Sosiaalityöntekijä - vieraileva tähti?

Transkriptio

1 RAUNI KORKEALAAKSO JULKAISUSARJA A: Tutkimukset Sosiaalityöntekijä - vieraileva tähti? Lääkäreiden käsitykset ja kokemukset sosiaalityöntekijän tehtävästä ja asiantuntijuudesta sekä yhteistyöstä aikuisten psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa

2 Julkaisun tekijä: Rauni Korkealaakso, YTM, sosiaalityöntekijä, Seinäjoen keskussairaala Julkaisuvuosi 2006 ISBN Julkaisusarja A: TUTKIMUKSET ISSN

3 Tampereen yliopisto Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos KORKEALAAKSO RAUNI: SOSIAALITYÖNTEKIJÄ - VIERAILEVA TÄHTI? Lääkäreiden käsitykset ja kokemukset sosiaalityöntekijän tehtävästä ja asiantuntijuudesta sekä yhteistyöstä aikuisten psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa Pro gradu tutkielma Sosiaalityö Helmikuu Tutkielmani aiheena on lääkäreiden käsitykset ja kokemukset sosiaalityöntekijän tehtävästä ja asiantuntijuudesta sekä yhteistyöstä sosiaalityöntekijöiden kanssa aikuisten psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa. Tutkimusaineiston keräsin puolistrukturoidun kysymyslomakkeen avulla teemahaastatteluna. Tutkimusta varten haastattelin kaikkiaan 11 saman sairaalan aikuispsykiatrisilla osastoilla ja sairaalan yhteydessä olevissa poliklinikoissa työskentelevää lääkäriä. Haastatteluun osallistuivat lähes kaikki (79%) saman sairaalan aikuispsykiatrisilla osastoilla ja poliklinikoissa samaan aikaan työskennelleet lääkärit, joten kyseessä on tapaustutkimus yhden sairaalan aikuisten psykiatrisessa sairaalahoidossa työskennelleiden lääkäreiden näkemyksistä. Analysoin aineistoa luokittelemalla ja teemoittelemalla. Selkeimmin tutkimusaineistossa nousee esiin lääkäreiden näkemys sosiaalityöntekijän tehtävästä potilaan taloudellisen selviytymisen turvaajana. Monessa haastattelussa tulee esiin toive, että sosiaalityöntekijät dokumentoisivat enemmän potilaiden sosiaalisen tilanteen kartoituksia. Verkostotyö sen sijaan nähdään sosiaalityöntekijän työssä toissijaisena tehtävänä. Sosiaalityöntekijän tehtävän moni haastateltu mieltää eräänlaisena raamien luojana potilaan kanssa tehtävälle hoito- ja kuntoutussuunnitelmalle. Tiimityöhön liittyvänä tehtävänä haastatteluvastauksissa tulee esille kaksi suuntausta. Sosiaalityöntekijä nähdään joko tiimin ulkopuolisena tiedontuojana tai tiimin jäsenenä, joka on vuorovaikutuksessa muiden kanssa ja joka tuo tiimiyhteistyöhön oman erityistyöntekijän näkökulmansa. Haastattelemani lääkärit kokevat sosiaalityön asiantuntijuuden tarpeelliseksi osaksi aikuisten psykiatrista erikoissairaanhoitoa. Lääkäreiden näkemyksissä sairaalan sosiaalityöntekijän asiantuntijaroolista tulee kuitenkin esiin selventämisen tarvetta. Varsinkin uutena lääkärinä sairaalaan tulevat tarvitsisivat aluksi "tietopaketin" sosiaalityöntekijän työstä. Sekä uudet että osa jo pidempään työssä olleista lääkäreistä tarvitsisivat myös syventävää tietoa sosiaalityöstä ja sen mahdollisuuksista osana psyykkisesti sairastuneiden potilaiden hoitoa ja kuntoutusta. Sosiaalityöntekijät voisivat myös selkeämmin tuoda esiin asiantuntijuuttaan ja rooliaan moniammatillisessa työssä. Yhteistyön edellytyksinä lääkäreiden vastauksissa tulee esille yhteistyöstä koituva yhteinen hyöty niin potilaalle, lääkärille kuin sosiaalityöntekijällekin. Onnistuneen yhteistyön hyötynä tulee esille myös koko työryhmän työssä jaksaminen. Edelleen vastauksissa korostuu se, että yhteistyötä varten tarvitaan tilaisuus eli esimerkiksi sovitut säännölliset tiimiajat ja yhteistä aikaa. Sekä sosiaalityöntekijän että lääkärin säännöllinen tiimityöhön osallistuminen on yhteistyön toteutumisen kannalta tärkeää.

4 Aineiston perusteella löytyy kaksi sosiaalityön toimintamallia: osastolla tai tiimissä vieraileva tähti tai hoito- ja kuntoutusprosessissa alusta alkaen mukana oleva sosiaalityöntekijä. Jälkimmäisessä tapauksessa sosiaalityöntekijä on itse mukana työprosessissa yhteisestä ongelmanmäärittelytilanteesta lähtien, jolloin hän voi itse määritellä sosiaalityön osallistumista potilaan hoito- ja kuntoutusprosessiin. Vieraileva tähti taas on selkeästi osaston toiminnan ulkopuolella ja hänen asemansa voi olla joko itsenäinen tai alisteinen. Alisteisessa asemassa oleva sosiaalityöntekijä on toisten määrittelemien irrallisten työtehtävien suorittaja. Vierailevana tähtenä olevan sosiaalityöntekijän osallistumiseen vaikuttaa hänen oma aktiivisuutensa ja häntä konsultoivien henkilöiden tiedot sosiaalityöstä ja näkemykset sosiaalityön osallistumisen tarpeesta. Konsultoivien henkilöiden tiedot sosiaalityöstä ovat sattumanvaraisia. Sosiaalityöntekijän konsultoinnin perusteena on joko eriytynyt potilaskohtainen perustelu tai hoito- ja kuntoutusprosessin vaiheen mukainen perustelu. Käytännön työhön kaivataan mielestäni sen pohtimista, miten sosiaalityöntekijä parhaiten kummassakin tapauksessa saa näkökulmaansa esille ja mitä näkökohtia kummassakin mallissa sosiaalityön kannalta tulee esille. Mikä vaikuttaa sosiaalityöntekijän ja lääkärin yhteistyöhön moniammatillisessa tiimityössä? Aineistosta löytyy kaikkiaan kolme tiimiyhteistyöhön vaikuttavaa asiakokonaisuutta: sosiaalityöntekijän ja lääkärin vaihtelevat tiimiroolit, suhtautuminen päällekkäisyyksiin, sekä näkemys toimivasta tiimiyhteistyöstä. Lääkäri on tiimissä useimmiten tiimin vetäjän roolissa. Siksi sosiaalityöntekijän kannalta on tärkeää, että lääkärillä on tarpeelliset tiedot sosiaalityöntekijän tehtävästä ja asiantuntijuudesta. Useimmat lääkärit toivovat sosiaalityöntekijöiden aktiivista osallistumista tiimiyhteistyöhön. Haastateltujen lääkäreiden odotukset tiimiyhteistyöstä jakautuvat kahtia sen suhteen, uskovatko he tiimityössä vahvaan autonomisuutta korostavaan professiokäsitykseen vai yhteistyösuuntautuneisuuteen. Sama kaksijakoisuus tule esille haastateltavien suhtautumisessa siihen, onko sosiaalityön kanssa päällekkäisyyksiä. Muutamat haastatellut eivät tunnista päällekkäisyyksien olemassaoloa. Jotkut pohtivat niitä työnjaon näkökulmasta, turhan päällekkäisyyden välttämisenä. Toiset vastaajat taas tunnistavat näiden alueiden olemassaolon ja pitävät niitä positiivisina yhteistyön mahdollistajina. Näkemykset toimivasta tiimiyhteistyöstä voi vastausten perusteella myös jakaa kahteen suuntaukseen. Osa haastatelluista pitää parempana avointa tiimityötä, joka perustuu ajatusten vaihtoon, kumppanuuteen ja tiimin jäsenten tasavertaisuuteen. Rajoitettua tiimityötä kannattavat korostavat sitä, että kaikki hoitavat oman osansa työstä ja lopputulos kootaan yhteen, työnjako toimii, eikä tule päällekkäistä työtä. Avoin tiimityö viittaa asiantuntijuuden horisontaaliseen ulottuvuuteen ja rajoitettu tiimityö puolestaan asiantuntijuuden yksilöasiantuntijuutta korostavaan eli vertikaaliseen ulottuvuuteen. Lääkäreiden näkemyksissä psykiatrisen erikoissairaanhoidon tulevaisuuden haasteista korostuu sairaalahoidon tehokkuus sekä potilas-, perhe- ja verkostokeskeisyys. Aineistosta nousee haasteena toimiva hoitoketju, avohoitoon siirtymisen sujuvuus ja yhteistyö avohoidon kanssa. Haasteena haastatellut näkivät myös psyykkisten sairauksien leimaavuuden vähentämisen ja hoitoon hakeutumisen kynnyksen alenemisen. Edelleen toiveena tulee uusien näkökulmien esille tuominen, mikä viittaa toiveeseen erityistyöntekijöiden laajemmasta osallistumisesta. Näkemykset tulevaisuuden haasteista ovat mielestäni sellaisia, jotka myös sosiaalityön omissa kehittämiskeskusteluissa koetaan tärkeiksi. Haastattelemani lääkärit suhtautuvat myönteisesi sosiaalityöhön ja yhteistyöhön sosiaalityöntekijöiden kanssa. Näihin tulevaisuuden haasteisiin vastaamisessakin tulisi voida yhdistää sekä sosiaalityöntekijöiden ja lääkäreiden että muidenkin ammattilaisten voimavarat yhteisten toimintalinjojen suunnittelussa. Avainsanat: yhteistyö, sosiaalityö, lääkärintyö, asiantuntijuus

5 Esipuhe Olen seurannut tämän tutkimuksen prosessia alkumetreiltä asti. Matkalla on ollut mielenkiintoisia kynnyksiä ylitettävänä: tutkimuksen intressin muotoilu tutkijaa sosiaalityöntekijän työssä askarruttavista asioista, aineistonkeruun haasteisiin vastaaminen ja oman hierarkkisen asenteen voittaminen, tutkijan vastuun ottaminen ja rohkea tuloksista raportoiminen, avoimeen vuoropuheluun uskaltautuminen. Käsitykseni siitä, että oman työkäytännön tutkiminen on meille aina väistämättä oppimisprosessi ja ammatillinen kehittymisprosessi, on vahvistunut. Tutkimus antaa mahdollisuuden huolelliseen ajatteluun ja perustellun käsityksen muodostamiseen kohteeksi valitusta asiasta. Tämäntyyppistä tutkimusta voimme perustellusti tarkastella oman työn kehittämishankkeena. Sosiaali- ja terveydenhuollon työ on väistämättä eri ammattien yhteistä tai rinnakkaista yhteen sovitettavaa työtä ja Rauni Korkealaakso on valaissut tutkimuksessaan ansiokkaasti tätä kysymystä. Hän on tutkinut yhden sairaalan psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa työskentelevien lääkärien käsitykset ja kokemukset sosiaalityön asiantuntijuudesta ja tehtävästä ja kokemukset yhteistyöstä. Käsitykset ohjaavat käytännön toimintaa ja käsitysten tutkiminen on yksi lähtökohta realistiselle nykytilanteen jäsennykselle. Rauni Korkealaakson tutkimus on huolellisesti tuotettu puheenvuoro, joka on kiinnostava ja ajatuksia virittävä moniammatillisen työyhteisön jäsenille, erityisesti sosiaalityöntekijöille ja lääkäreille. Tutkimuksen tulokset osoittavat sen kirjon ja vaihteluvälin, mikä lääkäreiden käsityksissä on. Täten tutkimus tekee näkyväksi olemassa olevat ajattelutavat sosiaalityöntekijän tehtävästä ja asiantuntijuudesta ja lääkäreiden ja sosiaalityöntekijöiden yhteistyöstä. Tutkimus antaa tätä kautta merkittävää aineistoa keskustelulle siitä, miten yhteinen työ ja yhteistyö olisi parasta kulloinkin rakentaa ja miten sosiaalityön asiantuntijuus psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa tulisi tarkoituksenmukaiseen käyttöön. Tutkimus osoittaa myös, miten sattumanvaraisesti lääkärien käsitykset sosiaalityöstä alunperin muodostuvat. Tämän tuloksen perusteella on aihetta miettiä, missä vaiheessa ja millä tavalla optimaalisen yhteistyön kannalta riittävä ja tarpeellinen tieto sosiaalityöstä jaetaan lääkäreille. Tutkimus herättää paljon muitakin kysymyksiä, joiden toivon virittävän keskusteluun ja ammatilliseen kehittämistyöhön. Anna Metteri Sosiaalityön lehtori Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos, Tampereen Yliopisto

6

7 1 JOHDANTO SOSIAALITYÖNTEKIJÄN JA LÄÄKÄRIN YHTEISTYÖSUHDE Sosiaalityöntekijän ja lääkärin ammattien erilaiset taustat sekä erilainen lähestymistapa Organisaatiokulttuuri ja suhtautuminen moniammatilliseen yhteistyöhön Yhteistyön tulevaisuuden näkymät SOSIAALITYÖNTEKIJÄN TEHTÄVÄ JA ASIANTUNTIJUUS TERVEYDENHUOLLOSSA Sosiaalityö terveydenhuollossa Sosiaalityö mielenterveystyössä Sosiaalityön asiantuntijuus UUSI ASIANTUNTIJUUS HAASTEENA SOSIAALITYÖNTEKIJÄN JA LÄÄKÄRIN YHTEISTYÖLLE Perinteisestä professionaalisuudesta uuteen asiantuntijuuteen Potilasnäkökulma uuden asiantuntijuuden virittäjänä TUTKIMUKSEN TOTEUTUS Tutkimuskysymykset Aineistonkeruu Aineisto ja sen analyysi Tutkimuksen arviointi LÄÄKÄREIDEN MÄÄRITTELYT SOSIAALITYÖNTEKIJÄN TEHTÄVÄSTÄ JA ASIANTUNTIJUUDESTA Miten lääkärit määrittelevät sosiaalityöntekijän perustehtävän psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa Potilaan taloudellisen selviytymisen turvaamistehtävä Selvittely- ja yhteistyötehtävä Moniammatilliseen tiimityöhön liittyvät tehtävät... 43

8 6.2 Lääkäreiden käsitykset psykiatrisen erikoissairaanhoidon sosiaalityön asiantuntijuudesta Sosiaaliturvan, lakien, säädösten ja niiden soveltamisen asiantuntijuus Yhteistyöverkostojen, -kanavien ja järjestelmien asiantuntijuus Akuutin ongelman, olosuhteiden ja elämäntilanteen yhdistämisen asiantuntijuus Lääkäreiden käsitykset sosiaalityön asiantuntijaroolista Sattumanvaraisuus sosiaalityön asiantuntijuuden käytössä Psykiatrisen sairaalan sosiaalityöntekijän ja avohoidon sosiaalityöntekijän roolit Psykiatrisen erikoissairaanhoidon ja sosiaalitoimiston sosiaalityöntekijän roolit Yhteenveto sosiaalityön perustehtävästä, asiantuntijuudesta ja asiantuntijaroolista LÄÄKÄREIDEN NÄKEMYKSET JA KOKEMUKSET YHTEISTYÖN TOTEUTUMISESTA SOSIAALITYÖNTEKIJÖIDEN KANSSA Lääkäreiden kokemukset yhteistyön edellytyksistä Kokemus yhteistyön merkityksestä Yhteinen foorumi, aika, päämäärä ja hyvä tiedonkulku Sosiaalityöntekijän henkilöön tai työn yleiseen vaativuuteen liittyvät tekijät Lääkäreiden näkemykset sosiaalityön osallistumisesta Sosiaalityöntekijä kiinteästi mukana potilaan hoitoprosessissa Sosiaalityöntekijä vierailevana tähtenä Eriytynyt potilaskohtainen perustelu sosiaalityöntekijän mukaan ottamiselle tai konsultoinnille Prosessin vaiheen mukainen perustelu sosiaalityöntekijän mukaan ottamiselle tai konsultoinnille Lääkäreiden näkemykset yhteistyöstä moniammatillisessa tiimityössä Lääkärin ja sosiaalityöntekijän erilaiset roolit moniammatillisessa työssä Päällekkäisyydet: Yhteisen toiminnan alueita vai työnjaon ongelmia?... 85

9 7.3.3 Näkemykset sosiaalityöntekijän ja lääkärin yhteistyön onnistumisesta moniammatillisessa tiimissä Yhteenveto lääkärien kokemuksista yhteistyön edellytyksistä, perusteluista sosiaalityön mukaan ottamiselle ja lääkäreiden käsityksistä lääkärin ja sosiaalityöntekijän tiimiyhteistyöstä Lääkäreiden näkemykset psykiatrisen erikoissairaanhoidon tulevaisuuden haasteista YHTEENVETO JA POHDINTA LÄHTEET LIITTEET Liite 1 Tutkimuslupa Liite 2 Haastattelulomake

10 1 1 JOHDANTO Terveydenhuollossa sosiaalityöntekijänä työskennellessäni minulle on herännyt kiinnostus tutkia lääkärien ja sosiaalityöntekijöiden välistä yhteistyötä ja yhteistyön toteutumiseen vaikuttavia tekijöitä. Koska yhteistyön toteutumiseen ja sujumiseen vaikuttaa se, millainen käsitys yhteistyökumppanin työstä on muodostunut, on tutkimukseni kohteeksi lopulta eri vaiheiden kautta täsmentynyt lääkäreiden näkemykset sosiaalityön tehtävästä ja asiantuntijuudesta sekä lääkärin ja sosiaalityöntekijän välisen yhteistyön toteutumisesta aikuisten psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa. Oman työkokemukseni pohjalta olen päätellyt, että erityisesti lääkäreiden näkemykset ja kokemukset sosiaalityöstä vaikuttavat siihen, miten sosiaalityön asiantuntijuutta ja osaamista käytetään potilaiden hoidossa ja kuntoutuksessa psykiatrisessa sairaanhoidossa. Lääkäri on virallisesti vastuullinen johtaja terveydenhuollon yksiköissä, minkä takia lääkärin näkemyksellä on ratkaiseva merkitys yhteistyölle. Minulla on terveydenhuollon sosiaalityöstä kaikkiaan noin yhdeksän vuoden työkokemus. Erikoissairaanhoidon sairaalassa olen jonkin verran työskennellyt myös somaattisilla osastoilla ja kuntoutustutkimuspoliklinikalla. Nykyisessä työpaikassani, yleissairaalapsykiatrian poliklinikalla, olen ollut työssä vuoden 2001 alusta lähtien. Näen tällä tutkimusprosessilla olevan merkitystä oman työni ja ammatillisuuteni kehittämisessä. Tällä tutkimuksella tarkoitukseni on tuottaa tietoa, johon nojautuen on mahdollista edesauttaa sairaalassa tapahtuvan potilaan hyvän hoidon, kuntoutuksen ja jatkohoidon toteutumista. Hyvin sujuva yhteistyö auttaa potilaan parempaan hoito- ja kuntoutustulokseen sairaalassa, helpottaa siirtymistä sairaalasta avohoitoon ja vaikuttaa selviytymiseen sairaalahoidon jälkeenkin. Sillä on sekä inhimillistä merkitystä potilaan saaman hyvän hoidon kautta, mutta myös hoito- ja kuntoutusprosessia tehostavaa ja siten kustannuksia säästävää vaikutusta. Lehtisen (2002, 110) mukaan viimeisten 20 vuoden aikana psykiatrisen erikoissairaanhoidon palveluissa on tapahtunut Suomessa suuria muutoksia, jotka ovat eniten näkyneet psykiatristen sairaansijojen määrän vähenemisenä. Psykiatrian erikoisalan sairaaloissa hoitoajat ovat lyhentyneet. Avohoidon kehittämisellä ei kuitenkaan ole pystytty täysin korvaamaan sairaaloiden alasajoa. Muutokset ovat tuoneet paineita myös psykiatrisen erikoissairaanhoidon toiminnan

11 2 kehittämiselle. Yhtenä haasteena on mielestäni moniammatillisen yhteistyön kehittäminen sekä psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa että avohoidossa. Sosiaalityötä terveydenhuollossa on kuvattu työksi vieraassa isäntäorganisaatiossa siksi, että sosiaalityö on siellä toissijaisessa asemassa lääketieteeseen ja hoitotyöhön nähden. Kuitenkin sosiaalityöllä on paljon annettavaa yhteiseen työhön potilaiden hyväksi ja siksi myös sosiaalityön laajempi yhteiskunnallinen näkökulma pitäisi tulla paremmin näkyväksi sekä mielenterveystyössä että terveydenhuollossa, erityisesti psykiatrisessa hoidossa. Cheethamin (1995, 142) mukaan terveydenhuollon sosiaalityöllä on vaarana jäädä lääketieteen näkökulmasta tehokkaana pidetyn käytännön varjoon ja sosiaalityöntekijöillä on terveydenhuollon laitoksissa paineita olla pääasiassa mahdollistamassa potilaiden sujuva hoito sekä ennen kaikkea nopeat ja tehokkaat siirtymiset sairaalaan ja sairaalasta pois. Yhteentörmäyksiäkin on hänen mukaansa tapahtunut, kun sosiaalityöntekijät ja muut sosiaalitieteiden edustajat ovat halunneet osoittaa, että yksilön sosiaalisessa maailmassa sairaus ja terveys ovat paljon monimutkaisempia asioita kuin miltä ne lääketieteen näkökulmasta saattavat näyttää. Suomessa Kananoja (1997, 47-48) nosti sosiaalityön selvityshenkilön raportissaan mielenterveystyön ja psykiatrisen sairaanhoidon sosiaalityön esiin kehitystä vaativana alueena. Lindenin (1999, ) mukaan terveyspainotteisessa toimintajärjestelmässä moniammatillinen yhteistyö ei aina luonnista ja etenkin tiimityötä on vaikea istuttaa sairaalarutiineihin. Metterin (1996, 146) mukaan sekä Suomessa että monissa muissa maissa moniammatillisuus on viety pisimmälle myös toiminnan rakenteeseen vanhustenhuollon, mielenterveystyön, päihdehuollon, lastensairauksien ja kuntoutuksen alueella. Moniammatillinen yhteistyö onkin psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa ja yleensäkin mielenterveystyössä vakiintunut käytäntö. Usein potilaiden elämäntilanteet kaikkineen ovat mutkikkaita ja eri ammattilaisten yhteistyöllä voidaan yhdessä hakea uusia näkökulmia. Koska kyse on usein monimutkaisista ongelmista, tarpeellisen kokonaiskäsityksen muodostaminen vain yhden näkökulman perusteella ei ole mahdollista. Tässä tutkimuksessa keskityn lääkäreiden käsityksiin sosiaalityön tehtävästä ja asiantuntijuudesta sekä yhteistyöstä sosiaalityöntekijöiden kanssa. Sosiaalityöntekijän ja lääkärin yhteistyöhön sairaalaorganisaatiossa kuitenkin vaikuttaa moni muukin asia kuin vain yksittäisten sosiaalityöntekijöiden ja lääkäreiden toiminta. Näistä kahdesta yhteistyökumppanista lääkäri kuitenkin on se, jolla on asemansa vuoksi virallista valtaa vaikuttaa yhteistyön toteutumiseen enemmän kuin sosiaalityöntekijällä.

12 3 Tämä tutkimus on luonteeltaan myös tapaustutkimus lähes kaikkien eli noin 79%:n saman sairaalan aikuispsykiatrisilla osastoilla ja poliklinikoissa haastatteluhetkellä työskennelleiden lääkäreiden näkemyksistä sosiaalityöntekijöiden tehtävästä ja asiantuntijuudesta sekä siitä, miten yhteistyö sosiaalityöntekijöiden kanssa toteutuu. Suomessa tutkimuksia sosiaalityöntekijän ja lääkärin yhteistyöstä ei ole juurikaan tehty. Internetistä suomalaisesta artikkelitietokannasta (ARTO) en löytänyt sosiaalityöntekijän ja lääkärin yhteistyötä koskevia artikkeleita. Tutkimuksen teoriaosassa tarkastelen sosiaalityöntekijän ja lääkärin yhteistyöhön vaikuttavia seikkoja, sosiaalityöntekijän tehtävää ja asiantuntijuutta terveydenhuollossa sekä uuden asiantuntijuuden haasteita lääkärin ja sosiaalityöntekijän yhteistyölle. Tutkimuksen empiirinen osio jäsentyy tekemäni teemoittelun perusteella kahdeksi eri osaksi. Ensimmäinen osa koostuu lääkäreiden käsityksistä siitä, mikä on sosiaalityön tehtävä ja asiantuntijuus psykiatrisessa erikoissairaanhoidossa. Toisessa osassa käsittelen lääkäreiden käsityksiä ja kokemuksia sosiaalityöntekijän ja lääkärin yhteistyön toteutumisesta ja tekijöistä, jotka ovat yhteydessä yhteistyön toteutumiseen. Tutkimuksessa en ole erotellut käsitteitä "potilas" ja "asiakas". Käytän potilasnimikettä selvyyden vuoksi, koska haastatteluissa puhutaan sairaalassa olevista henkilöistä ja haastatteluvastauksissa asiakasta nimitetään potilaaksi. Luvussa kaksi tarkastelen lääkärin ja sosiaalityöntekijän yhteistyösuhdetta. Yhteistyösuhteeseen vaikuttavana tarkastelen näiden ammattien erilaisia taustoja ja erilaista lähestymistapaa potilaan tilanteeseen. Samassa luvussa tarkastelen organisaatiokulttuurin ja moniammatilliseen yhteistyöhön suhtautumisen vaikutusta tähän yhteistyösuhteeseen. Kolmanneksi tässä luvussa tarkastelen yhteistyön tulevaisuuden näkymiä. Luvussa kolme tarkastelen sosiaalityöntekijän työtä yleisesti terveydenhuollossa ja erityisesti mielenterveystyössä sekä sosiaalityön asiantuntijuutta terveydenhuollossa. Neljännessä luvussa pohdin, mitä haasteita uusi asiantuntijuus tuo sosiaalityöntekijän ja lääkärin yhteistyölle. Luku sisältää perinteisen professionalismin ja uuden asiantuntijuuden tarkastelua. Lisäksi neljännessä luvussa tarkastelen potilasnäkökulmaa sosiaalityöntekijän ja lääkärin uuden, jaetun asiantuntijuuden virittäjänä. Viidennessä luvussa kuvailen tutkimuskysymykset, kerron aineistonkeruusta ja aineiston analyysistä sekä arvioin tutkimusprosessiani. Kuudes ja seitsemäs luku sisältävät tutkimustulokset. Kuudennessa luvussa käsittelen lääkäreiden määrittelyt sosiaalityön tehtävästä ja asiantuntijuudesta. Seitsemäs luku sisältää lääkäreiden näkemykset ja kokemukset yhteistyön toteutumisesta sekä näkemykset psykiatrisen

13 4 sairaanhoidon tulevaisuuden haasteista. Luku kahdeksan sisältää yhteenvedon keskeisimmistä tuloksista ja niiden perusteella tekemäni johtopäätökset. 2 SOSIAALITYÖNTEKIJÄN JA LÄÄKÄRIN YHTEISTYÖSUHDE 2.1 Sosiaalityöntekijän ja lääkärin ammattien erilaiset taustat sekä erilainen lähestymistapa Sosiaalityöntekijän ja lääkärin yhteistyösuhteeseen vaikuttavina seikkoina tarkastelen näiden kahden ammatin hyvin erilaisia lähtökohtia lähinnä sen perusteella, mitä Huntigton on niistä vuonna 1981 tutkimuksessaan selvittänyt. Arnkilin (2005, 28-29) mukaan yhteisen ongelman määrittelyssä kaikilla on oma toiminnallinen lähestymiskulmansa ja ongelmaa pitäisi osata katsoa eri näkökulmista, mikä puolestaan edellyttää hyvää kohtaamista. Potilaan ongelmien määrittely vaikuttaa siihen tapaan, millä ratkaisuja yhteistyössä lähdetään hakemaan. Sosiaalityöntekijä näkee potilaan ja hänen ongelmansa eri näkökulmasta kuin lääkäri. Yhteistyön toteutumiseen vaikuttaa se, miten nämä eri näkökulmat tulevat esille ja miten sosiaalityöntekijän ja lääkärin näkemykset ja tiedot näkyvät lopputuloksessa. Näkökulman ja lähestymistavan eroja tarkastelen sekä kotimaisten että ulkomaisten kirjallisuuslähteiden valossa. Tarkastelussa tulee esille sekä yleisesti terveydenhuollossa että erityisesti psykiatrisessa sairaanhoidossa vaikuttavia tekijöitä. Yhteistyön taustalla vaikuttavia tekijöitä tulee esille brittiläisen sosiologin Huntingtonin (1981, 155, 156, 168) sosiaalityöntekijän ja lääkärin välisestä yhteistyöstä Britaniassa ja Australiassa kertovassa tutkimuksessa "Social Work and General Medical Practice - Collaboration or Conflict?" Teoksessa tulee esille mm. sosiaalityöntekijän ja lääkärin ammattien erilaiset historiat. Lääkärin ammatilla on vanhat perinteet ja professiojärjestelmässä lääkärin ammatilla on perinteisesti ollut korkea status ja arvovalta. Sosiaalityöntekijän ammatilla on lyhyempi historia ja sen juuret ovat vapaaehtoistyössä. Huntington toteaa lääkärin ammatilla olevan vanhat perinteet ja sen olleen ammattina olemassa jo ennen terveyspalvelujärjestelmien kehittymistä. Sosiaalityöntekijän ammatti puolestaan on kehittynyt yhteiskunnan ohjauksen lisäännyttyä terveydenhuollon ja hyvinvoinnin kentällä 1900-luvulla ollen siten ammattina lääkärin ammattia nuorempi. Suurin vaikutus tällä eroavaisuudella on Huntingtonin mukaan yhteistyöhön vaikuttaviin auktoriteettikysymyksiin. Sosiaalityöntekijöillä on hänen mukaansa ollut perinteisessä profes-

14 5 siojärjestelmässä alhainen status ja arvovalta lääkäreihin verrattuna. Tutkimuksessa on eroavaisuuksia siihen asetelmaan, mikä omassa tutkimuksessani on. Ensinnäkin Huntingtonin tutkimuksen tekemisestä on kulunut jo yli 20 vuotta ja tutkimus on tehty Britaniassa ja Australiassa. Eroavaisuutena oli myös se, etteivät Huntingtonin tutkimuksessa mukana olleet lääkärit ja sosiaalityöntekijät olleet saman organisaation palveluksessa, eivätkä lääkärit myöskään olleet erikoistuneet tietylle alueelle, kuten psykiatriaan. Tästä kaikesta huolimatta kirjan tekstistä löytyy paljon itselleni tutunomaista ja lisäksi monet Huntingtonin johtopäätökset tuntuvat vielä tänäkin päivänä ajanmukaisilta. Olen tässä omassa pro-gradutyössäni vertailumielessä viitannut hänen tutkimustuloksiinsa. Kuitenkin Huntingtonin tutkimuksesta löytyy myös seikkoja, jotka eivät enää tänä päivänä ainakaan Suomessa ole vaikuttamassa yhteistyöhön, kuten esimerkiksi ammatissa toimivien lääkäreiden ja sosiaalityöntekijöiden ikäjakauma iältään vanhempiin lääkäreihin ja nuorempiin sosiaalityöntekijöihin. Huntington (1981, ) toteaa, että lähes kaikki lääkärit yhteistyön osapuolina ovat olleet miehiä ja sosiaalityöntekijät naisia, mikä on vaikuttanut auktoriteettiin ja potilassuhteisiin. Hän toteaa sen edistäneen lääketieteen dominanssia enemmän kuin minkään muun yksittäisen tekijän. Suomen lääkäriliiton mukaan Suomessa lääkäreistä oli 51 % miehiä, mutta nuorista lääkäreistä ja lääketieteen opiskelijoista lähes kaksi kolmannesta oli naisia. (Suomen Lääkäriliiton nettisivut, ). Jyrkkä jako miespuolisiin lääkäreihin ja naispuolisiin sosiaalityöntekijöihin ei siten ainakaan Suomessa ole vaikuttamassa yhteistyöhön. Sosiaalityössä lähestymistapa ihmisten ongelmiin on erilainen kuin lääkärintyössä. Rauhalan (1989, 115) mukaan sosiaalityö on vaikuttamista ihmiseen lähinnä situaation kautta. Situationaalisuudella ihmisen olemassaolon muotona tarkoitetaan Rauhalan (1982, 33) mukaan ihmisen kietoutuneisuutta todellisuuteen oman elämäntilanteensa kautta. Sen ymmärtäminen ihmisen kokonaisuuden yhdeksi olemassaolon muodoksi saattaa hänen mukaansa kuitenkin olla vaikeampaa kuin tajunnallisuuden ja kehollisuuden ymmärtäminen ihmisen ontologisiksi perusmuodoiksi. Fook (2002, 4) esittelee kirjassaan Social Work Critical Theory and Practice, mahdollisuuksia kriittiseen sosiaalityön käytäntöön eri yhteyksissä, joissa sosiaalityötä tehdään. Fookin mukaan sosiaalityössä ihmisten auttamisen eetos on alun alkaenkin ollut sidoksissa sosiaaliseen ympäristöön, eikä se koskaan ole kohdistunut pelkästään ihmisten persoonallisiin piireisiin. Hänen mukaansa sosiaalityössä yksilön ongelmia ja vaikeuksia lähestytään kokonaisvaltaisesti ja tietoisena asiayhteyksistä. Fookin mukaan erityisesti 1960-luvulta lähtien on kiin-

15 6 nitetty huomiota siihen, miten myös sosio-ekonomiset rakenteet ja historialliset olosuhteet vaikuttavat yksilön kokemukseen. Miten potilaan ongelmien määrittely vaikuttaa siihen, miten ongelmia lähdetään ratkomaan? Purolan (1986, 15) mukaan sillä, miten terveydenhuolto-organisaatio näkee kohteensa, on myös välittömiä yhteyksiä niihin keinoihin ja toimintatapoihin, joilla ongelmaan voidaan asianmukaisesti vaikuttaa. Hän toteaa, että kun sairauden käsite muuttuu entistä sosiaalisemmaksi, tulevat jotkut keinot tärkeämmiksi tai entistä laajempaan käyttöön. Faronen (2002, ) mukaan jonkun käyttäytymisen määrittely sairaudeksi viittaa poikkeavuuden medikalisaatioon ja sosiaaliseen kontrolliin. Kun tietyt käyttäytymistavat ja näkökannat on määritelty sairaudeksi, se tarkoittaa Faronen mukaan, että jokin on epäkunnossa ja lääketieteellisen hoidon pitäisi pystyä muuttamaan käyttäytyminen tai perspektiivi positiiviseen suuntaan. Farone toteaa määrittelyn siitä, mikä on sairautta ja mitkä hoidot ovat järkeviä ja tarpeellisia olevan mielenterveyden alueella paljon epäselvempää kuin muilla lääketieteen alueilla kuten esimerkiksi kirurgiassa. Mönkkösen (1996, 56) mukaan länsimainen terveydenhuolto perustuu hyvin tautikeskeiseen ajatteluun. Hän toteaa kielenkäytöllä olevan keskeisen merkityksen myös ammattiryhmien välisessä yhteistyössä, kun luokittelevilla käsitteillä ja yleistyksillä torjutaan tasavertaisen vuorovaikutuksen eräs olennainen puoli eli ennalta arvaamattomuus. Matilainen (1994, 4) kuvaa tällaista mm. psykiatrisessa hoidossa vallitsevaa tautikeskeistä ongelmien jäsentämistapaa diagnoosidiskurssiksi, jolla hän tarkoittaa potilaan toiminnan ymmärtämistä asiantuntijan tekemän tulkinnan eli diagnoosin kautta. Tämän lääketieteellistämiseen eli medikalisaatioon viittaavan diskurssin rinnalle Matilainen tuo ristiriitaisuuksia ja jännitteitä luovan suhde-diskurssin, jonka aseman hän toteaa vaihtoehtoisena jäsennyksenä vielä olevan heikon psykiatrisessa sairaanhoidossa. Peltomäen ym. (2002, 93-94) mukaan pitkälle erikoistuneissa asiantuntijuuksissa elää ongelmien medikalisoitumisen vaara, mikä tarkoittaa sitä, että ongelmasta nähdään vain sen oiretaso, mutta ongelman suhde laajempaan yhteiskunnallis-sosiaaliseen kehykseen jää näkemättä. Hänen mukaansa usein työn kohteeksi tällöin määritellään ongelman kantaja varsinaisen ongelman sijaan ja menetetään mahdollisuus vaikuttaa ongelmaan ennaltaehkäisevästi. Kun sosiaalityö on tasavertaisena osallistujana mukana yhteistyössä, se on omiaan laajentamaan näkökulmaa siten, ettei keskitytä pelkkien oireiden hoitoon, vaan pystytään yhdessä luomaan ymmärrystä potilaan ja hänen läheistensä tilanteesta laajemminkin. Metterin (1996, 153) mukaan terveydenhuollon sosiaalityöntekijä voi olla eniten hyödyksi asiakkaille ja työtovereille mo-

16 7 niammatillisessa työryhmässä vahvistamalla omaa ammatillista arkielämän tulkintakehystään ja alkuperäistä rooliaan sekä ottamalla selvää asiakkaan arjesta ja osallistumalla vuoropuheluun. Britaniassa Staffordshiren yliopistossa sosiaalityön lehtorina toimivan Barnesin (2004) artikkelissa tarkastellaan, mitä vaikutuksia sosiaalityön poisjättämisellä psykoosipotilaan hoidosta mahdollisesti on. Hän pohtii artikkelissaan myös, miten psykoosi voidaan nähdä eri tavalla, kun sitä tarkastellaan eri näkökulmista. Se voidaan psyko-biologisesta näkökulmasta poiketen - sosiaalityön näkökulmasta - nähdä myös erityisen herkän ihmisen reaktiona äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa. Psykoosipotilaan hoidossa tämä tulkinta merkitsee erityistä painotusta potilasta arvostavaan asiakassuhteeseen. Painetta ja tuskaa helpottamalla on tarkoituksena tarjota suoraa apua ihmiselle hänen tilanteessaan ja sitä kautta vaikuttaa tunteisiin ja lopulta myös psykoottisiin oireisiin. Barnesin mukaan on osoitettavissa, että siten pystytään parantamaan henkilön terveyttä ja sosiaalista toimintakykyä. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole esittää, että psykoosin hoitoon olisi pelkkä sosiaalinen ratkaisu, vaan että myös sosiaalityön näkökulman huomioiminen on tarpeellinen psykoosipotilaan hoidossa. (Barnes 2004, 207, 221, 227.) Bland ja Renouf (2001) toteavat sosiaalityön näkökulman tiimissä rohkaisevan ajattelun ulottamista laajemmin sairausmallien taakse niin, että otetaan huomioon yhteisöllinen lähestymistapa. Myös asiakkaat yleensä arvostavat sosiaalityöntekijöiden antamaa hyvin käytännöllistä tukea perusasioiden järjestämisessä, esimerkiksi raha-asioissa ja asumisessa. Tämä kyky tehdä käytännöllisiä hyvinvointitehtäviä on sosiaalityön osuuden ydintä tiimin kokonaistoimintaan nähden. Sosiaalityö muistuttaa esimerkiksi siitä, että monet psyykkisesti sairaat ihmiset ovat köyhiä, marginalisoituneita ja haavoittuvia yhteiskunnassa, jota lisääntyvästi johtavat taloudellisrationaaliset arvot. Psyykkinen sairaus ei ole vain hoivaa ja hoitoa. Siihen sisältyy myös sosiaalisen oikeudenmukaisuuden takaaminen niille ihmisille, joiden olosuhteet ovat jättäneet heidät taloudellisesti ja poliittisesti marginaaliin. Se on turvallisuuden ja arvokkaan paikan takaamista yhteiskunnassa. (Mt., 2001, ) Metterin (1996, 147, 151, 152) mukaan sosiaalityön ja lääketieteen lähestymistavan ero esimerkiksi moniammatillisessa työkyvyn arviossa liittyy luonnontieteen ja sosiaalisen kehyksen perustavanlaatuiseen eroon. Hän arvioi suurimpien ongelmien liittyvän terveydenhuollon sisällä olevaan tietohierarkiaan, jossa luonnontiede on ylimpänä ja sosiaalinen tieto alimpana, psykologisen tiedon ollessa jossakin niiden keskellä. Tietohierarkia näkyy hänen mukaansa siinä, että

17 8 sosiaalinen tai psykologinen tieto nousee luonnontieteen rinnalle usein vasta niissä tilanteissa, joissa niitä tarvitaan auttamaan lääketieteellisten johtopäätösten täsmentämisessä tai joissa kiireistä ratkaisua vaativat asiat sijoittuvat selkeästi luonnontieteellisen kehyksen ulkopuolelle. Edelleen hän toteaa esimerkiksi työkykyarviojärjestelmässä ylimpiin valituselimiin saakka olevan edustettuna vain lääketiede, joten sosiaalityöntekijöiden ja psykologien lausunnotkin joutuvat sosiaalivakuutuksen päätöksentekojärjestelmässä lääketieteen asiantuntijan ja mahdollisesti juristin arvioitavaksi. Lääkärien ammattikunnan sisäisessä hierarkiassa puolestaan vakuutuslaitosten ja yhtiöiden lääkärit tai asiantuntijalääkärit toimivat portinvartijoina lakisääteisiin sosiaaliturvaetuuksiin. Metterin mukaan arkielämän ongelmien medikalisaatio, lääketieteen asiantuntijuuden ulottaminen sairauksien ulkopuolelle, on siten vallitsevassa järjestelmässä usein ainoa keino auttaa sellaisia väliinpudonneita, joiden selviytymättömyys ei näy numeromittareissa. Terveydenhuollon sosiaalityön kannalta medikalisaatio voi Metterin mukaan olla ongelmallista siksi, että myös sosiaalityön tietäminen, tieto ihmisten arjesta, on lääketieteelle alisteista estäen tasaveroisen vuoropuhelun olemassa olevissa institutionaalisissa rakenteissa. Kiinnostavan jännitteen sosiaalityön ja lääketieteen välille tuo esimerkiksi työkyvyn arviointitiimissä Metterin (2000, 249) mukaan se, että sosiaalityöntekijällä on virallinen ammatillinen vastuu ihmisen arkisen selviytymisen tukemisesta siihen liittyvine järjestelyineen, kun taas lääkärillä on viimesijainen vastuu niistä lausunnoista, joilla sosiaaliturva ratkaistaan. Lehtisen (1986, 98) mukaan lääketieteellisen tiedon auktoriteetti ilmenee sosiaalityöntekijän työssä mm. siten, että monet sosiaaliturvan muodot perustuvat lääketieteelliseen kontrolliin ja lääketieteellinen arvio tarvitaan tavallaan sosiaalityöntekijän työn viralliseksi käynnistäjäksi ja työn tulosten vahvistajaksi. Myös Mönkkönen (1996, 56) näkee tiedollisten hierarkioiden jättävän kahden tai useamman toimijan vuorovaikutuksessa lisäkysymyksille vain vähän tilaa. 2.2 Organisaatiokulttuuri ja suhtautuminen moniammatilliseen yhteistyöhön Ne puitteet, joissa sosiaalityöntekijän ja lääkärin yhteistyö tapahtuu, vaikuttavat osaltaan yhteistyön toteutumiseen. Tarkastelen terveydenhuollon organisaatiokulttuurin vaikutusta sekä sosiaalityön toteutumiseen että lääkärin ja sosiaalityöntekijän yhteistyön toteutumiseen. Vaikka sosiaalityö terveydenhuollon organisaatiossa kohtaakin monia haasteita ja organisaatioiden sisällä yhteistyösuhteita saattaa rajoittaa hierarkkisuus ja vanhat käytännöt, on käytäntöjen muutos mahdollinen. Erityisesti perinteisiin professioihin liittyvä autonomia tekee yksilöille mahdolliseksi muuttaa työtapoja ja toimintakäytäntöjä työn muuttuvien vaatimusten mukaan.

18 9 Pohdin myös sitä, onko sosiaalityöntekijöillä ja lääkäreillä ammattikuntina erilainen suhtautumistapa moniammatilliseen yhteistyöhön, vai onko enemmänkin kysymys eri henkilöiden suhtautumistavan eroista. Lähinnä ulkomaisen tutkimustiedon pohjalta haen vastausta lääkärin ja sosiaalityöntekijän yhteistyön kehittymisnäkymiin. Ojurin (1996, ) mukaan organisaatiokulttuurin on todettu vakiinnuttavan tiettyjä toimintatapoja, jolloin siitä voi tulla myönteisiä muutoksia estävä tekijä. Organisaation yhteistyösuhteita saattaa hänen mukaansa rasittaa hierarkkisuus ja siihen liittyvät valtaongelmat, jotka ilmenevät erilaisissa virallisissa ja erityisesti epävirallisissa normeissa ja tottumuksissa. Vähäahon (2002) mukaan asiantuntijat työskentelevät organisaatiossa suhteessa aiempaan osaamiseen, sääntöihin, käytössä oleviin resursseihin ja käsillä oleviin välineisiin. Vähäaho kuitenkin toteaa yksilöiden olevan aktiivisia ja reflektoivia suhteessa omiin tekoihinsa. Erityisesti perinteisissä professioissa tietty ammatillinen autonomia omassa työssä antaa mahdollisuuden toimia itsenäisesti vaikuttaen omiin tekoihin ja sitä kautta organisaation toimintaan tulevaisuudessa. Ammattilaisten tekoja ohjaa yksilöllinen tarkoitus, vaikka historia vaikuttaa toiminnan taustalla. Esimerkkeinä terveydenhuollosta Vähäaho mainitsee sen, miten potilastyötä on tavattu tehdä, miten työvälineitä on käytetty, mitä ja miten dokumentteihin on ollut tapana kirjata, sekä keiden kanssa yhteistyötä on totuttu tekemään. Nämä ovat ajan myötä ammatteihin kehittyneitä ja organisaatioiden muistissa olevia käytäntöjä, joita yksittäiset työntekijät käytännön työssään toteuttavat, mutta myös muuttavat. Omaa toimintaansa muokkaamaan pystyvän yksilön lisäksi historian määräävyyttä murtavat uudet ajattelumallit, teknologian ja tieteen kehityksen mahdollistamat konkreettiset tai teoreettiset työvälineet, jotka voivat hetkessä muuttaa työtavat toiseksi. Ristiriitojen luomat uudet käytännöt muovaavat yksilöiden ja organisaatioiden toimintaa. (M., 69.) Vaikka potilastyöllä organisaatioissa on historiansa ja vakiintuneet tekemisen tapansa, muutoskin on mahdollista yksilöiden aktiivisuuden kautta. Loppujen lopuksi yksilöillä on niin halutessaan, ainakin teoriassa, mahdollisuuksia muuttaa organisaation käytäntöjä. Tietysti vaikutusvalta on riippuvainen siitä, missä asemassa henkilö organisaatiossa on. Qvretveitin (1995, 22-23) kirjassa Moniammatillisen yhteistyön opas pohditaan syytä rakenteen, etenkin valtasuhteiden, merkityksen vähättelyyn tai kieltämiseen. Qvretveit toteaa tarkoittavansa rakenteella sitä virallista asemaa tai roolia, jonka ihminen ottaa vastaan aloittaessaan työnsä organisaatiossa. Erityisesti hän korostaa tähän asemaan liittyviä velvoitteita ja asianmukaisesti toimivia tulosvastuu- toimivaltasuhteita verrattuna toisiin ryhmiin ja asemiin sekä yh-

19 10 dessä sovittuja menettelytapoja ja toimintaperiaatteita esimerkiksi päätöksenteossa. Hän toteaa edelleen, että eri ihmiset epäilemättä tulkitsevat samaan asemaan liittyvät velvoitteet eri tavoin samoin kuin hoitaisivat suhteet toisiin ihmisiin eri tavoin. Terveydenhuollon sosiaalityöntekijöiden sanotaan työskentelevän itselleen vieraissa isäntäorganisaatioissa eli esimerkiksi sairaalassa, jossa toimitaan pitkälle lääketieteen ehdoilla. Organisaatiokulttuuri puolestaan vaikuttaa siihen, miten joustavasti toimintaa pystytään muuttamaan. Lindènin (1999, 97) mukaan keskeisten lääketiede-hoitotiede ryhmien lisäksi muut ammattiryhmät eivät aina ole mukana hoitokokonaisuudessa ja hänen mukaansa sosiaalityöntekijä joutuukin helposti medikaalisen avustajan rooliin itsenäisen profession asiantuntijan sijaan. Miten sitten sosiaalityöntekijän käytännön työssä näkyy tämä vieraassa isäntäorganisaatiossa esimerkiksi mielenterveystyössä työskenteleminen? Ryan, Healy ja Renouf (2004) ovat tutkineet mielenterveystyön kentällä työskentelevien sosiaalityöntekijöiden professionaalista asiantuntijuutta Australian Melbournessa. Heidän tutkimuksessa mukana olleet sosiaalityöntekijät ovat hyvin tietoisia siitä, että heidän työtään johtaa isäntäorganisaatio, jossa sosiaalityön arvot, tieto ja taidot eivät ole pääosassa ja ovat tietoisia siitä, että heidän työnsä on suurelta osin myös kiistettyä. Vaikka monilla Ryanin ym. tutkimuksessa mukana olleista sosiaalityöntekijöistä on huomattava autonomia työpaikassaan, he kokevat sosiaalityön olevan alhaalla ammattienvälisessä hierarkiassa. Siitä huolimatta he tutkijoiden mukaan sitoutuvat tekemään hyvää ja sosiaalityön periaatteille rakentuvaa yhteistyötä muiden ammattiryhmien kanssa. Edelleen tutkijat toteavat, että sosiaalityöntekijät vaativassa mielenterveyspalvelujärjestelmän isäntäorganisaatiossa ja mielenterveystyöntekijän roolissaan kykenevät tekemään tehokasta sosiaalityötä. Sosiaalityöntekijöiden erikoistunut mielenterveystietous ja taito mieluummin täydentää kuin korvaa sosiaalityön asiantuntemusta. He keskittyivät pääasiassa asiakkaittensa elämän yksilön, perheen, ammatillisen ja sosiaalisen tason ulottuvuuksiin vaikka pitävät kiinni mielenterveyspolitiikan tärkeydestä ja toimintakontekstista. (Mt., 33, 35.) Leinosen (2001, 103) tutkimuksessa useimmat haastatellut sosiaalityöntekijät pitivät eri ammattien eräänlaista limittymistä ja vastuualueiden yhdistymistä yhtenä psykiatrisen työn erityispiirteenä ja osa haastatelluista katsoi ammattiidentiteettinsä pohjautuvan pikemminkin yleiseen mielenterveystyöhön kuin erityiseen sosiaalityöhön.

20 11 Oman tutkimukseni kannalta on mielenkiintoista Huntingtonin tutkimuksen johtopäätös erosta sosiaalityöntekijöiden ja lääkäreiden ihmissuhdeorientaatiossa. Huntigton (1981) toteaa, että sosiaalityöntekijöiden mielestä suhde muihin ammattiryhmiin on keskeistä tehokkaassa toiminnassa. Lääkärit puolestaan ovat mieluummin varovaisia moniammatillisessa yhteistyössä. Tavoitteena heillä on säilyttää itsellään kontrolli asiakastapauksesta niin, että vaikka työ perustuisi tiimityölle, lääkäri olisi kiistaton tiimin johtaja tai vetäjä. Tätä pidetään merkittävänä erilaisuutena, lääkäri tuo mukaan hierarkian, kun taas sosiaalityöntekijä odottaa tasavertaista yhteistyötä. Ihmissuhdeorientaation takana on erilaisuudet siinä, miten suhtaudutaan ammattien väliseen yhteistyöhön ja mitä siltä odotetaan. Lääkäri voi Huntingtonin mukaan nähdä syyn yhteistyölle oman aikansa säästymisessä, sosiaalityöntekijä voi nähdä yhteistyön parantavan terveydenhuoltoa. (Huntington 1981, 170.) Ojuri (1996) ei tällaista selkeää eroa eri ammattiin kuuluvien välillä näe kehitysvammahuollon työssä. Ojurin mukaan sekä työntekijöiden suhtautumisessa yhteistyöhön että heidän tavoissaan tehdä yhteistyötä löytyy selkeitä painotuseroja, jotka eivät kuitenkaan ole selkeästi toisistaan ammattiryhmittäin eroteltavissa. Hän jakaa suhtautumisen yhteistyöhön oman tutkimusaineistonsa perusteella kolmeen yhteistyömalliin. Yksintyöskentelyssä yhteistyön tekeminen on valikoivaa ja siinä yhteistyön tekeminen esimerkiksi oman ammattiryhmän edustajien kanssa koetaan tärkeäksi, mutta käskytettyyn, oman toimenkuvan kautta määräytyvään yhteistyöhön suhtaudutaan kriittisesti. Instrumentaalisessa eli välineellisessä yhteistyössä yhteistyöhön suhtaudutaan myönteisesti, mutta sen merkitys arvioidaan ensisijaisesti itselle koituvan hyödyn perusteella. Yhteistyöhakuinen työskentely puolestaan kertoo varauksettomasta yhteistyön kannattamisesta, jolloin muunlaista tapaa työnteolle ei nähdä olevan. (Mt., 124.) 2.3 Yhteistyön tulevaisuuden näkymät Metterin (1996, 146) mukaan ihmisten ongelmien monimutkaisuus tekee tarpeelliseksi monitieteellisen ja moniammatillisen arvioinnin ja ongelmanratkaisun. Sosiaalityöntekijän ja lääkärin yhteistyötä tarkastellessani en tässä erottele kahdenkeskeistä ja moniammatillista yhteistyötä. Yhteistyö saatetaan kuitenkin määritellä ja ymmärtää eri tavoin ja sille saattaa myös olla erilaisia odotuksia. Sosiaalityöntekijän ja lääkärin yhteistyön lisääntymiseen viittaavat esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Australiassa tehdyt tutkimukset. Esimerkiksi Columbian yliopiston sosiaalityön laitoksen apulaisprofessori Schilling II ja Wisconsinin yliopiston lääketieteen professori Schilling (2001) käsittelevät artikkelissaan sosiaalityöntekijöiden ja lääkäreiden suhdetta sekä