Suomalainen viinapää, eli pitääkö alkoholinkäyttöämme kontrolloida? Ajatuksia Merja Sillanpään tutkimuksesta: Säännöstelty huvi Suomalainen ravintola 1900-luvulla Kulttuurihistorian peruskurssi Opintotehtävä Pia Puustelli 9.1.2010
1 Sisällys 1. Johdanto: Miksi suomalaisen ravintolan historia kiinnostaa?... 2 2. Tutkimuskysymykset: Mikä teki suomalaisesta ravintolakulttuurista erilaisen?... 2 3. Tutkimuksen aineisto: Alkoholipolitiikan taustat... 4 4. Tulokset: Suomalainen ravintola alkoholipolitiikan luomuksena... 4 5. Yhteenveto: Suomalainen viinapää kontrollin kohteena... 7
2 1. Johdanto: Miksi suomalaisen ravintolan historia kiinnostaa? Valitsin opintotyöni aiheeksi Merja Sillanpään väitöskirjan Säännöstelty huvi Suomalainen ravintola 1900-luvulla, koska sekä aihe että hänen lähtökohtansa tuntuivat kiinnostavilta. Alkukappaleessa (Alkupalat) hän kertoo itse työskennelleensä 1980-luvulla ravintolassa ja ihmetelleensä ihmisten suhtautumista ravintoloihin ja niiden työntekijöihin. Myös tutkimuksen johdanto alkaa vitsillä, joka kertoo hänen omien sanojensa mukaan suomalaisten myyttisestä ja kompleksisesta suhteesta ravintolaan, johon liittyy mm. synnin, houkutuksen ja kaksinaismoralismin piirteitä. Itse 1960-luvun puolivälin jälkeen syntyneenä aloin käydä ravintoloissa 1980-luvun puolivälissä. Vaikka Sillanpään tutkimuksessa 1980-luku onkin suomalaisen ravintolaelämän suuren muutoksen ja vapautumisen aikaa, muistan hyvin itsekin monia rajoituksia ja vanhakantaisia asenteita, jotka tuolloin vielä leimasivat ravintoloissa käyntiä. Vahtimestareilla, eli portsareilla oli tuolloin vielä suuri valta, jota jotkut heistä käyttivät myös väärin. Lisäksi oli monia kirkollisiin juhlapyhiin liittyviä sääntöjä, jotka rajoittivat esimerkiksi tanssia yökerhoissa tai diskoissa, joissa itse tuolloin kävin. Kun muistelen tuota aikaa, tuntuu nykytilanne hyvin erilaiselta. Puhumattakaan muusta alkoholipolitiikan muutoksesta: nuoruudessani vaatimus keskioluesta R-kioskeihin oli lähinnä vitsi, jonka ei oikeasti uskottu toteutuvan. Tästä syystä Sillanpään tutkimuksen pääkysymys Mitkä tekijät vaikuttivat suomalaisen ravintolan ominaispiirteiden syntyyn 1900-luvulla? kiinnosti minua ja innosti tutustumaan hänen tutkimukseensa. En käy tässä työssäni läpi kaikkia suomalaisen ravintolakulttuurin kehitysvaiheita, jotka Sillanpää esittelee, vaan keskityn tämän peruskysymyksen pohdintaan tutkimuksen pohjalta. Onko siis suomalaisilla erityisen huono viinapää, jonka vuoksi alkoholinkäyttöämme ja siitä johtuen myös ravintolaelämäämme on kontrolloitava? 2. Tutkimuskysymykset: Mikä teki suomalaisesta ravintolakulttuurista erilaisen? Sillanpää lähtee siis ajatuksesta, että suomalaisen ravintolaelämään liittyy muista eurooppalaisista maista poikkeavia piirteitä. Hänen mukaansa Ravintola on paikka,
3 jota on pelätty, jonne on haluttu, jonne on päästy tai jonne ei ole päästy. Hänen mukaansa mielenkiintoinen ilmiö ovat olleet paheksujat, jotka eivät itse ole halunneet käyttää ravintolapalveluja, mutta jotka ovat silti erityisen voimakkaasti halunneet vaikuttaa ravintoloita koskeviin päätöksiin. Tutkimuksen pääkysymyksiksi hän määrittelee siis sen, mitkä tekijät vaikuttivat suomalaisen ravintolan ominaispiirteiden syntyyn 1900-luvulla ja mitkä tekijät kulttuurissa ovat vaikuttaneet ihmisten käsityksiin ravintoloista. Lisäksi hän haluaa selvittää seurasiko suomalainen kehitys eurooppalaista kehitystä sekä miten ja miksi se alkoi poiketa tästä. Vertailun kohteeksi Sillanpää on valinnut erityisesti Saksan. Hän perustelee valintaansa sillä, että myös Saksa on hänen mukaansa ollut vaikutteita vastaanottava alue. Toisaalta siellä ei ollut alkoholikauppaa ja sitä kautta ravintolaelämää säätelevää alkoholimonopolia. Tämä mahdollistaa Sillanpään mukaan kehityksen syiden erittelyn: mikä on johtunut alkoholipolitiikasta ja mikä taas muista tekijöistä, kuten kansainvälisistä tai kotimaisista muoti-ilmiöistä. Vaikka suomalaisen ravintolaelämän kehitystä ei tietenkään voi tutkia tyhjiössä, irrallaan kansainvälisistä vaikutteista, on mielestäni vertailu Saksaan tässä tutkimuksessa hiukan päälle liimattu. Alkukappaleessa Sillanpää kertoo työskennelleensä Saksassa vierailevana tukijana. Tästä syystä on toki ymmärrettävää, että hänen on ollut helppo saada juuri Saksaa koskevaa aineistoa. Lisäksi väitöskirjaan opinnäytetyönä on varmastikin liittynyt vaatimus kansainvälisen vertailun sisällyttämisestä osaksi tutkimusta. Mielestäni tutkimusta lukiessa Saksaa koskevat osuudet ovat kuitenkin jääneet melko pinnallisiksi, enkä oikeastaan kaipaisi niitä mukaan tähän suomalaisen ravintolahistorian kertomukseen. Itselleni olisivat riittäneet Saksankin kohdalla samanlaiset lyhyemmät viittaukset, joita Sillanpää on käyttänyt mm. suhteessa ruotsalaiseen, venäläiseen ja ranskalaiseen alan kehitykseen. Tutkimuksen ajallisen kehyksen Sillanpää rajaa alkamaan eurooppalaisen ravintolaelinkeinon kukoistuskaudesta, la belle époque (1871-1914) ja päättymään 1990-luvun alun lamaan. Lamavuonna 1991 hyväksyttiin Sillapään mukaan myös uusi
4 majoitus- ja ravitsemisliikkeitä koskeva asetus, joka aloitti suomalaisessa ravintolaelämässä jälleen aivan uuden kehitysvaiheen. Tätä vahvisti edelleen Suomen liittyminen EU:iin vuonna 1995 ja jäsenyyden vaikutukset suomalaiseen alkoholilainsäädäntöön ja Alkon asemaan. Mielestäni tämä rajaus on hyvin perusteltu ja käsitelty ajanjakso kattava 2000-luvun alussa kirjoitettuun tutkimukseen. Lisäksi Sillanpää luo taustoitukseksi lyhyet katsaukset tutkimuksen alussa keskiajalle ja uudelle ajalle ulottuviin ravintolaelämän juuriin sekä lopussa 1990-luvulle. 3. Tutkimuksen aineisto: Alkoholipolitiikan taustat Sillanpään mukaan suomalaisen ravintolakulttuurin kehityksestä ei ole tehty aiemmin kokonaisanalyysiä. Hänen alkuperäinen ajatuksensa oli jättää alkoholi ja alkoholipolitiikka tutkimuksen ulkopuolelle. Hän kuitenkin totesi tämän mahdottomaksi, mikä on mielestäni melko itsestään selvää: Suomessahan ravintolakulttuuri ja alkoholi liittyvät toisiinsa erottamattomasti. Sillanpää on käyttänyt hyvin laajaa ja monipuolista aineistoa. Hän itsekin toteaa suuren osan olevan alkoholihallinnon käyttöön tuotettua aineistoa. Hän yhdistelee mm. Oy Alko Ab:in omaa materiaalia (vuosikertomuksia, tilastoja, aikakausjulkaisuja, jne.), erilaisia muita hallinnollisia ja lainsäädäntöön liittyviä dokumentteja, muuta arkistomateriaalia, kirjallisuutta, lehtiartikkeleja ja haastatteluja. Mielestäni Sillanpään aineisto vaikuttaa kattavalta, ja hän on käyttänyt lähteitä hyvin väittämiensä perusteluun. Erityisen mielenkiintoisen ja hauskan lisän tutkimukseen tuovat vanhat ravintoloista ja niiden tarjonnasta kertovat menut ja valokuvat. Ne myös keventävät tekstiä mukavasti ja lisäävät tutkimuksen luettavuutta. 4. Tulokset: Suomalainen ravintola alkoholipolitiikan luomuksena Sillanpää päätyy siis pitämään suomalaisen ravintolakulttuurin erityispiirteitä alkoholipolitiikan luomuksena. Suomalaisten huono viinapää on tehnyt tarpeelliseksi kansalaisten raittiuskasvatuksen eli heidän alkoholinkäyttönsä kontrollin. Tähän on pyritty niin kieltämällä alkoholin myynti tai valmistus kokonaan (kieltolain aika) kuin niiden monopolisoinnilla Alkolle. Mielenkiintoisen asiasta tekee se, että tämä kasvatus ja kontrollipyrkimys ei kuitenkaan kohdistunut koko väestöön, vaan vain tiettyihin
5 ryhmiin, joiden tätä katsottiin tarvitsevan: maaseudun väestö, työväestö ja nuoret. Sivistyneistön ajateltiin osaavan alkoholinkäytön oikeat tavat ikään kuin itsestään, mikä johti pitkään siihen, ettei heille suunnattujen parhaiden ravintoloiden toimintaa juurikaan rajoitettu. Mistä tämä suomalaisen viinapään käsitys ja kasvatustarve sitten syntyivät? Sillanpää etsii vastauksia suomalaisen yhteiskunnan murroksesta 1800-luvulla. Ennen kaupungeissa elinkeinonharjoittajan ja maaseudulla tilallisen kontrollin alla ollut työväestö muuttui ammattikuntalaitoksen lakkauttamisen ja elinkenovapauden myötä vapaammaksi liikkumaan ja myymään omaa työpanostaan. Työväestö alkoi myös luoda omaa kulttuuriaan, joka poikkesi ylempien yhteiskuntaluokkien kulttuurista. Tämä johti siihen, että ylemmät luokat pyrkivät sivistämään alempia luokkia eri elämänalueilla, joista alkoholikäyttö oli yksi. Toiseksi syysi Sillanpää mainitsee Suomen poliittisen tilanteen venäläistämisuhan ja sortovuosien aikaan: poliittinen toiminta oli tuolloin rajoitettua ja yhdistykset, näiden joukossa myös raittiusyhdistykset, tarjosivat väylän toimia ja kokoontua. Koko Suomen Venäjään nähden pienen kansan kohtalo tuntui olevan uhattuna, ja siksi tuli todistaa oikeutemme olemassaoloon. Tällöin esikuvaksi nousi raitis ja ahkera kansa, josta tuli yläluokkien sivistystyön päämäärä. Tältä pohjalta Sillanpään mukaan syntyi vahva suomalainen raittiusaate, joka näkyi jopa eduskunnassa: ensimmäisen kerran kieltolaki hyväksyttiin jo vuonna 1907, mutta Venäjän keisari ei suostunut vahvistamaan lakia. Sillanpään mukaan rahvaalle luotiin kauhukuvia alkoholista ja ravintolaelämästä. Ravintoiloitsijoista sekä ravintoloiden työntekijöistä tehtiin epäilyttäviä ja ravintolat yhdistettiin juopottelun lisäksi myös prostituutioon. Ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjällä ja sen myötä myös Suomessa tuli voimaan osittainen kieltolaki. Se ei kuitenkaan koskenut sivistyneistön käyttämiä ensimmäisen luokan ravintoloita. Kun Suomi itsenäistyi, astui voimaan varsinainen kieltolaki vuonna 1919. Nyt laki koski kaikkia ravintoloita ja rajoitti näin kaikkien kansankerrosten alkoholinkäyttöä. Lakiin oltiinkin tyytymättömiä heti alusta asti. Pian kävi myös selväksi, ettei se tuottanut toivottua täysraittiutta. Sn sijaan se lisäsi
6 rikollisuutta: viinan salavalmistusta ja -kuljetusta. Koska salakuljetuksessa tärkeää oli saada maahan mahdollisimman paljon alkoholia mahdollisimman pienessä tilassa, oli lastina yleensä spriitä, eli hyvin vahvaa alkoholia. Rikollisuus ja vahva viina vain raaistivat kansan juomatapoja. Sillanpään mukaan kieltolaki jopa helpotti alkoholin saantia maaseudulla tehokkaan laittoman viinan jakeluverkoston syntymisen ansioista. Myös ravintoloissa myytiin salaa viinaa ja lisäksi asiakkaat saattoivat tuoda mukanaan ravintolaan viinaa, jota he siten lisäsivät juomiinsa. Sillanpää olettaa kieltolain rappeuttaneen niin suomalaista juoma- kuin ruokakulttuuriakin kaikkein hienoimpia ravintoloita lukuunottamatta. Suurin osa suomalaisista, jopa monet poliisit ja tuomarit, suhtautuivat kielteisesti alkoholin täyskieltoon. Kieltolakirikoksia ei yleisesti pidettykään kovin pahoina. Lopulta kieltolaki kumottiin kansanäänestyksen jälkeen ja uusi väkijuomalaki astui voimaan vuonna 1932. Lainsäätäjä piti kuitenkin Sillanpään mukaan edelleen alkoholia niin vaarallisena aineena, että kansalaisia tuli suojella sen kiroilta. Niinpä kieltolakiasenne säilyi uudessa laissakin. Tällöin alkoholin valmistuksen, maahantuonnin ja kaupan monopoli annettiin Oy Alkoholiliike Ab:lle (myöhemmin Oy Alko Ab). Alkolle annettiin myös yksinoikeus myöntää lupia anniskelupaikkojen perustamiselle sekä päättää anniskelutavoista ja hinnoista. Alkon tuli valvoa, että alkoholin anniskelusta koituisi mahdollisimman vähän sosiaalista haittaa. Jälleen katsottiin tarpeelliseksi kasvattaa vain alempia yhteiskuntaluokkia ei työväestöä, sivistyneistön alkoholinkäyttöön ei puututtu. Sillanpään mielestä nimenomaan epäonnistunut kieltolaki ja sen negatiiviset vaikutukset suomalaisten alkoholinkäyttöön syvensivät käsitystä suomalaisesta huonosta viinapäästä. Rahvas tarvitsi siis kontrollia ja kasvatusta alkoholin käyttöön. Ravintolat katsottiin tämän kasvatuksen välineiksi ja siksi ravintolapalvelujen käyttäjät olivat enemmänkin valvonnan kohteita kuin asiakkaita. Valvonta ulottui anniskeltavan alkoholin määrästä ja asiakkaiden humalatilan tarkkailusta jopa heidän vaatetukseensa esimerkiksi solmiopakkojen yms. muodossa. Tämä johti puolestaan siihen, että suuri osa ihmisistä alkoi vierastaa ravintoloita. Ravintolassa käyntiä pidettiin toisaalta epäilyttävänä ja toisaalta pelättiin, ettei ravintolassa olisi osattu käyttäytyä.
7 Käymättä tässä läpi Sillanpään esittelemiä suomalaisen ravintolaelämän kehitysvaiheita, tämä kasvatus- ja kontrolliasenne ja sen vaikutukset näkyivät Suomessa aina 1980-luvulle asti. 5. Yhteenveto: Suomalainen viinapää kontrollin kohteena Mielestäni Sillanpään tutkimus vastaa hyvin esittämäänsä kysymykseen suomalaisen ravintolan erityispiirteiden synnystä. Hänen argumentointinsa raittiusliikkeestä, kieltolaista ja sen epäonnistumisen myötä edelleen syventyneestä käsityksestä suomalaisten alkoholikäytön holtittomuudesta tuntuu mielestäni pätevältä ja loogiselta. Omankin kokemukseni mukaan vielä 1980-luvulla oli havaittavissa jäänteitä Sillanpään esittämästä ravintola-asiakkaiden kasvatustavoitteesta. Ja vaikka ravintolaelämä onkin tänä päivänä jo hyvin vapaata, samoin kuin myös mietojen alkoholijuomien vähittäismyynti kaupoissa, kioskeissa ja huoltoasemilla, ei käsitys suomaisten huonosta viinapäästä ole vieläkään täysin hävinnyt. Suomalaisten alkoholinkulutusta pyritän edelleen rajoittamaan alkoholin hintapolitiikalla. Alkoholinkulutuksesta myös keskustellaan huolestuneeseen sävyyn aina, kun alkoholin hintoja on laskettu tai sen tuontirajoituksia EU:n myötä vapautettu. Mielestäni Sillanpään tutkimus on onnistunut. Hän tuo hyvin esiin miten alkoholipolitiikka on eri aikoina vaikuttanut suomalaisen ravintolaelämän kehitykseen ja tuottanut Suomeen omaleimaisen ravintolakulttuuri, joka poikkeaa monilta osin esimerkiksi keskieurooppalaisesta kehityksestä. Pidän myös Sillanpään tutkimusta hyvin kiinnostavana ja opin siitä uusia mielenkiintoisia asioita mm. kieltolaista ja sen jälkeisistä säännöstelyn vuosista ja vuosikymmenistä. Tutkimus on myös mielestäni hyvin kirjoitettu ja helppolukuinen. Kirjassa käytetyt vanhat valokuvat ja ruokalistat tuovat myös hauskan ja mielenkiintoisen lisän tekstiin ja lisäävät tutkimuksen luettavuutta. Ainoastaan mukaan tutkimuskysymyksiin sisällytetty Suomen kehityksen vertailu Saksan tilanteeseen vaikutti minusta melko pinnalliselta ja myös hiukan turhalta.