Kristillisen vankilatyön haasteet ja mahdollisuudet

Transkriptio

1 Kristillisen vankilatyön haasteet ja mahdollisuudet Muistakaa vankeja Matti Einiö Vankeinhoito on kohdannut suuria muutoksia 2000-luvulla. Vankilamaailma seuraa tiukasti muun yhteiskunnan kehitystä: huumeiden ja päihteiden käytön voimakas kasvu, järjestäytyneen rikollisuuden leviäminen ja ulkomaalaisten määrän lisääntyminen näkyvät myös muurien sisällä. Huumerikollisuus verkottuu ja huumeiden jakelukanavat kansainvälistyvät. Aivan uutena ongelmana on raportoitu siitä, että islaminuskoiset vangit radikalisoituvat vankilassa. Turvattomuus ja levottomuus näkyvät laitosten ilmapiirin kiristymisenä. Tämä aiheuttaa tiukkoja rajoituksia myös hengelliseen vankilatyöhön. Vankilatyö vakiinnuttanut asemansa Vankilatyö on vakiinnuttanut asemansa helluntailiikkeessä jo liikkeen alkuajoista lähtien. Työtä on tehty matalalla profiililla, mikä onkin luonnollista, kun kohteena ovat yhteiskunnasta syrjäytyneet päihdeongelmaiset, rikolliset ja heidän lähiomaisensa. Vankilalähetit avustajineen ovat sitoutuneet vaitiolovelvollisuuteen laitosten sisäisistä asioista ja asiakkaista. Hengellisen työn tulokset välittyvät ajoittain yksittäistapauksina myös julkisuuteen, kun joku tunnettu rikollinen kokee uskoontulon ja todistaa siitä antamalla haastatteluja medialle. Ilman näitä satunnaisia ulostuloja vankilatyö olisi usein lähes näkymätöntä myös seurakunnassa. Entistä useampi vankilalähetti on suorittanut vankila- ja kriminaalityön vapaaehtoiskoulutuksen. Koulutus on sama eri kirkkokuntiin ja herätysliikkeisiin kuuluville läheteille. Koulutuksessa korostetaan hyväksi koettua käytännön oppimista kokeneiden vankilalähettien, mentoreiden, ohjauksessa. Evankeliumi välittyy useimmiten kohtaamistilanteissa ja vuorovaikutuksessa vankien kanssa, joten hengellisen työntekijän olisi tärkeä hahmottaa edes jollakin tasolla sitä, miten vankeus vaikuttaa eristettyyn henkilöön.

2 Vankilaan joutuminen on ratkaiseva käänne Vankeus on prosessi, jossa voidaan erottaa karkeasti kolme eri vaihetta: rikoksesta kiinnijääminen, vankilassa selviytyminen ja sieltä vapautuminen. Rikoksesta kiinnijääminen ja selliin sulkeminen täyttävät kriisin tunnusmerkit: se on yksilön elämässä ratkaiseva käänne ja äkillinen muutos. Pidätetyksi joutunut ihminen kohtaa oman rikoksensa. Hän on suljettuna pieneen koppiin eikä pakotietä ole. Valtaosassa rikoksia mukana ovat myös päihteet ja huumeet. Vieroitusoireiden saattama paluumatka todellisuuteen saattaa viedä ihmisen inhimillisen kestokyvyn äärirajoille. Ahdistuksesta nousevat itsetuhoiset ajatukset eivät nekään ole tässä tilanteessa harvinaisia. Vankilaan joutuminen merkitsee aina oman koskemattomuuden loukkausta. Samoin siihen liittyy itsenäisyydestä, riippumattomuudesta ja itsehallinnasta luopuminen. Näiden yksilön oikeuksien loukkaamattomuus on vapaassa yhteiskunnassa itsestäänselvyys. Vankilassa ne kuitenkin riistetään. Sosiaalinen häpeä ja eristetyksi tulemisen kokemus korostavat entisestään vankeuden kielteistä vaikutusta. Jokaisessa vaiheessa vankilaläheteillä ja heidän avustajillaan on tärkeä rooli toivon tuojana. Vankilasielunhoito on vankilapappien vastuulla ja heidän päätehtävänsä. Uskonnollisten yhteisöjen vapaaehtoiset tukevat vankilapappien työtä järjestämällä hengellisiä tilaisuuksia laitoksissa ja tapaamalla vangittuja. Vankilat rikollisen elämäntavan korkeakouluja Ensikertalaiselle vankila on järkytys ja pelottava kokemus. Tuttu, turvallinen ympäristö ja läheiset ihmiset ovatkin äkkiä ulottumattomissa. Vankiyhteisössä selviytyminen saattaa herättää suurta huolta ja pelkoa. Laitosten toimintaohjeet ovat helppoja omaksua, mutta vankilan alakulttuurin kirjoittamattomien sääntöjen sisäistäminen on hankalampaa. Lisäksi on löydettävä oma paikkansa vankilan sisäisessä hierarkiassa. Haasteellista on rakentaa roolinsa siten, että ei joudu alistetuksi, mutta ei ole kuitenkaan uhkana ylemmälle tasolle.

3 Monikertalainen vanki tuntee jo laitoksen pelisäännöt. Tapa elää vankilassa on muuttunut normaaliksi ja laitostuminen heikentää ennestään huonoja mahdollisuuksia selviytyä siviilissä. Toistuvassa vankilakierteessä kamppaileva ihminen alistuu ja tyytyy lopulta osaansa ja hyväksyy sen. Kun ihminen leimautuu epäluotettavaksi rikolliseksi, hän alkaa toteuttaa ympäristön odotuksia. Hän antaa itselleen luvan toimia lakien ja muiden normien vastaisesti ja oikeuttaa teot, joita hänen oikeustajunsa ei aikaisemmin olisi hyväksynyt. Tämän seurauksena henkilön rikollinen identiteetti vahvistuu. Vankilat ovat rikollisen elämäntavan korkeakouluja. Siellä ensikertalainen oppii ja kasvaa tehokkaasti rikosten maailmaan. Rikoksen uusijat käyvät päivittämässä tietojaan laitoksessa ja palaavat soveltamaan taitojaan yhteiskuntaan. Yleismaailmallisesti tunnustetaan, että vankilat eivät paranna asiakkaitaan eikä niillä ole juuri pelotevaikutusta. Tilastot ( osoittavat, että noin kaksi kolmesta palaa takaisin vankilaan syyllistyttyään uusiin rikoksiin kolmen vuoden kuluessa vapautumisestaan. Hengellinen vankilatyö kantaa hedelmää Vankien parissa työskentely perustuu luottamukseen, jonka voi saavuttaa vain rehellisyydellä. Jokaisella ihmisellä on oikeus tulla kuulluksi niin vangillakin. Jo suljettuna oleminen sellissä aiheuttaa hänelle puhumisen tarvetta. Jos kuuntelija löytyy, se voi olla merkittävä kohtaaminen vangin elämässä. Kolhiutunut ja ryvettynyt elämä saa uutta muotoa, kun ihminen purkautuessaan voi kokea, että hänenkin elämäntarinansa on kertomisen arvoinen. Sen kautta hän voi tuntea itsensä arvokkaaksi. Evankeliumin välittäminen vankilatodellisuuteen on haasteellista. Ei ole yllättävää, että seurakunnassa opitut, totutut hengelliset tavat ja ajattelumallit eivät resonoi laitosympäristössä. Hengellinen työ kantaa kuitenkin hedelmää. Tästä on osoituksena sekin, että useissa helluntaiseurakunnissa jopa joillakin johtavilla työntekijöillä on vankilatausta. Seurakunta voi tarjota monenlaista vapaaehtoista työtä entisille vangeille, eikä vähiten päihde- ja vankilatyön parissa. Kuka odottaa vankilan portilla?

4 Vankeusprosessin kolmas vaihe, vapautuminen, on rikoksentekijän kannalta ratkaiseva käännepiste. Se määrittää tulevaisuuden suunnan. Vaihtoehtoina on joko vankilakierteen jatkuminen tai sopeutuminen järjestäytyneeseen yhteiskuntaan. Käytäntö on osoittanut, että vapautumisen jälkeiset ensimmäiset tunnit ovat ratkaisevia. Jos portilla on vapautuvaa vastaanottamassa tukihenkilö, seurakunnan vankilalähetti tai päihdejärjestön edustaja, onnistumiseen on kohtalaiset edellytykset. Mikäli portilla odottelevat vanhat kaverit tai ei ketään, ennuste paremman elämän viriämisestä lähenee nollaa. Päihteiden tullessa kuvaan ilo vapaudesta voi jäädä hyvinkin lyhytkestoiseksi ehkä muutamasta tunnista kuukausiin. Vapautumisen odottaminen alkaa heti rikoksentekijän jäätyä kiinni. Se on päämäärä, johon pidätetyn tulevaisuus kietoutuu. Ilman toivoa elämä ei kanna. Vapautumiseen ladataan usein suunnattomasti epärealistisia odotuksia. Ajan kuluessa muurien ulkopuolinen todellisuus himmenee ja vääristyy. Vankilamaailma on pysähtynyttä, mitään uutta ei juuri tapahdu ja päivärutiinit toistuvat harmaan yksitoikkoisina. Siviilimaailma on vuorostaan nopean muutoksen alaista. Vapautunut ei kohtaa samanlaista yhteiskuntaa, josta hänet eristettiin. Muutaman kuukauden vankilareissulla ei ole niin paljon merkitystä, mutta jos joutuu viettämään vuosikausia kiven sisällä, on varauduttava moniin muutoksiin. Pettymyksiltä ei voi välttyä, kun haavemaailma romahtaa. Yksi keskeinen tekijä matkalla uuteen elämään on vanhasta kaveripiiristä luopuminen. Kun ihminen on elänyt vuosia, jopa vuosikymmeniä vankila- ja päihdemaailmassa, hän on vieraantunut yhteiskunnasta. Hänen ajatus- ja toimintatapansa ei enää kohtaa keskivertokansalaisen tapaa ajatella ja toimia. Yhteiset kokemukset niin vankiloissa kuin vapaudessakin niittaavat vertaispiiriin kuuluvat toverit lujilla henkisillä siteillä yhteen. Puhutaan yhteistä kieltä ja asioita tarkastellaan samasta näkökulmasta. Tämän ryhmän ulkopuolella vapautuneet vangit kokevat olevansa usein toimintakyvyttömiä ja sivullisia. Ei olekaan yllättävää, että marginaaliryhmissä ystävyyssuhteet saattavat olla aidompia ja kestävämpiä kuin valtaväestön keskuudessa.

5 Vapautunut vanki tarvitsee seurakunnan tukea Uskoontullut vapautunut vanki tarvitsee uskovia ystäviä. Tämä on suuri haaste seurakunnalle ja muille hengellisille yhteisöille. Kaikki seurakunnat eivät ole kovin kiinnostuneita vankijäsenistään, koska heistä on usein vaivaa ja he voivat aiheuttaa monenlaista hämminkiä kipuillessaan uuden elämänsä alkutaipaleella. Tosin ei sovi unohtaa myöskään hetkellistä uskoontulleen vangin markkina-arvoa seurakunnan keskellä. Valitettavasti taitamaton toiminta julkisuuteen tottumattoman vangin kohdalla voi kuitenkin pahimmassa tapauksessa tuhota hänen orastavan uskonelämänsä. Hengellinen yhteisö on vapautuneelle tärkeä ja välttämätön ponnahduslauta. Seurakunnan keskellä hän voi kasvaa vähitellen uskossaan, löytää uusia ystäviä ja kokea arvostusta, hyväksyntää ja rakkautta. Tämän seurauksena hänen sirpaleinen ja kaoottinen sielunmaisemakin vähitellen voi selkeytyä ja eheytyä, kun pettymykset, katkeruus ja viha väistyvät mielestä. Parhaimmillaan seurakunta voi tarjota vapautuneelle vangille pehmeän laskun aivan tavalliseen normaaliin yhteiskuntakelpoiseen elämään ja kasvualustan aitoon kristillisyyteen. Kirjoittaja on filosofian maisteri ja eläkkeellä oleva vankilalähetti.