Teksti Tuomo Lappalainen Kuvat Kristiina Kurronen Uusille vesil Ulkopolitiikkaa leimaa yhä jämähtäminen ja muutoksen pelko, sanoo puolustusministeri Jyri Häkämies. Suomessa ei ymmärretä, että kylmä sota on jo ohi, hän valittaa. 18 Suomen Kuvalehti 29/2007
le Puolustusministeri Jyri Häkämies (kok) on hyvissä voimissa mieheksi, joka on monien mielestä juuri astunut poliittiseen miinaan. Minuthan on leimattu kokemattomaksi, tai osaamattomaksi, hän aloittaa. Mutta osaamattomuudeksi otan vain sen, että olin avoin, ministeri heittää arvostelijoilleen. Jyri Häkämies tutustui kesäkuussa päivän ajan merivoimien toimintaan. Päivän päätteeksi ohjusvene Hamina vei ministerin Helsingin edustalta Isosaaresta kotiin Kotkaan. 29/2007 Suomen Kuvalehti 19
Häkämies vieraili kesäkuun lopussa Afganistanissa suomalaisten rauhanturvaajien luona, ja siitä lähtien hän on saanut selitellä yhtä ja samaa asiaa. Miksei hän vastannut ei, kun presidentti Hamid Karzai tiedusteli, voisiko Suomi sittenkin toimittaa Afganistaniin ne yli 100 000 rynnäkkökivääriä, jotka se oli jo kieltäytynyt luovuttamasta? Viime syksynä edellinen hallitus ja presidentti Tarja Halonen tulivat siihen tulokseen, ettei Suomesta voitu lain mukaan viedä aseita sotatoimialueelle, jollaiseksi Afganistan luokiteltiin. Kielteistä kantaa ajoi erityisen pontevasti ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd), jonka mielestä se sitoi myös uutta hallitusta, kunnes olosuhteet muuttuvat. Tuomiojan kommentit Häkämiehestä olivat murhaavia. Hänen mielestään uusi puolustusministeri oli sooloillut, hairahtunut ja osoittanut pahaa ulkopoliittisen harkintakyvyn puutetta. Arvio huipentui peiteltyyn uhkaukseen, jonka mukaan Tuomioja saattaisi joutua tarkistamaan porvarihallituksen ulkopolitiikasta syntynyttä myönteistä alkuvaikutelmaansa. Tuomiojan arvioidessa asiaa Matti Vanhasen (kesk) kanta kiväärien luovutukseen oli auki. Pääministeri oli heti Karzain pyynnön tultua julkisuuteen todennut Suomen Tietotoimistolle, että hallituksessa selvitettäisiin nyt, oliko mikään muuttunut siitä, kun asia oli syksyllä ollut esillä. Julkisuudessa liikkui myös huhuja, joiden mukaan Vanhanen oli silloin puoltanut aselahjoitusta mutta jäänyt vähemmistöön. Sitten tapahtui jotakin, johon Häkämies ei ollut osannut varautua. Keskustan kenttäväen tuntoja usein heijastava puoluesihteeri Jarmo Korhonen kertoi 5.7. Kansan Uutisissa vastustavansa yksiselitteisesti aseiden vientiä Afganistaniin. Jo seuraavana päivänä Ylen uutisissa kerrottiin Vanhasenkin tulleen siihen tulokseen, että kiväärit pysyisivät Suomessa. Kekkosen haamu kummittelee Puolustusministeri teki heti tuoreeltaan selväksi, ettei hän hyväksynyt Tuomiojan kritiikkiä eikä Vanhasen johtopäätöstä. Häkämiehen mielestä Tuomioja tulkitsi hänen sanomisiaan tietoisen pahantahtoisesti väärin. Pääministeri taas hätiköi aivan suotta. Nyt noista tapahtumista on jo muutama viikko, mutta ne eivät ole vieläkään jättäneet Häkämiestä rauhaan. Mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä selvemmältä hänestä on alkanut vaikuttaa, että kysymyksessä ei ole vain yhtä Odotusta ilmassa. Puolustusministerin työkentällä poliitikot saavat maistaa heille harvinaista herkkua: kunniaa. Ei siitä tule mitään, että Suomi hakee kriisinhallinnasta vain kanttiinitehtäviä. asiaa koskeva päivänpoliittinen erimielisyys. Taustalta löytyy isoja periaatteellisia näkemyseroja siitä, miten ulko- ja turvallisuuspolitiikasta saa keskustella tai saako siitä aina keskustella ollenkaan. Turvallisuuspoliittisen keskustelun yllä leijuu aina vain Kekkosen ajan henki. Silloin saattoi mennä kymmenen vuotta siihen, että otettiin jokin uusi sana käyttöön. Impivaaralainen muutosten pelko verhotaan vieläkin vaatimukseksi, että pitää olla jatkuvuutta, Häkämies puuskahtaa. Hänen mielestään on sinänsä perusteltua, että kaikkien keskeisten ulko- ja turvallisuuspoliittisten ratkaisujen taakse pyritään saamaan vähintään kolme suurinta puoluetta. Silloin politiikan peruslinja säilyy, vaikka hallitukset vaihtuisivat. Se ei kuitenkaan tarkoita, että vaaleilla ei olisi mitään merkitystä ja kokoomuslainen kädenjälki ei saisi näkyä nyt missään. Totta kai edellisen hallituksen päätökset ovat lähtökohtaisesti voimassa, mutta maailma muuttuu koko ajan, eikä historiasta löydy vastauksia kaikkiin eteen tuleviin kysymyksiin. Häkämies ottaa esimerkiksi ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paavo Väyrysen (kesk) ajatuksen, jonka mukaan Suomen pitäisi osallistua ainoastaan perinteiseen rauhanturvaamiseen. Sellaista vain ei valitettavasti paljon tarvita. Olisi todella hyvä jos tarvittaisiin, mutta en tiedä, onko Libanonkaan enää rauhanturvaamista. Jos sitä tilannetta katsoo vähän tarkemmin, niin eiköhän siellä olla ihan sodan keskellä, ja toiminnasta onkin tullut kriisinhallintaa. Totta kai meidän pitää olla äärimmäisen varovaisia sen suhteen, mihin joukkoja alistetaan. Mutta ei siitäkään tule mitään, että Suomi hakee kriisinhallinnasta vain kanttiinitehtäviä, jos haluamme olla aidosti mukana. Mystiikka pois ulkopolitiikasta Kekkosen aikaan kuului myös se, ettei ulkopolitiikasta puhuttu avoimesti. Suurta yleisöä ei viitsitty vaivata asioilla, joista sen ei uskottu ymmärtävän mitään. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka ei saisi ol- 20 Suomen Kuvalehti 29/2007
Vara-amiraali Hans Holmström (toinen vas.), komentaja Timo Hirvonen ja miinalautta Pyhärannan päällikkö Mika Hartemo perehdyttävät Jyri Häkämiestä ja erityisavustaja Mikko Kortelaista (vas.) merimiinojen salaisuuksiin. la niin mystistä kuin millaista siitä on tehty. Jos jollain muulla politiikan osa-alueella esitetään vaihtoehtoisia näkemyksiä, ei silloin heti sanota, että nyt horjutetaan tai vaarannetaan jotain. Olisi jo korkea aika ottaa ulkopolitiikkakin pois jalustalta ja hylätä ajatus, että se on jonkin suppean eliitin yksinoikeus. Häkämies puistelee vieläkin päätään, kun hän muistelee, miten vuonna 1989 kävi, kun kokoomuksen puheenjohtaja Ilkka Suominen väläytti Suomen EU-jäsenyyttä. Siitä syntyi silloin hirveä haloo, eikä koko asiasta käyty lainkaan analyyttistä keskustelua. Tässä ajassa on ihan samanlaisia elkeitä. Ilmapiiri ei vieläkään tahdo sallia uusien avauksien tekemistä ilman, että ne aina jollain tavalla teilataan tai leimataan. Puolustusministeri torjuu syytökset, joiden mukaan hänen olisi pitänyt kiväärikysymyksessä vain toistaa Karzaille edellisen hallituksen kanta eikä ottaa tämän esittämää toivetta kuuleviin korviinsa. Olin nimenomaan matkalla, jonka tarkoituksena oli tietojen ja toiveiden kerääminen, hän muistuttaa. Jälkikäteen häntä on myös opetettu, että vähemmällä pääsee, jos ei kerro toimittajille kaikista neuvotteluissa esiin nousseista hankalista asioista. Minusta sellainen ei ole pitkän päälle kauhean fiksu tapa toimia, Häkämies kuittaa. Maailmankirjat tuntuivat olevan pahasti sekaisin, kun jopa joissakin pääkirjoituksissa neuvottiin häntä pitämään vastedes suunsa tiukemmin supussa. Hämmästyttävintä on, jos päätoimittajatkin suosittavat, ettei kerrota asioista avoimesti, ministeri puistelee päätään. Kylmä sota on ohi Häkämies arvelee, että ulkopoliittisen linjan jatkuvuutta peräänkuuluttavilla on myös poliittisia taka-ajatuksia. Sekä keskustassa että Sdp:ssä on paljon punamultamiehiä, joiden on vaikea sulattaa ajatusta, että kokoomus on yhtäkkiä kaapannut monta ulko- ja turvallisuuspolitiikan avainpaikkaa. Piiruakaan ei saa muuttaa -vaatimukset menevät puolustusministeriltä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Minä ainakin kieltäydyn jatkamasta jotain mystistä Yhdysvallat-allergiaa tai sellaista politiikkaa, jossa puolustusmäärärahoja nirhataan niin kuin edellisen hallituksen aikana, Yhdysvalloissa syksyllä vieraileva Häkämies vastaa. Hän arvelee juuri Yhdysvallat-allergian 29/2007 Suomen Kuvalehti 21
selittävän myös suomalaista Afganistankeskustelua. Täällä tiedetään hyvin, ettei kiväärien luovutusta toivota vain Kabulissa vaan myös Washingtonissa. Kun ajattelee mitä kaikkea Afganistanista on viime viikkoina sanottu, kyllä se Yhdysvallat sieltä nousee. Vaikka ISAFilla (rauhanturvaoperaatiolla) on YK:n valtuutus, monet pitävät Afganistania Yhdysvaltojen sotana. Harvemmin puhutaan siitä, että Afganistanissa on rauhanturvaajia yli 30 maasta. Siellä on myös laillinen hallitus, joskin poliittinen tilanne on sekasortoinen ja turvallisuustilanne on mitä on. Yhdysvaltojen sodan Afganistanista tekee esimerkiksi se, että ISAF-operaatio siirtyi jo nelisen vuotta sitten Naton johtoon. Naton ja Yhdysvaltojen välille vedetään yhä herkästi yhtäläisyysmerkit. Suomessa ei ymmärretä, että kylmä sota on jo ohi. Natoa tarkastellaan liikaa historian valossa, ja se nähdään vielä kylmän sodan ajan tuotteena tai järjestelynä. Se oli silloin toinen osapuoli sellaisessa kuviossa, johon Suomen ei ollut sopiva ottaa kantaa. Tätä rintamalinjaa ei vain enää ole, Häkämies muistuttaa. Historia olisi hänen mukaansa syytä unohtaa viimeistään siinä vaiheessa, kun uutta turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa aletaan valmistella, ja Suomen suhde Natoon päivitetään taas kerran. Olisi hyvä, että silloin arvioitaisiin ennen kaikkea Naton nykytilaa ja sitä mihin se on menossa. Ilman ennakkolatauksia tai betonoituja kantoja, niin kuin valtiosihteeri Teija Tiilikainen (sit) on esittänyt. Vasemmisto jarruttaa Yllättävintä kaikessa on se, että Häkämiehen mukaan hänen ja esimerkiksi Tuomiojan linjoissa ei loppujen lopuksi ole kovin dramaattista eroa. Kysymys on enemmän tyyli- ja menettelytapakysymyksistä kuin itse politiikan sisällöstä. Suunta on suurin piirtein sama, EU ja Nato, paitsi ehkä Jakke Laaksolla (vas) Venäjä. Kokoomus vain painaa mieluummin kaasua ja vasemmisto jarrua. Nato-keskustelussa jarrumiehet sanovat, että meillä on EU, mutta kun EU:ssa sorvattiin edellisen hallituksen aikana turvallisuuslausekkeita, silloinkin meillä oli jarru päällä, Häkämies vertaa. Nato-allergiaan on hänen mukaansa myös aika ajoin liittynyt taipumus vähätellä julkisuudessa läntisen sotilasliiton kanssa tehtävän yhteistyön todellista syvyyttä. Häkämies muistuttaa, että esimerkiksi Suomen osallistumista Naton nopean toiminnan NRF-joukkojen harjoituksiin valmisteltiin pari vuotta sitten kuin suurtakin valtiosalaisuutta. Kokoomuksen ajattelu on pitkälle samanlaista kuin Paavo Lipposen (sd). Se lähtee siitä, että jos on aktiivinen, pääsee mukaan vaikuttamaan, muotoilemaan asioita ja tekemään päätöksiä, puolustusministeri linjaa. Erityisen tärkeää tämä on hänen mukaansa Afganistanin kaltaisissa operaatioissa, joissa suomalaisten joukkojen turvallisuus riippuu paljon siitä, miten hyvin tieto kulkee eri toimijoiden välillä. Aktiivisuus ei kuitenkaan tarkoita mitään hörhöilemistä. En ole esimerkiksi missään esittänyt, että Suomen pitää lähettää lisää joukkoja Afganistaniin. Olen vain sanonut, että sitä pitää tarkkaan pohtia. Yksi asia on sentään selvä: pois sieltä ei pidä tulla vielä aikoihin. Minua ihmetyttää, että suomalaisten joukkojen kotiuttamista kannattaa moni sellainenkin, joka muuten puhuu paljon miesten ja naisten tasa-arvosta. Jos rauhanturvaajat vedettäisiin pois ja talebanit palaisivat valtaan, tasa-arvoasioissa palattaisiin satoja vuosia taaksepäin. Todennäköisesti ISAF-joukkojen kotiu- 22 Suomen Kuvalehti 29/2007
Minä kieltäydyn jatkamasta jotain mystistä Yhdysvallatallergiaa. Joukot on katsastettu. Hyvältä näytti, ministeri myhäilee. Merivoimien komentajan Hans Holmströmin (oik.) ilme kertoo, että Isosaaren taistelunäytös meni nappiin sotilaankin silmin. tus johtaisi myös siihen, että huumekauppa pääsisi rehottamaan yhä vapaammin. Se on nytkin hallitsematonta, mutta jos Afganistaniin saataisiin tuotua järjestystä vaikka jollakin 10 20 vuoden aikajänteellä, se antaisi ainakin mahdollisuuden saada huumebisnes kuriin. Häkämiehen mukaan hänelle on arvoitus, miksi jopa kristillisdemokraatit ovat suhtautuneet ISAF-operaatioon nuivasti. On helppo sanoa: vedetään pojat pois, ettei kukaan kuole. Tuollaiselle puheelle on varmasti tietty tilaus. Yhtä hyvin voisi kuitenkin sanoa, että lopetetaan lähetystyö. Tuntuu oudolta, että kristillisestä lähtökohdasta pantaisiin yhtäkkiä silmät kiinni ja ajateltaisiin, että kun vain ollaan täällä, tänne ei tule mitään pahaa. Aseita ei jaeta torilla Mutta ne kiväärit. Puolustusministeri ei vieläkään ymmärrä, mikä kiire pääministeri Vanhasella oli torpata niiden luovutus niin nopeasti. En ole keksinyt yhtään hyvää syytä sille, miksi asiaa ei saisi selvittää. Siitä on jo puhuttu niin paljon, että selvitystä tarvittaisiin ihan vain puhdistamaan ilmaa, Häkämies järkeilee. Jos johtopäätökseksi tulee, että laki kieltää kiväärien viennin, se on sitten siinä. Minä elän kuitenkin siinä käsityksessä, että tämä asia ei ole juridisesti niin yksiselitteinen kuin on annettu ymmärtää. Seitsemän Euroopan maata on jo luovuttanut aseita ja ammustarvikkeita. Onko niillä sitten erilaiset lait? Juridisten koukeroiden lisäksi tarvitaan tietoa myös siitä, miten aseiden luovutus voitaisiin käytännössä toteuttaa. Yksi iso huolenaihe on, miten varmistettaisiin, että ne todella menevät turvallisuusjoukoille. Ei kukaan ole jakamassa niitä Kabulin torilla, Häkämies rauhoittelee. Omien sanojensa mukaan hänellä ei itselläänkään ole vielä lopullista kantaa siihen, pitäisikö Karzain pyyntöön suostua, jos laki sen sallii. Turvallisuussektorin vahvistaminen on ehdoton intressi, Häkämies muotoilee hallinnon kapulakielellä mutta muistuttaa samalla asiasta, josta hänen asemassaan ei aina pidetä niin suurta ääntä: kestävä rauha kasvaa harvoin kiväärin piipusta. Olen jo aikaisemmin esittänyt, että Afganistan pitäisi ottaa viralliseksi kehitysyhteistyömaaksi. Se on kuitenkin maailman köyhimpiä maita, ja sitä kautta voitaisiin päästä levottomuuksien syntysyihin. Turvallisuus ei tule kuin kehityksen kautta. Jos ei tule kehitystä, millään aseilla ei saada mitään pysyvämpää aikaan. SK 29/2007 Suomen Kuvalehti 23