Tutkimus ja opetus Puoli vuosisataa lääketieteen tutkimusta Suomessa Lauri Saxén Päättynyt vuosisata, etenkin sen jälkimmäinen puolisko, oli tieteiden ennen kaikkea luonnontieteiden huiman kehityksen ja mullistuksen aikaa, jossa tulevien saavutusten ennustaminen ei lyhyelläkään aikavälillä ollut mahdollista. Lääketieteen kehitys Suomessa on luonnollisesti noudattanut globaalista kehitystä, mutta ehkä pienessä, kielellisesti suppeassa ja Euroopan äärilaidoilla asustavassa tiedeyhteisössä tapaa myös erityispiirteitä ja omaleimaisia kehityskaaria. Näitä pyrin seuraavassa hahmottamaan todeten kuitenkin miten vaikeata on itse eletyn lähihistorian pohdinta. Siinä sekoittuvat etäiset muistikuvat ja kokemukset vuosien saatteessa muuttuneisiin käsityksiin ja jälkiviisauteen. Näitä elementtejä ei helpolla voi erottaa toisistaan. Artikkeli on lyhennelmä ja mukaelma tekijän samannimisestä kirjoituksesta, joka on julkaistu Sigrid Juséliuksen Säätiön 50-vuotisjuhlakirjassa 1999. Kahden raskaan sodan uuvuttamassa Suomessa eivät tiede ja tutkimus 1940-luvulla saattaneet olla priorisoituja, kun voimat oli keskitettävä maan jälleenrakentamiseen ja normaalien olojen palauttamiseen. On suoranainen ihme, että vuoden 1948 vaikeassa poliittisessa ja taloudellisessa tilanteessa perustettiin 12 huippututkijan ja -taiteilijan Suomen Akatemia symboloimaan henkistä jälleenrakennushalua. Sodat toivat myös radikaalin muutoksen Suomen kansainvälisiin tiedesuhteisiin. Tämä toteutui erityisen selkeästi lääketieteen aloilla. Hyvästi Eurooppa. Aina 1940-luvun puoliväliin saakka oli Suomen lääketiede vahvasti kytköksissä eurooppalaisiin tutkimusperinteisiin ja monet johtavat lääketieteen tutkijamme olivat saaneet osan koulutustaan Keski-Euroopassa, lähinnä saksankielisissä maissa. Näin myös sekä henkilökohtaiset että institutionaaliset suhteet rakentuivat luonnollisesti ensi sijassa Saksaan, jossa lääketiede oli ollut korkealla tasolla jo 1800-luvulta asti. Kun sekä poliittiset että sivistykselliset siteemme Keski-Eurooppaan ja Saksaan katkesivat, oli myös tiedeyhteisömme orientoiduttava uudelleen. Saksan kielen tilalle oli hankittava tieteen uusi kieli englanti, jolloin entinen unohtui. Tästä välttämättömyydestä seurasi myös väistämätön aukko uuden tutkijapolven tietämyksessä. Monet 1920- ja 1930-lukujen merkittävät saavutukset jäivät meillä kuten muuallakin maailmassa kielitaidon puutteessa tuntemattomiksi ja jouduttiin osin keksimään uudestaan. Menetelmät tietenkin olivat uudet, mutta moni uutena esitetty havainto ja dogmi löytyy aikaisemmasta saksankielisestä kirjallisuudesta selkeästi esitettynä ja kirkkaasti ajateltuna. Tieteemme murrosta 1940- ja 1950-luvuilla korosti myös omien tutkimusperinteittemme katkeaminen monella alalla. Vanhempi polvi oli kärsinyt lähes vuosikymmenen kestäneestä tutkimuskatkoksesta eikä hevin pystynyt siirtämään viestikapulaa nuoremmille. Saattoi olla eduksi, että tietyt vanhat paradigmat ja insti- Duodecim 2000; 116: 963 70 963
tuutiot tässä katkoksessa hämärtyivät ja antoivat tilaa uusille, mutta uskon, että monessa tapauksessa tradition katkeaminen hidasti tutkimuksemme toipumista. Sodanjälkeisten routavuosien eristäytyneisyyttä ja perinteisiin syntyneen aukon haittoja lievensivät merkittävästi läheiset suhteemme Pohjoismaiden erityisesti Ruotsin tiedeyhteisöihin. Pohjoismaisissa kongresseissa ja muissa tilaisuuksissa toivotettiin suomalaiskollegat aina tervetulleiksi, ja niissä avautuivat ikkunat läntiseen maailmaan. Tuolloin solmitut läheiset työja ystävyyssuhteet muodostuivat tärkeiksi tutkimuksemme uudelleen orientoitumisen kannalta. On perin tärkeätä, että emme globalisoitumisen huumassa unohda näitä siteitä. Suuntana Yhdysvallat. Ennen 1940-lukua vain ani harva suomalaistutkija oli etsinyt yhteyksiä Atlantin takaa ja vielä harvempi oli siellä aktiivisesti harjoittanut tutkimustyötä. Nyt käännettiin katseet raunioituneesta Euroopasta Yhdysvaltoihin, jossa etenkin luonnontieteet olivat kehittyneet nopeasti ja yltivät parempiin saavutuksiin kuin vanhalla mantereella. Tätä heijastaa selkeästi lääketieteen Nobelin palkintojen jakauma (kuva l). Oli selvää, että nuo saavutukset ja niiden takana olevat erinomaiset tutkimuslaitokset houkuttelivat nuoria suomalaistutkijoita uudelle mantereelle, ja matkustushalua lisäsi myös rahoituksen järjestyminen. Vuonna 1953 käynnistynyt mittava ASLA Fulbright -ohjelma vei ennen pitkään satoja suomalaisopiskelijoita ja -tutkijoita Yhdysvaltoihin. Lääketieteen kannalta vielä tärkeämmäksi muodostui National Institute of Healthin rinnalle viisi vuotta myöhemmin syntynyt Fogarty International Center. Tämä rahoitus mahdollisti vuosittain 5 6 suomalaistohtorin pitempiaikaisen työskentelyn Yhdysvaltain johtavissa keskuksissa. Kun vuonna 1983 suoritettiin kattava kyselytutkimus varttuneiden suomalaisten lääkäritutkijoiden jatko-opiskeluista, todettiin, että lähes puolet oli toiminut pidemmän aikaa Yhdysvalloissa. Fogarty-ohjelmaan osallistuneiden lääkäritutkijoiden seuranta osoitti selkeästi tämän koulutuksen merkityksen. Ensimmäiset 52 apurahan nauttijaa olivat vuoteen 1983 mennessä sijoittuneet erinomaisesti: 36 oli päätynyt kotimaisen oppituolin haltijaksi ja kymmenen akateemisten sairaaloiden ylilääkäreiksi (Saxén 1987). Sanomattakin on selvää, että nämä johtavat tutkijat toivat Suomeen alan uusimman tiedon ja taidon lisäksi myös yhdysvaltalaisen tutkimuskulttuurin. Aiheetonta ei ole kysyä, missä määrin suomalainen tutkimus tässä huumassa menetti viimeisetkin eurooppalaisen tradition rippeensä ja omaleimaisuutensa. Yhdentyvässä Euroopassa olemme kuitenkin osittain palaamassa kulttuurimme synnyinsijoille ja yhteydet vanhan mantereen kukoistaviin tutkimuslaitoksiin ovat palaamassa. Kasvun kausi Rinnan uuden orientoitumisen kanssa alkoi suomalaisen lääketieteellisen tutkimuksen nopea kasvu, josta kertovat uudet tiedekunnat ja tutkimuslaitokset, tutkijoiden määrän ja tuotannon kasvu sekä lisääntynyt rahoitus. Näistä esitän vain esimerkinomaisia tietoja. Lisääntyvät tutkimuslaitokset. Aina vuoteen 1943 asti oli Helsingin yliopiston lääketieteellinen tiedekunta laitoksineen käytännöllisesti katsoen ainoa paikka, jossa harjoitettiin akateemista tutkimusta. Mainittuna vuonna toimintansa aloittanut Turun yliopiston lääketieteellinen tiedekunta sai myöhemmin rinnalleen Oulun (1958), Kuopion (1972) ja Tampereen (1972) tiedekunnat, joilla kaikilla oli suhteellisen hyvät resurssit. Nopeassa tahdissa syntyneisiin uusiin professorinvirkoihin etsiytyi nuori, ennakkoluuloton tutkijapolvi, joille vanhoissa yliopistoissa avautui virkoja perin hitaasti. Uudet tiedekunnat eivät kuitenkaan kummemmin erikoistuneet, ja niistä muodostui lähinnä Helsingin kaltaisia, laaja-alaisia lääkärikouluja. Tutkimuksessa on kuitenkin hitaasti tapahtunut tiettyä profiloitumista, kuten ilmenee tiedekuntien ilmoittamista painoaloista (Suomen Akatemia 1997a). Tämä ei kuitenkaan liene niinkään suunnitelmallista vaan seurausta muutamien voimakkaiden tutkijahahmojen sijoittumisesta uusiin yliopistoihin. Parantunut kommunikaatio ja yhteistyö tiedekuntien välillä ovat myös edistäneet hajautettujen resurssien kokonaishyödyntämistä, mutta yhä edelleen pienen maan viisi kloonattua tiede- 964 L. Saxén
80 70 Yhdysvallat Eurooppa 60 50 40 30 20 10 0 1901 1909 1917 1925 1933 1941 1949 1957 1965 1973 1981 1989 1997 1905 1913 1921 1929 1937 1945 1953 1961 1969 1977 1985 1993 Kuva 1. Lääketieteen Nobelin palkintojen kumulatiivinen kertyminen eurooppalaisille ja yhdysvaltalaisille tutkijoille vuosina 1901 98. kuntaa harjoittavat liikaa päällekkäistä, sirpaloitunutta tutkimusta. Myös nuorten tutkijoiden koulutus kärsii opettajavoimien hajasijoituksesta. Tässä yhteydessä on myös herätetty kysymys, missä määrin vanha tiedekuntajako vastaa tämän päivän tarvetta ja olisiko syytä luoda yli tiedekuntarajojen ulottuvia tutkimusja opetuslaitoksia. Lääketieteellisten tiedekuntien rinnalle kehittyi 1950-ja 1960-luvuilla eri rahoituslähteiden tukemina useita aktiivisia sektoritutkimuslaitoksia, jotka palvelututoiminnan ohella tuottivat korkeatasoista tutkimusta. Näistä mainittakoon Wihurin tutkimuslaitos, Suomen Punaisen Ristin Veripalvelu, Suomen Syöpärekisteri ja Lääketieteellinen Tutkimuslaitos Minerva. Jo vuonna 1910 perustettu Valtion Seerumlaboratorio, myöhemmin Kansanterveyslaitos, kehittyi puhtaasta palvelulaitoksesta merkittäväksi tutkimuskeskukseksi, jonka monipuolisesta ja kansainvälisesti arvostetusta tutkimuksesta mainittakoon merkittävät rokotetutkimukset, laajat suomalaiseen tautiperintöön kohdistuvat työt ja osin SPR:n Veripalvelun kanssa yhteistyönä toteutetut mittavat interferonitutkimukset. Tutkimuksen laajuus ja laatu. Suomen lääketieteellisen tutkimuksen kokonaisvolyymin kehittymistä on varsin vaikea mitata numeroin, sillä jo määritelmät ja alan hämärtyvät rajat saattavat vääristää tällaisen arvion tuloksia. Alan kehityksen indikaattoriksi olen siksi valinnut viidessä lääketieteellisessä tiedekunnassamme hyväksyttyjen väitöskirjojen vuosittaisen määrän, jonka arvelen heijastavan niin yliopistollisen kuin sektoritutkimuksenkin volyymin muutoksia (kuva 2). Vielä vaikeampia ovat kansainväliset kvantitatiiviset vertailut, joista kuitenkin yksi esimerkki. Pohjoismainen vertailu vuosilta 1981 92 osoitti Ruotsin johtavan niin julkaisujen lukumäärässä kuin viittausluvuissakin. Suomi sijoittui näissä vertailuissa samalle tasolle Tanskan ja Norjan kanssa. Tilanne oli samankaltainen niin kliinisessä lääketieteessä kuin biolääketieteessäkin (Pettersson ja Sariola 1995). Suomen Akatemian keräämien indeksitietojen perusteella näyt- Puoli vuosisataa lääketieteen tutkimusta Suomessa 965
200 180 160 140 120 100 80 60 40 20 Tampere Kuopio Oulu Turku Helsinki 0 1945 1949 1950 1954 1955 1959 1960 1964 1965 1969 1970 1974 1975 1979 1980 1984 1985 1989 1990 1994 1995 Kuva 2. Suomalaiset lääketieteen väitöskirjat 1945 97 yliopistoittain (vuosittaiset keskiarvot viisivuotiskausittain) (KOTA-tietokanta 1998, Ignatius 2000). tää Suomen julkaisuaktiivisuus kasvaneen viime vuosina ja suomalaistutkijat saavat yhä useammin tuotteensa julkaistua hyvissä tai erittäin hyvissä kansainvälisissä sarjoissa (Suomen Akatemia 1997b). Lääketieteellisen tutkimustyömme laadun arviointi on niin ikään epäkiitollinen tehtävä. Vasta 1980-luvulla tulivat arviointivälineiksi erilaiset kvantitatiiviset mittarit ja indeksit, joiden käyttökelpoisuudesta on paljon keskusteltu (esim. Saxén 1994) ja jotka ovat saaneet varsin mutkikkaitakin muotoja (Ahtiala 1998). Uusimmassa bibliometrisessa selvityksessä tutkittiin eräiden keskeisten lääketieteen alojemme läpäisevyyttä vertaillen viittauslukuja Ruotsin, Englannin ja Yhdysvaltojen johtavien yliopistojen vastaaviin lukuihin (Suomen Akatemia 1997b). Helsingin yliopiston luvut kohosivat lähes vertailtavien huippuyliopistojen tasolle, ja maan muista yliopistoista löytyi niin ikään hyvin menestyneitä yksittäisiä tutkimusaloja. Todettakoon kuitenkin, että tutkimukseen oli valittu aloja, joiden edustuskelpoisuus oli ennaltakin oletettavissa: syöpätutkimus, genetiikka, immunologia, sisätaudit, aivotutkimus, sidekudostutkimus, kehitysbiologia, lisääntymistutkimus ja endokrinologia. Tutkimuksen laatua on mitattu sporadisesti ja alakohtaisesti myös Suomen Akatemian kansainvälisissä arviointipaneeleissa, jotka ehkä parhaiten antavat kuvan todellisuudesta. Äskettäin toteutettu maamme lääketieteen (»terveyden tutkimuksen») vertaisarviointi antaa tilanteesta rohkaisevan kuvan. Vaikka puutteita löytyikin ja huippu todettiin kapeaksi, saivat monet alat kiitosta ja niiden todettiin saavuttaneen»kansainvälisen kärjen». Tällaisina luetellaan edellämainittujen alojen lisäksi epidemiologiset ja interventiotutkimukset 1997 (Suomen Akatemia 1997b). Erinomaisen arvosanan sai laajassa erikoisarvioinnissa myös maamme molekyylibiologinen tutkimus (Academy of Finland 1997). Rahan voima. Tutkimus enempää kuin muutkaan kulttuurin muodot eivät elä vain hengen voimalla, vaan sen edellytyksenä ovat riittävät (tai ainakin kohtalaiset) aineelliset resurssit. Tutkimusrahoituksen muutokset ajan funktiona kuvaavat siten ainakin epäsuorasti tutkimuksen laajuutta, vaikka ainakin luonnontieteissä on samalla muistettava tutkimustyön jatkuva kallistuminen. Kuvassa 3 on esitetty eräitä valikoimiani rahoitustietoja Suomesta. Niiden keskinäinen vertailu ei ole hedelmällistä, mutta ajallisista muutoksista ja trendeistä ne antavat käsityksen. Eräänlaisena peruslukuna esitetään maan johtavan yleisrahaston Suomen Kulttuurirahaston kokonaisjakosummat ajalta 1950 98, ja näiden viitoittamaa trendiä verrataan Sigrid Juséliuksen Säätiön lääketieteellisiin apurahoihin vastaavana aikana. Kolmantena tarkastuskohteena ovat Suomen Akatemian lääketieteellisen toimikunnan jakosummat sen perustamisesta alkaen. Viimeksi mainittuihin tosin sisältyy eräitä, lähinnä organisaatiomuutoksista aiheutuvia epätarkkuuksia, mutta suuntaus on selvä ja vakuuttaa tämän julkisen rahoituksen kasvusta. Kaikki kuvaajat kertovat samaa kulttuurimme aineellisten resurssien nopeasta kasvusta 1950-luvulta 1990-luvulle. Yksityisten rahastojen ohella on myös valtion kiinnostus tieteen tu- 966 L. Saxén
kemiseen kasvanut, ja vuonna 1999 arvioidaan tutkimus- ja kehitysmenojen olevan noin 3 % bruttokansantuotteesta. Luku on maailman suurimpia (Abbott 1998), mutta siitä on varsin vaikeata ekstrahoida vapaan akateemisen tutkimuksen osuutta, ja yhä vahvemmin on korostunut soveltavan, tilausluonteisen kehitystyön osuus. Tutkimuspolitiikkaa mmk 140 120 100 80 60 Valtion lääketieteellinen toimikunta Suomen Kulttuurirahasto Sigrid Juséliuksen Säätiö 40 20 0 1950 55 60 65 70 75 80 85 90 95 98 Kuva 3. Eräitten keskeisten lääketieteen ja kulttuurin rahoittajien jakosummien kehitys 1950 98 laskettuna vuoden 1997 rahanarvon mukaan. Tutkimuksen ohjaus. Presidentti Urho Kekkosen valtioneuvoston pöytäkirjaan 11.12.1964 sanelemaa lausumaa voidaan pitää alkuna politiikan tulolle Suomen tieteeseen. Lausuma johti kuten tarkoitus olikin Suomen Akatemian lakkauttamiseen vuonna 1969, ja samalla kumottiin laki valtion apurahoista korkeimman hengenviljelyn edistämiseksi. Raunioille kasvoi nopeasti entistä akatemia-nimeä erehdyttävästi kantava valtion tiedevirasto. Uuden organisaation perustana olivat tieteelliset toimikunnat, joiden jäsenten nimittämisessä huomioitiin tuolloin (ja vähäisessä määrin vieläkin) muutkin kuin puhtaasti tieteelliset ansiot. Näistä toimikunnista oli muodostuva maan tieteellisen toiminnan voimakas ohjaaja. Vuonna 1994 arvioitiin, että terveyden tutkimuksen toimikunnan tuki tutkimustyölle oli sama kuin kaikkien yksityissäätiöiden yhteisosuus ja noin puolet yliopistojemme alalle osoittamasta tutkimuksen määrärahasta (Karma 1995). Viimeksi mainittu suhde on kuitenkin 1990-luvulla muuttunut yliopistoillemme epäedullisemmaksi, kun Suomen Akatemian panostus on kasvanut ja yliopistojemme budjetti samanaikaisesti supistunut noin 20 %. Ensi merkit yhteiskunnan voimistuvasta halusta ohjata myös lääketieteellisen tutkimuksen suuntia olivat luettavissa jo vuonna 1971 julkaistusta kirjasesta»lääketieteellisen tutkimuksen runko-ohjelma» (Valtion lääketieteellinen toimikunta 1971), jota tuolloin tuoreeltaan kritisoin (Saxén 1971). Kirjasen ohjelma oli laadittu valtion tiedeneuvoston kehoitusta seuraten ja noudatteli neuvoston näkemystä, jonka mukaan»tutkimustulosten aiheuttamien seurausten eriarvoisuus ja käytettävissä olevien varojen rajallisuus pakottaa valtiovallan kohdentamaan tutkimukseen myönnettävät varat harkitusti ns. painopistealueille tärkeäksi katsottujen ongelmien ratkaisemiseksi». Tämän yleisideologian mukaisesti lääketieteellisen toimikunnan varat suunnattiin ensisijaisesti keskeisten kansantautien tutkimukseen vapaan perustutkimuksen kustannuksella. Onni onnettomuudessa oli, että nimetyiltä»painoaloilta» löytyi sekä tutkimusvalmiutta että ennakkoluulottomia tutkijoita, jotka pystyivät hyödyntämään uuden panostuksen. Näiden rajujen alkuvuosien jälkeen on ohjausinto hieman laantunut mutta ei suinkaan unohtunut, kuten voimme lukea tuoreesta muistiosta»suomen tieteen tila ja taso» (Suomen Akatemia 1998). Tässä arviossa hahmotellaan myös tulevaa kehitystä:»suomi voi pienenä kansakuntana menestyä hyvin kansainvälisessä kilpailussa vain huolella pohditulla, tulevaisuuden yhteiskunnan tarpeet ennakoivalla strategialla. Suomen Akatemian luonteva rooli olisi toimia tällaisen strategisen keskustelun käynnistäjänä ja ylläpitäjänä sekä tarjota toimivat rakenteet strategisten linjausten käytännön toteuttamiselle.» Lausumaan sisältyvän selvän ohjaushalun toteuttamiselle tarjoaa akatemian kasvava budjetti (vuonna 2000 yli miljardi markkaa) hyvät mahdollisuudet, ja haluttu painotus toteutuu akatemian virkojen, nimettyjen tutkimusohjelmien ja huippuyksiköiden kautta. Olen jo esittänyt huoleni tämän ohjauksen vaa- Puoli vuosisataa lääketieteen tutkimusta Suomessa 967
roista ennen kaikkea yliopistojemme laaja-alaiselle perustutkimukselle (Saxén 1998), mutta samalla on myönnettävä, että nykyiset päättäjät ovat selvästi tiedostaneet myös tutkimuksen laadun merkityksen. Tässä he poikkeavat 1970- luvun edeltäjistään. Kansallisella, keskusjohtoisella tutkimusstrategialla ja siihen sisältyvällä mahdollisuudella varojen suuntaamiseen uusille, merkittäville aloille (esim. molekyylibiologia) on toki hyvätkin puolensa, mutta eritoten yliopistojen kannalta tämankaltainen ohjailu koetaan ongelmalliseksi. Samalla kun yliopistot kapenevan budjettinsa puitteissa vastaavat opetuksen ja tutkimuksen laaja-alaisuudesta, ulkopuoliset päättäjät kanavoivat niiden resursseja. Ratkaisuna olisi yliopistojen perusrahoituksen merkittävä lisäys ja ulkopuoliseen rahoitukseen liittyvä, osin jo toteutunut yleiskorvausjärjestelmä, joka korvaisi yliopistojen infrastruktuuriin kohdistuvan ylimääräisen rasituksen. Vaikka edellä esitetty, vähän kärjistetty kritiikkini ensisijaisesti kohdistuu Suomen Akatemian viime vuosikymmenien rahoituspolitiikkaan, ovat tutkimustamme yhä enemmän ohjaamassa myös monet muut, pragmaattisesti orientoituneet ja varsin huomattavat rahoittajat, kuten Suomen itsenäisyyden 50-vuotisrahasto (SITRA), Teknologian kehittämiskeskus (TE- KES), Euroopan neuvosto (EU) kulloisenkin puiteohjelmansa rajoissa sekä elinkeinoelämä, jonka osuutta on vaikeata arvioida. Nämä lähteet ovat toki merkittävästi edistäneet lääketieteellistä tutkimustyötä Suomessa, mutta huolen aiheeksi jäävät katvealat ja -projektit, jotka jäävät näiden pragmaattisten rahoitusohjelmien tuen ulkopuolelle. Tässä tilanteessa on yksityisten rahoituslähteiden merkitys entisestään korostunut, vaikka niiden suhteellinen osuus onkin pienentynyt. Vuonna 1974 tehdyn arvion mukaan oli yksityissäätiöiden osuus lääketieteellisen tutkimuksen rahoituksessa 5.5 miljoonaa markkaa, joka oli suunnilleen sama kuin Suomen Akatemian rahoitus (Saxén 1980). Kaksikymmentä vuotta myöhemmin arvioitiin yksityisrahastojen kokonaisosuudeksi 65 80 miljoonaa, joka on vain 5 % koko lääketieteellisen tutkimustyön rahoituksesta (Karma 1995, Suomen Akatemia 1997a), eikä osuus ole tuosta kasvanut. Osuus vaikuttaa vähäiseltä, mutta sitä on silti pidettävä varsin merkittävänä: yksityissäätiöiden vapaasti ja tarkoin kohdistettu raha on se herkkä koetin, jolla etsitään tutkimuksen tulevaa kärkeä, etsitään nuoria, lupaavia tutkijoita ja tuetaan riskejäkin ottaen uusia, ehkä epävarmojakin projekteja, jotka ovat jäämässä pragmaattisten suurrahoittajien tuen ulkopuolelle. Voimana yksityisillä säätiöillä on toiminnan vapaus, vankka asiantuntijakaarti ja joustavuus. Vaarana taas saattaa olla jaettavien varojen liiallinen pirstoutuminen ja rahoituksen lyhytaikaisuus. Samalla kun yliopistot kapenevan budjettinsa puitteissa vastaavat opetuksen ja tutkimuksen laaja-alaisuudesta, ulkopuoliset päättäjät kanavoivat niiden resursseja. Pohdinta suomalaisen tutkimuksen ohjauksesta jäisi puutteelliseksi, ellei mainittaisi 1990- luvun alkupuolella käynnistynyttä, talouselämästä lainattua tulosvastuullisuuden ohjelmaa. Tätä olen alusta saakka katsonut karsaasti ja pitänyt sitä korkeimman opetuksen ja tutkimuksen kannalta arveluttavana periaatteena (Saxén 1995, 1996). Järjestelmän pyrkimys on selvä ja komiteakielellä seuraava:»sitomalla määrärahat tavoitteisiin pyritään rahoittamaan tietyn tahtotilan syntymistä eli saamaan niitä tuloksia, joita pidetään koulutus- ja tiedepoliittisesti tärkeinä.» (Opetusministeriö 1995). Ohjakset ovat taas kiristymässä! Muuttuva julkaisukäytäntö. Luonnontieteellisten tutkimusmenetelmien valtava kehitys, maailman tutkijoiden kasvava määrä ja tutkimukseen panostettavan rahoituksen kasvu ovat johtaneet julkaisumäärien nopeaan ja ilmeisesti jatkuvaan kasvuun. Tässä massassa suomalaistutkijain osuus on noin 0.7 % (May 1997). Vuo- 968 L. Saxén
sikymmenten saatossa on paljon keskusteltu siitä, miten tämä määrällisesti vähäinen viestimme tavoittaa kohteensa kansainvälisillä foorumeilla. Itsenäisyytemme alkuvuosien korostunut kansallistunne loi ensimmäisen vieraskielisen julkaisusarjamme Acta Societas Medicorum Fennica (1919), jonka tuli esitellä nimenomaan juuri itsenäistyneen maan omaa lääketieteellistä tutkimustyötä maailmalle. Ajatus oli tuolloin varmasti hyvä ja perusteltu sekä sopi hyvin lehden julkaisijan Lääkäriseura Duodecimin aatemaailmaan. Lehti jakautui kymmenen vuoden kuluttua A- ja B-sarjoihin, jotka ilmestyivät 1940-luvun puoliväliin saakka ja lohkoutuivat sitten uusiksi sarjoiksi. Jo tuolloin kuultiin kuitenkin ensimmäiset soraäänet, kun seuran pöytäkirjoihin merkittiin Arno Saxénin mielipiteenä, että lehdet tulisi lakkauttaa, koska niissä julkaistut tutkimukset eivät riittävässä määrin leviä maailmalle (Penttinen 1981). Aika ei kuitenkaan ollut kypsä näin radikaaleille toimenpiteille. Päinvastoin sarjojen määrä lisääntyi. Myöhempinä vuosina uudetkin lehdet muuntuivat, fuusioituivat tai lakkasivat ilmestymästä. Menestyksillisimpiä olivat Medical Biology (1974 88) peruslääketieteen alalla sekä edelleen ilmestyvä Annals of Medicine, joka keskittyy kliinisen lääketieteen kysymyksiin. Mutta yhä esiintyvät aika ajoin vanhojen pöytäkirjojen mainitsemat»nuoret, vihaiset miehet» vaatien tämänkin sarjan lopettamista kansainvälisiä julkaisufoorumeita suositellen. Jälkiviisautena voidaan todeta, että alun perin kansallistunteen innoittamat tieteelliset sarjamme olivat aikanaan perusteltuja ja tarjosivat suomalaistutkimuksen tuloksille tien maailmalle. Mutta täälläkin ovat ajat muuttuneet, ja parhaiten tutkimustamme tehdään tunnetuksi ohjaamalla sen tulokset alojen eturivin kansainvälisiin sarjoihin. Näin tapahtuukin yhä useammin ja jo 80 % lääketieteellisen tutkimuksemme tuloksista julkaistaan kansainvälisissä sarjoissa (Suomen Akatemia 1997a). Menestyksestä kertovat eräät äskettäin julkaistut luvut vuosilta 1981 94. Kun luonnontieteellisten julkaisujen kokonaismäärä ja niiden saamat viitteet heijastettiin väestöpohjaan, sijoittui Suomi kummassakin tilastossa kymmenen johtavan maan joukkoon (May 1997). Huomionarvoista on myös johtavien suomalaistutkijoiden yhä lisääntyvä osallistuminen kansainvälisten sarjojen toimitusja arviointitehtäviin. Vaikka kansainvälisiksi tarkoitetut sarjamme eivät ole kestäneet ajan paineita, ovat kotimaisilla kielillä julkaistut yleislehdet säilyttäneet asemansa ja ehkäpä kasvattaneetkin merkitystään uusimman tiedon välittäjinä. Tätä kuvaa äskettäinen kyselytutkimus, jonka mukaan yli 80 % maan lääkärikunnasta seuraa jatkuvasti Aikakauskirja Duodecimin ja Suomen Lääkärilehden palstoja. Vastaavalla ruotsinkielisellä Finska Läkaresällskapets Handlingar -lehdellä on oma vakiintunut lukija- ja avustajakuntansa. Uuden vuosituhannen alkaessa Viidessäkymmenessä vuodessa on niin tutkijan kuin tutkimuksenkin kuva suuresti muuntunut. Yksittäisten tutkijoiden tilalle ovat kehittyneet yhä laajenevat tutkimusryhmät, tutkijankammiot ovat laajentuneet mittaviksi laitoksiksi, ja tutkimusmenot ovat monikymmenkertaistuneet. Mietiskelevästä, vapaasta ja ehkä joskus amatöörimäisestäkin tutkijasta on kehittynyt täysipäiväinen, ympäristöstään riippuvainen ammattitutkija, joka kilpailee kansainvälisillä markkinoilla ilman kansallisia etuja tai etuoikeuksia. Tämän murroskauden aktiivisti tutkimustyössä mukana ollut saattaa hieman kaihoisasti muistella etäisiä, riippumattomia päiviä (ja öitä) hämärien laboratorioiden rauhassa, jolloin kiristyvä kilpailu ja prioriteetin takaaminen eivät olleet tutkimustyön päällimmäisiä motiiveja. Tutkimuksen yleistä kehitystä on kuitenkin noudatettava, mielellään jopa ennakoivasti ja uskon suomalaisen lääketieteellisen tutkimuksen selvinneen pitkästä murroskaudesta kunniakkaasti. Uuden vuosituhannen alkaessa hyvät kansainväliset kontaktit luoneet, hyvin koulutetut ja resursoidut tutkijamme ensiluokkaisissa, toimivat uutuuttaan hohtavissa laitoksissa. Samalla kun optimismiin on aihetta, on hyvä pitää mielessä muutama kehitystä hillitsevä tekijä. Maamme on jatkuvasti nopeutuneesta tiedonkulusta huolimatta etäällä tieteen kauppateistä, ja ulkomaisten huippututkijain rekrytoiminen Puoli vuosisataa lääketieteen tutkimusta Suomessa 969
tiedeyhteisöämme rikastuttamaan on osoittautunut perin vaikeaksi. Huolen aiheena ovat myös pahasti hajautetut resurssit ja tämän takana oleva poukkoileva tiedepolitiikkamme, joka usein lyhytjännitteisesti ohjailee tukensa milloin millekin painoalalle ja -alueelle. Hyvästä syystä voidaan yhtyä äskeiseen asiantuntijapaneelin näkemykseen:»vaikka suomalainen biolääketieteellinen tutkimus on nyt myötätuulessa, on pidettävä huoli siitä, että se säilyttää monimuotoisuutensa molekyylibiologian ja geenitutkimuksen valtavirrassa ja ettei kilpailu tuloksista ja tulosten nopeista käytännön sovelluksista ohjaa tiedepolitiikkaa väärään suuntaan kauas tutkimustyön perimmäisestä olemuksesta, uuden tiedon etsimisestä.» (Suomen Akatemia 1997a). Näitä traditioita ja tieteen monimuotoisuuden säilymistä vaalii meillä parhaiten korkealuokkainen, autonomisuutensa osin vielä säilyttänyt yliopistolaitos. Se on vastannut haasteisiin niin kuningas- ja keisarikunnassa kuin nuoressa tasavallassakin. Neljäs vaihe saattaa olla tämän päivän yhdentynyt Eurooppa, mutta uskon suomalaisen yliopisto- ja tiedeyhteisön säilyttävän täälläkin kansainvälisen arvostuksensa ja myös kansallisen identiteettinsä. * * * Kiitän pääsihteeri Sakari Karjalaista, toiminnanjohtaja Timo Arjasta ja toimistonhoitaja Anja-Bi Pulkkista tietojen keräämisestä. Kirjallisuutta Abbott A. Spending spree propels Finland towards top of research league. Nature 1998;394:829. Academy of Finland. Molecular biology and biotechnology research in Finland. EMBO evaluation report. Turku: Koteva Oy, 1997. Ahtiala P. Korkeakoulujen tuloksellisuuskriteerit ohjausjärjestelmänä. Kanava 1998;26:494 8. Ignatius J. Lääketiede, hammaslääketiede, eläinlääketiede ja farmasia. Kirjassa: Tommila P, Tiitta A, toim. Suomen tieteen historia III. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö 2000, (painossa). Karma P. Lääketieteellisen tutkimuksen julkinen rahoitus. Duodecim 1995;111:73 7. KOTA-tietokanta 1997. Opetusministeriö 1998. May RM. The scientific wealth of nations. Science 1997;275:793 6. Opetusministeriö. Yliopistojen kokonaisrahoitus ja perusrahoituksen laskennallinen malli. Väliraportti, 1995. Penttinen K. Julkaisutoiminnan käännekohtia. Kirjassa: Mustakallio KK, ym., toim. Tusinasta tuhansiksi. Suomalainen lääkäriseura Duodecim 1881 1981. Vammala: Lääkäriseura Duodecim 1981, s. 291 8. Pettersson RF, Sariola H. Missä viipyvät Suomen nobelistit? Duodecim 1995;111:64 71. Saxén L. Lääketieteellisen toimikunnan runko-ohjelma. Duodecim 1971;87:1581 3. Saxén L. Lääketieteellisen tutkimuksen rahoitus Suomessa. Duodecim 1980;96:1046 51. Saxén L. U.S.National Institute of Health ja Fogarty International Center täyttävät tasavuosia. Duodecim 1987;103:1011 2. Saxén L. Tiedemittarit. Yliopisto 1994;42/5:3. Saxén L. Tutkimuksemme ohjaajat. Kanava 1995;23:80 2. Saxén L. Ohjattu autonomia. Yliopisto 1996;44/2:2. Saxén L.»Suomen tieteen tila ja taso» ja tulevaisuus. Tieteessä tapahtuu 1998;16:3 4. Suomen Akatemia. Kannanotto terveyden tutkimuksen kehittämiseksi Suomessa. Suomen Akatemian julkaisuja 4/97, Helsinki: Edita, 1997(a). Suomen Akatemia. Suomen tieteen tila ja taso. Terveyden tutkimus. Suomen Akatemian julkaisuja 11/97, Helsinki: Edita, 1997(b). Suomen Akatemia. Suomen tieteen tila ja taso. Yhteenvetoraportti. Suomen Akatemian julkaisuja 14/97, Helsinki: Edita, 1998. Valtion lääketieteellinen toimikunta. Lääketieteellisen tutkimuksen runko-ohjelma. Helsinki, 1971. LAURI SAXÉN, kansleri lauri.saxen@pp.inet.fi Tiilimäki 28 00330 Helsinki Jätetty toimitukselle 26.1.2000 Hyväksytty julkaistavaksi 15.2.2000 970