Väki ja valta yhteiskunnallinen aikakauslehti #1-2/2015 PODEMOS TRANSLAKI KEHOSI EI OLE SINUN DEBATTI: TTIP JA DEMOKRATIA SEKSITYÖNTEKIJÄ VAI PROSTITUOITU?
Demokratiassa ei ole kyse yhteisymmärryksestä, vaan ristiriidasta. david van reybrouck Peruste on voittoa tavoittelematon neljä kertaa vuodessa ilmestyvä yhteiskunnallinen aikakauslehti. Julkaisun voi tilata maksutta osoitteesta www.vasemmistofoorumi.fi. Päätoimittaja: Kuutti Koski Toimituskunta: Elina Aaltio, Teppo Eskelinen, Jouko Kajanoja, Antti Kurko, Patrizio Lainà, Sakari Laurila, Olivia Maury, Jukka Peltokoski, Johanna Perkiö, Martina Reuter, Riikka Taavetti & Elina Vainikainen Graafinen suunnittelu ja taitto: Anna Kalso Kannen kuva: Susanna Salama Yksityiskohta teoksesta Piękny Koniec Świata Julkaisija: Vasemmistofoorumi Osoite: Peruste / Vasemmistofoorumi, Lintulahdenkatu 10, 00500 Helsinki Paino: Miktor/Vammalan Kirjapaino Oy ISSN 1798-985X Peruste on Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsen. Osuuskunta Tradeka on tukenut tämän julkaisun tuottamista. 2015
002 Kuutti Koski Politiikka ei ole yhteisten asioiden hoitamista pääkirjoitus VÄKI JA VALTA 006 David Van Reybrouck Demokratiasta 012 Ingrid Van Biezen Puolueiden jäsenmäärät laskevat Euroopassa uudelleenarvioinnin paikka 018 Henrik Jaakkola Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja 030 Riikka Yrttiaho Kehosi ei ole sinun - valtio ja ruumiillisen itsemääräämisoikeuden monopoli 038 Kasper Kristensen Kansalaisuuden universaali väkivalta 050 Vaula Tuomaala Seksityöntekijä vai prostituoitu? 060 Kristiina Koivunen Viharikosten torjunta Ruotsin haasteena 066 Olli Koski / Markus Kröger TTIP-sopimus ja demokratia debatti 074 Boaventura de Sousa Santos Podemos-aalto 082 Antonio Negri & Raúl Sánchez Cedillo Euroopan uuden vasemmiston on oltava radikaalisti eurooppalainen ALOITE 091 Lauri Finér Aggressiivinen verosuunnittelu laittomaksi 093 Seppo Penttilä Ajankohtainen ja realistinen, mutta jatkoselvityksiä kaipaava aloite KIRJAT 097 Ilkka Ruostetsaari: Vallan sisäpiirissä. (Jiri Nieminen) 103 Jussi Förbom: Väki, valta ja virasto Maahanmuuttovirasto ja suomalainen turvapaikkapolitiikka. (Elina Vainikainen) 106 Noam Yuran: What Money Wants. An Economy of Desire. (Petri Huhtanen) 112 Taiteilijan esittely: Susanna Salama
002 PÄÄKIRJOITUS Peruste #1 2 2015 eskustan puheenjohtajan Juha Sipilän mielestä puolueiden pitäisi laittaa yhdessä Suomi Oy kuntoon. Sipilän slogan pohjaa politiikkakäsitykseen, jota meille toistellaan koulun yhteiskuntaopin tunnilta asti: politiikka on yhteisten asioiden hoitamista. Tämä on kuitenkin vain yksi tapa ymmärtää politiikka. Yhteiskunnassa on aina myös intressiristiriitoja. Oleellista olisikin kysyä, kenen asioita poliitikot ja puolueet ajavat. Politiikan tutkijat Martin Gilens ja Benjamin I. Page julkaisivat viime syksynä paljon keskustelua herättäneen tieteellisen artikkelin Testing Theories of American Politics: Elites, Interest Groups, and Average Citizens. Artikkeli perustui Princetonin ja Northwesternin yliopistojen yhteistyössä toteuttamaan laajaan tutkimukseen. Tutkijat tarkastelivat eri ryhmien kantojen läpimenoa noin 1 800 sisältökysymyksessä, jotka olivat mukana Yhdysvaltain kansallisessa kyselytutkimuksessa vuosina 1981 2002. Tutkimuksen johtopäätös oli, että ihmisten enemmistöllä oli vain vähän tai ei lainkaan valtaa Yhdysvaltain poliittisessa järjestelmässä, olivat vallassa sitten demokraatit tai republikaanit. Lähes jokaisessa konkreettisessa päätökpolitiikka ei ole yhteisten asioiden hoitamista sessä, jossa talouseliitin ja enemmistön preferenssit erosivat, eliitin kannat menivät läpi. Tuloksista nousi kohu. Onko Yhdysvallat oligarkia? The New Yorker kysyi. Yhdysvallat on oligarkia, ei demokratia, BBC:n otsikko vastasi. Professorit ja politiikan kommentaattorit analysoivat kilpaa tutkimustuloksia. Paul Krugman puolusteli demokraatteja ja koetti perustella, kuinka politiikalla ja äänestämisellä oli yhä väliä. Berkeleyn professori ja Bill Clintonin hallinnon työministeri Robert B. Reich taas esitti, että puolueet olivat muotoutuneet jäsenorganisaatioista varainkeruukoneiksi. Ei ihme, että ihmiset ovat kyllästyneitä politiikkaan ja monet jättävät äänestämättä, hän totesi. Krugmanin Princetonin kollega Dani Rodrik taas pohti, miksi ihmiset äänestävät yhä uudelleen valtaan edustajia, jotka ajavat liike-elämän intressiryhmien etuja. Keskeisimpänä syynä Rodrik piti sitä, että poliitikot hankkivat kaikesta huolimatta kannatuksensa helpoilla täyillä, esimerkiksi nationalistisella identiteettipolitiikalla, joka perustuu pikemmin kulttuurisiin symboleihin kuin todellisiin intressiristiriitoihin. Suomessa ei ole kaiketi toteutettu vastaavaa tutkimushanketta. Yhdysvalto-
003 jen poliittinen järjestelmä ja vaalirahoituslainsäädäntö poikkeavat myös paljon Suomen systeemistä. Jotain tuttua Reichin ja Rodrikin analyyseissä kuitenkin on. Monet ovat Suomessakin kokeneet, että puolueet ajavat nimenomaan eliitin asioita, eikä äänestämisellä ole väliä. Politiikan tutkijat ovat puhuneet demokratiavajeesta ja politiikan kriisistä jo pitkään. Äänestysprosentit ovat laskeneet ja puolueiden jäsenmäärät romahtaneet (ks. Ingrid Van Biezenin artikkeli ilmiöstä Euroopan tasolla). Suomen valtio on pyrkinyt kehittämään demokratiainnovaatioita, mutta laihoin tuloksin (ks. Henrik Jaakkolan artikkeli). Väen ja vallan välillä ammottaa kuilu. Vuoden 2008 vaalirahoituskohu kärjisti entisestään ihmisten kyllästymistä poliittiseen eliittiin. Perussuomalaiset nostivat sen jälkimainingeissa kannatustaan paljolti juuri Rodrikin mainitsemalla nationalistisella identiteettipolitiikalla. Kuten Rodrik huomauttaa, tällainen nostattaa tunteita vähemmistöjä ja ulkopuolisia vastaan. Myös muut puolueet kuin Perussuomalaiset ovat ryhtyneet Suomessa keräämään helppoja pisteitä ulkoisilla uhilla ja kulttuurisilla stereotypioilla. Esimerkiksi faktoihin perustumatonta puhetta maahanmuuttajien sosiaalituista tai laiskoista kreikkalaisista on alkanut kantautua eri suunnilta. Tässä Perusteen tuplanumerossa olemme pyrkineet analysoimaan väen ja vallan välistä kuilua sekä poliittisen järjestelmän ylläpitämää väkivaltaa (ks. esim. Riikka Yrttiahon ja Kasper Kristensenin artikkelit). Teemaosion artikkelit käsittelevät myös muun muassa uudentyyppisiä puolueita ja politiikanteon tapoja (ks. Boaventura de Sousa Santosin sekä Antonio Negrin ja Raúl Sánchez Cedillon tekstit). Väen ja vallan väliseen kuiluun pitäisi vastata muilla keinoin kuin nationalistisella nurkkakuntaisuudella. Ehkä kuilua voisi kuroa esimerkiksi sillä, että puolueet eivät peittelisi ristiriitoja ja sitä, kenen asioita ne ajavat. Suomi kun ei ole Oy, eivätkä erilaiset keinot sen kuntoon laittamiseksi vaikuta samalla tavalla vaikkapa eri tuloluokkiin, eri tyyppisiin yrityksiin tai eri puolilla maata asuviin ihmisiin. Kuutti Koski Päätoimittaja VÄEN JA VALLAN VÄLISEEN KUILUUN PITÄISI VASTATA MUILLA KEINOIN KUIN NATIONALISTISELLA NURKKAKUNTAISUUDELLA. EHKÄ KUILUA VOISI KUROA ESIMERKIKSI SILLÄ, ETTÄ PUOLUEET EIVÄT PEITTELISI RISTIRIITOJA JA SITÄ, KENEN ASIOITA NE AJAVAT. Ps. Alamme julkaista Vasemmistofoorumin aloitteiden pohjalta kirjoitettuja tekstejä ja niiden kommentaareja Aloiteosiossa. Lue sivulta 91 väitöskirjatutkija Lauri Finérin aloite aggressiivisen verosuunnittelun kitkemiseksi sekä vero-oikeuden professori Seppo Penttilän arvio aloitteesta.
004 Peruste #1 2 2015
Demokratiasta 005 Susanna Salama End is a new beginning. Öljy puulle, 2011. 84x57cm
006 Peruste #1 2 2015 väki ja valta DEMOKRATIASTA david van reybrouck käännös: matias kauppi Alkuperäinen teksti On Democracy on julkaistu Re-Bel Iniativen e-kirjassa The Malaise of Electoral Democracy and What to Do About It (2014), joka on luettavissa osoitteessa http://www.rethinkingbelgium.eu/rebel-initiative-files/ ebooks/ebook-14/re-bel-e-book-14.pdf. Käännös on julkaistu Re-Bel Iniativen ja kirjoittajan luvalla.
Demokratiasta 007 1Demokratian tarkoitus ei ole tehdä ihmisistä onnellisia, vaan opettaa heille kuinka olla onneton. Demokratian ei kuulu olla jännittävää, vaan tylsää. 2 3Demokratian tarkoitus ei ole ristiriitojen ratkaiseminen, vaan niiden kanssa elämään oppiminen (Luc Huyse). 4Maailma, jossa ristiriidat jatkuvasti minimoidaan, ei ole demokratia, se on utopia. 5Maailma, jossa ristiriidat jatkuvasti maksimoidaan, ei ole demokratia, se on hysteria. 6Maailma, jossa ristiriitoja pidetään toistemme ymmärtämisen pohjana, ruokkii demokratian kulttuuria. 7Kaikista poliittisista järjestelmistä demokratia on lähimpänä ristiriitaa. 8Demokratiassa ei ole kyse yhteisymmärryksestä, vaan ristiriidasta. 9Maailma, jossa ristiriidat käsitellään ennen kuin ne muuttuvat väkivallaksi kasvattaa demokratian kulttuuria. Maailma, jossa ristiriitoja ei haudata tai tukahduteta on tulossa 10 demokraattisemmaksi. Demokratia on varhainen sato siitä, mikä olisi myöhemmin kasva- 11 nut sodaksi. Jotta voisimme pysyä demokraattisina, onnellisuuden tavoittelun tu- 12 lee kulkea käsi kädessä onnettomuuden hyväksymisen kanssa. Onnellinen se yhteiskunta, jonka 13 jäsenet ovat hieman onnettomia, koska tämä voi viedä demokratiaa syvemmälle. Demokratia on onnettomuuden tasa-arvoista jakoa. Tämä on utoop- 14 pinen ideaali. Koska sen täysi toteutuminen ei ole mahdollista, se opettaa ihmisiä olemaan kohtuullisen onnellisia kohtuullisen onnettomuutensa kanssa. Demokratia on kansalaisten hallitus (rasti ruutuun) kansalaisille 15 (rasti ruutuun) ja kansalaiset johtavat sitä (kysymysmerkki). Yleinen äänioikeus ei oikeuta puhumaan kansan 16 hallituksesta. Vaikka äänioikeus kuului ennen 17 vain aristokratialle, yleinen äänioikeus on vain määrällistä demokratisointia, ei laadullista demokratisointia (Bernard Manin). Ihmisillä on oikeus äänestää, muttei puhua. 18 Ihminen, joka antaa äänensä, antaa sen pois. Tätä kutsutaan delegoinnin periaatteeksi. Ainoa tapa saada tuo ääni takaisin on rangaista ehdokkaita seuraavissa vaaleissa.
008 Peruste #1 2 2015 Vasemmalla: Susanna Salama Magritte s Rose fell out of the window. Öljy puulle, 2011. 84x57cm. Oikealla: Susanna Salama Random Buddha. Öljy kankaalle, 2014. 60x45 cm
Demokratiasta 009
010 Peruste #1 2 2015 Nykyään ihmiset halveksuvat 19 edustajia, mutta palvovat vaaleja. Tämä on virheellistä. Sen sijaan, että olisimme tuohtuneita poliitikoista, meidän pitäisi olla tuohtuneita vaalijärjestelmästä. Ensimmäistä kertaa edustuksellisten hallitusten historiassa tu- 20 levien vaalien paino on tärkeämpi kuin menneiden vaalien paino. Rangaistuksen pelko on kasvanut suuremmaksi kuin delegaation voima. Vaalidemokratian teoria: antaa 21menneisyyden viedä eteenpäin nykyisyyttä (delegaatio). Vaalidemokratian käytäntö: tulevaisuus pidättelee nykyisyyttä (rangaistus). Tämä estää toimimasta. Meitä hallitaan hämärästä tyhjiöstä. Tämä tyhjiö ei ole tulevaisuus, vaan sen pelko. Vaalit eivät ole vain vanhentunut 22demokratian väline, niitä ei koskaan ollut tarkoitettukaan demokraattisiksi. Vaalit keksittiin, jotta demokratian vaarasta päästäisiin. Tämä ei ole rienausta, vaan historiaa. Kolmetuhatta vuotta demokraattisia kokeiluja, ja vain kaksisataa 23 vuotta vaaleilla kikkailua. Ja silti me uskomme, että vaalit ovat pyhät. Vaaleissa ei ole mitään pyhää. 24Vaalit ovat vain menetelmä, aristokraattinen menetelmä, jota on yritetty tehdä viimeisten kahdensadan vuoden ajan demokraattisemmaksi, melko hyvällä menestyksellä. Periaatteessa yksi mies, yksi 25 ääni ei ole mitään pyhää. Se on vain satunnaisesti valikoitunut vastaus merkittävään demokraattiseen kysymykseen siihen, miten poliittiset mahdollisuudet jaetaan tasaisesti. Jos demokratia on hallintaa kes- kautta, vaalidemokratia 26kustelun on melkein mykkä: kansalaiset odottavat, kansalaiset kuuntelevat, kansalaiset äänestävät, kansalaiset odottavat uudestaan. Vaalit ovat vanhentunut jäännös 27 eriarvoisista ajoista maailmassa, joka muuttuu koko ajan yhtenäisemmäksi. Vaalit kerran neljässä vuodessa 28 eivät enää riitä maailmassa, jossa informaatio kulkee nopeasti. Maailmassa, jossa teknologia tuo 29 ihmisille valtaa, kansalaiset eivät halua vain äänestää, vaan myös sanoa mielipiteensä. Kausittaiseen delegaatioon ja 30 rankaisemiseen perustuva demokratia on kovaa vauhtia menettämässä oikeutustaan. Elämme kommunikaatioyhteis- jossa on normaalia, että 31kunnassa, ihmiset haluavat osallistua julkiseen keskusteluun yhteiskunnan tulevaisuudesta. On positiivista, että he haluavat ottaa osaa yhteisiin asioihin ja auttaa kehittämään yhteisöjensä tulevaisuutta. Ihmisillä on oikeus äänestää, nyt he 32 vaativat oikeutta tulla kuulluiksi.
Demokratiasta 011 Miten oikeus tulla kuulluksi tulisi järjestää? Meidän täytyy vält- 33 tää sitä, että vain ihmiset, joilla on rahaa, tutkintoja tai kontakteja tulevat kuulluiksi. Menneisyyden virheitä ei pidä toistaa. Uudesta demokratiasta ei missään tapauksessa pitäisi tulla elitististä demokratiaa. Ihmisillä tulisi olla tasa-arvoinen oikeus tulla kuulluiksi. Paras 34 keino tähän on arvonta, eli satunnainen otanta. Arvonta on menetelmä, jonka 35 avulla saadaan edustava satunnaisotos yhteiskunnasta. Siinä missä vaaleista seuraa 36 edustus ominaisuuksien perusteella, arvonta perustuu yhtäläisyyteen. Molemmilla on puolensa: vaalit 37 voivat taata pätevyyden, arvonta takaa enemmän vapautta. Valitut vaihtuvat jonkin ajan kuluttua, eivätkä heidän päätöksensä vaikuta uudelleenvalintaan. Vaalien kaksi avainsanaa: delegaatio ja rangaistus. Arvon- 38 nan kaksi avainsanaa: tasa-arvoisuus ja vaihtuvuus. Jos demokratiassa on kyse poliittisten mahdollisuuksien tasa-ar- 39 voisesta jakamisesta, arvonta takaa sen, että jokaisella on sama mahdollisuus tulla valituksi. Yksi mies, yksi ääni muuttuu 40 nyt muotoon yksi henkilö, yksi mahdollisuus. Arvontaa käytetään yleisesti ny- koko gallupte- 41kydemokratioissa: ollisuus perustuu siihen. Mielipidekyselyt mittaavat sitä, 42 mitä ihmiset ajattelevat kun he eivät ajattele. Olisi paljon mielenkiintoisempaa tietää, mitä he ajattelevat kun heille annetaan mahdollisuus ajatella (James Fishkin). Sattumanvaraiselle ihmisryhmälle annetaan mahdollisuus 43 ajatella, kun he voivat keskustella keskenään sekä asiantuntijoiden kanssa. Ajan kuluttua he päätyvät omiin johtopäätöksiinsä. Tämä on osallistuvan deliberatiivisen demokratian ydin. Osallistuvassa deliberatiivisessa demokratiassa ei ole kyse ää- 44 nestämisestä, vaan keskustelusta. Siinä ei vältellä ristiriitoja, vaan ollaan tekemisissä niiden kanssa. Siinä ei ole kyse samaa mieltä olemisesta vaan erilaisista mielipiteistä. Koska osallistuvassa deliberatiivisessa demokratiassa on kyse 45 sekä onnellisuuden tavoittelusta että onnettomuuden hyväksymisestä, se on kauan kaivattu lisä perinteiseen vaalidemokratiaan. Kirjoittaja on kulttuurihistorioitsija, arkeologi, kirjailija ja G1000-liikkeen perustaja. Hän on kirjoittanut muun muassa teokset Against Elections sekä Kongo ( julkaistu suomeksi, Siltala). Van Reybrouck hoiti Cleveringa-professuuria Leidenin yliopistossa Hollannissa vuosina 2011-2012.
012 Peruste #1 2 2015 väki ja valta PUOLUEIDEN JÄSENMÄÄRÄT LASKEVAT EUROOPASSA UUDELLEEN- ARVIOINNIN PAIKKA Puoluejäsenyyksien määrä vaihtelee suuresti Euroopan maissa. Vaihtelusta huolimatta luvut ovat laskussa lähes jokaisessa tutkitussa maassa 1. Tämä saattaa kertoa siitä, että puolueiden on aika arvioida uudelleen, mitkä ovat 2000-luvulle sopivat järjestäytymisen muodot. ingrid van biezen käännös: matias kauppi Alkuperäinen teksti The decline in party membership across Europe means that political parties need to reconsider how they engage with the electorate on julkaistu London School of Economics and Political Sciencen (LSE) EUROPP-blogissa 6.5.2013. Se on luettavissa osoitteessa: http://blogs. lse.ac.uk/europpblog/2013/05/06/decline-in-party-membership-europe-ingrid-van-biezen/ 1 Teksti perustuu Ingrid Van Biezenin, Peter Mairin ja Thomas Poguntken tutkimukseen puolueiden jäsenmääristä 27 Euroopan maassa.
Puolueiden jäsenmäärät laskevat Euroopassa uudelleenarvioinnin paikka 013 000-luvun alussa Euroopan poliittiset puolueet olivat selvästi kadottaneet kyvyn osallistaa kansalaisia niin kuin ennen. Harva indikaattori osoittaa eurooppalaisessa politiikassa niin selvää suuntaa alaspäin kuin puolueiden jäsenmäärät. Kuvio 1 kertoo puolueisiin kuuluvien äänestysikäisten määrän 27 eurooppalaisessa demokratiassa. Keskimäärin vain 4,7 prosenttia äänioikeutetuista kuuluu johonkin poliittiseen puolueeseen. Maiden välillä on tietenkin suuriakin eroja. HARVA INDIKAATTORI OSOITTAA EUROOPPALAISESSA POLITIIKASSA NIIN SELVÄÄ SUUNTAA ALASPÄIN KUIN PUOLUEIDEN JÄSENMÄÄRÄT. Itävallassa ja Kyproksella prosenttiosuus on suurin, niissä noin 17 prosenttia äänestäjäkunnasta kuuluu yhä johonkin puolueeseen. Toisessa päässä taulukkoa ovat Latvia ja Puola, joissa puolueisiin kuuluu alle prosentti äänioikeutetuista. kuvio 1: puolueisiin kuuluvien ihmisten määrä prosentteina äänestäjäkunnasta 2 2 Luvut Latviasta ovat vuodelta 2004, muiden maiden osalta vuosilta 2007-2009. Tarkempia tietoja: Ingrid van Biezen, Peter Mair ja Thomas Poguntke (2012).
014 Peruste #1 2 2015 Itä-Euroopan maiden osalta luvut ovat huomattavasti alhaisemmat kuin muualla Euroopassa Lähes kaikissa entisissä kommunistisissa maissa prosenttiosuudet ovat alle Euroopan keskitason entisissä kommunistimaissa puolueiden jäsenten osuus äänestäjäkunnasta on vain puolet siitä mitä muualla Euroopassa. Nämä demokratiat ovat suhteellisen uusia ja perinteisiä yhteiskunnallisia jakoja ei voi selkeästi havaita. Suurin osa poliittisista puolueista perustettiin olosuhteissa, joissa puolueet pääsivät käsiksi moderneihin kommunikaatiovälineisiin ja avokätisiin valtionavustuksiin heti perustamisvaiheessa. Tämä on selvästi heikentänyt intoa järjestäytyä suurten massojen poliittisiksi organisaatioiksi myös pitkällä aikavälillä. Puoluejäsenyyksien määrän lasku, joka alkoi viime vuosisadan viimeisellä neljänneksellä, jatkuu selvästi tänäkin päivänä. Kuviosta 2 käy ilmi, että niin absoluuttiset kuin suhteellisetkin jäsenmäärät ovat romahtaneet lähes kaikkialla. Suurimmassa osassa vanhoista demokratioista lasku on ollut huomattava. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa, Ranskassa ja Italiassa puolueet ovat kussakin maassa menettäneet miljoonasta puoleentoista miljoonaan jäsentä viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana, mikä vastaa noin yhdestä kahteen kolmasosaa aiemmasta jäsenkunnasta. Myös Pohjoismaissa puolueet ovat menettäneet noin 50-60 prosenttia jäsenistään. Muissa maissa jäsenkato on ollut lievempi, mutta kaikissa vanhoissa demokratioissa luvut ovat pienentyneet ainakin 25 prosenttia. Keskimäärin jäsenmäärät ovat lähes puolittuneet vuoteen 1980 verrattuna. kuvio 2: puolueiden jäsenmäärän muutos suhteessa äänestäjäkuntaan 1990-luvun lopusta 3 2 1 0-1 -2-3 -4 Slovenia Norja Slovakia Ruotsi Sveitsi Suomi Tšekki Irlanti Belgia Tanska Bulgaria Iso-Britannia Saksa Unkari Portugali Itävalta Kreikka Puola Hollanti Ranska Espanja Italia Viro 3 Tarkempia tietoja: Ingrid van Biezen, Peter Mair ja Thomas Poguntke (2012).
Puolueiden jäsenmäärät laskevat Euroopassa uudelleenarvioinnin paikka 015 ON TÄRKEÄÄ KYSYÄ, ONKO PUOLUEEN JÄSENYYS MUUTTUNUT PROFIILILTAAN JA TYÖNKUVALTAAN NIIN, ETTÄ PUOLUEET EIVÄT ENÄÄ OLE YHTÄ TÄRKEÄ OSA KANSALAISYHTEISKUNTAA KUIN ENNEN. VOI OLLA, ETTÄ NYKYÄÄN PUOLUEIDEN JÄSENISTÄ ON TULLUT VAIN POLIITTISEN LUOKAN ULOMPI KEHÄ. On mielenkiintoista, että vanhat demokratiat ja uudet demokratiat eivät näytä tässä juurikaan eroavan. Myös Itä-Euroopan entisissä kommunistisissa maissa puolueiden jäsenistä on hävinnyt merkittävä osa. Useimmat puolueet näissä uusissa demokratioissa yrittävät vain vakiinnuttaa asemaansa poliittisella kentällä, vahvistamisesta ei kannata edes puhua. Itse asiassa Itä-Euroopan puolueiden jäsenmäärä on suuremmassa laskussa kuin lännessä. Se, että puolueiden jäsenluvut ovat laskeneet myös myöhemmin kuin vain demokraattisten vallankumousten jälkeen, romuttaa olettamuksen, että poliittisiin puolueisiin kuulumattomien suuri määrä olisi vain merkki järjestelmän uutuudesta. Vain Etelä-Euroopasta löytyy poikkeuksia puolueiden jäsenmäärän laskusuuntaukseen: Espanja on ainoa (uusi) demokratia, jossa puolueiden jäsenmäärä on noussut lähes koko ajan demokratiaan siirtymisestä lähtien. Joka tapauksessa myös Espanjassa puolueiden jäsenmäärä on suhteellisen matala, ja se jää alle Euroopan keskitason. Kehityssuunnasta voi päätellä, että puoluejäsenyyden luonne ja merkitys ovat muuttuneet perinpohjaisesti. Puolueiden jäsenmäärä vähenee joka hetki, ja puolueiden jäsenet edustavat laajempaa äänestäjäkuntaa yhä vähemmän niin yhteiskunnallisesti, ammatillisesti kuin ideologisestikin. Julkisella sektorilla työskentelevät ovat useammin puolueiden jäseniä kuin muut. On tärkeää kysyä, onko puolueen jäsenyys muuttunut profiililtaan ja työnkuvaltaan niin, että puolueet eivät enää ole yhtä tärkeä osa kansalaisyhteiskuntaa kuin ennen. Voi olla, että nykyään puolueiden jäsenistä on tullut vain poliittisen luokan ulompi kehä. Ihmisten taustaa, koulutusta tai ammattia tarkasteltaessa puolueisiin kuuluvilla ihmisillä saattaa olla enemmän tekemistä puoluetoimiston tai jopa puolueen virkamiesten ja edustajien kuin perinteisen ruohonjuuritason puoluetoiminnan kanssa. Tämä kertoisi siitä, että poliittisten puolueiden yhteiskunnalliset juuret jos niitä ylipäänsä on löytyvät puolueorganisaatioiden ulkopuolelta, ja ne muodostuvat löyhästi yhtenäisestä joukosta jäseniä ja kannattajia. Siitä huolimatta, että jotkut puolueet ovat pysyneet vahvasti sidoksissa jäsen-
016 Peruste #1 2 2015 järjestöihinsä ja pyrkivät pitämään jäsenensä kiinni päätöksenteossa, suuri osa puolueista on suhteellisen välinpitämättömiä jäsenmääränsä murenemisesta. Jopa ne prosessit, joita ennen hallitsi puolueiden ydinjoukko, kuten ehdokkaiden tai johtajien valitseminen, ovat enenevässä määrin avoimia kannattajille, jotka eivät ole puolueen muodollisia jäseniä. Tämän lisäksi politiikan kentälle on muodostumassa vaihtoehtoisia järjestäytymisen muotoja, kuten vaikka Beppe Grillon ryhmittymä Cinque Stelle, joka turvautuu sosiaaliseen mediaan sekä tapaamisiin ja tähtää kansalaisten yhteiseen järjestäytymiseen sekä demokraattiseen osallistamiseen. Toiset puolueet, kuten Geert Wildersin Vapauspuolue Hollannissa, hylkäävät koko jäsenjärjestelmän ja tähtäävät yleisöön ammattimaisten ja modernien mainoskampanjoiden avulla. Puolueiden jäsenmäärä on pudonnut nyky-euroopan demokratioissa niin alhaiselle tasolle, että siitä ei voi enää päätellä niiden yhteiskunnallista kapasiteettia. Tämä tietenkin johtaa siihen, että kyseenalaistamme puolueiden merkityksen yhdistävänä tekijänä ihmisten
Puolueiden jäsenmäärät laskevat Euroopassa uudelleenarvioinnin paikka 017 Vasemmalla: Susanna Salama Kolme kuuta (1). Öljy kankaalle, 2014. 55.46 cm. Ylhäällä: Susanna Salama Kolme kuuta (2). Öljy kankaalle, 2014 50 x 75 cm ja hallinnon välillä, varsinkin kun myös perinteiset puolueisiin kytköksissä olevat organisaatiot ammattiliitot ja perinteiset kirkot kärsivät ennennäkemättömästä jäsenkadosta. Vaikka poliittisten puolueiden edustajat ovat yhä enemmistössä eurooppalaisissa vaaleissa ja instituutioissa, näyttää siltä, että ne ovat luopuneet pyrkimyksestä olla enemmistön liikkeitä. Nykyisen kriisin ja poliitikkojen ja puolueiden luottamusvajeen keskellä olisi ehkä paikallaan miettiä, minkälaiset poliittisen järjestäytymisen muodot voisivat olla mielekkäitä 2000-luvun edustuksellisessa demokratiassa. Kirjoittaja on vertailevan politiikan tutkimuksen professori Leidenin yliopistossa Hollannissa. lähteet: Ingrid van Biezen, Peter Mair ja Thomas Poguntke (2012) Going going... gone? The Decline of Party Membership in Contemporary Europe. European Journal of Political Research, 51 (1): 24-56.
018 Peruste #1 2 2015 väki ja valta TAANTUVA VAI EDISTYVÄ DEMOKRATIA? VALTIOLLISEN DEMOKRATIA- POLITIIKAN SUUNTAVIIVOJA Suomen valtion demokratiapolitiikka on pyrkinyt selättämään demokratian kriisin kansalaisten poliittista osallistumista lisäämällä. Se ei ole kuitenkaan kyennyt aidosti vahvistamaan demokratiaa ja osallistumismahdollisuuksia. Demokratiapolitiikka on nykyisellään ennemminkin hallitsevien valtasuhteiden ja edustuksellisen järjestelmän legitimoimista kuin demokratian laajentamista kansalaisille. Jos hallitus haluaisi oikeasti laajentaa demokratiaa, se ottaisi käyttöön institutionalisoituja suoran demokratian muotoja. henrik jaakkola
Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja 019 emokratia on ollut pitkään yhteiskunnallisen päätöksenteon ehdoton ihanne ja normi. Käsitteenä se ei ole aivan yksiselitteisesti määriteltävissä, vaan kansanvallan ajatusta sovelletaan eri yhteyksissä hyvin erilaisilla tavoilla. Politiikan tutkijat ovat 1990-luvulta lähtien puhuneet deliberatiivisesta käänteestä. Tällä tarkoitetaan muutosta demokratian ihanteessa, minkä seurauksena kansalaisten osallistumista päätöksentekoon myös vaalien ulkopuolella pidetään vallitsevan politiikan legitimiteetin kannalta välttämättömänä. Deliberatiivisen demokratian keskeinen idea on keskustelulle ja harkinnalle perustuva julkinen päätöksenteko, jossa kaikkien päätöksenteon vaikutuspiirissä olevien ihmisten näkökulmat on huomioitu. Deliberatiivinen käänne on vaikuttanut merkittävästi Suomen viralliseen demokratiapolitiikkaan, toisin sanoen demokratian kehittämiseen tähtääviin valtiollisiin toimenpiteisiin. Toiminnan takana on huoli edustuksellisen demokratian nykytilasta. Kehitystä, jossa äänestysprosentit laskevat, puolueiden jäsenmäärät kutistuvat sekä kansa ja eliitti etääntyvät toisistaan, nimitetään demokratiavajeeksi tai demokratian kriisiksi. Demokratiapolitiikan tulisi parantaa tilannetta lisäämällä kansalaisten poliittista osallistumista. Todellisuus antaa kuitenkin toisenlaisen kuvan nykyisen demokratiapolitiikan vaikutuksista. Useat politiikan tutkijat ovat esittäneet, että demokratian kehittämiseksi tarkoitetut hallinnolliset ja poliittiset toimet eivät ole juurikaan edistäneet demokratiapolitiikan julkilausuttuja tavoitteita (Juujärvi 2011, Setälä 2014, Korvela 2012). Demokratiapolitiikka voisi potentiaalisesti olla edistyksellistä, mutta se voi myös vähentää kansalaisten poliittista osallistumista. demokratiavaje Politiikan, talouden ja kansalaisyhteiskunnan rakenteelliset muutokset ovat aiheuttaneet institutionaalista epävarmuutta edustuksellisissa demokratioissa. Valtioneuvosto pitää suomalaisen demokratian suurimpina haasteina äänestysaktiivisuuden laskemista, yhteiskunnallisesti suuntautuneiden järjestöjen hiipumista ja poliittisen osallistumisen eriarvoistumista (Valtioneuvosto 2014, 9). Kärjistyessään demokratiavaje saattaa muodostaa uhan paitsi päätöksenteon demokraattisuudelle, myös yhteiskuntarauhalle (Juujärvi 2011, 79, 10). Ilmiö liittyy depolitisaation kehitykseen. Yhä useammin päätökset tehdään perinteisen politiikan ulottumattomissa esimerkiksi Euroopan Unionin instituutioiden kaltaisissa ylikansallisissa rakenteissa. Kansainvälisten yhteenliittymien päätöksenteossa toteutuu vain harvoin demokraattisen tilivelvollisuuden periaate. (Setälä 2014, 281.) Myös osittain teknologisesta kehityksestä johtuva päätöksenteon monimutkaistuminen on johtanut käytännössä poliittisen vallan siirtymiseen vaaleilla
020 Peruste #1 2 2015 Susanna Salama Past, present, future. Öljy pahville, 2009. 80x100 cm. valituilta edustajilta virkamiehille sekä heitä avustaville asiantuntijoille. Kansalaismielipidettä saatetaan pitää alikehittyneenä tai olemattomana teknisesti monimutkaisissa kysymyksissä. Tämä koskee myös kansanedustajia, joilla saattaa olla hyvinkin puutteelliset valmiudet päätöksentekoon teknisesti monimutkaisissa kysymyksissä. (Setälä 2014, 280.) Nämä hallinnon muutokset ovat heikentäneet päätöksenteon läpinäkyvyyttä ja päätöksentekijöiden tilivelvollisuutta sekä eriyttäneet kansalaisia ja poliitikkoja toisistaan. Ylikansallisessa päätöksenteossa vaadittava monitasoinen hallinto toteuttaa parlamentaarista tilivelvollisuutta ainoastaan epäsuorasti. (Setälä 2014, 282.) Demokratiapolitiikka on nähty keinona vastata demokratian ja sen legitimiteetin ongelmiin. Sitä onkin tarkas-
Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja 021 teltava kriittisesti siitä näkökulmasta, toteuttaako se tarkoitustaan eli demokratiavajeen vähentämistä. demokratiapolitiikka Kansalaisosallistumisen vahvistaminen alkoi Suomessa 1990-luvulla yksittäisillä hankkeilla. 2000-luvun alussa se liittyi laajaan keskushallinnon uudistukseen: Vanhasen ensimmäisen hallituksen kaudella 2003 2007 se vakiintui tärkeäksi poikkihallinnolliseksi toimintatavaksi. Suomessa on 2000-luvulla tuotettu useita demokratiapoliittisia selvityksiä. Valtioneuvoston tuoreimman selonteon (2014) lähtökohtina olivat vuosina 2003 2007 toteutettu kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelma ja valtioneuvoston periaatepäätökset kansalaisjärjestöjen toimintaedellytyksistä (2007) sekä demokratian edistämisestä Suomessa (2010). Useissa muissakin maissa on käynnistetty vastaavia hallinnollisia uudistusprosesseja ja politiikkaohjelmia vastauksena demokratian kriisiin (Valtioneuvosto 2014, 14 15; Juujärvi 2011, 1). Vuoden 2011 Kataisen hallitus ilmoitti ohjelmassaan pyrkivänsä demokratian kehittämiseen muun muassa demokratiakasvatuksella, kansalaisyhteiskunnan kehityksen seurannalla ja kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta KANE:n toiminnan vakiinnuttamisella. Hallituksen tavoitteena oli hallitusohjelman mukaan myöskin edistää uudenlaisten osallistumismuotojen, kuten neuvoa-antavien kansalaispaneelien sekä muun osallistavan demokratian välineiden kehittämistä. (Valtioneuvosto 2014, 10, 15.) YKSI TÄRKEIMMISTÄ JA KONKREETTISIMMISTA DEMOKRATIAPOLITIIKAN SEURAUKSISTA ON VUONNA 2012 VOIMAAN TULLUT KANSALAISALOITELAKI. KANSALAISALOITTEIDEN POHJALTA KÄYTÄVÄT KAMPANJAT TOTEUTTAVAT SELVÄSTI DELIBERATIIVISEN DEMOKRATIAN IHANNETTA JULKISESTA KESKUSTELUSTA. Edellä kuvattuihin uudistuksiin ja kehitysideoihin viitataan usein demokraattisina innovaatioina. Demokraattisiksi innovaatioiksi määritellään sellaiset instituutiot, joiden tarkoituksena on lisätä tai syventää kansalaisten osallistumista politiikkaan. Ajatuksena on perinteisen edustuksellisen demokratian täydentäminen. (Setälä 2013, 16.) Innovaatioretoriikka on läsnä jo valtiollisen demokratiapolitiikan itsemäärittelyssä, jossa tavoitteeksi on asetettu nimenomaan sellaisten erilaisten demokratiaa parantavien innovaatioiden kehittäminen, jotka voisivat kehittää demokratian toimivuutta oman aikamme vaatimuksia vastaavalle tasolle (Valtioneuvosto 2014, 14.) Yksi tärkeimmistä ja konkreettisimmista demokratiapolitiikan seurauksista on vuonna 2012 voimaan tullut kansalaisaloitelaki. Kansalaisaloitteiden pohjalta käytävät kampanjat toteuttavat selvästi deliberatiivisen demokratian ihannetta julkisesta keskustelusta. Monella tapaa kansalaisaloitteissa toteutuu myös osallistuvan demokratian aja-
022 Peruste #1 2 2015 KANSALAISALOITTEEN SUHDE DEMOKRATIAN LAAJENTAMISEEN EI OLE KUITENKAAN YKSISELITTEINEN. KANSALAISALOITE MAHDOLLISTAA VAATIMUSTEN JA TOIVEIDEN VÄLITTÄMISEN KANSANEDUSTAJILLE, MUTTA NIIDEN KÄSITTELYÄ JA PÄÄTÖKSENTEKOON SOVELTAMISTA EI MÄÄRITELLÄ LAINSÄÄDÄNNÖSSÄ. tus kansalaisista aktiivisina poliittisen agendan määrittelijöinä. Merkittävimmät kansalaisaloitteet painostavat poliitikkoja ja puolueita ottamaan kantaa. Ne myös mahdollistavat kansalaisille asiakysymysten nostamisen politiikan esityslistalle. Kansalaisaloitteen suhde demokratian laajentamiseen ei ole kuitenkaan yksiselitteinen. Kansalaisaloite mahdollistaa vaatimusten ja toiveiden välittämisen kansanedustajille, mutta niiden käsittelyä ja päätöksentekoon soveltamista ei määritellä lainsäädännössä (Kansalaisaloitelaki, 12/2012). Eduskunnalla ei näin ollen ole laillista velvollisuutta käsitellä yhtäkään kansalaisaloitetta suuressa salissa ja sillä on periaatteessa mahdollisuus valikoida käsiteltäviksi ne aloitteet, jotka kansanedustajat kokevat mielekkäiksi. Kansalaisaloite saattaa avata poliittisen lukon ja mahdollistaa sellaisten lakien läpimenon, joiden säätämisen poliittisten ryhmien väliset sopimukset ovat aikaisemmin estäneet. Todiste tästä on tasa-arvoista avioliittolakia esittäneen kansalaisaloitteen läpimeno vuonna 2014. Tälläkin lainmuutoksella oli kuitenkin kansanedustajien tuki takanaan jo ennen kansalaisaloitteen syntymistä. Kansalaisaloite, joka on selvästi hallitusohjelman vastainen, ei käytännössä etene päätöksenteossa. Valtioneuvoston selonteon mukaan tämän kaltaisissa tilanteissa kansalaisosallistuminen uusilla osallistumisareenoilla ei ole vaikuttavaa, minkä seurauksena uuden osallistumisareenan käyttö voi entisestään lisätä kansalaisten tyytymättömyyttä demokratian toimivuutta ja poliittisia päätöksentekijöitä kohtaan (Valtioneuvosto 2014, 21). Demokratiapolitiikassa keskeisintä on kansalaisosallistumisen todellinen vaikutus päätöksentekoon. Vaikutusten arviointia tulee lähestyä tarkastelemalla, mihin päätöksenteon vaiheeseen ne kohdistuvat. Demokraattisia innovaatioita voidaan käyttää päätöksenteon esityslistan eli agendan määrittelyssä, päätöksentekoon liittyvien näkökulmien
Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja 023 esilletuomisessa ja niistä käytävässä keskustelussa sekä lopulta itse päätöksenteossa. Kansalaisaloitteet ovat Suomessa tällä hetkellä väline, jolla kansalaiset voivat vaikuttaa poliittiseen esityslistaan, mutta eivät varsinaiseen päätöksentekoon. demokratiapolitiikan kritiikki Kriittisen arvion mukaan deliberatiivinen demokratia on omaksuttu suomalaiseen demokratiapolitiikkaan käsitteenä vailla sisältöä. Valtion näkökulmasta demokratiapolitiikka on edustuksellisen järjestelmän mahdollinen täydentäjä, jonka avulla nykyisen hallinnon oikeutus ja hyväksyttävyys voidaan turvata. Vaikka deliberatiivisen demokratian keskeiset periaatteet näkyvät demokratiapolitiikassa, eivät ne ole kriitikoiden mukaan johtaneet juurikaan uudistuksiin. (Juujärvi 2011.) Kansalaisaloitelaki on merkki valtiollisen demokratiapolitiikan kehityksestä, mutta kritiikin ydin on pysynyt ajankohtaisena. Parhaimmillaan demokraattisen deliberaation menetelmät kehittävät ja luovat keskustelua ja harkintaan perustuvaa osallistumista. Niihin osallistuvien kansalaisten poliittinen ymmärrys kehittyy, mutta laajempaan yleisöön tuo kehitys ei heijastu. Osallisuutta lisäävät uudet menettelyt kuulostavat vakuuttavilta, mutta ne eivät ole vaikuttavia. Deliberatiivisten kansalaisfoorumien tuottamat ohjeistukset ohitetaan vähin äänin eivätkä ne ole lähes koskaan osa virallista päätöksentekoprosessia (Setälä 2014, 290). Tulkintani on, että deliberatiivisen demokratian menetelmät vastaavat pitkälti olemattomaan ongelmaan. Kansalaisten yksisuuntaisen kuulemisen vähyys ei todennäköisesti ole ongelma. Sen sijaan järjestelmässämme korostuu kansalaisten poliittisten vaatimusten kuuntelemisen ja toteuttamisen eli politiikan responsiivisuuden vähäisyys. Pelkkä korvien avaaminen ei tee politiikasta responsiivista, jos teot puuttuvat (Juujärvi 2011, 80). Nykyisen demokratiapolitiikan keinot vastaavat demokratiavajeeseen tyypillisesti ainoastaan sellaisin tavoin ja päämäärin, jotka varsinaiset päätöksentekijät voivat hyväksyä (Setälä 2014, 291). Demokraattisten innovaatioiden käyttö on ollut satunnaista ja ylhäältä alaspäin johdettua, eikä kansalaislähtöistä ja kansalaisyhteiskuntaa tukevaa (Setälä 2014, 290). Nykyisellään valtiovalta asettaa kansalaiset ikään kuin konsultin rooliin aktiivisen kansalaisosallistumisen mahdollistamisen sijaan. Demokratiapolitiikan perimmäinen ongelma onkin, että siinä on kyse osallistamisesta, ei osallistumisesta: kansalaiset osallistuvat silloin kun hallinto haluaa heidän osallistuvan. Demokratiasta tulee tämän seurauksena kansalaisten omaehtoisen toiminnan sijaan epäpoliittinen hallinnon osa-alue, jota monitoroidaan ja mitataan hallinnon tarpeisiin. Carolyn Hendriks puhuu demokraattisesta sopasta : samalla kun vaaleilla valittujen edustajien rooli kutistuu, joudutaan kehittämään uusia keinoja päätöksenteon legitimoimiseksi (Setälä 2014, 281). Depolitisaatio heikentää kansalaisten motivaatiota ja kykyä osallistua politiikkaan, mikä johtaa negatiiviseen kierteeseen: päätöksentekijät voivat perustella epädemokraattista kehitystä kansalaisten heikentyneellä
024 Peruste #1 2 2015 poliittisella ymmärryksellä, mikä taas entisestään ruokkii juuri kyseistä kehitystä. Demokratiapoliittiset toimet, esimerkiksi deliberatiiviset kansalaisfoorumit, voivat olla yksi elementti tässä demokraattisessa sopassa. Niiden roolia voisi kuvata seuraavasti: 1) Uuden verkostomaisen hallinnan muodot lisäävät tarvetta demokratialle ja avoimuudelle. 2) Päätöksentekijät vastaavat tarpeeseen deliberatiivisilla kansalaisfoorumeilla. 3) Kansalaisfoorumeita ei kytketä poliittiseen järjestelmään, mutta ne legitimoivat silti harjoitettua politiikkaa. 4) Uudistuneen legitimiteetin seurauksena depolitisaatioon johtavat uuden verkostomaisen hallinnan muodot eivät joudu kyseenalaistetuksi ja kasvattavat edelleen demokratian ja avoimuuden tarvetta. Demokratiapolitiikan todellisena tarkoituksena voikin nähdä demokratian syventämisen sijaan vallitsevien valtasuhteiden ja nykyisen edustuksellisen demokratian legitimiteetin vahvistamisen. Paul-Erik Korvela kirjoittaa: Kyynikko voisi myös väittää, että [demokratiapoliittisten] hankkeiden taustalla ei ole niinkään aito huoli kansalaisten osallistumismahdollisuuksien parantamisesta vaan pikemminkin kyse on legitimiteetin tuottamisesta hallinnolle. Susanna Salama The Blues Monkey. Diptyykki. Öljy kankaalle 2007. 2x 140x55 cm.
Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja 025 Alati alenevat äänestysprosentit laskevat hallinnon legitimiteettiä, joten hallinto kehittelee uusia tapoja osallistaa ihmisiä nostaakseen järjestelmän legitimiteettiä. Tässä katsannossa uusien osallistumistapojen nousun voisi liittää mm. globalisaation mukanaan tuomaan demokraattisten hallitusten lisääntyvään impotenssiin ja sen aiheuttamaan mahdolliseen legitimiteettikriisiin, jota monet tutkijat ovat povanneet. (Korvela 2012.) Demokratiapolitiikka näyttäytyy siis useille sitä tutkineille pikemminkin keinona pönkittää nykyisiä valtarakenteita kuin luoda uutta, kattavampaa demokratiaa kansalaisia varten. Julkilausuttujen tavoitteiden ja toteutettujen toimenpiteiden välillä on merkittävä ristiriita. Pahimmillaan toimenpiteet johtavat demokraattisten instituutioiden heikkenemiseen sekä kasvattavat kansalaisten ja päätöksentekijöiden välistä kuilua. Seuraavassa luvussa esitän näkemykseni siitä, miten pystyttäisiin luomaan tarkoituksenmukaisempaa valtiollista demokratiapolitiikkaa. osallistuvan demokratian yhteiskunta: demokratiapolitiikan potentiaali Jos demokratiapolitiikan halutaan olevan tarkoituksensa mukaista, on edellä esitelty kritiikki huomioitava. Demokratiavajeeseen tarkoituksenmukaisesti vastaavan toiminnan tähtäimessä on oltava osallistuvan demokratian yhteiskunta. Demokratiapolitiikan tulisi toteuttaa deliberatiivisen ja osallistuvan demokratian tavoitteita konkreettisesti eikä pelkästään retorisella tai idealisti-
026 Peruste #1 2 2015 SUORA DEMOKRATIA EI NYKYÄÄNKÄÄN OLE EDUSTUKSELLISEN DEMOKRATIAN VASTAKOHTA, VAAN SAATTAA OLLA DEMOKRAATTISEN EDUSTUKSEN TOIMIVUUDEN EDELLYTYS. EDUSTUKSELLISEN DEMOKRATIAN PERUSAJATUS ON, ETTÄ KANSALAISET DELEGOIVAT PÄÄTÖSVALTAANSA KANSANEDUSTAJILLE, MUTTA SÄILYTTÄVÄT MAHDOLLISUUTENSA VALVOA NÄIDEN TOIMIA JA TARVITTAESSA VAIKUTTAA NIIHIN. sella tasolla. On luovuttava satunnaisiin kokeiluihin ja pilotteihin perustuvasta hallinnoinnista ja ryhdyttävä aidosti uudistamaan instituutioita ja tarjoamaan pysyviä osallistumisen mahdollisuuksia. Uusi verkostomainen hallinta haastaa demokratian kentän kokonaisuudessaan siksi edustuksellista demokratiaa on avattava, jotta vaalidemokratiassa toteutuisi poliittisen tilivelvollisuuden periaate. Osallistuvan demokratian yhteiskunnassa avoin poliittinen deliberaatio on elimellinen osa yhteiskunnallista päätöksentekoa ja parhaimmillaan se yhdistää edustuksellisen, suoran ja deliberatiivisen demokratian. Demokratiapolitiikka on puutteistaan huolimatta tuottanut merkittävän uudistuksen: valtiollisen kansalaisaloitteen. Sen voidaan nähdä edustavan sekä osallistuvaa että deliberatiivista demokratiaa, mutta työkalu ei ole vielä valmis. Kansalaisaloite nykyisessä muodossaan kärsii velvoittamattomuudesta ja heikosta institutionalisoinnista. Mikäli kansalaisaloitteesta ei saada vaikuttavampaa, saattaa koko ajatus kansalaisten osallistamisesta kansalaisaloitteilla kääntyä itseään vastaan (Valtioneuvosto 2014, 21). Paras ratkaisu kansalaisten aidon osallistumisen takaamiseksi poliittisessa päätöksenteossa olisikin nähdäkseni perinteisen suoran demokratian käyttöönottaminen. Tämä tarkoittaisi ennen kaikkea kansalaisaloitteiden pohjalta järjestettäviä sitovia kansanäänestyksiä. Suora demokratia ei ole uutta demokratiaa tai demokratiainnovaatio. Suomessa suoraa demokratiaa ovat vaatineet esimerkiksi sosialidemokraatit Forssan ohjelmassa vuonna 1903. 1900-luvun alun sosiaalidemokraattiselle työväenliikkeelle suora demokratia oli osa laajempaa kansalaisoikeuskamppailua, johon perustui myös vaatimus yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta. Suora demokratia ei nykyäänkään ole edustuksellisen demokratian vastakohta, vaan saattaa olla demokraattisen edustuksen toimivuuden edellytys. Edustuksellisen demokratian perusajatus on, että kansalaiset delegoivat päätösvaltaansa kansanedustajille, mutta säilyttävät mahdollisuutensa valvoa näiden toimia ja tarvittaessa vaikuttaa niihin. Voidaan perustellusti epäillä, että nyky-yhteiskunnassa päätöksentekovallan delegointi on mennyt liian pitkälle. Kansanäänestykset palauttaisivat responsiivisuuden demokraattiseen politiikkaan varmistaen kansalaisten mahdollisuuden vaikuttaa edustajiensa toimintaan.
Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja 027 Mahdollisuus edustajien poliittisia päätöksiä kumoaviin kansanäänestyksiin (niin sanotut hylkäävät äänestykset tai kansalaispäätökset) lisää päätöksenteon konsensuaalisuutta ja mahdollisesti myös deliberaatiota edustuksellisilla foorumeilla, sillä päätöksentekijät haluavat välttää nämä äänestykset ja huomioivat siksi paremmin kansalaisten näkemykset. Kansanäänestykset kannustaisivat edustajia perustelemaan omat päätöksensä julkisesti saadakseen näkemyksensä läpi. Kun deliberatiiviset kansalaisfoorumit yhdistetään rutiininomaisesti kansanäänestyksiin, ne tarjoavat äänestäjille mahdollisuuden ehdotusten puolesta ja vastaan esitettyjen argumenttien puntaroimiselle. Tämä vähentäisi poliittisen ristiriidan luonnetta pelkästään hallituksen ja opposition välisenä kiistelynä. (Setälä 2014, 299.) Demokratiapolitiikan on palveltava tarkoitustaan. Jos ongelmana on kansalaisten heikko kiinnittyminen poliittiseen järjestelmään ja demokraattisen päätöksenteon heikkenevä legitimiteetti, on syytä pohtia nimenomaan tapoja kiinnittää kansalaiset vahvemmin poliittiseen järjestelmään. Nykyisellään demokratiapolitiikka pyrkii kiertämään ongelman luomalla legitimiteettiä katteettomalla lupauksella laajenevasta demokratiasta tilanteessa, jossa politiikka on pikemminkin vetäytymässä kansalaisten ulottumattomiin. Ruostunutta rakennetta kannattaa vahvistaa uusilla ja kestävämmillä osilla, ei maalata ruosteen päälle. Kirjoittaja on politiikan tutkimuksen opiskelija Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulussa. lähteet: Juujärvi, Joonas (2011) Deliberatiivinen näkökulma suomalaiseen demokratiapolitiikkaan. Pro gradututkielma. Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulu, Tampere. Paul-Erik Korvela (2012) Uuden osallistumisen tavat saattavat heikentää demokratiaa. Politiikasta.fi 30.11.2012. [http://politiikasta.fi/article/uudet-osallistumisen-tavat-saattavatheikent%c3%a4%c3%a4-demokratiaa]. Tarkistettu 12.1.2015 Setälä, Maija (2003) Demokratian arvo. Gaudeamus, Helsinki. Setälä, Maija (2009) Puolueet ja deliberatiivinen demokratia. Teoksessa Rauli Mickelsson (toim.) Puolueiden tulevaisuus. Oikeusministeriön julkaisu 2009:6, Helsinki. Setälä, Maija (2013) Demokratian uudet muodot. Teoksessa Uusi ja vanha demokratia. Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan julkaisu 7/2013. Setälä, Maija (2014) Mihin deliberatiivista demokratiaa tarvitaan tulevaisuudessa? Teoksessa Rauli Mickelsson (toim.) Poliittinen vaikuttaminen tulevaisuudessa. Turun yliopisto, Turku. Suomen laki (12/2012) Kansalaisaloitelaki. Valtioneuvoston demokratiaverkosto ja oikeusministeriö (2014) Avoin ja yhdenvertainen osallistuminen. Valtioneuvoston demokratiapoliittinen selonteko 2014. [http://oikeusministerio.fi/fi/ index/valmisteilla/kehittamishankkeita/demokratiapoliittinenselonteko.html]. Tarkistettu 12.1.2015.
028 Peruste #1 2 2015
Taantuva vai edistyvä demokratia? Valtiollisen demokratiapolitiikan suuntaviivoja 029 Vasemmalla: Susanna Salama Godfrey - Yö. Öljy kankaalle 2006. 140 x 65 cm Ylhäällä: Susanna Salama Yksityiskohta teoksesta.
030 Peruste #1 2 2015 väki ja valta KEHOSI EI OLE SINUN - VALTIO JA RUUMIILLISEN ITSEMÄÄRÄÄMIS- OIKEUDEN MONOPOLI Yksilön itsemääräämisoikeuden rajoittaminen on perusteltua, jos yksilö uhkaa muiden turvallisuutta. Suomen nykyinen translaki loukkaa kuitenkin ihmisten itsemääräämisoikeutta perusteetta ja pitää yllä epäsuoraa väkivaltaa. Laki vaatii muun muassa lisääntymiskyvyttömyyttä edellytyksenä juridisen sukupuolen muuttamiselle. riikka yrttiaho
Kehosi ei ole sinun - valtio ja ruumiillisen itsemääräämisoikeuden monopoli 031 äkivallasta keskusteltaessa tarkoitetaan usein nimenomaan suoraa väkivaltaa, joka kohdistuu välittömästi johonkin ihmiseen. Suomessa valtiollinen väkivalta ei tavallisesti ole kovin yleinen keskustelunaihe ja silloin kun on, keskustelu koskee usein esimerkiksi asevelvollisuuden ja armeijan oikeutusta tai poliisin puuttumista mielenosoituksiin. Valtiollisen väkivallan käsitettä voi kuitenkin soveltaa myös laajemmin yksilön itsemääräämisoikeuteen: siihen, kuinka paljon valtio tai yhteiskunta sanelee, miten kukin saa käyttää kehoaan sekä määritellä kehoaan ja identiteettiään. Yksilön itsemääräämisoikeuden rajoittaminen on perusteltua joissain tilanteissa, kuten esimerkiksi silloin kun yksilö uhkaa muiden turvallisuutta. Valtio rajoittaa kuitenkin itsemääräämisoikeutta myös tilanteissa, joissa ihminen ei ole uhka muiden tai itsensä turvallisuudelle ja jossa rajoittamiselle ei ole tarpeeksi painavia perusteita. Maailman terveysjärjestö WHO julkaisi vuonna 2005 ensimmäisen Maailman väkivalta- ja terveysraporttinsa. Raportissa puhutaan väkivallasta ja sen määritelmistä laaja-alaisesti. WHO:n mukaan väkivalta määritellään fyysisen voiman tai vallan tahalliseksi käytöksi tai sillä uhkaamiseksi, joka kohdistuu ihmiseen itseensä, toiseen ihmiseen tai ihmisryhmään tai yhteisöön ja joka johtaa tai joka voi hyvin todennäköisesti johtaa kuolemaan, fyysisen tai psyykkisen vamman syntymiseen, kehityksen häiriytymiseen tai perustarpeiden tyydyttymättä jäämiseen. Myös yhteisön harjoittama väkivalta sisältyy määritelmään, jolloin WHO:n väkivaltamääritelmä on käyttökelpoinen myös yhteiskunnissa esiintyvän rakenteellisen väkivallan arvioinnissa. yhteiskunnan rakenteellinen ja epäsuora väkivalta Rakenteellinen väkivalta sisältää epäsuoran väkivallan, jota sosiaaliset ja yhteiskunnalliset rakenteet ja asenteet ylläpitävät. Kehollisen itsemääräämisoikeuden rajaaminen tilanteissa, joissa kanssaeläjien turvallisuus ei sitä varsinaisesti vaadi, on juuri epäsuoraa väkivaltaa. Yksi räikeimmistä tällaisen itsemääräämisoikeuden rajoittamisen muodoista Suomessa liittyy juridisen sukupuolen määrittelyyn. Nykyinen voimassaoleva laki ei anna ihmiselle oikeutta määrittää itse juridista sukupuoltaan ja laki edellyttää edelleen lisääntymiskyvyttömyyttä ehtona juridisen sukupuolen muuttamiselle. Mikäli haluat siis korjata juridisen sukupuolesi vastaamaan sitä sukupuolta, jota koet olevasi, kohtalosi on pakkosterilisaatio. Suomen lisäksi laki pakkosterilisaatiosta on voimassa 23 muussa Euroopan maassa. Lisääntymiskyvyttömyyden todistamisen rinnalla juridisen sukupuolen muuttaminen edellyttää lääketieteellistä selvitystä, joka todistaa henkilön edustavan toista sukupuolta. Pelkkä kahteen jaotellun sukupuolen edusta-
032 Peruste #1 2 2015 Susanna Salama Hendrix. Öljy pahville 2010. 100x80 cm.
Kehosi ei ole sinun - valtio ja ruumiillisen itsemääräämisoikeuden monopoli 033 Susanna Salama John Coltrane. Öljy kankaalle, 2011. 140x85cm
034 Peruste #1 2 2015 PAKKOSTERILISAATIO YHDISTETÄÄN YLEENSÄ EUGENIIKKAAN JA FASISTISIIN YHTEISKUNTAMALLEIHIN, MUTTA JOSTAIN SYYSTÄ TRANSSUKUPUOLISTEN KOHDALLA SE ON SUOMESSA EDELLEEN HYVÄKSYTTÄVÄÄ JA SALLITTUA. misen määrittely on jo sinänsä ongelmallista, ja on epäselvää, mitä kaikkea tämä lääketieteellinen selvitys pitää sisällään. Koko sukupuolen juridinen määrittely on erittäin medikalisoitunut, mikä syrjii erityisesti transsukupuolisia ja rajoittaa yksilöiden vapaata määrittelyä omasta kehostaan ja sukupuolestaan. Pakkosterilisaatio yhdistetään yleensä eugeniikkaan ja fasistisiin yhteiskuntamalleihin, mutta jostain syystä transsukupuolisten kohdalla se on Suomessa edelleen hyväksyttävää ja sallittua. Ruotsissa lakia muutettiin vuonna 2013 transjärjestöjen ja muiden aktiivitahojen pitkäaikaisen painostuksen jälkeen. Suomessa esimerkiksi Seta, Amnesty sekä Trasek ovat aktiivisesti ajaneet niin kutsutun translain muutosta, mutta uutta lainsäädäntöä ei olla saatu aikaan. Translain uudistusta ei edelleenkään ole käsitelty eduskunnassa, vaikka sosiaali- ja terveysministeriö käynnisteli uudistusprosessia jo vuonna 2013. Tällä hetkellä lain käsittely on jumiutunut ja sitä tuskin tullaan enää käsittelemään ennen hallituksen ja eduskunnan vaihtumista, jolloin asia mahdollisesti joudutaan aloittamaan taas alusta. Aiemmin mainittuun WHO:n väkivallan määrittelyyn sisältyy myös maininta kulttuurisesti hyväksytystä väkivallasta, mitä ei välttämättä kuitenkaan kulttuuristen tai uskomuksellisten syiden vuoksi mielletä aina varsinaiseksi väkivallaksi. Tällaiseksi väkivallaksi voidaan lukea esimerkiksi lasten ruumiillinen kurittaminen tai puolison lyöminen, jotka ovat olleet ja ovat edelleen monen mielestä hyväksyttyjä väkivallan muotoja. Sterilisaatiovaatimus ja muut nykyisen translain ongelmat liittyvät kulttuurisesti hyväksyttyyn väkivaltaan: transsukupuolisten oikeuksien toteutumista hidastavat vallitsevat sukupuolikäsitykset, suoranainen transfobia ja asioista päättävien tahojen tiedonpuute. Sukupuoli mielletään edelleen varsin yleisesti biologiaan sidottuna ominaisuutena ja sukupuolijako on paitsi juridisesti, myös yleisten käsitysten mukaan vahvasti kaksijakoinen, vaikka tuskin kukaan edustaa täysin pelkkää perinteistä naisen tai miehen ideaa. Tietoa sukupuoli-identiteeteistä, sukupuolten moninaisuudesta ja sukupuolivähemmistöjen vakavasta syrjinnästä on saatavilla valtavasti, mutta tietoa ei sovelleta päätöksenteossa tarpeeksi, vaan päätöksentekijät luottavat osittain vanhentuneeseen tietoon. Transsukupuolisuutta käsitellään medikalisoituneesta näkökulmasta, minkä lisäksi esiintyy paljon tunnepohjaista argumentointia: tämä siitäkin huolimatta, että sukupuolentutkimus on virallinen tieteenala, jossa tutkimusta tehdään tieteellisin menetelmin.