Klintti. tekee Virosta ainutlaatuisen

Transkriptio

1 29 kuva Hanna Kaisa Hellsten Türisalussa klintin päällisosa on kauniin kerroksellinen. Luonnonnähtävyydelle on hyvät opasteet, joten myös satunnaisen matkailijan on helppoa löytää paikalle. Klintti tekee Virosta ainutlaatuisen Tapio Lindholm tt, dosentti, johtava asiantuntija suomen ympäristökeskus Viron ja Suomen välissä on vain sadan kilometrin levyinen Suomenlahti. Silti luonto on hyvin erilaista. Syynä on erilainen kallio- ja maaperä. Suomen kallioperässä näkyvät vain maapallon varhaisvaiheet sekä jääkauden jälkeiset tapahtumat. Pohjois-Viron klintti on puolestaan luonnontieteellinen arkisto prekambrikauden lopusta ordovikikauteen. S uomessa kallio- ja maaperä on vanhaa peruskalliota, jota useat jääkaudet ovat hioneet ja maaston muodot ovat vaihtelevia, muodostaen rannikolle saariston. Pohjois-Virossa maisema on tasaista ja saaria on vähän. Paleotsooiset sedimenttikivet peittivät aikoinaan myös Suomea. Täältä ne ovat jo kuluneet pois, mikä selittää maiseman erilaisuutta. Viron kallioperän sedimenttikivissä on paljon kalkkia. Suomen kovan peruskallion ikä arvioidaan vähintään pariksi miljardiksi vuodeksi. Viron kallioperä on nuorempaa: vanhimmatkin kerrokselliset kalliot ovat enintään noin 55iljoonan vuoden ikäisiä. Tutustumalla Viron kallioperään voi tehdä aikamatkan maapallon elämän historiaan. Sen voi aloittaa vaikkapa keskeltä Tallinnaa. Tallinnan keskeinen nähtävyys, Toompea on kalkkikivikohoutuma. Sitä voi kutsua jäännösvuoreksi tai fossiilien jäännösvuoreksi. Pitkän

2 30 Pohjanlahti N km Laatokka Itämeren klintti Pohjois-Viron klintti Inkerin klintti Siluuriklintti Öölannin klintti ITÄMERI Hermannin tornin rinteenpuoleisen seinän alaosasta matkailija voi bongata sedimenttikiveä ja siinä olevia fossiileja, alkeellisten merieläinten kivettymiä. Toompea on siis ensikosketus Pohjois-Viron klinttiin. Eroosion syövyttämä törmä Klintti on sedimenttikiveen eroosion vaikutuksesta syöpynyt laaja törmä eli kliffi. Klintti tarkoitti alkuaan nimenomaan Viron Suomenlahden puoleisen rannikon abraasiotörmää eli rapautumistörmää, mutta nimitys sai myöhemmin yleisemmän merkityksen. Baltian klintti erottaa toisistaan Fennoskandian kilveksi nimetyn peruskallioalueen ja nuoremmista, selvästi kerroksellisista kivilajeista muodostuneen alueen. Rakenteena Baltian klintti on Euroopankin mittakaavassa ainutlaatuinen. Viron pohjoisrannikon kalkkikivijyrkänne on Baltian klinttiä ja on maan kansallinen symboli. Toompea, Ontikan rantajyrkänne ja Valasteen putous ovat Viron suosituimpia nähtävyyksiä. Pohjois-Viron kalkkikivinen klintti on osa laajempaa Baltian klinttiä, jonka kokonaispituus on km. Tästä 250 km on Viron maaalueella. Klintti alkaa Öölannin länsirannikolta ja se jatkuu saaren pohjoisrannikolta meren alla Osmussaarelle ja edelleen Pakrin saarille. Viron rannikolla klintti alkaa Pakrin niemimaalta. Idässä klintti jatkuu maan rannikkoa pitkin Venäjälle, Inkerinmaan ja Leningradin alueiden läpi. Lopulta klintti se hautautuu Devonikautisten kerrostumien alle Laatokan etelärannalla. Korkeimmillaan törmä on 55,6 metriä merenpinnasta Ontikassa Viron itäosassa. Pohjois Viron klintin lisäksi Baltiassa on kaksi muuta klinttiä. Nämä ovat eteläisemmät ja nuoremmat Siluuriklintti ja Devoniklintti. Kalkkikiviset rantakalliot Pohjois-Viron kalkkikivinen kallioranta muodostaa upeimman osan kilometriä pitkästä Baltian klintistä, Hyvin säilyneiden kivettymien ansiosta Viron kalkkikivinen rannikko on maailmanlaajuisesti merkittävä. Vielä nytkin nämä 60iljoonaa vuotta vanhat mineraalikerrostumat ovat täsmälleen samat kuin silloin, kun ne kerrostuivat merenpohjaan. Klintin kerrostumat ovat peräisin trooppisesta merestä ajalta, jolloin nykyinen Pohjois- Eurooppa oli vielä päiväntasaajan tienoilla. Klintti koostuu merieliöiden kalkkipitoisten kuorien kivettyneistä jäännöksistä. Kalkkikivikerrosten välissä on öljyliusketta, Viron ensisijaista fossiilista polttoainetta, joka on muodostunut muinaisista levistä. Viron öljyliuske lukeutuu asiantuntijoiden mukaan maailman laadukkaimpiin Klintin yläpuolella oleva ohut maaperä on kasvualusta ainutlaatuisille kasviyhdyskunnille: katajaa kasvavia alvareita esiintyy vain Virossa ja joillakin Etelä-Ruotsin paikkakunnilla. Keidassuot ovat varsin samannäköisiä kuin Etelä-Suomessa, mutta letot ovat runsaita ja Keski-Euroopan kalkkilettojen kaltaisia. Klintti on jyrkänne, mutta maisemat sen päällä ovat hyvin tasaisia. Klintin ja rannan suhde vaihtelee. Osa klintistä on meressä ja osa maalla, mutta paikoin jyrkänteen alla kasvaa rehevää lehtimetsää jalavineen, lehmuksineen ja saarnineen. Vaikeakulkuisuuden takia metsät ovat säästyneet hakkuilta. Metsäkaistale on vain 50 10etriä leveä, mutta kasvistoltaan ainutlaatuinen. Botanisti Jaanus Paal on kuvannut klinttiin liittyen omia kasviyhteisöjä, erityisesti kuuruohoon liittyen. Klinttimetsä on muutenkin omintakeinen. Sieltä voi löytää sinijuuren, keltapeipin, metsäpähkämön, keltavuokon, imikän, konnanmarjan lehto-orvokin, vuohenkellon ja kurjenkellon ja monta muuta kasvilajia. Törmästä tihkuva vesi luo oman lisänsä monimuotoisuudelle, se luo hyvän kasvuympäristön erityisesti sammalille. Klintti tuottaa tihkutörmän lisäksi lähteitä, upeita putouksia ja koskia. Klintin yläpuolella virtaavat Pohjois-Viron joet muodostavat koskia ja pienehköjä putouksia. Niistä korkein on 32-metrinen Valasten putous ja voimakkain Jägalan putous. Kivinen luonnon arkisto Pohjois-Viron klintti, mahdollistaa jopa 50iljoonaa vuotta vanhojen kivien tutkimisen. Osmussaaresta Itä-Viroon voidaan seurata kambrija ordovikikausien merien ja merieläimistön

3 31 kehittymistä. Törmä paljastaa sedimenttikivilajeja, jotka ovat säilyneet vahingoittumattomina maankuoren liikkeissä. Niissä on nähtävillä hyvin säilyneitä fossiileja, joiden avulla on saatu arvokasta tietoa kambri- ja ordovikikausien alueellisiin stratigrafialuokituksiin. Pohjois-Viron kalkkikivinen rannikko on kuin maailmanhistorian kivinen arkisto, joka on nähnyt mannerlaattojen liikkeitä ja törmäyksiä, tulivuorten purkauksia, meteoriittien vaikutuksia sekä meren ja muinaisten jokien kuluttavia voimia. Vielä nytkin, 60iljoonaa vuotta myöhemmin, nämä mineraalikerrostumat ovat täsmälleen samat kuin silloin, kun ne kerrostuivat merenpohjaan. Pohjois-Viron klintti on sekin vain pala eliöhistorian aikajanaa. Ordovikikausi oli geologinen ajanjakso, joka on toinen paleotsooisen maailmankauden kuudesta jaksosta. Se oli selkärangattomien valtakautta. Kausi alkoi pienellä joukkotuholla jokseenkin 49iljoonaa vuotta sitten ja päättyi suurempaan joukkotuhoon 443,5 miljoonaa vuotta sitten. Nuorempia kerrostumia on jo Etelä-Virossa, jossa on siluuri- ja devonikauden kerrostumia. Silti nykyajan ja Viron luonnon kerrostumien välistä puuttuu useita geologisia ajanjaksoja: hiilikausi, permikausi, triaskausi, jurakausi, liitukausi, sekä paleogeeninen ja neogeeninen ajanjakso. Näitä löytyy jo Keski-Euroopasta. Viimeisimmästä eli kvartäärisesta ajanjaksosta Virossa on jäljellä vain viimeisen jääkauden jälkeiset holoseenin kerrokset. Prekambrikausi Suomessa kivet ovat prekambrisia ja tämän ajanjakson kivet ovat klintin alla. Suomalainen peruskalliio hautautuu Suomenlahden alla sedimenttikivien alle. Siksi rannat ovat niin erilaisia. Suomen kallioperä kuuluu vanhaan prekambriseen Pohjois- ja Itä-Euroopan peruskallioalueeseen eli Fennosarmatian peruskalliokratoniin, joka on eräs Euraasian mantereen vanhimmista osista. Prekambrikausi alkoi noin 460iljoonaa vuotta sitten ja päättyi 541 miljoonaa vuotta sitten. Tämä ajanjakso kattaa noin seitsemän kahdeksasosaa koko maapallon historiasta. Se kuitenkin tunnetaan heikosti, sillä tältä ajalta on säilynyt melko vähän fossiileja. Kauden alussa Maa oli aivan täysin sula. Tämän jälkeen maan kiinteä pinta ja alkumeri syntyivät kun kaasukehän jäähdyttyä sen vesihöyry satoi Maahan. Alussa maapalloon kohdistui voimakasta meteoriittipommitusta ja tulivuoritoiminta oli aktiivista. Ilmakehä saattoi olla pitkään kuuma kasvihuoneilmiön takia tai vii- Vesi Klintti kelpaisi maailmanperintökohteeksi Kalkkikivi on Viron kansalliskivilaji, joka tunnetaan myös Pohjolan marmorina. Sitä on käytetty rakennusmateriaalina yli vuoden ajan. Kalkkikivestä on rakennettu Tallinnan Vanhakaupunki ja useat Viron linnat ja kartanot. Sitä on viety jopa Pietariin tsaarin palatsien rakennustyömaille. Toisaalta monin paikoin Virossa näkee jääkauden tuomista peruskalliokivistä muurattuja rakennuksia. Varsinkin Helsingissä on rakennuksia, joiden lattia tai raput on tehty virolaisesta kalkkikivestä. Fossiileja voikin bongata lattioista, varsinkin orgdovikiajan kookkaita oikosarvia. Niitä voi nähdä Ateneumin taidemuseon portaissa tai rautatieaseman entisen Eliel-kahvilan lattiassa. Myös pääpostitalon katutasossa Elielinaukion puolella oleva sisääntulo on päällystetty Viron vihreänharmaalla kalkkikivellä. Oikosarvien jäänteitä löytyy myös Porvoon vanhoissa kivirakennuksissa. Pohjois-Viron klinttiin liittyy luonnon monimuotoisuutta, luonnonhistoriaa, geologiaa, maisemia, ja monitasoista kulttuuria. Pohjois Viron klintti onkin ehdolla Unescon maailmanperintökohteeksi m 1 5 m Kvartäärikerrostumat kalkkikivi öljyliuske glaukoniittihiekkakivi obolushiekkakivi kambrikautinen hiekkakivi 5 m

4 32 Geologiset kaudet (nykyajasta kambrikauteen, keltaisella Baltian klintin sisältämä aikajakso) Maailmankausi Kausi Alkoi milj vuotta sitten Tapahtumia kenotsooinen kvartääri(kausi) 1,81 ihmisen suku (Homo) syntyy neogeeni 23,8 ruohovartiset kasvit yleistyvät paleogeeni 65,5 nisäkkäiden aika alkaa mesotsooinen liitukausi 142,0 kausi päättyy dinosaurusten sukupuuttoon jurakausi 205,1 käpypalmujen kausi triaskausi 250 dinosaurusten edeltäjät tekodontit syntyvät paleotsooinen permikausi 292 lieko- ja kortekasvien asema heikkenee (kivi)hiilikausi 354 sammakkoeläimet monimuotoisia devonikausi 417 kalojen valtakausi siluurikausi 440 elämä leviää maalle (maakasveja) ordovikikausi 495 ensimmäiset kalat syntyvät kambrikausi 545 elämä meressä monimuotoistui Ediacarakausi eli vendikausi kambrikauden loppua Kenotsooinen maailmankausi Viimeisin kenotsooinen maailmankausi jaetaan nykyään kolmeen kauteen jotka edelleen jakautuvat kahdeksaan epookkiin: paleogeenikausi (paleoseeni, eoseeni, oligoseeni), neogeenikausi (mioseeni, plioseeni) ja kvartäärikausi (pleistoseeni ja holoseeni). Vanhempi, perinteinen jaottelu oli kahteen pääkauteen, tertiääriin (=paleogeeni+neogeeni) ja kvartääriin. Kenotsooinen maailmankausi taas jaetaan kolmeen kauteen jotka edelleen jakautuvat kahdeksaan epookkiin: paleogeenikausi (paleoseeni, eoseeni, oligoseeni), neogeenikausi (mioseeni, plioseeni) ja kvartäärikautsi (pleistoseeni ja holoseeni). Vanhempi, perinteinen jaottelu oli kahteen pääkauteen, tertiääriin (=paleogeeni+neogeeni) ja kvartääriin. letä nopeasti. Aurinko oli pitkään nykyistä himmeämpi, ja kasvihuoneilmiö lämmitti Maata. Varhaisimmat prekambrikauden fossiilit ovat noin 3,5 miljardia vuotta vanhoja bakteereja. Monisoluinen elämä syntyi vasta kauden lopulla. Merkittävä hyppäys oli aitotumaisten solujen synty sekä yhteyttämisen alku ja hapen määrän lisääntyminen alkuilmakehässä noin 2 miljardia vuotta sitten. Tältä ajanjaksolta ovat Tampereen Aitolahdelta löytyneet Corycium enigmatum -nimen saaneet alkeellisiksi sinibakteereiksi tunnistetut fossiilit. Suomen alueella on vain prekambrista kalliota ja siitä rapautunutta soraa ja hiekkaa sekä holoseenista, jääkauden jälkeen kertynyttä turvetta. Luonnostamme löytyvät siis geologisten aikakausien ääripäät. Meiltäkin on löytynyt joitakin pieniä jäänteitä prekambrista kautta nuoremmista kerroksista. Ediacara eli Vendikausi Ediacarakausi oli elämän runsastumisen aikaa. Ediacarakausi oli prekambrin ja proterotsooisen aionin päättänyt geologinen ajanjakso miljoonaa vuotta sitten, välittömästi ennen paleotsooisen aionin ja kambrikauden alkua. Aiemmin käytetty nimitys vendikausi vastaa osapuilleen tätä jaksoa. Ediacarakaudella alkoi monisoluisten eliöiden kehitys ja levittäytyminen. Sen alussa kehittyi alkeellisia paikoillaan pysyviä merieläimiä, jotka kaudella kehittyivät edelleen, alkoivat liikkua ja saalistaa. Ediacaran eläimistöön kuului merisulkamaisia eläimiä, meduusoja, sienieläimiä, jaokkeisia käsnäjalkaisia muistuttavia eläimiä ja monia vielä luokittelemattomia eliöitä. Ediacara-eläimet saattoivat syödä mikrobimattoja. Ediacaran loppupuolelta on löydetty matojen ja muiden eliöiden mutaan jättämiä kivettyneitä jälkiä. Monet ediacaraeläimet olivat hyvin litteitä, joskus pyöreitä ja joskus pitkulaisia. Litteys liittyi luultavasti eläinten alkeellisuuteen ja tukirangan puutteeseen. Kambrikauden alussa kehittyneet saalistajat lopulta hävittivät mikrobimatot ja ediacarafaunan sukupuuttoon. Vendia muistutti jaokkeetonta trilobiittia ja oli tuon ajan johtofossiili. Ediacara-lajeja pidetään nykyisten eläinten kantamuotoina, mutta lajeja on löydetty vain hieman yli sata. Näistä on vaikea johtaa kehityslinjoja nykyeliöstöön. Ediacarakerrosta on klintissä näkyvillä monissa paikoin klintin tyvellä. Kambrikausi Kambrikausi oli monisoluisten kuorellisten merieläinten nopean kehityksen aikaa. Maaeläimiä ei vielä ollut. Uusia lajeja ja eläinryhmiä syntyi nopeasti, niistä jotkut myös katosivat pian. Kambrikauden räjähdys ajoitetaan varhaiskambriin joka oli noin iljoonaa vuotta sitten. Epävarmuutta kambrikauden ajoituksesta

5 33 on kuitenkin ainakin 2iljoonaa vuotta. Kambrikauden eläimet olivat enimmäkseen selkärangattomia. Lämpimissä ja matalissa merissä eli molukkirapumaisia trilobiitteja ja nilviäisiä. Kambrikausi merkitsi valtavaa hyppäystä fossiilistossa prekambrikauteen verrattuna., Fossiilistoon ilmaantui noin 1600 lajia, kun aikaisemmalta ajalta on löydetty noin 100 lajia. Lajien määrä yli kymmenkertaistui miljoonan vuoden aikana. Kambrikauden räjähdyksen esihistoria on osin hämärä. Sen arvellaan ulottuvan miljoonan vuoden taakse nykyhetkestä. Kambrikauden räjähdystä voidaan selittää todellisella evoluution käynnistymisellä ja eliömäärän lisääntymisellä kylmän jääkauden jälkeen ja myös kovakuoristen lajien, kuten trilobiittien, säilyvydellä fossiiliaineistossa. Lisäksi kambrikaudella ilmastonmuutos saattoi luoda olot, joissa fossiloituminen oli helpompaa. Kambrikauden kerroksia on klintissä näkyvillä sinisavikerroksina ja kambrisina tasanteina. Ordovikiaika Kausi alkoi pienellä eliöiden joukkotuholla jokseenkin 49iljoonaa vuotta sitten ja päättyi suurempaan joukkotuhoon 443,5 miljoonaa vuotta sitten. Eri tutkijoiden mukaan kausi kesti 50 8iljoonaa vuotta. Kaudelle on tyypillistä merieläinten runsaslajisuus ja nopea kehittyminen. Merissä eli meduusoja ja oikosarvia, mustekalaa muistuttavia kuorellisia nilviäisiä. Ordovikikaudella sienieläimet kehittyivät ja ensimmäiset varsinaiset selkärankaiset, leuattomat panssarikalat ilmestyivät. Maalle ilmestyi alkeellisia leviä, vedessä eli jo putkilokasveja Ordivikikaudella eli koralleja, meritähtiä, merisiilejä ja brakiopodeja, jotka olivat simpukoita muistuttavia kuorellisia, litteitä eläimiä. Kambrikauden lopussa trilobiitteja oli kuollut runsaasti, mikä jätti tilaa muiden merieläinten lajiutumiselle. Uusia brakiopodilajeja syntyi paljon. Korallimaiset sammaleläimet ja merililjat ilmestyivät ordovikikauden tropiikin meriin. Trilobiittilajeja ilmestyi myös uudestaan lisää. Helmiveneet lajiutuivat merkittävästi ordovikikauden alkupuolella. Graptoliitit ilmestyivät Tremadoc-kaudella. Aluksi ne olivat planktonmaisia eliöitä, joista kauden lopulla kehittyi korallimaisia yhdyskuntia. Kauden keskivaiheilla, noin 47iljoonaa vuotta sitten, ilmestyivät oikosarvet, mustekalamaiset kuorelliset eliöt, joiden kuori muistutti pitkää jäätelötuuttia. Kaudella ilmestyivät myös sammaleläimet. Leuattomat kalat eli nahkiaisten tapaiset kalat ja panssarilliset alkukalat, ostrakodermit, kehittyivät vesiin. Ostrakodermien pään ja eturuumiin peittänyt panssari suojasi luultavasti meriskorpioneja vastaan. Ne keräsivät ravintoa pohjamudasta kuin pölynimurit. Australiasta on löydetty varhaiselta ordovikikaudelta peräisin olevia kalojen jäänteitä. Myöhäisellä ordovikikaudella tapahtui merieläinten joukkotuho, joka johtui luultavasti jääkauden alkamisesta. Kaikkiaan jääkausia on ollut useita eri aikakausien aikana. Pohjois-Viron klintin kertomus päättyy pinnan ordovikikautiseen kalkkilaattaan. Pohjois-Viron luonto on erilaista kuin Etelä-Viron. Tämä johtuu paljolti siitä että siellä pinnassa on nuoremmat siluuri- ja devonikaudelta peräisin olevat kerrostumat. Niistä löytyy vastaavasti kehittyneempiä fossiileita. Kirjallisuutta. Alku-Neva erotti Suomen ja Viron Suomen ja Viron kallioperä poikkeavat täysin toisistaan. Suomen kalliot ovat maapallon vanhimpina aikoina syntyneitä graniitteja, gneissejä ja liuskeita - peruskalliota. Virossa peruskallio on puolestaan satojen metrien syvyydessä ja sen päällä on n miljoonaa vuotta sitten kerrostuneita sedimenttikiviä, kalkkikiveä, hiekkakiveä ja savea. Mutta myös Etelä- Suomesta on löytynyt Viron kivilajien ikäisiä sedimenttikiviä peruskallion raoista, altaista ja jopa kallion päältä. Tästä on päätelty, että myös Suomi ja Suomenlahti on muinoin ollut sedimenttikivien peitossa. Sitä ei tarkasti tiedetä, miksi Suomen ja Viron väliin on muodostunut lahti ja miksi etelärannalla on klintti. Erään teorian mukaan, Suomenlahden altaan arvellaan syntyneen, siten, että sen paikalla on alun perin ollut joki, jolle on annettu nimeksi alku-neva. Joki on syövyttänyt aikojen kuluessa helposti kuluvaa pehmeää sedimenttikiveä ja niin on todennäköisesti syntynyt syvenevä jokilaakso. Tuo muinaislaakso on ilmeisesti ollut jyrkkäreunainen, sillä etelässä on ollut vastassa rakoiluun taipuvaisia kalkkikiviä, kuten Pohjois- Viron törmässä on vielä nykyäänkin. Joki on uurtautunut eteläsuuntaan kalteviin rapautumisherkkiin kiviin. Yläpuoliset kalkkikivilaatat ovat romahdelleet alas. Näin on etelärinne vetäytynyt jyrkkänä kohti etelää ja laakso on vähitellen levinnyt laajemmaksi altaaksi. Törmän perusmuoto on ilmeisesti syntynyt tällä tavalla. Suomen puolella peruskallio paljastui nopeammin, sillä sen päällä oli vähemmän sedimenttikiviä kuin Virossa. Eroosio- ja rapautumistekijät eivät pystyneet syövyttämään peruskalliota, ja se jäi pintaan näkyviin. Viron rannikkoon ovat vaikuttaneet myös useat jäätiköitymiset, niiden välisten lämpimien aikojen tyrskyt ja pienempien jokien törmiin uurtamat jokilaaksot. Pelkkä alku-neva ei selitä yksin sitä, miksi Pohjois-Viron rannikko on sellainen kuin se on. Suuroja, K. 2006: Baltic klint in North Estonia as a symbol of Estonian nature. Ministry of Environment. 226 pp. ISBN