Irma Mullonen. Johdatusta fennougristiikkaan

Transkriptio

1 Irma Mullonen Johdatusta fennougristiikkaan

2 Федеральное агенство по образованию Государственное образовательное учреждение высшего профессионального образования ПЕТРОЗАВОДСКИЙ ГОСУДАРСТВЕННЫЙ УНИВЕРСИТЕТ Ирма Муллонен ВВЕДЕНИЕ В ФИННО-УГРОВЕДЕНИЕ Учебное пособие Петрозаводск Издательство ПетрГУ

3 ББК Печатается по решению редакционно.издательского совета Петрозаводского государственного университета Рецензенты: П.М. Зайков, профессор кафедры карельского и вепсского языков ПетрГУ Н.Г. Зайцева, зав. сектором языкознания Института языка, литературы и истории КарНЦ РАН Муллонен И.И. Введение в финно-угроведение: Учеб. пособие / И.И. Муллонен. Петрозаводск: Изд-во ПетрГУ, с. (Фин. яз.). ISBN В пособии освещаются основные этапы становления и развития финно-угорской языковой общности с упором на прибалтийскофинскую языковую историю. Важное место отводится контактам с иносистемными, главным образом индоевропейскими, языками. Рассматриваются основные фонетические, морфологические и лексические особенности финно-угорских языков, а также история финно-угроведения XIX-XX вв. Пособие включает иллюстративный материал рисунки-карты, представляющие ареальную характеристику событий финно-угорской языковой истории. ISBN Муллонен И.И., 2005 Петрозаводский госуниверситет, 2005 ББК 3

4 Johdatusta fennougristiikkaan Sisällys Kirjallisuusluettelo Johdanto Suomalais-ugrilaiset kielet ja kansat Suomalais-ugrilaisten kielten sukulaisuusteorioita Suomalais-ugrilainen alkukoti Muinaiset kantakielet Laajalevikkeiset indoeurooppalaiset lainat Balttilaiset lainakosketukset Germaaniset lainakosketukset Kantasuomi Saamelaiset ja saamen kieli Vepsäläiset ja vepsän kieli Karjalaiset ja karjalan kieli Suomen murteiden historiallinen tausta Itämerensuomalaiset kansannimet Slaavilaisia kosketuksia Suomalais-ugrilaisen kantakielen äänne- ja muotorakenne Fennougristiikan kehitys Lyhenteet Kartat 4

5 Kirjallisuusluettelo Ennen, muinoin. Miten menneisyyttämme tutkitaan. Toimittanut Riho Grünthal. Tietolipas 180. Helsinki, Hakulinen, Lauri. Suomen kielen rakenne ja kehitys. Neljäs, korjattu ja lisätty painos. Keuruu, Huurre, Matti vuotta Suomen esihistoriaa. Helsinki Keuruu, Häkkinen, Kaisa. Mistä sanat tulevat. Suomalaista etymologiaa. Tietolipas 117. Helsinki, Häkkinen, Kaisa. Suomalaisten esihistoria kielitieteen valossa. Tietolipas 147. Helsinki, Itkonen, Erkki. Suomalais-ugrilaisen kielen- ja historiantutkimuksen alalta. Tietolipas 20. Helsinki, Itkonen, Erkki. Suomen suvun esihistoria. Suomen kielen käsikirja. Toim. Osmo Ikola. Helsinki, Itämerensuomalaiset heimokansojen historiaa ja kohtaloita. Toim. Mauno Jokipii. Jyväskylä, Korhonen, Mikko. Kielen synty. Toim. Ulla-Maija Kulonen. Helsinki, Laakso, Johanna. Karhunkieli. Pyyhkäisyjä suomalaisugrilaisten kielten tutkimukseen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 729. Helsinki, Lehikoinen, Laila. Suomea ennen ja nyt. Suomen kielen kehitys ja vaihtelu. Helsinki, Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Toim. Paul Fogelberg. Helsinki, Suomen väestön esihistorialliset juuret. Tvärminnen symposiumi Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk. Societas Scientiarum Fennica. H Helsinki, The Uralic languages: description, history and foreign influences. Edit. Sinor Denis. Leiden:Brill, Uralilaiset kansat. Tietoja suomen sukukielistä ja niiden puhujista. Toim. Johanna Laakso. Helsinki,

6 Основы финно-угорского языкознания. Вопросы происхождения и развития финно-угорских языков. М., Основы финно-угорского языкознания. Прибалтийско-финские, саамские и мордовские языки. М., Языки мира. Уральские языки. М., Хайду Петер. Уральские языки и народы. М., Сородичи по языку. Под ред. Д. Нановски. Будапешт., Sanakirjat SKES Suomen kielen etymologinen sanakirja 1 6. Lexica Societatis Fenno-Ugricae 12. Helsinki, SSA Suomen sanojen alkuperä. Etymologinen sanakirja 1-3. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimitteita 556. Helsink, UEW Károly Rédei. Uralisches etymologisches Wörterbuch 1 2. Wiesbaden,

7 Johdanto Suomalais-ugrilainen kielentutkimus on tiede, joka tutkii suomalais-ugrilaisia kieliä ja niiden kehityshistoriaa. Fennougristiikalla on luontevia yhtymäkohtia moneen suuntaan. Kielten avaamasta ikkunasta se tarkastelee suomalais-ugrilaisia kieliä puhuvien kansojen historiaa ja kulttuuria muinaisesta yhteisestä esihistoriasta alkaen aina nykypäiviimme Venäjän suomalais-ugrilaisten vähemmistökansojen kieli- ja kulttuuriongelmien pohtimiseen. Kielentutkimus on kuitenkin etusijalla: suomalais-ugrilaisten kansojen yhteys perustuu nimenomaan kielisukulaisuuteen. Uralilaisten kielten vanhimpia yhteisiä sanoja suomi kaksi nuoli silmä saame guokte njuolla čalbmi mordva kavto nal śel'me mari kok nölö šinča udmurtti kyk ńõl śin komi kyk ńõv śin mansi kit ńal sam hanti kät ńal sem unkari két nyíl szem nenetsi śiďe -ńi sew s/u kantakieli *käktä *ńoole *śilmä Esimerkiksi rodullisesti jopa aivan läheisiä sukukieliä puhuvat kansat poikkeavat toisistaan huomattavasti (vrt. ersä- ja mokšamordvalaiset). Myös kulttuuriltaan nämä kansat eroavat huomattavasti, sillä kulttuuriin vaikuttavat kosketukset ympäristökansoihin ja asuinalueen olot. Ei ole olemassa mitään suomalais-ugrilaista rotua tai suomalais-ugrilaista kulttuuria. 7

8 Nimitys suomalais-ugrilainen esiintyi ensi kerran kielitieteellisessä kirjallisuudessa 1860-luvulla. Sen esimerkkinä on ollut nimi indo-germaaninen, jolla tarkoitettiin indoeurooppalaista kieliperhettä. Nimitys suomalais-ugrilainen viittasi tutkittavan kieliperheen ääripäihin: suomalaisiksi nimitettiin XIX vuosisadalla itämerensuomalaisia sekä Volgan seudulla asuvia suomalais-ugrilaisia kansoja. Unkarilaiset, hantit (ostjakki) ja mansit (voguli) taas olivat ugreja, ugrilaisia. Suomalais-ugrilaiset kielet muodostavat suomalaisugrilaisen kielikunnan tai kieliperheen, joka kuuluu osana isompaan kokonaisuuteen uralilaiseen kielikuntaan. Uralilainen kielikunta jaetaan kahteen päähaaraan: suomalaisugrilaisiin ja samojedikieliin (ven. самодийские языки). Uralilaisia kieliä puhutaan laajalla alueella Skandinaavian niemimaalta Itä-Siperian Taimyrin niemimaalle, Jäämeren rannalta Karpaateille (Kuva 1). Kielikunnan nimessä esiintyvä sana uralilainen viittaa toisaalta erääseen teoriaan, jonka mukaan uralilaisia kieliä puhuvat kansat olisivat peräisin Uralin tienoilta, toisaalta Uralvuoriston keskeiseen sijaintiin näiden kansojen asuma-alueella. Uralilaiset kielet ja kansat Uralilaisen kielikunnan päähaarat ovat suomalaisugrilaiset kielet ja samojedikielet. Nämä jakautuvat edelleen seuraavasti: Suomalais-ugrilaiset kielet: Itämerensuomalaiset kielet - suomi: 4,7 milj. Suomessa, n. 34 tuh Venäjällä; niistä 14 tuh Karjalassa - karjala: 93 tuh Venäjällä, joista 65 tuh Karjalassa - vepsä: 8 tuh, joista n. 4,8 tuh Karjalassa - vatja: n. 0,1 tuh henkeä - viro tai eesti: 1 milj. 200 tuh - inkeroinen: 0,4 tuh 8

9 - liivi: noin 200 Lappi (saame): lähes 50 tuh; Venäjällä 2 tuh - etelä- ja uumajanlappi - piitimen- ja luulajanlappi - norjanlappi - inarinlappi - koltanlappi - kuolanlappi Volgalaiset kielet - mordva:ersä ja moksa: lähes 1 milj. - mari (tšeremissi): n. 680 tuh Permiläiset kielet - udmurtti (votjakki): 632 tuh - komi: syrjääni ja permjäkki: 417 tuh Ugrilaiset kielet - unkari: 14 milj. - hanti (ostjakki): 29 tuh - mansi (voguli): 12 tuh Samojedikielet: Pohjoissamojedi - nenetsi (jurakki): 41 tuh - enetsi (jeniseinsamojedi): 300 henkeä - nganasani (taugisamojedi): 900 henkeä Eteläsamojedi - selkupi (ostjakkisamojedi) 4 tuh - lisäksi kuolleita kieliä, mm kamassi Luettelossa on monien kielten kohdalla kaksi nimitystä: omakieliset sekä tieteelliseen kirjallisuuteen vakiintuneet (usein 9

10 vierasperäiset). Viimeiset on merkitty sulkeisiin. Niitä käytetään varsinkin silloin, kun puhutaan kansasta eikä kielestä. Seuraavassa esitellään lyhyesti tärkeimpiä tietoja suomalais-ugrilaisista kansoista. Itämerensuomalaiset kansat (Kuva 2) Suomalaiset. Suomalaisten pääasuinalue on Suomen valtio. Suomen väestöstä puhui v.1997 suomea äidinkielenään henkeä, mikä tekee n.93 % koko Suomen väestöstä. Suomen rajojen ulkopuolella suomea puhutaan Ruotsissa (350 tuh suomalaista, joista 250 tuh puhuu suomea). Ruotsin suomalaiset ovat joko siirtolaisia Suomesta tai Länsipohjan alkuperäisväestöä. Kveenit (n. 2000) Norjan Ruijan suomalaiset ovat luvun pohjoissuomalaisten siirtolaisten jälkeläisiä. Venäjällä vuoden 2002 väestötilaston mukaan suomalaisia oli 34 tuh, joista 14 tuh asui Karjalassa. Useimmat Venäjän suomalaiset ovat inkerinsuomalaisia (ven. ингерманландцы). Jonkin verran on myös 1930-luvulla Suomesta, USA:sta ja Kanadasta muuttaneiden suomalaissiirtolaisten jälkeläisiä. Suomalaisia asuu myös muualla maailmassa, mm Yhdysvalloissa (40 tuh) ja Kanadassa (40 tuh), mihin suomalaisia on muuttanut varsinkin 1870-luvun jälkeen, sekä Australiassa (10 tuh), jonne suomalaisia on siirtynyt toisen maailman sodan jälkeen. Suomalaisia asuu myös Saksassa ja Virossa. Inkerinmaa sijaitsee nykyisen Pietarin alueen länsiosassa (Kartta 3). Suomalaisia on siirtynyt sinne 1600-luvulla, jolloin alue kuului Ruotsille. Nykyään inkerinsuomalaiset asuvat paitsi Inkeriä myös Karjalassa ja Virossa, osa on viime vuosina muuttanut Suomeen. Inkerinsuomalaisten lukumäärä on eräiden arvioiden mukaan noin 50 tuh. Karjalaiset. Vuoden 2002 väestötilaston mukaan Venäjällä karjalaisia oli 93 tuh. Suurin osa asuu Karjalan 10

11 tasavallassa (65 tuh). Karjalaisia asuu myös Sisä-Venäjällä; Tverin, Novgorodin (novgorodin ja valdain karjalaiset) ja Leningradin (tihvinän karjalaiset) alueella. Karjalaisasutus näillä seuduilla on peräisin 1600-luvulta, jolloin karjalaiset pakenivat Ruotsin valloittamilta Laatokan tienoilta Venäjälle. Karjalaa on puhuttu myös Suomen puolella, ns. Suomen Karjalassa. Nykyisin se koostuu Etelä-Karjalan ja Pohjois- Karjalan maakunnista. Ennen toista maailmansotaa siihen kuuluivat myös Karjalan kannas ja Laatokan Karjala. Karjalan kielen kannalta katsoen tätä aluetta voidaan luonnehtia historialliseksi Karjalaksi, koska täällä on jo pitkään puhuttu suomen murteita savoa ja kaakkoismurretta. Vain kahdessa rajapitäjässä Ilomantsissa ja Suomussalmella puhuttiin karjalaa vielä 1900-luvun alkupuolella. Karjalan kieli jakautuu kolmeen murteeseen: varsinaiskarjalaa puhutaan Karjalan tasavallan pohjois- ja keskiosassa sekä Sisä-Venäjällä (ns. tytärkarjala). Sitä on puhuttu myös Suomen puolella. Aunusta tai livvin murretta puhutaan Aunuksen kannaksen länsiosassa, Aunuksen ja osittain Prääsän piirin alueella. Lyydiä, jota joskus pidetään myös itsenäisenä itämerensuomalaisena kielenä, puhutaan aunuksen puhuma-alueen itäpuolella, Äänisen tuntumassa (hallinnollisesti Aunuksen, Prääsän, Kontupohjan ja Karhumäen piireissä). Vepsäläiset. Vepsäläisiä on noin 8 tuh. Puolet heistä asuvat Karjalan tasavallan eteläosassa, Äänisjärven lounaisrannikolla. Täällä puhutaan äänisvepsää (eli pohjoisvepsää). Paitsi Karjalaa vepsäläisiä asuu nykyisen Leningradin alueen itäosassa sekä Vologdan alueen länsiosassa. Näillä alueilla puhutaan keski- ja etelävepsää. Vepsäläisten perinteellinen asuma-alue Laatokan, Äänisen ja Valkeajärven välinen kannas (ven. Межозерье) on vuosisatojen mittaan supistunut muutamaksi vepsäläissaarekkeeksi venäläisessä kieliympäristössä. Vanhoissa venäläisissä kirjallisissa lähteissä vepsäläisistä käytettiin nimityksiä весь ja чудь. 11

12 Inkeroiset. Inkeroiset l. inkerikot (ven. ижора) ovat Inkerinmaan asukkaita. He puhuvat inkeroisen kieltä eli isuria. He ovat käyttäneet itsestään myös nimeä karjalain. Inkeroismurteita pidetäänkin karjalan kielen yhtenä haarautumana. Inkeroisia ei pidä sekoittaa inkeriläisiin l. inkerinsuomalaisiin, jotka ovat 1600-luvulla alueelle siirtyneitä luterilaisia. Inkerikot taas ovat alkuperäisväestöä, joka mainitaan venäläisissä asiakirjoissa 1200-luvulta lähtien. Venäjän välityksellä inkerikot omaksuivat ortodoksisen uskon. Inkerikkojen lukumäärä on 2002 väestötilaston mukaan noin 400 henkeä, joista vain puolet ilmoitti inkeroisen äidinkielekseen. Inkeroiset ovat sulautuneet venäläisiin, virolaisiin tai inkerinsuomalaisiin. Nykyisin kieltä osaavat vain vanhukset, ja hekin ovat kaksikielisiä. Inkeroisen päämurteita on ollut neljä: Soikkolan murre Soikkolan niemimaalla, Hevaan murre Hevaanjoella, Oredežin (l. Ylä-Laukaan) sekä Ala-Laukaan murre Laukaanjoen alajuoksulla ja Kurkolanniemellä. Vatjalaiset. Vatjalaisia ei mainittu edellisissä väestötilastossa (1959, 1989). Viimeisen, 2002 väestötilaston mukaan heitä on n. 100 henkeä. Vatjan kielen tutkijoiden mukaan parikymmentä vatjaa puhuvaa vanhusta asuu vielä neljässä kylässä Pietarin alueen ja Viron rajan tuntumassa, Inkerinmaan länsiosassa luvulla vatjalaiset kuten inkeroiset, karjalaiset ja vepsäläiset, joutuivat Novgorodin valtapiiriin. Tätä kautta he omaksuivat myös ortodoksisen uskon. Kun Novgorodin alueet joutuivat 1400-luvun lopulla Moskovan valtaan ja ne jaettiin ns. viidenneksiin, Laatokkaa ympäröivä alue sai nimekseen Vatjan viidennes (ven. Водская пятина). Tämä osoittaa, että vatjalaiset olivat tuolloin merkittävä kansa. Kuitenkin seuraavina vuosisatoina tapahtui voimakas sulautuminen inkeroisiin, sittemmin venäläisiin. Virolaiset. Virolaiset ovat toiseksi suurin itämerensuomalainen kansa. Heitä on yhteensä 1 milj.200 tuh. 12

13 Lähes miljoona virolaista asuu Virossa (Eesti Vabariik), sen pääkaupunki on Tallinna. Toisen maailmansodan seurauksena siirtolaisia Virosta asuu Ruotsissa, Saksassa, Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Australiassa. Venäjän puolella rajaa Pihkovan tienoilla asuvat pienenä saarekkeena setukaiset ortodoksisen uskon omaksuneet virolaiset. Suomen kielessä esiintyy rinnakkain kaksi nimitystä eestiläiset ja virolaiset, joista ensimmäinen on omakielinen ja toinen vanha suomalainen nimi, joka johtuu Viron koillisrannikon maakunnannimestä Virumaa. Nimityksillä Viro ja Eesti ei ole mitään merkityseroa. Monivaiheisen historiansa aikana Viro on ollut saksalaisten, tanskalaisten ja puolalaisten hallussa, myöhemmin se joutui Ruotsin javenäjän haltuun. Vuosina oli lyhyt itsenäisyyskausi. Vuonna 1991 Viro on saanut uudelleen itsenäisyyden. Viron kielen päämurteet ovat pohjoisviro ja eteläviro, joiden välinen ero on melkoinen. Kirjakieli perustuu pohjoisviroon. Liiviläiset. Liiviläiset ovat aikoinaan asuneet laajalla alueella Riianlahden tienoilla (vrt. muinainen latinankielinen maannimi Livonia, saksankielinen Livland), mutta 1900-luvulla liivin kieli on elänyt enää vain muutamassa rantakylässä Kuurinniemimaalla. Liiviläiset ovat paljolti sulautuneet latvialaisiin eli lättiläisiin. Nykyisin liivin kieli on kuolemaisillaan. Liiviläisiä on noin 200, mutta heistä kieltä osaavia on vain muutamia kymmeniä. He asuvat hajallaan eri puolilla Latviaa. Näistä seitsemästä ims:sta kielestä melko pitkä, luvulle palautuva kirjakielinen traditio on suomen ja viron kielellä. Muita itämerensuomalaisia kirjakieliä (karjalaa, vepsää, inkeroiskieltä) ruvettiin kehittämään luvulla. Kieliä opetettiin koulussa, julkaistiin oppikirjoja ja muutakin kirjallisuutta. Mutta jo 1930-luvulla näiden kirjakielten käyttö 13

14 kiellettiin. Uusi vaihe karjalan ja vepsän kehittämisessä kirjakieliksi on alkanut 1990-luvulla. Vatjalaisilla ei ole koskaan ollut kirjakieltä eikä painettua kirjallisuutta. Liivin kirjakieltä kehitettiin ja 30-luvuilla. Saamelaiset Saamelaisia on eri arvioiden mukaan henkeä, joista noin puolet puhuu äidinkielenään saamea. Saamelaiset asuvat Norjan, Ruotsin, Suomen (Utsjoki, Inari, Enontekiö, Sodankylä) ja Venäjän (Kuolan niemimaa) pohjoisosissa ja ovat miltei kaikkialla vähemmistökansana. Eniten saamelaisia asuu Norjassa, Venäjällä heitä on noin 2000 henkeä. Saamelaisasutuksen historia on ollut jatkuvaa väistymistä ja valtaväestön painetta. Saamelaisten esi-isät asuttivat Vienan ja Aunuksen Karjalan sekä lähes koko nykyisen Suomen. Suomalainen ja karjalainen uudisasutus vuosisatojen kuluessa toisaalta sulatti ja toisaalta ajoi pohjoisemmas eteläisimmät saamelaiset. Sanat saamelainen ja saamen kieli perustuvat saamelaisten omakieliseen nimitykseen. Suomen kielessä käytetään usein myös vanhoja suomenkielisiä nimityksiä lappalainen (vrt. ven. лопарь) ja lapin kieli. Saame ei ole yksi yhteinen kieli, vaan saamelaiskieliä on useampi. Kuudella saamelaiskielellä on normitettu kirjakieli. Lisäksi on neljä kieltä, joilla ei ole kirjakieltä. Tunnetuimpia ovat pohjoissaame (l. norjansaame), inarinsaame ja koltansaame. Kildininsaamea puhutaan venäjän puolella rajaa. Näiden kielten puhujat eivät ymmärrä toisiaan. Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa saamea voi opiskella koulussa ja suorittaa ylioppilastutkinnon äidinkielellä. Suomen saamelaisalueella saamen kielellä on virallisen kielen asema, sillä voi saada viranomaisten palvelut. Volgalaiset suomalais-ugrilaiset kansat 14

15 Volgalaiskieliä mordvaa ja maria (tšeremissiä) puhutaan Volgan ja sen sivujokien alueella. Yhteisestä yleisnimityksestä huolimatta nämä kielet eroavat toisistaan paljon. Mordva. Mordvalaiset ovat lukumäärältään kolmanneksi suurin suomalais-ugrilainen kansa (lähes 1 milj.) mutta vain kaksi kolmasosaa heistä käyttää enää äidinkieltään. Mordvalaisilla on oma tasavaltansa, joka sijaitsee Volgan sivujokien Okan ja Suran välissä. Sen pääkaupunki on Saransk. Kuitenkin vain alle 30% mordvalaisista elää nimikkotasavallassaan. Loput asuvat pieninä kielisaarekkeina Volgan ja Uralin välisellä alueella Baškiriassa, Tataariassa, Tšuvassiassa, Samaran, Penzan, Gorkin ym. alueilla. Mordva on yleisnimitys kahdelle kielelle, ersälle ja mokšalle, jotka muistuttavat toisiaan suunnilleen yhtä paljon kuin suomi ja viro. Ersäläisillä ja mokšalaisilla on toisistaan eroava identiteetti, eivätkä he itse käytä nimitystä mordva. Ersäläisiä on enemmän kuin moksalaisia, mutta Mordvan tasavallan alueella mokšalaiset ovat enemmistönä. Etnisesti mordvalaisiin kuuluu vielä kaksi ryhmää. Tataariassa asuu karataimordvalaisia, jotka ovat vaihtaneet kielensä tataariksi, ja Gorkin alueella asuu 1700-luvulla venäläistyneitä terjuhaaneja. Mordvalaiset kuten marilaiset ja udmurtitkin joutuivat 700-luvulla Volgan Bolgarian kaanikunnan alamaisiksi. Myöhemmin, 1200-luvulla, mordvalaisten alue jakautui kahtia, tataarien (Kultaisen Ordan) ja venäläisten hallitsemien osiin, kunnes venäläiset valtasivat tataarien pääkaupungin Kasaanin v. 1552, ja ersäläisistä ja mokšalaisista tuli tsaarin alamaisia. Seuraavina vuosisatoina mordvalaiset muuttivat joukolla itään pakoon Venäjän vallan rasitteita, maan pakkoluovutuksia ja verotaakkaa luvun Stenka Razinin ja 1700-luvun Jemeljan Pugatšovin talonpoikaiskapinoissa oli mukana paljon mordvalaisia, mareja ja udmurtteja. Oman tasavaltansa mordvalaiset saivat v.1934 muiden Volgan keskijuoksun 15

16 kansojen jälkeen luvulla alettiin kehittää erikseen ersän ja mokšan kirjakieltä. Mari. Mareja on 680 tuhatta, joista kuitenkin vain puolet asuvat nimikkötasavaltansa alueella. Mari El-niminen tasavalta sijaitsee Volgan suuren mutkan pohjois- ja koillispuolella. Sen pääkaupunki on Joškar-Ola. Loput asuvat tasavallastaan itään ulottuvalla vyöhykkeellä naapuritasavalloissa (Tšuvasia, Baškiria) ja -alueilla. Nimitykset marilaiset ja marin kieli perustuvat marilaisten omakieliseen nimitykseen. Käytössä ovat myös turkkilaisperäiset tšeremissit ja tšeremissin kieli. Kulttuurin perusteella marilaiset jakautuvat kolmeen ryhmään: vuorimarilaiset, niittymarilaiset ja itämarilaiset. Kielellisesti erotetaan kaksi päämurretta läntinen ja itäinen. Ne eroavat toisistaan niin paljon, että puhujien on vaikea ymmärtää toisiaan. Marilaisten esi-isät ovat jo muinaisista ajoista alkaen asuneet Volgan mutkan tienoilla. 9.vuosisadalla he joutuivat kosketuksiin Volgan bolgaareihin. Tämä turkkilainen kansa oli 8. vuosisadan lopulla perustanut kauppavaltionsa lähelle Volgan mutkaa luvulta marilaiset joutuivat mongolilaistatarilaisten valloittajien alaisuuteen. Kultaisen Ordan ja Kasaanin kaanikunnan valtapiirissä marilaiset elivät siihen saakka, kunnes venäläiset 1500-luvun puolivälissä valloittivat Kasaanin. Kosketukset bolgaarien jälkeläisiin tšuvasseihin ja tatarilaisiin jatkuivat senkin jälkeen. Turkkilainen vaikutus tuntuu voimakkaasti marilaisten kulttuurissa ja kielessä. Osa marilaisista on omaksunut turkkilaisilta naapureiltaan islamilaisuuden luvulla marilaisia pakeni Venäjän vallasta baškiirilaisalueelle. Lisää marilaista väestöä on siirtynyt sinne 1700-luvulla tsaarinvallan käskystä, minkä seurauksena muodostui marilaisten nykyinen itäryhmä. 16

17 Tsaarinvalta käännytti marilaisia kristinuskoon, mutta ei pystynyt hävittämään kokonaan muinaista perinteellistä marilaisten uskontoa. Lokakuun vallankumouksen jälkeen perustettiin Marin autonominen alue, josta v tuli Marin tasavalta. Sen pääkaupungiksi määrättiin Joškar-Ola (entinen venäläinen linna Tsarevokokšaisk). Mareista 85% puhuu vielä äidinkieltään. Kuitenkin kaupungeissa tapahtuu nopea venäläistyminen. Ensimmäinen marinkielinen kirja ilmestyi vuonna Se oli kielioppi. Myöhemmin julkaistiin jonkun verran hengellistä kirjallisuutta ja koulujen oppikirjoja luvulla otettiin käyttöön kaksi kirjakieltä itäinen ja läntinen. Permiläiset suomalais-ugrilaiset kielet Permiläisiä kansoja ja kieliä on kaksi. Udmurtit. Udmurteista käytetään suomen kielessä kahta nimitystä: udmurtti perustuu udmurttien omakieliseen nimitykseen, votjakki taas on venäläisperäinen. Udmurtteja on lähes 632 tuh, noin 70 % heistä puhuu udmurttia äidinkielenään. Enin osa udmurteista asuu Udmurtian tasavallassa Volgan mutkan pohjoispuolella lähellä Uralvuoristoa. Kuitenkin siellä udmurtit ovat vähemmistönä, heitä on vain noin 30 % tasavallan väestöstä. Tasavallan pääkaupunki on Iževsk. Osa kansasta asuu Baškiriassa, Tatariassa ja naapurialueilla luvuilla udmurtit kuuluivat Volgan bolgaarien alaisuuteen. Tämän jälkeen alueella hallitsivat mongolit ja tataarit, kunnes 1400-luvun puolivälissä Kazanin kaanikunta, johon udmurttien asuinalue kuului, siirtyi venäläisille. Kristinuskoon udmurtteja alettiin käännyttää varsinaisesti vasta 1840-luvulla. Yhä vieläkin on maaseudulla alueita, joilla on säilynyt muinainen perinteinen uskonto. 17

18 Vuonna 1920 perustettiin Udmurtian autonominen alue, joka vuonna 1934 sai tasavallan aseman. Udmurtia on vanhaa maatalousaluetta, ja maatalous on ollut udmurttien pääelinkeino. Harjoitettiin maanviljelystä ja karjanhoitoa. Tärkeä sivuelinkeino oli mehiläishoito. Nykyään Udmurtia on myös tärkeä teollisuusalue, jonka erikoisuutena on aseteollisuus. Teollisuuden kehitys on tuonut Udmurtiaan venäläistä väestöä. Suurin osa udmurteista asuu maaseudulla. Ensimmäiset udmurtinkieliset kirjoitetut tekstit ovat 1700-luvun lopulta. Kirjakieli ja sen mukana kirjallisuus on alkanut kunnolla kehittyä vasta ja 1930-luvuilla. Komilaiset. Komeista ja heidän kielestään suomessa käytetään kahta nimitystä: komit ja komin kieli perustuvat komien omakieliseen nimitykseen, syrjäänit ja syrjäänin kieli venäjänkieliseen. Komi jakautuu kielellisesti ja etnisesti kahtia komisyrjäänit ja komipermjakit. Yhteensä komeja on noin puoli miljoonaa. Komisyrjäänit asuvat laajalla alueella, joka ulottuu Kuolan niemimaalta Uralin taakse Siperian puolelle. Heillä on Komin tasavalta, jonka pääkaupunki on Syktyvkar. Tasavallassaan syrjäänit ovat kuitenkin vähemmistönä, heitä on vain noin 25 %, enemmistö on venäläisiä. Komipermjakit asuvat autonomisessa piirikunnassa, joka sijaitsee Komin tasavallan ja Udmurtian välisellä alueella. Sen pääkaupunki on Kudymkar. Komipermjakkeja on piirikunnan väestöstä lähes 59 %, eli he muodostavat enemmistön, mikä on harvinaista Venäjän suomalais-ugrilaisille hallintoalueille. V.2005 on kansanäänestyksen kautta päätetty yhdistää autonominen piirikunta Permin alueeseen. Komit ovat vanhastaan olleet metsästäjiä, kalastajia ja poronhoitajia. He ovat olleet myös tunnettuja kauppiaita, jotka harjoittivat keskiajalla laajaa turkiskauppaa ja ulottivat toimintansa Baltiasta Länsi-Siperiaan. Toisin kuin etelämpänä asuvat udmurtit komit ovat kokeneet turkkilaista vaikutusta 18

19 hyvin vähän. Lainasanat kertovat komien olleen keskiajalla kosketuksissa itämerensuomalaisiin. On ollut yhteyksiä myös hanteihin ja manseihin, jotka ovat muinoin asuneet Uralin länsipuolella luvulla alkoivat kosketukset venäläisiin. Suurin osa komeista on joutunut jo Muinais-Novgorodin vaikutuspiiriin. XX vuosisadalla Komin tasavallan alueelta on löydetty paljon luonnonrikkauksia öljyä, maakaasua ja kivihiiltä, mikä on tuonut alueelle vierasta väestöä ja aiheuttanut kansan ja kulttuurin venäläistymistä. Komit omaksuivat jo varhain kristinuskon. Toisin kuin udmurteilla ja volgalaiskielillä komilla on ollut vanha kirjakieli. Permin piispa Tapani Pyhä laati aakkoset komin käyttöön jo 1300-luvulla ja kirjoitti niillä muutamia uskonnollisia tekstejä. Sittemiin tämä kirjoitus hävisi käytöstä, ja nykyinen kirjakieli sai alkunsa 1920-luvulla. Se pohjautuu kyrillisiin kirjaimiin. Ugrilaiset kansat Suomalais-ugrilaisen kielikunnan toisen ääripään muodostavat ugrilaiset kielet, jotka jakautuvat kahteen osaan: obinugrilaiset ja unkari. Obinugrilaiset. Obinugrilaisia kansoja on kaksi: hantit eli ostjakit ja mansit eli vogulit. Molemmat asuvat Luoteis- Siperiassa Objoen ja sen sivujokien varsilla. Obinugrilaisilla on Hanti-Mansian autonominen piirikunta, jonka pääkaupunki on Hanti-Mansijsk. Tällä alueella hantit ja mansit ovat hyvin pieni vähemmistö: heitä on vain 3 %. Hanteista ja manseista vajaan puolet puhuu enää äidinkieltään. Obinugrilaiset ovat ilmeisesti siirtyneet Obin varrelle Uralin eteläreunan arovyöhykkeestä. Siellä yhdessä unkarilaisten esi-isien kanssa he ovat harjoittaneet hevostaloutta. Sen jälkiä on säilynyt sanastossa sekä kansanrunoudessa. Metsävyöhykkeelle siirryttyään obinugrilaiset omaksuivat pyyntikulttuurin. He ovat mahdollisesti sulauttaneet itseensä joitakin paikallisia kansoja, esim. samojedeja, ja omaksuneet 19

20 näiltä poronhoidon. Luontaistalouden muodossa (metsästys, kalastus, poronhoito) he ovat eläneet nykypäiviin saakka. Edelleenkin osa obinugrilaisista on paimentolaisia. Vanhojen elinkeinojen harjoittaminen on kuitenkin huomattavasti vaikeutunut, kun seudusta on tullut tärkeä öljyn- ja kaasuntuotantoalue. Alue on pahasti saastunut, laidunalueena olleita metsiä on hakattu pois. Monet obinugrilaisista eivät pysty mukautumaan nykyoloihin. Paikoin heidän keskimääräinen elinikänsä on laskenut 45 vuoteen. Jotkut kansallisen sivistyneistön edustajista ovatkin pitäneet reservaation perustamista ainoana obinugrilaisen heimon pelastuskeinona. Kirjakieliä on alettu kehittää 1920-luvulla. Hantilla on nykyisin kaksi kirjakieltä, mansilla yksi. Obinugrilaisten kielten säilyminen on hyvin epävarmaa, koska kieliä osaavia on hyvin vähän ja hekin ovat enimmäkseen vanhoja ihmisiä. Unkarilaiset. Unkarilaiset ovat uralilaisista kansoista suurin. Heitä on yhteensä noin miljoonaa. Noin 10 milj. asuu Unkarin tasavallassa, loput elävät Unkarin ulkopuolella. Vuonna 1920 solmitussa Trianonin rauhassa Unkari menetti yli kaksi kolmasosaa maa-alueistaan ja yli puolet väestöstään naapurimaille Slovakialle, Itävallalle, Romanialle, Serbialle ja Ukrainalle (Kuva 4). Unkarilaiset saapuivat nykyisille asuinsijoilleen vuonna 896, heidän päällikönään oli Árpád. Ennen maahantuloaan he ovat eläneet idän aroilla, läheisessä naapuruudessa turkkilaisten kansojen kanssa. Unkarin ensimmäisen kuninkaan Tapani (unk. István) Pyhän aikana maahan vakiintui kristinusko. Eri aikoina Unkari on ollut mongolien (1200-luv.), turkkilaisten (1500-luv.), myöhemmin Itävallan valloittamana. Vuonna 1867 Itävalta ja Unkari solmivat sopimuksen, jonka mukaan Unkarista tuli valtakunnan tasavertainen osa ja syntyi kaksoismonarkia Itävalta Unkari. Toisen maailmansodan jälkeen Unkari joutui Neuvostoliiton valtapiirin, josta vapautui 1990-luvun alussa. Unkarin kieli ja kulttuuri ovat säilyttäneet lukuisia jälkiä entisistä kosketuksista turkkilaisiin, myöhemmin slaavilaisiin ja 20

21 germaaneihin. Saksa oli pitkään unkarilaisille ensisijainen sivistyskieli, jonka kautta on saatu myös lukuisia kansainvälisiä vierassanoja. Ennen saksaa sivistys- ja hallintokielenä oli pitkään latina, josta unkariin on suoraan lainattu paljon sanastoa. Unkari on itsekin vanha kulttuurikieli. Vanhin unkarinkielinen kirjoitettu teksti on 1100-luvulta peräisin oleva ruumissaarna. Nykyisin Unkarin kulttuuri on elinvoimaista ja rikasta. Unkarilaiset pitävät huolta myös naapurimaissa asuvien unkarilaisten kielen ja kulttuurin säilyttämisestä. Samojedit Eläviä samojedikieliä on nykyisin neljä: nenetsi (ненецкий), enetsi (энецкий), nganasani (нганасанский), selkuppi (селькупский). Näistä kolme ensimmäistä kuuluvat pohjoisiin samojedikieliin ja selkuppi eteläisiin. Samojedit asuvat pääasiassa Siperiassa, vain nenetsejä asuu myös Euroopan puolella, Arkangelin alueen pohjoisosassa. Samojedikieliä on ennen ollut enemmän. Vielä viime vuosisadan alussa eli Sajanilla pieni kamassi-kansa (ven. камасинцы). Viimeinen kamassin taitaja kuoli Vanhemmista lähteistä ja 1700-luvulta tunnetaan myös muita sajaninsamojedilaisia heimoja ja kieliä, kuten koibaali, matori, taigi, karagassi, jotka sulautuivat myöhemmin Sajanin turkkilaisiin kansoihin. Samojedeja on nykyään yli 45 tuhatta. Väkiluvultaan suurin samojedikansa on nenetsi. Venäjän kautta muihin kieliin levinnyt yleisnimitys samojedi on selitetty venäjän sanoista сам itse ja есть syödä, jolloin nimen alkuperä viittaisi muka ihmissyöntiin. Kysessä on kuitenkin venäjänkielinen kansanetymologia, joka ei selitä nimityksen alkuperää. Venäjän kieleen ovat 1920-luvulla tulleet käyttöön termit самодийцы, самодийские языки, joilla korvattiin halveksivilta pidettyjä самоеды ja самоедские языки. 21

22 Samojedien pääelinkeinoja ovat poronhoito, metsästys ja kalastus. Poronhoitoa harjoittavat varsinkin tundrasamojedit, joilta tämän elinkeinon ovat omaksuneet syrjäänit ja obinugrilaiset. Perinteisten elinkeinojen tulevaisuutta uhkaa se, että samojedien asuinalueelta on löydetty öljyä ja kaasua. Suomalais-ugrilaiset kielet ja samojedikielet muistuttavat toisiaan rakenteeltaan. Niistä löytyy noin 200 yhteistä sananvartaloa, esim. suomi nenetsi kala halè luu li puu ṕa Nenetsin ja selkupin kirjakieltä ruvettiin kehittämään 1930-luvulla, mutta selkupin kirjakielen käyttö loppui luvulla. Nenetsiksi ilmestyy nykyisin jonkin verran kirjallisuutta. Kirjallisuutta Joki, Aulis. Maailman kielet. Tietolipas 45. Helsinki Lallukka, Seppo. Venäjän uralilaisten kansojen tilastoa. Venäjän ja Itä-Euroopan instituutti. Julkaisusarja A 16. Helsinki Saarinen, Sirkka. Suomen kielisukulaiset. Elias. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäsenlehti 3. Helsinki Uralilaiset kansat. Tietoja suomen sukukielistä ja niiden puhujista. Toim. Johanna Laakso. Helsinki Suomalais-ugrilaisten kielten sukulaisuusteorioita Ennen 1700-lukua pidettiin varmana, että maailman kaikki kielet ovat syntyneet Raamatun pyhistä kielistä. Vasta luvulla historiallis-vertailevan kielentutkimuksen synnyttyä kieliä alettiin luokitella sekä typologisesti että geneettisesti. Sanskritin kieli tuli tunnetuksi Euroopassa, ja se 22

23 havaittiin Euroopan valtakielten sukulaiseksi. Näin muodostui käsitys laajasta indoeurooppalaisesta kielikunnasta. Indoeurooppalaisen kieliperheen mallin mukaan tanskalainen Rasmus Rask ehdotti suomalais-ugrilaisten kielten luokittelun, jossa erotti 3 alaryhmää: suomalaiset (itämerensuomalaiset, saame, mordva ja mari), ugrilaiset (unkari, hanti, mansi) ja bjarmit (komi, udmurtti). Matias Aleksanteri Castrén erotti myöhemmin omaksi kokonaisuudekseen volgalaiskielet (mordva, mari). Castrénista alkaen tutkijat ovat myös hyväksyneet samojedi- ja suomalais-ugrilaisten kielten sukulaisuuden. Kun luvulla eläinlajien syntyä alettiin kuvata evoluutio-opin keinoin (Darvinin evoluutioteoria), menetelmä sovellettiin myös kielitieteeseen. Evoluutioteorian avulla ruvettiin selittämään, kuinka keskenään sukua olevien kielten perhe on muodostunut. Saksalainen tutkija August Schleicher esitti indoeurooppalaisten kielten sukupuun ja rekonstruoi niiden kantakielen nykyisten indoeurooppalaisten kielten edeltäjän. Suomalais-ugrilaisen sukupuun ehdottivat v unkarilainen József Budenz, joka piti keskeisenä kriteerinä äännehistoriaa, sekä suomalainen Otto Donner, joka perusti oman sukupuuteoriansa paljon vankemmalle morfologiselle pohjalle. Laajaan käyttöön on kuitenkin tullut E.N.Setälän XX vuosisadan alussa (1926) esittämä malli, joka perustui sanastoon. Setälän malli on piirustettu siten, että kartalle asetettuna se osoittaa suomensukuisten kansojen maantieteellistä liikehtimistä Volgalta kohti Itämertä. Kantakielet ja kielenkehitys on siinä pyritty kytkemään kansoihin ja kulttuureihin. Sukupuuteorian puitteissa käytetään puuta kuvaamaan kielten sukulaisuutta. Puun juuri ja runko esittävät yhtenäistä kantakieltä, joka sitten jakautuu erilaisiksi murteiksi, joista kehittyy myöhemmin itsenäisiä tytärkieliä. Kantakieltä puhutaan alkukodin alueella. Sukupuuteorian tärkeihin käsitteihin kuuluu paitsi alkukotia myös vaellus. Kantakielen jakautuminen tapahtuu 23

24 siten, että kantakielen puhujista osa vaeltaa uusille asuinalueille, mikä johtaa heimon eri osien kanssakäymisen katkeamiseen. Esimerkiksi unkarilaiset irtautuivat n ekr. ugrilaisesta kieliyhteisöstään, joka sijaitsi eteläisen Uralin tienoilla, ja lähtivät pari tuhatta vuotta kestäneelle vaellukselleen. Nykyunkari eroaa huomattavasti itään jääneiden heimolaistensa, obinugrilaisten kielestä. Kielten eriytymisen perussyy on isolaatio: erilleen joutuneet heimot alkavat puhua eri kieliä. Tästä päästään seuraavaan sukupuuteorian tärkeään käsitteeseen kielimuutosten sisäsyntyisyyteen. Muutokset syntyvät kielestä itsestään, sen omista lähtökohdista (eikä esimerkiksi vieraasta vaikutuksesta). Sukupuun mallin avulla saadaan näkyviin vain kielellinen jakautuminen. Mutta kielten kehitys ei ole pelkkää jakautumista ja eriytymistä, vaan myös keskinäistä vuorovaikutusta ja sulautumissta. Indoeuropeistiikan puolella jo 1800-luvulla lakattiin pitämästä kantakieliä todellisina muinaiskielinä ja ruvettiin käyttämään niitä abstraktioina, kielen rekonstruktiotasoina. Fennougristiikassa kantakielet ja kielenkehitys on pyritty pitkään kytkemään kansoihin ja kulttuureihin, ts. ne on pyritty ajoittamaan ja paikantamaan. Niinpä, Mikko Korhosen sukupuumalliin on pyritty soveltamaan arkeologiset tosiseikat (Kuva 5). Nykyään sukupuun käsite on välttämätön apuneuvo suomalais-ugrilaisen kielikunnan tutkimuksessa. Sen avulla saadaan ilmi kielikunnan kronologisen kierarkian järjestelmä eli ne peräkkäiset kantakielet, joita on tapana rekonstruoida uralilaisen kielikunnan kehityksessä. Rekonstruoidut kantakielet poikkeavat todellisista muinaisista kielimuodoista. Nykyinen kielten tutkimus on osoittanut, että eri kielet ovat toisilleen läheisiä eri suhteissa. Esim., sisäpaikallissijojen kannalta itämerensuomalaiset kielet, saame ja volgalaiskielet ovat toisilleen läheisiä, mutta ulkopaikallissijojen osalta 24

25 itämerensuomalaiset kielet voidaan yhdistää permiläiskieliin, kun taas saamesta ja mordvasta -l-sijat puuttuvat kokonaan. Sukupuumallille on jo alusta alkaen esitetty vaihtoehtoja. Niinpä, Johannes Schmidtin aaltoteoria lähtee siitä, että kielelliset uudennokset (innovaatiot) leviävät poliittisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti tärkeistä keskuksista kuin renkaat vedessä. Eri keskuksista peräisin olevat uudennokset sekoittuvat keskenään, jolloin tuloksena ovat asteittain toisiksi muuttuvat murteet. Lähellä toisiaan puhuttavat murteet ja sukukielet muistuttavat toisiaan enemmän kuin kaukana puhuttavat (Kuva 9. Mikko Korhosen aaltoliikemalli.). Sukupuun vastakohtaa edustaa kontaktiteoria. Jos sukupuuteoria perustuu kantakieliin, niin kontaktiteorian mukaan mitään yhteisiä kantakieliä ei olekaan. Kielten ja kielikuntien yhteiset ominaisuudet johtuvat kielten välisistä kosketuksista ja sulautumisesta. Muutokset kielissä eivät synny kielestä itsestään, vaan ovat kielikontaktien seurauksena. Kielten ja kielikuntien yhteiset ominaisuudet johtuvat kielten välisistä kosketuksista ja sulautumisesta. Jos sukupuun mukaan uusi syntynyt kieli tai murre on esitetty oksana (haarana), niin kontaktiteoriasa se on pikemminkin puun hanka: oksat, jotka edustavat eri kieliä, yhtyvät. Esitetyt teoriat ovat vain malleja. Ei ole pakko ajatella, että uusia kieliä syntyy vain jommallakummalla tavalla. Käytännössä uusien kielimuotojen syntyyn vaikuttavat monet tekijät sekä isolaatio (sukupuumalli) että kontaktit (kontaktiteoria). Kielten kehitys on jatkuvaa muuttumista joko niin, että kielialue yhtenäistyy lähisukukielten vaikuttaessa toisiinsa, tai niin, että kielialue eriytyy ulkopuolisten kielikontaktien johdosta. Kirjallisuutta Häkkinen, Kaisa. Suomalaisten esihistoria kielitieteen valossa. Tietolipas 147. Helsinki,

26 Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Toim. Paul Fogelberg. Helsinki, Suomen väestön esihistorialliset juuret. Tvärminnen symposiumi Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk. Societas Scientiarum Fennica. H Helsinki, Suomalais-ugrilainen alkukoti Aikojen kuluessa on esitetty useampia teorioita suomalais-ugrilaisten kansojen alkukodista eli siitä paikasta, jossa kieliperhe syntyi ja jossa puhuttiin suomalais-ugrilaista kantakieltä luvulla Henrik Gabriel Porthan, suomalaisen historian alkuunpanija, oli sitä mieltä, että suomensukuiset kansat olisivat alkuaankin eläneet Itämeren, Kaspianmeren ja Vienanmeren välisellä alueella. Saksalaissyntyinen orientalisti Julius Klaproth puolestaan sijoitti 1820-luvulla suomalaisugrilaisen alkukodin Uralvuoristoon, josta kansat olivat myöhemmit levittäytyneet sekä itään että länteen. Matias Aleksanteri Castrèn, joka piti uralilaisia ja altailaisia (turkkilaisia) kieliä sukulaisina, etsi alkukotia Sajanin ja Altaivuoriston tienoilta. Myöhempi tutkimus on pitänyt mahdollisena jotakin seuraavista kolmesta vahtoehdosta: Volgan keskijuoksun tienoo (ns. Volgan mutka) Pohjois-Ural ja sen lähiseudut Uralin ja Itä-Baltian välinen laaja alue Volgalaisen alkukodin on tuonut esille 1880-luvulla venäläinen luonnontutkija Friedrich Theodor Köppen. Hän kiinnitti huomionsa mm. sanoihin mesi ja mehiläinen, jotka ovat vanhoja indoeurooppalaisia lainoja. Sanat esiintyvät useammassa suomalais-ugrilaisessa kielessä, mikä on todistus siitä, että sanat oli lainattu jo suomalais-ugrilaiseen kantakieleen. Koska kantakielessä oli nämä sanat, kielen 26

27 puhujien on täytynyt tuntea mehiläinen. Luonnontutkijana Köppen tiesi sen, Aasiasta villimehiläistä ei löydy, sen sijaan Euroopan puolella, Volgan mutkan seudulla mehiläinen tunnetaan. Siellä on myös jo ikivanhoista ajoista alkaen harjoitettu mehiläishoitoa. On mahdollista, että suomalaisugrilaiset ovat oppineet tuntemaan mehiläisen ja hunajan ja saaneet niitä tarkoittamat sanat ieur:lta juuri Keski-Volgan seuduilla. Eräiden tutkijoiden mukaan ieur alkukoti on sijainnut Volgan alajuoksulla ja Kazakstanin aroilla. Suomessa ajatus volgalaisesta alkukodista sai kannatusta mm. E.N. Setälän ja muiden kielentutkijoiden puolelta. Köppenin käyttämää menetelmää nimitetään lingvistiseksi paleontologiaksi. Se selvittelee vanhan omaperäisen sanaston ja muinaisen kulttuurin välistä yhteyttä. Vanhojen sanojen avulla pyritään rekonstruoimaan ikivanhaa kulttuuria. Tätä menetelmää ovat myöhemmin käyttäneet muutkin suomalais-ugrilaista alkukotia etsineet tutkijat. Niinpä, unkarilaiset fennougristit käyttivät todistusaineistonaan vanhoja yhteisiä kalojen nimiä ja kalojen esiintymisalueita. Péter Haidú on tarkastellut eräiden puiden nimiä (mm. jalava, kuusi) ja puiden levinneisyysalueita. Hän päätyy siihen, että uralilainen alkukoti oli Uralilla ja ainakin osittain Aasian puolella. Kuusi on havupuu, joka on levinnyt Eurooppaan Siperiasta. Jalava taas on lehtipuu, joka on läntistä alkuperää. Haidún mielestä uralilaista kantakieltä on puhuttu alueella, jossa näitä molempia puita on kasvanut. Siitepölyanalyysin mukaan alue on 5 tuhatta vuotta sitten sijainnut Uralvuoriston seudulla. Itä-Eurooppaan, lähinnä Volgan ja Uralin seuduilla olevaan suomalais-ugrilaiseen alkukotiin viittaa se, että suomalais-ugrilaisista kielistä puuttuvat vanhat mereen ja merikulttuuriin liittyvät sanat. Merta ja monia merikaloja, samoin merellä liikkumista tarkoittavat sanat ovat suomalaisugrilaisissa kielissä lainoja tai muita nuoria sanoja. Tämän perusteella on arveltu, että kantakieltä olisi puhuttu sisämaassa, ei meren rannalla. Sen sijaan vanhoja sisävesiin ja niillä 27

28 liikkumiseen liittyviä sanoja on paljon (vrt. suom. joki, kala, soutaa, uida). Myös muinaisia kontakteja ja niiden mukana saatuja lainasanoja on käytetty hyväksi alkukodin etsinnöissä. On mm. todettu, että melkein kaikista suomalais-ugrilaisista kielistä löytyy muinaisia ieur:sia lainasanoja (jyvä, mesi, porsas, sata, pata, vaski). Kun yleisen käsityksen mukaan indoeurooppalaisen kielikunnan muinainen keskus on sijainnut jossain Kaspian ja Mustanmeren tuntumassa Volgan alajuoksu mukaan laskettuna, oli suomalais-ugrilaisten täytynyt asua jossain lähellä Volgan ja Uralin seudulla Arkeologit ovat alusta alkaen tarjonneet toisenlaisen näkemyksen suomalais-ugrilaisesta alkukodista. Arkeologien mukaan ns. tyypillinen kampakeramiikka (3000-luvulla ekr) ja suomalais-ugrilainen kielialue ovat kuuluneet yhteen, ts. kantakielen puhujat ovat asuneet laajalla alueella Itä-Euroopan metsävyöhykkeessä Uralilta Baltiaan ulottuvalla alueella. Kielen laajan levinnäisyyden taustalla on kaukaisemmassa menneisyydessä mahdollisesti ollut suppeampi ekspansiokeskus. Yhteys kielialueen eri osien välillä säilyi, kun eräkulttuuria harrastanut väestö joutui vaeltamaan paikasta toiseen. Toisaalta arvellaan, että näin laajalla alueella kieli ei voinut säilyä kauan yhtenäisenä. Sen vuoksi viimeaikaisessa tutkimuksessa on arveltu, että suomalais-ugrilainen kielentutkimus pääsee kiinni suomalais-ugrilaisten kielten esihistoriaan vasta sellaisesta vaiheesta lähtien, kun kielikuntaan kuuluvat kielet olivat jo levittäytyneet laajoille alueille, mikä johti kantakielen hajoamiseen tytärkieliksi. Mutta sitä ennen kieltä on voitu puhua pienemmällä alueellä, esim. Volgan ja Uralin välisellä tienoolla. Alkukodin laajudesta ja ikäämisestä voi tehdä päätelmiä kantakielen sisäisen rekonstruktion keinoin. Suomalaisugrilaisessa kantakielessä on tapahtunut kaksi merkittävää agglutinoitumisprosessia, joiden tuloksena syntyivät persoonapäätteet ja omistusliitteet. Näiden yhtenäisten 28

29 muutosten ei voi ajatella tapahtuneen kovin laajalla alueella. Lisäksi mainitut agglutinoitumisprosessit ovat nykyäänkin niin läpinäkyviä, että ne tuskin ovat tapahtuneet tavattoman varhain. Edellisen perusteella voidaan olettaa, että suomalais-ugrilaisen kielikunnan nykyinen laajuus on seurausta suhteellisen myöhäisestä, mutta nopeasta ekspansiosta. Ekspansiolla tällöin tarkoitetaan ensisijaisesti kielen leviämistä eikä välttämättä huomattavan laajaa kansainvaellusta. Suomalais-ugrilainen kantakieli on levinnyt alueille, joilla on asunut muita kieliä puhuvaa väestöä. Arvellaan, että tämän leviämisen syynä on se, että muinainen suomalais-ugrilainen väestö oli tutustunut metalleihin ja niiden käyttöön, mitä todistaa miltei kaikissa uralilaisissa kielissä tunnettu sana vaski. Tällä perusteella arvellaan, että suomalais-ugrilaista kantakieltä on puhuttu kivikauden loppuvaiheessa. Silloin ensimmäiset suomalaisugrilaiset kuparin kauppiaat ryhtyivät liikkumaan Pohjois- Euroopassa. Taloudellinen mahti on johtanut siihen, että alueella asuneet muunkieliset väestöryhmät siirtyivät suomalaisugrilaisten kielten käyttöön. Viime aikoina eräät arkeologit ja genetikot (mm. P.M.Doluhanov, Milton Nuňez) ovat esittäneetolettamuksen, että suomalaisten juuria voitaisiin etsiä niistä Euroopan väestöryhmistä, jotka heti jääkauden jälkeen levittäytyivät Pohjois-Eurooppaan. Ajatus on saanut kannatusta myös eräiltä kielitieteilijöilta (Pekka Sammallahti, Kalevi Wiik). Rohkeampien kuvitelmien mukaan koko pohjoisen Keski- Euroopan väestö aina Brittien saaria myöten olisi ollut kantauralilaista. Kirjallisuutta Häkkinen, Kaisa. Suomalaisten esihistoria kielitieteen valossa. Tietolipas 147. Helsinki, Itkonen, Erkki. Suomalais-ugrilaisen kielen- ja historiantutkimuksen alalta. Tietolipas 20. Helsinki,

30 Janhunen, Juha. Euraasian alkukodit. Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan. Toim. Paul Fogelberg. Helsinki, Korhonen, Mikko. Kielen synty. Toim. Ulla-Maija Kulonen. Helsinki, Korhonen, Mikko. Suomen kantakielen kronologiaa. Nykysuomen rakenne ja kehitys 2. Tietolipas 45. Helsinki, Lehikonen, Laila. Suomea ennen ja nyt. Suomen kielen kehitys ja vaihtelu. Helsinki, Muinaiset kantakielet Suomen kielen kehitystä on tapana seurata taaksepäin uralilaiseen kantakieleen asti useamman peräkkäisen kantakielen kautta. Nämä kantakielet esittävät eri kronologisia vaiheita uralilaisen kantakielen hajoamisessa nykyisiksi uralilaisiksi kieliksi ja ovat seuraavat: uralilainen kantakieli, suomalais-ugrilainen kantakieli, suomalais-permiläinen kantakieli, suomalais-volgalainen kantakieli, varhaiskantasuomi, myöhäiskantasuomi. Uralilaisen kielikunnan kehitystä on tapana esittää sanaston pohjalta. Samalla sanaston perusteella on pyritty tekemään päätelmiä siitä maailmasta, jossa sanoja on muinoin käytetty (lingvistinen paleontologia). Äännehistoriallisin ja muoto-opillisin kriterein tällaisten peräkkäisten kantakielten erottaminen on mahdoton, ja esimerkiksi muoto-opin alalla on tapana harpata kantasuomesta suoraan suomalais-ugrilaiseen tai uralilaiseen kantakieleen erottamatta muita väliasteita. Uralilainen ja suomalais-ugrilainen kantakieli Sanaston tutkimus osoittaa, että uralilaisista kielistä löytyy lähes 100 sanaa, joiden levikki ulottuu suomesta 30

31 samojedikieliin ja joille on vastine useammassa sukukielessä. Näitä sanoja voidaan pitää uralilaisina l. uralilaisena aikana syntyneinä. Suomen kielestä löytyy lisäksi suunnilleen yhtä paljon (noin 100) sanaa, joille on vastine suomalais-ugrilaisissa kielissä, mutta ei enää samojedikielissä. Näitä pidetään suomalais-ugrilaisina. Nämä 200 sanaa on vain pieni osa suomalaisten esi-isien todellista sanastoa. Ei mikään kehittynyt ihmiskieli voi tulla toimeen vain muutamalla sadalla sanalla. Tuhansien vuosien kuluessa monet muinaiset sanat ovat hävinneet eri kielistä, mikä tekee mahdottomaksi uralilaisen tai suomalais+ugrilaisen rekonstruktion. Havainnollisena esimerkkinä ovat lukusanat, joista uralilainen etymologia on olemassa vain lukusanoilla kaksi ja viisi. Mutta jos on viisi, on oltava myös yksi, kolme ja neljä. Näillä kuitenkaan ei pystytä esittämään uralilaista etymologiaa, kun ei löydy vastineita nykyisistä samojedikielistä. Lingvistinen paleontologia osoittaa, ettei muinaisen uralilaisen ja s-u yhteiskunnan kulttuuritasossa ollut huomattavia eroja. Sanaston perusteella on arveltu, että sekä uralilaiset että suomalais-ugrilaiset olivat kivikautista..väestöä, joka eli suhteellisen pohjoisessa ja harrasti metsästystä ja kalastusta. Muinaiseen pyyntikulttuuriin viittaavat riistaeläinten nimet pyy, repo, sotka. Myös sanat muna ja pesä ovat tältä kaudelta. Ikivanhoja kalastukseen viittaavia sanoja ovat säkiä made, monni, särki, säynä, suomu, verbi kutea. Metsästyksestä kertovat sanat jänne, jousi, nuoli, myös verbi lyödä, joka on merkinnyt ampumista. Muinaisia verbejä ovat myös jakaa (esim. saalista), oppia käydä katsomassa, tarkastaa (pyydyksiä). Sana pato on tarkoittanut veteen rakennettua estettä, jonka avulla on voitu pyytää kaloja ja vesieläimiä. Otava (< *woča) merkitsi lohiverkkoa (Ison Karhun tähtikuvio muistuttaa muodoltaan lohiverkkoa). 31

32 Metsästykseen ja kalastukseen liittyy keräily, josta kertovat marjojen nimitykset muurain ja puola sekä syötävän putkikasvin nimi putki. Muinaisten sanojen joukosta löytyy useampi perhesuhteisiin viittaava termi. Vanhoja sukulaistermeja ovat anoppi, appi, emä äiti, isä, miniä, nato, neiti tyttö, poika, setä. Tästä on päätelty, että sukulaissuhteilla on suomalaisugrilaisessa yhteiskunnassa ollut keskeinen merkitys. Taas vallankäyttöön ja hallintoon viittaavat sanat puuttuvat kokonaan, koska muinainen yhteiskunta perustui sukulaissuhteisiin. Muinaisesta uskonnosta kertoo sana noita, joka on samanin nimitys. Ikivanhaan kaupankäyntiin viittaavat indoeurooppalaista alkuperää olevat ostaa (*wosa) ja arvo (*arwa) hinta. Vanhoihin kauppatavaroiden nimiin voisivat kuulua myös ieur:set vaski ja pata. Muinaisten yhteisten uralilaisten ja suomalais-ugrilaisten sanojen joukosta puuttuu kokonaan maanviljelykseen ja kotieläinten pitoon viittaava sanasto. Aikaisemmin tähän ryhmään laskettu uuhi (täyskasvuinen) lammas osoittautui alkuperäiseksi villieläimen nimeksi. Paitsi edellä mainittuja ns. kulttuurisanoja, joissa heijastuu parhaiten muinaisen yhteiskunnan kulttuuritaso, uralilaiseen ja suomalais-ugrilaiseen kantakieleen kuuluivat lukuisat muita elämänaloja kuvaavat sanat. Monet luontoon liittyvät sanat ovat joko uralilaista (joki, kuu, puu, vesi, suvi) tai suomalais-ugrilaista (syksy, talvi, vuosi, kivi, ilma, jää) alkuperää. Uralilaiseen kantakieleen palautuvat myös monet ruumiinosien nimet: pää, silmä, suu, kieli, polvi, luu, maksa, sydän. Yllättävän paljon on laatua kuvaavia sanoja (uusi, syvä), mikä osoittaa sen, että laadun ilmaiseminen on ollut vanhastaan tärkeä funktio. Jos verrataan keskenään uralilaista ja suomalaisugrilaista sanastoa, voidaan todeta, että sugr:siin kieliin rajoittuvia sanoja on selvästi enemmän kuin samojedikieliin 32

33 ulottuvia rinnastuksia. Kuitenkin aihepiirittäin tilanne vaihtelee. Niinpä, pronomineista ja sukulaisten nimityksistä selvä enemmistö on uralilaisia. Metsästystä ja kalastusta kuvaavassa sanastossa määräsuhteet ovat suunnilleen tasan. Joukossa on lukuisia ieur:a lainasanoja (ks. seuraava luento), mikä todistaa suomalais-ugrilaiset ja indoeurooppalaiset muinaisiksi naapureiksi. Suomalais-permiläinen kantakieli Indoeurooppalaisten lainojen perusteella ugrilainenkin haara näyttää jo varhain eronneen muista suomalais-ugrilaisista. Monet muissa suomalais-ugrilaisissa kielissä esiintyvät ieur. lainasanat ovat ugrilaisille kielille tuntemattomia. Toisaalta ugrilaisista kielistä löytyy sellaisia ieur:a lainoja, jotka ovat muille suoalais-ugrilaisille kielille vieraita. Kaikissa ugr kielissä on paljon yhteisiä hevosiin ja niiden varusteisiin liittyviä sanoja, jotka on lainattu iranilaisista kielistä. Tämä osoittaa, että ugr väestö kehittyi ratsastajakansaksi. Kantaugrilainen kieliyhteys jatkui noin vuoteen 1000 ekr, jolloin nykyisten unkarilaisten esi-isät siirtyivät metsävyöhykkeestä aron piiriin ja joutuivat lähinaapuruuteen muinaisturkkilaisten kanssa. Nämä kosketukset toivat unkariin lukuisia turkkilaisperäisiä lainoja. Myöhempinä aikoina unkarilaiset siirtyivät länteenpäin. V. 860 heitä tavattiin Mustanmeren pohjoispuolella, mistä he sitten vaelsivat nykyisille asuinsijoilleen. Suomalais-permiläistä kantakieltä on puhuttu suomalaispermiläisen kieliyhteyden aikana. Sprm väestö on sugr alkuväestön läntinen haarautuma. Siitä polveutuu noin 85 ims:sta permiläiskieliin ulottuvaa yhteistä sanaa. Niistä luontoon liittyvät mm. kotka, majava, koski, niini lehmuksen tai pajun kuori, petäjä, tuuli. Ihmisen toimintaa kuvaavat sanat ampua, kutoa, purnu, riihi, tie, piha karja-aitaus, mahdollisesti myös kenttä navetta, karjatarha. Tämän kauden henkisen kulttuurin tärkeä uudissana on pakanallisen ilman jumalan nimi 33