20. luku. Strachwitz-operaatiot

Transkriptio

1 20. luku Strachwitz-operaatiot Kurskin taistelun jälkeen kreivi paranteli haavojaan usean kuukauden ajan ja vietti monta viikkoa toipumislomalla. Sen jälkeen heräsi kysymys sijoituspaikasta. Vaikuttaa selvältä, että hän ei halunnut palata Großdeutschland-divisioonaan, eikä kenraali Hörnleinkään halunnut häntä takaisin. Miehet eivät tulleet toimeen keskenään, eikä kreivi ollut aiempien taistelujen tapaan loistanut Kurskissa. Siitä huolimatta panssarikreivin kiistattomia lahjoja ei voitu heittää hukkaan. Seuraava askel oli divisioonan komentaminen, mikä tarkoitti sitä, että häntä harkittiin Panzer-Lehr-divisioonan johtoon. Tämä ensiluokkaisesti varusteltu joukko-osasto oli koottu näytös- ja koulutusyksiköistä, jotka kokeilivat ja esittelivät uusia aseita ja taktiikoita. Sen kaikki jalkaväkirykmentit oli moottoroitu panssaroiduilla miehistönkuljetusvaunuilla, kun taas sen kalusto päihitti selvästi tavallisen panssaridivisioonan. Sellaisessa saattoi olla yksi ainoa panssaroiduilla miehistönkuljetusajoneuvoilla varustettu pataljoona muiden kulkiessa kuorma-autojen lavalla, ja siinä yhdessäkin pataljoonassa sekä panssaroiduista että panssaroimattomista ajoneuvoista oli usein pulaa. Nimitys meni kreiviltä kuitenkin sivu suun aluksi Fritz Bayerleinille. 1 Siihen saattoi olla monta eri syytä. Niistä vähiten mairitteleva oli se, ettei kreivi luonteensa, elämänkatsomuksensa ja taktisen näkemyksensä takia sopinut perinteiseen divisioonankomentajan tehtävään, jossa aikaa kului paljon logististen ja hallinnollisten asioiden hoitamiseen sekä viesti-, kuljetus, huolto-, lääkintä-, pioneeri- ja hallintoyksiköiden johtamiseen, mikä ei suoranaisesti liittynyt taistelemiseen. Ehkäpä von Strachwitzia pidettiin liian käytännöllisenä etulinjan komentajana, jotta hänen taitojaan olisi haaskattu niihin lukuisiin taistelun ulkopuolisiin tehtäviin, joihin divisioonankomentajan panosta tarvittiin. Yhtä lailla itsenäisen komentajan sitominen divisioo- 311

2 na- ja armeijakuntarakenteisiin ei ollut paras tapa hyödyntää hänen kykyjään. Itsenäisyys rykmentin komennossa oli kaukana kokonaisen divisioonan komentamisesta itsenäisesti. Ratkaiseva tekijä saattoi olla se, että kreivi sopi paremmin erikoistehtäviin ja kriisipesäkkeiden sammuttamiseen. Hän oli selvästikin erikoistunut saamaan paljon aikaiseksi hyvin vähällä. Hän oli yksi harvoista komentajista, jotka kykenivät silkalla läsnäolollaan ja taidoillaan vaikuttamaan tapahtumien kulkuun. Suoraan sanottuna kuka tahansa kohtalaisen pätevä kenraali ylsi melko hyvään tulokseen hyvin varustellulla panssaridivisioonalla. Hyvin harva kuitenkaan saavutti erinomaisia tuloksia vähäisin voimavaroin. Joka tapauksessa von Strachwitzia ei valittu Panzer-Lehr-divisioonan komentajaksi. Divisioona sijoitettiin myöhemmin Normandiaan, ja kreivi komentajanaan se olisi saattanut aiheuttaa liittoutuneille enemmän harmaita hiuksia kuin komentajaksi valitun kenraali Fritz Bayerleinin alaisuudessa; Bayerlein oli epäpätevä mies, joka oli luonut maineensa Erwin Rommelin esikuntapäällikkönä Pohjois-Afrikassa. Hänen toimintansa Panzer-Lehr-divisioonan komentajana Ranskassa liittoutuneiden maihinnousun aikana oli keskitasoa, melkeinpä alitehoista. Hän ei osoittanut lainkaan sellaista vainua ja mielikuvitusta kuin von Strachwitz ja muut komentajat, kuten Bäke, von Manteuffel ja Raus, joten ensiluokkainen divisioona ei yltänyt hänen alaisuudessaan parhaimpaansa. Myöhemmin Ardennien hyökkäyksessä Bayerleinin armeijan komentaja Hasso von Manteuffel teki kaikkensa estääkseen ensin mainitun ylennyksen XLVII panssariarmeijakunnan komentajaksi, kun edellinen komentaja, kenraali von Lüttwitz oli johtanut sitä taidottomasti ja saattanut sen jumiin Bastogneen. Bayerlein oli divisioonankomentajien arvojärjestyksen mukaan nousemassa armeijakunnan komentoon, mutta vastahakoinen von Manteuffel jätti ylentämisen sikseen, mikä oli varsinainen murska-arvio Bayerleinista. 2 Niinpä huhtikuussa, kun kreivi von Strachwitzille oli myönnetty järjestyksessä 27:nä ritariristin miekat, hänet lähetettiin Pohjoiseen armeijaryhmään, joka oli kärsinyt voimavarojen puutteesta lähes perustamisestaan lähtien. Kaikista armeijaryhmistä sen voidaan katsoa saavuttaneen eniten sille asetetuista tavoitteista, vaikka sille ei liiennyt kehuttavasti resursseja eikä täydennyksiä, ei etenkään panssaroituja taisteluajoneuvoja. Venäläisetkin myönsivät sodan jälkeen, että Poh- 312

3 joinen armeijaryhmä oli taistellut ankarimmin, varsinkin verrattuna Keskustan armeijaryhmän toimintaa sodan loppuvuosina. Tammikuussa 1944 neuvostojoukot käynnistivät Leningradin Novgorodin-hyökkäyksensä, jolla saksalaiset työnnettiin takaisin Narvajoelle. Ne pyrkivät tuhoamaan Narvan erillisosaston ja rynnistämään läpi Viron, jota aiottiin käyttää Itä-Preussiin kohdistuvan hyökkäyksen tukikohtana. Tähän erillisosastoon, joka oli ainoastaan toinen tapa puhua alimiehitetystä armeijasta, kuului seitsemän jalkaväkidivisioonaa, yksi panssarikrenatööridivisioona ja kolme eurooppalaisista vapaaehtoisista muodostettua Waffen-SS-divisioonaa 11. SS-panssarikrenatööridivisioona Nordland, 4. SS-panssarikrenatööridivisioona Nederland ja Viron 20. SS-divisioona sekä joukko pienempiä yksiköitä, kuten virolaisia rajavartijoita ja majuri Jähden johtama umpisaksalainen 502. raskas panssaripataljoona. SS-divisioonien ulkomaalaiset vapaaehtoiset taistelivat urhoollisesti Narvassa ja ansaitsivat kunnioitettavat 29 ritariristiä. Seitsemälläkymmenellä Tigerpanssarivaunulla varustettu 502. raskas panssaripataljoona oli erittäin tehokas yksikkö, jossa palveli monta ässää, muun muassa luutnantti Otto Carius (150 tuhottua panssarivaunua), luutnantti Johannes Bölter (139), Albert Kerschner (106), Johann Müller (50) ja Alfredo Carpaneto (50). Sen yhteenlaskettu voittomäärä koko sodassa oli erityyppistä neuvostopanssarivaunua, kun se itse menetti vain 107 Tigeriä; sen voittokerroin oli siis 13,08, mikä oli kaikista Tiger-pataljoonista toisiksi paras heti Großdeutschland-pataljoonan 16,676:n jälkeen 3. Bölter ja Carius olivat alun perin aliupseereita, jotka olivat saavuttaneet korkeamman aseman ylennysten ansiosta. Yksi Saksan armeijan menestyksen avaimista oli ylentää paljon ansioituneita aliupseereita upseereiksi ja pakottaa kadetit palvelemaan miehistönjäseninä ennen upseeriksi valmistumista. Neuvostoarmeijan talvihyökkäys onnistui murtamaan 900 päivää kestäneen Leningradin piirityksen 27. tammikuuta saksalaisten vetäytyessä niin hätäisesti, että jälkeen jäi 85 tykkiä, joilla kaupunkia oli moukaroitu. Kaksi saksalaisdivisioonaa tuhoutui, ja venäläisten käsiin jäi tuhat vankia ja kolmekymmentä panssarivaunua. 4 Rivien kokoamisen jälkeen neuvostojoukot jatkoivat hyökkäystä helmikuussa ja pakottivat saksalaiset takaisin Panther-linjaan, joka oli pikemminkin silmänlumetta kuin linnoitettu puolustuslinja. Saksalaiset odotti- 313

4 vat Viron Narvajoella neuvostojoukkojen seuraavaa rynnistystä. Siellä hirmuisen SS-kenraali Felix Steinerin komentama III SS-panssariarmeijakunta perusti yhdentoista kilometrin levyiset puolustusasemat Narvan kaupungin itäpuolelle. Siitä oli tuleva hirvittävän raakojen taistelujen näyttämö. Neuvostoliiton 8. armeija onnistui kuitenkin 23. helmikuuta perustamaan joen vastarannalle kaksi sillanpääasemaa, itäisen ja läntisen. Ne uhkasivat horjuttaa Saksan linjaa. Saksalaisilla oli hyvin vähän panssarijoukkoja niiden tuhoamiseen, ja 502. raskas panssaripataljoona lähetti läntisen sillanpääaseman kimppuun neljä ja itäisen kimppuun kaksi Tigeriä. Sinä päivänä pataljoona tuhosi 500. neuvostopanssarivaununsa. Pataljoonan 2. komppania tuhosi yksin 38 vaunua, 4 rynnäkkötykkiä ja 17 muuta tykkiä maaliskuuta. 5 Vaikka saksalaisilta puuttui suuri panssariosasto, heillä oli panssarikreivi, joka sai pienellä panssarijoukolla enemmän aikaan kuin kukaan muu komentaja koko Saksan maavoimissa. Lisäksi Hitler lähetti kenraali Modelin Pohjoisen armeijaryhmän komentoon ilman minkäänlaisia vahvistuksia. Niistä kysyttäessä Model totesi itsevarmasti: Tulin aivan yksin. Panssarikreivi ei siis ollut ainoa, jolta odotettiin ihmeitä. Ja ihmeitä he molemmat tekivätkin. Kreivin käyttöön luvattiin alustavasti kolme divisioonaa, joiden voimin tehtävä olisi ollut suoritettavissa, mutta joukkoja ei kuitenkaan koskaan kuulunut. Panssarijoukkojen lisäksi kreiville luvattiin Pohjoisen armeijaryhmän panssarijoukkojen komentajan nimike, jonka painoarvo olisi ollut suurempi, jos hänen komennettavanaan olisi ollut yhtään kohtuullisen kokoista panssariosastoa. Hänen oli lopulta tyydyttävä siihen, mitä käsillä oli: 502. raskaaseen panssaripataljoonaan ja sen kahteentoista toimintakuntoiseen Tigeriin, Böhrendtin taisteluosastoon, jossa oli jokunen rynnäkkötykki ja Panzer III -vaunu, muutamalla Pantherilla varustettuja Felderrnhalle-divisioonan yksiköitä ja kourallinen Panzer IV -vaunuja SS-divisioona Nordlandista. Jalkaväkeä hän sai Großdeutschland-divisioonan musketöörirykmentin joukoista, jotka liikkuivat panssaroiduilla miehistönkuljetusvaunuilla. Großdeutschlandista saatiin myös joitakin panssarivaunuja ja Nebelwerfer-raketinheittimiä. Viime hetken vahvistukseksi Hitler lähetti pataljoonan henkivartioprikaatistaan, joka oli kirjaimellisesti viimeinen jäljelle jäänyt reservi. Puna-armeijalla oli reservissä kokonaiset panssari- ja jalkaväkiarmei- 314

5 jakunnat, kun saksalaiset saivat kasaan ainoastaan hyödyttömän pataljoonan. Niin vaaralliseksi oli Saksan mies- ja asetilanne kehittynyt. Kreivin tehtävänä oli tuhota neuvostojoukkojen sillanpääasemat Narvalla. Hänen toimintansa on perinteisesti jaoteltu operaatioihin Strachwitz I, II ja III. Ensimmäisen operaation kohteeksi hän valitsi läntisen sillanpääaseman, ja valmisteluihin hän käytti paljon aikaa. Kunnon tiedustelutiedot olivat tavan mukaan ensisijaisen tärkeitä sen lisäksi, mitä siepatuista radioviesteistä ja vankien kuulusteluista saatiin irti. Suurin osa vangeista, upseerit mukaan luettuna, puhui vapaaehtoisesti siinä missä saksalaisetkin vangit, sillä varsin realistinen teloittamisen mahdollisuus oli mainio kannustin. Kreivi ei aikonut jättää mitään sattuman varaan, vaan pani joukot harjoittelemaan hyökkäystä. Harjoituksissa käytettiin kovia panoksia, mikä aiheutti useita kuolonuhreja. Huolellinen tiedustelutyö sai hänet määräämään Tiger-panssarivaunut toissijaisiin tukitehtäviin soisen maaston takia. Kärkijoukko oli koottava kevyemmistä Panthereista, Panzer IV -vaunuista ja rynnäkkötykeistä. Pitkällisen harkinnan jälkeen von Strachwitz päätti hyökätä läntiseen sillanpääasemaan lännestä. Hän järkeili aivan oikein, että neuvostojoukot odottivat hyökkäystä idästä, sillä siellä kulki hyväkuntoinen tie. Lisäksi idässä saksalaistykistöllä oli edulliset tulenjohtopaikat lähellä Sinimäkien kukkuloita. Lisäksi yksi Saksan 61. jalkaväkidivisioonan rykmenteistä oli kaivautunut idässä olevaan kiilaan, jota nimitettiin saappaaksi. Maaliskuun 26. päivänä kello 5.55 von Strachwitz käynnisti hyökkäyksen läntiseen sillanpääasemaan. Hyökkäystä edelsi tykistö- ja rakettikeskitys, joka oli sodan sen vaiheen mittapuulla raskas. Sitten lähtivät liikkeelle panssarivaunut mukanaan 2., 44. ja 23. krenatöörirykmentin sotilaat Itä-Preussin 11. jalkaväkidivisioonasta, jota komensi peräänantamaton kenraaliluutnantti Hellmuth Reymann. Jalkaväen tueksi oli käsketty kahdeksan Tigeriä, jotka joutuivat kuitenkin vetäytymään maaperän pehmeyden vuoksi. Kreivin päätös olla käyttämättä Tigereitä etulinjassa oli osoittautunut oikeaksi. Tiettömillä soilla ja metsissä käytiin raivokkaita taisteluita, joissa kärsittiin molemmin puolin raskaita tappioita. Saksalaisupseereita kaatui erityisen paljon, ja kaikkien joukkueiden ja melkein kaikkien komppanioiden johdossa oli aliupseeri. Kreivi johti tapansa mukaan edestä; tuttu, paksuun lampaannahkatakkiin pukeutunut hahmo jakoi 315

6 joukoille suklaata ja konjakkia lohduksi ja rohkaisuksi. Hän toi mukanaan myös liudan toisen luokan rautaristejä, jotka hän ojensi taistelukentällä parhaille taistelijoille. Kun adjutantti, luutnantti Famula ei kulkenut kreivin mukana, hän oli lähistöllä huolehtimassa siitä, että ampumatarvike-, muona- ja polttoainekuljetukset ehtivät aina ajoissa sinne, missä niitä kaivattiin. Operaatio oli niin tärkeä, että kreivi sai tukea Stukilta, mikä oli melko harvinaista, kun ottaa huomioon Luftwaffen vähiin käyneet voimat. Siitä saatu hyöty oli kuitenkin kyseenalaista, sillä yksi pommeista putosi kapealle tielle, jolla saksalaisten omat panssarivaunut kulkivat. Hetkeä myöhemmin pommi olisi tuhonnut itsensä von Strachwitzin. Stuka-lentäjien oli todella vaikea löytää maalit puiden lomasta, ja metsämaastossa pommien teho heikkeni. Hyökkäys eteni aluksi hyvin ja vankeja otettiin paljon, mutta neuvostojoukot eivät olleet valmiit perääntymään. Maaliskuun 27. päivänä ne lähtivät vastahyökkäykseen ja ajoivat saksalaiset takaisin heti ensimmäisessä aallossa. Hyökkäystä jatkettiin yötä myöten, joten säkkipimeässä metsässä nähtiin todella pelottavia lähitaisteluita. Aamulla neuvostojoukot aloittivat pitkän tykistökeskityksen, jonka aiheuttamista raskaista tappioista suuri osa johtui kaatuneiden puiden pirstaleista; yli sadan miehen komppaniat kutistuivat alle kolmenkymmenen miehen joukkueiksi. Von Strachwitz kutsui vahvistuksia, mutta nekin kärsivät pahasti puna-armeijan tykistökeskityksessä tultuaan paikalle jo valmiiksi alimiehitettyinä. Heti tykistökeskityksen jälkeen neuvostojoukot lähettivät jalkaväkeä valtavina aaltoina, jotka mursivat saksalaisten heikosti miehitetyt puolustusasemat monesta eri kohdasta. Luftwaffe lähetti maataistelukoneita apuun, muttei onnistunut ajamaan vihollisia pois. Joukko raketinheitinpattereita kasvatti tulivoimaa ja moukaroi neuvostoasemia räjähdysten kiihtyessä kiihtymistään. Siinä vaiheessa kreivi lähetti joukot vastahyökkäykseen, joka pakotti taistelutahtonsa kadottaneet viholliset takaisin kylmän teräksen voimalla. Hän komensi liikkeelle kaikki joukot pitääkseen hyökkäyksen vauhdin yllä. Neuvostojoukot panivat hanttiin sinnikkäästi, mutta joutuivat tasaisen varmasti perääntymään. Juoksuhaudoista ajetut sotilaat lähtivät vetäytymään selkä seinää vasten, jolloin yksi jos toinenkin antautui. Vetäytyminen muuttui selkäsaunaksi. Taistelutantereelle jäi kaatunutta ja

7 tykkiä sekä runsaasti kalustoa. 6 Lisäksi saksalaiset ottivat kolmisensataa vankia. Venäläistappioiden vastineeksi saksalaisilta kaatui ja katosi miestä. Voitto oli loistokas, vaikkakin hintava, kun rintaman muilla alueilla saksalaiset olivat vetäytymiskannalla tai saivat hädin tuskin pidettyä pintansa. Huhtikuun ensimmäisenä päivänä Hyazinth von Strachwitz ylennettiin kenraalimajuriksi. Reservin everstille se oli hyvin poikkeuksellista, mahdollisesti jopa ainutlaatuista. Hänen kuukausipalkkansa nousi noin 50 prosenttia. Hän ei ollut yhtä onnekas kuin eräät toiset kenraalit, kuten vaikkapa Guderian, joka sai joka kuukausi normaalin palkkansa lisäksi suuren summan henkilökohtaisena lahjana Adolf Hitleriltä. Muutkin kenraalit ja sotamarsalkat, muun muassa von Kluge, saivat niin ikään rahalahjoja ja tiluksia. Panssarikreivin seuraava operaatio oli Strachwitz II eli itäisen sillanpääaseman tuhoaminen. Hän tiesi neuvostojoukkojen odottavan samanlaista hyökkäystä kuin lännessä. Niinpä hän toimi päinvastoin ja hyökkäsi itäisen sillanpääaseman pohjoiskärkeen yllättääkseen vihollisen. Sekin hyökkäys vaati pikkutarkkaa suunnittelutyötä, josta oli tulossa kreivin tavaramerkki. Kuten Otto Carius totesi muistelmateoksessaan Tigers in the Mud operaatio Strachwitz III:n suunnittelusta, hänen huolellinen ja järjestelmällinen suunnittelutyönsä hämmästytti meidät jälleen kerran, ja kreivi oli organisoinnin mestari. Se vaikuttaa olevan ristiriidassa huolettoman ratsuväkiasenteen kanssa, mutta kertoo toisaalta siitä, että näyttävistä ja sivaltavista, ratsuväelle ominaisista hyökkäyksistä huolimatta kreivi oli tyynen laskelmoiva mies, mikä yhdessä uhkarohkeuden kanssa teki hänestä niin pelottavan komentajan ja vastustajan. Hyökkäystä harjoiteltiin jälleen, nyt kaksi kertaa. Perille johtanut tie oli kapea, mutta jaksoi kantaa Tigereitä, joten niiden oli määrä johtaa joukkoa. Ne joutuivat kuitenkin kulkemaan jonossa eivätkä saaneet pysähtyä, ellei koko kolonna joutunut seisahtumaan. Koska muita kulkukelpoisia teitä ei ollut, neuvostojoukot olivat täyttäneet tierummut räjähteillä, joten kreivi oli pyytänyt tykistöä tuhoamaan bunkkerin, jonne sytyttimet oli viety turvaan. Jos se ei onnistuisi, pioneerit katkaisisivat sytytyslangat. Ensimmäisen operaation lailla jalkaväki lähti tälläkin kertaa taisteluun ilman paksuja talvivaatteita voidakseen liikkua vapaammin. Talvivaatteet pakattiin nyyteiksi ja lä- 317

8 hetettiin joukoille illalla. Ilman valkoisia lumipukuja saksalaiset olivat kuitenkin helpompia maaleja neuvostojoukoille. Tätä hyökkäystä varten Tiger-panssarivaunut sijoitettiin osaston kärkeen Otto Cariuksen joukkueen neljän Tigerin kanssa. Hyökkäys aloitettiin 6. huhtikuuta raketinheitinten, raskaan tykistön ja 88-millisten ilmatorjuntatykkien voimallisen keskityksen jälkeen. Von Strachwitz seurasi tapahtumia aivan joukkojen etunenästä ja nojasi tyynesti kaarevaan kiipeilykeppiinsä läpimurtoa odottaessaan. Matalalla roikkuneet puunoksat kaksinkertaistivat keskityksen tehon, sillä ne estivät paineaaltoa karkaamasta taivaalle, jolloin bunkkereissa kyyhöttävien neuvostosotilaiden keskuudessa syntyi vakavia tappioita jo pelkästä paineaallosta, joka oli Nebelwerfer-rakettien erikoisominaisuus. Osa tykkitulesta osui Cariuksen Tiger-vaunujen lähelle ja pakotti ne pujottelemaan tiiviisti miinoitetussa maastossa osumia välttääkseen. Kun tulitus jatkui radioviestien jälkeenkin, Carius joutui ampumaan pari laukausta omien tulenjohtoasemien viereen pakottaakseen ne siirtymään ja tarjoamaan hetken hengähdystauon. Yksi siinä hötäkässä huomaamatta jäänyt vihollisen panssarintorjuntatykki vahingoitti yhtä Tigereistä ennen kuin se ehdittiin tuhota. 7 Neuvostojoukkojen raskas puolustustuli aiheutti tappioita jalkaväelle, joka oli kerääntynyt Tigerien ympärille. Tigerien tarjoama suoja oli olematonta, sillä ne vetivät puoleensa enemmän tulta kuin tarjosivat suojaa, mutta kaikesta huolimatta jalkaväen sotilaat hakivat turvaa niiden läheltä aktiivisista estelyistä huolimatta. Joukot olivat kokeneita ja panssarijoukkojen itsensä valitsemia, niin kuin Otto Carius muistelmissaan huomauttaa: 318 Vastuu operaation menestyksestä on täysin panssarivaunun johtajan harteilla sotilasarvosta riippumatta. Onko kaikki selvää? Kyllä on, herra kreivi. Eversti [von Strachwitz] käänsi suupielensä sarkastiseen hymyyn. Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta, että olimme uskaltautuneet kommentoimaan hänen suosimaansa puhuttelutapaa [ kreivi eikä ohjesäännön mukainen herra eversti ]. Käyttämiämme toteamuksia ei löytynyt käytösoppaista. Hyvä on. Toistaiseksi kaikki on sujunut mutkattomasti, mutta

9 nyt minulla on kysymys Tiger-väelle. Minkä pataljoonan kanssa haluatte taistella? Katsoimme toisiamme anteliaasta tarjouksesta hämmästyneinä. Päädyimme empimättä kevyeen jalkaväkipataljoonaan, jonka kanssa oli jo ehditty tehdä yhteistyötä. Hyvä on, saamanne pitää. 8 Yön pimetessä luutnantti Famula ja hänen panssaroidut miehistönkuljetusvaununsa toivat kipeästi kaivattua polttoainetta, ampumatarvikkeita ja ruokaa, vaikka neuvostojoukot yrittivät estellä toimitusta häiritsevällä tulituksella ja linjojen läpi tunkeutuneilla tarkka-ampujilla. 9 Neuvostojoukot iskivät tarmokkaasti vastaan yön läpeensä ja aiheuttivat mittavia tappioita. Vakavasti haavoittuneet kuljetettiin hoitoon Famulan panssaroiduilla miehistönkuljetusvaunuilla lievästi haavoittuneiden jäädessä auttamaan vihollisen pysäyttämisessä. Stukat, jotka oli aikoja sitten alennettu yöhyökkäystehtäviin, kun niukkaa hävittäjäsaattoa ei ollut saatavilla, yrittivät helpottaa kovia kokeneiden jalkaväen ja panssarivaunujen tilannetta edes vähäsen, mutta joutuivat pudottamaan pomminsa reilusti vihollisen selustaan omiin osumisen välttämiseksi. Syöksypommittajien iskut eivät muutenkaan aiheuttaneet mainittavaa tuhoa, kun pehmeä maa vaimensi räjähdykset. Painavat Tigerit vajosivat hiljalleen entistä syvemmälle suomaahan ja pääsivät päivänvalossa irti vain töin tuskin. Yhtä tykkitulen vaurioittamaa Tigeriä jouduttiin hinaamaan. Tiger-komppanian päällikkö von Schiller oli kadonnut jäljettömiin, joten Otto Carius joutui hänen tilalleen. Saksalaisiin iskeytyi uusi tykistökeskitys, joka haavoitti yhden panssarivaunun johtajaa, joka nousi ajattelemattomasti esiin tykkitornista. Sen jälkeen kolonna jatkoi kohti Auverea. Rautatieaseman lähellä kaksi rynnäkkötykkiä Führerin henkivartioprikaatista sai kimppuunsa kahdenkymmenen neuvostopanssarivaunun osaston. Tykit olivat väijytysasemissa ja avasivat tulen neuvostovaunujen lähestyessä. Korpraali Rudolf Salvermoser, joka kuului toisen tykin miehistöön, kuvaili yhteenottoa: Ensimmäinen laukaus osui, muttei tehnyt vahinkoa. Heti laukaisun jälkeen lataaja työntää uuden kranaatin paikalleen odottamaan 319

10 320 uutta laukaisua. Etäisyys oli selvillä, oli vain korjattava pari astetta ja ammuttava uudestaan. Sitten tuli täysosuma. Panssarivaunut ilmestyivät näkyviin yksi toisensa jälkeen (puiden takaa). Niitä oli kymmenen. Ne ampuivat, mutta ohi. Ihan kuin ne eivät olisi osanneet hommaansa. Saksan armeijassa olikin tapana sanoa: Ei venäläisiä kannata murehtia, ne ampuvat aina ensin ohi. Vierustoveri, joka oli alle sadan metrin päässä, tuhosi kaksi vaunua. Kolmas lähti perääntymään, kun minä tuhosin sen. Neljäs oli jo valmiiksi kauempana, mutta osuin siihen silti. Yksi lähti pakoon ja kaveri lähti perään tuhoamaan sen. Kaikki muut katosivat näkyvistä. Tuhosimme kuusi panssarivaunua, joista yksikään ei osunut meihin. Ne olivat liian hitaita. Me olimme nopeampia ja taitavampia. Kerroin päällikölleni, alikersantti Hoffmannille osuneeni kaikkiin silkalla tuurilla. Hän vastasi: Ei se tuurista johtunut. Teidät koulutettiin osumaan kaikkiin heti ensi yrittämällä. 10 Salvermoser tuhosi kolme T-34-panssarivaunua ja yhden KV-2:n, kun taas toinen, alikersantti Rahnin johtama tykki tuhosi kolme T-34:ää. Tapaus kertoo, kuinka pieni joukko saksalaisia panssarivaunuja ja rynnäkkötykkejä saattoi kukistaa suuremman neuvosto-osaston. Toisaalla luutnantti Bölter ja kersantti Göring 502. panssaripataljoonasta hyökkäsivät 35 venäläisen panssarivaunun ja rynnäkkötykin kimppuun auttaessaan 8. jääkäridivisioonaa. Bölter tuhosi viisitoista vihollisvaunua ja Göring seitsemän. Se kasvatti Bölterin kokonaisvoittomäärän 89:ään ja toi hänelle ritariristin. 11 Saksalaisten yllätysmomentti oli lopulta niin tehokas, että Großdeutschland-divisioonan toinen panssariosasto valtasi yhden puna-armeijan divisioonan esikunnan. Divisioonankomentaja pääsi viime tingassa pakoon, mutta operaatioupseeri jäi vangiksi puolipukeissa. Osassa panssarintorjuntatykeistä oli vielä putkensuojukset paikoillaan, ja moni neuvostosotilas jäi vangiksi ollessaan toimittamassa tehtäviä selustassa täysin epätietoisena siitä, että saksalaiset olivat päässeet niin lähelle. Von Strachwitz oli loppuun hiotun operaatio Strachwitz II:n puitteissa tuhonnut itäisen sillanpääaseman hyödyntämällä taitavasti panssarivaunuja, jalkaväkeä, tykistöä ja Luftwaffea. Molemmat huolellisesti suunnitellut ja toteutetut operaatiot tarjosivat erillisosasto Narvalle lisäaikaa puolustautumiseen ja estivät neuvostojoukkoja

11 murtautumasta sillanpääasemista saartamaan saksalaisia ja rynnistämään sen jälkeen Viron poikki. Seuraavaksi kolmannen Strachwitzoperaation oli hoideltava Krivasson sillanpääasema, joka oli Saksan joukkojen puolella Narvaa, sekä Krivasson valtaaminen. Kreivi aloitti tyylilleen uskollisena perinpohjaisen suunnittelutyön, muttei kuvitellut hetkeäkään, että tehtävä olisi helppo. Päällystölleen hän totesi käskynjaossa seuraavaa: Pintapuolisesti operaatio on hyvin samanlainen kuin kaksi edellistä, paitsi että tällä kertaa vaikeuksia on odotettavissa huomattavasti enemmän Yllätimme venäläiset sillanpääasemissa jo kahdesti. He tietävät, että tämä sillanpääasema on meille piikki lihassa, eikä kolmas yllätys sen takia luultavasti onnistu. Varsinkin kun ottaa huomioon, että vastapuoli tietää hyökkäyksen onnistuvan ainoastaan tätä kautta. Se luonnollisesti pienentää onnistumismahdollisuuksia verrattuna edellisiin operaatioihin, joissa voitto saavutettiin yllätysmomentin avulla. 12 Von Strachwitz kertoi upseereille, että lähestymistie oli kapea, mutta kestäisi Tigerien painon, joten niille annettiin samanlaiset ohjeet kuin aiemmissa operaatioissa. Kesken kreivin käskynjaon paikalle ryntäsi hänen adjutanttinsa. Silmin nähden ärsyyntynyt kreivi käännähti ympäri. Mistä on kyse? hän tiuskaisi. Adjutantti napsahti asentoon: Herra kreivi, tulin ilmoittamaan, että uutisissa kerrotaan Führerin myöntäneen teille ritariristin timantit! Jos sopii, haluan onnitella teitä ensimmäisenä. 13 Muutkin upseerit halusivat onnitella kreiviä ja juhlia tapausta, mutta Otto Carius muistelee, mitä sitten tapahtui: Ennen kuin kukaan ehti suutaan aukaista, kreivi osoitti paheksuntansa. Ensinnäkin, tieto ei ole peräisin virallisesta lähteestä. Toiseksi, tähän ei nyt ole aikaa, enkä salli enempää keskeytyksiä. Sanat oli osoitettu adjutantille, joka muuttui paloautonpunaiseksi. Hän osti käden lippaan ja katosi paikalta alta aikayksikön. 14 Kreivin reaktio ei tarkoittanut sitä, ettei Saksan korkea-arvoisin kunniamerkki tehnyt häneen vaikutusta, vaan kertoi hänen suhtautu- 321

12 misestaan suunnittelutyöhön ja taisteluun. Irtosi hänestäkin sentään hieman huumoria, kun hän kohdisti huomionsa Cariukseen nuoren upseerin väitettyä erästä kaivantoa ylittämättömän vaikeaksi sitä ympäröivän suomaan vuoksi. 322 Carius kuuntelee nyt tarkkaan, hän sanoi ystävällisesti. Jos minä sanon, että siitä ojasta ei ole panssariesteeksi, sitten sitä estettä ei ole, onko selvä? En ollut koko sotilasurani aikana kuullut yhtä tyylikästä ja samalla niin päivänselvää vastaväitettä. Kreivi Strachwitz ei halunnut nähdä panssariestekaivantoa, joten sellaista ei ollut. Piste asia oli loppuun käsitelty. Olin niin hämmentynyt, että kykenin ainoastaan kakaisemaan suustani On, herra kreivi! Eversti nyökkäsi edelleen aavistuksen pisteliäästi hymyillen ja jatkoi käskynjakoa. 15 Käskynjaon loppupuolella von Strachwitz kääntyi taas Cariuksen puoleen: Harkitsin vielä asiaa, Carius. Odotatteko kaivannon edelleen tuottavan ongelmia? Odotan, herra kreivi. En halua olla ilonpilaaja, en varsinkaan kun asiassa saattaakin olla perää. Onko teillä ehdotuksia? 16 Otto Carius ehdotti, että panssaroitujen miehistönkuljetusautojen kyytiin lastattaisiin puupalkkeja, joiden avulla oja ylitettäisiin, minkä von Strachwitz hyväksyi viipymättä. Carius totesi vielä uskovansa, ettei panssarikreivi sisimmässään uskonut operaation menestymismahdollisuuksiin ja olisi paljon mieluummin perunut koko ponnistuksen. 17 Hyökkäys aloitettiin 19. huhtikuuta kahdeksan Tiger-panssarivaunun johdolla; perässä seurasi Panzer IV -vaunuja ja panssaroituja miehistönkuljetusajoneuvoja sekä yksi pioneeriajoneuvo toisen kärki-tigerin kannoilla. Kunkin panssarivaunun kyydissä oli ryhmä jalkaväkeä. Juuri ennen lähtöä Cariuksen lataaja laukaisi vaunun konekiväärin vahingossa ja haavoitti kahta musketööripataljoonan sotilasta. Operaation alku oli siis pahaenteinen. Viimeinenkin toivo yllätysmomentista oli menetetty, joten hyökkäys aloitettiin täysillä. Pian neuvostotykis-

13 tö liittyi taisteluun Iljushin-maataistelukoneiden käydessä kääntymässä taivaalla, mutta ne pakenivat Hävittäjärykmentti 54:n ainoan pohjoiseen sijoitetun hävittäjäyksikön Focke Wulf Fw 190 -hävittäjiä, jotka ampuivat koneista alas kaksi. Sitten Tallinnassa tukikohtaansa pitäneet, everstiluutnantti Kuhlmeyn komentamat Stukat lensivät taistelukentälle, mutta neuvostojoukkojen raskas ilmatorjuntatulitus piti ne niin korkealla, että iskut jäivät tehottomiksi. Koneita myös putosi taivaalta kaksi. 18 Kärki-Tiger ajoi miinaan, joka pysäytti sen ja samalla koko hyökkäyskolonnan paikalleen. Vaikka von Strachwitz tiedusteli useaan kertaan syytä hyökkäyksen seisahtumiseen, Tiger-komppanian päällikkö von Schiller ei tehnyt mitään, vaan pysytteli panssarivaunussaan. Lopulta von Strachwitz kutsui von Schillerin ja Cariuksen komentopaikalleen. Hän huitoi vihaisesti kepillään ja antoi von Schillerin kuulla kunniansa ennen kuin korvasi tämän Cariuksella ja käski jatkaa hyökkäystä. Carius teki työtä käskettyä siirtämällä kolonnan tielle jääneen Tigerin ohi, minkä olisi pitänyt von Schilleriltäkin onnistua. 19 Saksalaiset murtautuivat nopeasti neuvostolinjojen läpi, mutta pysähtyivät panssariestekaivannon eteen. Von Strachwitz käski joukkojen odottaa, että pioneerit tuhoaisivat kaivannon, minkä jälkeen hyökkäystä voitaisiin jatkaa seuraavana aamuna. Neuvostotykistö ja naissotilaiden miehittämät kranaatinheittimet ampuivat muutaman yhteislaukauksen pitääkseen saksalaiset varpaillaan, mutta sen suurempiin taistelutoimiin ei ryhdytty. Yöllä puna-armeijan pommikoneet lensivät alueen yli pommittamaan Narvaa, joka oli enää pelkkä rauniokasa, mutta vastusti edelleen sinnikkäästi neuvostojoukkojen kiivaimpiakin valtausyrityksiä. Luutnantti Famula jatkoi väsymättä yöllisiä huoltoponnistuksia ja sai runsain mitoin kehuja erittäin kiitolliselta Otto Cariukselta. 20 Kaivanto räjäytettiin tieltä huhtikuun 20. päivän aamuna. Kreivi, joka nukkui tapansa mukaan yöpuku päällään, ei räjähdyksiin herännyt. Monen muun korkea-arvoisen ja erittäin pitkään sotaan osallistuneen komentajan lailla kreivi salli itselleen tilanteen mukaan joitakin ylellisyyksiä, joista tärkeimpiä olivat maistuva sikari ja ranskalainen konjakki. Carius puolestaan toivoi, että koko hyökkäys peruutettaisiin, mutta sitä jatkettiin raketinheittimien tuella. Raketit tosin jäivät lyhyeksi ja putosivat lähtökäskyä odottavien Tiger-panssarivaunujen 323

14 ja sotilaiden niskaan. Saksalaiset joutuivat kestämään valtavia räjähdyksiä kokonaiset viisi minuuttia musketööripataljoonan repeytyessä riekaleiksi, jolloin suuri osa miehistä sai surmansa tai haavoittui. Vain raskaasti panssaroidut Tigerit selvisivät naarmuitta. Kolme Tigeriä lähetettiin eteenpäin tarjoamaan suojaa siksi aikaa, kun luutnantti Famula miehistönkuljetusvaunuineen keräsi kaatuneet ja haavoittuneet talteen. Siinä vaiheessa Otto Carius oli jo varma hyökkäyksen peruttamisesta, mutta kreivi von Strachwitz lähettikin toisen pataljoonan etulinjaan. Hyökkäystä jatkettiin suunnitellusti. 21 Yksinäinen neuvostojoukkojen rynnäkkötykki alkoi tulittaa Cariuksen Tigeriä, ja Carius selvisi hengissä tykkitorniin osuneesta kranaatista vain siksi, että oli juuri kyyristynyt sytyttämään savuketta. Hetkeä myöhemmin toinen kranaatti teki hänen vaunustaan kuitenkin toimintakyvyttömän. Siinä vaiheessa hyökkäys oli täysin pysähdyksissä. Venäläiset olivat yksinkertaisesti liian voimakkaita, ja keväisen suojasään pehmentämä suomaa rajoitti liikkumista niin paljon, että hyökkäyksen eteneminen alkoi käydä mahdottomaksi. Toisaalla toinen taisteluosasto oli yhtä pahasti jumissa. Tigerit lähtivät perääntymään hitaasti neuvostotykistön ahdistellessa, kun ne hinasivat hajonneita vaunuja. Häirintäpommituksiin käytetty neuvostoilmavoimien kaksitaso lensi ohi ja pudotti pomminsa. Tienposkessa yksinään tupakkaa sytyttämässä ollut luutnantti Famula haavoittui kuolettavasti sirpaleesta ja menehtyi pian sen jälkeen. Jalkaväki joutui antamaan periksi eikä kyennyt puolustamaan linjaa. Von Strachwitz antoi vastentahtoisesti vetäytymiskäskyn. Operaatio Strachwitz III oli päättynyt. 1 Jotkut lähteet, kuten Warren Oregard: Uniforms and Organisation and History of the Panzertruppe, R. J. Bender Publishing 1980, kertovat kreivi von Strachwitzin komentaneen Panzer-Lehr-divisioonaa vuoden 1944 kesäkuun 8. päivästä joulukuuhun. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. 2 Bayerlein hallitsi julkisuuspelin ja suhdetoiminnan ja oli länsimaisten historiantutkijoiden lempilapsi tarjottuaan heille yllin kyllin apua ja vahvistettuaan heidän myönteistä käsitystään hänestä. Hän toimi myös elokuvahankkeiden teknisenä neuvonantajana ja lukuisten kirjoitusten lähteenä, mikä takasi hänelle mukavan 324

15 sijan historiankirjoissa. Hän taisteli lähinnä länsiliittoutuneita vastaan, joten hänet tunnetaan hyvin angloamerikkalaisessa maailmassa, kun taas ansioituneemmat komentajat, kuten von Strachwitz ja Hans Hube ovat jääneet tuntemattomammiksi. Katso myös Samuel W. Mitchum Jr: Panzer Legions, Stackpole Books 2000, s Voittokertoimet, Tiger 1 -tietokeskus, (vierailuajankohta ). 4 Robert Jackson: Battle of the Baltic: The Wars , Pen & Sword Books Suomeksi Itämeri sotanäyttämönä: Suomi, Baltian maat ja Puola sodassa (suomentanut Marjo Peltoniemi), Minerva Wolfgang Schneider: Tigers in Combat, Stackpole Books 2004 ja Wilhelm Tieke (englanniksi kääntänyt F. Steinhardt): Tragedy of the Faithful, J. J. Fedorowicz Mansel Denton: Battle for Narva 1944, History Facts Documentation Otto Carius (englanniksi kääntänyt Robert J. Edwards): Tigers in the Mud, Stackpole Books Carius: Tigers in the Mud, s Ibid. 10 Rudolf Salvermoserin haastattelu ohjelmassa Greatest Tank Battles: Battle for the Baltics (History Channel, 2. kauden 5. jakso, ensiesitys 14. helmikuuta 2011). 11 Carius: Tigers in the Mud. 12 Ibid. 13 Ibid., s Ibid. 15 Ibid., s Ibid., s Ibid. 18 Wilhelm Tieke: Tragedy of the Faithful. 19 Carius: Tigers in the Mud. 20 Ibid. 21 Ibid. 325

16 Keisarin henkivartiorykmentin paraati Potsdamin palatsin edustalla vuonna Mukana oli koko rykmentti, joten myös luutnantti von Strachwitz oli paikalla. Saksan jalkaväkeä marssilla ennen toista maailmansotaa. Kreivi von Strachwitz palveli näissä yksiköissä ennen panssarijoukkoihin liittymistä.

17 Täydennyksiä kuljettava Panzer IV -vaunu harjoituksissa. Kreivi von Strachwitz ja muut komentajat joutuivat yhtenään kuljettamaan panssarivaunuillaan ampumatarvikkeita, polttoainetta ja muita varusteita mutakausina, jolloin pyörillä varustetut ajoneuvot eivät pystyneet kulkemaan teillä. Tiger-vaunuja junan kyydissä. Tigereihin tarvittiin erityisvalmisteiset kapeat telaketjut, jotta ne mahtuivat kuljetusvaunujen kyytiin.

18 Panssarikreivi von Strachwitz vuoden 1943 keväällä, jolloin hän komensi panssarirykmentti Großdeutschlandia. Seuraavana kesänä hän osallistui kaikkien aikojen suurimpaan panssaritaisteluun Kurskissa. Tiger II -panssarivaunu oli kömpelö ja painava, mutta silti tappavan tehokas ja erittäin vaikeasti tuhottava ase.

19 Panssarikreivi neuvottelee tilanteesta SS-yliluutnantin kanssa itärintamalla keväällä (Bundesarchiv, Bild 101I / Ütrecht)