Kutsuttu palvelemaan. Opiskelijoiden ajatuksia diakonaattiuudistuksesta

Transkriptio

1 Kutsuttu palvelemaan Opiskelijoiden ajatuksia diakonaattiuudistuksesta Lasse Harjula Teemu Kallio Jari Kankkunen Opinnäytetyö, syksy 2005 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Pieksämäen yksikkö Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma Sosionomi (AMK)

2 TIIVISTELMÄ Harjula, Lasse & Kallio, Teemu & Kankkunen, Jari. Kutsuttu palvelemaan: Opiskelijoiden ajatuksia diakonaattiuudistuksesta, Pieksämäki, syksy 2005, 59 s. 1 liite. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Pieksämäen yksikkö, Diakoninen sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan koulutusohjelma, sosiaali- ja kasvatusala, sosionomi (AMK), kirkon nuorisotyönohjaaja. Opinnäytteen tarkoituksena oli selvittää opiskelijoiden käsitystä diakonaattiuudistuksesta. Tarkoituksena oli myös vertailla tuloksia virkarakennekomitean tuloksiin. Lisäksi tarkoituksena oli saada tietoa siitä, miten kirkonalan koulutuksen tulee muuttua uudistuksen myötä. Samalla opiskelijat saivat tietoa uudistuksesta. Tutkimusmenetelmä oli kvantitatiivinen. Aineisto kerättiin strukturoidun kyselylomakkeen avulla. Tutkimukseen osallistui 85 kirkonalan opiskelijaa Pieksämäen yksiköstä. Kysely toteutettiin luokissa kullekin ryhmälle ennalta sovittuina ajankohtina. Luokissa he saivat alustuksen, jonka jälkeen he vastasivat kyselyyn. Kyselylomakkeen strukturoidut kysymykset on analysoitu SPSS-ohjelman avulla. Avoimet kysymykset on analysoitu sisällön analyysin avulla. Tulokset osoittavat, ettei opiskelijoilla ole tarpeeksi tietoa uudistuksesta. Tuloksista käy ilmi myös, että opiskelijat ovat lähes samaa mieltä uudistuksesta virkarakennekomitean kanssa. Suurinta kritiikkiä osakseen sai ehdotus muista kirkollisista toimituksista osana diakonaattia. Opiskelijat osoittivat vastauksillaan kaipaavansa lisää monipuolisempaa kirkollista opetusta, jotta he pystyisivät kohtaamaan uudistuksen. Asiasanat: diakonia; kutsumus; vihkiminen; kirkon työntekijät; opiskelijat; tutkimus; kvantitatiivinen tutkimus Säilytyspaikka: Diakonia-ammattikorkeakoulu, Pieksämäen yksikkö, kirjasto

3 ABSTRACT Lasse Harjula, Teemu Kallio, and Jari Kankkunen. Called to Serve. Students Thoughts about the Diaconate Reform., Pieksämäki, Autumn 2005, Language: Finnish, 59 pages, 1 appendices. Diaconia Polytechnic, Pieksämäki Unit, Degree Programme in Diaconal social Welfare, Health Care and Education, Option in Christian Youth Work. Bachelor of Social Services. The purpose of our study was to clarify what kind of views students have on the diaconate reform. The purpose was to compare the results with those of the appointment construction committee. In addition, purpose was to gain knowledge of the changes that need to be made in the education of students of the church field. At the same time, the students were able to get information of the changes. The study was made as a quantitative study. The data was collected by means of a structured questionnaire. 85 students of the church field from the Pieksämäki Unit took part in the study. The questionnaire was executed in classrooms at a time that was set in advance. In the classrooms the students were presented with an introduction, after which they answered the questionnaire. The structured questions of the questionnaire have been analysed with the SPSS-program. The open questions were analysed by the method of content analysing. The results show that students do not have enough knowledge of the reform. The results show also that the students almost agree with the views of the reform that have been given by the appointment construction committee. The most criticism was given to the proposal of other ecclesiastic functions as a part of the diaconate. The answers of the students show that they wish for a more versatile ecclesiastic education to be able to meet with the demands of the reform. Key words: Diaconia; Vocation; Ordination; Employees of the Church; Students; Research; Quantitative Research Stored at: Diaconia Poytechnic / Library of the Pieksämäki Unit

4 SISÄLLYS 1 JOHDANTO DIAKONAATIN HISTORIAA Ennen vuotta ja 1980-luku Keskustelu virkaan vihkimisestä ennen 1990-lukua Diakonaatti keskustelu 1990-luvulta lähtien Tilanne tällä hetkellä DIAKONAATTIKESKUSTELU MAAILMALLA Roomalaiskatolinen kirkko Ortodoksinen kirkko Diakonaatti Saksassa Diakonaatti USA:n luterilaisessa kirkossa Diakonaatti keskustelu pohjoismaissa YHTEINEN VIRKA yhteisen viran tehtävät Kirkon yksi palvelemisen virka Diakonin tehtävät messussa TUTKIMUKSEN TOTEUTUS Tutkimusongelma Tutkimusmenetelmä Otos Kyselylomake Tutkimuksen kulku Tutkimuksen luotettavuus TULOKSET Taustatietoja Palkkaus, työaika ja koulutus...27

5 6.3 Diakonian sisältöön liittyvät väittämät Väittämät diakonaattiin kuuluvista viroista Kutsumukseen ja vihkimykseen liittyvät väittämät Väittämät diakonaattiin liittyvistä lisätehtävistä Tunnepohjaiset kysymykset Uudistamisen tärkeys Työn lisääntyminen Viran arvostus Pelkoa uudistuksesta Työn vaativuus Valvottavuus uudistuksen jälkeen Työn luovuus Avoimet kysymykset JOHTOPÄÄTÖKSET Palkkaus, työaika ja koulutus Diakonian sisältöön liittyvät väittämät Väittämät diakonaattiin kuuluvista viroista Kutsumukseen ja vihkimykseen liittyvät väittämät Väittämät diakonaattiin liittyvistä lisätehtävistä Tunnepohjaiset kysymykset Avoimet kysymykset POHDINTAA...51 LÄHTEET JA KIRJALLISUUS...53 LIITTEET...54 LIITE 1:Kyselylomake...54

6 1 JOHDANTO Suomen evankelisluterilainen kirkko on keskustellut virkauudistuksesta jo yli 30 vuoden ajan. Tähän päivään mennessä kehitystä on tapahtunut lyhyin askelin. Askeleet ovat kuitenkin vääjäämättä johtamassa suuntaan, jossa virkauudistus on tosiasia. Kun uudistus tulee voimaan, on seurakuntien suoritettava ankaraa itsetutkiskelua. Virkojen yhdistäminen tulee vaikuttamaan virkojen määrään ja työn laatuun. Yleisellä tasolla kirkon on muututtava, koska yhteiskunta kehittyy kokoajan. Teologisen tulkinnan perusteella viran tulisi kehittyä takaisin vanhakirkolliseen kolmisäikeiseen suuntaan. Kirkon virkojen on pysyttävä kehityksen mukana, jotta kirkko säilyttää asemansa yhteiskunnan kivijalkana. Toimiva kirkko houkuttelee enemmän seurakuntalaisia mukaan toimintaansa. Virkojen yhdistämisellä saadaan tulevaisuudessa aikaiseksi suuremman ammattitaidon omaavia viranhaltijoita. Tulevien työntekijöiden koulutus muuttuu siis yhtenäiseksi ja lisää viranhaltijoiden moniammatillisuutta tulevaisuudessa. Huomasimme, että kirkon alan opiskelijoiden koulutuksessa puhutaan hyvin vähän tästä mahdollisesta uudistuksesta. Virkauudistus luo tullessaan painetta myös virkaan valmistaviin opintoihin, sekä jo valmistuneisiin alan ammattilaisiin, joiden tulee hankkia lisäkoulutusta. Tässä tutkimuksessa halusimme toisaalta tiedottaa tuleville alan ammattilaisille virkauudistuksesta ja toisaalta saada tietoa heidän suhtautumisestaan uudistukseen. Halusimme myös vertailla diakonaattikomitean esitystä tulevasta virasta opiskelijoiden näkemykseen. Tämä työ antaa myös muille opiskelijoille mahdollisuuden tutustua diakonaattiin. Opiskelijoita myös varmasti kiinnostaa nähdä, mitä mieltä opiskelijat yleisesti ovat diakonaattiuudistuksesta. Tämä työ antaa mahdollisuuden tutustua opiskelijoiden mielipiteisiin ja tarjoaa ensimmäisenä laatuaan vertailupohjan tuleville tutkimuksille.

7 7 2 DIAKONAATIN HISTORIAA 2.1 Ennen vuotta 1970 Luterilaisten kirkkojen diakonaattikeskustelun tarkasteleminen on osoittanut, että kaikissa suurissa luterilaisissa kirkoissa diakonian viran kehittämistä pidetään välttämättömänä ja osin kiireellisenä. (Ahonen 1991, 112.) Näin Risto totesi Ahonen jo reilu kymmenen vuotta sitten. Diakonaattikeskustelun lähtökohtana on ollut Apostolien tekojen luvun kuusi alun kuvaus seitsemän valinnasta. Tulkinnat tästä raamatunkohdasta ovat vuosisatojen kuluessa vaihdelleet, mutta jos mietitään sitä ajatellen diakonaattia, on tämä kohta nähtävä laajemmin kuin pelkkänä viittauksena diakonianvirkaan. Onkin siis kyse kirkonviran diakonisesta laadusta. (Raamattu 1996). Vuonna 1943 tehty päätös, jolla jokainen seurakunta velvoitettiin perustamaan yksi tai useampi diakonian virka, luotiin pohja seurakuntadiakonialle. Diakoniatyön uranuurtajat Otto Aarnisalo ja Eino Sormunen jo 1900-luvun alussa, ymmärsivät diakoniatyön myöhemmin varsin laajana. He edustivat nk. viran kolmijaon mallia puhuessaan seurakunnan virkarakenteesta. Jo silloin he toivoivat, että muut kirkon virat papinvirkaa lukuun ottamatta pidettäisiin diakonian viran osana. Niin ikään Sormusen tekstin pohjalta hyväksytyssä kristinopissa todettiin, että seurakunnassa on kaksi perustavanluonteista virkaa: Armovälineidenhoitamisen- ja lähimmäisenpalvelunvirka. Näiden välisistä eroista ei siis puhuta. (Ahonen 1991, 116) kirkolliskokouksen hyväksymän kristinopin viidennessä luvussa todetaan virasta näin: Armonvälineiden hoitamiseksi Jumala on asettanut seurakuntaansa papinviran. Samoin Jumala on lähimmäisten henkilökohtaiseksi auttamiseksi ja palvelemiseksi asettanut seurakuntapalvelijan: diakonin ja diakonissan viran. Muista viroista ei puhuta, ja tämä teksti antaa ymmärtää, että Jumala on asettanut kaksi virkaa. Tätä arkkipiispa Martti Simojoki tarkensi selityksellään puhumalla, että seurakunnassa on yksi virka eli Kristuksenpalvelijanvirka, mutta käytännöllisistä syistä se on jaettu kahtia eli papin- ja seurakuntapalvelijan eli diakonin- ja diakonissan virkoihin.(koskenvesa 1989, 27).

8 ja 1980-luku Viran kolmijako vanhakirkolliseen tyyliin nousi luvulla esille ekumeenisen keskustelun ja tutkimusten aikaansaannoksena. Lutherin ja tunnustuskirjojen mukaan kirkonvirka oli saarnavirka, mutta siihen kuuluu myös diakonian virka sen mukaan miten Luther käsitti sanan (Koskenvesa 1989, 30). Tällöin kirkon viralliset asiakirjat pitivät diakonian virkaa osana kirkonvirkaa, mutta todellisuudessa seurakuntien työssä painottui viran maallikkoluonne. Vuoden 1963 kirkkokäsikirja korosti diakonin viran karitatiivista puolta, sen sijaan katekeettinen ja liturginen puoli jäi täysin huomiotta. Näin ollen yhteys liturgiseen osallistumiseen oli poikki. Diakonianvirka on osa Kristuksen virkaa, eikä kirkossa tulisi olla mitään virkaa, jolla ei ole tehtävää yhteisessä jumalanpalveluksessa. Vuonna 1975 Sihvon työryhmä asettui mietinnössään viran kolmisäikeisyyden kannalle. Viranhaltijan tehtävät ovat liturgisia, karitatiivisia ja katekeettisia. Voidaankin ajatella, että Katekeettiset diakonin virkaan liittyvät tehtävät ovat nuorisonohjaajien ja lehtoreiden hoidossa. Kanttorit, pappien ohella, hoitavat liturgisia ja osittain katekeettisia tehtäviä. (Ahonen 1991, ). Mietinnössä 1975 ja 1976 komitea ymmärsi kirkonviran laajasti ja viralla pitäisi olla aina jokin tehtävä Jumalanpalveluksessa. Arvostelua komitea sai siitä, että se pyrki liittämään lehtorit diakonaattiin. Lehtorit kuuluvat komitean mielestä tehtäviensä perusteella diakonaattiin, ja uudistuksen myötä heidän tehtävänsä myös laajenisivat jonkin verran. Kirkolliskokous kuitenkin hylkäsi komitean ehdotukset perustevaliokunnan mietinnön pohjalta. Perustevaliokunnan edellytyksenä oli, että diakonian virka sekä sen viran asema tulisi selvittää. Toinen ristiriita virkakomitean mietinnössä oli se, että se puhuu viran kolmesta erimuodosta, mutta pitää kuitenkin papinvirkaa viran perusmuotona. (Ahonen 1991, ). Diakonian viran uudistamisesta käyty keskustelu lakkasi lähes kokonaan 1970 luvun loppupuolella ja vasta 1980 luvun puolivälissä se jälleen nousi uudelleen keskustelun aiheeksi (Ahonen 1991, 125). Naispappeuskeskustelu oli syynä siihen, että muutamaan vuoteen diakonianviran uudistamisen rintamalla ei mitään tapahtunut (Ahonen 1991, 122). Kuitenkin suhtautuminen viran kolmisäikeiseen malliin muuttui 1980-luvulle tultaessa selvästi myönteisemmäksi. Olennaisena asiana pidettiin sitä, että viran kaikkien muotojen tuli säilyttää yhteys sanaan ja sakramentteihin. Jos tämä yhteys jostain syystä

9 9 katkeaa, niin kyseessä oleva virka ei kuulu enää hengellisen viran piiriin (Koskenvesa 1989, 27). Vuonna 1985 kirkolliskokous piti mahdollisena viran kolmisäikeisyyden käyttämistä kirkkomme virkarakenteen mallina. (Ahonen 1991, 127). Piispainkokous asetti syyskuussa 1988 Työryhmän käynnistämään kirkon kolmisäikeisenviran ja diakonaatin selvitystyön. Työryhmä esitti ajatuksen, että selvitystyössä ei tule lähteä siitä, mitä virkoja diakonaattiin tulisi liittää tai mitä tehtäviä kullekin jumalanpalvelukseen tulisi. Sen sijaan selvitys tulisi aloittaa seurakuntaelämän uudistamisen näkökulmasta. Selvitettävänä siis oli miten kirkkomme todella halusi toteuttaa kyseisen kolmisäikeisenviran. (Koskenvesa 1989, 29). Yksi lähtökohdista oli seurakuntakeskeisyys, mutta miten diakonian viran karitatiivisyys, katekeettisuus ja liturgisuus voisivat luontevasti siihen kuulua, on ollut ratkaisematon kysymys. Jumalanpalveluskeskeisyys on ollut myös mukana aina Aarnisalon ja Sormusen ajoista asti. Esimerkiksi Matti Järveläinen onkin kysellyt, onko olemassa muuta kuin alttarilta lähtevää diakoniaa. Koska nykyinen virka on varsin kaukana alttarilta, se pakottaa perusteelliseen selvitykseen pappisviran ja diakonaatin suhteesta. (Ahonen 1991, ). 2.3 Keskustelu virkaan vihkimisestä ennen 1990-lukua Käsitykset siitä miten virkaan vihkiminen pitäisi toteuttaa ja kenen siitä pitäisi päästä osalliseksi, ovat myös vaihdelleet. Tärkein kysymys keskusteluissa on ollut se onko kyseessä vihkiminen vai siunaaminen. Vuonna 1957 laadittiin käsikirjakomitean käsikirjaehdotukseen pohjaehdotus diakoniksi ja diakonissaksi vihkimisen kaavaksi. Tässä kaavassa oli olennaista kirkonvirkaan vihkimisen korostaminen (Koskenvesa 1989, 36). Tähän samaan ajatukseen yhtyi myös John Vikström vuonna Lopullisen hyväksynnän kaavat saivat uuden komitean muokkauksen jälkeen vuonna Tämän kaavan mukainen vihkimys muotoutui lähelle papiksi vihkimisen kaavaa johon kuuluu kutsumus tiettyyn tehtävään (vocatio), siunaaminen (benediktio) ja lähettäminen (missio) hoitamaan tehtäväänsä. (Ahonen 1991, ).

10 10 Seuraava tärkeä uudistus oli vuonna 1980 valmistuneen toimitustenkirjaehdotelman ajatus siitä, että kaikki kirkon täystoimiset kirkon hengellisessä työssä olevat vihittiin tehtäviinsä ja muut siunattiin. Vihkimisen tulisi tapahtua aina tiettyyn tehtävään. Enään ei olisi siis mahdollista vihkiä kokonaisia diakoni- ja diakonissakursseja. Kirkolliskokous ei vuonna 1984 kuitenkaan edellyttänyt vihittäviltä vokaatiota. Keskustelussa laitoksissa tapahtuvaa vihkimistä puolusti mm. Samuel Lehtonen vedoten siihen, että myös maallisiin virkoihin asettuvat tarvitsivat vihkimystä, koska he toimivat Kristuksen seuraajina ja palveluksen tehtävissä myös maallisessa virassa. Myöhemmin Lehtonen kuitenkin otti viralliseksi kannakseen sen, että diakonianvirkaan pitäisi vihkiä vain ne, jotka menevät todella seurakunnan tehtäviin ja joilla on myös selvä vokaatio. (Koskenvesa E 1989, 37-39). Diakonian vihkimistä piispa Paavo Kortekangas ei pitänyt oikeana vihkimyksenä (ordo) vaan virkaan siunaamisena, koska vihkimisessä sitoudutaan elinikäisesti palvelemaan Kristuksen kirkkoa ja toimimaan sen työntekijänä kuten pappi sitoutuu ordinaatiossa kirkkoon. (Ahonen 1991, 141). 2.4 Diakonaattikeskustelu 1990-luvulta lähtien Keskustelu diakonaatista ja virkojen uudelleen järjestelyistä kiihtyi kun siirryttiin luvulle. Piispainkokouksen vuonna 1992 asettama työryhmä alkoi laatia ehdotusta selvityksiin perustuvaksi, teologisesti kestäväksi ja seurakuntaelämän uudistamisen kannalta käytännössä mahdolliseksi virkarakennemalliksi. Tämän työryhmän käynnistämiseen vaikuttivat edellisten vuosikymmenten aikana käydyt keskustelut virasta sekä 1980-luvun lopulla tehdyt aloitteet diakonian ja nuorisotyön kehittämiseksi. Vuonna 1993 työryhmä jätti mietintönsä Kirkon virkarakenteen kehittäminen. Siinä työryhmä esitti viran ymmärtämistä kolmisäikeisenä, ja siihen liittyisi piispuus, pappeus ja diakonaatti. Työryhmän mielestä diakonaatti olisi laaja-alainen palveluvirka, johon kuuluisivat diakonian viranhaltijat ja lehtorit sekä kirkon erityistehtävissä toimivat teologit. Mahdollisena työryhmä piti myös muiden hengellistä työtä tekevien työntekijäryhmien kuten kanttorien, nuoriso-ohjaajien ja lapsityössä toimivien viranhaltijoiden liittämistä diakonaattiin. (Palvelijoiksi vihityt 2002, 13-14).

11 11 Työryhmän mukaan virkaan vihkiminen on toteutettava siten, että kysymyksessä on kirkonvirkaan vihkiminen. Tätä vihkimistä edellyttää kutsu seurakunnan virkaan, tuomiokapitulilta tuleva virkamääräys ja sen järjestämä koulutus ja tutkinto. Muina ehdotuksina oli, että olisi hahmoteltava uuden diakonaattikäsityksen pohjalta myös diakonaatin liturgiset, katekeettiset ja karitatiiviset tehtävät. Työryhmän mielestä kaikilla diakonaattiin kuuluvilla tulisi olla yhteys jumalanpalvelukseen. Lisäksi diakoniksi vihityillä voisi olla oikeus toimittaa saarnajumalanpalveluksia ja muita vastaavia toimituksia kuten hautaansiunaaminen, oikeus rippikouluopetukseen ja pysyvä oikeus ehtoollisenjakoon. (Palvelijoiksi vihityt 2002, 14). Merkille pantavaa on, että työryhmän puheenjohtajana toiminut piispa Erik Vikström antoi eriävän mielipiteensä asiasta. Hänen mielestään diakonin virkaa tulisi kehittää kolmisäikeisyyden sijaan maallikkovirkana pappisvirasta erillään. (Piispainkokouksen pöytäkirja 1993, 6). Kirkolliskokouksen perustevaliokunta pohti mietinnössään vuonna 1994 piispainkokouksen esitystä diakonin viran kehittämisestä. Siinä käsiteltiin kanttorin, lehtorin, nuoriso-ohjaajan ja lapsityönvirkojen asemaa diakonaattiuudistuksessa. Perustevaliokunta piti piispainkokouksen yhtenä tärkeimmistä kysymyksistä sitä, mikä on diakonian viran suhde Augsburgin tunnustuksen 2. artiklassa määriteltyyn sanan- ja sakramentinvirkaan. Voidaan ajatella, että diakonaatti on osa kyseistä sanan- ja sakramentinvirkaa jumalanpalvelus- ja kasvatustehtäviensä takia sekä suhteessa rakkaudenpalvelukseen. Valiokunnan ajatuksena oli, että piispuus, pappeus ja diakonaatti ovat yhden, erityisen kirkonviran samanarvoisia osia erilaisissa tehtävissä. Valiokunta asetti myös komitean selvittämään diakonianvirkaan liittyviä teologisia ja kirkko-oikeudellisia kysymyksiä. (Palvelijoiksi vihityt 2002, 15-16). Vuonna 1997 valmistunut diakonaattikomitean mietintö esitti viran järjestelyä kaksiosaisena. Kaksiosaiseenvirkaan kuuluu pappeus eli papin ja piispanvirat osanaan ja laaja-alainen diakonaatti omana osanaan. Tähän laaja-alaiseen diakonaattiin kuuluisivat diakonian, kanttorin ja kasvatuksen virat. Tähän kasvatuksen viran piiriin kuuluisivat lehtorin- ja nuoriso-ohjaajanvirat. Komitea liittyi täten jo pitkään käytyihin kansainvälisiin keskusteluihin toteamalla, että diakonianviralla on liturgisia, karitatiivisia ja katekeettisia tehtäviä. Jokaisella diakonaattiin kuuluvalla tuli olla oikeus saada vihkimys

12 12 sekä heillä tuli olla yhteisiä erityisesti jumalanpalvelukseen liittyviä tehtäviä. Näitä tehtäviä olivat: oikeus saarnata ja avustaa ehtoollisenvietossa, oikeus opettaa rippikoulussa sekä viedä messussa konsekroitu ehtoollinen niihin koteihin, joista ei esimerkiksi liikuntakyvyttömyyden takia messuun päästä. (Palvelijoiksi vihityt 2002, 16). Pääosiltaan mietintö otettiin vastaan myönteisesti. Uudistus selkeyttäisi viran asemaa ja vihkimys vahvistaisi viranhaltian sitoutumista kirkonvirkaan sekä hänen hengellistä identiteettiään. Pelkona oli puolestaan, että virkojen yhdistäminen saattaisi kadottaa niiden erityislaadun. Kritiikkiä nostattivat myös jumalanpalvelukseen liittyvät tehtävät ja se, että uudistus veisi seurakuntadiakonin työn painopistettä rakkaudenpalvelusta enemmän liturgiseen suuntaan. Diakonaatti sanana aiheutti myös keskustelua. (Palvelijoiksi vihityt 2002, 17). Kun piispainkokous käsitteli diakonaattikomitean mietintöä helmikuussa 1999, se ehdotti, että uudistus tulisi lähteä diakonian ja nuorisotyön viroista. Samalla tulisi selvittää uudistuksen mukanaan tuomia kysymyksiä, kuten vokaatioon, hallinnollisiin asioihin ja pastoraalisiin asioihin liittyviä kysymyksiä. Piispainkokous oli sitä mieltä, että diakonian ja myöhemmin syntyneiden lehtorin ja nuoriso-ohjaajan viroilla on selvä yhteys sananjulistamiseen, ja ne edistävät uskon syntyä ja sen kasvua. Selkein yhteys jumalanpalvelukseen on kokouksen mielestä kanttorinviralla. Virkoja yhdistäväksi tekijäksi eivät kuitenkaan riitä vain yhteiset tehtävät jumalanpalveluksessa. (Palvelijoiksi vihityt 2002, 17). Perustevaliokunnan mietinnön mukaan syksyllä 1999 kirkkomme virka voidaan järjestää kolmisäikeisesti sillä tavoin, että siihen kuuluvat piispuus, pappeus ja laaja-alainen kolmas säie. Valiokunta katsoi, että viran kolmisäikeisyydelle löytyy historialliset, teologiset ja ekumeeniset perustelut. Valiokunnan mielestä piispan, papin ja kolmannen säikeen tehtävät on pidettävä erillään, jotta erityisalat säilyisivät. Uudistus ei saa myöskään hämärtää papinviran erityisluonnetta. Eräänä ehdotuksena oli, että sanan diakonaatti sijaan puhuttaisiinkin erityisen palvelun virasta joka jakautuisi vielä kolmeen eri ryhmään jotka olisivat musiikki, diakonia ja kasvatus. Mietintö luonnehti kanttorin virkaa liturgis-katekeettiseksi, diakonin virkaa karitatiivis-katekeettiseksi ja kasvatuksen virkaa katekeettis-karitatiiviseksi. Yhteisiksi nimittäjiksi nousivat jumalanpalvelustehtävien sijaan kasvatus- ja opetustehtävät. (Palvelijoiksi vihityt 18-19).

13 13 Virkarakennekomitea ehdotti, että koulutus tulisi jollain tavoin yhtäläistää tai muokata. Se tulisi muokata siten, että koulutus olisi kaikkien diakonaattiin kuuluvien kesken vertailtavissa. Myös jatko- ja täydennyskoulutuksessa tulisi säilyttää vertailtavuus. Samoin se edellyttää vain yhtä vihkimystä virkaan. Komitean mukaan vihkimys ei merkitse pelkkää kirkollisiin tehtäviin lähettämistä vaan myös kirkonviran antamista. Pohjimmiltaanhan vihkimys on Kristuksen lahja kirkolle. Vihkimyksen tarkoitus ei ole myöskään palvella vihittyä, vaikkakin se vahvistaa häntä hengellisessä työssä. Koska virka on yksi, vihkimisen toistaminen särkee viran ykseyden. Piispan vihkiminen ei siis merkitsekään vihkimistä vaan papin asettamista piispanvirkaan. Tämäkin komitea totesi, että viralla tulee olla yhteys jumalanpalvelukseen. Jokaisella uudistuksen piiriin tällöin liitetyistä viroista on jo yhteys sanaan, rukoukseen, opetukseen ja sielunhoitotehtäviin. Ideana on, että diakonaattiin kuuluville voidaan antaa erityistapauksissa oikeus toimittaa joitakin kirkollisia toimituksia kuten hautaansiunaamisia, siviiliavioliitonsiunaaminen ja joissain tapauksissa yksityisen ehtoollisenvietto. (Palvelijoiksi vihityt 2002, ). Vuonna 1984 kirkolliskokous näytti, että kirkossamme on olemassa selvästi tosistaan eroavia linjoja diakonian viran tulkinnoissa. Toinen puoli pitää diakonian virkaa kirkon elimellisenä osana, kun taas toinen kanta pitää selvästi virkaa maallikkovirkana. Nämä kannat juontavat pitkälle historiaan, aina 1950-luvulle Sormusen ja Aarnisalon aikoihin. Varsinaiseksi vedenjakajaksi onkin noussut keskustelu juuri tästä, onko kysymyksessä maallikkovirka vai viran osa. Huomattavaa on, että molempien kantojen sisällä on myös selkeästi eroavia tapoja toteuttaa viran kehittämistä. (Ahonen, 1991, ). Keskustelu on jatkunut jo lähes viisi vuosikymmentä. Sen perusongelmana on ollut viran tulkinta. Uudistus ei ole päässyt etenemään, koska ei ole päästy selvyyteen, mikä on kirkonvirka. Keskustelua ovat aiheuttaneet myös viran suhde jumalanpalvelukseen sekä diakonaattiin kuuluvien virkojen yhdistävät tekijät. Keskustelu tulee vielä jatkumaan pitkään, koska mitään päätöksiä ei voi oikeastaan tehdä ilman, että saadaan aikaan selvyys virkaa koskevista asioista.

14 Tilanne tällä hetkellä Vuonna 2003 kirkolliskokous lähetti asian eteenpäin kirkkohallitukselle, jotta se voi viimeistellä asian. Diakonaattiin sisältyisivät tässä vaiheessa diakonian viranhaltijat, nuorisotyönohjaajat ja kanttorit. Vuonna 2004 asia palasi uudelle kirkolliskokoukselle. (Suomen evankelis-luterilainen kirkko 2005). 3 DIAKONAATTIKESKUSTELU MAAILMALLA 3.1 Roomalaiskatolinen kirkko Risto A. Ahonen (Palvelijoiksi vihityt) toteaa roomalaiskatolisen kirkon suureksi kehitysaskeleeksi Vatikaanin toisen konsiilin päätöksen pysyvän diakonian viran palauttamisesta. Tämä ohjasi myös tulevia teologisia ja hallinnollisia päätöksiä diakonaatin merkityksestä. Hiippakunnat ja piispat saivat vastuuta kehittää ja ohjata diakonian virkaa haluamallaan tavalla. Luonnollisesti tämä johti melkoiseen kirjavuuteen, kuten Ahonen toteaa. Diakonaatin kehitys on kuitenkin hidastunut. Kysymys hierarkiasta on ratkaisematta eikä käytäntö ole yhtenäistynyt. Myös diakonian virkaa ja sen tulevaisuutta käsitellyt komitea on tullut samaan johtopäätökseen teoksessa Yhdessä kirkon virassa. Komitea tähdentää vielä, että diakonian virka käsitetään pappiskoulutuksen esiasteeksi. (Yhdessä kirkon virassa 1997, 62.) Uudistus on saanut negatiivista leimaa ja arvostelua selibaattiongelman ratkaisijana, mikä on johtanut kehityksen hidastumiseen. Roomalaiskatollisessa kirkossa selibaattius ei ole este diakonin virkaan. (Yhdessä kirkon virassa 1997, 63.) Väistämättä tulee mieleen, että kehitystä on tiedostetusti pyritty hidastamaan johdon taholta. Kaikesta huolimatta kehitys on saanut lähiaikoina uutta nostetta siipiensä alle ja diakonin virkaa on pyritty vahvistamaan. (Palvelijoiksi vihityt 2002, 265). Roomalaiskatolisessa kirkossa on diakoneille annettu paljon valtuuksia, he saavat toimittaa jopa kirkollisia toimituksia kuten hautaansiunaamisia. Tämä on tosin osaksi käytännön sanelemaa, sillä esimerkiksi USA:ssa on pappispulaa. Saattaa olla jopa niin, että

15 15 diakonit vastaavat siellä jumalanpalveluksista sillä ehdolla, että piispa on siunannut ehtoollisaineet. Ahonen toteaa roomalaiskatolisen kirkon suurimmaksi saavutukseksi diakonaattikysymyksen ratkaisussa joustavuuden lisääntymisen kirkon virkarakenteessa. Asioita on laitettu tärkeysjärjestykseen, kuten esimerkki USA:sta osoittaa ja virkarakenne on saanut antaa myöden. (Palvelijoiksi vihityt 2002, 266). 3.2 Ortodoksinen kirkko Ortodoksisen kirkon ansioksi täytyy sanoa se, että se on säilyttänyt diakonian viran läpi historian. Kolmirakenteista virkaa pidetään välttämättömänä kirkon elämälle, eikä diakoni ole vain pappeuden esiaste. (Yhdessä kirkon virassa 1997, 63.) Virka on kuitenkin ollut avoinna vain miehille. Tosin keskustelua siitä, että virka avataan naisille on jo alkanut. Lisäksi keskustellaan diakonian viran karitatiivisten tehtävien lisäämisestä. Diakonia on osaksi samanlaista kuin muissa kirkoissa mm. monipuolinen palvelun korostaminen on yhteistä. Toiselta kantilta katsottuna diakoni ei ole saanut osaa ehtoollisen järjestelyissä. Ehtoollisliturgia ja ehtoollisen vietto ovat edelleen yksin papintehtäviä. (Palvelijoiksi vihityt 2002, 266). 3.3 Diakonaatti Saksassa Toisen maailmansodan jälkeen on diakoniatyöntekijöiden kirkollista luonnetta pyritty vahvistamaan ja jäsentämään elimellisesti kirkon ja seurakuntien elämään.1800-luvun puolessa välissä alkunsa saanut sisälähetyksen perinnöstä ammentava diakonia on silti edelleen vallalla Saksassa. Vihkimisessä on eroja, sillä papit vihitään (Ordinaatio) ja diakonit sekä katekeetat vaan siunataan työhön. (Yhdessä kirkon virassa 1997, 59.) Huomattava on myös, että diakonityöntekijät toimivat pääosin laitoksissa ja sairaaloissa. Diakonian virka on ymmärretty papinvirkaa täydentävä, ja diakoni on saanut olla papin korvikkeena toimien mm. opettajina lapsi- ja nuorisotyössä. Diakonin tehtävät käsitetään Saksan luterilaisessa kirkossa eräänlaisiksi yleistehtäviksi. (Yhdessä kirkon virassa 1997, 59.) Eli varsinainen diakonia, rakkauden palvelu, jäi taka-alalle. (Ahonen 1991, 67-72).

16 16 Vasta 1996 ilmestynyt julkilausuma Der evangelische Diakonat als geordnetes Amt der kirche toi esille diakonianviran puutteet. Julkilausuma korosti sitä, ettei kirkko voi olettaa diakonista palvelua vain yhteiskunnan hoidettavaksi. Kirkon tulisi itse ottaa osaa vähäosaisten, kärsivien ja apua tarvitsevien auttamisessa jakaen Kristuksen rakkautta sanoin ja teoin. (Palvelijoiksi vihityt 2002, 267). Saksan kirkon diakonisesta kehityksestä kertoo myös se, kuinka diakonaattia muiden maiden kirkoissa tutkinut Risto A. Ahonen kuvaa sen kehitystä eri kirjoissa. Vuonna 1991 ilmestyneessä kirjassa diakonaatin uudistus Ahonen ilmaisee diakonian kehityksen monista uusista tuulista siten, että lukijalle jää kuva siitä, että tunnelin päässä näkyisi jo valoa ilmestyneessä kirjassa Palvelijoiksi vihityt, jota Ahonen on myös ollut tekemässä, kuva on toisenlainen. Ahosen tapa käsitellä kysymystä on muuttunut paljon rauhallisemmaksi ja harkitsevammaksi. Tämä kertoo siitä, että Ahosen tulkitsema edistys ei ole toteutunut niin nopeasti, kuin hän aluksi oletti. Saksassa on siis diakonia vielä kehittymässä Suomen tasolle. Olisi iso harppaus Saksan tämänhetkisestä tilasta suoraan diakonaattiin, näin nopeaa kehitystä ei tapahdu kirkossa kovin usein. Oletettavaa on siis se, että Saksassa pyritään ensiksi uudistamaan diakonien työnkuvaa enemmän kohti rakkauden palvelua. 3.4 Diakonaatti USA:n luterilaisessa kirkossa The Evangelical Lutheran Church in America (ELCA) on USA:n suurin luterilainen kirkko. Se on kuitenkin yhdistynyt useista eri kirkoista, koska USA:n luterilainen kirkko on hajanaisten yhteisöjen kokonaisuus. Tästä syystä monet teologiset kysymykset ovat vielä yhtenäistä linjaa vailla. Piispuuskysymys on yhtenä osana ongelmaa, sillä alun perin USA:ssa piispoja on kutsuttu presidenteiksi. Yhteisöllinen ja hengellinen luonne, historiallinen jatkuvuus, hallinnollinen rakenne ja kirkon johtamistapa ovat siis olleet esteenä piispuuden tiellä. Piispuutta vastaan taistelee myös käsitys pappeudesta. Joissain seurakunnissa piispuus katsotaan liian auktoriteettiseksi ja täten se on yleistä pappeutta vastaan. Kuitenkin piispuus saatiin 1980 luvulla lopullisesti läpi, mikä johti myös muiden kolmisäikeisenviran osien miettimiseen, vain Missouri-synodi pysyttäytyi presidentti nimikkeessä. (Ahonen 1991, 80-83).

17 17 Diakonit, diakonissat, opettajat ja muut erilaisissa hallinnollisissa ja toiminnallisissa tehtävissä toimivat kirkon työntekijät kuuluvat yhteisen Associates in Ministry - nimikkeen alle. Yhteistä näille tehtäville oli ordinoimattomuus eli vihkimyksen puuttuminen. Vihkimyksen saa vaan pappi, jonka tehtävä on ELCA:ssa moninaisempi kuin Euroopan luterilaissa kirkoissa. Papinvirka ymmärretään yleisesti palvelevana virkana, joten käytännön tarvetta diakonialle ei ole ollut. (Ahonen 1991, 84-86). USA:ssa ratkaisua odottavat siis kysymykset piispan virasta, pappien asema ja muiden kuin pappien ordinoiminen. Kirkolliskokouksessa vuonna 1992 kirkkoon nimitettiin ehdoton diakonin virka mutta vihkiminen torjuttiin edelleen ja diakonin virka pysyi maallikkovirkana. (Yhdessä kirkon virassa 1997, 61.) Näihin asioihin löytyy tietenkin puolesta ja vastaan puhujia. Vanhakirkolliseen diakonien malliin halutaan päästä, mutta samalla erilaiset traditiot ELCA:n sisällä vievät yhteisen päämäärän saavuttamista kauemmaksi. (Ahonen 1991, 87). 3.5 Diakonaatti keskustelu Pohjoismaissa Pohjoismaissa on pyritty tutkimaan diakoniatyön tilannetta Andrep (Anglo-Nordic Diaconal Research Project) kartoituksen avulla. Kartoituksessa on rinnastettu Tanska ja Norja sekä Ruotsi ja Suomi, siksi että näissä maissa on yhtenevä diakonaattikehitys. Norjassa on päädytty siihen, etteivät diakonit ja katekeetat kuulu ordinoidun viran piiriin. Samaan tulokseen ollaan päätymässä myös Tanskassa. Tanskassa myös diakoniksi kouluttaudutaan laitoksissa, jotka eivät kuulu kirkon organisaatioon. (Yhdessä kirkon virassa 1997, 56.) Norjan päätös on saanut osakseen kritiikkiä sen pragmaattisuuden eli käytäntöön suuntautuneisuuden takia, sillä siinä unohdetaan liiaksi yhteydet evankeliumiin. (Palvelijoiksi vihityt 2002, 268). Islannissa on kahdenlaisia diakoneja; niitä, jotka toimivat seurakuntatasolla, ja niitä, jotka toimivat hiippakuntatasolla. Seurakuntatasolla toimivat avustavat seurakunnan pappia ja luottamushenkilöitä seurakuntatyössä ja virkaan vihitäänseurakunnan kirkossa. Hiippakuntadiakoni puolestaan tekee erityistehtäviä koko kirkkoa varten ja hänet vihitään tuomikirkossa. Vuonna 1990 hyväksyttiin kirkolliskokouksessa aloite, jossa seurakunnat voivat palkata henkilöitä pedagogisiin ja karitatiivisiin tehtäviin. Ammat-

18 18 tiin valmistavaan koulutukseen lisättiin tällöin teologista opiskelua. Nämä työntekijät vihkii piispa sitten tuomikirkossa töihinsä ja he saivat nimikkeen diakoni. (Yhdessä kirkon virassa 1997, 56-57). Vuoden 1990 piispankokouksen ja uuden kirkkojärjestyskomitean mietinnöt merkitsivät diakonian viran arvostuksen kasvamista Ruotsissa. Niiden mukaan diakonin tulee olla kirkossa laupeuden merkki ja viedä evankeliumin sanomaa eteenpäin rakkauden teoin. Samalla korostettiin viran liturgisia ja katekeettis-pedagogisia tehtäviä. Diakonia on mietinnössä itsenäisenä virkana piispan ja papin virkojen ohella. Kirkkojärjestyskomitea päätyi samoille linjoille ja suosittelee siksi, että kirkkolakia muutettaisiin vastaamaan nykyistä tilannetta. (Ahonen 1991, 97-98). Vuonna 1993 kirkkohallituksen asettama työryhmä pyrki selvittämään Ruotsissa ratkaisua kolmijakoisen virkamallin pohjalta. Tarkoituksena oli, että diakonaatti ymmärrettäisiin laaja-alaisesti ja siihen sisältyisi karitatiivinen, pedagoginen ja musiikillinen juonne. Ehdotuksena oli myös kolme rinnakkaista koulutuslinjaa: sosiaalis-karitatiivinen, pedagoginen ja kirkkomusiikin linja. Kaikki nämä linjat johtaisivat nimitykseen diakoni ja valmistumistodistuksessa näkyisi suuntautuminen. (Yhdessä kirkon virassa 1997, 59). Tilanne ei oleellisesti ole muuttunut Ruotsissa vielä. Diakonin asemassa on edelleen joitain epäselvyyksiä, mm. diakonin juridinen asema on Risto A. Ahosen mielestä tulkinnanvarainen ja epäselvä. Ordinaatiossa on myös joitain ongelmia, kuitenkin suuntaus on se, että piispa vihkii diakonit virkaan kuten Suomessa. (Palvelijoiksi vihityt 2002, 269).

19 19 4 YHTEINEN VIRKA 4.1 YHTEISEN VIRAN TEHTÄVÄT Diakonaatilla tarkoitetaan papin virasta eriävää, palvelevaa hengellistä virkaa. (Suomen evankelis-luterilainen kirkko 2005.) Tämä virka on koskenut aikaisemmin diakoneja, mutta uudistuksen myötä se tulee koskettamaan kaikkia siihen kuuluvia työaloja. Diakonaattiin kuuluvia virkoja on perusteltu Kristuksen kirkolleen antamilla tehtävillä. Kaikki kristityt voivat toimia Kristuksena lähimmäiselle ja tämän perusteella diakonin, kanttorin- ja nuorisotyönvirkatehtävät ovat Kristuksen itsensä asettamia ja valtuutettuja. Kirkonvirkaan vihittävä on myös Jumalan ja seurakunnan valtuuttama toteuttamaan Kristuksen kirkolleen antamaa tehtävää. Kenties tärkein kirkon tehtävistä on messu, koska se on ihmisten kokoontumispaikka ja koska ehtoollisella yhteys Jumalaan ja lähimmäisiin korostuu. On siis tärkeää, että kirkonviran kolmannen säikeen edustajat olisivat töissä jumalanpalveluksissa jakamassa sanaa ja sakramenttia. Diakonaatin tarkoitus ei kuitenkaan ole tehdä kaikista kirkon viroista pappisvirkoja, vaan antaa muille viranhaltijoille mahdollisuus toimittaa jumalanpalveluksia. Kirkon kaikilla viroilla tulee olla yhteys jumalanpalvelukseen, koska jumalanpalvelustehtävät ja jumalanpalveluselämä tukevat työntekijöiden hengellisyyttä ja kasvua. jumalanpalvelustehtävissä toiminen vahvistaa kutsumusta. Virkaan vihkiminen lisää vihityn velvollisuuksia ja oikeuksia. Vihkiminen itsessään jo viittaa jumalanpalvelukseen. Vihkimisen mukana tulevat oikeudet mahdollistaisivat seuraavat toimitukset: hautaansiunaaminen, siviiliavioliittoon vihkiminen ja yksityinen ehtoollinen. Hautaansiunaamiselle ei ole teologista estettä, vaikka se mielletään papin tehtäväksi. Tämä tarkoittaa sitä, että jos esimerkiksi jokin seurakuntanuori kuolisi onnettomuudessa, hänelle tuttu nuorisotyönohjaaja voisi suorittaa hautaansiunaamisen. Avioliittolaki sanoo, että avioliittoon vihkiminen on papin tehtävä. (Finlex, avioliittolaki, 2005.) Taaskaan ei löydy teologista perustetta sille, miksei joku muu voisi avioliittoon vihkiä. Olisi hienoa, jos diakoni voisi vihkiä avioliittoon yksinhuoltajaleirillä seurustelun aloittaneen pariskunnan.

20 20 Tällä hetkellä papilla ja lehtorilla on oikeus toimittaa yksityinen ehtoollinen. Tämä oikeus herättää kaikkein eniten erimielisyyksiä. On ehdotettu, että diakoni voisi jakaa jo messussa siunattuja ehtoollistarpeita yksityisesti. On myös ehdotettu, että diakonaattiin kuuluvat työntekijät voisivat jakaa ehtoollista erityistapauksissa aivan kuten lehtorit. Tämä jälkimmäinen mahdollistaisi sen, että esim. diakoni voisi toimittaa ehtoollisen sakramentin sairaan vanhuksen kotona eikä vain viedä sinne vanhoja tähteitä messusta. Tällä lailla myös vanhus kokisi ehtoollisen, kun diakoni siunaisi ehtoollistarpeet paikan päällä. (Palvelijoiksi vihityt, ). 4.2 Kirkon yksi palvelemisen virka Nykykirkossa diakonin virka on pahasti aliarvioitu nöyrän palvelijan virka. Diakonin virkaan vihkiminen kuitenkin sisältää samat osat kuin papin virkaan vihkiminen. Siinä on vocatio eli kutsumus virkaan, benedictio eli virkaan siunaaminen ja missio eli virkaan lähettäminen. Diakonit eivät siltikään toimita jumalanpalveluksissa tärkeitä tehtäviä, vaikka se olisi mahdollista messu-uudistuksen myötä. Diakonit, diakonissat, lehtorit, papit ja piispat vihitään kirkonvirkaan. Kirkon nuorisotyönohjaajien koulutus vastaa täysin diakonien koulutusta. Nuorisotyönohjaajan työ on lähellä papin työtä, ja silti nuorisotyöntekijät siunataan virkaan, eli he ovat ulkopuolisia kirkon virkaan ilman vihkimystä. Heillä on oikeus virkaansa kasteen takia kuten myös diakoneilla, joka myös lasketaan maallikkoviraksi vihkimyksestä huolimatta. Myös lehtorit toimivat maallikkovirassa, vaikka heillä on vihkimys. Vihkimyksen lisäksi heillä on oikeudet jakaa ehtoollista, konfirmoida ja kirkkoherran luvalla saarnata. Lehtorin virka on kasvattajan ja sielunhoitajan työtä. Oikeastaan on vain yksi syy miksi nuorisotyönohjaajia ei vihitä virkaan. Se on nuorisotyön lyhyt historia. Kirkon virkarakenne on tänä päivänä laajempi kuin ennen, koska siihen kuuluu myös musiikkitoiminta eli kanttorien työpanos. Nykyinen kirkon virkarakenne yliarvostaa papinvirkaa ja syrjii muita kirkon työntekijöitä. Kolmisäikeinen virka ei missään nimessä lisää virkojen välistä hierarkiaa vaan onnistuu jopa vähentämään sitä, koska silloin diakonin virasta tulee tasa-arvoinen pa-

21 21 pinviran kanssa ja diakonin virassa toimiva voi olla myös nuorisotyönohjaaja, teologi tai kirkkomuusikko. Uudistuksen myötä diakonin arvostus nousisi, kun hän saisi osallistua opetukseen ja jumalanpalvelustehtäviin. Silloin pappien ja diakonien virat kulkisivat käsi kädessä kuten sanan ja teon, uskon ja rakkauden sekä todistuksen ja palvelun tulisi ollakin. (Sihvo 1994, 83). 4.3 Diakonin tehtävät messussa Jeesus Kristus itse oli ensimmäinen diakoni ja kaikkien palvelija. Ilosanoman julistus ja rakkauden palvelu ovat olennainen osa kristillistä messua. Uusi messu-uudistus (2000) tarjoaa tilaisuuden löytää diakonin rooli messussa uudelleen. Käynnissä oleva virkarakenneuudistus tosin haittaa tämän roolin löytämistä, koska vielä ei tiedetä, mitkä kaikki virat yhdistetään saman nimikkeen alle vai yhdistetäänkö maallikkovirkoja lainkaan. Kristillinen jumalanpalvelus tarvitsee diakonia, koska jumalanpalvelushan on nimensä mukaan palvelua, jota myös diakonia on. Jumalanpalvelus koetaan, eikä sitä seurata kuin luentoa. Jumalanpalveluksessa kristittyjen tulee elää mukana. Diakonin tehtävissä toimiva voi johtaa yhteisen Kyrie-litanian, joka on seurakunnan yhteinen avun huuto. (Teinonen 1975, 151.) Kyrie ei siis ole nöyrä yksinäinen avunpyyntö vaan yhteinen Herra armahda -rukous, jossa kaikki pyytävät yhdessä Jumalalta armahdusta synnintunnustuksen yhteydessä. On siis luontevaa, että diakonin tehtävissä toimiva johtaa tämän osuuden jumalanpalveluksesta. Jeesus antoi itsensä ihmisten syntien puolesta ja samalla tavalla diakoni rukoilee muiden puolesta heidän kanssaan. Esirukous on myös luonteva osa diakonin roolia jumalanpalveluksessa. Esirukouksessa pyydetään apua koko maailman puolesta. Siinä muistetaan kirkkoa, sen työntekijöitä, maailman johtajia, köyhiä ja ylipäätään kaikkia erilaisia ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa. Esirukouksessa tulee huomioida esirukouspyynnöt, ja esirukouksen aikana tulee olla tilaa omalle hiljaiselle rukoukselle. (Kotila 2004, ). Esirukouksessa tunnustetaan riippuvuus Jumalan toiminnasta ja halutaan toimia oikeudenmukaisuuden, rauhan ja sovituksen puolella rukoiltujen ihmisten kanssa. Diakonin tehtävissä toimiva kehottaa siis seurakuntalaisia harjoittamaan diakoniaa.

22 22 Diakonian virassa toimiva henkilö voi myös suorittaa jumalanpalveluksessa seuraavia tehtäviä: Evankeliumin lukemisen, kehotuksen toivottaa Kristuksen rauhaa ja lähettämisen. Evankeliumi eli ilosanoma on Kristuksen itsensä sanomaa, jonka diakoni voi välittää seurakunnalle. Kehotus Kristuksen rauhaan korostaa ehtoollisen yhteisöllisyys luonnetta. Myös lähettäminen sopii diakonin tehtäviin, koska hän lähettää ihmiset takaisin omiin elämiinsä harjoittamaan diakoniaa eli palvelemaan toisiaan. (Komulainen, T. s.40). 5 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS 5.1 Tutkimusongelma Tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, millainen käsitys diakonia-ammattikorkeakoulun kirkonalan opiskelijoilla on kirkon virkarakenne uudistuksesta. Lisäksi halusimme saada tietoa siitä, miten opiskelijoiden käsitykset ja ajatukset kohtaavat virkarakennekomitean ajatukset. Samalla pystyimme myös tiedottamaan opiskelijoita uudistuksesta, sillä oletuksenamme oli se, etteivät opiskelijat tiedä paljoa uudistuksesta. Uudistus asettaa haasteita myös koulutukseen. Yhtenä tavoitteena olikin ottaa selvää siitä, miten opiskelijoiden mielestä koulutuksen tulisi muuttua, jotta se vastaisi uudistuksen tuomiin haasteisiin. Tarkoituksena oli myös verrata Diakonia-ammattikorkeakoulun eri yksiköiden oppilaita suhteessa uudistukseen. Tämä kuitenkin kariutui myöhäisen ajankohtamme takia. 5.2 Tutkimusmenetelmä Teimme tutkimuksen kvantitatiivisena eli määrällisenä tutkimuksena. Koivulan (2002, 19) mielestä kvantitatiivinen tutkimus sopii parhaiten kuvaileviin tutkimuksiin. Tutkimuksemme on luonteeltaan kuvaileva sillä aiheesta tiedetään vähän ja aiheen tärkeitä kohtia on myös yleistettävyys sekä luotettavuus. Yleistettävyys ja luotettavuus ovat myös kvantitatiivisen tutkimuksen yksi peruskivistä. Tutkimuksemme on luotettava

23 23 ainakin Diakonia-ammattikorkeakoulun Pieksämäen yksikössä ja täten yleistettävissä myös kyseisen koulun oppilaisiin. Muihin Suomen Diakonia-ammattikorkeakoulun yksiköihin tutkimus ei välttämättä päde, sillä tutkimuksemme aiheesta opetetaan erilaisin tavoin eri kouluissa. Myös tämän syyn takia kvantitatiivinen tutkimus oli paras vaihtoehto, sillä sitä voi helposti laajentaa muualle Suomeen. Tutkimuksessa kysyimme opiskelijoiden mielipiteitä uudistuksesta. Paras tapa on käyttää strukturoituja kysymyksiä. Nämä rajaavat vastaajan keskittymään oleellisimpaan. Oletimme, että aiheestamme ei ole paljon tietoa, joten strukturoidut kysymykset helpottivat myös vastaajien vastaamista. Kvantitatiivisen tutkimuksen tuottaman numeerisen tiedon lisäksi halusimme saada tarkennuksia joihinkin kysymyksiin. Tämän takia lisäsimme strukturoituja kysymyksiä täydentämään avoimia kysymyksiä. 5.3 Otos Otos koostu Diakonia-ammattikorkeakoulun Pieksämäen yksikön diakoni- diakonissaja kirkonnuorisotyönopiskelijoista. Yritimme lisätä otokseen myös opiskelijoita muista Diakonia-ammattikorkeakoulun yksiköistä, mutta yritys kariutui huonosti valitun ajankohdan takia. Tutkimukseen vastasi 85 Pieksämäen 159:stä kirkollisen alan opiskelijasta eli vastausprosentti oli 55. Vastaajista kirkonnuorisotyönopiskelijoita oli 59, diakonissoja 2 ja diakoneja 23. Otoksen suuruuteen vaikuttivat harjoittelut, jolloin opiskelijat olivat poissa koulusta sekä poissaolot niiltä tunneilta, joilla olimme tekemässä tutkimusta. 5.4 Kyselylomake Teimme kyselylomakkeesta monta erilaista vedosta ja parantalimme sitten niiden puutteita, jotta lomake olisi optimaalinen. Lopulliseen lomakkeeseen tuli 36 kysymystä, joista kuuden ensimmäisen vastauksia käytettiin taustamuuttujina. Kahdeksassa oli mukana avoin lisäkysymys ja kaksi oli täysin avointa.

24 24 Kyselylomakkeessa käytettiin välimatka-asteikon yleisintä muotoa eli Likert-asteikkoa. Sovelsimme asteikkoa siten, että se oli neliportainen. Teimme sen siksi, ettei vastaajalle jäisi valittavaksi keskimmäistä ja mielipiteettömintä vaihtoehtoa. Tämä päätös sai vastaajilta paljon kritiikkiä osakseen kyselyitä tehtäessä. Kritiikistä huolimatta päätös oli hyvä, sillä se pakotti vastaajan miettimään mielipidettään. Neliportaisuudesta piittaamatta osa vastaajista oli lisännyt väliin omia numeroita ja valinneet niitä, osoittaen tällä tavalla neutraaliutensa asiassa. Kysymykset pohjautuivat virkarakennekomitean ehdotuksiin uudistuksesta. Tämä siksi, että siitä saimme hyvää vertailupohjaa. Avoimen lisäkysymyksen sisältäneet kysymykset olivat tunnepohjaisia, jotta saimme tietoa uudistuksen herättämistä tunteista. Kyselylomake on liitteenä Tutkimuksen kulku Tutkimus suoritettiin siten, että menimme ennalta tunneille tekemään kyselyitä sovittuina aikoina. Vaihtoehtona olisi ollut se, että olisimme lähettäneet kyselyn vastaajille. Tunneille menemisen etuna on se, että näin saimme varmasti opiskelijat vastaamaan ja täten korkeamman vastausprosentin. Raili Vallin (2001, 101) mukaan kyselylomaketutkimuksen suurin haittapuoli on juuri pieni vastausprosentti. Tunneille menolla varmistimme myös sen, että jokainen ryhmä saa samanlaisen alustuksen kyselyn tekemiseen. Tutkimusaineisto analysoitiin SPSS-tilastointiohjelmalla. Tällä haimme ensiksi merkittäviä eroja frekvenssein. Tämän jälkeen teimme vertailimme paljastuneita eroja. Laitoimme myös kaksi avointa kysymystä määrälliseen muotoon ja tutkimme ne SPSSohjelmalla. Frekvenssien eli suorien jakaumien lisäksi käytimme analyysissä ristiintaulukointia ja keskiarvoja.

25 Tutkimuksen luotettavuus Tutkimuksen luotettavuuden takaamiseksi kyselylomakkeet käsiteltiin nimettöminä ja täysin luottamuksellisesti. Ihmisiltä saa rehellisempiä vastauksia, kun he voivat vastata anonyymeina. Kyselylomake oli laadittu niin, ettei vastaaja olisi johdateltavissa vastaamaan tietyllä tavalla. Tästä saimme myös vastaajilta kiitosta. 6 TULOKSET Ryhmittelimme kysymykset aihepiireittain seitsemään eri luokkaan. Teimme tämän siksi, että tutkimusta olisi helpompi lukea ja että analysoinnista tulisi helpompaa. Avoimissa kysymyksissä on lisäksi suluissa mainittu vastaajan opiskeluvuodet. 6.1 Taustatietoja Kyselyyn vastasi 85 henkilöä, joista 82 % oli naisia ja 18 % miehiä. Kyselyyn vastanneiden ikäjakauma oli seuraavanlainen: (Kuvio 1.) suurin osa vastaajista (74 %) kuului ikäryhmään vuotiaat, muista ikäryhmistä seuraavaksi eniten vastasi yli 30 vuotiaat (9 %). Alle 20- vuotiaita ja vuotiaita oli yhtä paljon eli 8 % vastanneista. Ikäjakauma noudattelee Pieksämäen DIAK:n normaalia ikäjakaumaa. Yksi vastauslomake ei sisältänyt tietoa vastaajan iästä.

26 26 Vastaamatta 1 % yli 30 vuotta 9 % vuotta 8 % alle 20 vuotta 8 % vuotta 74 % KUVIO 1. Vastaajien iän jakautuminen Kaikki vastaajat opiskelevat Diakonia-ammattikorkeakoulun Pieksämäen yksikköön. Vastaajista eniten (41 %) kuului niihin, jotka opiskelivat kolmatta vuotta koulussa. Seuraavaksi eniten (29 %) oli ensimmäisen vuoden opiskelijoita, 21 % oli toisen vuoden opiskelijoita, ja vähiten (9 %) vastaajia oli neljännen vuoden opiskelijoista. (Kuvio 2). 4. vuotta ja yli opiskelevat 9 % 1. vuotta opiskelevat 29 % 3. vuotta opiskelevat 41 % 2. vuotta opiskelevat 21 % KUVIO 2. Vastaajien opiskeluvuosien jakautuminen Vastaajista suurin osa (71 %) oli kirkonnuorisotyönohjaajia. Diakoneja vastanneista oli 27 % ja diakonissoja 2 % vastaajista.

27 Palkkaus, työaika ja koulutus Vastaajista 60 % oli jokseenkin samaa mieltä väittämästä, että virkauudistus parantaa palkkausta. 32 % oli jokseenkin eri mieltä. Yhdessä lomakkeessa ei ollut vastausta tähän väittämään. Väitimme myös, että virkauudistus rajoittaa työaikaa. Vastaukset jakautuivat seuraavasti: 43 % oli asiasta jokseenkin samaa mieltä, jokseenkin eri mieltä oli 39 % vastaajista. Yhdessä lomakkeessa ei ollut vastausta tähän kysymykseen. Väittämään diakonaattiin kuuluvilla tulee olla yhteistä koulutusta vastattiin seuraavasti: vähän yli puolet (51 %) oli jokseenkin samaa mieltä, vastaajista 47 % täysin samaa mieltä eikä yksikään vastaajista ollut täysin eri mieltä. Yhteisen koulutuksen merkitys oli siis huomattava, kun 98 % vastaajista sanoi olevansa ainakin jokseenkin samaa mieltä. Vastaajista suurin osa (60 %) oli täysin samaa mieltä siitä, että koulutuksen lisäksi tulee olla hengellisyyttä tukevaa toimintaa. Vastaajista 35 % oli jokseenkin samaa mieltä eikä yksikään ollut täysin eri mieltä. Yhdessä lomakkeessa ei ollut vastausta tähän väittämään. Myös hengellisyyden tukeminen koettiin tärkeäksi osaksi koulutettaessa tulevaisuuden ammattilaisia kirkonalalle. Virkauudistus parantaa palkkausta Virkauudistus rajoittaa työaikaa Diakonaattiin kuuluvilla tulee olla yhteistä koulutusta Lisäksi tulee olla hengellisyyttä tukevaa toimintaa 0 % 20 % 40 % 60 % 80 % 100 % Täysin erimieltä Jokseenkin samaa mieltä Jokseenkin erimieltä Täysin samaa mieltä KUVIO 3. Palkkausta, työaikaa ja koulutusta koskevien vastausten jakautuminen

28 Diakonian sisältöön liittyvät väittämät Väittämään nuorisotyö ja diakonia pitäisi pitää erillään, vastattiin seuraavasti: Suurin osa (45 %) vastaajista oli jokseenkin eri mieltä, täysin eri mieltä oli 24 % vastaajista. (Kuvio 4.) Opiskelijat eivät siis kannata nuorisotyön ja diakonian erillään pitämistä. Tämä tulos on hiukan ennakko-oletuksemme vastainen, sillä emme olettaneet opiskelijoiden olevan niin liberaaleja, että he kannattaisivat työalojen yhdistämistä. Väittämän nuorisotyöntekijä tekee myös diakoniatyötä, vastaukset jakautuivat seuraavasti. Vastaajista suurin osa (62 %) oli jokseenkin samaa mieltä. Vastaajista 26 % oli täysin samaa mieltä. (Kuvio 4.) Vastaukset eivät olleet yllättäviä, sillä on vaikea erottaa esimerkiksi erityisnuorisotyön ja nuorisodiakonian eroja käytännön työssä. Väittämään diakoni tekee myös nuorisotyötä vastattiin seuraavasti: Jokseenkin samaa mieltä oli suurin osa (55 %) vastaajista, 17 % oli täysin samaa mieltä väittämän kanssa ja vastaajista 27 % oli jokseenkin eri mieltä. (Kuvio 4.) Vastausten negatiivisuus lisääntyi yllättävästi verrattuna edelliseen kysymykseen, vaikka tämä kysymys oli vain käänteinen versio edellisestä. On kuitenkin totta, että harvat diakonit ovat suuntautuneet nuoriin, mikä saattaa johtua siitä, että seurakunnissa on nuorisotyö eri työmuotona. Vastaajista puolet (50 %) oli jokseenkin samaa mieltä väittämästä, että diakonia liittyy olennaisesti jumalanpalvelukseen. Vastaavasti 41 % oli asiasta täysin samaa mieltä. (Kuvio 4.) Diakonia lähtee liikkeelle jumalanpalveluksesta ja on myös täten erottamaton osa sitä. Tämä oli helppo väite vastaajille, sillä tästä asiasta on ehtinyt jo monille muodostua vahva näkökanta, mikä näkyy samaa mieltä olevien määrässä. Väittämään virkauudistus lisää yhteistyötä seurakunnan työntekijöiden välillä vastaukset jakautuivat seuraavasti: suurin osa (57 %) vastaajista oli jokseenkin samaa mieltä, 33 % oli täysin samaa mieltä (Kuvio 4.) Vastausten kääntyminen positiiviselle puolelle ei tässä väitteessä yllättänyt, sillä laajalti ajatellaan uudistuksen myös lähentävän virkoja ja ainakin lisäävän palavereita eri työmuotojen välillä.