1. Vuoksen vesistöalueen kehitys jääkauden jälkeen

Transkriptio

1 Lausunto Juojärven reitin Palokin koskialueen merkityksestä lohikalojen lisääntymis- ja poikastuotantoalueena Lausunto on tehty Palokki-työryhmän pyynnöstä (Auvo Hirvonen, yhteydenotot sekä sähköpostitse että puhelimella). Lausunnossa pyydettiin ottamaan kantaa Palokin koskialueen edellytyksiin ylläpitää luonnontilaisia lohikalakantoja nykyajan Suomessa. Lisäksi haluttiin katsaus sekä taimenen että järvilohen esiintymisestä Heinäveden ja Juojärven reiteillä. Lausuntopyynnön painopistealueena on Juojärven reitin alin koskijakso, ns. Palokin koskialue. Koskialue tuhoutui vuonna 1961, jolloin valmistui Palokin tunnelivoimalaitos ja virtaava vesi valjastettiin kokonaisuudessaan energian tuotantoon. Ennen voimalaa vedet virtasivat vapaana kahdeksan kosken kautta Heinäveden reitille. Heinäveden reitiltä vedet virtaavat vapaana Suur- Saimaalle ja siitä edelleen Vuoksen lasku-uoman kautta Venäjälle Laatokkaan ja siitä edelleen Nevajokea pitkin Itämereen, Suomenlahteen. Kartta 1. Maantieteellisesti Palokin koskialue sijaitsee keskellä Vuoksen vesistöaluetta. Juojärven ja Heinäveden reitti on mustalla kehyksellä rajattu, jonka keskiosassa sijaitsee Palokin vesivoimalaitos. Vuoksen vesistöalueen vesivoimalaitokset esitetty kartassa tummilla pisteillä. Lausuntopyynnön kysymyksiin ei ole kaikilta osin yksiselitteistä vastausta. Palokin alueella ihmisen aiheuttamat vesistöalueiden ympäristömuutokset ovat olleet erittäin voimakkaita yli 200 vuoden ajan, ja toimilla on ollut suuri heikentävä vaikutus alueen luontaisiin kalakantoihin. Osittain tästä syystä esimerkiksi järvilohen luontaisesta esiintymisestä Palokin alueella on ristiriitaisia näkökantoja. Myös muita Vuoksen vesistöalueen lohivesiä ovat koskeneet pitkälti samat ympäristömuutokset kuin Palokkiakin. Lausunnossa esitetään lyhyt yleiskatsaus Itämeren ja Suomen sisävesien kehityshistoriaan, mm. Vuoksen vesistön syntyyn, jotta lohikalojen levinneisyysedellytykset ja nykyajan tilanne tulevat kalojen

2 elinkierron kannalta loogisesti ymmärrettäväksi. Samalla Palokin merkitys ja mahdollisuudet tulevat korostetusti esille. Lausunto jakaantuu seuraavasti: 1. Vuoksen vesistöalueen kehitys jääkauden jälkeen 2. Heinäveden ja Juojärven reittien syntyminen noin 2500 vuotta sitten 3. Heinäveden ja Juojärven reittien ensimmäiset kirjalliset tiedot kaloista 4. Heinäveden ja Juojärven reittien hyödyntäminen ja kalakantojen taantuminen 5. Heinäveden ja Juojärven reittien kalojen nykytila ja lisääntymisympäristöt 6. Järvilohen esiintyminen Heinäveden ja Juojärven reitillä 7. Lohikalojen tilanne nykyajan Suomessa 8. Perusteita vesireitin avaamiselle Palokkiin 1. Vuoksen vesistöalueen kehitys jääkauden jälkeen Vuoksen vesistöalue on syntynyt ja muovautunut nykyiseen muotoonsa viimeisen jääkauden jälkeen. Vesistöalueen geologinen kehitys maankohoamisen takia on ohjannut suvereenisesti virtavesien syntyä ja lohikalojen leviämistä nykyisen Vuoksen ja kuten myös koko Suomen alueella. Kaikki nykyiset sisävesien taimen- ja järvilohikannat ovat lähtöisin merivaelteisista kaloista. Lohi on tullut Itämeren Yoldia-merivaiheen aikana sekä Pohjanlahden että Itä-Suomen jäistä vapautuneisiin virtaaviin vesiin noin vuotta sitten (Koljonen). Nykyisen Vuoksen vesistöalueen virtaavat vedet ovat syntyneet eri aikoina. Syy vesistöalueillamme tapahtuviin muutoksiin on ollut jääkausi ja etenkin kolmen kilometrin paksuisena jääpeite joka painoi maankamaran voimakkaasti notkolle. Jääpeite suli skandinavian alueelta pois vuotta sitten ja samalla maaperä alkoi kohoamaan vedestä (Suomen nykyisestä pinta-alasta yli 70 prosenttia on ollut veden peittämää). Ilmiötä kutsutaan maankohoamiseksi ja se jatkuu vielä nykyisinkin, mutta selkeästi hidastuneena. Maankohoaminen on eri alueilla erisuuruista. Suurinta se on Perämeren alueella (noin 9mm/v.) ja pienintä Kaakkois- Suomessa (noin 2 mm/v.). Maaperän eriarvoisen kohoaminen seurauksena ovat syntyneet nykyiset vesistöalueet. Saimaan ja Päijänteen vesistöalueet olivat aluksi yhtenäistä suurjärveä joka etelässä rajoittui Salpausselän harjanteeseen. Vedet virtasivat tuolloin Pohjanlahteen nykyisen Kalajoen kohdalla. Maankohoamisen jatkuessa voimakkaampana luoteessa kuin kaakossa alkoivat vedet tulvimaan Salpausselän harjanteessa ja lopulta noin 7000 vuotta sitten viimein Heinolan kohdalla harju murtui suurena luonnonmullistuksena. Suurjärven veden virtaus muuttui 180 astetta kun se muuttui Pohjanlahdesta Suomenlahteen ja näin syntyi muinainen Kymijoki. Samalla alkoi 1300 vuotta kestänyt aika, jolloin nykyinen Saimaa ja Päijänteen vesistöalueet olivat samaa suurta vesistöaluekokonaisuutta, jonka lasku-uomana mereen toimi muinainen Kymijoki. Jokisuu sijaitsi tuolloin Suomenlahdessa nykyisen Anjalankosken kohdalla. Saimaan vedet virtasivat Päijänteeseen aluksi Keski-Suomessa nykyisen Pielaveden kohdalla. Maankohoamisen jatkuessa järvien välinen yhteys siirtyi etelämmäksi, ehkä useammassakin uomassa, samalla pohjoisten uomien umpeutuessa. Lopulta eriarvoisen maankohoamisen seurauksena nykyisen Imatran kohdalla alkoi vesi tulvimaan ja lopulta puhkesi Vuoksi noin 5700 vuotta sitten, ja Saimaa ja Päijänteen vesistöalueet eriytyivät

3 omiksi vesistöaluekokonaisuuksiksi. Vesistöalueilla on ollut siis noin 1300 vuotta kestänyt yhteinen historia vuotta sitten, ja lohilla on tuolloin ollut meriyhteys vain Kymijoen kautta. Tuolta ajalta löytyy ainakin kolmesta eri paikkaa vanhoja lohen luita, joiden ajalliset määritykset käyvät yhteen vesistöjen geologisten muutosten kanssa. Jokisuusta Anjalankosken Ankkapurhasta, on löydetty paljon kivikauden aikaisia lohen luita, jotka kertovat, että lohi on noussut erittäin runsaana tuonaikaiseen Kymijoen vesistöön. Saimaan ja Päijänteen ensimmäiseltä yhdistävältä alueelta, Pielaveden alueelta Nilsiästä on löydetty kivikautisia lohen luita, mikä osoittanee että Saimaan vesistöalueen lohet, nykyisten järvilohien esi-isät, ovat kulkeneet tuolloisten virtavesien kautta Kymijoen kautta merelle. Maankohoaminen jatkuminen kallisti maaperää ja aiheutti vedenpinnan kohoamisen kaakossa. Päijänteen ja Saimaan järvialueiden virtayhteydet siirtyivät Pielaveden alueelta etelämmäksi, lähelle nykyistä Kouvolaa. Löytyy sieltäkin kivikautisista jätekasoista määriteltyjä lohen luita. Alueella läheisyydessä on ollut aikoinaan Saimaan viimeisin lasku-uoma nykyiseen Kymijoen vesistöalueeseen. Löydetyt lohen luut kertovat selkeästi merivaelteisen lohen hyödyntäneen runsaslukuisena Suur- Saimaan alueen jokia lisääntymisalueinaan. Maankohoamisen takia vesistössä tapahtuneet virtapaikkojen/koskien suuret muutokset eivät ole juurikaan vaikuttaneet lohikalojen vaelluspoikasten merivaellukseen. Vaelluspoikaset ovat aina laskeutumassa ensimmäistä kertaa mereen ja reitti on heille aina täysin uusi. Veden virtaus ohjaa poikaset mereen. Tämän alasvaelluksen aikana vaelluspoikanen kartoittaa muistiinsa tulevan ylöstuloreitin kutuvaellukselle synnyinkoskeen. Aikuisille mereltä kutualueille palaaville lohille merivaelluksen aikana tapahtuneet virtapaikkojen/koskien muutokset ovat varmasti aiheuttaneet harmaita suomuja kutukoskille paluun yhteydessä, kun osa koskista on kuivunut ja uusia lisääntymisalueita on vastaavasti syntynyt. Argeologisten näytteiden runsaus osoittaa, että lohikannat ovat nopeasti löytäneet uudet lisääntymisalueet ja jokialueet. Kun Vuoksi syntyi 5700 vuotta sitten, eriytyivät Saimaan ja Kymijoen vesistöalueet. Muutos oli vesistöalueen lohikannoille dramaattinen. Kymijoen alueella lisääntyvillä lohikannoilla säilyi edelleen meriyhteys, tosin joen virtaama pieneni yli puolella, kun Saimaan vedet purkautuivat Vuoksen kautta Laatokkaan ja mereen. Saimaan alueella lisääntyvien lohien meriyhteys päättyi tuolloin lopullisesti. Vaelluspoikaset ovat varmasti vaeltaneet tuolloin vielä Vuoksea pitkin Suomenlahteen, mutta niiden paluu Saimaalle oli jo estynyt. Tuolloin Laatokan lasku-uomana oli Käkisälmi-Viipurin lahden välillä ollut Heinjoki (Nevajoki syntyi maankohoamisen seurauksena vasta 3300 vuotta sitten). Itse Heinjoessa oli jyrkkä putous, joka on ollut ilmeisesti merestä palaaville kudulle nouseville lohille jo ensimmäinen totaalinen nousueste (henk. koht. tiedonanto Matti Saarnisto). Sen lisäksi Vuoksen Imatrankoski on ollut kirjallisuuden perusteella kalan nousueste Laatokasta Saimaalle. Saimaan järvilohi aloitti siis jo noin vuotta sitten geneettisen kehityksensä nykyaikaan. 2. Heinäveden ja Juojärven reittien syntyminen noin 2500 vuotta sitten Heinäveden ja Juojärven reitin virta-alueet olivat veden alla, kun Vuoksen vesistöalue kuroutui 5700 vuotta sitten omaksi erilliseksi vesistöalueekseen. Maankohoamisen jatkuessa Heinäveden ja Juojärven reittien järvet ja niitä yhdistävät joet koskineen kohosivat vedestä noin 2500 vuotta sitten. Lohikalakannat ovat hyödyntäneet uudet lisääntymisalueet nopeasti ja ilmeisen runsaslukuisina.

4 3. Heinäveden ja Juojärven reittien ensimmäiset kirjalliset tiedot kaloista Heinäveden reitiltä ensimmäiset tiedot alueen kalastosta löytyvät kirjallisuudessa jo Ruotsin vallan ajalta. Kalasaaliit ovat runsaita, ja luvuilla ylistetään Heinäveden ja Juojärven reittien kalarikkauksia. Kruunulla oli 1500-luvulla jopa ammattimaista lohenkalastusta Heinäveden reitin Kermankoskessa ja Leppävirran reitin Varkauden koskissa. Pyydetyt lohet ovat olleet Saimaan järvialtaalta kudulle nousevia kaloja, joiden vaelluksen määränpää on ollut ko. koski tai niiden yläpuoliset virta-alueet. Kermankoski ja Varkauden kosket ovat reittiensä alimpia koskia, joiden kautta ovat kulkeneet kaikki ylävesiin kudulle nousseet/suuntautuneet lohikalat. Kermankosken lohenkalastajat ovat varmasti pyytäneet monelle eri lisääntymisalueelle pyrkiviä kutukaloja, ja varmasti Kermankoskesta on pyydetty myös Juojärven reitille kudulle pyrkivä kaloja. Tuolloin kaikki reittien pääkosket, laajat niva-alueet ja reitteihin laskevat joet ja purot ovat olleet luonnontilaisia ja ovat olleet potentiaalisia lohikalojen jokipoikasten kasvualueita. 4. Heinäveden ja Juojärven reittien hyödyntäminen ja kalakantojen taantuminen Juojärven reiteillä alkoi vesistörakentaminen jo 1700-luvulla, kun Palokin koskeen rakennettiin alueen ensimmäinen vesisaha. Kermankoskeen saha valmistui 1800-luvun alussa. Suurten sahojen lisäksi alueelle rakennettiin myös pienempiä veden voimalla toimivia sahoja ja myllyjä. Metsästä kaadettu puu uitettiin sahoille puroja ja jokia pitkin. Aluksi myös sahatavara uitettiin virtoja pitkin eteenpäin myytäväksi. Uiton seurauksena lähes kaikkia alueen virtavesiä perattiin. Puutavaran uittaminen ja sen aiheuttamat virtavesien perkaukset ovat heikentäneet voimakkaasti kalojen elinympäristöjä ja niiden tuotantokykyä. Jo 1800-luvun lopun dokumenteista ilmenee alueen kalakantojen erittäin voimakas heikkeneminen. Heinäveden ja Juojärven alueen nykyiset kanavat rakennettiin ja 1900-luvun vaihteessa. Kanavoinnin yhteydessä ruopattiin voimakkaasti laivaliikenteelle koskien ylä- ja alapuolisia virta-alueita (huom. alueet oli jo ainakin kertaalleen perattu puunuittojen yhteydessä), jotka ovat olleet luonnontilassaan potentiaalisia lohikalojen lisääntymis- ja poikastuotantoalueita. Palokin koskialueelle valmistui ensimmäinen kalanviljelylaitos jo 1920-luvulla. Onnistuneista istutuksista johtuen alueen lohikalakannat kohentuivat jälleen. Palokin koskialueet tuhoutuivat kuitenkin lopullisesti 1960-luvulla voimalaitosrakentamisella, ja samalla estyi kalojen vaellus Heinäveden reitille ja Saimaalle. 5. Heinäveden ja Juojärven reittien kalojen nykytila ja lisääntymisympäristöt Heinäveden ja Juojärven reiteillä kalastajat saavat nykyisin vuosittain molempia kalalajeja, jotka ovat lähes täysin peräisin vesistöalueille tehdyistä runsaista taimen- ja järvilohi-istutuksista. Järvialueilla lohikalat kasvavat erinomaisesti ja useampi kiloisia taimenia ja järvilohia saadaan molempien reittien järvi- ja koskialueilta. Esimerkiksi Suvasvedestä saatiin marraskuussa 2013 uistelemalla 10,2-kiloinen järvilohi. Heinäveden reitin koskissa on todennettuja lisääntymisyrityksiä sekä taimenelta että järvilohelta. Alueella tehdyissä sähkökoekalastuksissa on löydetty vastasyntyneitä poikasia, jotka ovat olleet peräisin edellissyksyn kututapahtumasta. Vaikka lohikalat kutevat alueella, se ei vielä tarkoita että kalojen elinkierto toimisi kunnolla. Jokipoikasten pitäisi selvitä virta-alueilla keskimäärin noin kaksi vuotta, tällä leveysasteella. Sähkökalastustietojen perusteella lohikalojen poikasten kuolevuus on erittäin suurta niiden ensimmäisen elinvuoden aikana ja hyvin harva poikanen selviytyy jokialueelta vaelluspoikaseksi. Lohikalojen luontaisen lisääntymisen ja elinkierron kannalta

5 Heinäveden ja Juojärven reittien heikkous on poikastuotantoalueiden laatu, pirstaloituminen ja olemassa olevien koskien pienehköt pinta-alat. Vaikka osalla koskista on tehty viimevuosinakin koskikunnostuksia, on alueilla hyvin rajalliset edellytykset lohikalojen kestävään luonnonkiertoon, koska pohja ei tarjoa jokipoikasille riittävää suojaa luonnon predaatiota vastaan. Nykyiset vesistöalueen kosket ovat yhä maisemallisesti hienoja, mutta lohikalojen pienpoikasten kannalta pohjien rakenne ei vastaa luonnontilaisten, korkean poikastiheyden omaavien jokien pohjan rakennetta. Kunnostusten ulkopuolelle on jäänyt myös kokonaan poikastuotantoon erinomaisesti soveltuvat nivamaiset virta-alueet. Luonnontilaisissa vesistöissä lohikalojen poikastuotantoaloista vain noin 2-5 % muodostuu kutualueista ja loput 95 % tuotantoalueista koostuu eri-ikäisille ja kokoisille jokipoikasille soveltuvista pohjan rakenteista. Tämä 95 % on se tärkein alue, joka määrittää voiko alueella luontainen elinkierto toimia ja kuinka hyvin. Jos luontainen elinkierto toimii, alueelta lähtee vaelluspoikasia syönnösvaellukselle järvialueille ja sieltä palaavat sukukypsyyden saavuttaneet kalat takaisin kudulle. Pinta-alat ja pohjan laadut määräävät alueen hyvyyden vaelluspoikastuotantoon. Viljelyssä kutualueet ja nämä 95 %:n ongelma-alueet hoidetaan kalanviljelylaitosten kasvatusaltaissa, jolloin vaelluspoikaset pääsevät järvivaellukselle suoraan tankkiauton putken kautta. Ennen ihmisen tekemiä vesialueiden ympäristömuutoksia lohikalat lisääntyivät kuitenkin Vuoksen vesistössä tuhansia vuosia pelkästään luontaisesti muutos on ollut lohikaloille erittäin radikaali! 6. Järvilohen esiintyminen Heinäveden ja Juojärven reitillä Saimaan järvilohi todettiin omaksi kalalajiksi vasta 1960-luvulla, jolloin lajin luontainen elinkierto luonnossa oli jo lopuillaan viimeisistä tunnetuista lisääntymisjoista. Järvilohen tunnetut lisääntymisalueet Pielisjoki, Koitajoki ja Lieksanjoki ovat olleet Saimaan vesistöalueella viimeiset elinympäristöt, jotka ovat mahdollistaneet alueen järvilohikannan säilymisen nykyaikaan. Viimeisenä järvilohen luontainen elinkierto säilyi Pielisjoessa ja päättyi, kun Kuurnan vesivoimalaitos valmistui vuonna Vuoteen 1971 päättyi järvilohen (eng. landlocked salmon) luontainen elinkierto Saimaan vesistöalueella. Merilohesta eriytynyt Saimaan järvilohi säilyi noin vuotta sulkeutuneessa Saimaan vesistössä. Nykyiset järvilohikannat ovat säilyneet vain kalanviljelyn ansiosta. Lähes kaikki Vuoksen vesistöalueen virtavedet suurimmista virroista pienempiin puroihin ovat historiansa aikana kohdanneet ihmisen aiheuttamia muutoksia, joilla on ollut erittäin negatiivinen vaikutus virtakutuisten kalojen elinympäristöihin. Vuoksen alueelta ei enää juurikaan löydy virtaavaa vettä, johon ihmisen vaikutus ei ole ulottunut. Vuonna 2000 julkaistiin pro gradu - tutkimus (Käkelä 2000), jossa inventoidulla 1300 km:n matkalla ei ollut enää lainkaan jäljellä luonnontilaisia virta-alueita. Lohikalojen kannalta ihmisen toimet ovat tuhonneet lohikalojen luontaiseen elinkiertoon soveltuvat elinympäristöt totaalisesti, osalla alueista tämä on tapahtunut jo satoja vuosia sitten. Tästä syystä meillä ei ole enää tietoa siitä, millaisia Vuoksen virtavedet ovat olleet luonnontilassa ja millaisia kalavesiä ne ovat olleet. Arkeologisista kaivauksista löydetyt vanhat lohen luulöydöt antavat viitteitä runsaslukuisista ja vesistöalueella laajasti levinneistä, mutta nyt jo tuhoutuneista lohikalakannoista. Myös ensimmäiset kirjalliset tiedot kertovat lohikalojen runsaasta olemassaolosta Heinäveden ja Juojärven reiteiltä.

6 Kun Palokin emokalapyynnin yhteydessä saadaan järvilohia saaliiksi, lienee se selkeä todiste kalan esiintymisestä alueella. Lisäksi Heinäveden reitin Kerman- ja Vihovuonteen koskista on varmennettuja järvilohen kututapahtumia viime vuosilta. Vuosittain vetouistelijat saavat suuria järvilohia sekä Juojärven että Heinäveden reitin järvialueilta. Kututapahtumat koskilla ja suuriksi kasvavat järvilohet osoittavat Heinäveden ja Juojärven reittien sopivuuden lohikaloille ja ovat mitä parhain signaali lohikalojen pyrkimyksistä päästä luontaisen elinkierron piiriin alueella: Kalat itse hyväksyvät alueen lisääntymisalueeksi! Alueen ongelmana on, ettei jokipoikasten elinkierto voi toteutua nykyisissä olemassa olevissa alueen virtavesissä. Kysymykseen, onko järvilohi esiintynyt Palokissa, vastaus ei voi olla kuin: kyllä! Ainoa epäselvyys asiassa on se, että milloin järvilohi on sieltä tuhoutunut. Onko tuhoutuminen tapahtunut vai 1900-luvulla? Heinäveden ja Juojärvien reittien ollessa luonnontilaisia ovat sekä järvilohi että taimen lisääntyneet alueen virtavesissä luontaisesti. 7. Lohikalojen tilanne nykyajan Suomessa Luontaisesti lisääntyvät ja itse itsensä ylläpitävät lohikalakannat ovat nykyajan Suomessa erittäin harvinaisia. Syynä luontaisten lohikalojen rappiotilaan on vuosisatoja kestänyt monimuotoinen ihmistoiminta vesiluonnossa, jonka seurauksena virtaavien vesien elinympäristöt ovat muuttuneet voimakkaasti kaikkialla Suomessa. Tuloksena on ollut virtaavien vesien elinympäristötila, jossa suurimmassa osassa Suomea virtakutuisten lohikalojen luontainen elinkierto on loppunut kokonaan. Menetettyä vaelluspoikastuotantoa on kompensoitu runsailla lohikalojen istutuksilla. Viime vuosina tehdyissä tutkimuksissa on todettu, että luontaisesti luonnonvalinnan alaisuudessa kasvanut lohenpoikanen selviää luonnossa noin kolme kertaa paremmin kuin kasvatusaltaissa ihmisen toiminnalla ja avustuksella syntynyt poikanen. Tutkimusten viesti on selvä: Lohikalojen luontaista itsenäistä lisääntymistä luonnonvalinnanalaisuudessa on parannettava Suomessa, jos terveitä ja elinkykyisiä lohikalakantoja aiotaan säilyttää tulevaisuuden Suomessa. Suomessa ensimmäiset virtavesien kalataloudelliset kunnostukset aloitettiin jo 1970-luvun lopulla Simojoella. Tämän jälkeen virtavesien kunnostuksia on tehty runsaasti ympäri Suomea. Kunnostuksia on tehty myös Heinäveden- ja Juojärven reitillä. Kunnostuksien tuloksista on tehty kaksi väitöskirjaa 2010-luvun vaihteessa. Väitöskirjojen johtopäätöksenä oli, että tutkimusalueilla on kunnostuksilla pystytty parantamaan virtavesien monimuotoisuutta, mutta vaelluskalojen elinkiertoa vaelluspoikastuotannon kautta ei ole pystytty juurikaan parantamaan. Kansainvälisen uhanalaisluokituksen mukaan järvilohi on Suomessa äärimmäisen uhanalainen ja taimen (Napapiirin eteläpuolella) erittäin uhanalainen. 8. Perusteita vesireitin avaamiselle Palokkiin Juojärven ja Heinäveden reitin virta-alueet on otettu ihmisen voimalliseen hyötykäyttöön jo satoja vuosia sitten eikä vesistön virta-alueita pystytä enää käytännössä ennallistamaan lohikaloille luonnontilaa vastaavaan laajuuteen. Alueen lohikalakantojen elvyttämiseen tarvittavien virta- ja koskialuekunnostusten lisäksi toimivan vesistöaluekokonaisuuden muodostumiseen tarvitaan myös kokonaan tuhottujen koskialueiden kuten juuri, ja varsinkin, Palokin ennallistamista. Ainoastaan siten on mahdollista saada luotua riittävän laajat, yhtenäiset ja ennen kaikkea kulkuvapaat, vaelluskalojen lisääntymiseen ja poikastuotantoon soveltuvat elinalueet. Aiempaa voimakkaampia, mahdollisuuksien mukaan täysin uusia rakennettavia alueita käsittäviä, elinympäristökunnostuksia kannustaa käyttämään ympäristönhoidossa myös tuore valtakunnallinen vesien kunnostusstrategia (2012).

7 Palokin koskialueen kunnostaminen ja kalataloudellinen kehittäminen muodostaa kynnyskysymyksen koko Juojärven ja Heinäveden reittien ennallistamiselle kohti vaelluskalakantojen kannalta luonnonmukaisempaa ympäristöntilaa. Kohdealueen poikastuotannollisella merkityksellä sekä kalankulun mahdollistumisella olisi laajakantoisia vaikutuksia etenkin Juojärven reitin pienempien virtavesien taimenen tuotantopotentiaalin realisoitumismahdollisuuksille. Myös pääosin hyvässä kunnossa olevalla Vaikkojoen alueella mahdollistuisi pitkävaelteisen taimenen elinkierron toteutuminen. Sijainnistaan johtuen Palokinkosken kautta tapahtuvan kalankulun turvaaminen mahdollistaisi tuhansien neliökilometrien laajuisella valuma-alueella toteutuvan lohikalakantojen perinnöllisen aineksen vaihdon ja erillisten kantojen ylläpidon. Kun ennallistamistoimet tehdään luonnonvesillä toimivan elinkiertomallin mukaisesti, Palokin koskijakson palauttamista takaisin lohikaloille puoltavista perusteista on huomioitava ainakin seuraavat viisi yleistä näkökohtaa: 1) Voimalaitoksen alle tai kuivilleen jääneet poikastuotantoalueet ovat koko Vuoksen vesistöalueen mittakaavassakin yksi laajimmista, todennäköisesti laajin, kohtuullisen helposti ennallistettavissa olevista alueista. 2) Virta-alueen ennallistaminen vapauttaisi vaellusreitit erittäin pitkältä vesistöosuudelta Suur-Saimaalta aina Juojärven reitin latvavesille asti. 3) Palokin alue olisi kunnostettuna jo yksistään tuotantopinta-alaltaan niin laaja, että se mahdollistaisi maamme nykyiseen kalastonhoitoon kipeästi kaivatun elementin eli luontaiseen lisääntymiseen perustuvien vaelluskalakantojen elinkierron toteutumisen. Tämä lähtökohdaltaan varsin paikallinen etu koituisi kuitenkin koko Vuoksen vesistöalueen ja sen erittäin uhanalaisten lohikalakantojen hyväksi Palokin alueelta vesistön muihin osiin avautuvien syönnös- ja lisääntymisvaellusmahdollisuuksien ansiosta. 4) Kalastuksen onnistunut järjestäminen elvytettävän kannan vahvistumistarpeita silmällä pitäen on yksi keskeisistä haasteista Palokin alueen vaelluskalakantojen kohdalla. Kohdealueen reittivedet ovat yhteydessä niihin osiin Saimaan allasta, joissa on maailman uhanalaisimman hylkeen, saimaannorpan suojelun takia sovittu verkkokalastuksesta pitäytymisestä laajoilla alueilla. Tämä seikka on omiaan vähentämään elvytettävien lohikalakantojen syönnösvaelluksen aikaista kuolleisuutta ja näin vahvistamaan kudulle pääsevän kannanosan kokoa. 5) Heinäveden ja Juojärven reiteillä tapahtuva vaelluskalakantojen elvytystyö on etulyöntiasemassa valtaosaan muualla maassamme suunniteltavien ja toteutettavien hankkeisiin nähden siinä, että sekä syönnös- että lisääntymisalueet ovat vedenlaadultaan erinomaisessa kunnossa ja aluekokonaisuus on niin harvinaislaatuisen laaja, että luontaisen elinkierron vaatimat geneettiset vaihtelut eri lisääntymisalueiden välillä on mahdollista saavuttaa.

8 Lausunto pohjautuu raportteihin (+ niissä käytettyihin lähteisiin ja henkilökohtaisiin asiantuntijakeskusteluihin): Pautamo, J Heinäveden ja Juojärven reittien kunnostusmahdollisuudet järvilohen ja -taimenen luontaisen lisääntymisen tarpeisiin historiasta nykytilanteen mahdollisuuksien arviointiin. Heinäveden kunta. 64 s. Pautamo, J. & Vanninen, V. (toim.) Vaelluskalat Kymijoen voimavaraksi, Kymijoen kalataloudellinen kehittämissuunnitelma. Pautamo, J Langinkosken keisarillisen kalastusmajan kalastusaiheisen näyttelyn käsikirjoitus. Cursor Oy. 39 s + liitteet. Pautamo, J. & Erkinaro, H. ja Alatalo, H Palokin koskialueiden intressivertailu. Heinäveden kunta. 54 s. Tampereella Jarmo Pautamo Apajax Oy