Museot ja vähemmistökansojen kulttuuriperintö

Transkriptio

1 1 Kohti monikulttuurisempaa museota Kulttuurien museo, Museot ja vähemmistökansojen kulttuuriperintö FT intendentti Ildikó Lehtinen Kulttuurien museo, Helsinki Syyskuussa 2009 Udmurtian kansallismuseossa Iževskissä avattiin viiden museon kolmen vuoden ponnistuksen tuloksena kiertonäyttely Suomalais-ugrilainen triptyykki. Näyttely siirtyi keväällä 2010 Saranskiin ja sieltä Joškar-Olaan Marin kansallismuseoon syyskuussa Vaihtuvia näyttelyitä tulee ja menee, mutta mistä syystä tämä on mainitsemisen arvoinen? Museonäyttelyitä on tapana jaotella kahteen ryhmään. Tavallisesti näyttelyiden keskiössä on esine, mutta on kuitenkin myös näyttelyitä, joiden lähtökohtana on jokin visio, aate, ilmiö tai ongelma. Suomalais-ugrilainen triptyykki keskittyy venäläisestä museoperinteestä poiketen ilmiöön. Siinä kysytään, mitä suomalais-ugrilaisuus on, miten se ilmenee ja mitkä ovat marilaisuuden, mordvalaisuuden ja udmurttilaisuuden näkyvimpiä symboleita. Miten tämä yhteisnäyttely on saatu aikaan ja miksi? Vastatakseni tähän kysymykseen minun on valaistava suomalais-ugrilaisten kokoelmien merkitystä ja suomalaisen ja suomalais-ugrilaisten museoiden vuoropuhelua. Esittelen ensin Suomen ja sitten Venäjän kannalta, mitä suomalais-ugrilaisuus on tarkoittanut ja mitä se tarkoittaa nyt. Lyhyt katsaus siihen, missä suomalais-ugrilaisia kansoja asuu Venäjällä ja mitä heidän kielensä uhanalaisuus tarkoittaa. Ersä- ja mokšmordvalaiset, marit, komit ja udmurtit asuvat nimikkotasavalloissaan, joissa toisena virallisena kielenä on heidän oma äidinkielensä. Sillä ei kuitenkaan opeteta reaaliaineita, ainoastaan kieltä ja kirjallisuutta ja niitäkin pelkästään kansalliskouluissa, joita on rajallinen määrä. Nimikkotasavalloissa koulutetaan yhä äidinkielen opettajia yliopistotasolla. Hantit, mansit ja nenetsit asuvat autonomisissa piirikunnissa, joissa he ovat vähemmistöinä. Nenetsia, Jamalo-Nenetsia ja Hanti-Mansia ovat Venäjän öljytuotannon keskuksia. Globalisaatio, taloudelliset ja yhteiskunnalliset muutokset aiheuttavat rajuja muutoksia niiden väestön- ja elinkeinoelämän rakenteeseen. Muutokset heijastuvat alkuperäisväestöön. Kaupunkioloissa äidinkielen käyttö vähenee tai katoaa tyystin. Vaikka Jugra-yliopistossa opetetaan mansia ja hantia, halukkaita opiskelijoita on vähän. Samalla äidinkielen opettajista on pulaa. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen suomalais-ugrilaisiin tasavaltoihin alettiin perustaa kansallismuseoita, joiden yhtenä tehtävänä on alkuperäisväestön kulttuuriperinnön esitteleminen. Uusia paikallismuseoita syntyi ja museotoiminta laajeni. Suomalais-ugrilaiset kansat Suomessa

2 2 Suomen kansallismuseon ylijohtaja Ritva Wäre on luonnehtinut Kansallismuseon kokoelmia heterogeenisiksi ja monikulttuurisiksi. Viime vuosisadan kehityksessä erottuu joitakin pääaiheita: alussa hallitsivat antiikin rahat ja kaukomaiden villeistä kertoneet esineet, myöhemmin hylätyt kirkolliset taideteokset ja oman kansan esinekulttuuri. Suomalais-ugrilaisten kansojen piiristä kerätyt esineet kuvastivat 1800-luvun lopun suomalaisuusliikettä. Suomen kansallismuseosta tuli lopulta tiukan osastojaon jäsentämä heterogeeninen ja monikulttuurinen museo. (Ritva Wäre. Kansallismuseo ja Ateneum kansakunnan kuvaksi. Suomen museoliiton 75-vuotisseminaari Helsingissä Suomen museoliiton julkaisuja 46. Helsinki: Suomen museoliitto 1998.) Suomalaisuuteen on kuulunut voimakkaasti suomalais-ugrilainen komponentti. Suomen kielen ja suomalaisten alkuperän selvittämiseen lähti Matias Aleksanteri Castrénin jalanjälkiä seuraten kansatieteilijöitä, kielentutkijoita, uskonnontieteilijöitä ja folkloristeja. Tutkimusmatkailu on saanut tukea myös Venäjän tiedeakatemialta ja sittemmin Venäjän maantieteelliseltä seuralta. Kielentutkijoiden tarkoituksena oli kerätä kieliä ja eri murteita koskevaa aineistoa, mutta kiinnittivät lisäksi huomiota esimerkiksi suomalais-ugrilaisten kansojen elinkeinoelämään ja varsinkin naisten kansanpukuihin. Niinkin varhain kuin 1856 suomen kielen professori August Ahlqvist osti marilaisen kansanpuvun, joka on vailla vertaa kansainvälisessä vertailussa. Keruutyö jatkui tehokkaasti kolmen vuosikymmenen ajan ( ). Kansatieteilijä Aksel Olai Heikel keräsi laajan kansanpukukokoelman Volgan mutkan kansoilta Kirjonnan tutkijana hän meni jopa äärimmäisyyksiin. Hän otti talteen ersäläisten, mokšalaisten ja marilaisten naisten puvuista kirjontakoristeisia osia, joita hän piti paitsi tutkimuskohteena myös esteettisesti kauniina. Apuna hänellä oli taiteilija Agathon Reinholm, joka piirsi ja maalasi akvarelleja pukujen käyttäjistä. Aineistonkeruu ei olisi kuitenkaan onnistunut ilman paikallista apua. Suomalaiset tutkijat puhuivat venäjää, mutta paikalliset eivät välttämättä. Tulkkeja löytyi opettajista ja papeista, jotka olivat Kazanin pappisseminaarin kasvatteja. Esimerkiksi Heikelin muistiinpanoissa on paikallisen käsialalla tehtyjä merkintöjä. Kansatieteilijä U. T. Sirelius tutki kalastusta Siperian hantien ja mansien parissa Käyttäen apunaan venäjäntaitoisia hanteja sekä virkavaltaa hän sai tehdä havaintoja paikallisten kodeissa ja myös uhripaikoilla. Udmurttien ja komien parissa tämä konsepti kuitenkin epäonnistui. Udmurttilainen etnografi ja pappi Grigori Vereštšagin ei innostunut vieraan avustamisesta ja komilaiskylässä Sirelius joutui miltei pakenemaan kyläläisten epäluuloa pakoon. U. T. Sirelius tapasi paluumatkallaan 1906 Kazanissa marilaisen kansakoulun opettajan Timofei Jevsevjevin, joka oli edellisenä vuotena ollut kielentutkija Yrjö Wichmannin kielenoppaana. Jevsevjevistä tuli Sireliuksen pitkäaikainen avustaja; hän keräsi esineitä Kansallismuseon kokoelmiin ja lähetti käsikirjoituksia sekä ottamiaan valokuvia Suomalais-Ugrilaisen Seuran arkistoon. Esinekeruu ja kuva-arkiston kuvakokoelmien kartuttaminen onnistuivat tutkijoiden ja paikallisten yhteistyönä. Tutkijoiden keräämät esineet ja heidän ottamansa valokuvat, heidän ohjeittensa perusteella tehdyt keruut ja kuvat ovat erinomaisen hyvin dokumentoituja.

3 3 Näyttelyt A.O. Heikelin, U. T. Sireliuksen ja muiden tutkijoiden keräämistä esineistä tehty suomalaisugrilainen näyttely avattiin Kansallismuseossa Sirelius oli näyttelyn ideoija, ja sen toteutukseen osallistuivat lisäksi Tyyni Vahter ja T.I. Itkonen. Heimokansojen näyttely oli omiaan korostamaan suomalaisuutta ja kiinnitti lisäksi huomiota sukukansojen tilaan sulkeutuneen rajan takana Neuvostoliitossa. Näyttelyssä korostettiin suomalaisuutta vahvistavia piirteitä ja se antoi myönteisen kuvan suomalais-ugrilaisista kansoista. Stuart Hall on todennut, että stereotypian luomisessa käytetään hyväksi kahtiajakamisen strategiaa. Siinä erotetaan normaali ja hyväksyttävä epänormaalista ja epämiellyttävästä. Hallin mukaan yksinkertaistaminen edellyttää symbolisten rajojen vetämistä. Tämän ajatuksen mukaisesti suomalais-ugrilaiset kansat ja niiden kulttuuri oli esitetty muodossa, jossa ne kelpasivat Suomen kansan ja sen kulttuurin osa-alueeksi. Piirteet, jotka koettiin erilaisiksi, toisiksi suljettiin tästä kuvasta pois. Sanokaamme kohta, ettei meidän tarvitse hävetä sukuamme eikä ainakaan sen töitä. Sellainenkin kävijä, joka ei mene museoon tutkiakseen, vaan ainoastaan nähdäkseen, palaa sieltä rikkaampana. Hän on saanut tutustua uuteen ja viehättävään sekä sellaiseenkin, joka jää mieleen. Osaston väririkkaat, upeilla ja muotokylläisillä koristeilla kirjatut puvut todistavat, ettei heimoltamme ole puuttunut kauneusaistia. (U. T. Sirelius, Heimokansamme Suomen kansallismuseossa. Suomen Heimo1/1923.) Vuonna 1972 avattu suomalais-ugrilainen perusnäyttely esitteli suomalais-ugrilaisten kansojen kulttuuriperintöä sellaisena kuin suomalaiset tutkimusmatkailijat sen 1900-luvun alkupuolella tavoittivat. Esinenäyttelynä se oli erittäin suosittu, sitä pidettiin kauniina katseltavana ja etenkin graafikko Annikki Vormalan suunnittelema ulkoasu oli mieleenpainuva. Yhteistyö 1990-luvulta lähtien Suomessa heräsi jälleen kiinnostus suomalais-ugrilaisia kansoja kohtaan, ja haluttiin tietää, onko heitä vielä olemassa ja mitä heille kuuluu. Opetusministeriössä perustettiin sukukansaohjelma, jonka tarkoituksena oli yhteydenpito Suomen ja Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen välillä sekä näiden kansojen avustaminen kansalliskielen ja kansallisen kulttuuriperinnön säilyttämisessä ja kehittämisessä. Yhteistyö eri valtioiden museoiden välillä on toiminut vuodesta 1994 lähtien. Museovirasto on vuosittain järjestänyt museoalan ja kansatieteen jatkokoulutuskursseja Aunuksen, Vepsän, Komin, Marin, Udmurtian kansallismuseoille sekä Marin ja Torum-Maan ulkomuseoille. Kurssien yhteydessä on järjestetty näyttelykilpailuja, joissa on myönnetty parhaan käsikirjoituksen palkintoja ja siten tuettu omakielisiä näyttelytekstejä. Kulttuurien museon perustaminen merkitsi askelta eteenpäin Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen identiteetin kohentamisessa. Museossa avattiin näyttelyitä, jotka kertoivat esimerkiksi marien, hantien, mansien ja karjalaisten kulttuureista ennen ja nyt. Näyttelyiden pystyttämistä on edeltänyt yhteisiä kenttätyömatkoja ja seminaareja Venäjän suomalais-ugrilaisten museoiden kanssa. Yhteistyö on ollut sujuvaa ja molemminpuolista, ja se on toiminut bilateraalisesti.

4 4 Verkostoituminen Idea Suomalais-ugrilainen triptyykki -näyttelystä syntyi ajatuksesta laajentaa yhteistyötä nimenomaan Venäjän suomalais-ugrilaisten museoiden välillä. Näyttelyn tuottajina ovat olleet Kulttuurien museon lisäksi Marin ja Udmurtian kansallismuseot, Mordvan taidemuseo ja Mordvan kotiseutumuseo. Suomen aloitteesta on otettu lisäksi mukaan nuoria toimijoita, kansallislukion oppilaita Marista ja Udmurtiasta ja yliopiston opiskelijoita Mordvasta. Näyttelyssä ei unohdettu myöskään uutta teknologiaa, eikä sitä, että museoiden tulee palvella yleisöä myös museorakennuksen ulkopuolisessa verkkomaailmassa. Museoiden nuoria kävijöitä varten on perustettu Venäjän suomalais-ugrilaisten museoiden verkkosivut ( joissa ovat mukana Marin, Mordvan ja Udmurtian museoiden lisäksi Komin kansallismuseo ja Karjalan museo. Suomalais-ugrilaisista kielistä osa on uhanalaisia. Siperiassa hantin ja mansin kielten puhujia on yhä vähemmän. Hanti-Mansiassa hantien ja mansien kulttuuriperintö on kaupallistettu osaksi alueen brändiä. Kesäfestivaaleilla on hantilaisia kotia ja matkailualan tapahtumissa on aina läsnä hantilainen kansanpuku tai jopa karhunpeijaisnäytelmä. Museot voivat olla apuna uhanalaisten kielten elvyttämisessä. Esimerkiksi Hanti-Mansijskissa sijaitsevan Opetuksen kehittämislaitoksen kanssa on tehty kiertonäyttely, joka kiertää eri puolilla hantinkielistä asutusta. Hantinkielinen näyttely on saavutettavissa eri puolilla laajaa asutusta ja saattaa kenties innostaa kävijöitä käyttämään omaa äidinkieltään. Tämän apuvälineeksi on tehty työkirja ja lisäksi laajan yleisön tavoittamista varten verkkonäyttely Suomesta Siperiaan ( Tulevaisuus? Tiedän, että monien mielestä suomalais-ugrilaiset kansat edustavat jotain mennyttä, kaukaista ja pölyttynyttä. Harvemmin tiedostetaan, että marien, udmurttien ja komien kulttuuri on osa eurooppalaista kulttuurien moninainaisuutta. Globalisaatio vaikuttaa kaikkialla, näin myös suomalais-ugrilaisten kansojen parissa. August Ahlqvist sanoi 1880-luvulla, että suomalaisilla on velvollisuus tutkia suomalais-ugrilaisia kansoja. Velvollisuus on mielestäni väärä ilmaisu. Sen sijaan meillä on tilaisuus ja mahdollisuus esitellä näitä kansoja, joiden kieli on sukua suomen kielelle. Näyttelymme ja kokoelmamme ovat yhä äidinkielen opiskelijoille lähde, ja verkkonäyttelyistä he saavat kenties lisää virikkeitä. Suomalais-ugrilaiset kansat elävät tällä hetkellä muutosvaiheessa, jossa globalisaatio on arkipäivää, mutta myös perinteisen kulttuurin rippeet ovat yhä näkyvillä. Vähemmistökansoja vavisuttavia kysymyksiä ovat esimerkiksi: miten nivoa yhteen perinteistä ja aivan uutta, kumpaa seurata, ja mitä priorisoida? Miten toteuttaa Unescon visiota ihmisen oikeudesta omaan kulttuuriperintöönsä? Kulttuurien museon näyttelyt ovat olleet ikkuna suomalais-ugrilaisten kansojen maailmaan. Siten ne ovat vahvistaneet heidän identiteettiään ja ehkä jopa valaneet rohkeutta esittää omaa kulttuuriaan. Kulttuurien museon siirryttyä vuodesta 2013 Kansallismuseoon tämä rooli siirtyy kenties Viron uuteen kansallismuseoon. Voisivatko Euroopan Unionin jäsenmaat, Unkari, Viro ja Suomi, yhdistää voimaansa ja tehdä näkyväksi suomalais-ugrilaisten kansojen kulttuuria?

5 5 Uralilaiset kansat vuonna 2002: unkarilaiset suomalaiset virolaiset ersä- ja mokšamordvalaiset udmurtit marit komit ja komipermjakit itäkarjalaiset saamelaiset nenetsit hantit mansit vepsäläiset selkupit nganasanit inkeroiset 800 enetsit 400 vatjalaiset 60 liiviläiset 30