, jäkäliä, kääpiä ja selkärangattomia. Puulaji, puun asento, järeys, lahoamisvaihe, seuralaislajisto ja pienilmasto määräävät lahopuussa elävän lajiston. (Mönkkönen 2004, 271.) Lahopuun määrää talousmetsissä on uusien metsänkäsittelyohjeiden avulla pyritty kasvattamaan 1990-luvun lopulta lähtien. Esimerkiksi uudistushakkuualoille jätettävän säästöpuuston myötä metsiin pyritään luomaan normaalin hakkuukierron yli säästyvää puustoa, joka järeytyy ja lahoaa luontaisesti. Merkkejä lahopuumäärien kasvamisesta (kuvio 3) esimerkiksi uudistushakkuualoilla voidaan havaita metsätalouden kehittämiskeskus Tapion luonnonhoidon laadun seurannan tuloksista. (Luonnontila 2008c.) KUVIO 3. Lahopuu uudistushakkuualoilla, m³/ha (Luonnontila 2008c).

19 14 Valtakunnan metsien inventoinnin (VMI 10) mukaan vähintään 10 senttimetrin paksuista kuollutta runkopuuta on metsä- ja kitumaalla Etelä-Suomessa keskimäärin 3,3 ja Pohjois-Suomessa 7,2 kuutiometriä hehtaarilla. Lahopuun määrä on lisääntynyt Etelä-Suomessa 1990-luvun lopulta, jolloin lahopuuta oli metsä- ja kitumaalla 2,8 kuutiometriä hehtaarilla. Kuolleen pystypuun määrä oli metsämaalla selvästi suurin uudistuskypsissä metsissä, ja uudistusaloilla kuolleen puun määrä on hieman suurempi kuin taimikoissa ja kasvatusmetsissä. Kuollutta maapuuta oli eniten uudistuskypsissä metsissä, mutta uudistusaloilla sitä oli vielä lähes yhtä suuri määrä. Taimikoissa ja kasvatusmetsissä kuollutta maapuuta oli noin puolet uudistuskypsien metsien maapuun määrästä. Lahopuu jakautui puulajeittain: mänty 32 %, kuusi 22 %, koivu 18 %, haapa 5 % ja muut lehtipuut 9 %. (Metla 2008c). Suomessa pesivistä lintulajeista lahopuuriippuvaisia lajeja on noin 30. Lahopuuriippuvaisiksi lajeiksi katsotaan kolopesijät, jotka joko kaivertavat itse kolonsa puuhun tai pesivät toisten lajien kaivertamiin koloihin. Suurin osa lahopuuriippuvaisista lajeista käyttää lahopuilla eläviä hyönteisiä ravinnokseen (kuva 1). KUVA 1. Valkoselkätikan syöntijälkiä koivupökkelössä.

20 15 Kolojen tekijöitä lahopuihin ovat tikat sekä hömötiainen (Parus montanus), lapintiai nen (Parus cinctus) ja töyhtötiainen (Parus cristatus). Kaikki tikkalajit, paitsi pikkutikka (Dendrocopos minor), pystyvät tarvittaessa kaivertamaan kolonsa terveeseen puuhun, mutta ne hakkaavat kolonsa usein lahovikaiseen puuhun. Tiaiset pystyvät tekemään kolonsa vain hyvin pitkälle lahonneeseen puuhun. Tikat ja tiaiset kovertavat yleensä joka vuosi uuden pesäkolon. Lahopuuriippuvaiseksi lajiksi laskettava puukiipijä pesii usein lahovikaisen puun irronneen kaarnan ja rungon välissä. (Hautala 1978.) Tikkalajien valmiiksi kovertamia koloja käyttävät pesäpaikkoinaan pöllöistä varpuspöllö ja helmipöllö. Varpuspöllö pesii mielellään pohjantikan (Picoides tridactylus) vanhoihin koloihin, helmipöllö pesii usein palokärjen vanhoissa pesäkoloissa. Isommat pöllölajit kuten viirupöllö (Strix uralensis), lehtopöllö ja hiiripöllö pesivät luonnonkoloissa tai pystyyn kuolleissa pökkelöissa. Myös naakka (Corvus monedula), uuttukyyhky (Columba oenas), isokoskelo ja telkkä pesivät isommissa luonnonkoloissa. Varpuslinnuista tyypillisiä muiden tekemissä koloissa pesijöitä ovat mm. kirjosieppo, kottarainen, käenpiika ja leppälintu. Pikkusieppo on puoliavonaisten kolojen asukki. Pohjoisessa tervapääsky (Apus apus) pesii yleisesti luonnonkoloissa. 4.7 Avainbiotoopin rooli Avainbiotoopeilla tarkoitetaan metsä- ja luonnonsuojelulain mukaan suojeltuja pienialaisia luonnon monimuotoisuudelle tärkeitä kohteita. Avainbiotoopit ovat maastonkohtia tai metsiköitä, jotka erottuvat ominaisuuksiltaan selvästi ympäröivistä metsiköistä. Erottavat ominaisuudet muodostuvat poikkeavasta maaperästä, maastonmuodosta, vesitaloudesta, rehevyydestä, kasvillisuudesta tai puuston rakenteesta ja näiden erilaisista yhdistelmistä. (Häggmann 2006, 60.) Yksittäiset avainbiotoopit ovat pintaalaltaan pienialaisia, mutta niitä on lukumääräisesti paljon. Avainbiotooppien keskikoko Suomessa on noin 0,6 hehtaaria. Pienen pinta-alan takia avainbiotoopit ovat esimerkiksi lahopuuston kannalta epävakaita: lajisto muuttuu esiintyvien lahopuulaatujen ja pienilmaston mukaan. Mutta kun tarkastellaan avainbiotooppeja aluetasolla eli useita avainbiotooppeja yhtä aikaa muutokset tasoittuvat. (Mönkkönen 2004, 269.) Esimerkiksi UPM:n omissa metsissä on kartoitettu avainbiotooppeja n kpl. (UPM:n monimuotoisuusohjelma-talousmetsien monimuotoisuuden edistäminen 2006).

21 16 Eri lintulajeille avainbiotooppi tai osa avainbiotoopista voi olla reviiri, ravinnon hakupaikka tai pesäpaikka (liite 1). Reviirin avainbiotooppi voi muodostaa pienemmille linnuille ja monille paikkalinnuille. Muissa biotoopeissa tai toisenlaisessa avainbiotoopissa pesiville linnuille jokin tietty avainbiotooppi tai sen osa toimii vain ravinnon haun lähteenä. Joillekin lajeille avainbiotooppi toimii pesintäpaikkana. Avainbiotooppi voi toimia myös muutonaikaisena levähdyspaikkana tai talvireviirinä. Niille lintulajeille, joiden luontainen esiintyminen on laikuittaista ja elinympäristövaatimukset ovat erikoistuneita tai vaateliaita, avainbiotoopit tarjoavat erityisen sopivia elinympäristöjä. Erillisiä paikalliskantojen joukkoja kutsutaan metapopulaatioksi (Mönkkönen 2004, 96). Idänuunilinnulle (Phylloscopus trochiloides) esimerkiksi jyrkänteet ja niiden välittömät alusmetsät tarjoavat sopivaa elinympäristöä. Pikkusiepolle riittää elinympäristöksi puron- tai noronvarsimetsikkö tai pieni kangasmetsäsaareke. Harmaapäätikka suosii tervaleppäkorpia elinympäristönään. Useille elinympäristövaatimuksiltaan erikoistuneille lajeille avainbiotoopit voivat toimia lähteenä, joista kannat leviävät lähialueiden vaatimattomampiin tai huonompiin elinympäristöihin. Useat lajit käyttävät avainbiotooppeja tai sen osaa ravinnonhakupaikkana. Rehevät lehtolaikut tarjoavat monimuotoisina elinympäristöinä monille hyönteis- ja siemensyöjille kuten esimerkiksi rastaille, kanalinnuille ja kerttusille sopivaa ravintoa. Rehevät lehtolaikut ovat usein lahopuukeskittyminä tikkojen suosimia ravinnonhakukohteita. Vähäpuustoiset suot, rantaluhdat ja pienvedet tarjoavat ravintoa esimerkiksi taville (Anas crecca), haapanalle (Anas penelope), rantasipille (Actitis hypoleucos) ja metsäviklolle (Tringa ochropus). Purot ja norot tarjoavat koskikaralle (Cinclus cinclus) sopivia elinympäristöjä talvireviiriksi. Karjatalouden aikaansaamat hakamaat ja niityt ovat monien varpuslintujen kuten esimerkiksi kottaraisen ja rastaiden suosimia ravinnonhakupaikkoja (Laine 2004). Jotkut lajit käyttävät avainbiotooppeja vain pesimäympäristökseen, ravinnonhaku tapahtuu toisenlaisissa elinympäristöissä. Pienet kangasmetsäsaarekkeet ojittamattomilla soilla ovat usein kulonkiertämiä eli palorefugioita, joten puusto voi olla hyvinkin luonnontilaista ja vanhaa (Häggmann 2006, 66). Suurille petolinnuille kuten esimerkiksi kalasääskelle tai kotkalle kangasmetsäsaarekkeet voivat tarjota tarpeeksi järeitä puita pesäpuiksi. Huuhkajan (Bubo bubo) tyypillisiä pesäpaikkoja ovat kalliojyrkänteet.

22 17 5 UPM:N MONIMUOTOISUUSOHJELMA JA METSÄLINNUT 5.1 Luokittelu Metsälintujen luokittelu UPM:n monimuotoisuusohjelman mukaan perustuu yleisesti tunnettuihin tietoihin eri lintulajien ekologiasta ja biologiasta. Lintujen elinympäristön valintaan vaikuttavat mm. lintujen käyttämä ravinto, pesäpaikkavaatimukset, linnun koko, levinneisyysalue, suojaisuus saalistajilta (luku 3). Proksimaattiset eli välittömät tekijät kuvaavat lintujen käyttäytymistä, eli merkkejä, joita linnut havaitsevat ympäristössään ja joita ne käyttävät sopivien elinympäristöjen ja laadun ilmentäjinä. Näitä voivat olla esimerkiksi maastonmuodot, kasvillisuus, lajikumppanit ja muut eläinlajit. Perimmäiset eli ultimaattiset tekijät taas selittävät miksi linnut käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät. Viime kädessä lintujen elinympäristön valinta perustuu luonnonvalintaan. Lintujen elinympäristövalinta vaikuttaa yksilön poikastuottoon ja elossasäilyvyyteen ja tätä kautta lajien kelpoisuuteen luonnonvalinnan kannalta. (Rönkä 2008). Luokittelun lähtökohtana ovat Suomessa säännöllisesti pesivät lintulajit. Suomessa pesivien lintulajien joukosta karsittiin ensin lajit, joille metsällä ei ole roolia lajin vuodenkierrossa eli lajit, jotka käyttävät pesintään, talvehtimiseen, muutonaikainen levähdykseen ja ravinnonhakuun muita kuin metsän resursseja. Tällaisia lajeja ovat mm. merilinnut, tunturialueiden linnut ja suurin osa vesilinnuista. Suomessa pesivien lajien joukosta karsittiin lajit, joiden pääsääntöiset pesimäalueet sijaitsevat Lapissa, koska UPM-Kymmenellä ei ole metsäomaisuutta Pohjois-Suomessa. Lajien joukosta on karsittu tietyt harvinaiset lajit ja lajit, jotka pesivät Suomessa hyvin epäsäännöllisesti. Luokittelun ulkopuolelle on tavallaan jätetty myös luonnonmetsät, koska metsätalouden toimenpiteillä ei voida suoranaisesti vaikuttaa luonnonmetsien oloihin. 5.2 Luontaiset puulajit Suomessa kasvaa luontaisena puulajina 4 havu- ja 18 lehtipuulajia. Luontaisen levinneisyyden pohjoisraja saavutetaan useimmilla puulajeillamme Oulunjärven eteläpuolella. Suomessa suositaan yleisesti taloudellisesti arvokkaimpia luontaisena esiintyviä puulajeja: kuusta, mäntyä, raudus- ja hieskoivua. Näiden neljän puulajin osuus puus-

23 ton kokonaistilavuudesta on lähes 97 % (taulukko 1). Valtaosa lehtipuista kasvaa sekapuustona mänty- ja kuusivaltaisissa metsissä. (Metla 2005.) 18 TAULUKKO 1. Puulajien vallitsevuus metsä- ja kitumaalla (Metla 2005). Puulaji Etelä- Suomi Pohjois- Suomi Koko maa % metsä- ja kitumaan alasta Puuton 1,4 0,9 1,2 Mänty 57,9 74,0 65,9 Kuusi 29,7 14,2 22,0 Muu havupuu 0,1 0,1 0,1 Rauduskoivu 4,3 0,2 2,3 Hieskoivu 5,4 10,4 7,9 Haapa 0,5 0,1 0,3 Harmaaleppä 0,5 0,1 0,3 Tervaleppä 0,2 0,0 0,1 Muu lehtipuu 0,1 0,0 0,0 Yhteensä 100,0 100,0 100,0 Pinta-ala, 1000 ha Ulkomaisilla puulajeilla istutettuja metsiä on vain noin ha eli alle 0,1 % metsäalasta. Noin kaksi kolmasosaa tästä on siperianlehtikuusta, loppu on pääosin kontortamäntyä. (Metla 2005). Metsäsertifiointijärjestelmät, kuten yleisimmin käytössä olevat FFCS ja FSC eivät hyväksy ulkomaalaisten puulajien viljelyä, lukuun ottamatta pieniä metsiköitä, maisemanhoitoa sekä siperianlehtikuusta ja hybridihaapaa. Ilmaston lämpenemisen myötä kotimaisten jalopuiden ja ulkomaisten puulajien menestysedellytykset paranevat vähitellen. (Metsätalouden kehittämiskeskus Tapio 2006). lkuperäisenä esiintyvät puulajit ylläpitävät alueelle tyypillistä lajikirjoa ei-alkuperäistä sukulaistaan paremmin. Luontaisia puulajeja tarvitsevat elinympäristökseen monet lajit. (UPM-Kymmene 2006). Eri puulajien suosimisella suositaan eri lintulajeja ja -ryhmiä. Mitä pohjoisemmaksi Suomessa mennään sitä vallitsevammaksi mäntyvaltaiset metsät käyvät ja sitä mukaa myös linnustollinen monimuotoisuus vähenee. Mäntyvaltaiset metsät kuten esim. turvemaat, kuivat ja useat kuivahkot kankaat ovat luontaisesti Etelä-Suomessakin linnustollisesti vähälukuisia. Lehtipuusekoituksella vaikutetaan nyt ja etenkin tulevaisuudessa puuston järeytyessä voimakkaasti männiköitten linnuston mo-

24 19 nimuotoisuuteen. Mäntytaimikoihin jätetään taimikonperkauksissa koivuja ja muita lehtipuita aukkopaikkoihin ja kosteisiin painanteisiin yksittäin ja ryhminä. Koivuja ja muita lehtipuita jätetään keskimäärin % sekoitus, laatupuun kasvatuksessa noin puolet kasvatettavien mäntyjen lukumäärästä. (Taimikon perkauksen kenttätyöohje 2006.) Kuusta on suosittu metsänviljelyssä 1980-luvun loppupuolelta lähtien. Tällä hetkellä kuusitaimikoita, nuoria ja varttuneita kuusikoita onkin huomattavasti enemmän kuin uudistuskypsiä ja vanhempia kuusikoita (kuvio 2). Nuorissa kuusikoissa viihtyvistä lajeista ainakin hernekertun, rautiaisen ja varpushaukan kannat ovat kasvaneet viimeisen parinkymmenen vuoden aikana, hernekertun kannat jopa 40 % (Väisänen & Solonen, 2002). Kuusikon perkauksessa lehtipuiden tavoiteosuus koko kuviolla kosteikot ja tiheiköt mukaan lukien on %. Lehtipuita jätetään aukkopaikkoihin ja kosteisiin painanteisiin yksittäin tai pieninä ryhminä. (Taimikon perkauksen kenttätyöohje 2006.) TAULUKKO 2. Esimerkkejä eri puulajeista hyötyvistä lintulajeista (liite 1). Puulaji Hyötyvät lintulajit Mänty Kuusi Koivu Haapa Leppä Kalasääski(pesä), kehrääjä, kangaskiuru, metso, metsäkirvinen, kulorastas Varpushaukka, viirupöllö, pyy, rautiainen, sepelkyyhky, punarinta, kuukkeli Mehiläishaukka, teeri, tikat, sirittäjä, lehtokurppa, kuhankeittäjä Tikat, tiaiset, uunilintu Tikat, pyy, urpiainen, vihervarpunen 5.3 Lahopuu UPM:n monimuotoisuusohjelman tavoite on säilyttää ja luoda monipuolinen lahopuusto. Säästöpuiden jättäminen on yksi keskeinen keino lisätä järeää runkolahopuuta talousmetsissä. Säästöpuilla tarkoitetaan elävää puuta, jonka rinnankorkeusläpimitta on vähintään 10 cm. Säästöpuita jätetään keskimäärin 10 kpl hehtaarille ja ne sijoitetaan yhteen tai useampaan suureen ryhmään. Säästöpuut ja säästöpuuryhmät sijoite-

25 20 taan maisemallisesti tärkeisiin kohtiin, arvokkaiden elinympäristöjen yhteyteen, lahopuukeskittymiin, hakkuualojen reunametsiin, rantametsien yhteyteen ja kosteisiin painanteisiin. Arvokkaiden elinympäristöjen ja rantametsien puita sekä lahopuita ei lasketa säästöpuiksi. Säästöpuista voidaan tehdä 2-5 metriä korkeita tekopökkelöitä, jotka tehdään yhdestä tai useammasta säästöpuuryhmän puusta. (Säästöpuuohje 2006.) Säästöpuita ja säästöpuuryhmiä voidaan myös kulottaa, näin syntynyt lahopuu hyödyttää palon jälkeisinä vuosina monia lahopuuriippuvaisia lajeja (UPM-Kymmene 2009). Säästöpuiden jättämisellä on tavoitteena lyhyellä ja pitkällä aikavälillä säilyttää ja lisätä luonnon monimuotoisuutta. Tekopökkelöillä lahopuun syntymistä voidaan ajoittaa ja nopeuttaa. Ajan myötä säästöpuista muodostuu monimuotoisuudelle tärkeitä vanhoja puuyksilöitä. Säästöpuita ei korjata myöhemmin pois, vaan ne jätetään kasvupaikalleen järeytymään ja lahoamaan. Säästöpuuryhmän alikasvos säilytetään edistämään kerroksellisuuden muodostumista puuryhmään. (Säästöpuuohje 2006.) Jo olemassa olevaa, läpimitaltaan yli 10 cm runkolahopuuta pysty- ja maapuuna säästetään ehjänä alkuperäisellä paikallaan metsien käsittelyn kaikissa eri vaiheissa (Lahopuuohje 2006). Myös rantametsiä suojelemalla syntyy puulajisuhteiltaan monipuolisia kohteita, joilla lahopuun määrä vähitellen kasvaa (Rantametsäohje 2006). Säästöpuista ja säästöpuuryhmistä hyötyvät monet lintulajit. Jo ennen kuin säästöpuusta muodostuu lahopuuta, ne toimivat usein monien petolintujen kuten esim. hiirihaukan ja hiiripöllön tähystyspuina. Koska alikasvos säästöpuiden tai säästöpuuryhmien alta jätetään käsittelemättä ja tekopökkelöiden katkaistutut latvat jäävät säästöpuuryhmien alle, niistä on muodostunut mieluisia suoja-, ruokailu- ja pesäpaikkoja monille lintulajeilla. Alikasvoksesta hyötyvät mm. kanalinnut, lehtokurppa (Scolopax rusticol), peukaloinen ja muuttomatkalla metsissä levähtävät lajit. Sijoittamalla säästöpuita esim. avainbiotooppien, hakkuualueiden reunametsien ja rantametsien yhteyteen monipuolistetaan ja lisätään näiden alueiden linnustollista monimuotoisuutta entisestään. Näin lisätään samalla avainbiotooppien pinta-alaa keskittämällä säästöpuita niiden yhteyteen. Myös reunavaikutusta ja liian jyrkkää rajaa esim. hakkuuaukon ja metsäisen kuvion välillä voidaan säästöpuiden sijoittamisella lieventää. Tämä hyödyttää monia reunametsien lajeja, kuten esim. rastaita, kirvisiä ja kana-

26 lintuja. Kun säästöpuut ja säästöpuuryhmät vuosien saatossa järeytyvät, niistä muodostuu sopivia pesäpuita suurille petolinnuille kuten esimerkiksi kalasääskelle. 21 Järeän lahopuun jättämisestä, tekopökkelöistä ja säästöpuista aikanaan syntyvästä lahopuusta hyötyvät tikat ja kolopesijät. Kaikkien tikkalajiemme kannat ovat viimeisen kymmenen vuoden ajan olleet nousujohdannaisia, tähän osasyynä lienee lahopuun lisääntyminen talousmetsissä (kuvio 3). Lehtiniemi & Koskimies (2004, 34) toteavat pohjatikan (kuvio 4) kantojen noususta, että viime aikoina hakkuualueille jätetty kuollut puu saattaa paikallisesti helpottaa pohjantikan ahdinkoa. Tikoille tärkeimpiä puulajeja ovat lehtipuut: haapa, koivu, raita, harmaa- ja tervaleppä sekä jalot lehtipuut. Pohjantikka suosii kuusta ravinnonhaussa ja pesäpaikkana. Kulottamalla säästöpuita tai säästöpuuryhmiä houkutellaan paikalle selkärangattomia, jotka ovat riippuvaisia palaneesta karikkeesta tai palaneesta puuaineksesta (UPM-Kymmene, 2009). POHJANTIKAN REVIIRIT Reviirimäärä KUVIO 4. Pohjantikan reviirit vuosina (Koskimies & Lehtiniemi, linnut vuosikirjat ). 5.4 Arvokkaat elinympäristöt Monimuotoisuutta talousmetsissä turvataan metsälain 10. :n erityisen tärkeillä elinympäristöillä, luonnonsuojelulain mukaan suojelluilla luontotyypeillä ja metsäsertifionnin muilla arvokkailla elinympäristöillä. Lisäksi suositellaan säilytettävän arvok-

27 22 kaita elinympäristöjä, jotka eivät täytä metsälain, luonnonsuojelulain tai metsäsertifioinnin kriteerejä, mutta joissa on monimuotoisuudelle tärkeitä rakennepiirteitä. (Metsätalouden kehittämiskeskus Tapio 2006, 20 21) Metsälain erityisen tärkeitä elinympäristöjä oli vuonna 2005 kartoitettu Suomen yksityismetsissä noin hehtaaria ja metsäyhtiöiden ja valtion mailla yhteensä noin hehtaaria (Häggmann 2006, 72). Purojen ja norojen välittömät lähiympäristöt ovat 33 prosentin osuudellaan elinympäristöjen kokonaispinta-alasta yleisin kartoituksissa havaittu kohde. Kun muut pienvedet otetaan mukaan, niiden osuus nousee 40 prosenttiin pinta-alasta. (Metsavastaa.net 2008.) KUVIO 5. Metsälain erityisen tärkeiden elinympäristöjen pinta-alan jakautuminen elinympäristötyyppeihin (Metsavastaa-verkkopalvelu 2008). Purojen, norojen ja lähteiden välittömät lähiympäristöt ovat kosteuden takia usein lehtipuuvaltaisia ja luonnontilaisuudesta riippuen kuolleita pystypuita, keloja sekä kaatuneita puita esiintyy yleisesti. Harmaaleppä, kuusi, pihlaja, raita ja tuomi ovat tavallisia puron ja noronvarren puita. (Häggmann 2006, 62.) Lehtipuu ja lahopuu tekevät niistä monien tikkojen, kuten pikkutikan ja harmaapäätikan, suosimia ruokailu ja pesäpaikkoja. Kolopesijöistä esimerkiksi varpuspöllö, pikkusieppo ja kirjosieppo löytävät sopivan kolon tai pökkelön purojen varsilta. Rehevimmistä puronvarsimetsiköistä mustapääkerttu ja sirittäjä löytävät sopivaa elinympäristöä. Puron tai noron var-

28 ren välittömässä lähiympäristössä pesii usein varpushaukka, joka käyttää puroja ja noroja lentoreittinään pesäpuulleen. 23 Vähäpuustoisilla soilla tarkoitetaan karuja soita, viljavia korpia tai rämeitä, jotka ovat jääneet taloudellisista syistä ojittamatta. Vähäpuustoiselle suolle ovat tyypillisiä pienikokoiset ja kitukasvuiset männyt, kuuset ja hieskoivut. (Häggmann 2006, 68.) Tyypillisiä lintulajeja vähäpuustoisilla soilla ovat mm. metsäkirvinen, metsäviklo ja pohjansirkku Itä- ja Pohjois-Suomessa. Metsälain elintärkeistä elinympäristöistä karuimpia ovat puuntuotannollisesti vähätuottoisemmat hietikot, kalliot, kivikot ja louhikot. Puusto on usein luonnontilaista vanhaa, kitukasvuista ja pienikokoista. Valtapuuna on yleensä mänty. (Häggmann 2006, 68.) Karut kalliot, louhikkoiset ja kivikkoiset männiköt ovat mm. huuhkajan, metson, leppälinnut, kulorastaan ja kehrääjän suosimia elinympäristöjä. Hietikot ovat elintärkeistä elinympäristöistä harvinaisimpia. Järvien ja jokien rannoilla ja rannikolla hietikot voivat toimia kahlaajien muutonaikaisena levähdys- ja ruokailupaikkoina. Rehevät lehtolaikut ovat metsälain elintärkeistä elinympäristöistä monimuotoisimpia. Ne eroavat ympäröivästä metsäluonnosta selvästi rehevimpinä kohteina. Reheviä lehtolaikkuja ovat kuivat, tuoreet ja kosteat lehtolaikut. Kuivat lehtolaikut ovat yleensä mäntyvaltaisia, kun taas tuoreet ja kosteat lehtolaikut ovat lehtipuuvaltaisia. Yhteistä näille reheville laikuille on monipuolinen ja kerroksellinen kasvillisuus ja lahot maaja pystypuut, pökkelöt ja kelot, joita esiintyy usein runsaasti. (Häggmann 2006, ) Rehevät lehtolaikut ovat linnustollisesti runsaslajisimpia elintärkeitä elinympäristöjä. Lehtojen lajit kuten kultarinta (Hippolais icterina), mustapääkerttu, sirittäjä (Phylloscopus sibilatrix) ja lehtokerttu (Sylvia borin) viihtyvät rehevissä lehtolaikuissa. Runsas lehti- ja lahopuusto tekevät lehtolaikuista sopivia elinympäristöjä tikoille, kolopesijöille ja rastaille. Lehtokurppa, pyy ja peukaloinen hyötyvät lehtolaikkujen runsaasta aluskasvillisuudesta. Rehevät lehtolaikut ovat myös mehiläishaukan suosimia saalistus- ja pesäpaikkoja. Pienillä lammilla ja sen välittömillä lähiympäristöillä tarkoitetaan 0,5 1,0 hehtaarin kokoisia lampia, joita reunustaa joko suo, kallio tai harjumuodostuma. Yleensä lammella on puuton tai vähäpuustoinen suoreunus, jossa luonnontilaisuudesta riippuen on