[rata_rautuun] [1918] Ratkaisutaistelu Karjalan kannaksella. wsoy

Transkriptio

1 [rata_rautuun] Ratkaisutaistelu Karjalan kannaksella [1918] wsoy

2 Heikki Ylikangas Rata rautuun Ratkaisutaistelu Karjalan kannaksella 1918 werner söderström osakeyhtiö helsinki

3 Heikki Ylikangas ja WSOY 2013 Kartat Geodoc Oy/Tuija Jantunen ISBN painettu eu:ssa

4 Sisällys Esipuhe I. Suomen ajautuminen sisäiseen sotaan II. Karjalan rintaman muotoutuminen Punaisten alueen outo kapeus Miksei valloitettu ensiksi Viipuria? Ratkaisiko aseitten saanti rintaman kulun? Sodalle penseä Karjala Venäläiset ja Karjalan rintama III. Hyökkäys rajan yli Rautuun Katsaus taisteluihin Karjalan rintamalla Sisäinen jännite Raudussa Rajantakaiset Raudun asemalle Miksi Rautuun hyökättiin? Heikki Kaljunen keräämässä kunniaa

5 IV. Ennen valkoisten vastahyökkäystä Alkutaistelut Elämä taistelukausien välillä Brest-Litovskin rauhan vaikutus Komentaja Georg Elfvengrenin ensitoimet V. Valkoisten kiertoisku Kuka teki päätöksen? Operaation toteuttaminen Hyökkäyksen seuraukset VI. Asemalinnoituksen saartaminen Kaljunen Rautuun Päätös apujoukoista valkoisille Elfvengrenin uudet hyökkäilyt Punaisten torjuntavoitto VII. Lopputaistelu Syyt päätökseen murtautua ulos Taistelut asemalla ja Maanselän tiellä Piiritettyjen ratkaisut Jälkikaiut

6 VIII. Menetykset Valkoisten henkilötappiot Kaatuneet saartorenkaassa Pakoon päässeet Naiskaartilaiset ja pahoin haavoittuneet Vangiksi otetut IX. Osapuolet Raudun jälkeen Voittajan ilo Hävinneen tuska Venäläisvankien kohtalo Miksi punaiset eivät antautuneet? Päähenkilöiden jälkivaiheita X. Mitä sotaa Raudussa käytiin? Käytetyt lyhenteet Viitteet Lähteet ja kirjallisuus Henkilöhakemisto

7

8 Esipuhe Tässä kirjassa käsitellään vuonna 1918 käytyä Raudun taistelua Karjalan rintamalla. Kyseisestä taistelusta tämän päivän keskiverto suomalainen ei tiedä mitään, ei tunne sitä edes nimeltä. Juuri se osoittaa, kuinka tarpeellinen tämä teos on. Karjalan kannaksella sijaitsevassa Raudun rajapitäjässä riehunut kamppailu oli nimittäin monella tavoin historiallisesti tärkeä. Se vaikutti merkittävästi Suomessa silloin käydyn moninimisen sodan lopputulokseen ja valaisee sodan luonnetta yleensäkin. Pääasiana kirjassa on yksityiskohtainen kuvaus siitä, kuinka taistelu Raudusta syntyi, millä tavoin sitä käytiin ja millaiseen päätökseen se johti. Tämän ohella suhteellisen paljon huomiota kiinnitetään neljään Raudun taistelua kehystäneeseen taustatekijään, nimittäin sodan syttymiseen, Karjalan rintaman muotoutumiseen sekä saksalaisten ja venäläisten osallistumiseen sotaan. Saksan ja Venäjän kehitys ja niiden kulloinenkin keskinäissuhde määräsivät paljossa Suomen kohtaloita noina suurten ratkaisujen vuosina. Tekstissä käytellään sodasta viime vuosina yleistynyttä sisällissodan nimeä. Loppuluvussa otetaan lähemmin pohdittavaksi, kumpaa sotaa Raudussa ja Raudun valossa Suomessa 1918 oikein käytiin, vapaussotaa vai sisällissotaa. Teoksen perusmateriaalin kokosi jo 1990-luvulla toimeksiannostani FM, sittemmin Suomen historiassa väitellyt tohtori Oula Silvennoinen. Hänelle suuri kiitos oivallisesta työstä, niin myös Kansallisarkiston palvelualttiille henkilökunnalle, jota olen joutunut paljon vaivaamaan. Saman arkiston johtoa kiitän minulle myönnetystä erillisestä henkilökohtaisesta työskentelytilasta arkistossa. Helsingissä maaliskuulla 2013 Heikki Ylikangas 9

9 I Suomen ajautuminen sisäiseen sotaan 1918 Oli traagista vaan ei ihmiskunnan historiassa täysin poikkeuksellista, että Suomi ajautui sisällissotaan vuonna Niin on tapahtunut useissa silloisen Suomen kaltaisissa juuri itsenäistyneissä valtioissa. Entinen isäntämaa jättää jälkeensä valtatyhjiön, jota ei aina kyetä täyttämään rauhanomaisin toimin. Siihen ei kyetty vuoden 1918 Suomessakaan. Keisarivallan kaatuminen Venäjällä maaliskuussa 1917 herätti yleistä riemua toisen sorto- eli venäläistämiskauden puristuksessa kouristelevassa suuriruhtinaanmaassa, mutta vei samalla mahdin ja auktoriteetin virkamiehiltä ja upseereilta, joiden valtuudet periytyivät keisari-suuriruhtinaalta. Kun tavarantuonti sekasortoiselta Venäjältä ehtyi, syntyi pulaa elintarvikkeista, mikä tuotti levottomuuksia ja mellakoita. Niiden hillitsemiseen ei virkavallan hajottua ollut tarjolla muita keinoja kuin luoda paikallisia järjestyskaarteja. Valtatyhjiö alkoi täyttyä alhaalta päin. Vallan määrä on vakio. Jos sitä kasautuu yksille, se vähentyy toisilta. Valta ei voi jakaantua tasan kaikille; jos niin käy, sitä ei ole kenelläkään. Silloin puhutaan anarkiasta. Valta edellyttää eriytynyttä johtoryhmittymää. Juuri tämä puoli vallasta jäi vuonna 1917 pitkään avoimeksi. Järjestyskaartit lohkoutuivat vasemmistoon sitoutuneiksi työväenkaarteiksi ja oikeistoa edustaviksi suojeluskunniksi. Ruohonjuuri- 10

10 tasolla orastava uusi valta haaraantui kahtaalle, viittoi kohden toisistaan poikkeavia yhteiskuntanäkemyksiä. Alhaalta kumpuava voima osoittautui niin vahvaksi, että se alkoi määrätä maan kohtaloita, vaikka selkeää käsitystä siitä, millainen järjestelmä pitäisi luoda, ei ollut kenelläkään. Korkein valta oli joutunut tuuliajolle, sitä ensi sijassa tavoiteltiin, muu nähtiin toissijaiseksi. Entiset päättäjät joutuivat myötäilemään kansan tahtoa tai astumaan sivuun. Katu ohjasi eduskuntaa, maakunnat pääkaupunkia. Kahtiajako syveni ensin alhaalla, sitten ylhäällä. Talvisodan osalta pohdiskellaan yhä kysymystä, olisiko sota voitu välttää. Spekuloidaan vaihtoehdoilla, jotka olisivat seuranneet, jos Suomi olisi myöntynyt Stalinin aluevaihtovaatimuksiin tai jos neuvostohallitus olisi antanut ultimaatumin. Vastaavanlaista jossittelua hienommin kontrafaktuaalista päättelyä ei ole esiintynyt juuri sisällissodan alkamisen suhteen, sen lopputuloksen osalta sitäkin enemmän. On tuotu esille seuraamuksia (kaikki kielteisiä), joihin kehitys olisi johtanut, jos kapinalliset olisivat voittaneet. Tutkimuksellisesti kyseenalaista jossittelua siinä lähteiden puute korvataan jälkiviisaudella on sisällissodan syttymiseen nähden ehkäissyt se, että kohtalokkaassa tapahtumavirrassa ei hevin erota kohtaa, joka voitaisiin nostaa muita painavammaksi valinnaksi. Tai on sentään puntaroitu yhtä ratkaisua ja sen merkitystä: valtalakia. 1 Sosialistienemmistöinen eduskunta sääti heinäkuussa 1917 valtalain, joka siirsi pääosan entistä suuriruhtinaanvaltaa eduskunnalle eli teki, niin kuin silloin kuvailtiin, Suomesta sisäisesti itsenäisen valtion. Lakia tukivat SDP:n lisäksi maalaisliitto ja osa nuorsuomalaisista. Se vietiin läpi kiireellisenä perustuslakimuutoksena ja hyväksyttiin äänin Valtalaki tosiaan tuli eduskunnan äänestyksellä voimaan, sillä siitäkin päätettiin, että sitä ei esitettäi- 11

11 si Venäjän väliaikaisen hallituksen vahvistettavaksi. Sitten asetelma muuttui. Lain vastustajat käyttivät taajaan Pietarin tietä. Oikeisto laskeskeli, että kevään ja kesän maatalouslakot, joilla ryyditettiin vaatimusta 8 tunnin työpäivästä, olivat syöneet SDP:n kannatusta. Lakkoihin liittyi väkivaltaisuuksia, ja ne herättivät ärtymystä maassa, jossa podettiin elintarvikepulaa. Tilanteen poliittiseksi hyödyntämiseksi lain vastustajat tarvitsivat uudet vaalit. Sosialidemokraatit odottivat, että väliaikainen hallitus kaatuisi pian, eikä heikkoudessaan puuttuisi lakiin. Niin ei käynyt; Venäjän väliaikainen hallitus pysyi satulassa ja otti jyrkän kannan. Se hajotti Suomen parlamentin ja määräsi uudet vaalit. Porvarit tottelivat hajotuskäskyä; vikaan laskenut SDP koetti jatkaa eduskuntatyötä, turhaan. Kaikki porvarit jättäytyivät siitä pois. Lopulta puolue lähti uurnille, vaikka piti vaaleja laittomina. Se toimi niin, koska vaalit olivat joka tapauksessa tulossa ja niiden boikotointi oli mahdotonta sosialisteille, jotka pitivät kansanvaltaisuutta ylimpänä ohjenuoranaan. Puolueen täytyi olla valmis äänestäjien tahdon mittaamiseen milloin vain. Lokakuun 1917 eduskuntavaalit sen mittauksen tekivät ja antoivat voiton oikeistolle. Porvarit miehittivät senaatin, senaikaisen hallituksen. 2 Väärälle ajokaistalle joutunut SDP alkoi väittää, että valtalaki päti yhä. Oikeisto leimasi menettelyn kiireellä mitä ala-arvoisimmaksi seikkailupolitiikaksi. 3 Näin ankaran arvostelun kirvoitti ulos annos syyllisyyttä. Demokraattisesti valitun parlamentin selkeä tahto oli sentään syrjäytetty, vieläpä monen sellaisen porvariedustajan toimesta, joka oli lakia tukenut. Silti SDP:n ilmentämä edestakainen liike murentaa pohjaa tulkinnalta, jonka mukaan valtalaista johtaisi suora tie kansalaissotaan. Suora se tie ei kumminkaan ollut. Valtalain kumoaminen käy yhdestä konfliktia kärjistäneestä tapahtumasta. Sodan tärkeimmäksi syyksi se ei kelpaa. 4 12

12 Jännitettä kiristi valtalakia enemmän toinen vallankumous emämaassa. Marraskuussa 1917 radikaali bolševikkisiipi Venäjän sosialistipuolueessa onnistui kaappaamaan vallan ja syrjäyttämään keskiluokkiin nojaavan väliaikaisen hallituksen. Keisarillinen Saksa tuki bolševikkejä yhtä voimakkaasti kuin se painosti Suomea julistautumaan itsenäiseksi. 5 Tavoite molemmissa oli sama. Ensimmäisessä maailmasodassa Saksa kuului keskus-, Venäjä ympärysvaltoihin. USA:n yhtyminen 1917 sotaan kallisti vaakaa jälkimmäisten eduksi. Keskusvalloille jäi enää yksi tie niille siedettävään rauhaan: murskaisku lännessä idästä tuoduin lisävoimin. 6 Niinpä Saksa pyrki kaikin keinoin heikentämään Venäjää saadakseen sen taipumaan rauhaan, joka sallisi keskusvaltain irrottaa divisioonansa idästä ja heittää ne länsirintamalle. 7 Suomi oli Venäjälle sen pääkaupungin sijainnin vuoksi strategisesti tärkeä. Sen vuoksi Suomen itsenäistäminen palveli tehokkaasti Saksan tarkoitusperiä. Vallanvaihdos Pietarissa sai Suomen oikeistovoimat menettelemään Saksan vaatimalla tavalla. Suuriruhtinaanmaa julistautui ( ) itsenäiseksi tasavallaksi. Se merkitsi harkittua siirtoa poliittisessa pelissä, jossa ratkaistiin, keille valta lopulta jäisi. Saksa ei halunnut vaarantaa Venäjän kanssa tekemänsä aselevon ja sen myötä rauhanneuvottelujen jatkumista ja kehotti suomalaisia aloittamaan tunnustuksen hankkiminen Pietarista. Porvarisenaatti totteli vastahakoisesti. Bolševikkien puoleen kääntyminen merkitsi Pietarin kumousvallan tunnustamista. 8 Siihen kuitenkin mentiin, koska irtautuminen Venäjästä pakotti porvariston tukeutumaan Saksaan. Saksa oli suostunut vuodesta 1915 lähtien kouluttamaan suomalaisia vapaaehtoisia (jääkäreitä), jotka asettivat tavoitteekseen Suomen irrottamisen asevoimin Venäjästä. Lokakuussa 1917 Saksasta rahdattiin laivalasti aseita Pohjanmaan suojeluskunnille. Siispä porva- 13

13 rilähetystö matkasi Pietariin hakemaan entisen emämaan tunnustusta. Olisi luullut, että bolševikkihallitus olisi menetellyt juuri toisin kuin se sitten ( ) menetteli. Heti valtaantulonsa jälkeen bolševikit rohkaisivat ja yllyttivät Suomen sosialisteja kumoukseen luvaten auliisti tukeaan ja apuaan sotilaallinen mukaan lukien. 9 Timo Vihavainen arvioi kansankomissaarien neuvoston puheenjohtajan Vladimir Leninin henkilökohtaisen panoksen ratkaisevan tärkeäksi sodan aiheuttajaksi Suomessa. Vihavaisen mielestä tuntui turhalta kiistää, etteivät kapinaan johtaneet tapahtumat olleet bolševikkien suoranaisesti masinoimia ja organisoimia. 10 Näin vahvaan kannustukseen nähden on vähintään yllättävää, että Leninin hallitus kuitenkin tunnusti porvarien hallitseman Suomen eron. Miten patistukset kumoukseen ennen ja jälkeen Suomen itsenäistymisen sekä porvarijohtoisen Suomen itsenäisyyden tunnustaminen sopivat yhteen? Nykytulkinnan mukaan Lenin tunnusti Suomen eron Venäjästä vedoten bolševikkien propagoimaan kansojen itsemääräämis- ja niin muodoin myös eroamisoikeuteen. Tunnustamisen katsottiin edistävän kumouksen syntymistä Suomessa ja maan liittyvän kaappauksen toteuduttua vapaaehtoisesti neuvostomaiden liittoon. Piti sallia ero (tasavertaista) yhdistymistä varten. 11 Avoimeksi jää, millaisilla syillä tunnustamisen uskottiin raivaavan tietä kumoukselle ja mikä takasi sen, että maa vallankeikauksen jälkeen hakeutuisi vapaaehtoisesti neuvostovaltioiden liittoon. Eurooppa oli bolševikkien kielikuvin ilmaisten vallankumouksesta raskaana, mutta sen lapsen isää tuli hakea Venäjän maaliskuun, ei lokakuun vallankumouksesta. 12 Kansat myös Venäjän eri kansat pyrkivät irti sekä isäntämaastaan että itsevaltiudesta ja halusivat luoda kieliperustaisen kansallisvaltion (mihin perimmiltään pyrki pu- 14

14 nainen Suomikin). Bolševikkien internationalismi köyhälistön diktatuureineen ja kollektivisointeineen sai neuvostomaan ulkopuolella vain niukasti kannatusta niin kuin sai Venäjälläkin. Miksi siis tunnustaminen, kun se kaiken lisäksi vaaransi Pietarin turvallisuuden? Tällä kohdin on aiheellista kysyä, oliko Vladimir Leninillä muita vaihtoehtoja kuin hyväksyä Suomen ero. Tuskin oli. Suomen itsenäistymistä tuki vahva Saksa ja bolševikeilta puuttui toimintakykyinen armeija. Tsaarinaikainen sotaväki oli hajoamistilassa, osin jo hajonnut eikä uutta puna-armeijaa ollut vielä luotu. Sotilaallinen selkänoja puuttui neuvostomaalta tilanteessa, jossa Saksan ja Venäjän välisen aselevon takaraja lähestyi. Itse asiassa Saksa saattoi milloin tahansa pyyhkäistä bolševikit historiaan, jos niin halusi. Ei siinä vaiheessa halunnut, koska neuvostovalta tuotti Saksalle tärkeimmän: Venäjän heikkouden. (Juuri tähän tähdäten Saksa toi Leninin Sveitsistä Pietariin edistämään kumousta.) Kuvatussa pakkotilassa Lenin teki välttämättömyydestä hyveen: korosti julkisuudessa kansojen vapaata eroamisoikeutta, mutta uskotteli kulissien takana omilleen tunnustuksen edistävän sosialistien vallankaappausta, joka palauttaisi eronneen takaisin. Pohjalla piili Suomen kannalta kyyninen, bolševikkien kannalta olennainen argumentti. Kumouksen sinällään onnistui se tai ei saattoi otaksua ainakin hidastavan Suomen porvarijohdon ja Saksan liittoutumista ja tuottavan sitä kautta punaiselle Pietarille paitsi fyysistä turvaa myös aikaa, jota se kipeimmin tarvitsi. 13 Leninin karismasta ja persoonallisesta vaikutusvallasta kertoo se, että ratkaisu puolueessa hyväksyttiin. Osa teki sen taidokkaaseen selitykseen aidosti uskoen, toinen osa ymmärtäen, ettei muuta ulospääsyä umpikujasta ollut. Myöhemmin luotuaan kurinalaisen puna-armeijan ja vapauduttuaan valkoisista kenraaleista sekä ulkoisista inter- 15

15 ventioista neuvostohallitus saman Leninin ohjauksessa muutti linjaansa. Se hylkäsi kansojen vapaan eroamisoikeuden, niin myös siihen kytketyn odotuksen kumousvoimien vahvistumisesta ja vielä luottamuksen siihenkin, että eronneet hakeutuisivat vapaaehtoisesti neuvostoperheeseen. Se masinoi jos tarvittiin Venäjästä irtautuneisiin maihin puolueen, joka pyysi apua, ja saatteli sitten asevoimin avunpyytäjät valtaan ja maat jäseniksi Neuvostoliittoon. 14 Vielä syksyllä 1917 Suomen sosialidemokraattinen puolue ei ollut bolševikkien yllytyksestä huolimatta aseellisen kumouksen kannalla. Otto Ville Kuusisen johdolla muokattiin julkaistu, poikkeuksellisen jyrkkäsanainen Me vaadimme -julistus ja vietiin eduskuntaan. Sen puolueen ulkopuolellakin tuettujen tavoitteiden odotettiin muokkaavan maaperää väkivallattomalle vallanvaihdolle. Julistuksessa vaadittiin senaatin erottamista valtalakia loukkaavana, uusien kunnallislakien hyväksymistä, sopimusta Venäjän kanssa Suomen asemasta, elintarvikeongelman ratkaisemista, hätäaputöitä, kahdeksan tunnin työaikaa, torpparien vapautusta, varallisuusveron säätämistä sekä porvarikaartien hajottamista. 15 Erikseen edellytettiin koolle perustuslakia säätävä kansalliskokous. 16 Julistuksen leviämistä kansan tietoisuuteen ryyditettiin yleis- eli suurlakolla marraskuuta. Se tuotti levottomuuksia, joihin venäläisiä sotilaita osallistui. Mellakoissa sai surmansa 34 ihmistä. Ei ole tarkempaa tietoa, miten paljon ja mihin suuntaan vaatimuspaperi vaikutti. Tuure Lehénin mukaan voitiin olla varmoja siitä, että puolueen laajat jäsen- ja kannattajajoukot, jotka näkivät tässä asiakirjassa omat vähimmäisvaatimuksensa selkeästi ja tiukasti muotoiltuna, tulivat päättävästi seisomaan niiden takana. 17 Ehkäpä niin, koska samainen julistus tuli sittemmin SDP:lle todella kalliiksi. Se katsottiin rikolliseksi teoksi; sen laatijoita ja allekirjoittajia 16

16 rangaistiin. 18 Porvaripuoli johti asiakirjasta suoran tien kumoukseen. 19 Se tulkittiin paitsi sosialistien vähimmäisvaatimusten myös kapinallisten keskeisten sodanpäämäärien julkipanoksi. Valmiina kumoukseen. Punakaartilaisia Terijoen asemalla Kuva WSOY:n kuva-arkisto. Aseelliseen kapinaan erinäisten mutkien jälkeen sitten päädyttiin. SDP lähti bolševikkien kannustamana ja teollisuuskeskusten työläisten painostamana epäröiden, mutta lähti kumminkin aseellisen kumouksen tielle Jäljestäpäin on helppo todeta, että puolue ei tiennyt, minkä lippaan se avasi. Myöhemmin vastuu koetettiin vierittää sinne, missä kukaan ei sitä kantanut. Tosiasia on, kirjoitti K. M. Evä, että sosialidemokraattisen puolueen johto ei johtanut joukkoja aseelliseen taisteluun. Työväen joukot menivät siihen oman vallankumouksellisen luokkavaistonsa vetäminä. 21 Toisin ilmaisten vallankumous syntyi alhaalta nousevasta paineesta johdon sitä tehokkaasti estelemättä tai edes voimatta estää. 17

17 Evän lausumassa on totta toinen puoli. Yhtäältä SDP:n johto halusi pitää puolueen koossa, toisaalta lankesi marxilaisten teoreetikkojen kaivamaan kuoppaan pohtimaan, oliko odotettu vallankumouksellinen tilanne syntynyt vai ei. Varmuutta asiasta ei hevin saatu, teoreetikot kun olivat sivuuttaneet mahdottoman eli jättäneet määrittelemättä, millaiset tunnusmerkit vastaansanomattomasti todistaisivat kumousta edeltävän alkutilan olevan käsillä. Niinpä tapahtumien annettiin edetä omalla painollaan luottaen siihen, että vääjäämättömäksi tulkittu historiallinen kehitys ratkaisisi ongelman. Väärin on väittää, että luonnonvoimanomainen luokkavaisto olisi tuottanut kumouksen. Historiassa ei mitään tapahdu sattumalta, olivat sitten tekojen seuraukset tarkoitettuja tai eivät. Kaikkeen on aina syynsä. Kapinan teki SDP:stä käytännössä irtautunut punakaarti. Se veti puolueen kumoukseen ja sotaan. Neuvosto-Venäjällä kaappausta tervehdittiin ilolla. Se tulkittiin merkiksi ennustetusta maailmanvallankumouksesta. 22 Kumous syntyisi spontaanisti kussakin maassa erikseen ja johtaisi lopulta yhtenäiseen, köyhälistön valtaan. 23 Kun tuo valtaisien historiallisten mittojen muutosaalto saavuttaisi keskusvallat, rauha voitaisiin solmia entisin rajoin ilman sotakorvauksia. Moiseen megaluokan mullistukseen heikko ja sekasortoinen Venäjä neuvostojulkisuudessa tarrautui ja veti pois neuvottelijansa Brest-Litovskista. Realismia ei silti kokonaan hylätty. Maailmanvallankumouksen varjon alla vaalittiin toivoa Saksan länsirintaman romahtamisesta kasvavan amerikkalaisvoiman paineessa. Molemmat tavoitteet edellyttivät rauhanneuvottelujen pitkittämistä. Saksan ankarien ehtojen realisoituminen oli huonoin vaihtoehto. Aselepo Saksan ja Venäjän kesken jatkui ilman sotaa ja ilman pyrkimistä rauhaan

18 II Karjalan rintaman muotoutuminen 1. Punaisten alueen outo kapeus Siinä ei ole isommin kummeksumista, että myös Karjala joutui vuoden 1918 sodassa taistelujen pyörteisiin. Piti tuota sotaa sitten vapaussotana tai sisällissotana, se kietoi otteeseensa koko maan, pelkästään paikallisella tasolla kumpaakaan ei voitu käydä. Tosin Karjalan osalta puhuttiin usein Antrean rintamasta eli sota kiinnitettiin sittenkin yhteen ainoaan pitäjään. Se ei asiaa muuta, sillä nimitys oli seurausta siitä, että taistelujen painopiste sijoittui Antreaan, keskivaiheille Saimaalta Laatokkaan ulottuvaa rintamaa senaatin joukkojen eli valkoisten ja kansanvaltuuskunnan joukkojen eli punaisten välillä. Antrea joutui kiivaiden taisteluiden tantereeksi siksi, että pitäjää halkoi Viipurista alkava Karjalan rata, joka oli ulotettu jo 1890-luvulla Sortavalaan ja Joensuuhun. Viipurista johti vanhastaan kiskotie liki Suomenlahden rantaa Pietariin. Pääosin sotilasstrategisista syistä ehdittiin juuri ennen vuoden 1918 sotaa rakentaa helpolla haavoitettavaa rantarataa turvallisempi pohjoinen poikittaisyhteys. Siinä kiskot juoksivat Elisenvaarasta Karjalan radalta Savonlinnan, Pieksämäen ja Jyväskylän kautta Haapamäelle ja sitä tietä Pohjanmaan radalle. Hiitolassa Karjalan rataan ja sitä kautta läpi Suomen 19

19 juoksevaan poikittaisväylään yhtyi toinen, tässä kirjassa tärkeä Pietariin ulottuva rautatie. Se tunki Kannaksella Raudun läpi. Näin Karjalan rataa päästiin sekä Raudun kautta Pietariin että ylempää poikkirataa Pohjanmaalle, minkä lisäksi, se toistettakoon, Viipurin kautta kulki vanha yhteys rantarataa Venäjän pääkaupunkiin. Vuoden 1918 sota oli taas pitkälti radanvarsisotaa. Kiskoteistä etäiset paikkakunnat jäivät pääsääntöisesti vain ohuen miehityksen varaan tai tykkänään vaille niin kaartilaisten kuin senaatinkin joukkojen läsnäoloa. Se mitä on aihetta ihmetellä ja kummastella, on rintamalinjan alueellinen kulku. Vaikuttaa merkilliseltä, että vastaleirejä erottava asemaketju Karjalassa vakiintui Vuoksen eteläpuolelle, ei edes Vuoksen tasalle. Tukikohtien katkeileva ja erämaita ohitteleva nauha jatkui Joutsenosta Saimaan rannalta Rautuun itärajan pinnassa Laatokan äärillä vain kilometrin etäisyydellä Lappeenrannan ja Viipurin kaupungeista sekä Viipurin kautta Pietariin kulkevasta rantaradasta. Kämärällä ja Säiniöllä Viipurin kaakkoispuolella kumouksellisten asemat sijaitsivat vain muutaman kilometrin päässä ratavallin penkereistä. Rautukin rautateineen jäi valkoisten käsiin, mikä merkitsi sitä, että punaisen Suomen ja Venäjän välillä toimi talvioloissa maanteitä lukuun ottamatta ainoastaan yksi yhteyskanava: rantarata. 25 Itärajaan leikkautui vain vähän runsaan kolmen peninkulman levyinen punainen aukko. Se nimenomaan hämmentää. Satakunnassa kumousvalta puskeutui Porista pohjoiseen Kankaanpäähän ja Hämeessä Virroille Pohjanmaan rajoilla eli likemmäs 300 kilometrin etäisyydelle Helsingistä. Kuinka on mahdollista, että Karjalassa jäätiin kymmenesosaan siitä? 26 20

20 Punaisten sotilaallisen vallan leviämisessä näkyy Hämeen keskeinen ja Karjalan toisarvoinen asema. (Lähde: Jussi T. Lappalainen, Punakaartin sota 1, s. 64.) Kysymys on sitäkin aiheellisempi, kun sotaa kutsuttiin jo kriisin kestäessä ja vuosikymmeniä sen perästä vapaussodaksi. Se tarkoitti taistelua Neuvosto-Venäjää vastaan Suomen nuoren itsenäisyyden varmistamiseksi. 27 Venäjällä oli Suomessa, entisessä rajamaassaan, sodan alkaessa vielä sotilasta, vaikka oli jo ehditty vetää pois, kun rahat linnoitustöiltä ehtyivät. Senaatti halusi myös loppujen lähtevän, mutta Pietari ilmoitti pyynnön toteutuvan vasta, kun Nevan kaupunkia varjostava sodan vaara poistuisi. Maailmansodan vuosina oli Suomeen rakennettu kaksi sisäkkäistä tukikohtaketjua viime kädessä Pietarin suojaksi eikä sen suojan strateginen merkitys ollut bolševikeille yhtään sen vähäisempi kuin aikaisemmillekaan vallanpitäjille. Vetoamista Pietarin turvallisuuteen epäiltiin Suomessa silti tekosyyksi ja todelliseksi sitä, että venäläisjoukkojen läsnäolo rohkaisisi suomalaisia sosialisteja kapinaan. 28 Tuo motiivi saattoi todella jarruttaa venäläisten lähtöä, 29 mutta olipa vitkastelun syy kumpi tahansa, se ei tee oikopäätä ym- 21

21 märrettäväksi, miksi venäläiset jättivät rantaradan vahvaa suojaa vaille ja Raudun radan valkokaartin hallintaan. Se laiminlyönti ei hyödyttänyt sen enempää kapinointia Suomessa kuin Pietarin turvallisuuttakaan. Ongelma on sitäkin mystisempi, kun ratayhteyksien varmistamisen sinänsä ei uskoisi tuottaneen Pietarille ylivoimaisia vaikeuksia. Venäläissotilaita oli juuri Karjalassa eniten suhteessa kansanvaltuuskunnan joukkoihin. Rajantakaiset, noin miestä 30 (toisen arvion mukaan tosin huomattavasti vähemmän) 31 kattoivat sodan alkuvaiheessa kolmanneksen kapinallisten kenttävahvuudesta Saimaasta itään. 32 Punaisten pääneuvonantaja eversti M. S. Svetshnikov valittaa muistelmissaan, että Venäjän 42. armeijan komentaja pidätti avun rajan takaa Viipurin lääniin, vaikka vaaranalaisimmat rintamat se on everstin mielestä päärintamat kulkivat Tampereella ja Länsi-Suomessa. 33 Sitä paitsi yhä varsin vallitsevan tulkinnan mukaan Suomeen jätetty venäläisarmeija ryhtyi sotaan, siis varsinaiseen julistettuun sotaan, valkokaarteja vastaan. Suomessa olleet venäläisen sotaväen vallankumoukselliset johtoelimet, näin tutkimuksellinen yleisesitys Itsenäistymisen vuodet (1993), julistivat valkokaarteille sodan. Eikä julistus jäänyt pelkäksi 42. armeijan Viipurin päämajan merkityksettömäksi kirjaanpanoksi. Neuvostohallitus vahvisti tämän edellyttäen joukoilta aktiivista taistelutoimintaa. 34 Se tarkoitti virallisesti julistettua sotaa maiden kesken. Näin kyseisessä modernissa yleisteoksessa palataan vapaussotakirjallisuuden tuntoihin ja tulkintoihin. Aivan rikkumattomaksi ei linjaus varhemmassakaan kirjallisuudessa jäänyt. Aktivisti Kai Donnerin mukaan (1934) mukaan venäläiset eivät julistaneet milloinkaan sotaa meitä vastaan. 35 Jos Neuvosto-Venäjä todella julisti Suomelle sodan, joutuu kysymään, miksi se ei sitten sitä sotaa aktiivisesti käy- 22

22 Neljännen päivän illalla hyökkäsivät joukkomme jokseenkin vankan tykistötulen pehmittämää asemanseutua vastaan. Mutta niin kuin tiedettiin, se oli kuin linnoitus Varastorakennukset paloivat ja sen loisto valaisi koko aseman seutua, mutta linnoitus kesti nyt vieläkin. (Valkosoturi Juho Jaakonsaari) Vuoden 1918 sodan yhteen verisimmistä taisteluista osallistui värikkäitä päälliköitä, panssarijunia sekä suomalaisia ja venäläisiä joukkoja. Raudun surmanloukku toi kuolemaa myös naisille ja lapsille. Heikki Ylikangas kertoo, kuinka Karjalan rintama syntyi ja mitä Raudussa oikein tapahtui maalis-huhtikuussa Mikä oli venäläisten rooli ja miten taistelu liittyi maailmansotaan? Oliko kyseessä vapaus- vai sisällissota? Mitä seurauksia Raudun taistelulla oli Suomen myöhemmille kohtaloille? Teoksessa liikutaan niin punaisten kuin valkoisten puolella, miehistön ja päällystön parissa, rintamalla ja kabineteissakin. Silminnäkijäkuvaukset elävöittävät mukaansatempaavaa kerrontaa. ISBN Kannen suunnittelu Laura Rahinantti