PUUTTEEN PSYYKKISEN REPRESENTOITUMISEN ONGELMASTA *)

Transkriptio

1 Pekka Sakki: PUUTTEEN PSYYKKISEN REPRESENTOITUMISEN ONGELMASTA *) TIIVISTELMÄ Artikkelissa on tarkasteltu puutteen psyykkisen representoitumisen ongelmia psykoanalyyttisen kehityspsykologian näkökulmasta. Toisin kuin Freudin viettiteoriassa, autonomiapyrkimys on erotettu muista vieteistä subjektin olemassaolon selittämiseksi myötäsyntyisenä kokevana ja toimivana agenttina, jonka kautta vietit voivat saada toteutumismahdollisuutensa suhteessa ulkomaailman objekteihin. Puute ilmenee tarpeentyydytyksen viivästymisenä, joka pitkittyessään voi johtaa trauman kokemiseen. Psyykkisten rakenteiden kehittyminen tapahtuu tämän tehtävän suorittamisen yhteydessä. Hallusinatorinen tarpeentyydytys on pohjana täyttymyksen kielelle, joka ei sisällä puutteen tilaa, vaan jonka sisältönä on vietin päämäärä, välitön täyttymys. Puutteen representoituminen, puutteen kieli, on mahdollista vain, niin kauan kuin subjekti kykenee kärsivällisesti odottamaan ja tarpeiden paine ei ylitä subjektin sietokykyä. Pakottava tarvitseminen ja kärsimättömyys tulevat esteiksi ajattelulle ja siten todellisuuden (=puutteen) representoitumiselle. Objektiivisesti puutteen kokemus on ei mikään, koska halun kohde (objekti) jää saavuttamatta. Sen vuoksi puutteen representoitumisen tie ei ole objektin, vaan subjektin kautta, jolloin subjektiivinen kokemus sisältää sen vajauksen, mikä objektin tavoittelussa jää saavuttamatta. Todellisuuden kuvauksen ongelmallisuus on itsestäänselvyys filosofien piirissä. Monelle maallikollekin alkaa olla tuttu sellainen lacanilainen käsitys, että kääntyessämme katsomaan todellisuutta tietyssä suunnassa samalla käännämme selkämme vastakkaiselle suunnalle ja että näkökenttämme jää aina epätäydelliseksi ja aukolliseksi, ilman että olemme edes tietoisia näistä puutteista. Psykologian alueella behaviorismi edustaa luonnontieteiden objektiivisuutta ja psykoanalyysi sille vastakkaista humanististen tieteiden subjektiivisuutta. Luonnontieteiden tieteellisyyttä ja vapautta subjektiivisuuden vääristävistä vaikutuksista pidetään yleensä lähes ongelmattomina, ikään kuin luonnontieteellinen metodi antaisi tutkijalle mahdollisuuden lähestyä hänestä riippumatonta todellisuutta, ei hänen omasta subjektiivisesta näkökulmastaan, vaan todellisuuden näkökulmasta tutkijan itsensä vaikuttamatta asiaan. Samasta syystä humanististen tieteiden tieteellisyys on asetettu kyseenalaiseksi. Barthes 1 2 on eritellyt epäonnistuneita yrityksiä ratkaista subjektiivisuuden ongelma historiankirjoituksen piirissä. Kertojan persoonan piilottaminen taustalle poistamalla kertomuksesta kaiken, mikä voisi viitata kertojaan ja hänen mahdolliseen läsnäoloonsa ja osuuteensa kertomistapahtumassa ja sen lopputuloksessa, taikka yritys luoda mielikuva objektiivisesta, ulkopuolisesta asioiden ja tapahtumien muistiinmerkitsijästä pyrkii ainostaan luomaan illuusion objektiivisuudesta. Sillä jokainen ilmaisuakti edellyttää subjektin, ilmaistaan se sitten näennäisen suoraan sanomalla minä tai epäsuoraan sanomalla hän tai jättämällä kokonaan ilmaisematta käyttämällä persoonattomia rakenteita. Kun tieteentekijä poistaa itsensä tieteellisestä diskurssista objektiivisuuden nimissä, vain henkilö (psykologinen, intohimoinen, biograafinen) suljetaan pois, ei subjektia. Barthes toteaa myös, että jo tapahtumien muistiinmerkitseminen edellyttää valikointia: se mikä merkitään, on merkitsemisen arvoista eli merkittävää. Positivistisen tiedonkäsityksen omaksunut luonnontieteilijä saattaa kokea tarpeettomana ryhtyä pohtimaan kadotetun subjektin kohtaloa, koska hänen kiinnostuksensa rajoittuu pelkästään objektiin. Hän saattaa myöskin ajatella, että luonnontieteissä tieteellisyys edellyttää kaiken subjektiivisuuden, eli subjektista lähtevän vaikutuksen, hävittämistä. Olemmehan tottuneet siihen, että subjektin esiin nousemiseen on liittynyt tutkijan kannalta ikäviä piirteitä. On esim. käynyt ilmi, että tutkija on väärentänyt aineistoaan saadakseen haluamiaan tuloksia, tai tutkimustuloksia on pimitetty, koska ne eivät ole vastanneet tilaajan etuja, tai tutkimuksessa on osoittautunut olevan metodinen virhe, tai aineiston analysoinnissa on tapahtunut jokin kömmähdys, tai että tutkija pyrkii saamaan julkisuutta ennenaikaisilla ja paikkansapitämättömillä julkistuksillaan, jne. Näin tapahtuessa tiedeyhteisössä hävetään tällaisen yksilön puolesta ja mietitään, miten vastaavanlaiset tapaukset voitaisiin estää vastaisuudessa. Monissa näistä tapauksista kysymys on tutkijan moraalista ja sen puutteista ja 1970-luvuilla nostettiin esille kysymys neutraalin eli arvovapaan tutkimuksen mahdottomuudesta. Sillä tarkoitettiin tutkimuksen yhteiskunnallisia ja taloudellisia merkityksiä ja sidonnaisuuksia. Tutkimusohjelmia pyrittiin sitten tasapainottamaan yhteiskunnan taholta, jotta haluttu painotus ja oikeaksi katsottu tasapaino löytyi. Ympäristötietoisuuden voimistuessa ja luvuilla kysymys neutraliteetista on saanut uuden sisällön. Kysytään, mikä on luonnontieteiden ja niihin perustuvan *) Julkaistu teoksessa: LEHTONEN, JOHANNES & VIINAMÄKI, HEIMO & VÄÄNÄNEN, KYÖSTI (TOIM.) Psykiatrian vaellusvuodet KYS:n psykiatrian klinikka 20 vuotta. Kuopion yliopiston julkaisuja D. Lääketiede 79. Kuopio Ss

2 teknologian vaikutus elinympäristöömme, välittömästi ja maailmanlaajuisesti. Voidaan sanoa, että luonnontieteet ovat lopullisesti menettäneet neitseellisen viattomuutensa ja joutuneet syytteeseen huoraamisesta milloin kapitalistisen, häikäilemättä voittoja tavoittelevan teollisuuden, milloin valtiososialistisen sotatarviketuotannon kanssa. Atomipommin kehittämisen ja käytön jälkeen edes perustutkimus, tieteen viimeinen pyhäkkö, ei ole jäänyt poltinmerkkiä vaille. Ihmisestä on tullut maapallon tehokkain nakertaja, joka omenamadon lailla syö käytävänsä omaan elinympäristöönsä niin, että jäljet ovat nähtävissä kauas avaruuteen ja että lopulta ympäristön kelpoisuus ihmiselle itselleenkin on joutunut uhanalaiseksi. Tällainen luonnontieteiden avulla tapahtuva ympäristön alistaminen ihmisen tarpeille pakottaa meidät, jo omista tarpeistamme käsin, etsimään tarkastelumme kohteeksi kaiken tämän toiminnan subjektia, joka pyrkii lymyämään näkymättömänä omistamansa objektin takana. Miksi subjektin lähestyminen sitten on niin ongelmallista ja mikä saa sen välttämään tutkivaa silmää, niin että meillä on huomattavia vaikeuksia muodostaa todenmukaista ja kattavaa kuvaa toiminnan keskipisteessä olevasta subjektista, ikään kuin keskipakoisvoima pakottaisi meidät suuntaamaan huomiomme vain ulkokehällä olevaan objektiin? Selitykseksi tuskin riittää yksin se, että eräät tärkeät aistinelimemme, kuten esim. silmä, ovat rakenteensa puolesta suunnatut poispäin itsestä hakemaan kohteensa ulkopuolelta. Silmä ei ilman apuvälineitä kykene muodostamaan kuvaa itse silmästä, ei myöskään siitä ruumiinosasta, jossa silmä sijaitsee, eikä huomattavasta osasta kantajansa takapuolelle jääviä ruumiinosia. Silmän näkökentässäkin on alue, ns. sokea piste, jonka olemassaolosta ihminen ei ilman erityisjärjestelyjä tule tietoiseksi. Havaitsemisen kokemuksellinen keskipiste on havainnon kohteessa (objektissa), joka on samalla halun kohde ja jossa halun päämäärä täyttyy, kun taas havaitsija (subjekti) jää yleensä taka-alalle, ellei jokin häiriö (puute) johda subjektin tiedostumiseen. Myös itse havaitsemistapahtuma jää yleensä tiedostumatta, ellei siinä koeta tuntuvia häiriöitä. Aion tässä kirjoituksessa tarkastella subjektin ongelmaa: Miksi subjekti ja subjektiivisuus pyritään sivuuttamaan ei vain tieteessä, vaan myös jokapäiväisessä elämässä ja miksi objektiivisuutta ihannoidaan, kuin objektin tavoittelussa olisi löydettävissä ratkaisu siihen, mikä subjektiivisuudessa tuntuu olevan puutteellista ja epätyydyttävää? Mitä puutteen kokemisen yhteydessä tapahtuu? Millä tavalla ja millä ehdoilla puutteen psyykkinen representoituminen on mahdollista? PUUTE KEHITYSPSYKOLOGIAN NÄKÖKULMASTA Olen tähän asti tarkastellut asioita fenomenologisella tasolla, lähtien ilmiöistä, jotka ovat tietoisuudessa annettuja, kuten kokemus objektista ja subjektista. Fenomenologinen taso käy kuitenkin riittämättömäksi, kun halutaan tarkastella ns. tiedostamattomia psyykkisiä tapahtumia. Freudin metapsykologia 3 (kehityspsykologisesta ja viettiekonomisesta lähtökohdasta käsin) asettaessaan vietin kaiken keskipisteeseen minkä Ricœur 4 osoittaa (s. 122) antaa meille siihen paremmat edellytykset. Voimme tutkia itse psyykkisen representoitumisen ilmiötä jättäen avoimeksi myöskin sen vaihtoehdon, että jopa huomattava osa tarkasteltavista ilmiöistä ei representoidu tietoisuudessa tietyllä hetkellä lainkaan tai vain puutteellisesti tai vasta tietyn kehityskulun seurauksena. Tällöin objekti ja subjekti eivät enää ole annettuja, vaan ne nousevat esiin ja kehittyvät vietin paineen kohdatessa realiteetin. Voimme sanoa, että vietti, pakottaessaan organismin toimimaan ja luodessaan paineita kehittyvälle psyykelle, konstituoi sekä subjektin että objektin psyykkisinä rakenteina. Olematta ristiriidassa edellisen kanssa (sillä ei ole lainkaan annettua, että vietin pitäisi olla yleistä hahmotonta energiaa, kuten se saatetaan käsittää), viimeaikaiset lapsipsykologiset tutkimukset antavat perusteen olettaa, että minä-kokemuksella olisi geneettisesti annettu ydin, jonka ympärille subjekti rakentuu. Vastaava predisponoiva geneettinen rakenne varmistanee objektin rakentumisen mieleen. Aivan kuten emme ole tietoisia silmän sisäisen rakenteen näköhavaintoa muovaavista ominaisuuksista, niin emme ole tietoisia myöskään vietteihin sisältyvistä olemassaoloamme ja sen psyykkistä jäsentämistä ohjaavista geneettisesti määräytyneistä rakenteista. Olettaessani näin varsin kehittyneen subjektin olemassaolon, olen vain hyväksynyt sen yleisen havainnon, jonka kuka tahansa voi tehdä, että lapsi on sosiaaliseen vuorovaikutukseen suuntautunut aktiivinen osapuoli jo syntymästä lähtien. Käsitykseni on, että Freudin vaikeudet viettiteorian muotoilussa jonka eri vaiheita en ryhdy tässä kertaamaan liittyvät siihen, ettei hän erottanut käsitteellisesti kokevaa (sitä, johon vietin paineet kohdistuvat, joka kokee ahdistusta, tyydytystä, pettymystä) ja toimivaa agenttia siihen kohdistuvista paineista. Tämä tulee selvästi esiin, kun Freud 5 esittää, että ego on se osa idiä, joka eriytyy idistä ulkomaailman vaikutuksesta. Sen jälkeen hän puhuu sekä egosta että idistä mielen instansseina, jotka ovat kokevia ja toimivia agentteja, egon toimiessa kehittyneemmällä tasolla realiteettiperiaatteen mukaisesti ja idin primitiivisemmällä tasolla mielihyväperiaatteen mukaisesti. (s. 25) Subjektin primaarinen olemassaolo voidaan siis johtaa sellaisesta viettiteoriasta käsin, jonka mukaan viettejä ei käsitetä hahmottomaksi energiamassaksi, vaan psyykkistä kokemista ennalta jäsentäviksi ja energisoiviksi geneettisesti annetuiksi rakenteiksi. Kutsun autonomiapyrkimykseksi sitä viettiä, jonka ilmentymä on kokeva ja toimiva subjekti ja joka toteutuu subjektin toiminnassa. Kaikkia muita viettejä, jotka toteutuakseen vaativat pääsyä esiin subjektin toiminnan kautta ja ilmenevät subjektiin kohdistuvina paineina ja toimintayllykkeinä, kutsun tässä nälkäisiksi vieteiksi tai pelkästään vieteiksi, ryhtymättä erittelemään niitä toisistaan. Autonomiapyrkimyksen päämäärä on ottaa subjektin hallintaan siihen kohdistuvat ulkoiset paineet ja sen kohtaamat puutteet ja pettymykset sen pyrkiessä toteuttamaan näitä paineita. Vietti pyrkii välittömään tyydytykseen. Se ei kuitenkaan ole mahdollista ilman viivettä ja tension kumuloitumista, mikä asettaa paineita subjektille tarvittavan tyydytyksen aikaan saamiseksi ja häiritsevän tension poistamiseksi. Tämän tehtävän suorittaminen autonomiapyrki- Sivu 2/6

3 myksen puitteissa johtaa psyykkisten rakenteiden kehittymiseen. Esimerkki 1 kuvaa nälkäistä vauvaa. Tarpeentyydytyksen viivästyessä ja vauvan mieleen kohdistuvan kasvavan viettipaineen alla se hallusinoi, eli kokee uudelleen aistimusvoimaisina mielikuvina, aikaisemmin kokemansa tyydytystapahtuman. Vauva rauhoittuu hetkeksi, mutta, jollei tarvittava tyydytys jo tule, tyydyttämättömät tarpeet tunkeutuvat pian uudelleen häiritsevällä ja pakottavalla tavalla sen mieleen ja uhkaavat rajattomuuden kokemuksella sisäistä hallinnan tunnetta ja tasapainoa, mikä voi johtaa melko lyhyen ajan sisällä trauman kokemiseen. Missä määrin ja millä tavalla puute, tyydytyksen viipyminen, representoituu psyykkisinä rakenteina edellä kuvatussa tapahtumassa? On ilmeistä, että vauvan lisääntyvä rauhattomuus ja lopulta sietämättömäksi käyvä tuskaisuus tuntuvat myöskin vauvan mielessä ja ne saanevat sen merkityksen (sitaattien käytöllä haluan ilmaista sen, että merkitysyhteyden kokeminen tapahtuu kokonaan vauvan ulkopuolella tutkijan mielessä), että sellaisista tuntemuksista on heti päästävä eroon. Sitä vastoin puutteen aiheuttaman häiriön poistamiseksi syntyneet hallusinatoriset tyydytysmielikuvat sisältävät jo jonkinasteista muistamista ja niillä on selvästi psyykkinen, tosin senhetkisen todellisuuden vastainen, sisältö. Vaikka tyydytyksen hallusinointi auttaa vauvaa sietämään tyydytyksen viipymistä vähäisessä määrin, varsinaisesta odottamisesta ei voi olla kysymys, koska vauvan mielessä ajalla ei ole vielä ulottuvuutta, vaan se rajoittuu kokonaan tähän hetkeen. Vietin representoituminen mielessä ei sisällä puutteen tilaa, vaan sen sisältönä on vietin päämäärä, joka on välitön täyttymys, ja oletettavasti jonkinasteinen mielikuva halun kohteesta. Bion 6 ei pidä hallusinaatioita varsinaisina representaatioina, vaan ne ovat itse asia ja ne ovat syntyneet mielen kyvyttömyydestä sietää pettymystä ja haluamista. Niiden vajavaisuus ei ole representoitumisen, vaan olemisen epäonnistumisessa. (s. 18) Tähkä 7 kuitenkin katsoo mielen rakenteeksi kaikki psyykkiset ilmentymät, joilla on edes jonkinlainen ajallinen kesto. Hallusinaatiot kuuluvat mielen ensimmäisiin viettiä sääteleviin rakenteisiin. (ss ) Esimerkki 2 koskee isompaa lasta, jonka äiti on poissa. Aluksi lapsi kykenee puhumaan siitä, että äiti on poissa, ja hän saattaa kertoa, missä äiti on ja milloin äiti tulee takaisin. Hän saattaa myöskin leikkiä leikkejään ainakin jonkin aikaa keskittyneesti. Kun äiti viipyy edelleen ja lapsen tarpeiden paine kasvaa, tämä keskeyttää leikkimisen, tulee näkyvällä tavalla kärsimättömäksi odottamaan ja alkaa vaatia äidin ilmestymistä paikalle: Milloin äiti tulee? Äidin pitää tulla heti. Lopulta lapsi ei enää siedä sitä, että äiti on poissa: Äiti on jo tullut. Aluksi puutteella, äidin poissaololla, on sijansa lapsen mielessä samanaikaisesti, kuin siellä on myöskin mielikuva täyttymyksestä, äidin paluusta. Hänellä on liikkumatilaa ajassa, kun välittömän tyydytyksen vaatimuksesta on voitu luopua. Mutta puutteen mielikuvalla on sija vain niin kauan, kuin lapsi jaksaa odottaa. Kun lapsen sietoraja ylittyy eikä hän enää jaksa odottaa, puutteen mielikuva häviää ja täyttymyksen mielikuva muuttuu muistuttaen sisältönsä puolesta edellisen esimerkin hallusinatorista tyydytysmielikuvaa. AUTONOMIAPYRKIMYS PUUTTEEN REPRESENTOITUMISESSA Täyttymyksen kieli kehittyy puutteen paikalle Ihminen tuottaa merkityksiä omista tarpeistaan käsin. Mitään muuta merkitystä ei ole. On vain tarpeen sanelema merkitys. Alkujaan merkityksen antamisella oli yksi tarkoitus: muuttaa ympärillä oleva maailma hallusinatorisella tavalla tarpeita tyydyttäväksi. Esim. poissaoleva, mutta kaivattu, objekti tulee välittömästi mielikuvassa läsnäolevaksi, kun sille annetaan nimi ja sitä kutsutaan nimeltä. Tämä on tietenkin todellisuutta vääristävää. Todellisuuteen mukautuminen edellyttää luopumista tarpeiden välittömän tyydyttämisen vaatimuksesta, samalla kun merkitys edelleen kuvastaa yksilön tarpeita ja on suhteessa niihin. Todellisuuteen mukautuminen on aina myöntymistä epätyydyttävään todellisuuteen, mutta vain väliaikaisesti ja suhteellisesti; täydellinen mukautuminen on mahdottomuus. Kielellinen ilmaisu sitoo kiinteämmin eli saattaa sekundaariprosessin piiriin sen, mikä aikaisemmin oli sidottu vain vapaasti liikkuvaan muotoon (frei beweglich) ja kuului primaariprosessin piiriin. Näin jo sanotun ja vielä sanomattoman välille syntyy ero, joka on samalla ero viivästetyn ja välittömän; hallitun ja hallitsemattoman; tahdonalaisen, eli tahallisen, ja tahattoman; autonomisen ja automaattisen toiminnan välillä. Ajattelun perusmuotona voidaan pitää pienen lapsen hallusinointia. Sitä, kun lapsi esim. nälkäisenä hallusinoi rinnan ja imemistilanteen, mikä mielikuva riittää rauhoittamaan lapsen, mutta vain lyhyeksi aikaa, koska nälän tuntemukset tunkeutuvat pakottavina mieleen. Hallusinatorisen tarpeentyydytyksen tehtävänä on siis rauhoittaa sitä levottomuutta ja ahdistusta, mikä syntyy tyydyttämättömien tarpeiden paineesta psyykelle. Hallusinatorinen tarpeentyydytys on pohjana sille ajattelulle ja kielelle, joka tuottaa tyydytysmielikuvia, joka näyttää, missä tyydytys on saavutettavissa, ja jota kutsun täyttymyksen kieleksi. Kielen sanat kutsuvat esiin kaivattuja tarpeentyydytysmielikuvia, vaikka todellinen tyydytys viipyykin. Miten sitten hahmottuvat ajattelussa ja kielessä mielikuvat ja sanat siitä tilanteesta, jonka alkuperäinen kokemus on puute, jännitys, epämukavuus, tuska, ahdistus? Jäsentyvätkö ne kieleen samanaikaisesti kuin tyydytysmielikuvat? Vastaus on: ei, sillä täyttymyksen kieli tähtää puutteen poistamiseen ja hävittämiseen, myöskin mielestä. Mielihyvä-mielipaha -periaatteen mukaisesti mieli pyrkii toimimaan niin, että mielipaha poistuisi välittömästi. Sen ajatteleminen ja jäsentäminen mielikuviksi, sanoiksi ja käsitteiksi edellyttäisi aivan toisenlaista asennetta, jossa on sijaa epämiellyttäville asioille. Ensimmäinen kieli ei siis ole vaikka sen pohjana olevan välittömän kokemuksen sisältö sitä onkin puutteen kieli, vaan täyttymyksen kieli, joka koostuu niistä täyttymyksen mielikuvista, jotka ovat syntyneet puutteen paikalle puutteen paineesta. Puutteesta puhuminen, puutteen kieli, on mahdollista, niin kauan kuin puute on siedettävissä, mutta kun sietokyky ylittyy, vain täyttymyksen kieli on mahdollista. Sivu 3/6

4 Ihminen ei koskaan vapaudu kokonaan täyttymyksen kielestä. Se hallitsee mieltämme nukkuessamme sisällyttämällä unennäköön jokaisen toiveemme, joka voisi herättää nukkujan, ja täyttämällä toiveet, jotta nukkuminen voisi jatkua yhdenkään puutteen sitä häiritsemättä. Valvetilassakin, vaikka puutteen kieli on aktiivisessa käytössä ja tarpeentyydytyksestä huolehditaan harkitusti realiteettiperiaatteen mukaisesti, täyttymyksen kieli tunkeutuu esiin, enemmän tai vähemmän, virhesuorituksissa, kielenlipsahduksissa, leikinlaskussa, mieleenjohtumissa jne. Puhuttu tai kirjoitettu kieli on puutteen kieltä vain denotatiivisen merkityksen osalta, mutta täyttymyksen kieltä konnotatiivisten merkitysten osalta. Edellinen noudattaa sekundaariprosessin mukaista ajattelua, on loogista ja koherenttia, kun taas jälkimmäinen, erityisesti kaksoismerkityksissä ilmaisuissa (freudilainen symboliikka), noudattaa primaariprosessin mukaista ajattelua, menettäen koherentin, loogisen rakenteensa ja sisältäen vastakkaisia keskenään yhteensopimattomia aineksia rinnakkain. Kielen non-verbaalinen oheisviestintä on myös täyttymyksen kieltä, joka syntyy ajan ulottuvuuden ulkopuolella sen romahduspisteessä, välittömän toimintavaatimuksen kurimuksesta. Aika merkitsee odottamista Freudin mukaan tiedostamaton ei sisällä aikaa (zeitlos). Se on ymmärrettävissä ajantajun eli ajan merkityksen puuttumisena. Ajan merkitys on odottaminen, kun tarpeentyydytys viivästyy. Jollei odottamisella ole sijaa mielessä, on yksilö sidoksissa vain tähän hetkeen: kaiken on tapahduttava nyt/heti. Odottamistilanteeseen joutuminen on se tekijä, joka pakottaa psyyken kehittymään. Ja tämä psyyken kehittyminen tuo aina lisää aikaa ja siten vapauttaa välittömän toiminnan pakosta, siitä että tyydytyksen on tultava heti. Jo hallusinatorinen tarpeentyydytys sisältää tietynlaisen aikalisän: mielikuvissa tyydyttyminen rauhoittaa hetkeksi mieltä vaivaavan kiusan, vastaavalla tavalla kuin virtsaamisuni antaa lisää nukkumisaikaa, kun virtsaamisentarve pyrkii häiritsemään nukkujaa hereille ja virtsaamaan. Aikalisä on mahdollinen, kun välittömyys siirretään mielteiden tasolle, jotka kartoittavat mielessä tien tyydytyksen kohteeseen (päämäärään). Luopuminen on silloin ymmärrettävä merkityksessä ei nyt, mutta pian. Jos tie tyydytykseen näyttää katkeavan, kehitystä uudella tasolla ei tapahdu, vaan lapsi pitää kiinni edellisestä vaiheesta tai regredioituu edelleen. Tässä mielessä kysymys luopumisesta saa tarkoin määrätyn sisällön: ei ole mahdollista luopua tyydytyksestä, vaan ainoastaan vaatimuksesta saada tyydytys välittömästi. Pakottava tarvitseminen ja kärsimättömyys tulevat esteiksi ajattelulle ja siten todellisuuden (=puutteen) representoitumiselle mielessä. Vasta kyky sietää viivytystä (luopuminen välittömän tyydytyksen vaatimuksesta) antaa sijaa todellisuuden representoitumiselle. Täyttymys ei yksin johda representaatioiden syntyyn, vaan täyttymys representoituu aina puutteen yhteydessä, joko puutteen paikalle (täyttymyksen kieli) tai puutteen kanssa (puutteen kieli). Odottaminen ja muut kieltäytymiseen liittyvät kyvyt merkitsevät hallinnan kyvyn kasvua, pyrkimystä ottaa asiat omaan hallintaan, erityisesti pettymykset ja niihin liittyvät omat tarpeet. Kun kykenee hallitsemaan omia tarpeitaan, saa lisää liikkumatilaa, lisää vapautta. Puutteen merkitys psyykkisen synnyssä: puutteen kieli Objektiivisesti puutteen kokemus on ei mikään, koska halun kohde (objekti) jää saavuttamatta. Sen vuoksi puutteen representoitumisen tie ei ole objektin vaan subjektin kautta, jolloin subjektiivinen kokemus (minulta puuttuu) sisältää sen vajauksen, mikä objektin tavoittelussa jää saavuttamatta. Halun täyttymys (objektissa) on mielen keskeinen sisältö, ellei puute (subjektissa) pakottaudu esiin. Paine kohti psyykkistä ja tietoista syntyy puutteen, viettien tyydyttämättömyyden, luomasta paineesta, ei täyttymyksestä. Vietti antaa merkityksen ensin hallusinatoriselle toiveentoteumalle, sitten täyttymyksen kielelle ja lopulta puutteen kielelle, samalla kun luopuminen välittömän tyydytyksen vaatimuksesta on aina mukana enemmän tai vähemmän. Kuitenkin tämä eteneminen symbolista kohti katkeaa heti, jos luopumisen pitää olla täydellistä. Usko kompensoi luopumisen. Se silloittaa halun täyttymyksen siirtymisen tasolta toiselle. Usko on luottamusta halun täyttymykseen, jollei tässä elämässä (nyt heti), niin ainakin tuonpuoleisessa (ei nyt, mutta kohta). On mahdotonta, ettei halu täyttyisi, koska silloin kaikki sillat romahtaisivat ja usko palaisi varhaisiin lähtökohtiinsa ja lopulta hallusinatorisiin tyydytysmielikuviin (psykoosi) tai psyykkisen tuhoutumiseen (kuolema). Uskon vahvuus on uskoa tulevaan. Uskon vastakohta on vaatimus kaiken saamisesta tässä ja nyt, välittömästi, ilman odotusta. Psyykkiset rakenteet syntyvät puuttuvan tyydytyksen paikalle luoden ja siirtäen symboliselle tasolle tyydytystapahtuman, jonka osaksi mielikuvat puutteesta jäsentyvät, kuitenkin vasta tyydytysmielikuvien jälkeen, näiden varaan. Voidaan puhua tyydytystapahtuman sisäisestä kartasta, joka kartoittaa tien tyydytykseen ja jossa tyydytysmielikuvat varmistavat sillan tavoin pääsyn yli puutteen aukkopaikan. Ilman näitä siltarakenteita aukkopaikat eivät representoidu kartassa. Sillä vietin kannalta vain täyttymys on tärkeä, ei sen puuttuminen. Nämä psyykkiset siltarakennelmat varmistavat elintärkeän huoltoliikenteen maastossa, jossa perille pääseminen (tyydytyksen saavuttaminen) on uhanalaista. Jos huoltoreitit eivät ole avoinna, mieli ei etene uusille alueille, vaan pysyttelee siellä, missä huolto varmasti pelaa. Puutteen jäsentyminen osaksi tarpeentyydytyksen karttaa merkitsee sitä, että puute saadaan hallintaan ja että se ei enää pääse uhkaamaan tyydytyksen saavuttamista. Vasta tässä vaiheessa ajan kokemus vapautuu nykyhetken pistemäisestä tilasta ja aika saa miellesisällön. Puutteen kielen edellytys on luottamus tarpeentyydytyksen karttaan. Jokainen traumaattinen kokemus, joka todistaa kartan virheelliseksi tai alaltaan puutteelliseksi, palauttaa täyttymyksen kielen uudelleen käyttöön. Traumasta toipuminen on trauman sisältämän puutteen jäsentämistä tyydytyksen karttaan niin, että kartan virheet korjataan ja kartasta paljastunut valkoinen alue kartoitetaan. Yksilöllinen alttius kokea trauma on käänteisessä suhteessa perus- Sivu 4/6

5 luottamukseen, uskoon, että puutteen tullessa täyttymys on kuitenkin saavutettavissa. On kysymys uskosta ja luottamuksesta, jotka tulevat mitatuiksi tulemattoman odottamisessa, tuntemattoman sallimisessa, epävarman sietämisessä. Aina kun usko horjuu, tilanne on vaarassa muodostua traumaattiseksi. Aivan kuten tyydyttämättömien tarpeiden paineen kasvu yli siedettävissä olevan määrän johtaa täyttymyksen logiikan esiintuloon, niin myös traumaattiseksi koituva puutteen tila merkitsee välttämättä puutteen kielen syrjäytymistä ja täyttymyksen kielen ylivaltaa. Näin käy jokaisessa tilanteessa, jossa välittömän tarpeentyydytyksen vaatimus nousee päällimmäiseksi. Puutteen kielen saavuttaminen ja artikuloiminen on aina puutteellista. Siihen yltäminen kulloinkin edellyttää sisäistä kamppailua välittömän tarpeentyydytyksen vaatimusta vastaan. Se merkitsee usein nöyryytystä, tappion tunnustamista, surua ja menetystä, mutta samalla myös uutta psyykkisen elämän aluetta, uutta sisäistä liikkumatilaa, leikin ja kielen luovaa ulottuvuutta. Puutteen kielen rakentaminen on uuden, tuntemattoman alueen, puutteen alueen kartoittamista paikan päällä, uskaltautumista sellaiseen maastoon, jossa tarpeentyydytys on epävarmaa, jossa uskallus ja luottamus, rohkeus ja usko ovat ainoat varusteet matkalla. Pitäytyminen täyttymyksen alueella on pitäytymistä turvallisella ja varmistetulla maaperällä, jonne perääntyminen on tietenkin monta kertaa välttämättömyys, mutta jonne asettuminen pysyvästi merkitsee luovuttamista ja luovan mielen näivettymistä. Sisäistäminen on autonomiapyrkimyksen ilmentymä Pienen vauvan kyvyttömyys huolehtia sen omista tarpeista saattaa sen riippuvaiseksi siitä huolehtimaan ryhtyvän äidin (tai muun henkilön, joka ottaa huolehtimistehtävän omakseen) toiminnasta. Koska riippuvuus ulkoisesta objektista johtaa väistämättä pettymyksiin ja traumoihin, autonomiapyrkimyksen mukaisesti lapsi yrittää hallita näitä pettymyksiä ensin, kun hän ei vielä tajua erillisyyttään, pyrkimällä saamaan äidin omaan hallintaansa entistä paremmin itseä palvelevaksi (self-object), ja sitten, kun sekin tuottaa pettymyksiä, ottamalla äidin suorittamat funktiot omikseen, ryhtymällä itse huolehtimaan omista tarpeista, joista äiti huolehti aikaisemmin (erillistymiskehitys). Autonomiapyrkimyksen päämäärä on puutteen saattaminen subjektin omaan hallintaan, niin ettei puutteelle altistuminen voisi johtaa tulevaisuudessa aikaisemmin koetun trauman toistumiseen. Tämän toteuttaminen tapahtuu sisäänottamisparadigman (psyykkisellä tasolla fyysistä sisäänottamista vastaa sisäistäminen) mukaisesti: se, mitä tarvitaan, otetaan sisään, haltuun, omaksi, jolloin tullaan riippumattomiksi ulkoisesta, siitä, mikä ei ole hallinnassa; tai luovutaan ulkoisesta kehittämällä sellaisia sisäisiä rakenteita, jotka korvaavat ulkoisen tai suojaavat puutteen traumaattista kokemista vastaan. Kuten Freud on todennut, libidon on mahdotonta luopua kohteesta, johon se on kerran kiinnittynyt. Ulkoinen luopuminen on mahdollista, vain jos kohde voidaan säilyttää symbolisen tason psyykkisenä struktuurina, mikä tuo mukanaan uudenlaisen vapauden objektin läsnäolosta, uuden liikkumisen alueen, mikä ei aikaisemmin ollut mahdollista. Objektin menetyksen yhteydessä surutyön puuttuminen merkitsee sitä, että tätä liikkumatilaa ei synny. Tiettyä osaa todellisuudesta ei ole psyykkisellä (symbolisella) tasolla olemassa, koska se (puute) on toiveiden vastaista. Näiden toiveiden kohteelle on löydettävä uusi paikka, ennen kuin todellisuus voi avautua sisäisesti. Halun kohteen sisäistäminen symboliselle tasolle ei ole vetäytymistä narsismin piiriin, vaan se on uudenlaisen autonomian syntymistä suhteessa todellisuuteen, anakliittisen korvaamista symbolisella. Tämä on siis luopumisen malli: luopumista yhtäällä seuraa samanaikaisesti samojen toiveiden sisällyttäminen (sisällöltään) mahdollisimman muuttumattomassa muodossa toisaalla, joko konkreettisesti uuteen korvaavaan objektiin suuntautuen tai symbolisesti sisäisiä rakenteita luoden. Ja mitä on luovuus? Tässä yhteydessä se näyttäisi olevan halulle uusien kanavien, halun kohteiden uudelleen synnyttämistä symbolisella tasolla sisäisiksi rakenteiksi, mikä tekee mahdolliseksi uudenlaisen vapauden suhteessa todellisuuteen, vapauden liikkua aikaulottuvuudella ja vapauden välittömän tarpeentyydytyksen vaatimuksesta. LYHYT YHTEENVETO TÄYTTYMYKSEN KIELESTÄ JA PUUTTEEN KIELESTÄ Täyttymyksen kieli 1. Puutteesta johtuva vaatimus välittömän tyydytyksen saavuttamisesta tähtää puutteen ja kärsimyksen poistamiseen ja estää kaiken muun toiminnan ja ajattelun. 2. Aikaa ei psyykkisellä tasolla ole. Aika on pistemäinen ja sisältää vain tämän hetken. Tulevaisuutta ei ole eikä menneisyyttä. Kaikki tapahtuminen kohdistuu vain tähän hetkeen. Vaikka tyydytyksen lykkääminen ulkoisesti on mahdollista rajoitetusti, se ei representoidu mielessä eikä tapahdu mielen hallinnassa. 3. Odottamisella ei ole sijaa mielessä eikä se representoidu, sillä mielen täyttää kärsimättömyys ja vaatimus välittömästä tyydytyksestä. 4. Vain täyttymys representoituu mielessä, samalla kun puutteen mielikuva tuhoutuu. Täyttymysmielikuva asettuu puuttuvan objektin paikalle. Täyttymyksen kieli tekee siis mielen sokeaksi todellisuudelle sekä objektissa että subjektissa. 5. Symbolifunktio on puutteellinen. Sitä rajoittaa välittömän tyydytyksen vaatimus ja sen seurauksena pitäytyminen tähän hetkeen ja tähän paikkaan, mikä estää leikin ja mielikuvituksen. Puutteen kieli 1. Puutteesta huolimatta luopuminen välittömän tyydytyksen vaatimuksesta on mahdollista, mikä antaa vapautta ja liikkumatilaa. 2. Ajalla on ulottuvuus psyykkisellä tasolla. Nykyhetki on laajentunut tulevaisuuteen. Ja menneisyys on mielessä sekä subjektin että objektimaailman pysyvyyden merkityksessä. Ajan merkitys on odottaminen. Tyydytyksen lykkääminen representoituu mielessä ja se tapahtuu mielen hallinnassa. Sivu 5/6

6 3. Odottaminen representoituu mielessä halun tienä täyttymykseen. Odottamisen tekee mahdolliseksi usko ja luottamus tyydytykseen tulevaisuudessa. 4. Puute representoituu mielessä ei lopullisena vaillejäämisenä, vaan osana tyydytystapahtumaa täyttymysmielikuvien yhteyteen. Puute ei representoidu puuttuvan objektin, vaan subjektin kautta, jonka vajavuutena puute koetaan. 5. Symbolifunktio on pitkälle kehittynyt, mitä kuvastaa tietynasteinen riippumattomuus tarpeentyydytyksestä tässä ja nyt. Leikki ja mielikuvitus ovat mahdollisia. TODELLISUUDEN LÄHESTYMISEN ONGELMA Ajatteleminen liittää meidät olevaiseen, siihen mitä todellisuudeksi kutsumme. Näitä ajatuksiamme todellisuudesta kutsumme tiedoksi. Tieto on siis mahdollista, sikäli kuin kykenemme ajattelemaan ja sikäli kuin ajattelumme heijastelee todellisuutta. Kysymys on siis toisaalta ajattelemisen rajoista ja toisaalta todellisuuskäsityksemme todenvastaavuudesta. Todellisuuden löytämisen ongelma on psyykkisen representoitumisen, merkityksen kehittymisen ja tiedostamisen, ongelma. Se mikä representoituu mielessä ei ole todellisuus sinänsä, vaan halun tie, halun toteutumisen kartta todellisuudessa. Kuten vesi virratessaan maastossa löytää mahdollisen virtausreitin, niin myös halu hakee todellisuudesta toteutumismahdollisuutensa. Ja kuten veden virtausreitti piirtää maastosta kolmiulotteisen kartan, niin myös mieli muodostaa todellisuudesta halun toteutumisen kartan. Tämän kartan jokainen piste saa arvon sekä todellisuuden että halun koordinaatistoissa. Todellisuus hahmottuu aina subjektin kokemisen ja toiminnan kautta subjektin tarpeista käsin. Mitään muuta todellisuutta ei ole löydettävissä. Subjektin tarpeet ovat läsnä ihmisen kaikessa toiminnassa kaiken aikaa. Tämä koske yhtä lailla ympäristön havaitsemista, joka objektiivisuudessaankin on tarpeen sanelemaa. Tarpeet tulevat aina lopulta vastaan subjektin liikkumista pakottavina, ohjaavina ja rajoittavina ehtoina. Mahdollisuutemme saada tietoa todellisuudesta on aina suhteellista, ja on mahdollista vain siinä määrin, kuin välittömän tarpeentyydytyksen vaatimuksesta (täyttymyksen kieli) on voitu luopua ja toiminnasta tässä merkityksessa (acting-out). Todellisuuden lähestyminen on aina mukautumista puutteeseen; se on subjektin puutteellisena kokemista ja oman epätäydellisyyden myöntämistä; kuitenkin siinä toivossa/uskossa, että täyttymys voisi tulla myöhemmin. Se, mitä emme voi ajatella, rajoittuu tietämisen tuolle puolen: toisaalla sinne, missä halun välitön vaatimus täyttymyksestä ei jätä tilaa ajattelulle, missä ei ole vaihtoehtoja, missä ei ole tilaa leikille, ja toisaalla sinne, minne halumme ei saa meitä kurkottamaan. Todellisuutta lähestyessämme joudumme siis liikkumaan koko ajan subjektiivisuuden (halun) alueella. Täydellinen objektiivisuus alkaa sieltä, missä halu lakkaa. Mutta samalla kun halu saavuttaa absoluuttisen nollapisteen, myös kaikki liike lakkaa ja etenemisemme tälle absoluuttisen totuuden alueelle pysähtyy. Bion 8 on käsitellyt totuuden lähestymisen ongelmaa psykoanalyyttisessa hoidossa analyytikon kannalta. Hän on sitä mieltä, että, jos analyytikon omat tarpeet, jotka voivat ilmetä haluna muistaa, ymmärtää, auttaa, parantaa jne, täyttävät analyytikon mielen, ne tekevät hänet kykenemättömäksi vastaanottamaan ja ymmärtämään sitä, mikä hoitotilanteessa ei ole vielä hahmottunut ymmärrettäväksi. Sellaisen tilanteen sietäminen, jota ei ole mahdollistakaan heti hahmottaa, joka vaatii kärsivällistä odottamista pitkiäkin aikoja ja joka voi sisältää huomattavan määrän ahdistusta ja pahaa oloa, on hyvin turhauttavaa analyytikon omien tarpeiden kannalta. (ss ) Bionin pohdiskeluissa on selvä yhtymäkohta edellä hahmottelemaani puutteen psykologiaan. Hän päätyy samankaltaiseen johtopäätökseen, että analyytikon on luovuttava omien tarpeiden tyydyttämisestä, jotta todellisuuden (puutteen) tulemiselle ymmärrettävään muotoon jäisi tilaa. Välittömän tarpeentyydytyksen vaatimuksesta kiinnipitäminen rajoittaa mielen toiminnan täyttymyksen alueelle, jolloin puutteella ei ole sijaa. Bion puhuu tieteellisestä mielentilasta, joka toteutuu uskon aktissa (act of faith). Siinä analyytikko antautuu niiden kokemusten vietäväksi, mitkä tulevat vastaan, sulkeutumatta oman tietämisen turvallisiin asemiin. Bion kutsuu tätä olemisen tilaa kärsivällisyydeksi (patience) säilyttääkseen sen mielleyhteydet kärsimiseen ja turhaumien sietämiseen. Tällainen kärsivällinen mielentila tulisi säilyttää, kunnes hahmo tulee esiin. Tätä seuraavaa olemisen tilaa Bion nimittää varmuudeksi (security) säilyttääkseen sen mielleyhteydet turvallisuuteen ja ahdistuksen vähenemiseen. Hän toteaa, että oikeaa tulkintaa seuraa yleensä masennuksen tunne ja että kärsivällisyyden ja varmuuden vuorottelu ovat merkki siitä, että työssä saavutetaan arvokkaita tuloksia. (s. 124) 1 Barthes R Tieteestä kirjallisuuteen (De la science à la littérature 1967). Julkaistu suomeksi kokoomateoksessa: Tekijän kuolema, tekstin syntymä. Suom. Rojola L, Thorel P. Tampere: Vastapaino 1993; Barthes R Historian diskurssi (Le discours de l historie 1967). Julkaistu suomeksi kokoomateoksessa: Tekijän kuolema, tekstin syntymä. Suom. Rojola L, Thorel P. Tampere: Vastapaino 1993; Freud S. Instincts and their Vicissitudes (Triebe und Triebschicksale 1915). SE vol. 14: Ricœur P. Freud and Philosophy, An Essay on Interpretation. New Haven: Yale University Press Freud S. The Ego and the Id (Das Ich und das Es 1923). SE vol. 19: Bion W R. Attention and Interpretation. London: Tavistock Publications Tähkä V. Mind and its Treatment. Madison, CT: International Universities Press Bion W R. Attention and Interpretation Sivu 6/6