Voiko biologisen biologisoida?

Transkriptio

1 Voiko biologisen biologisoida? Mirkka Danielsbacka: FM, jatko-opiskelija, Suomen ja Pohjoismaiden historia, Helsingin yliopisto Antti Tanskanen: VTM, jatko-opiskelija, sosiaalitieteiden laitos, Helsingin yliopisto Katja Yesilova: Ydinperheen politiikka. Gaudeamus, Helsinki. 2009, 263 s. Sosiologi Katja Yesilovan (2009) tuore väitöskirja Ydinperheen politiikka on hyvä esimerkki eräästä ongelmasta, joka nykyiseen perhesosiologiseen tutkimukseen liittyy. Erinomaisen arvosanan saanut väitöskirja jättää täysin huomioimatta perhetutkimuksen kentälle paljon uutta tuoneet evoluutiopsykologiset näkökulmat, minkä vuoksi tutkimus jää ikään kuin puolivalmiiksi. Vaikka perhetutkijat usein sivuuttavat evoluutiopsykologisen tutkimuksen, eivät evoluutiopsykologia ja perhesosiologia missään tapauksessa ole toisensa poissulkevia lähestymistapoja (ks. esim. Rotkirch 2005). Tässä kirjoituksessa pohdimme, miten evoluutiopsykologian huomioiminen olisi antanut Yesilovalle eväitä kestävämpiin tulkintoihin. Yesilova tarkastelee väitöskirjassaan toisen maailmansodan jälkeistä perhekasvatusta Suomessa ja pyrkii löytämään vastauksia muun muassa kysymyksiin Miten perhe tuli käsitettäväksi nimenomaan ydinperheenä? ja Miten perheestä tuli yhteiskunnallinen kysymys? (s. 12). Aineistonaan hän käyttää perhekasvatuksen viranomaisten tuottamaa materiaalia aikaväliltä sekä muita perhepolitiikkaan liittyviä hallintodokumentteja, raportteja, muistioita, mietintöjä, opaskirjasia ja lehtikirjoituksia luvuilta. Lisäksi lähdeaineistoon kuuluvat psykodynamiikkaa painottavan perheymmärryksen pioneerin John Bowlbyn kirjoitukset 1950-luvulta sekä kenraali Mannerheimin Lastensuojeluliiton mentaalihygieenisen yksikön toimijoiden kirjoitukset. Yesilova kertoo käyttävänsä menetelmänä Michel Foucault n genealogista tutkimusotetta tarkastellessaan inhimillisen tiedon, vallan ja moraalin historiallisia eli ajassa ja paikassa ilmeneviä yhteenkietoutumia (s. 209). Genealoginen tutkimusote tarkoittaa, että nykyajan ilmiöitä tarkastellaan historiallisesta perspektiivistä, ja etsitään niiden syntyä ja kehitysprosessia ottamatta annettuna ilmiöiden luonnolliselta vaikuttavaa olemusta. Tämäntyyppinen tutkimusote on yleinen sekä historian että yhteiskuntatieteiden parissa, ja se sopiikin hyvin muun muassa nykyisten talousmallien ja (talous)politiikan tarkasteluun (esim. Harvey 2008; Patomäki 2007). On tärkeää, että tunnettujen kehityskulkujen deterministiseltä näyttävä suunta kyseenalaistetaan sekä tuodaan esille vaihtoehtoisia kehityskulkuja ja käsitteen määrittelyjä. Historiantutkimuksessa tällainen lähestymistapa toimii hyvänä apuvälineenä muun muassa silloin, kun halutaan valottaa aikalaistoimijoiden erilaisia mahdollisuushorisontteja. Yesilovan tutkimuskohteena on perhe ja perheymmärrys, tarkemmin rajattuna ydinperhe ja ydinperheymmärrys. Hän kiinnittää huomionsa siihen, millaisissa yhteyksissä perheen luonnollisuuteen ja välttämättömyyteen vedotaan ja millaisia toimia perhe näistä lähtökohdista ymmärrettynä näyttää vaativan. Lisäksi kirjoittaja ottaa erääksi lähtökohdakseen feministisen tutkimussuunnan ja pyrkii myös feminististä katsantotapaa käyttämällä kyseenalaistamaan tutkimuskohteestaan tuotettuja käsityksiä. Konkreettisena lähdetekstien lukumetodina Yesilova käyttää sosiologista diskurssianalyysiä. Yesilova osoittaa työssään mielenkiintoisella tavalla kuinka paljon toisen maailmansodan jälkeiset darwinismiin pohjautuvat kehityspsykologiset ajatukset ovat vaikuttaneet perhekasvatuksen oppeihin Suomessakin. Lähdemateriaalin läpikäymisessä ja toisinaan puuduttavankin tarkassa selostamisessa on ehkä työn yksi suurimmista vahvuuksista, sillä näin lukijalle tulee konkreettisesti selville aikalaistoimijoiden ajatus- 01_10.indd :00:01

2 71 maailma sekä ajattelun taustalla vaikuttavien oppisuuntien merkitys. On kuitenkin harmi, ettei Yesilova yritä paneutua kunnolla kysymykseen miksi (ydin)perhekäsitys tuona aikana muotoutui sellaiseksi kuin me sen tänä päivänä tunnemme äidin, isän ja biologisen lapsen tai lasten muodostamaksi kokonaisuudeksi vaan tyytyy ainoastaan kuvaamaan eri tahojen käsityksiä (ydin)perheestä. Tutkimuksen punaisena lankana kulkee käsitys siitä, että perhe on historiallisesti muotoutunut ja sattumanvarainen eli kontingentti. Yesilova toteaa, että [j]os otetaan vakavasti ajatus perheen historiallisesta kontingenssista, voidaan myös ajatella, että ymmärrys perheestä olisi voinut muotoutua toisenlaiseksi. Sikäli omalle ajallemme ominainen ydinperhe syy-yhteyksineen eli kausaliteetteineen ja sidoksineen ei ole väistämättömyys. Siihen, miksi ydinperhe kuitenkin usein esittäytyy luonnollisena, voi pureutua tarkastelemalla ydinperheen käsitteen ja ilmiön syntyä. (s. 22.) Ydinperheen käsitteen syntyhistoriaan pureutumalla voi varmasti saada selvitettyä, miksi ydinperhekäsityksestä tuli vallitseva, mutta itse ilmiön syntyä ei hallinnollisten lähteiden valossa tai valitulla perhesosiologisella viitekehyksellä pysty riittävän monipuolisesti tarkastelemaan. Tähän problematiikkaan sekä siihen, miksi ydinperhediskurssi otettiin niin hanakasti vastaan, olisi päässyt käsiksi evoluutiopsykologian avulla. Valitettavasti Yesilova ei ole tehnyt näin. Evoluutiopsykologian ottaminen teoreettisena selitysmallina mukaan olisi helpottanut työssä nyt näkyvää ristiriitaa. Yesilova sotkee vähän väliä keskenään biologiset tosiasiat (esim. naiset synnyttävät ja ihmisvauvat eivät pärjää yksin) ja näistä käydyn keskustelun/puheen sekä erilaiset perheelle annetut määritelmät ja niiden moraalisen arvottamisen (esim. ydinperhe on ainoa oikea kasvuympäristö lapselle ja kaikkien naisten tulee olla kotiäitejä tai lapset kasvavat kieroon). Jälkimmäisiä voi pitää sosiaalisina konstruktioina, mutta ensin mainittuja ei. Mielenkiintoinen kysymys liittyy siihen, miten biologiset tosiasiat vaikuttavat sosiaalisiin konstruktioihin, mutta tämän tarkasteleminen olisi edellyttänyt näiden kahden erottamista toisistaan. Perhesosiologiselle tutkimukselle tyypilliseen tapaan Yesilova kuitenkin ohittaa biologiset tosiasiat täysin ja suhtautuu niihin kuin ne olisivat sosiaalisia konstruktioita. Yesilovan mukaan biologinen (ydin)perhe on hänen lähteissään biologisoitu. Ongelmallista tässä tulkinnassa on se, että perhe on biologinen. Ei kai jotain, joka on, voi tehdä sellaiseksi kuin se jo on? On toki itsestään selvää, että on olemassa muitakin kuin biologisia perheitä, mutta Yesilovan lähteissä kohteena on nimenomaan biologinen perhe. Lisäksi Yesilova päätyy siihen, että (ydin)perhe on myös politisoitu. Näin varmasti onkin tapahtunut, mutta perheen biologisointi on täysin eri asia. Se, mitä Yesilovan analysoimien lähteiden valossa näyttää tapahtuneen on, että biologinen (perhe) on politisoitu. Ongelmana Yesilovan tutkimuksessa on lisäksi se, että vaikka hän kertoo ottavansa vakavasti historiallisen kontingenssin, hän sivuuttaa monin paikoin historiantutkimuksen. Tämä on sääli, sillä historiantutkimuksen huomioiminen olisi auttanut Yesilovaa asettamaan tutkimuksensa mielekkääseen kontekstiin ja selvittämään sitä miksi perhe politisoitiin: Mitä tällä haettiin ja minkälaista yhteiskuntaa sen avulla pyrittiin rakentamaan? Samoin evoluutiopsykologian huomioiminen olisi auttanut Yesilovaa saamaan tutkimukseensa ajallista perspektiiviä, joka olisi auttanut häntä kohti mielekkäämpiä päätelmiä. Valitsemansa viitekehyksen puitteissa Yesilova näyttää ajattelevan perhesuhteiden olevan joustavia sopimuksia, jotka voidaan purkaa tuosta vain. Tätä ajatusta toistelevat Yesilovan lisäksi myös useat muut sosiologit, vaikka em- 01_10.indd :00:01

3 72 piirisissä tutkimuksissa on toistuvasti osoitettu perhesuhteiden erityinen merkitys (ks. esim. Salmon & Shackelford 2008). Tässä on juuri se sudenkuoppa, johon myös Yesilova astuu: se, että jokin asia voidaan ajatella toisin, ei tarkoita, että se on toisin. Kuten sopimusteoreetikko John Rawls (1988, 15) toteaa, [t]eoria saa olla kuinka tyylikäs ja taloudellinen hyvänsä, mutta jos se on epätosi, se on hylättävä, tahi sitä on tarkistettava. Yesilovan tutkimuksen päätulos on lopulta alun lähtökohta eli se, että kaikki olisi voinut olla toisinkin: Periaatteessa perhe olisi voinut muotoutua toisin ja toisenlaiseksi. Sellaisen ajatuksen mahduttaminen ja kuvitteleminen voi olla hankalaa, mutta nimenomaan sitä tarkoittaa historiallinen kontingenssi ja historiallisuuden vakavasti ottaminen. Se ei tarkoita luonnolliselle ja alkuperäiselle perheytimelle historiallisesti annettuja erilaisia merkityksiä ja tulkintoja ytimen itsensä pysyessä muuttumattomana, vaan nimenomaan perustavaa, täysin ja kokonaan uutta luovaa ymmärrystä. Sen seurauksena kaikki on toisin on syntynyt kokonaan uudenlaiset ymmärryksen ehdot. (s. 207.) Missään vaiheessa Yesilova ei pääse siihen, miten tämä toisin voisi olla. Onko mahdollista, että ihmiset eivät enää lisääntyisi ollenkaan? Evoluutiopsykologisen näkökulman etu tulee esille juuri edellä mainitun kysymyksen yhteydessä: erityisesti perhesuhteita tarkasteltaessa evoluutiopsykologinen tulkintakehys tuo mukaan kaikille eliöille yhteisen asian lisääntymisen. Pohjimmiltaan perhe historiallisena ja sopimuksenvaraisena yhteiselämän järjestämisen tapana on joka tapauksessa olemassa siitä syystä, että ihmisetkin lisääntyvät. Ihmislapset tarvitsevat poikkeuksellisen paljon hoivaa pieninä, mikä tarkoittaa ihmisten olleen jo kivikaudella niin sanottuja yhteisöllisiä kasvattajia (ks. esim. Hrdy 1999; ks. myös Sarmaja 2003). Evo luutiopsykologisen näkökulman avulla voidaan siis päästä käsiksi ihmisten käyttäytymistaipumusten alkuperään, jolloin on mahdollista ymmärtää paremmin miksi esimerkiksi perhesuhteet ovat sellaisia kuin ovat. Perheestä ei voi siinä mielessä tehdä kontingenttia, mahdollista, mutta ei välttämätöntä, sillä se on ainakin jossain muodossaan välttämätön. Kirjallisuus Harvey, David (2008) Uusliberalismin lyhyt historia. Suomentanut Kaisa Koskinen. Tampere: Vastapaino. Hrdy, Sarah (1999) Mother Nature. A History of Mothers, Infants and Natural Selection. New York: Pantheon Books. Patomäki, Heikki (2007) Uusliberalismi Suomessa. Lyhyt historia ja tulevaisuuden vaihtoehdot. Helsinki: WSOY. Rawls, John (1988) Oikeudenmukaisuusteoria. Alkuperäispainos Suomentanut Terho Pursiainen. Juva: WSOY. Rotkirch, Anna (2005) Miten sosiologinen tieto kohtaa evoluutioteorian? Teoksessa A. Meurman- Solin & I. Pyysiäinen (toim.): Ihmistieteet tänään. Helsinki: Gaudeamus. Salmon, Catherine A. & Shackelford, Todd K. (toim.) (2008) Family Relationships. An Evolutionary Perspective. Oxford: University Press. Sarmaja, Heikki (2003) Ihmislajin perheenmuodostuksen evoluutiopsykologinen perusta. Yhteiskuntapolitiikka vol. 68 (3), _10.indd :00:02

4 73 Tabujen pauloissa Tuija Virkki: YTT, tutkijatohtori, Kasvatustieteiden tiedekunta, Jyväskylän yliopisto Merja Laitinen & Anneli Pohjonen (toim.) Tabujen kahleet. Vastapaino, Tampere, 2009, 287 s. Yksittäistä käsitettä tarkasteltaessa käsitteestä helposti abstrahoituu oma itsenäinen olionsa lajille tyypillisine ominaisuuksineen ja elintapoineen. Paikoin näin käy myös teoksessa Tabujen kahleet. Mitä siis ovat nuo kiehtovat oliot, joita tabuiksi kutsutaan? Teoksen yhteenvedossa Anneli Pohjola kirjoittaa: Kulkeminen tabujen maailmassa on päättymätön seikkailu. Alkuvaiheessa mielessä risteilee vahvasti kysymyksiä siitä, mitä tabut ovat, mistä niitä on etsittävä ja millaisia muotoja ne saavat, tai onko niitä yhteiskunnan muuttuessa ylipäänsä enää olemassa. Olisi mahdollista, että kulttuurinen sekoittuminen ja paljon puhuttu yhteiskunnallinen vapautuminen pyyhkisivät kollektiiviseen muistiin tallentuneet tabut pois. Kulttuurinen syvärakenne muuttuu kuitenkin hyvin hitaasti, jolloin myös tabut pysyvät sen kerroksiin säilöytyneinä. Ajan myötä ne saavat silti uusia muotoja, sisältöjä ja tulkintoja, ja ne verhoutuvat institutionaalisiin käytäntöihin aikaisemmasta eroavilla tavoilla. Yhteistä entiseen on se, että kysymyksessä on jotain salattua, vaiettua, mystifioitua, vaihtoehdotonta ja usein myös kiellettyä. Teoksen artikkeleissa tabun käsitteellä kuvataan yhtäältä kulttuurisidonnaisesti määriteltyjä kieltoja, joiden rikkominen merkitsee sosiaalisen järjestyksen rikkomista. Toisaalta käsitettä käytetään tarkasteltaessa itsestään selvinä pidettyjä vaihtoehdottomuuksia, joihin liittyy pikemminkin vaikenemista kuin suoranaisia kieltoja. Ero tabun ja muiden kiellettyjen asioiden välille syntyy kulttuurisesta sidoksesta, moraalisesta ulottuvuudesta ja arvojen vahvasta vaikutuksesta, joihin yhteiskunnan jäsenet kasvavat ja joita ei helposti kyseenalaisteta. Siksi tabuaiheiden kohtaaminen ja niiden ottaminen puheeksi on usein hankalaa niin arjessa kuin institutionaalisissa käytännöissä. Teoksessa onnistutaan välttämään tabun käsitteen abstrahoimisen karikot sillä, että käsitteen tarkastelu ankkuroidaan erilaisiin yhteiskunnallisiin ilmiöihin, tilanteisiin ja kohtaamisiin. Tabujen monimuotoisuutta tarkastellaan kilpailukykyyhteiskunnassa, tiedeyhteisössä, auttamistyössä, vammaisuudessa, itsemurhassa, sosiaalisissa ongelmissa, tutkimuksessa, väkivallassa ja huumeiden käytössä, seksityössä ja seksuaalisessa hyväksikäytössä. Ilmiöitä katsotaan sekä tabujen kantajien että auttamisen ammattilaisten näkökulmista. Artikkeleissa käydään läpi tärkeitä ja ajankohtaisia teemoja. Esimerkiksi Tuula Uusitalo pohtii itsemurhaan ja yleisemmin kuolemaan liittyviä tabuja sekä tulee tarjonneeksi aineksia viime aikoina velloneeseen keskusteluun vanhusten mahdollisuudesta omaehtoiseen kuolemaan ja eutanasiaan. Uusitalon mielestä itsemurhasta keskusteleminen ei voi olla avointa ja mystifioinnista vapaata niin kauan kuin itsemurhaa pidetään järjettömänä tekona tai itsemurhan tehneet ja heidän läheisensä syyllistetään tapahtumien vuoksi. Sanna Väyrysen artikkeli puolestaan tarkastelee huumeita käyttävien naisten väkivaltakokemuksia ja erityisesti naisten taipumusta salailla kokemaansa väkivaltaa. Väyrysen mukaan väkivaltakokemuksiin liittyvät ristiriitaiset tunteet 01_10.indd :00:02

5 74 sekä huumeita käyttävien naisten leimaaminen seksuaalisesti holtittomina, ruumistaan kontrolloimattomina huonoina naisina ja lapsiaan laiminlyövinä huonoina äiteinä tekevät itse koetusta väkivallasta tabun, häpeällisen ja vaietun asian. Saija Ranzin artikkelissa pohditaan tabun ja seksityön suhdetta. Seksityötä tekevän naisen kuva poikkeaa sosiaalisesti hyväksytystä äiti-kansalaisen ihanteesta, sillä tähän näennäisesti vieraaseen naiseuteen linkittyy symbolisia ja myyttisiä käsityksiä naisen seksuaalisuudesta ja hyvyydestä tai pahuudesta, jotka piilevät kulttuurin tiedostamattomassa ja siten myös hyvinvointivaltion institutionaalistuneessa tiedossa. Teoksen monipuolisuudesta kertoo, että kaikissa edellä mainitsemissani artikkeleissa pohditaan auttamisen ammattilaisten suhtautumista tabuilla merkittyihin asiakkaisiin. Esimerkiksi Anneli Pohjola kysyy omassa artikkelissaan, kuinka auttamistyössä kohdataan erilaisia ilkeiksi ongelmiksi kutsuttuja ilmiöitä, jotka voivat olla yhteiskunnallisen normijärjestelmän mukaan kiellettyjä, kulttuurisen kokemuspiirin tavoittamattomissa tai henkilökohtaisella tasolla liian vaikeita kohdattaviksi. Erilaiset tabut, joita ei ehkä tunnisteta tai joita ei uskalleta tai haluta ottaa käsittelyyn, vaikuttavat auttamissuhteen valintoihin asioina, joista on vaiettava, ja jotka on kiellettävä tai kierrettävä. Ilkeinä ja vaikeina pidetyt ongelmat vaikuttavat helposti ammattilaisten suhtautumiseen näiden ilmiöiden keskellä eläviin ihmisiin: luotaantyöntäviltä ja ahdistavilta tuntuvat ilmiöt likaavat toimijansa, jolloin tällaisissa tilanteissa elävät ihmiset määrittyvät vaikeiksi tai hankaliksi asiakkaiksi. Oma lukijapositioni viime vuodet työelämätutkimusta tehneenä sosiologina vaikuttanee siihen, että pidin teoksen mielenkiintoisimpana antina Tuula Helneen tabukeskustelua yhteiskunnallistavaa artikkelia. Helne käy läpi asioita ja puheenaiheita, jotka ovat tabuja tämän päivän kilpailukyky-yhteiskunnassa ja pohtii, mitä tästä seuraa sosiaalipolitiikalle, hyvinvointivaltiolle ja yksittäisille ihmisille. Helne venyttää tabun käsitteen rajoja tarkastelemalla tabuja itsestäänselvyyksien merkityksessä. Yksi tällainen kyseenalaistamaton oletus on, ettei hyvinvoinnista voi puhua käyttämättä kilpailukyvyn ja kasvun kaltaista sanastoa. Kun yhteiskuntaa arvioidaan ja tarkastellaan yhä enemmän kilpailukyvyn kuin hyvinvoinnin linssin läpi, sosiaalipolitiikan henki muuttuu. Tämän muutos näkyy myös siinä, millaisena kansalaisten rooli nähdään kilpailukyky-yhteiskunnassa. Yksilöt nähdään omaa etuaan laskevina taloudellisina toimijoina ja kuluttajakansalaisina, jotka ovat vastuussa itsestään ja elämästään. Helne väittääkin, että sosiaalipolitiikan toteutuksessa keskitytään enemmän yksilön vastuuseen kuin yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden varmistamiseen. Politiikan tavoitteena on pikemminkin kansalaisten kuin yhteiskunnallisten epäkohtien korjaaminen. Tämän politiikan seuraus yksittäisten ihmisten elämässä on kouriintuntuva. Kun riippuvuus, tuen tarvitseminen ja saaminen näyttäytyvät kielteisinä asioina, tulee syrjäytymisestä kullekin yksilölle paitsi taloudellinen katastrofi myös yksilöä perustavalla tavalla leimaava, häpeällinen stigma. Tabuja on murrettu tässä teoksessa runsaanlaisesti, vaikka toki monta kiveä jää vielä kääntämättä. Tabujen kahleet ei mielestäni olisikaan kaivannut laajempaa luetteloa erilaisista tabuista yhteiskunnan eri alueilla, vaan sen sijaan itse tabun käsitteen syvällisempää tarkastelua yhteiskunnallisten valtasuhteiden ja sosiaalisten järjestysten näkökulmasta. Itseäni jäi askarruttamaan, muun muassa, tabujen suhde bourdieulaiseen doksaan ja symboliseen väkivaltaan (Bourdieu & Wacquant 1995). Erityisesti tabuja itsestäänselvyyksien mielessä tarkasteltaessa tabut näyttävät olevan doksaa ja siten liittyvän 01_10.indd :00:02

6 75 olennaisesti niihin tapoihin, joilla valtasuhteita sisäistetään ja ruumiillistetaan sekä ylläpidetään ja uusinnetaan. Kun nyt ryhdyin vetämään hihasta sosiologian klassikoita, en malta olla ottamatta puheeksi Michel Foucault a (1998) ja hänen repressiohypoteesiaan. Tabujen kahleet teoksessa kyllä todetaan tabujen olevan moninaisia ja sisäisesti ristiriitaisia: vaikenemisen ja puhumattomuuden lisäksi tabuihin kiinnittyy paljon mielenkiintoa sekä suoranaista tabuaiheilla mässäilyä. Tätä ristiriitaisuutta ei kuitenkaan jäsennetä sen pidemmälle. Minua olisi kiinnostanut kuulla teoksen kirjoittajien ajatuksia siitä Foucault n väitteestä, ettei seksuaalisuuden kaltaisista tabuaiheista puhumista niinkään rajoiteta, vaan päinvastoin niistä puhumiseen kannustetaan mitä moninaisimmin tunnustuskäytännöin. Tästä näkökulmasta puhe tabuaiheista ei ole lisääntynyt vallan ulkopuolella tai sen vastaisena, vaan juuri vallan välineenä. Tästä taas seuraa, että myös tabuja koskevassa tutkimuksessa olisi hyvä pohtia itsereflektiivisesti tabuista puhumiseen ja tabujen tutkimiseen liittyviä valta-asetelmia. Olisi mielenkiintoista pohtia, millä tavoin aiemmin yksiselitteisesti vaietut tabut ovat muuttuneet puheenaiheiksi, joiden tabuluonteesta tuotetaan jatkuvasti puhetta, oli puheen tuottamisen taustalla sitten emansipatorinen tiedonintressi (ihmisten vapauttaminen tabujen kahleista) tai raadollisempi taloudellinen hyöty (tabu myy ei vain iltapäivälehtiä, vaan myös akateemista kirjallisuutta). Kritiikilläni en suinkaan yritä vetää mattoa alta tabuaiheita koskevalta tutkimukselta, vaan päinvastoin pyrin peräänkuuluttamaan uusia ulottuvuuksia tärkeää tutkimusaihetta koskevaan keskusteluun. Mutta kuten Merja Laitinen toteaa johdannossaan, Tabujen kahleet -teoksen tavoitteena ei olekaan ollut tarjota tyhjentävää tarkastelua tabuista, vaan herättää lukija pohtimaan tabujen merkityksiä ja moniulotteisuutta. Tabujen kahleet onnistuu erinomaisesti toimimaan tabuja koskevan tutkimuksen avauksena. Samalla se tarjoaa auttamisen ammattilaisille tuhdin tietopaketin aikamme tabuista sekä aineksia ammatillisten käytäntöjen kyseenalaistamiseen. Kirjallisuus Bourdieu, Pierre & Wacquant, Luic (1995) Refleksiiviseen sosiologiaan. Joensuu: Joensuu University Press. Foucault, Michel (1998) Seksuaalisuuden historia 1 3: Tiedontahto, nautintojen käyttö, huoli itsestä. Helsinki: Gaudeamus. Akateeminen yleisteos arkisesta ja ajankohtaisesta hoivapolitiikasta Helena Hirvonen: YTM, jatko-opiskelija, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos, Jyväskylän yliopisto Anttonen, Anneli, Valokivi, Heli & Zechner, Minna (toim.) Hoiva Tutkimus, politiikka ja arki. Vastapaino, Tampere. 2009, 298 s. Kuka hoivaa tulevaisuudessa? Miten hoivapalvelut tulisi tuottaa? Entä mikä on omaisten vastuu ja miten julkisen vallan tulisi tukea omaisten hoivatyötä? Näihin ja moniin muihin kysymyksiin etsitään vastausta teoksessa Hoiva - Tutkimus, politiikka ja arki, joka on sosiaalitieteellisen hoivatutkimuksen parissa pitkään työskennelleiden tutkijoiden kirja hoivasta ja hoivapolitiikasta. Suomalaisen hoivatutkimuksen ja -politiikan yleisteoksena se on kauan kaivattu lisä nyky-yhteiskunnan ja yksilön välisiä suhteita koskevaan kirjallisuuteen, ja täydentää esimerkiksi Michael Finen (2007) A Caring Society -teoksen tee- 01_10.indd :00:02

7 76 moja suomalaisesta näkökulmasta. Anttosen ja Zechnerin mukaan hoivan käsite ilmestyi huolenpidon ja hoidon rinnalle vasta 1980-luvulla, joten hoivatutkimuksen yleisesityksenä teos puolustaa paikkaansa yhteiskuntatutkimuksen kentällä, jossa hoiva on edelleen hyvin vähän käsitelty teema. Paitsi että teos hahmottelee suomalaisen hoivapolitiikan suuria linjoja, se esittää painavan puheenvuoron hoivapolitiikan merkityksestä ja politiikan ilmenemisestä ihmisten arjessa heidän toimiessaan pienten lasten vanhempina, perheenjäsentensä omaishoitajina ja hoivan tarvitsijoina. Vaikka hoivaa usein kuvataan intersubjektiivisena toimintana, on hoivaa tarvitsevan osapuolen näkökulma ollut tutkimuksen keskiössä sekä teoreettisesti että empiirisesti yllättävän harvoin. Nyt julkaistu teos paikkaa osaltaan tätä puutetta. Sosiaalitieteellinen näkökulma hoivaan on kokonaisvaltainen, ja se kattaa järjestelmät, etuudet sekä oikeudet, mutta myös hoivan kokemusmaailman, arjen kokemukset hoivasta. Teoksen ansiona on hahmottaa nykypolitiikan ja palvelujärjestelmän vahvuuksia ja heikkouksia hoivan tarvitsijoiden ja omaisten toimijuuden näkökulmasta. Tarkastelun ulkopuolelle jätetään hoivan formaalien palveluntarjoajien näkökulma. Toinen keskeinen rajaus on keskittyminen pienten lasten ja vanhusten hoivaan. Vaikka tämä jättääkin yksityiskohtaisemman tarkastelun ulkopuolelle esimerkiksi vammaispalvelut, on rajaus perusteltu, sillä valtaosa hoivan tarpeesta kohdistuu elämän ensimmäisiin ja viimeisiin vuosiin. Lasten ja vanhusten hoivan politisoitumisen prosessien ja palvelujärjestelmien rinnakkainen kuvaus auttaa myös lukijaa hahmottamaan ja vertailemaan järjestelmien historiallista kehitystä, jonka nykyvaiheen kirjoittajat nimeävät lasten hoivan vahvaksi ja vanhushoivan heikoksi universalismiksi. Hoivapolitiikan käsite on vielä vakiintumaton, mutta teoksen kontekstissa sillä tarkoitetaan erityisesti hoivan yhteiskunnallistumisen ja politisoitumisen prosessien myötä syntynyttä lainsäädäntöä ja etuusjärjestelmiä, jotka perustellaan nimenomaan hoivan tarpeella. Modernin hoivapolitiikan alun Anttonen ajoittaa 1960-luvun kodinhoito- ja lastenhoitokeskusteluihin, joita vauhditti feministinen tietoisuus hoivakysymyksen keskeisyydestä naisten työssäkäynnin yleistyessä. Anttonen myös muistuttaa, että suurin osa hoivasta tapahtuu edelleen informaalien kanavien kautta. Suomessa on esimerkiksi arvioitu olevan omaishoivaajaa. Vaikkei puolison ja muiden läheisten hoivaan kohdistuva moraalinen velvoite ole yhtä vahva kuin velvoite pienten lasten hoivaan, kertoo omaishoivaajien suuri määrä aikuisten välisten hoivasuhteiden merkityksestä. Tästä syystä läheisten palkatta ja yhteiskunnan tuella tekemä hoiva saa runsaasti tilaa teoksen teoreettisissa ja empiirisissä tarkasteluissa. Kerratessaan hoivapolitiikan kehitysvaiheita Anttonen päätyy kuvaamaan nykyistä hoivapolitiikan vaihetta yksityisen ja julkisen hoivan yhteensovittamiseksi, jossa omaiset ja läheiset ovat hoivapolitiikan keskeisiä toimijoita. Tänä päivänä hoivapoliittiset päätökset koskevat nopeasti harmaantuvana väestönä yhä suurempaa osaa suomalaisista, joten hoivatutkimuksella on tilausta yhteiskuntatutkimuksen kentällä. Esimerkiksi kodin virallinen nimeäminen vanhenemisen ensisijaiseksi paikaksi politisoi kodin tilana, huomauttaa Sointu omaishoivan tilallisuutta käsittelevässä artikkelissaan. Kodin politisoituminen tekee omaishoivasta keskeisen yhteiskuntapoliittisen kysymyksen ja samalla puolisoista ja muista perheenjäsenistä hoivapoliittisia toimijoita. Teos jakaantuu temaattisesti kahteen osaan, joista ensimmäinen käsittelee hoivatutkimusta ja -politiikkaa, ja jälkimmäinen hoivan arkea. Ensimmäisessä osassa Anttonen ja Zechner tarkastelevat hoivaa tutkimuksellisena näkökulmana, kerraten tutkimusperinnettä feministisestä kotityökeskustelusta globaaleihin hoivaketjuihin ja vaatimukseen intersektionaalisemmasta tut- 01_10.indd :00:02

8 77 kimusotteesta. Kirjoittajat huomauttavat, että vaikka sukupuolen ylittävät erottelut ja hierarkiat rikkovat kuvaa yhtenäisestä vanhenemisesta, on suomalainen hoivatutkimus edelleen luokkasokeaa ja etnisesti yksiulotteista. Vaikka hoivapalveluiden ydin on kasvavassa valinnanvapauden ajatuksessa, ei rahamuotoisten etuuksien lisääntymiseen palveluseteleiden, kotitalousvähennyksen tai lasten kotihoidontuen muodossa tulisi silti suhtautua varauksetta. Kirjoittajat toteavat varovaiseen sävyyn, että suuntaus saattaa kasvattaa eriarvoisuutta hoivan tarvitsijoiden ja heidän perheidensä kesken. Jyrkempikin kannanotto olisi voinut olla paikallaan. Kröger kiteyttää onnistuneesti hoivapolitiikan ajallisia ja paikallisia rajanvetoja käsittelevässä artikkelissaan hoivavaltion toteutuvan ensisijaisesti hoivakunnan välityksellä. Vastuu hoivan organisoinnista onkin yhä enemmän kuntien harteilla. Riskinä on, että kuntapolitiikan ajoittain mielivaltaiset päätökset voivat nopeasti heikentää erityisesti vanhuspalveluja. Kun sosiaalipalvelut ovat lisäksi medikalisoituneet ja kunnan kodinhoitopalvelut sen myötä supistuneet, ovat aiempaa useammat vanhukset yksinomaan omaisten avun varassa. Kunnallispolitiikan aiheuttamien vanhushoivan katkosten lisäksi toinen keskeinen hoivapolitiikan ajallinen katkos tapahtuu lasten siirtyessä kouluun, mikä pudottaa lapsiperheet hoivapalveluiden ulkopuolelle. Krögerin mukaan keskustelu perheen ja työn yhteensovittamisesta liittyykin pitkälti tähän katkokseen, johon vasta 2000-luvulla on alettu kiinnittää julkista huomiota. Arjen kokemukset hoivapolitiikasta sijoittuvat kirjan toiseen puoliskoon, jossa Valokiven ja Zechnerin artikkelit kertovat omaishoivan ristiriitaisista kokemuksista ja omaisten ja hoivattavien toimijuudesta. Kulttuuriset normit ja sukupuolittuneet odotukset ohjaavat hoivaajan ja hoivattavan välistä rakkauden ja velvollisuuden sitomaa suhdetta, jota kunnat voivat tahallisesti tai tahattomasti hyväksikäyttää alimitoittamalla omaishoitoon varatut resurssit. Omaishoivan perusteet ja käytännöt poikkeavat niin suuresti kunnan formaaleista hoivapalveluista, että näiden asettaminen rinnakkain on kirjoittajien mukaan ongelmallista. Kuvaukset vanhusten ja heidän omaistensa välisistä eksplisiittisistä ja implisiittisistä neuvotteluista kertovat hoivan intersubjektiivisesta luonteesta sekä hoivaajien ja hoivattavien toimijuuden mahdollisuuksista ja rajoista. Valokiven ja Zechnerin artikkeli osoittaa, että vanhan ihmisen fyysisen toimintakunnon heikkeneminen lamaannuttaa usein turhaan tämän omaa toimijuutta. Kirjoittajat peräänkuuluttavatkin vanhusten oman toimintakyvyn eri ulottuvuuksien parempaa huomiointia heitä koskevassa päätöksenteossa. Toisaalta nykypolitiikan oletus toimijoiden vahvasta kuluttajuudesta ja kyvystä arvioida ja hakea heille kuuluvia palveluja ei vastaa monen vanhushoivan tarvitsijan tilannetta, jolloin omaiset joutuvat epäsuoran kuluttajan roolissa ajamaan läheisensä oikeuksia. Kirjoittajien käyttämä terminologia havainnollistaa mielekkäällä tavalla niitä ajoittain ristiriitaisia positioita, joita toimijoille omaishoivan kentän tarjoutuu. Sointu kuvaa puolisoiden välistä omaishoivaa käsittelevässä artikkelissaan, kuinka kodin tila muuttuu omaishoivan myötä työpaikaksi. Suhde toiseen ja suhde kotiin muuttuu ja tekee hetkittäisistä vapauden ja yksityisyyden kokemuksista tärkeitä hoivasuhteen kummallekin osapuolelle, Sointu toteaa. Lyhyet lepo- ja virkistäytymishetket kodin ulkopuolella ovat kallisarvoisia, jotta kodin terapeuttisuus vanhushoivan paikkana voisi toteutua. Yhteiskunnallinen ymmärrys omaishoivassa puolisoon kohdistuvasta läsnäolon vaatimuksesta sekä pyrkimys normatiivisen hoivapaineen vähentämiseen ovat olennaisia hoivapoliittisia kysymyksiä. Yhteistä Zechnerin ja Valokiven sekä Soinnun artikkeleille onkin vaatimus joustavammista ja yksilöllisemmistä omaishoitopalveluista. Omaishoitajien usein 01_10.indd :00:02

9 78 vaatimattomien toiveiden kuulemisella on ratkaiseva merkitys sille, kuinka ikääntyvän väestön hoiva voidaan jatkossa toteuttaa yhteiskuntapoliittisesti ja eettisesti kestävällä tavalla. Teoksen viimeisissä luvuissa Repo ja Kröger käsittelevät lasten päivä- ja kotihoitoa hoivapolitiikan alueina. Päivähoitojärjestelmän kautta suomalaisilla lapsilla on kansainvälisesti katsottuna poikkeuksellisen vahva oikeus paitsi hoivaan, myös varhaiskasvatukseen, kirjoittajat toteavat. Samalla päivähoidon asema sosiaalipalvelu- ja koulutusjärjestelmän välissä on hoivapoliittisesti kiinnostava. Päivähoidon aseman ambivalenssia lisää myös nykypolitiikan pyrkimys minimoida tarvetta julkisten hoivapalveluiden tuotantoon, sillä päivähoidolla on keskeinen rooli työn ja perheen yhteensovittamisessa. Tähän liittyen Repo kuvaa lasten kotihoidontukea perhepoliittisen valinnanvapauden ilmentymänä, lisäten kuitenkin, että tärkeänä hoivapoliittisena oikeutena ja normatiivisena velvollisuutena tuki on tullut vahvistaneeksi perinteistä sukupuolten välistä työnjakoa työelämässä ja kotona. Samalla kun kotihoidontuki on uudella tavalla politisoinut suomalaisen äitiyden, on kotihoidontukea koskevassa julkisessa keskustelussa ja päivähoidon ja kotihoidon normatiivisessa vastakkainasettelussa jäänyt usein huomaamatta työelämän ja hoivaetuusjärjestelmän joustamattomuus, jotka osaltaan pakottavat kokopäiväiseen kotonaoloon tai kokopäivätyöhön. Rakenteiden luomat pakot ja perheen ja työn yhteensovittamisen ongelmat ovat kirjoittajan mukaan keskeisiä syitä kotihoidontuen käyttöön. Artikkelin näkökulma työelämän ja hoivapalveluiden joustamattomuudesta tuo tarvittavaa perspektiiviä usein näköalattomana vellovaan ja latautuneeseen keskusteluun pienten lasten hoivasta. Teoksen johdannossa kirjoittajat korostavat tavoitelleensa mahdollisimman laaja-alaista kuvaa hoivan maailmasta, mutta esimerkiksi globaalin hoivan suhde suomalaiseen kontekstiin saa teoksessa vähän tilaa. Kuitenkin teos onnistuu havainnollistamaan hoivapolitiikan moninaisuutta tavalla, joka tarjoaa opiskelijoille, tutkijoille ja hoiva-alalla toimiville tarpeellisia näkökulmia hoivapolitiikan rakenteiden ja hoivan arjen ymmärtämiseen. Esittäessään vaatimusta hoivan arvon ja merkityksen tunnustamisesta kirjoittajat esittävät tärkeän puheenvuoron hoivan politisoinnista, ottavat kantaa individualistisen eetoksen läpäisemään yhteiskuntapolitiikkaan ja vaativat siihen nykyistä relationaalisempaa otetta. Kirjallisuus Fine, Michael (2007) A Caring Society? Care and the dilemmas of human service in the 21 st century. Houndmills: Palgrave Macmillan. Mitä on sosiaalityö? Georg Walls: Sosiaalipolitiikan, erityisesti sosiaalityön ruotsinkielinen professori emeritus, Helsingin yliopisto Mikko Mäntysaari, Anneli Pohjola ja Tarja Pösö (toim.) Sosiaalityö ja teoria. PS-kustannus, Jyväskylä. 2009, 337 s. Sosiaalityön tutkimuksen seuran seitsemännen vuosikirjan toimittajien pyrkimyksenä on ollut hakea sosiaalityön viitekehyksiä. Vuosikirjassa on johdannon lisäksi 12 analyyttista artikkelia, kirjoittajina alan tunnettuja tutkijoita sekä muutama uusi tuttavuus. Toimittajat suuntaavat sosiaalityön teoriaorientaatiot kolmeen tulokulmaan: teorioihin sosiaalityöstä, sosiaalityössä sekä sosiaalityön kohteesta lisäten neljännen koordinaatin, sosiaalityön tutkimuksen teoriat eli sosiaalityön tieteenteoreettisen ulottuvuuden (ks. Törnebohm 1981; 1983). 01_10.indd :00:02

10 79 Kirjoittajat viittaavat Silvia Fargioniin, jonka mukaan sosiaalityön teoria ja käytäntö ovat eri kielipelejä. Nämä kielipelit eroavat arvioijan mukaan niiden kohteeseen kiinnittyvän logiikkansa, rationaliteettinsa ja legitimiteettinsa puolesta. Erojen todentaminen edellyttää siksi tieteenteoreettista ja semanttista analyysia sekä empiirisiä havaintoja kielipelien ja legitimiteettien kohteistetuista merkityksistä, sisällöistä ja liitynnöistä. Nämä ovat seikkoja, joita kirjoittajat eivät käsittele. He siteeraavat Martti Kuokkasta, joka analysoi teoriaa ja käytäntöä tieteenteoreettiselta kannalta problematisoimatta eri kielipelien, rationaliteettien tai legitimiteettien kohdespesifejä yhteyksiä (Walls 1992, 31 34). Kirja jakautuu neljään lukuun: Vaikuttajia, Teoriaperinteitä, Tiedesuhteita sekä Käytäntösuhteita. Jaottelu on teoriahistoriallisesti perusteltu. Yhtenä lukuna olisi vielä voinut olla yksilö- ja perhesuhteiden mikrotason, organisaatio- eli mesotason sekä järjestelmäkohtaisen eli makrotason teorioiden, ongelmien, väliintulojen sekä viitekehysten analyysia sosiaalityöksi mielletyn toiminnan näkökulmasta. Sosiaalityön vaikuttajina käsitellään Gandhi, Foucault, Luhmann sekä Marx, joskin voi kysyä miksi juuri nämä. Satu Ranta-Tyrkön Gandhi-artikkeli Vähän on kylliksi sosiaalityöstä Mahatma Gandhin malliin on löytö Suomen sosiaalityön kirjallisuudessa. Artikkeli vangitsee poikkeavuudellaan katseet kuin Intiasta Windsorin linnaan päätynyt Koh-i-Noor. Intian yhteiskunnallisia ja sosiaalisia olosuhteita kun ei voi tarkastella ilman kulttuuristen, sosiaalisten ja poliittisten kuohuntojen käsittelyä maan kolonialistisen menneisyyden vuoksi. Ei, vaikka olisi lukenut Rudyard Kiplinginsä ja katsellut Bollywood-elokuvia. Ranta-Tyrkön kirjoitus on signaali globaalille otteelle sosiaalityön tutkimuksessa. Katse on suunnattava ohi Addamsin, Boothin, Reynoldsin, Webbin, Wariksen, Piiraisen, Niemisen, Salon, Kananojan ja Swednerin, jotta horisontit aukenisivat ja maailma pelastuisi. Kirsi Juhilan artikkeli keskittyy objektivoinnin ja subjektivoinnin problematiikkaan sosiaalityössä, kehyksenä Michel Foucault. Juhila toteaa, miten vanhan purkaminen ja uuden rakentaminen ei automaattisesti johda emansipatorisiin käytäntöihin. Jatkuva arvioiminen ja kyseenalaistaminen ovat eettisen sosiaalityön ehto, mikä koskee niin sosiaalityötä tekeviä kuin sosiaalityön tutkijoita. Tämä puolestaan merkitsee arvioijan käsityksen mukaan sitä, että sosiaalityön tutkimuksella on tiedonmuodostukseen kytkeytyviä sisäsyntyisiä tietoehtoja. Arja Kilpeläinen analysoi Niklas Luhmannin ekologiseksi kommunikaatioteoriaksi nimettyä kolmitahoista systeemistä keskuksetonta kommunikaatio-, resonanssi-, ja koodianalyysia. Teoria on mitä ilmeisimmin ajankohtainen nykyyhteiskunnissa, missä toimijat eivät ole hierarkkisessa suhteessa toisiinsa, vaan resonoivat ja koodaavat ympäristöään sekä reagoivat siihen autonomisesti. Artikkeli on selkiyttävä ja rakentaa sosiaalityölle käytäntönä ja päätösyksikkönä oivaltavan teoreettisen viitekehyksen. Mikko Mäntysaari on luvun lapsi markkinatalouden monopolikaudellakin aiheenvalintansa puolesta. Hän tarkastelee Marxia sosiaalityön tutkimuksessa. Aikalaisanalyysinsä Mäntysaari päättää toteamuksella, että Marxin filosofia luokka-aseman merkityksestä yhteiskunnallisessa tietoisuudessa voisi merkitä paluuta aikuissosiaalityön kysymyksiin kuten työttömyys, asunnottomuus ja köyhyys, samoin kuin käsitykseen, että joukkoliikkeellä voidaan muuttaa maailmaa, myös sosiaalihuoltoa. Ajatellaan satatuhantisen väkijoukon vastausta DDR:n kansandemokratian puoluejohdolle Leipzigissä 1989: Me olemme (tuo) Kansa. 01_10.indd :00:02

11 80 Marjo Kuronen kirjoittaa feministisen tutkimuksen ja sosiaalityön kohtaamisista ja kohtaamattomuudesta. Sosiaalityön kentillä toimijoina ovat pääosin naiset, ja naiset ovat myös lasten ohella sosiaalisten ongelmien sijaiskärsijöitä. Toisaalta tulkinnassa piilee vaaransa. Kantaessaan sijaiskärsijän manttelin feministit asettuvat tiettyyn rooliin, josta ei ole ulospääsyä. Artikkelinsa lopussa kirjoittaja toteaa, miten häntä viehättää Barbara E. Collinsin väite, että sosiaalityö on perimmältään feminististä, ja että sosiaalityö ja feminismi jakavat samanlaiset arvot ja etiikan, ilmiöiden kokonaisvaltaisuuden ja kompleksisuuden ymmärtämisen ja monitieteisen tutkimusotteen. Jää kysymään, olisiko uusi miestutkimus samaa mieltä ja jos, niin mitkä tekijät olisivat silloin taustalla? Mihin Agatha Christien Miss Marple sijoittuisi kuvitellulla feministisyys-maskuliinisuus -ulottuvuudella? Kurosen artikkeli avaa sosiaalityön teorian kannalta kiinnostavia ajatuspolkuja. Sosiaalityön ruotsinkielisen oppituolin haltijan Synnöve Karvinen-Niinikosken artikkeli postmodernista sosiaalityöstä on kiinnostava, joskin vaikeasti lähestyttävä. Viitatessaan Kirsi Juhilaan hän arvioijan mielestä osuu sosiaalityön teoreettisen tulkinnan ytimeen luonnehtiessaan sosiaalityötä epävarmuuden ammatiksi, mikä vaatii uudenlaista suhdetta tietoon ja teoreettiseen ajatteluun. Karvinen-Niinikoski ei viittaa pohjoismaisiin tieteenteoreettisiin eikä sosiaalityön teoriatraditioihin, Håkan Törnebohmiin eikä Harald Swedneriin. Sosiaalityön teorian etsinnän ydin ei ehkä ole yhteiskuntien esimoderneissa, moderneissa tai postmoderneissa ilmiasuissa, vaan sosiaalityön konkreettisissa tiedontuotannon, -muodostuksen ja tutkimustulosten sovelluksissa sosiaalityön päätöksenteossa, tulkinnoissa ja käytännöissä. Kyösti Raunio käsittelee kirjoittajan sanoin edelleen ajankohtaista positivismia havaintoon perustuvaa teoriaa. Selkiyttävän tarkastelunsa lopuksi kirjoittaja kysyy, millaisia edellytyksiä suomalainen sosiaalityön tutkimus antaa työmenetelmien vaikutuksia koskevalle teorialle pitäen niitä ilmeisen vaatimattomina. Tämä on päätelmä, johon valitettavasti on helppo yhtyä. On myös ilmeistä, ettei lyhytkestoinen projektitutkimus tarjoa mahdollisuuksia kohortti- ja muihin pitkittäisanalyyseihin. Sosiaalihuollon professori Reino Salo totesi aikanaan, että tutkimus on hänelle hobby. Hän kun tapasi työpäivän jälkeen istua illat pitkät Vaasan kaupungin lastensuojeluviraston työhuoneessaan vertailemassa lastensuojelutilastoja pitkittäisanalyyseinä. Elina Pekkarisen ja Maria Tapola-Haapalan perusteellisen ja hyvin jäsennellyn artikkelin kohteena on kriittinen realismi sosiaalityössä tiedontuotannosta emansipaatioon. Artikkelissa tarkastellaan kriittistä realismia yhtenä vaihtoehtona sosiaalityössä kohdattavien ilmiöiden metateoreettisessa ymmärtämisessä (mitä tuo meta sitten tarkoittaakaan on toinen tarina). Arvioijan vapaasti tarjoama realismin kriittisyys pyrkii paljastamaan kirjoittajien tutkimusotteiden liityntöjä tieteellisen tutkimuksenteon yleisiin teoria-, metodi- sekä yleistettävyysehtoihin. Mistä erityisteoriasta puhumme, kun puhumme kriittisestä realismista? Tutkijat päätyvät toteamukseen, että sosiaalityön käytännön tutkimuksessa on kyse ennen kaikkea etiikasta: minkälaisen tiedon varassa sosiaalityöntekijät puuttuvat ihmisten asiakkaiden elämään. Kriittisyys tarjoaa suhteistavan monitasoisen näkökulman yksilöllistävän sijaan. Kirjan kolmas osa Tiedesuhteita alkaa Pauli Niemelän metateoreettisella artikkelilla Ihmisen toiminnallisuus ja hyvinvointi sosiaalityön teoreettisen ymmärryksen perustana. Niemelän sanoin samoin kuin kehollisuus on lääketieteen ja tajunnallisuus psykoterapioiden teoreettisen ymmärryksen perustana on ihmisen toiminnallisuus sosiaalityön teoreettisen ymmärryksen perustana. Osoittaakseen hypoteesinsa pätevyyden kirjoittaja hakee tukea Allardtin having- 01_10.indd :00:02

12 81 loving-being -kolmijaosta, josta puuttuu eksplisiittisesti ilmaistu toiminnallisuusulottuvuus. Tähän seikkaan kyllä on aiemminkin kiinnitetty huomiota. Ihmisten toiminnallisuuden vaje on merkki sosiaalisesta uhasta, minkä eliminoiminen tai hallinta muodostuu sosiaalityössä keskeiseksi. Oleellista Allardtilla ja Niemelällä on ihmisenä olemisen ja selviytymisen ulottuvuuksien haku, ei sosiaalityön tekemisen, vuorovaikutuksen eikä tiedonmuodostuksen ehdot, miten tehdä sosiaalityötä. Toiminnallisuuden kytkeminen henkiseen, sosiaaliseen ja aineelliseen pääomaan on paikallaan. Resurssikeskeinen lähestymisote voi valtauttaa sosiaalityön samoin kuin asiakkaat murtamaan kahleitaan toisin kuin huolto, hoiva, tuki tai avustaminen. Toisaalta toiminnallisuuden vajeet leimaavat monesti sosiaalityön asiakkaita. Aila-Leena Matthies tarkastelee keskieurooppalaisesta ikkunastaan saksalaisen sosiaalityön tiedepohjaa ja professionaalistumisnäkymiä. Hän toteaa, että keskustelu sosiaalityön tiedepohjasta Saksassa kietoutuu sosiaalipedagogiikan ja sosiaalityön ympärille. Mielenkiintoinen on Matthiesin arvailu, että tiedepohjakeskustelua suurempi haaste sosiaalityön kehittymiselle Saksassa on koulutuksen ja tutkimuksen erillisyys ja siitä johtuva sosiaalityön yhteiskunnallisen statuksen heikkous. Hän katsoo reflektiivisen sosiaalityön olevan mahdollista käytännöissä ja yhteyksissä, jotka kykenevät ylittämään byrokraattiset ohjeistukset ja joissa teoriaa ei sovelleta deduktiivisesti ja teknokraattisesti. Teoksen neljännessä osassa Käytäntösuhteita Timo Toikko käsittelee tapauskohtaista sosiaalityötä teoriaperinteen historiallisen kehityksen näkökulmasta. Aihepiiriä ovat Suomessa käsitelleet mm. Mervi Ahla, Lauri Tarvainen, Helmi Mäki, Marjatta Eskola sekä Aulikki Kananoja. Toikko kuvaa tapauskohtaisen sosiaalityön teoriamurroksia: Mary Richmondin sosiaalityökäsitystä, psykoteoriaan tai sosiaaliteoriaan perustuvia käänteitä (psykologisia, sosiaalisia, systeemisiä ja kielellisiä), tuotoksina nykyiset tapauskohtaiset sosiaalityön teoriat. Toikko korostaa uudelle ajattelulle olevan ominaista keskittyminen tietoisuuden alueelle, ajankohtaisten ja nykyisyyden ongelmien korostus, psykologisten konfliktien paikantaminen itsenäisyyden ja riippuvuuden problematiikkaan sekä asiakkaan oman tahdon tukeminen. Lopuksi Toikko tarkastelee tapauskohtaisen sosiaalityön sisäisiä jännitteitä. Hän toteaa sosiaalityön suhteen psykoteorioihin olleen problemaattinen ja päätyy toteamukseen, että materiaalisen ja ei-materiaalisen avun, konkreettisen toiminnan ja diskursiivisen vuorovaikutuksen välillä on jännitteitä. Kysymys on materiaalisen ja ei-materiaalisen avun suhteesta, joka ei palaudu yksinkertaiseksi dikotomiaksi, eli kaikissa tapauskohtaisen sosiaalityön suuntauksissa konkretia ja diskurssi ovat koko ajan läsnä. Erja Saurama ja Ilse Julkunen lähestyvät sosiaalityötä käytäntötutkimuksesta käsin. He sanovat tarkastelevansa käytäntötutkimuksen käsitteeseen liittyviä tietokäsityksiä ja tiedon tuottamistapoja. Arvioijan mielestä kriittinen kohta on kuitenkin itse käytäntötutkimuksen käsite. Kirjoittajat mainitsevat, että Mirja Satkan ym. (2005) toimittaman Sosiaalityön Käytäntötutkimus -kirjan kokoava käsite käytäntötutkimus syntyi vasta kirjan tekovaiheessa ja kysyvät onko se mitä mm. Heikki Waris ja Mathilda Wrede -instituuteissa tehdään käytäntötutkimusta? Jos käytäntötutkimuksen sijasta puhuttaisiin sosiaalityön käytäntöjen tutkimuksesta lähestymistavat laajenisivat. Tutkimuskohteiksi tulisi sosiaalityöntekijöiden lisäksi tutkijoita, opettajia, poliitikkoja, lainvalmistelijoita, hallinnoijia ja sosiaalityöhön limittyneitä toimijoita sosiaalitoimistoissa, laitoksissa, palvelupisteissä, järjestöissä ja vapaaehtoistoiminnassa. Sosiaalityön käytäntöjä viitoittavat lisäksi taloutta ja tuloksel- 01_10.indd :00:03

13 82 lisuutta mittaavat ekonomistit ja talouspäälliköt, työntutkijat, lääkärit, psykologit, sosiaalipsykologit ja ongelmamäärittelyjä sekä asiakaspalautteita sosiaalityön ja sosiologian tutkijat. Lisäksi vielä asiakaskohtelua ja sosiaalietuuksia koskevat valitus- ja oikaisuinstanssit. Kirjoittajat eivät käytäntötutkimuksen tausta-analyyseissaan ja sosiaalityön tietotuotannon rakenteistumisessa viittaa ruotsalaisiin malleihin, joita mm. Harald Swedner on käsitellyt. Artikkeli tarjoaa kehikon sosiaalityön praksikseen, sen tulkintoihin sekä operationalisointeihin. Teoksen viimeinen artikkeli olisi voinut olla ensimmäinen. Tarkasteleehan Liisa Hokkanen empowermentia, valtaistumista-voimaantumista. Kirjoittajan aiheenjaottelu on analyyttisesti mielenkiintoinen. Hokkanen lähtee liikkeelle e:n (empowermentin) kohdentumisesta, minkä jälkeen hän analysoi e:ta muutosprosessina. ihannetilana, tasojen yhtäaikaisuutena, verhoutuvana poliittisuutena, vaikenevana valtana. Tämän analyysin jälkeen kirjoittaja käsittelee valtaistumisen ja voimaantumisen käsitteitä ja eroja selkiyttävästi. Valtaistumisen (va:n) kohteeksi määrittyy suhde, voimaantumisen (vo:n) kohteena on ominaisuus; va:n ensisijainen taso on yhteisö, vo:n yksilö jne. Lopuksi Hokkanen käy va:n ja vo:n keskinäistä dialogia, mitä hän myös suosittaa sosiaalityölle. Alan ex-tutkijalle artikkeli oli avartava lukukokemus. Entä jos lukujen edistykselliset ja taantumukselliset olisivat voineet tutustua Liisa Hokkasen artikkeliin? Mitkä olisivat silloin valtaistumisen ja voimaantumisen reseptit? Tähän maailmanaikaan voi kysyä, mihin ovat jääneet globalisaation, ympäristöongelmien ja -katastrofien, kaupallistumisen, yrittäjyyden, kuluttamisen ja muotitrendien, vastuun (solidaarisuus - yksityisyys - luonto), väkivallan, pakolaisuuden sekä liikkuvuuden teoreettiset diskurssit? Toisaalta tavataan pitää eroa tieteensisäisillä ja -ulkoisilla diskursseilla. Kunhan ongelmatkin tuon sisäistäisivät. Sosiaalityö ja teoria -teos, Sosiaalityön tutkimuksen seuran voimannäyte, ansaitsee tunnustusta. Kirjoittajat aukovat sosiaalityön teorioiden solmukohtia. Annelit, Tarjat ja Mikot olisivat pieninä saattaneet kysyä, miltä sosiaalityö maistuu, kenen se on, onko se vaarallinen? Alitajuisesti, mitä Isä ja Äiti sanovat, jos haukkaan hyvinvointikakusta, se kun pitäisi säästää (sijoittajille), Armas Niemisen Mitä on sosiaalipolitiikka? teos vuodelta 1955 on saanut oivan jatkajan, nyt sosiaalityön piiloulottuvuuksiin kohdistuen. Kirjallisuus Swedner, Harald (1978) Sociologisk metod. En bok om kunskapsproduktion och förändringsarbete. Liber Läromedel: Lund. Törnebohm, Håkan (1983) Studier av kunskapsutveckling. Bokförlaget Doxa Ab: Karlshamn. Törnebohm, Håkan (1981) Så växer en ny vetenskap fram. Socionomen 6, Walls Georg (1992) Rationalitet och språkspel i socialt arbete. Zenon Förlag: Floda. Hyödyllinen yleisesitys sosiaalityöstä Jorma Hänninen: YTL, lehtori, Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos, Jyväskylän yliopisto Raunio, Kyösti: Olennainen sosiaalityössä. Gaudeamus, Helsinki. 2009, 326 s. Arvioitava teos on uudistettu laitos samannimisestä vuonna 2004 ilmestyneestä kirjasta. Uuden painoksen ilmestyminen kertoo kysynnän ohella tekijän viitseliäisyydestä. Harva tutkija 01_10.indd :00:03

14 83 jaksaa palata työstämään vanhoja tekstejään, ja vielä harvempi käyttää aikaansa oppikirjojen kirjoittamiseen. Ja miksi käyttää, kun tuottavuuspisteitä ei heru. Tämä on käsittämätöntä, koska hyvistä yliopistollisista oppikirjoista vallitsee ainainen pula ja niiden kirjoittaminen on vaativa, tutkimukseen vertautuva tehtävä. Raunion asenteesta kertoo jotakin, ettei hän Olennaisen kummassakaan laitoksessa eikä niitä edeltäneessä Sosiaalityö murroksessa teoksessa (Raunio 2000) viittaa kertaakaan omaan tuotantoonsa, jota kyllä riittää. Pelkästään oppikirjakäytössä kuluneita ja ehkä myös sellaisiksi tarkoitettuja julkaisuja on kertynyt todettujen lisäksi vuosien mittaan kunnioitettava määrä (esimerkiksi Raunio 1985, 1986, 1990, 1995). Keskustelua ja arvioita Raunion tuotannon tästä puolesta en ole yllätyksekseni löytänyt, tosin en ole niitä järjestelmällisesti etsinytkään Ei voi olla kiinnittämättä huomiota Rauniolta ilmestyneiden julkaisujen nimiin ja niissä tapahtuneisiin muutoksiin. Sosiaalipolitiikan perusteet (1985) muuttuivat peruskysymyksiksi (1986), Sosiaalipolitiikan lähtökohtia (1990) tiivistyi muotoon lähtökohdat (1995), ei kuitenkaan muotoon lähtökohta. Sosiaalityöstä Raunio kuitenkin ilmoittaa löytäneenä olennaisen. Kirjan esipuheessa hän esittää, että ikään kuin sosiaalityöstä olisi mahdollista tavoittaa vain erilaisia puolia ja särmiä, mutta sillä ei näyttäisi olevan mitään johdonmukaista perustaa, josta käsin särmät voisivat saada merkityksensä. Tekijä uskoo kuitenkin, että alan kirjallisuuteen perehtymällä voidaan päätyä selkeään jäsennykseen sosiaalityön ammatillisen käytännön olennaisista lähtökohdista tai tekijöistä, joihin otetaan jatkuvasti kantaa. Sen verran rohkeasti sanottu ja koko kirja otsikoitu, ettei sitä voi olla kommentoimatta tässä loputtomien näkökulmien tietoopillisessa tilanteessa, jossa ei mikään tai mikä tahansa on olennaista. Päästäänkö kirjassa käsiksi olennaiseen sosiaalityössä vai peräti kaikkeen ja pelkkään olennaiseen? Tähän en jaksa uskoa, ja tuskinpa Rauniokaan tällaista vakavissaan esittää. Kaikki olennainen ei mahdu yhteen kirjaan, ja toisaalta pelkässä olennaisessa pitäytyminen saattaisi tuottaa vielä enemmän tuskaa. Miten keskeisiä sosiaalityön kannalta ovat esimerkiksi kirjan päättävät pohdinnat elämänpolitiikasta? Onko se olennainen lähtökohta, johon otetaan jatkuvasti kantaa, siis ikuisuuskysymys? Elämä-teema ilmaantui sosiaalityön suomalaisiin teksteihin viimeistään 1980-luvun taitteessa, kun Marjatta Eskola asetti sosiaalityön päämääräksi elämästä selviytymisen ja vuosikymmenen loppupuolella ajan hengessä elämänhallinnan. Varsinkin 1990-luvulla innostuttiin sitten elämänpolitiikasta, eikä tämäkään jäänyt sosiaalityön puolella noteeraamatta. Elämä-teemaa voi siis pitää tärkeänä osana sosiaalityöstä käytävää opillista keskustelua, joka muodostaa Raunion kirjan aineiston ja johon hän antaa oman panoksena. Ylipäätään oppikirjat luovat sosiaalityön (akateemista) oppia ja itseymmärrystä ja muodostavat keskeisen oppialan määrittelyvallan areenan viimeistään saavuttaessaan klassikon tai kaanonin aseman. Samasta sosiaalityön opista käytävästä kamppailusta on kysymys, kun Raunio kirjoittaa, että erityisesti suomalaisen sosiaalityön lähtökohtien ymmärtämiseksi ei riitä angloamerikkalaisesta kirjallisuudesta toistettu arvojen, tiedon ja taidon kolmiyhteys (professionaaliset ihanteet - J.H.), vaan lisäksi on kiinnitettävä huomiota sosiaalityön toimintaan ja sen yhteiskunnalliseen ympäristöön. Tällä tarkoitetaan sosiaalityön kytkeytymistä osaksi sosiaalipalvelujen järjestelmää ja niiden organisaatioita, mutta myös yhteyksiä yleisempään yhteiskuntapolitiikkaan, mihin myös edellä puheena ollut elämän- ja hyvinvointipoliittinen kehys kuuluu. Käsittääkseni Raunio erottaa näin toisistaan sosiaalityön suppeassa (ammatillisessa) ja laajassa (yhteiskuntapoliittisessa) 01_10.indd :00:03

15 84 merkityksessä, ja katsoo niiden täydentävän toisiaan. Kirjassa yhteiskuntapoliittinen merkitys saa melko paljon tilaa, mikä voi selittyä osittain kirjoittajan sosiaalipoliittisella asiantuntemuksella ja taustalla. Ehkä tämä selittää myös sitä, että tekijä katsoo sosiaalityötä kunnon tiedemiehen tapaan kunnioittavan välimatkan päästä. Olennainen koostuu kymmenestä luvusta, joista kuusi ensimmäistä käsittelee sosiaalityötä suppeammassa merkityksessä: sosiaalityön historiaa, ammatillisuutta, arvoja, etiikkaa, tietoa ja toimintaa. Avausluvussa kerrotaan tuttu tarina ammatillisen sosiaalityön anglosaksisista ja suomalaisista juurista etupäässä oppihistorian valossa. Myös sosiaalityön perinteitä tarkastellaan kirjan perusidean mukaisesti ammatin ydinsisällön muotoutumisen kannalta. Modernin sosiaalityön historia osoittaa Raunion huomioiden perusteella, että tietyt toiminnalliset perustat ovat säilyneet sosiaalityön alkuajoista lähtien. Toisaalta hieman ristiriitaisesti edellisen kanssa todetaan, että koska perinteet poikkeavat toisistaan, on kokonaiskuvan saamiseksi tarkasteltava niitä kaikkia. Sosiaalityön toiminnalliseen perustaan syvennytään perusteellisemmin toimintatapoja ja toiminnallisia perspektiivejä tarkastelevissa luvuissa, jotka olisi voinut otsikoida toisinkin. Toimintatavat-luvussa käsitellään välitöntä asiakastyötä, lähemmin Jorma Sipilän jaottelua byrokratia-, palvelu- ja psykososiaaliseen työhön. Toiminnallisia perspektiivejä koskevassa luvussa taas käydään läpi Malcolm Paynen vaikeaselkoisia ammatillisen toiminnan perustojen tyypittelyjä, joita Raunio suomentaa ja soveltaa oivaltavasti meikäläiseen ympäristöön. Individualistis-reformistinen kääntyy palvelujärjestelmäkeskeiseksi, refleksiivis-terapeuttinen terapeuttiseksi ja sosialistis-kollektivistinen yhteiskuntakriittiseksi. Yksi kirjan peruslähtökohdista on käsitys sosiaalityöstä ammatillisena toimintana. Ilman käytäntöä ei ole mielekästä puhua oppiaineesta tai tutkimusalasta, joskaan käytäntö ei suoraan määritä alan opetusta ja tutkimusta. Raunio luonnehtii käytäntöjen ja tieteen tiivistyvää suhdetta tieteelliseksi ammatillistumiseksi, johon yleensä viitataan professionaalistumisen käsitteellä. Tässä yhteydessä käsitellään sosiaalityötä organisaationa, ammatillisena interventiona ja konkreettisena tekemisenä, minkä lisäksi pohditaan muun muassa sosiaalityön kohdetta ja työmuotoja (menetelmiä). Tarkastelu kohdistuu suomalaiseen kontekstiin ja nojautuu pitkälle kotimaiseen kirjallisuuteen, kuten koko teos muutenkin. Itselleni paljon ajattelemisen aihetta tarjoavat sosiaalityön arvoja ja etiikka koskevat tarkastelut. Raunio toteaa, että koska arvot ja etiikka ohjaavat sosiaalityön toimintaa, niihin tiivistyy se, mikä sosiaalityön toiminnassa on olennaista. Jos arvot ovat olennaista sosiaalityössä, voi kirjoittajan tavoin ihmetellä, miksi arvojen ja etiikan tutkiminen ei kiinnosta esimerkiksi suomalaisia väitöskirjantekijöitä samalla lailla kuin ja 1980-lukulaisia keskustelijoita. Raunio arvelee, että etiikkaa vierastetaan tutkimusaiheena sen vuoksi, että sen ajatellaan määrittyvän ammatillisesta käytännöstä. Rohkenisiko tätä tulkita niin, että professiolle riittää tietoisuus kansainvälisistä eettisistä ohjeista eikä tällä suunnalla ole tutkimustarpeita. Sosiaalityöllä ei kuitenkaan ole omia arvoja, väittää Raunio, vaan sen lähtökohtana ovat modernit yhteiskunnan yleiset arvot ja eettiset periaatteet. Voisiko miettiä sitä, mitä ne lopulta omana aikanamme ovat ja miten ne näkyvät sosiaalityössä? Raunio pohtii myös arvojen ja etiikan suhdetta tietoon ja väittää, että vaikka niitä ei ole syytä erottaa tiukasti toisistaan, on arvot viimekädessä asetettava tiedon edelle. Toisaalta sosiaalityön professiopyrkimykset edellyttävät tutkimustiedon ja teorian korostamista ammatillisen toiminnan perustana. Myös sosiaalityön suhde 01_10.indd :00:03

16 85 tietoon on mutkikas. Alalla tarvitaan monentyyppistä tietoa, jonka tuottamista ei pystytä kuitenkaan kontrolloimaan, koska oma tutkimus tuottaa siitä vain osan. Tutkimuksen tuottama tieto soveltuu harvoin sellaisenaan käytännön tarpeisiin, joten myös käytön kontrollissa on pulmia. Lisäksi etenkin asiantuntijuuskeskustelujen yhteydessä on alettu epäillä yleispätevän tiedon ja tietämisen mahdollisuutta. Universaalin tiedon haastajaksi on noussut refleksiivinen suhtautumistapa, joka arvostaa kokemusta ja ekspertiisin sijasta asiantuntijoiden ja kansalaisten vuorovaikutuksellista yhdessä tietämistä, mikä taas heikentää sosiaalityön uskottavuutta professiona. Kirjan neljässä viimeisessä luvussa käsitellään sosiaalityön yhteiskunnallista toimintaympäristöä. Jakso alkaa sosiaalipoliittisten mallien esittelyllä. Kokonainen luku omistetaan pohjoismaiselle hyvinvointivaltioregiimille ja selvitetään, mitä tapahtuu, kun pohjoismainen malli etääntyy universalismista ja liukuu kohti marginaalista sosiaalipolitiikkaa. Tällä on merkitystä myös sosiaalityön kannalta, siitä huolimatta, että sosiaalityö ei ole universaalien palvelujen ja turvan instituutio. Vaikka sosiaalityötä toteutetaan eri järjestelmissä eri tavoin, on sillä kuitenkin sama tarkoitus, vaikuttaminen sosiaalisiin ongelmiin. Sosiaaliset ongelmat jaetaan kirjassa kahteen ryhmään, köyhyyteen ja psykososiaalisiin ongelmiin. Näistä köyhyys ja syrjäytyminen sekä niihin vaikuttaminen sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön keinoin saavat osakseen paljon huomiota. Sen sijaan sellaiset ongelmat kuten lasten ja nuorten pahoinvointi, päihteiden väärinkäyttö, perheväkivalta ja vanhuskysymys jäävät melko vähälle käsittelylle. Erityisesti lapset ja lastensuojelu eivät nouse samalla voimalla esiin kuin sosiaalityön väitöskirjoissa ja muussa nykytutkimuksessa. Olennainen sosiaalityössä antaa pääsykoe- ja kurssikirjana sosiaalityön ja sosiaalipolitiikan rautaisannoksen alan opiskelijoille. Asiasisällöltään runsaana se toimii myös sosiaalityön yleisesityksenä, josta voi varmistaa, miten asia oikeastaan olikaan. Löytämistä helpottaa kirjan selkeä rakenne sekä se, että jokaisen luvun alussa on tiivistys luvun pääteemoista. Mutta siitä, kertooko Raunio olennaisen sosiaalityöstä, voi keskustella. Vaikka kirjassa sosiaalityön yhteiskunnallinen ja sosiaalipoliittinen konteksti saa paljon tilaa, käydään myös seikkaperäistä keskustelua suppeampaan, ammatillisesti painottuneeseen sosiaalityökonseptioon kuuluvista asioista kuten arvoista ja tiedoista. Olennaista on näiden muodostama kokonaisuus. Jos taas painopisteen asettumista katsoo sosiaalityön järjestelmä- ja ongelmakeskeisen perinteen suunnasta, kallistuu vaaka (sosiaalipoliittisen) järjestelmän puolelle. Olennainen päättyy 90-luvun hengessä komeasti elämänpolitiikan teemoihin, joiden yhteydessä sosiaalityö saa sijansa elämän suunnittelun metodologiana. Mikä on siis sosiaalityössä olennaista? Elämä, tietysti. Kirjallisuus Raunio, Kyösti (1985) Sosiaalipolitiikan perusteita. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskus. Avoin korkeakouluopetus. Painosalama Oy. Raunio, Kyösti (1986) Sosiaalipolitiikan peruskysymyksiä. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskus. Avoin korkeakouluopetus. Painosalama Oy. Raunio, Kyösti (1990) Sosiaalipolitiikan lähtökohtia. Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskus. Painosalama Oy. Raunio, Kyösti (1995) Sosiaalipolitiikan lähtökohdat. Helsinki: Gaudeamus. Raunio, Kyösti (2000) Sosiaalityö murroksessa. Helsinki: Gaudeamus. Raunio, Kyösti (2004) Olennainen sosiaalityössä. Helsinki: Gaudeamus. 01_10.indd :00:03