Hämeenlinnan seudun vesistöjen tilan seuranta vuonna 2010

Hämeenlinnan seudun vesistöjen tilan seuranta vuonna 2010 Heli Jutila Hämeenlinnan ympäristöjulkaisuja 15 2011

Kannen kuva: Laulujoutsen (Cygnus cygnus) Pannujärvellä syksyllä 2010. Heli Jutila 27.9.2010. Sisäkannen kuva: Valokuvat ovat Heli Jutilan ottamia ellei toisin mainita. Lähdeviite: Jutila H 2011: Hämeenlinnan seudun vesistöjen tilan seuranta vuonna 2010 Hämeenlinnan ympäristöjulkaisuja 15. 44 sivua ja 2 liitettä (1+64 sivua). Hämeenlinnan kaupunki, Maankäyttö ja ympäristö. ISBN 978-952-5962-02-4 ISSN-L 1798-0704 ISSN 1798-0704 (painettu) ISSN 1798-0712 (verkkojulkaisu) 2

Sisällys 1. Tutkimuskohteet ja menetelmät 5 2. Hattula 6 2.1. Renkajärvi 6 2.1.1. Renkajärveen laskevat ojat 8 2.2. Lehijärvi 9 2.2.1. Vuoden 2010 tulokset 10 3. Hämeenlinna, Hauhon kaupunginosa 12 3.1. Luijanen 12 3.2. Siikanen 14 3.3. Särkemä 15 3.4. Vuolijoen Valkjärvi 16 4. Hämeenlinna, Kanta-Hämeenlinnan kaupunginosa 17 4.1. Aulangonjärvi 17 4.2. Matkalammi 19 5. Hämeenlinna, Kalvolan kaupunginosa 20 5.1. Emälammi 20 5.2. Kotkajärvi 22 5.3. Ojajärvi 24 6. Hämeenlinna, Lammin kaupunginosa 26 6.1. Alanne 26 6.2. Kuohijärvi 27 7. Hämeenlinna, Rengon kaupunginosa 29 7.1. Metsäläinen 29 7.2. Mustalammi (35.886.1.006) 31 7.3. Pursunjärvi 32 8. Hämeenlinna, Tuuloksen kaupunginosa 34 8.1. Jylisjärvi 34 8.2. Jänisjärvi 36 8.3. Oksjärvi 36 8.4. Pannujärvi 39 9. Yhteenveto 42 10. Lähdeluettelo 44 Liite 1. Järvivesinäytetulokset Liite 2. Kartta Hämeenlinnan kaupungin vesistötutkimuksista 2005-2010. 3

Tiivistelmä päristötoimi tutki vuoden 2010 aikana kaikkiaan 20 järven tai lammen tilaa Hämeenlinnassa ja Lehi- (K) ja Renkajärven (TK) tilaa Hattulassa. Tutkitut järvet on ilmoitettu kaupunginosittain ja näytteenottoajankohta on merkitty sukuihin (T= talvi ja K= kesä): Hauhon kaupunginosassa Luijanen (K), Siikanen (K), Särkemä (K) ja Valkjärvi (K); Kanta-Hämeenlinnassa Aulangonjärvi (TK) ja Matkalammi (K); Kalvolan kaupunginosassa Emälammi (TK), Kotkajärvi (K) ja Ojajärvi (K); Lammin kaupunginosassa Alanne (TK) ja Kuohijärvi (TK); Rengon kaupunginosassa Mustalammi (K), Pursunjärvi (K) ja Metsäläinen (K) sekä Tuuloksen kaupunginosassa Jänisjärvi (K), Jylisjärvi (K), Oksjärvi (K, suojeluyhdistyksen rahoituksella) ja Pannujärvi (TK). Leväseurantaa ei toteutettu enää ympäristöpalveluiden toimesta, mutta Hämeen ely-keskus jatkoi sitä pääosin Hämeenlinnan aiemmin vastaamilla kohteilla (Vanajanselän Retulansaari, Lehijärven Kalkkisten uimaranta, Hauhonselän Pappilanaro, Alajärven Tervaniemen uimaranta, Katumajärven Idänpään uimaranta ja Äimäjärven Kutilan uimaranta) ja muutamalla uudella kohteella (Pääjärven biologisen aseman ranta, Suolijärven kirkon ranta). Vesistönäytteistä tutkittiin seuraavia suureita Kanta-Hämeen ympäristön tilan seurantaohjelman mukaisesti: sameus, sähköjohtavuus, ph, väri, alkaliteetti, COD, kokonaistyppi, nitraatti-nitriittityppi, ammoniumtyppi, kokonaisfosfori, fosfaattifosfori, rauta ja mangaani. Kaikista syvyyksistä ei tehty kaikkia analyysejä näyteanalyysikustannusten pienentämiseksi. Lisäksi järvien päällysvedestä otetuista näytteestä tutkittiin klorofylli-a. Näytteenoton yhteydessä mitattiin näkösyvyys ja pääosin joka syvyysmetriltä veden happipitoisuus ja hapen kyllästysaste. Näkösyvyyslevyn jäätyä Särkemän pohjaan mittaus tehtiin Ruthnerin kannen avulla. Tulosten tarkastelussa käytettiin apuna OIVA-ympäristö- ja paikkatietojärjestelmän Hertta-osiota ja Hämeenlinnan seudullisen ympäristötoimen aikaisemmin ottamia näytteitä ja Lammin biologisen aseman julkaisuja. Vuosittaiseen näytteiden ottoon velvoittavat laki kuntien ympäristönsuojelun hallinnosta (5.12.1996/1013) sekä ympäristösuojelun erityislait (ympäristönsuojelulaki 4.2.2000/86: 25 ). Vesienhoidon järjestämisestä annetun lain (1299/2004) mukaisesti ja Ympäristöministeriön ohjekirjeen pohjalta arvioitiin vesistöjen ekologista tilaa käytettävissä olevien suureiden pohjalta. Kokemäenjoen vesistön vesiensuojeluyhdistys ry:n julkaisua Opasvihkonen vesistötulosten tulkitsemiseksi havaintoesimerkein varustettuna käytettiin myös tulosten tulkinta-apuna. Tutkimusjärvet olivat varsin hyvässä kunnossa. Erinomaiseksi luokitettiin seitsemän järveä: Hattulan Renkajärvi, Hauhon Luijanen, Särkemä, Kanta-Hämeenlinnan Aulangonjärvi, Lammin Kuohijärvi ja Tuuloksen Jänis- ja Oksjärvi. Hyväkuntoisiksi arvioitiin kuusi järveä: Kalvolan Emälammi ja Kotkajärvi, Lammin Alanne, Rengon Pursunjärvi sekä Tuuloksen Jylis- ja Pannujärvi. Kuusi järvistä oli tyydyttäviä ja vain yksi eli Kalvolan Ojajärvi oli laadultaan huono. 4

1. Tutkimuskohteet ja menetelmät päristötoimi tutki vuoden 2010 aikana kaikkiaan 18 järven tai lammen tilaa Hämeenlinnassa ja Lehi- ja Renkajärven tilaa Hattulassa. Seuraavassa tutkitut järvet on ilmoitettu kaupunginosittain ja näytteenottoajankohta on merkitty sukuihin (T= talvi ja K= kesä): Hauhon kaupunginosassa Luijanen (K), Siikanen (K), Särkemä (K) ja Vuolijoen Valkjärvi (K); Kanta-Hämeenlinnassa Aulangonjärvi (TK) ja Matkalampi (K); Kalvolan kaupunginosassa Emälammi (TK), Kotkajärvi (K) ja Ojajärvi (K) Lammin kaupunginosassa Alanne (TK) ja Kuohijärvi (TK); Rengon kaupunginosassa Mustalammi (K), Pursunjärvi (K) ja Metsäläinen (K) sekä Tuuloksen kaupunginosassa Jänisjärvi (K), Jylisjärvi (K), Pannujärvi (TK) ja Oksjärvi (K, suojeluyhdistyksen rahoituksella). Hämeen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus jatkoi viiteen näytteenottoon vuodessa perustuvaa hajakuormitusseurantaa Äimäjärvellä ja Hauhonselällä. Neljä kertaa vuodessa tapahtuvaa näytteenottoa Hämeen ely-keskus toteutti seuraavilla kohteilla vuonna 2010: Iso-Roine, Kallijärvi, Kotkajärvi, Sotkajärvi, Pääjärvi, Teuronjärvi, Kukkia, Pyhäjärvi, Ilmoilanselkä, Kuohijärvi, Pääjärvi, Evojoki, Suomenjoki-Porraskoski ja Padasjoki. Hämeen ympäristökeskus otti lisäksi kertaluonteiset kartoitusnäytteet (peruskartoitus) vuoden 2010 talven aikana seuraavista järvistä: Hattulan Ylinen Savijärvi ja Mustajärvi. Velvoitetarkkailuissa tutkittiin Kirrisen ja Vuorenselän veden laatua Hauholla, Vanajaveden, Hiidenjoen ja Alajärven laatua Hämeenlinnassa ja Hattulassa, Renkajoen ja Heiniojan veden laatua Rengossa sekä Ormajärven, Ormijoen ja Evojoen veden laatua Lammilla. Vanajaveden reitillä kalaston PCB-pitoisuus, rantojen tarkkailu, vesikasvillisuus, pohjaeliöstö ja sedimentti ovat olleet seurantakohteina normaalin veden laadun seurannan vuoksi. Lammin biologinen asema oli mukana vuoden 2009 alussa käynnistyneessä Vanajanselälle kohdistuvassa automatisoidussa sinilevien ja veden laadun seurannassa. Leväseuranta jatkui kesällä 2010 Hämeen ely-keskuksen toteuttamana Hämeenlinnassa kuudella paikalla: Hattulan Retulansaaressa (Vanajanselkä, itäosa), Lehijärven Kalkkosten uimarannalla, Hämeenlinnan Alajärven Tervaniemen uimarannalla, Katumajärven Idänpään uimarannalla, Hauhon Pappilanaron uimarannalla, Kalvolan Äimäjärven Kutilan uimarannalla, Lammin Pääjärvellä ja Tuuloksen Suolijärvellä. Renkajärven suojeluyhdistys otti näytteitä ja maksoi Renkajärveen laskevien suurimpien ojien näyteanalyysit. Hämeenlinnan kaupungin vesistöseurantanäytteistä tutkittiin seuraavia suureita Kanta- Hämeen ympäristön tilan seurantaohjelman mukaisesti: sameus, sähköjohtavuus, ph, väri, alkaliteetti, COD, kokonaistyppi, nitraatti-nitriittityppi, ammoniumtyppi, kokonaisfosfori, fosfaattifosfori, rauta ja mangaani. Kaikista syvyyksistä ei tehty kaikkia analyysejä näyteanalyysikustannusten pienentämiseksi. Lisäksi järvien päällysvedestä otetuista näytteestä tutkittiin klorofylli-a. Näytteenoton yhteydessä mitattiin näkösyvyys ja pääosin joka syvyysmetriltä veden happipitoisuus ja hapen kyllästysaste. Näkösyvyyslevyn jäätyä Särke- 5

män pohjaan mittaus tehtiin Ruthnerin kannen avulla. Näytteiden otolla pyrittiin selvittämään alueen järvien tilaa ja tilan mahdollisia muutoksia. Talvinäytteenotto tilattiin Kokemäenjoen vesistön vesiensuojeluyhdistykseltä. Kesänäytteenoton toteuttivat ympäristöasiantuntija Heli Jutila ja ympäristötarkastaja Soile Kunnas. Näytteiden oton yhteydessä merkittiin ylös havaintoja järvien vesi- ja rantakasvillisuudesta ja linnustosta. Näytteiden otossa käytettiin pääosin yksityisten omistamia ja etukäteen varattuja veneitä. Tulosten tarkastelussa käytettiin apuna OIVA-ympäristö- ja paikkatietojärjestelmän Herttaosiota ja Hämeenlinnan seudullisen ympäristötoimen aikaisemmin ottamia näytteitä ja Lammin biologisen aseman julkaisuja. Vuosittaiseen näytteiden ottoon velvoittavat laki kuntien ympäristönsuojelun hallinnosta (5.12.1996/1013) sekä ympäristösuojelun erityislait (ympäristönsuojelulaki 4.2.2000/86: 25 ). Vesienhoidon järjestämisestä annetun lain (1299/2004) mukaisesti ja Ympäristöministeriön ohjekirjeen pohjalta arvioitiin vesistöjen ekologista tilaa käytettävissä olevien suureiden pohjalta. Kokemäenjoen vesistön vesiensuojeluyhdistys ry:n julkaisua Opasvihkonen vesistötulosten tulkitsemiseksi havaintoesimerkein varustettuna käytettiin myös tulosten tulkinta-apuna. 2. Hattula Hattulassa on yli 55 järveä ja lampea. Näytteet otettiin tällä kertaa Lehi- ja Renkajärvestä. 2.1. Renkajärvi (A=617,83 ha, max. syvyys 29,27 m (jopa yli 40 m), keskisyvyys 5,27 m, V= 32,5 x 106 m³; rantaviiva 37,2 km, korkeus N60+121,9 m mpy) Renkajärvi kuuluu Kokemäenjoen vesistöalueen Vanajaveden reittiin. Sitä on pidetty veden laadultaan erinomaisena, lievästi humuspitoisena, karuna ja syvänä järvenä. Suurin syvyys on jopa yli 40 m ja löytyy Niinisaaresta etelään. Renkajärvellä moottoriveneily on kielletty 1.5.-30.6. joka vuosi (15.4.1990-), ja muulloinkin sallitaan vain <3,68 kw (= 5 hv) moottorit. Alueellisen veneilyrajoituksen tarkoituksena on mm. suojella järvellä pesivää linnustoa. Renkajärven kalaston runsaimmat lajit ovat ahven ja hauki. Järveen on istutettu 1990-luvun alkupuolella mm. kuhia, siikoja, planktonsiikoja, järvitaimenia ja puronieriöitä. Renkajärvi ja -joki on aikanaan toiminut puunuittoväylänä. Renkajärveä tutkittu vuodesta 1966 lähtien kolmella näytepisteellä 24 kertaa. Eteläosa 1 (syvyys n. 12 m) ja Vuohiniemi 3 (n. 20 m) ovat Hattulan ja Mäntyniemi 2 (n. 27 m) Hämeenlinnan Kalvolan kaupunginosan alueella. Kokonaisfosforipitoisuus on ehkä hieman noussut tutkimusaikana, happipitoisuudet ovat laskeneet ja pohjanläheisen veden rautapitoisuus on noussut. Muutoin veden laatu on pysynyt varsin samanlaisena pitkään. Näytteitä on otettu myös ojien suista, Renkajoen suusta ja Kynnösjärveltä sekä eteläosan sillalta. Esimerkiksi vuonna 2009 ympäristöpalvelut tutki Kynnösjärven, Rimminlammen ja Mäntyniemen veden laatua. Vuonna 2010 näytteitä otettiin Vuohiniemen näytepisteeltä 24.3.2010 (1, 5, 10, 15, 21,5 m) ja 18.8.2010 (1, 5, 10, 15, 19,5 m). 6

Talven 2010 tulokset osoittavat, että happi oli käynyt vähiin 21,5 metrissä (kyllästysaste 1 %). Aivan pohjaa lukuun ottamatta vesi oli kirkasta, sähkönjohtavuus ja kemiallinen hapenkulutus olivat alhaisia. Humussävytteisyys lisääntyi pinnasta (55 Pt) pohjalle päin (110 Pt). Alkaliniteetti (0,31 mmol/l) kertoi hyvästä veden puskurikyvystä. Kokonaistyppi- ja nitraattipitoisuudet olivat alhaisia. Pohjan läheisessä alusvedessä on ammoniumin määrän lisääntymistä (180 ug/l), kokonaisfosforipitoisuuden nousua (15 ug/l) sekä raudan ja mangaanin pitoisuuksien nousua johtuen miltei hapettomasta tilasta. Pääosin vesi oli kyllä fosforinkin puolesta niukkaravinteista (6 ug/l). Näkösyvyydeksi mitattiin 3 m. Kuva 1 Renkajärveä Vuohiniemen näytepisteen tuntumassa. Susanna Paasivaara 2000. Elokuussa 2010 otetuissa näytteissä oli kohtuullinen hapen kyllästysaste vielä aivan pohjanläheisessä vedessäkin (30 %). Alusvesi oli myös varsin lämmintä (8,3 o C) johtuen lämpimästä kesästä. Lämpötilan harppauskerros osui viiden ja seitsemän metrin väliin. Humussävytteisyys lisääntyi pinnasta (55 Pt) pohjalle päin (90 Pt). Alkaliniteetti (0,29 mmol/l) kertoi hyvästä veden puskurikyvystä. Kokonaistyppi- ja nitraattipitoisuudet olivat alhaisia (pinnassa (440 ja 7 ug/l). Pohjan läheisessä alusvedessä oli raudan (600 ug/l) ja mangaanin (210 ug/l) pitoisuuksien nousua. Pääosin vesi oli kyllä fosforinkin puolesta niukkaravinteista (6 ug/l). Näkösyvyydeksi mitattiin 2,7 m ja a-klorofyllipitoisuus oli 5,3 mg/m 3. Kasvukauden väriarvojen keskiarvon perusteella Renkajärvi on humusjärvi (Md = 50 Pt). Syvänteen happi käy tyypillisesti vähiin kerrostuskausien lopulla. Kokonaisfosforipitoisuuden keskiarvo osoittaa karua vettä (1-13 ug/l, x= 7,65 ug/l: Md kasvukausi = 9,0 ug/l) ja ekologien luokka sen perusteella on erinomainen. Myös kokonaistyppipitoisuuden (Md kasvukaudella = 510 ug/l) ja klorofyllin (Md kasvukaudella = 3,2 mg/m 3, n=7) perusteella veden laatu on erinomainen. Kalastoon perustuvan arvioinnin mukaan Renkajärven ekologinen tila on erinomainen kesällä 2009 tehdyn tutkimuksen mukaan. Tämä johtuu pääasiassa melko niukoiksi jääneistä kokonaisyksikkösaaliista sekä useiden indikaattorilajien esiintymisestä järvessä. Alusveden hyvää tilaa, hyvää pohjan laatua ja hyvää happipitoisuutta ilmentäviä lajeja olivat muikku, siika ja made. Kivikkorantojen muuttumattomia olosuhteita ilmentävä laji oli puolestaan kivisimppu (Sairanen 2010). Renkajärven rantakasvillisuutta on selvitetty julkaisussa Paasivaara & Jutila 2002. Pertti Uotila selvitti Renkajärven vesikasvillisuutta kesällä 2010, mutta tulokset eivät olleet vielä käytettävissä. Vesienhoito-ohjelmien mukaisen järvityypittelyn mukaan Renkajärvi on keskikokoinen humusjärvi (Kh), jonka kasvukauden aikaiset pintaveden kokonaisfosfori- ja -typpi- sekä a- 7

klorofyllipitoisuuden mediaanit osoittavat erinomaista luokkaa. Tämän tutkimuksen mukaan Renkajärven ekologinen tila on erinomainen. Renkajoessa on 7 patoa, joista 3-4 muodostaa kaloille vaellusesteen. Tämän vuoksi Hämeen ympäristökeskuksen tekemä asiantuntija-arvio ekologisesta tilasta oli vuonna 2008 hyvä. Uuden koekalastuksiin perustuvan kalatutkimuksen mukaan kalasto olisi kuitenkin erinomaisessa tilassa. Tämän vuoksi voidaan katsoa, että Renkajärven ekologinen tila on asiantuntijaluokitteluun perustuen erinomainen. 2.1.1. Renkajärveen laskevat ojat Renkajärven suojeluyhdistyksen toimesta tutkittiin viisi ojaa keväällä (21.4.) 2009 ja (14.4.) 2010 (kuva 4). Tutkimuskohteena olivat kumpanakin vuonna Saastamoisenoja, Sitturinoja, Ruokosuonoja ja Pajustonoja sekä vain vuonna 2010 Sälinoja (joka on aiemmin tutkittu vuonna 2008). Kaikissa näytteissä ojaveden kokonaisfosforipitoisuudet olivat varsin maltilliset. Vuonna 2010 Saastamoisen- ja Ruokosuonojan näytteistä mitattiin korkeimmat arvot (31 μg/l) ja alimmat Pajustonojasta (21 μg/l). Järvivesiluokituksessa korkein pitoisuus on lievää rehevyyttä indikoiva. Kaikkien ojien ortofosfaattipitoisuus oli alhainen ja Saastamoisenojassa näistä korkein (10 μg/l). Kokonaistyppipitoisuudet olivat ojavesille tyypillisiä. Humuspitoisessa vedessä kokonaistyppi on luonnostaan kohollaan ja erittäin ruskeavetisessä Saastamoisenojassa kokonaistyppipitoisuus olikin korkein, 2200 μg/l keväällä 2010. Samassa ojassa mitattiin myös korkein nitraatti- ja ammoniumtyppipitoisuus (990 μg/l ja 130 μg/l keväällä 2010). Seuraavaksi korkein kokonaistyppiarvo mitattiin Sitturinojassa samana keväänä, ja tässä ojassa typpipitoisuus oli korkea myös keväällä 2008, kun kokonaistyppipitoisuus oli 1200 μg/l. Nitraattipitoisuudetkin olivat korkeimpia Sitturinojassa (740 μg/l 14.4.2010). Suurin osa ojavesituloksista osoitti lievää sameutta, joka oli korkein Sitturinojassa (1.4.2008 5,4 FNU, 21.4.2009 4,7 FNU). Liuenneiden suolojen määrää mittaavan sähkönjohtavuuden arvot olivat niin ikään hyvin maltilliset. Korkein kiintoainepitoisuus mitattiin Sitturinojassa keväällä 2010 (8,8 ). Sälinojan ja Pajustonojan pht olivat muita ojia alhaisempia (14.4.2010 4,8 ja 4,7). Myös Ruokosuonojan vesi oli hapanta keväällä 2010 (5,3). Kaikissa ojavesinäytteissä vesi oli erittäin tummaa. Ojavesissä, kuten yleensä virtaavissa vesissä, oli hyvin happea. Kemiallinen hapenkulutus oli korkein keväällä 2010 Saastamoisenojassa (49 ) ja osin veden humuspitoisuudesta johtuen kohonnut myös muissa ojissa. Ojavesien bakteeripitoisuudet olivat hyvin alhaisia. Suurin arvioitu veden virtaus oli Sälinojassa (620 l/s) ja Sitturinojassa (530 l/s) keväällä 2010, ja alhaisin virtaus oli keväällä 2009 Saastamoisenojassa, jossa veden virtaus arvioitiin 20 l/s. Keväällä ojavesi oli vähän yhtä astetta kylmempää.. 8

Saastamoisenoja Renkajärvi Sitturinoja Ruokosuonoja Sälinoja 0 1 kilometriä 2 Pajustonoja Kuva 4. Renkajärven tutkitut ojat. 2.2. Lehijärvi (A= 704,0 ha, suurin syvyys 18,1 m, keskisyvyys 6,5 m, V= 45,9 x 10 6 m³; rantaviiva 13,5 km, korkeus N60+80,80 m mpy) Lehijärvi on 1960-luvulta lähtien ollut melko säännöllisen, viime vuosikymmeninä vuosittaisen tarkkailun kohteena pääosin suojeluyhdistyksen ja kunnan aktiivisuuden ansiosta. Järven fysikaalis kemiallista tilaa tarkkaillaan keskiosan syvännepisteellä talvi- ja kesäaikaan tehtävällä näytteenotolla, jossa näytteitä on otettu 1 m, 5 m, 10 m ja 15 m (eli 1 m pohjasta). Näytteitä on otettu keskiosa 2 pisteeltä Hertan mukaan kaikkiaan 202 kertaa, lisäksi vuosina 1997-2001 ja 2007 on vesistönäytteenoton rinnalla tehty kasviplanktonmääritys. Näytteenottajina ovat toimineet Uudenmaan ympäristökeskus (1963-1964, 1969-1971, 1979-1981), Kokemäenjoen vesistön vsy. ry. (1967 1971, 1973-1974, 1981-1982, 1984-1997, 2003), Hämeen ympäristökeskus (1997), Pirkanmaan ympäristökeskus (1998-2007) ja päristötoimi (ktt ky yo) (2003-2005) ja Hämeenlinnan kaupungin ympäristöpalvelut (2009 ja 2010). Lehijärven kalastosta on paljon tietoja hoitokalastusprojekteihin liittyen. Lehijärven vesikasvillisuus on rehevää. Lehijärvi edustaakin vesikasvijärviemme parhaimmistoa ja kasvi- 9

harvinaisuuksista siellä tavataan hentovitaa (Potamogeton pusillus), uposvesitähteä (Callitriche hermaphroditica) ja hentosätkintä (Ranunculus confervoides) (Uotila 1997). Lehijärven pohjoispään Ihalemmenlahti on myös valtakunnallisesti arvokas lintuvesi. Kuva 2 Lehijärven keskiosan näytepisteen sijainti. Pohjakartta (C) Maanmittauslaitos lupanro 60/MML/11. 2.2.1. Vuoden 2010 tulokset Vuonna 2010 Lehijärven pohjanläheisen alusveden happitilanne oli heikko sekä talvella että kesällä. Talvella hapen kyllästysaste oli 15 metrissä 1 % ja 17 m:ssa 0 %. Kesällä happi alkoi vähetä jo 6 m:ssä (harppauskerros 7 m:ssä) ja 10 m:ssä kyllästysaste oli 10 % ja 14 m:ssä 5 %. Kesällä lämpötila oli alusvedessä varsin korkea (9,7oC). Vesi oli talvella kirkasta pohjaa lukuun ottamatta, kesällä sameaa kaikissa tutkituissa vesikerroksissa (1, 5 10, 14 m). Vähähumuksisen veden väri tummeni talvesta kesään ja pinnasta pohjaan. Lehijärven alkaliteetti eli haponsitomiskyky oli hyvä kertoen järven hyvästä puskurikyvystä happamoitumista vastaan. Järven ph on lähellä neutraalia, hiukan emäksen puolella (7,1-8,3). Sähkönjohtavuus oli varsin korkea (18,8 ms/m 25,8 ms/m). Pintaveden kokonaisfosforipitoisuus oli talvella 14 μg/l ja kesällä 34 μg/l eli Lehijärvi oli melko rehevä. Pohjalla oli merkittävä määrä fosfaattifosforia, mikä heijastaa labiilin fosfo10

rin siirtymistä vesimassaan hapettomassa alusvedessä. Kokonaistyppipitoisuus heijastelee lievää rehevyyttä (pintavedessä 760 μg/l) ja pohjalla rehevyyttä (talvella peräti 3600 μg/l ja kesällä 1019 μg/l). Rauta- ja mangaanipitoisuuksien kohoaminen alusvedessä kertonee sekin sisäisestä kuormituksesta. Näkösyvyys oli kesällä vain 1,4 m, mikä on keskiarvoa (3,3 m) selvästi alhaisempi lukema. Talvella näkösyvyys oli sentään 6,4 m. Kesällä pintaveden klorofyllipitoisuus oli 28 μg/l ja talvella 16 μg/l. Klorofyllipitoisuus pysyi kesällä korkeana 10 metrin syvyyteen. Vesienhoito-ohjelmien mukaisen järvityypittelyn mukaan Lehijärvi on keskikokoinen vähähumuksinen järvi (Vh), jonka kasvukauden aikaiset pintaveden kokonaisfosforipitoisuuden mediaani osoittaa tyydyttävää ja kokonaistyppi- ja a-klorofyllipitoisuus välttävää luokkaa. Kalaston pohjalta järven tila on tyydyttävä. Lehijärven ekologinen tila on ympäristökeskuksen päätöksen mukaisesti tyydyttävä ja samaan tulokseen päädytään myös tässä tutkimuksessa vuoden 2010 tulosten pohjalta. Kuva 3 Lehijärven ulappaa. 11

3. Hämeenlinna, Hauhon kaupunginosa Hauholla on 74 järveä, joista vuoden 2010 näytteenotto kohdistui Luijaselle, Siikaselle, Särkemälle ja Valkjärvelle. 3.1. Luijanen (A= 9,59 ha, max. syv. 21 m; rantaviiva 2,593 km; korkeus N60+104,6 m mpy) Harjunlievejärvistä Luijanen on melko syvä ja vedenlaadultaan hyvä, vaikka talvisia alusveden happikatoja esiintyy Särkemän tapaan johtuen järven veden vain osittaisesta sekoittumisesta täyskierron aikana. Luijanen saa vetensä Akkijärvestä ja Veittijärvestä Kaivostenojaa myöten. Järven vedet laskevat Särkemään. Hertta-palvelusta löytyy vain yksi näytteenottotieto 24.1.1990 (1 m, 3 m ja 20 m). Oravaisen (1991) mukaan kokonaisfosforipitoisuudet olivat lievästi rehevälle tai jopa rehevälle vedelle tyypilliset. Happi oli lähes loppunut pohjalta (hapen kyllästysaste 1 %). Oravainen (1991) ennustikin, että Luijasen alusvedessä todennäköisesti esiintyy happiongelmia myös kesällä järven suuren syvyyden aiheuttaman meromiktian takia (kevätkierto epätäydellinen). Luijasen veden laatu arvioitiin hyväksi (Oravainen 1991). Kuva 4 Luijasta pohjoiselta Tampinvuoren rannalta kaakkoon. Heli Jutila 29.7.2008. Luijasen veden laatua on tutkittu Hämeenlinnan seudun kansanterveystyön kuntayhtymän ympäristöosaston toimesta (Jutila 2001) kesinä 2000 ja 2001 (14.4.2000, 7.9.2000, 12

5.7.2001). Luijasen veden kokonaisfosforipitoisuus indikoi lievää rehevyyttä (pääosin 1422 g/l ja kerran < 5 g/l) ja fosfaattifosforipitoisuus oli pääosin hyvin alhainen (<5 g/l, mutta syyskuun alussa 2000 pohjalla 9 g/l). Kokonaistyppipitoisuus oli myös karuille vesille ominaisesti alhainen lukuun ottamatta pohjalta otettuja vuoden 2000 kevät- ja syysnäytteitä, joissa pitoisuus oli kohonnut. Myös nitraattipitoisuudet olivat varsin alhaiset lukuun ottamatta kesällä 2001 18 metrissä tavattua korkeaa pitoisuutta (869 g/l). Vedessä oli riittävästi happea keväällä ja kesällä, mutta syksyllä 2000, kerrostuneisuuskauden lopulla happi oli lähes loppunut pohjalta (hapen kyllästysaste <1 %). Kuva 5 Luijasen ja Särkemän syvännepisteiden sijainti. Pohjakartta (C) Maanmittauslaitos lupanro 60/MML/11 Kemiallista hapenkulutusta mittaava kaliumpermanganaattiluku oli melko alhainen, kuten kiintoainepitoisuus ja sähkönjohtavuuskin. Luijasen vesi oli kirkasta, ruskeaa ja neutraalia (tyypillisesti happamuus ja sameus lisääntyvät hieman syvyyden mukana) eikä osoittanut happamoitumisen merkkejä. Luijasen ja Särkemän välisestä salmesta 1.1.2001 otettu näyte oli laadultaan erinomainen ja pitkälti samankaltainen kuin Luijasen vesi. Näytteiden perusteella veden laatu oli hyvä (Jutila 2001). Veittijärvestä lähtee Luijaseen (ojavesinäyte n. 30 m luusuasta 1.10.2001) kirkasta, neutraalia ja karua vettä, jossa fosfori- ja typpipitoisuudet ovat alhaiset. Akkijärvestäkin lähtee (n. 13

30 m luusuna alapuolella 1.10.2001) kirkasta ja neutraalia vettä, jonka fosforipitoisuus on lievästi rehevä ja kemiallinen hapenkulutus hieman kohonnut. Kaivostenojassa Roukasten ja Myllylammen välillä (LO3) ravinne- ja kiintoainepitoisuus sekä sameus kohoaa. Ilmeisesti Kaivostenojan varren suot heikentävät veden laatua täällä alempana (Jutila 2001). Luijasen simpukoita ja vesi- ja rantakasvillisuutta on kuvattu jonkin verran julkaisussa Jutila & Jutila 2009. 3.1.1. Kesän 2010 tulokset Kesällä 2010 Luijasen syvännepisteellä otettiin viisi näytettä (1, 5, 10, 15, 20 m) (kokonaissyvyys 20,1 m). Veden lämpötila laski pintaveden 19,7 o C:sta jo kolmen metrin syvyydellä 15,9 o C:een ja edelleen 10,8 o C:een neljässä metrissä ja 7,7 o C:een viidessä metrissä eli harppauskerros asettui varsin lähelle pintaa. Hapen määrässäkin oli havaittavissa selvä pudotus 83 % kyllästysasteesta parissa metsissä kolmen metrin 59 % kyllästysasteeseen. Tästä alaspäin hapen määrä väheni tasaisesti ja pohjan läheisyydessä n. 20 m:ssä happea oli niukasti (8 %), mutta oli kuitenkin. Luijasen pintaveden ph oli kesällä 2010 neutraalin tienoilla ja syvemmälle siirryttäessä hieman hapan. Alkaliteetti oli hyvä ja sähkönjohtavuus alhainen. Pintaveden väri kertoi lievästä humuksisuudesta. Pintaveden kokonaisfosforipitoisuus, joka osoitti lievää rehevyyttä (24 μg/l), laski syvemmälle mentäessä noustakseen vasta aivan pohjanläheisessä vedessä pinnan tasoa hieman korkeammalle. Sameus sen sijaan kasvoi lievästä kohtalaiseen pohjalle mentäessä ja myös raudan ja mangaanin pitoisuudet kohosivat voimakkaasti alusvedessä. Kemiallinen hapenkulutuskin nousi alhaisesta kohtalaiseen pohjalle mentäessä. Pintaveden klorofylli-a-pitoisuus (5,4 μg/l) kertoi lievästä rehevyydestä. Kokonaistyppipitoisuus oli varsin alhainen pinta- ja välivedessä ja kohosi vasta 15 m syvyydessä. Nitraattipitoisuus oli välivedessä korkeimmillaan ja ammonium nousi alusvedessä. Näkösyvyys oli 2,1 m. Pieneksi humusjärveksi tyypiteltävä Luijanen on pintaveden kokonaisfosforipitoisuuden perusteella ekologiselta tilaltaan hyvä (Md= 24 μg/l, n=3) ja kokonaistyppi- (mediaani 380 μg/l) sekä klorofylli-a-pitoisuuden perusteella (5,4 μg/l; n=1) erinomainen järvi. Kokonaisuutena Luijasen ekologinen tila on siis käytettävissä olevien tietojen perusteella erinomainen. 3.2. Siikanen (A= 19,52 ha, max. syv. 2,1 m; rantaviiva 1,783 km; korkeus mpy N60+108,5 m mpy) Siikanen on matala, rehevä ja erittäin ruskeavetinen järvi, jonka rannalla on kasvillisuudeltaan edustavaa rantasuota. Järven rannalla on muutama loma-asunto. Muutoin Siikanen on pääosin rauhallinen järvi. Käydessämme paikalla siellä tavattiin laulujoutsenperhe. Pohjoispuolisella valuma-alueella on tehty laajoja hakkuita. Hertassa on vain yksi aiempi näytetieto, 10.8.1989. Hämeenlinnan ympäristöpalvelut otti näytteen 23.8.2010. Siikasen näkösyvyys oli väristäkin (160 FNU) johtuen alhainen (0,7 m). Alkaliteetti on ollut hyvä ja ph neutraalin tuntumassa. Sameus oli lievää. Kesällä 2010 pintaveden happipitoisuus oli vain kohtalainen. Toisaalta kesällä 1989 pinnassa oli havaittavissa hapen ylikyllästeisyyttä. Matala järvi sekoittuu tuulien myötä kesäaikaan eikä happi tule rajoittavak- 14

si. Talvisista, mahdollisista happiongelmista ei ole tutkimustietoa. Ylirehevyyttä kuvaava kokonaisfosforipitoisuus (62 μg/l) oli laskenut aikaisemmasta (84 μg/l) 1989 vuoden näytteenotosta. Fosfaattifosforiakin oli vapaana vedessä (10 μg/l). Kokonaistyppi- ja ammoniumpitoisuuksienkin (2010: 870 μg/l ja 36 μg/l) perusteella järven tila näyttäisi kehittyneen parempaan suuntaa (1989: 2300 μg/l ja 85 μg/l) ja osoittaa tyydyttävää ekologista luokkaa. Klorofylli-a-pitoisuuden perusteella (19 μg/l, aiemmin 50,3 μg/l) Siikanen on noussut välttävästä hyväksi järveksi ekologisen luokituksen mukaan. Kokonaisuutena runsashumuksiseksi järveksi tyypitellyn Siikasen ekologinen tila on siis käytettävissä olevien niukkojen tietojen perusteella tyydyttävä. 3.3. Särkemä (A= 13,55 ha, max. syv. 12 m, rantaviiva 3,9 km; korkeus N60+104,6 m mpy) Melko syvä, harjualueen, kapea Särkemä lienee meromiktinen järvi, joka on altis alusveden hapen ehtymiselle. Särkemä saa vetensä Luijasen kautta ja sen valuma-alueella on useita muitakin järviä kuten Akkijärvi, Pikku-Akkijärvi, Veittijärvi, Ilmijärvi ja Jylhäjärvi. Särkemäjärvellä on liikkuvia turvelauttoja, ja Särkemä on laskuojaton allas, jonka vedet imeytyvät harjuun ja purkautunevat osin Kirriseen. Kuva 6 Syksyinen Särkemän kylän ranta. Karri Jutila lokakuu 2004. Hertta-tietojärjestelmään on kirjattu vain yksi näytteenotto Särkemästä, 17.8.1989, mutta toki muitakin näytteitä on otettu: 17.3.1993, 12.4.2000, 7.9.2000, 5.7.2001 ja 23.8.2010. Hämeenlinnan kaupungin ympäristöpalvelut otti Särkemästä näytteitä 23.8.2010. 15

Särkemän pintaveden kokonaisfosforipitoisuudet ovat indikoineet lievää rehevyyttä (11-13 g/l) ja fosfaattifosforipitoisuudet ovat olleet oli hyvin alhaisia (<5 g/l). Pitoisuudet ovat tyypillisesti kohonneet alusveteen mentäessä (P tot jopa 74 g/l), mutta kesällä 2010 kokonaisfosforipitoisuudessa oli vain vähäistä nousua (21 g/l) eikä fosfaattifosforipitoisuus kohonnut lainkaan. Kokonaistyppipitoisuus on ollut karuille vesille ominaisesti alhainen. Nitraattipitoisuudessa sen sijaan näkyy nousua pohjan tuntumassa. Särkemän veden hapen kyllästysaste laskee pohjan lähellä varsin vähiin (8-14 %). Kemiallista hapenkulutusta mittaava kaliumpermanganaattiluku on ollut alhainen, kuten myös kiintoainepitoisuus ja sähkönjohtavuus. Pintavesi on ollut kirkasta ja lievästi sameampaa syvemmällä. Vesi on ollut neutraalia (tyypillisesti happamuus on lisääntynyt hieman syvyyden mukana) eikä ole osoittanut happamoitumisen merkkejä. Vedessä näkyi kesällä 2010 lievä humusleima (40 Pt). Tulosten perusteella Särkemäjärvi on karu järvi. Tietoja Särkemän vesikasvillisuudesta ja suursimpukoista löytyy julkaisusta Jutila & Jutila 2009. Ekologisen luokituksen mukaan tyypiltään pieneksi humusjärveksi määritetty Särkemä on pintaveden kesäaikaisen kokonaisfosfori- (Md= 14 μg/l, n=3) ja kokonaistyppipitoisuuden (mediaani 350 μg/l) perusteella laadultaan erinomainen sekä klorofylli-apitoisuuden perusteella (7 μg/l; n=2) hyvä järvi. Kokonaisuutena Särkemän ekologinen tila on käytettävissä olevien tietojen perusteella erinomainen. 3.4. Vuolijoen Valkjärvi (A= 10,64 ha, syvyys 2 m, rantaviiva 1,45 km; korkeus N60+108,2 m mpy) Vuolijoen Valkjärvi on matala, umpeenkasvava ja humusvetinen järvi, jota on Herttatietojärjestelmän mukaan tutkittu aiemmin vain kerran (8.3.1974). Hämeenlinnan ympäristöpalvelut otti näytteitä Vuolijoen Valkjärvellä 23.8.2010. Vuonna 2010 varsin ruskeasta vedestä (100 mgpt/l) huolimatta happea kuluttavan aineksen määrä oli suhteellisen alhainen ja ph oli neutraalin tuntumassa (7,1) sekä alkaliteetti hyvä (0,44). Matalassa, tuulten sekoittamassa järvessä ei liene kesällä happiongelmia (kyllästysaste 73 %), mutta talvella ne saattavat haitata näin umpeenkasvanutta vettä. Sameus oli lievää eikä sähkönjohtavuuskaan ollut kohonnut. Näkösyvyys oli alhainen, 0,9 m. Kokonaisfosfori- (45 μg/l) ja -typpipitoisuus (900 μg/l) olivat kohonneet edellisestä näytteenotosta ja yhdessä klorofylli-a-pitoisuuden (39 μg/l) kanssa kertoivat voimakkaasta rehevyydestä. Vesien ekologisen luokituksen mukaan Valkjärvi lienee runsashumuksinen järvi, jonka kasvukauden aikaiset pintaveden kokonaisfosfori- ja -typpipitoisuudet osoittavat hyvää ekologista luokkaa sekä a-klorofyllipitoisuus (ainoana kesänäytekertana vuonna 2010) tyydyttävää ekologista luokkaa. Jos Valkjärvi olisi aiemman näytteenoton mukaisesti arvioitu pieneksi humusjärveksi, luokitus olisi osunut kahdesti tyydyttävään ja kerran välttävään. Kokonaisuutena Valkjärven ekologinen tila on siis käytettävissä olevien niukkojen tietojen perusteella tyydyttävä. 16

Kuva 7 Vuolijoen Valkjärven syvännenäytepisteen sijainti. Pohjakartta (C) Maanmittauslaitos lupanro 60/MML/11. 4. Hämeenlinna, Kanta-Hämeenlinnan kaupunginosa Kanta-Hämeenlinnan alueella on 22 järveä ja lampea, joista näytteet otettiin Aulangonjärvestä ja Matkolammesta. 4.1. Aulangonjärvi (A= 78,32 ha, max.syvyys 14 m, kokonaisrantaviiva 6,10 km; korkeus: N60+80,20 m mpy Aulangonjärven lounaspäähän laskee Kihtersuonoja, josta tullee Aulangonjärveen kuormitusta. Aulangonjärvi laskee puolestaan Vanajaveteen. Veden viipymä on noin vuosi. Aulangonjärvestä on otettu vesinäytteitä Hertan mukaan vuodesta 1985 lähtien. Eniten näytteenottoja on eteläosan näytepisteeltä. Kaikkia kaupungin ottamia näytteitä ei ole merkitty Herttaan. Yhteensä näytteitä on otettu noin 30 kertaa ja 3-5 syvyydestä kerrallaan. Myös Aulangonjärveen laskevien ojien veden laatua on selvitetty (Jutila 2001). 17

Kuva 8 Aulangonjärvi ja Lusikkaniemi Aulangon näkötornista nähtynä. Heli Jutila. Aulangonjärvi on lievästi rehevä ja melko kirkasvetinen järvi, jonka humuspitoisuus on alhainen. Pintaveden väri on melko kirkas ja syvemmällekin humuspitoisuus lisääntyy vain niukasti (Md=30 Pt ; 17.8.2010 20 Pt ). Pintaveden ph on neutraali (vaihtelu koko vesimassassa 6,6-7,8) ja alkaliteetti on hyvä (Md= 0,41 mmol/l). Lämpötilan harppauskerros asettui 17.8.2010 4 ja 6 m välille, missä myös happipitoisuus lähti putoamaan (kyllästysaste laski 60:stä 21 %:iin). Alusveden 10 metristä alaspäin happi oli varsin vähissä (kyllästysaste alle 10 %). Rauta- sekä mangaanipitoisuuksien kohoaminen yhdessä ravinnepitoisuuksien vähäisen nousun kanssa kertovat, että pohjasta vapautuu pieniä määriä ravinteita alusveteen kerrosteisuuskausien lopulla. Myös viimeaikaisissa talvituloksissa 24.3.2010 ja 25.1.2011 sama on ollut nähtävissä. Pitkällä aikavälillä kokonaisfosforipitoisuus on säilynyt karun ja lievästi rehevän rajamailla (Md= 11 μg/l, kesäpintavesi 1995-2007) ja myös kokonaistyppipitoisuus on ollut varsin maltillinen (200-810 µg/l, Md= 390 μg/l, kesäpintavesi 1995-2007). Samalla tavalla klorofylli-α-pitoisuudet ovat olleet alhaisia ( Md= 2,4 μg/l, kesä pintavesi 1995-2007). Näkösyvyyden keskiarvo on 4,9 m (n=69, Aulangonjärvi eteläpää; kaikki havainnot). Näkösyvyyden trendi on ollut laskeva, ja talvella 2010 se oli 4,6 m ja kesällä 2010 3,6 m. Näytteenottokerralla Aulangonjärvellä havaittiin laulujoutsen ja neljä poikasta. Ilmeisesti alun perin poikasia oli viisi, ja todennäköisesti minkki vei yhden poikasen. Järvellä uiskenteli myös kuikkapari (Gavia arctica). 18

Aulangonjärvi on keskikokoinen, vähähumuksinen järvi (Vh), jonka kasvukauden aikainen pintaveden kokonaisfosforipitoisuus osoittaa hyvää ja vastaava kokonaistyppija a-klorofyllipitoisuus osoittavat erinomaista ekologista luokkaa. Kokonaisuutena Aulangonjärven ekologinen tila on siis käytettävissä olevien tietojen perusteella erinomainen. Myös Hämeen ely-keskuksen asiantuntija-arvio tilasta on erinomainen. 4.2. Matkalammi (A= 27,54, max. syvyys 4,3 m, rantaviiva 2,753 km; korkeus N60+86,2 m mpy) Matkalammi eli Matkolampi on humusvetinen lampi, jonka eteläpään läpi kulkee oikovirtauksena Myllyjoen vettä Kankaistenjärvestä Katumajärveen. Lampeen laskevat muutkin ojat kulkevat osittain viljelymaiden halki, mikä näkyy jonkin verran veden laadussa. Soiden vaikutus heijastuu veden väriin. Matalan (n. 4,3 m) ja suhteellisen pienen Matkolammen vesi vaihtuu melko nopeasti. Silti happitilanne pohjalla on huono. Veden kokonaisfosforipitoisuus on viisinkertainen Kankaistenjärven vastaavaan verrattuna, ja hajakuormituksen vaikutukseen viittaa myös lievästi kohonnut suolapitoisuus. Matkolampi on happamuudeltaan normaali, hyvin puskuroitunut järvi. Veden laatu on kokonaisuutena tyydyttävä. Matkalammen valtatien 10:n puoleiset rannat tulo- ja lähtöojan luona ovat arvokasta, tulvivaa hieskoivu- ja tervaleppäluhtaa, jonne on rakennettu pitkospuut (Jutila 2007). Lammen rantoja reunustaa katkeillen järviruokovyö. Järvikorte (Equisetum fluviatile) esiintyy paikoin runsaana. Rantakasvilajistoon kuuluvat mm. rantakukka (Lythrum salicaria), luhtakastikka (Calamagrostis stricta), pullosara (Carex rostrata), kaitapalpakko (Sparganium angustifolium), uistinvita (Potamogeton natans), ranta-alpi (Lysimachia vulgaris), tervaleppä (Alnus glutinosa), amerikanhorsma (Epilobium adenocaulon) ja rantayrtti (Lycopus europaeus). Matkalammen itä- ja eteläosan rantarämeellä kasvavat mm. tupasvilla (Eriophrum vaginatum), juolukka (Vaccinium uliginosum) ja pyöreälehtikihokki (Drosera rotundifolia). Matkolammen pesimälinnustoon kuuluu kuikka. Matkolammesta on otettu vesinäytteitä vuodesta 1986 lähtien, ja Hertassa on näytteitä kahdelta pisteeltä (länsiosa 248 ja itäosa 1). Lisäksi kaupungin edustajat ovat ottaneet näytteitä myös rannalta. Kaikkiaan noin näytteitä on otettu 7 kertaa ja kahdesta syvyydestä kerrallaan. Myös Matkalammiin laskevien ojien veden laatua on selvitetty. Matkolammen länsiosan näytepisteeltä saatiin 17.8.2010 kokonaissyvyydeksi 3,3 m ja näkösyvyydeksi 1,2 m. Matalan Matkolammen vesi sekoittuu kokonaan kesäaikaan, mutta silti happea oli selvästi vähemmän pohjanläheisessä vedessä (19 %) kuin pinnassa (83 %) kesällä 2010. Lämpötila sen sijaan säilyi korkeana pinnasta pohjaan (1m 21,6 o C, 3 m 19,2 o C). Väri oli kesällä 2010 varsin tumma (120 Pt ), kun väri pidemmällä jaksolla oli alhaisempi (neljän analysoidun näytteen Md oli 80 Pt ). PH on viime aikoina ollut pinnassa neutraalin tienoilla, mutta aiemmin on saatu alempia arvoja. Alkaliteetti osoitti hyvää puskurikykyä (0,27 mmol/l). Sähkönjohtavuus on ollut 10 ms/m tienoilla eli melko alhainen. Kemiallinen hapenkulutus on hieman kohonnut ilmeisesti humusvaikutuksen vuoksi. Alusvedessä oli nähtävissä raudan ja mangaanin pitoisuuksien kohoamista. Pintaveden kokonaisfosforipitoisuus oli 33 μg/l (kokonaisvaihtelu 21-52 μg/l) ja kokonaistyppipitoisuus 640 μg/l. Klorofyllipitoisuus on mitattu kaksi kertaa (11 ja 21 μg/l), joista viimeinen kesällä 1995. Kesän 2010 analyyseistä arvo jäi jostain syystä puuttumaan. 19

Kuva 9 Matkalammin syvännepisteen sijainti. Pohjakartta (C) Maanmittauslaitos lupanro 60/MML/11. Matkolammi on pieni humusjärvi, jonka kasvukauden aikainen pintaveden kokonaisfosforipitoisuus osoittaa tyydyttävää (33 μg/l), kokonaistyppipitoisuus hyvää (640 μg/l) ja a-klorofyllipitoisuus (Md=5,8 μg/l) välttävä ekologista luokkaa. Kokonaisuutena Matkolammen ekologinen tila on käytettävissä olevien tietojen perusteella tyydyttävä. 5. Hämeenlinna, Kalvolan kaupunginosa Kalvolasta näytteet otettiin Emälammilta, Kotkajärveltä ja Ojajärven eteläosasta. Yhteensä järviä ja lampia Kalvolassa on 65. 5.1. Emälammi (A= 14,20 ha, suurin syvyys 3,3 m; kokonaisrantaviiva 2,6 km; Korkeus N60+118,1 m mpy) Kalvolan eteläosassa sijaitsevaa Emälammia ei ole tutkittu ennen vuotta 2010 lainkaan Hertta-tietojärjestelmän mukaan. Vuonna 2010 Hämeenlinnan kaupungin tutkimuksia tehtiin sekä talvella 24.3.2010 että 17.8.2010. 20

Emälammi on erittäin ruskea- eli humusvetinen lampi (pintavesi 90-120 mg Pt/l), jonka ph näyttäisi kesäaikaan olevan lähellä neutraalia (7,1) ja talvella vähän sen alapuolella (6,4). Alkaliteetti kertoo hyvästä puskurikyvystä (0,22 mmol/l). Talvella pintavesi oli kohtalaisen sameaa (14 FTU), mutta kesällä vain lievästi sameaa (2,3 FTU). Sähkönjohtokyky oli maltillinen. Sen sijaan kemiallinen hapenkulutus oli varsinkin talvella korkeahko (33 ) todennäköisesti johtuen humuspitoisuudesta. Lämpötilan harppauskerros sijoittui 2 m ja 3 m välille ja samalla hapen kyllästysaste putosi voimakkaasti olleen pohjanläheisessä vedessä 13 %. Kokonaisfosforipitoisuus kertoo pintaveden lievästä rehevyydestä kesällä (18 μg/l) ja karuudesta (9 μg/l) talvella. Sekä fosfori- että typpipitoisuus lisääntyy pohjan läheiseen veteen mentäessä. Samoin nousevat rauta- ja mangaanipitoisuus. Kesän 2010 pintaveden klorofyllipitoisuus oli yllättävän korkea (20 μg/l). Vesienhoito-ohjelmien mukaisen järvityypittelyn mukaan Emälammi lienee runsashumuksinen järvi, jonka kesän 2010 pintaveden kesäaikainen kokonaisfosforipitoisuus (18 μg/l) ja kokonaistyppipitoisuus (500 μg/l) osoittivat erinomaista luokkaa ja aklorofyllipitoisuus (20 μg/l) tyydyttävää luokaa. Kokonaisuutena Emälammin tila on käytettävien tietojen pohjalta hyvä. Kuva 10 Emälammin näytepisteen sijainti. Pohjakartta (C) Maanmittauslaitos lupanro 60/MML/11. 21

5.2. Kotkajärvi (A= 283,84 ha, max. syvyys 10,1 m; rantaviiva 17,80 km; korkeus N60+120,9 m mpy) Kotkanjärven tila on ollut erinomainen. Suomen ympäristökeskuksen Hertta-tietokannasta löytyy Kotkajärven seurantatuloksia vuodesta 1966 lähtien, joskaan ei joka vuodelta. Näytteitä on otettu kahdelta seurantapisteeltä Sittala 1 (kuva 13) ja Taljala 2 sekä talvella että kesällä kaikkiaan 18 kertaa ja lisäksi on muutamia rantanäytteenottoja. Kotkajärvestä laadittiin tietoja koostava julkaisu vuonna 2006 (Jutila ym. 2006) ja sitä on kuvattu myös Kalvolan luonto-oppaassa (Jutila & Harju 2004). Edellisessä on myös Kotkajärven vesikasvillisuusselvitys. Näytteidenottajina ovat toimineet päristötoimi (Jutila 2008-2010), Kokemäenjoen vesistön vesiensuojeluyhdistys ry, Pirkanmaan ympäristökeskus ja Uudenmaan ympäristökeskus. Kotkajärven valuma-alue on pääosin metsää ja siellä on laajoja ojitettuja soita, mutta vain vähän peltoja. Valuma-alueella sijaitsee kaksi lampea: Perälammi ja Ulajanlammi. Kotkajärveen laskee kahdeksan isompaa ojaa, joista merkittävin on laajan valuma-alueen omaava Myllyoja. Sahajoki laskee Kotkajärven vedet Muulinjärveen. Kotkajärven puskurikyky on ollut erinomainen (x=0,3 mmol/l; n=41) ja ph miltei neutraali (x=7; n =59). Alkaliteettiarvojen kehitys on hienoisesti nouseva. Sähkönjohtavuus on vaihdellut välillä 6,0 8,36 ms/m, keskiarvon ollessa 6,8 (n = 54). Sähkönjohtavuus, vaikkakin vielä varsin alhainen, näyttää olevan nousussa, mikä ilmentää veden nuhraantumista, kuten Katumajärvelläkin on aikaisemmin osoitettu (Jutila & Salminen 2006). Kuva 11 Sinileväkukinta Kalvolan Kotkajärvellä 4.7.2010. Heli Jutila. Kotkajärven kirkkaassa vedessä on jonkin verran humusta (18.8.2010 pinta 50 Pt/l), ja keskimääräinen näkösyvyys ulottuu kolmeen metriin. Kotkajärvellä kaikkien näytteiden (n = 52) keskimääräinen väriluku on 73,4 mg Pt/l (Md=40). Väriluvun perusteella vesi on humuspitoista (18.8.2010 50 Pt/L) eikä siinä ole tapahtunut selkeää muutosta suuntaan tai toiseen vuosien kuluessa. 22

Kotkajärven pintaveden avovesiaikainen sameus on keskimäärin 0,98 FNU eli vesi on kirkasta. Kaikkien näytteiden sameuden keskiarvo on 5,5 FNU (n = 54), koska alusvedessä on ajoittain havaittu sameutta. Kotkajärven syvänteistä happi on loppunut tai happikyllästysaste on laskenut lähelle nollaa ajoittain kerrostuneisuuskauden lopulla. Myös kesällä 2010 happi oli vähissä pohjanläheisessä vedessä (9 %). Kotkajärvi on karu eli oligotrofinen järvi, jonka pintaveden kesäaikainen kokonaisfosforipitoisuuden keskiarvo on 7,91 μgp/l (n= 50). Myös kesällä 2010 pintavesi oli niukkaravinteista (8 μgp/l ja 430 μgn/l) ja klorofylli-α-pitoisuus oli alhainen (5,9 μg/l). Kokonaistyppipitoisuudenkin perusteella (keskiarvo 770 μgn/l; n=55) järvi on niukkaravinteinen. Fosforipitoisuus näyttäisi hieman nousseen ajan myötä (kaikkien näytteiden regressiosuora y = -0,0395x + 10,393, selitysaste R 2 = 0,0867). Kotkajärvellä tavattiin ensimmäiset sinileväesiintymät kesäkuussa 2007 Jylhynlahdella. Kesällä 2008 levää havaittiin vähäisessä määrin laajemmalla alalla. Heinäkuun alussa 2010 Kotkajärvellä oli koko järven kattava sinileväkukinta. Kasvillisuuden perusteella Kotkajärvi on karu, moreenirantainen korte ruokotyypin järvi. Kotkajärven niukkaravinteisuudesta kertovat mm. tummalahnaruoho (Isoetes lacustris) ja äimäruoho (Subularia aquatica). Paikoin kelluslehtiset ovat runsastuneet ravinnelisäyksen seurauksena esim. Jylhynlahdella. Osin isoulpukan ja pohjanlumpeen laajat kasvustot Pihlajamäen- ja Järvenpäänlahdilla johtuvat pehmeistä pohjista (Jutila ym. 2007). Kotkajärvi 0 0,35 0,7 kilometriä Kuva 12 Kalvolan Kotkajärven Sittala 1 syvännepiste. 23

Kuva 13 Syksyinen Kotkajärvi 15.9.2007. Vesienhoito-ohjelmien mukaisen järvityypittelyn mukaan Kotkajärvi lienee pieni humusjärvi, jonka kesän 2010 pintaveden kokonaisfosfori- ja -typpipitoisuus sekä a- klorofyllipitoisuus osoittivat erinomaista luokaa. Kokonaisuutena Kotkajärven ekologinen tila arvioidaan laaja sinileväkukinta huomioiden hyväksi. 5.3. Ojajärvi (A= 17,91 ha, suurin syvyys 1,2 m, kokonaisrantaviiva 2,84 km; Korkeus N60+114 m mpy) Hertta-tietojärjestelmän mukaan Ojajärveltä on otettu näytteitä neljä kertaa vuodesta 1978 alkaen ja kaikki näytteenotot ovat ajoittuneet talviaikaan. Näytepiste on sijainnut järven pohjoisosan Heltaaninlahdessa. Hertassa on myös järven eteläosaan merkitty näytepiste, mutta sieltä ei ole vedenlaatutuloksia. Hämeenlinnan kaupungin ympäristöpalvelut otti Ojajärven eteläosan pohjoisrannasta, Isosaarta vastapäätä näytteen. Rannassa oli vene. Luonnonsuojelualueen merkinnät näkyivät kohteelle hyvin. Ojajärven valuma-alue on soinen ja metsäinen. Vedet laskevat Ojajärvestä edelleen Ravinojaa myöden länteen Tarpianjoen vesistöön. Ojajärvi on erämaisen oloinen järvi, joka sopii hyvin luonnonsuojelualueeksi. Käynnillä linnuista havaittiin mm. sinisorsa (Anas platyrynchos), nokikana (Fulica atra), telkkä (Bucephala clangula) ja lehtokurppa (Scolopax rusticola). Vesikasvillisuus järvessä oli erityisen runsasta ja noin puolet järvestä oli sen peitossa. Lajeista kirjattiin uistinvita, ulpukka (Nuphar lutea), lumme (Nymphaea candida), vehka (Calla palustris), leveäosmankäämi (Typha latifolia) sekä pullosara ja viiltosara (Carex acuta). Rantalajistoon kuuluivat mm. kurjenjalka (Potentilla palustris), luhtavilla 24

(Eriophorum angustifolium), viitakastikka (Calamagorstis canescens), luhtarölli (Agrostis canina), jouhivihvilä (Juncus filiformis) ja terttualpi (Lysimachia thyrsiflora). Kuva 14 Ojajärven rannalta otetun näytteen hakupaikka. Pohjakartta (C) Maanmittauslaitos lupanro 60/MML/11. Ojajärven vesi oli erittäin ruskeaa ja humuspitoista (18.8.2010 500 mg Pt/l). Tämä näkyi myös kohonneessa kemiallisessa hapenkulutuksessa (COD 53 ) ja sameudessa (15 FNU). Pintaveden ph sen sijaan näytti olevan vain vähän happamen puolella, kun se 1990luvun alussa oli 5,9. 18.8.2010 mitattu kokonaisfosforipitoisuus oli erittäin korkea (200 μg/l) ja erosi selvästi korkeampana aiemmin talviaikaan mitatuista arvoista (10-40 μg/l). Kokonaistyppipitoisuus sekin oli korkeaa rehevyystasoa osoittava ja aiempaa korkeampi (2700 μg/l). Niin ikään klorofylli-α, joka mitattiin nyt ensimmäisen kerran, oli poikkeuksellisen korkea (180 μg/l). Talviaikaan Ojajärvessä on ollut happiongelmia ja tämä on näkynyt myös rautapitoisuuksien kohoamisessa voimakkaasti. Kesällä 2010 20 cm syvyydessäkin hapen kyllästysaste oli laskenut 58 %:iin ja rautapitoisuus noussut 7600 μg/l. Vesienhoito-ohjelmien mukaisen järvityypittelyn mukaan Ojajärvi on runsashumuksinen järvi, jonka kesän 2010 pintaveden kesäaikainen kokonaisfosfori- (200 μg/l) ja typpipitoisuus (2700 μg/l) sekä a-klorofyllipitoisuus (180 μg/l) osoittavat huonoa ekologista luokkaa. Kokonaisuutena Ojajärven ekologinen tila lienee näiden vähäisten tietojen pohjalta huono. 25

6. Hämeenlinna, Lammin kaupunginosa Lammilla näytteet otettiin Alanteesta ja Kuohijärvestä. Lammin kaupunginosassa on 133 järveä (yli 10 ha), joista osa on varsin suuria, kuten Kuohi- ja Nerosjärvi sekä Pääjärvi. 6.1. Alanne (Alanne-Vitajärvi A= 66,56 ha, suurin syvyys 6 m, V= 1,8 milj. m³; kokonaisrantaviiva 9,2 km, valuma-alueen A= 756 ha; Korkeus N60+89,9 m mpy) Alanne on käsitelty Huidun ja Mäkelän teoksessa (1999) ja Hertassa yhdessä Vitajärven kanssa. Hertta-ympäristötietojärjestelmän mukaan Alanteelta on otettu vain kaksi talviaikaista vesistönäytettä: 7.1.1991 ja 23.1.2008. Alanteelta näytteitä ovat ottaneet Uudenmaan ja Pirkanmaan ely-keskus. Lammin biologinen asema tutki Vitajärvi-Alanteen laatua talvella ja kesällä 1997 sekä talvella 1998. Alanteen valuma-alueella on vain vähän peltoja (5 %). Kallioperä muodostuu gneissistä ja granodioriitistä, ja maaperä on moreenivaltaista (Huitu & Mäkelä 1999). Alanteen rannoilla on reheviä lehtoja, joiden kasvistoon kuuluvat mm. lehmus (Tilia cordata), näsiä (Daphne mezereum) ja imikkä (Pulmonaria obscura). Rantakuusikoissa esiintyy myös liito-orava (Pteromys volans). Alanteen rannoilla on runsaasti mökkejä. Alanteen vesi laskee Kuohijärveen Pitkälänojaa, jossa on pato. Vuolaasta ja noin metrin syvyisestä Pitkälänojasta otettiin vesinäyte 17.4.2010. Veden lämpötila oli 5,1 o C, happipitoisuus 9,8 ja hapen kyllästysaste 76 %. Kuva 15 Näkymä Pitkälänojan sillalta Alanteen pohjoispäähän. Heli Jutila 17.4.2010. 26

Alanne on pieni humusjärvi, jonka ph on keskimäärin vain vähän neutraalin happamen puolella. Happamuuden kesäaikainen pintaveden mediaani on 7. Veden puskurikyky on hyvä ja sähkönjohtavuus alhainen (6 ). Lievää sameutta esiintyy (4,3 FNU) ja kemiallinen hapenkulutus on aavistuksen kohollaan. Happipitoisuus laski kesällä 2010 pohjanläheisessä vedessä 16 %:iin ja samalla nousivat raudan ja mangaanin pitoisuudet. Kokonaisfosfori- ja typpipitoisuudet kertovat järven olevan lievästi rehevä. Kesällä 2010 klorofyllia-pitoisuus (28 μg/l) luonnehti erittäin rehevää järveä, ja vastaavan suuntaisia tuloksia saatiin myös Huidun ja Mäkelän selvityksessä (1999), joskin ainakin kesällä 1997 klorofyllipitoisuus oli selvästi alempi (11,5 μg/l). Näkösyvyys on elokuun 2010 sateessa vain 1,2 metriä, kun se pari vuotta aiemmin oli ollut miltei 2 metriä. Alanteen linnustoon kuuluvat mm. laulujoutsen, telkkä ja kalalokki (Larus canus). Ilmaversoista järviruoko muodostaa paikoin laajahkojakin kasvustoja, vaikka pääosin ilmaversoiskasvustot ovat hyvin kapeita. Luoteisosan rantaluhdalla esiintyy myös suomyrttiä (Myrica gale). Talvien 1997 ja 1998 kasviplanktontutkimuksessa havaittiin nielu- ja panssarileviä, ja biomassa oli korkea vuonna 1997. Eläinplanktoninkin määrät olivat hieman keskitason yläpuolella talvella 1997. Rataseläimet, alkueläimet ja hankajalkaisten toukat olivat runsaimpia vuosien 1997 ja 1998 tutkimuksissa. Vesienhoito-ohjelmien mukaisen järvityypittelyn mukaan Alanne on pieni humusjärvi, jonka kesän 2010 pintaveden kesäaikainen kokonaisfosforipitoisuus (20 μg/l) osoittaa erinomaista, kokonaistyppipitoisuus (600 μg/l) hyvää luokkaa ja a-klorofyllipitoisuus (28 μg/l) tyydyttävää luokaa. Kokonaisuutena Alanteen ekologinen tila lienee näiden vähäisten tietojen pohjalta hyvä. 6.2. Kuohijärvi (A= 3473,96 ha, max. syvyys 33 m, keskisyvyys 9,65 m, V= 335,06 x10 6 m³, kokonaisrantaviiva 115,75 km, lähivaluma-alueen A= 10840 ha; N60+86,7 m mpy) Kuohijärvi on laaja, luoteis-kaakko-suuntautunut järvi. Kuohijärven tilaa on seurattu vuodesta 1962, mutta vasta vuodesta 1999 säännöllisesti vuosittain. Näytteenottajina ovat toimineet ensisijaisesti Pirkanmaankin ely-keskus, Hämeen ely-keskus ja Kokemäenjoen vesistön vesiensuojeluyhdistys ry. Viime aikoina näytteenotto on kohdistunut Matoniemi 1 syvännepisteeseen, mutta myös Porrasniemi 3 ja Pitkälänkulma 12 ovat syvänteitä, joista on kymmeniä näytteitä. Laaja-alaisin syvännealue sijaitsee Hietasalon saaren eteläpuolella. Lisäksi näytepaikkoina ovat olleet Tollikonlahti 3 ja Isoniemi. Kesällä 2010 näytteenotto tapahtui Matoniemen syvännepisteellä (6793960, 3385897; 29 m) Hertan mukaan. Kuohijärven valuma-alue on laaja (10 840 ha) sisältäen Nerosjärven valuma-alueineen ja Ekojärven ja Ekojoen valuma-alueen. Pääosin moreenipohjaisen alueen kallioperä on gneissiä ja granodioriittia sekä pienalaisemmin gabroa ja graniittia. Vähän yli puolet valuma-alueesta on metsää (54 %) ja 40 % muodostaa itse Kuohijärvi. Suot ja pellot peittävät tasaosuuksin loppua 6 %:ia (Huitu & Mäkelä 1999). Kokemäenjoen vesistöalueelle kuuluvan Kuohijärven vedet laskevat Kukkian ja Hauhon reitin kautta. Kuohijärven rantojen luonne vaihtelee, yleisimmistä karuista kivikkorannoista suojaisten lahtien rehevään vesikasvillisuuteen. Näytteenoton yhteydessä ranta- ja vesikasvillisuudesta kirjattiin nuottaruoho (Lobelia dortmanna), ulpukka, järvikorte (Equisetum fluviatile), tert- 27