Hinni Huttunen, Ihana tanssi 2012. LiikKUVAT - videotaidetta hoitolaitoksiin Risto-Pekka Blom, Henrietta Lehtonen

Hinni Huttunen, Ihana tanssi 2012 LiikKUVAT - videotaidetta hoitolaitoksiin Risto-Pekka Blom, Henrietta Lehtonen

Tampereen Nykytaiteen museo 2

sisällys sivu 3 Lyhyt katsaus videotaiteeseen...4 Henrietta Lehtonen LiikKUVAT -raportti, osa 1.... 5 Risto-Pekka Blom Taiteilijan puheenvuoro... 24 Henrietta Lehtonen LiikKUVAT raportti, osa 2...29 Henrietta Lehtonen KAUPIN SAIRAALAN TILAT, TEOKSET JA PALAUTTEET porras... 30 Gamelan... 34 Pomppulinna... 37 Ihana tanssi... 40 Rotan vuosi - Merenneito 1-2...44 päivähuone... 46 Snowangels... 48 Lentäjiä, Iris, Huima, Vapaauinti... 50 Lauantai... 52 Virkku... 46 Hidas valssi kahdelle... 54 teoskooste... 55 Yksi ja monta... 58 Tv ruudulta katsottava kokonaisuus... 62 Haastattelu Virkussa 10.12.2012... 67 Ikaalisten Jyllinkodit... 70 Sarapihan ryhmäkoti, Mänttä... 71 Muutamia esitystekniikkaan liittyviä haasteita... 74 Television ja elokuvan vaikutus videotaideteoksen katsojan odotuksiin... 75 äänet... 76 Suomen taiteilijaseuran kuvataiteilijapäivä: Poistaako taide pahaa oloa?... 77 Johtopäätöksiä Kaupin sairaalan videoinstallaatioista ja niiden palautteista... 78 liitteet...79

4 Lyhyt katsaus videotaiteeseen Henrietta Lehtonen Ensimmäisenä videotaiteilijana pidetään korealaissyntyistä Nam June Paikia (1932-2006) Hän käytti Sonyn Portapak videokameraa jo 1965, heti ensimmäisten kokeilijoiden joukossa. Toisaalta kaikkea liikkuvaa kuvaa elokuvan alkuajoista lähtien voidaan pitää videotaiteen esimuotona, videotaiteen alku ei siis rajoitu hetkeen, jolloin ensimmäinen videokamera oli ensimmäisellä videotaiteilijalla käytössä. Koko kuvataiteen historia ja erilaisten sähköisten medioiden kieli vaikuttavat myös videotaiteeseen. Videotaiteesta saatetaan puhua myös mediataiteena. Videotaide on hyvin monimuotoista. Se voi tarkoittaa kokeellista elokuvaa tai lyhytelokuvia. Taiteilija saattaa muokata samasta kuvamateriaalista sekä videoinstallaation että lyhytelokuvan. Jos teos on elokuvamainen, sitä voidaan katsoa sekä valkokankaalle heijastettuna että näyttöruudusta, kuten elokuviakin katsotaan sekä elokuvateatterissa että tv ruudulta. Yleensä videotaidetta esitettään ja katsotaan samoissa paikoissa kuin nykytaidetta esitetään; gallerioissa ja museoissa. Jos videotaideteos on installaatio eli tilaan rakennettu taideteos, on tärkeää, miten teos on esillä. Taiteilija saattaa tarkoittaa teoksensa katsottavaksi vain videoprojektorilla projisoituna ja tv monitorin käyttö on kielletty. Tai taiteilija saattaa suunnitella teoksensa katsottavaksi yhdestä tai useammasta tv ruudusta. Yhtäaikaa kuvia voi olla esillä yksi tai useampia. Kuvakerronta saattaa muodostaa juonellisen tarinan tai kuvat eivät ole kuvia lainkaan vaan ne ovat valoilmiöitä ja abstrakteja värialueita. Teoksen esillepanoon saattaa liittyä esineitä, valokuvia, veistoksia jne. Lyhytelokuvamaista videoteosta voisi verrata kirjaan. Se voidaan julkaista kovakantisena painoksena tai pokkarina tai sähköisenä kirjana, teos on kuitenkin aina sama. Installaatiomainen videoteos on niin kuin maalaus tai veistos, se on aina uniikki ja suhteessa siihen tilaan, johon se on rakennettu tai installoitu. Lyhytelokuvamainen videoteos katsotaan yleensä alusta loppuun, installaatiomaisten teosten materiaali esiintyy usein luuppimaisesti, useaan kertaan peräkkäin. Olemme tottuneet katsomaan liikkuvaa kuvaa televisiossa ja tämä tottumus saattaa hämmentää meitä installaatiomuotoisen videoteoksen äärellä. Tällaisiin teoksiin kannattaa suhtautua niin kuin ne olisivat seinämaalauksia. Videoinstallaatioissa ajan ja juonen eteneminen eivät ole välttämättä tärkeitä tai ne eivät tapahdu televisiosta tutulla tavalla. Jos tilaan on installoitu videotaideteos, on turha odottaa uuden ohjelman ilmestymistä näkyviin, seinämaalauksessakaan kuva tai kanava eivät vaihdu.

5 Risto-Pekka Blom 20.6.2011 LiikKUVAT -videotaidetta hoitolaitoksiin Loppuraportti syksyllä 2010 ja kevällä 2011 toteutetusta projektista Projektin esittely Pirkanmaan taidetoimikunnan ja Tampereen taidemuseon - Nykytaiteen museon pilottihanke tutkii video-, media- ja elokuvataiteen keinoin toteutettujen teosten esitysmahdollisuuksia hoitolaitosympäristöissä. Tavoitteena on viedä erilaisille kohderyhmille sopivaa tai erityisesti tarkoitukseen suunniteltua liikkuvan kuvan taidetta hoitolaitoksiin ja näin tuottaa uusia elämyksiä sellaisille ihmisille, joilla ei sairautensa vuoksi ole tällaisiin taidekokemuksiin mahdollisuuksia. Tarkoitus on myös laajentaa video/elokuvataiteen esitysfoorumeja museoiden, gallerioiden ja festivaalien ulkopuolelle ja mahdollisesti sitä kautta luoda uusia työmahdollisuuksia alan tekijöille. Yhteistyössä ovat mukana myös Tampereen kaupungin Kulttuurikaari -hanke, Tampereen kaupungin laitoshoito sekä Jyllin hoitokoti Ikaalisissa. Videoteoksia koekäyttöön lainaa suomalaisen mediataiteen levityskeskus AV-Arkki. Hankkeen ensimmäisen jakson, syksyn 2010 kevät 2011, käytännön toteutuksesta vastasivat taiteilijat Risto-Pekka Blom ja Henrietta Lehtonen. Projektin tarkoituksena on tutkia paitsi erilaisia videotaiteen toteutusmahdollisuuksia, myös sisältövaikutuksia hoitotyössä. Vanhukset laitostuvat hyvin nopeasti varsinkin silloin kun henkilökunnan kaikki voimavarat menevät pääosin arkirutiinien pyörittämiseen. Arkea rikkovilla ja värittävillä taidekokemuksilla voi parhaimmillaan olla piristävä vaikutus potilaiden lisäksi myös henkilökunnalle ja omaisille. Hoidollisten vaikutusten tutkimisen päävastuu on kuitenkin alan ammattilaisilla ja hoitolaitosten henkilökunnalla. Syksy 2010 Teimme Kaupissa ja Ikaalisissa aluksi teknisiä kokeiluja eri sijoituspaikkojen löytämiseksi. Samalla tutustuimme hoitopaikkojen toimintaan ja tapasimme osan henkilökunnasta ja potilaista. Teknisten kokeilujen pohjalta päädyimme tekemään koenäytöksiä, joissa näytettiin 5-6 lyhyttä videoteosta sekä pitkäaikaisia installaatioita kokemuksen hankkimiseksi.

6 Näytökset Jyllin Kodeilla videonäytös järjestettiin juhlasalissa, jonne henkilökunta toi asukkaita sovittuina aikoina. Kaupin sairaalassa näytös oli entisessä liinavaatevarastossa, joka toimii nykyään sekä potilaille, omaisille että henkilökunnalle tarkoitettuna Virkku -kuntoutus- ja viriketilana. Molemmissa näytöksissä oli paikalla n. 15 henkeä. Videonäytös, Kaupin sairaala Video: Mitä kuuluu., Risto-Pekka Blom Videot projisoitiin siirrettävälle kankaalle videotykillä. Kaikki asukkaat ja potilaat jaksoivat katsoa keskittyneesti koko näytöksen. Näytöksen jälkeen yritimme varovasti saada aikaan keskustelua, mutta se kuivui nopeasti kokoon, koska siihen ei oltu etukäteen valmistauduttu eikä henkilökuntakaan ollut tietoinen asiasta. Palautetta ei näytöstilanteessa näin ollen juurikaan tullut, mutta muutama asukas ilmaisi tyytyväisyytensä näytöksiin juuri rutiinien rikkojana ja toivoi esityksille jatkoa. Jälkeenpäin palautetta tuli henkilökunnalta ja henkilökunnan kautta (kirjoittajan editoima):...kohdeyleisö oli tällä kertaa väärä. Sairas ihminen ei ehkä jaksa eikä pysty vastaanottamaan filmin tuottamaa visuaalisuutta. Potilaat olisivat toivoneet enemmän värejä ja luontoa. Ihmisiä pitäisi aktivoida sanomaan mielipiteensä.

...monipuolinen näytös, tunnelma vaihteli sopivasti. Seuraavista jutuista olisi hyvä saada etukäteistietoa, jota voi kertoa henkilökunnalle. (potilas) Laimeeta oli, nukuttavaa. Ei ollut itselle sopivaa ohjelmaa. Odotti parempaa: pettymys! -Ei herättänyt tunteita. Kokonaisuutena en pitänyt! Ehkä joku vanha kotimainen elokuvatyyppinen mieluummin tulisi kysymykseen. Ehkä jotain dokumenttinäytöstä voisi ajatella. 7 Teokset eivät olleet helpoimmasta päästä, mutta siitä huolimatta koeyleisö jaksoi keskittyä katsomaan. On hienoa, jos taidetta voidaan tuoda näin palvelutalon asukkaiden ulottuville. Koen että tällainen toiminta osallistaa heidät myös nykyhetkeen sen kautta mitä taide on tällä hetkellä. Toivoisin, että hoitajia olisi mukana katsomassa näytöstä. Silloin olisi helpompi keskustella näytöksestä siihen osallistuneiden kanssa myöhemminkin. Kaupissa järjestettiin lisäksi erillinen koenäytös kolmelle vuodepotilaalle heidän omassa huoneessaan. Tavoitteena oli kokeilla yksilöidympää näytöstä, joka palvelisi paitsi vuodepotilaita myös niitä potilaita, joille yleinen näytös ei sisällöllisistä syistä sopisi. Näissä tapauksissa sisältö räätälöitäisiin yksilöidymmin kyseisten henkilöiden tarpeisiin sopiviksi.

8 Näytös potilashuoneessa, Kaupin sairaala. Video: Tienvirsi, Maria Duncker Näytöshuone kuitenkin vaihtui viime hetkellä, joten potilaat eivät oikein tienneet mitä on tapahtumassa. Yksi potilaista koki meidät uhkana, eikä tilannetta parantanut se, että kukaan henkilökunnasta ei pystynyt olemaan huoneessa koko ajan läsnä. Näytöksen ajaksi henkilökunta järjesti kuitenkin paikalle vapaaehtoistyöntekijän, mikä rauhoitti tilannetta. Potilaat katsoivat lyhennetyn näytöksen kiinnostuneina ja tilanteen uhkaavaksi kokenut potilaskin rauhoittui ja oli lopulta pelkkää hymyä. Kokemukset olivat siis pääosin positiivisia, mutta kehitettävääkin riittää. Näytöksien pääkehityskohdat: 1. Visuaalisen puolen ja teosten rytmin tulisi olla rauhallista, sillä useimpien vanhusten kuvanlukukyky ja informaation vastaanottokyky on heikentynyt. 2. Ohjelmiston sisällöllinen kehittämisen tulisi lähteä vanhusten tarpeista. Kokemuksen ja ymmärryksen lisääntyessä tämä helpottuu. Sisällössä voisi olla arkistomateriaalia vanhusten omalta lapsuus-aikuisuus -aikakaudelta. Tämä aktivoisi muistoja ja virkistäisi sitä kautta. Arkistomateriaali avaisi myös keskustelua luontevammin. Luontokuvausta voisi olla enemmän mukana. Tässä tullaan siihen, että teosten etsintä on laajennettava koskemaan oikeastaan kaikkea liikkuvaa kuvaa. Esimerkiksi vanhat tietoiskut ja valistusfilmit voisivat olla vanhuksille mielekästä katseltavaa, vaikka ne eivät taiteen kenttään aina suoranaisesti istuisikaan. 3. Näytöksessä joka teoksen välillä viritettäisiin keskustelua kustakin teoksesta. Henkilökunnalla on tässä merkittävä rooli, sillä he ovat potilaille tuttuja. Henkilökuntaa ja potilaita informoitaisiin etukäteen näytöksen sisällöstä ja henkilökunta voisi mahdollisesti osallistua näytöksen kokoamiseen katsomalla esikarsitun ohjelmiston, josta teokset valittaisiin. Keskustelu mahdollistaa myös laajemman ja rohkeamman ohjelmiston, kun ahdistavampikin teos on mahdollista purkaa heti. Välikeskustelut tuottavat samalla sopivan tauon teosten välille, jolloin isotkaan muutokset teosten välisissä tunnelmissa eivät haittaa. Lopussa voisi vielä keskustella yleisesti näytöksestä ja saada samalla arvokasta palautetta jatkoa varten. Henkilökunnalle olisi hyvä koota elokuviin liittyvä tietopaketti, jossa olisi perustiedot teoksesta, sekä kysymyksiä ja teemoja, joita voisi hyödyntää keskusteluissa. Näin henkilökunta voisi järjestää näytöksiä myös omatoimisesti.

9 Ohjelmiston suunnittelun isoin haaste on potilaiden erilaiset sairaudet ja rajoitteet. Aistien heikentyminen ja muistiongelmat tuovat omat haasteensa. Mahdolliset traumat tulee myös ottaa huomioon. Toiveet pitkistä dokumenteista ja vanhoista fiktiivisistä elokuvista eivät toteudu tässä hankkeessa, mutta toivottavasti näitä toiveita kuunneltaisiin jossain muussa yhteydessä. Pitkäkestoiset installaatiot Syksyllä 2010 pitkäkestoisia teoksia oli sijoitettuna ainoastaan Kaupin sairaalaan. Jyllin kodeille Ikaalisiin tuli teoksia kokeiluun kevään 2011 aikana. Jyllin kodeilla teimme paljon kokeiluja yleisissä tiloissa, kuten auloissa ja ruokasalissa. Hyviä sijoituspaikkoja löytyi useita, mutta ne hylättiin, sillä ne eivät olisi tavoittaneet vanhuksia toivotulla tavalla. Jyllin koteihin tulevat installaatiot oli tarkoitus sijoittaa keväällä Jussin ja Toivon koteihin. Toisessa kodissa ruokailutilaan, ja toisessa ruokailutilan vieressä olevaan pienehköön tvhuoneeseen. Kokemukset pitkäkestoisia videoinstallaatioista ovat olleet myönteisiä. Kaupin sairaalalla on esillä Henrietta Lehtosen videoteokset Kissaikkuna ja Kesäikkuna. Kissaikkuna on sijoitettu osasto 3A:n päivähuoneeseen ja siinä ei ole ääntä. Kahden projisoinnin Kesäikkuna on kuntosalin yhteydessä olevassa potilaiden ja omaisten kuntoutus- ja viriketila Virkussa. Virkussa teokset ovat potilaiden lisäksi henkilökunnan ja omaisten käytössä. Kesäikkuna-teoksessa on äänimaisemana metsän ääniä ja linnunlaulua. Molemmat installaatiot on projisoitu videotykillä suoraan seinään. Installaatioista palautetta ei ehtinyt vielä paljon tulla, mutta ajan mittaan selviää kuinka aktiivisesti tilaa käytetään ja kuinka potilaat ja henkilökunta teokset kokevat. Potilaiden omaiset ovat olleet tyytyväisiä Virkun käyttäjiä. He ovat voineet jättää potilaan viereiseen kuntosaliin fysioterapeutin hoitoon ja siirtyneet itse rentoutumaan videoteosten ja linnunlaulun maailmaan.

10 Virkku, Kaupin sairaala Videoinstallaatio Kesäikkuna, Henrietta Lehtonen "(hoitaja) Kävin istumassa linnunlaulussa ja tuijotin seinää ja itkin. Joten voisi sanoa, että hyvin toimii! Tunnelma oli niin vahva ja hyvä, että yliuuvahtanut mieleni reagoi heti. Hieno teos, toivottavasti potilaita viedään tilaan olemaan." Pitkäkestoisten installaatioiden selkein ominaispiirre on se, että niiden on oltava maalausmaisia, rauhallisia ja joissakin paikoissa äänettömiä. Katsottuna olemisen lisäksi teosten tulee toimia niin, että ne eivät häiritse tai ala ärsyttää silloin, kun niitä ei halua seurata. Parhaina sijoituspaikkoina toimivat potilaiden käytössä olevat yleiset tilat, joissa vietetään aikaa joka tapauksessa. On hyvä, jos tilassa ei ole televisiota, sillä television ärsykkeitä tuottava sisältö kilpailee huomiosta ja vie mahdollisuuden teoksien tarjoamaan rauhoittavuuteen. Projisointien lisäksi on mahdollista käyttää litteitä, taulumaisia näyttöjä. Näytöt toimivat projisointia paremmin tiloissa, joissa valaistus on kirkasta, eikä sitä voi syystä tai toisesta himmentää.

11 Osasto 3A, Kaupin sairaala Videoinstallaatio Kissaikkuna, Henrietta Lehtonen Installaatioiden sisältöihin on jatkossa toivottu muun muassa luontoa, eläimiä, lapsia ja arkistomateriaalia. Nykyisissä ja tulevissa sijoituspaikoissa olisi mahdollista kokeilla myös abstrakteja teoksia, joissa äänellä olisi iso merkitys. Yhteisötaiteen mahdollisuuksia ja laajempien taidekokonaisuuksien tuottamista ei tässä alkujaksossa kokeiltu, mutta niille voisi olla jatkossa paikkansa. Yhteisötaidetta voisivat olla esimerkiksi tarinapajat, joissa potilaiden kertomat tarinat kuvitetaan heidän antamillaan valokuvilla videomuotoon. Laajempana kokonaisuutena voisi toimia talon sisäinen taidenäyttely. Siitä voisi tehdä taidesuunnistuksen, jossa installoituja teoksia voisi vapaasti kiertää 1-2 päivän ajan. Näin mahdollisimman monella olisi mahdollisuus tutustua niihin. Tekijät voisivat olla tavattavissa teostensa luona. Tässä olisi tavoitteena tehdä teoksia, jotka eivät sovi näytöksiin eivätkä pitkäaikaiseen esilläoloon. Teokset olisivat parhaimmillaan paikkasidonnaisia, mutta silti vietävissä eri hoitopaikkoihin. Tämä mahdollistaisi isomman kiertävän näyttelyn organisoimisen. Tässä mallissa olisi mahdollisuus tehdä yhteistyötä muidenkin taidelajien ja tahojen kanssa.

12 Perinteisessä näyttelytilassa taiteen kokija voi itse valita katsooko jotakin teosta ja miten kauan katsoo. Hoitolaitoksessa tilanne on mutkikkaampi. Sitä voi verrata toisen kotiin pääsemiseen, jolloin asukkaan mielipiteitä pitää kuunnella ja kunnioittaa. Mikäli teoksia on yleisissä tiloissa, kohdeyleisöön kuuluu asukkaiden ja henkilökunnan lisäksi myös omaiset ja muut vierailijat. Tavoitteena on tuottaa iloa ja piristystä hoitolaitosten arkeen. Potilaalle voi olla arvokasta jo pelkästään se, että tulee välillä kohdelluksi jonakin muuna, kuin potilaana. Riskinä on, että näemme vanhukset sellaisina taiteen kuluttajina, joita ei saisi liikaa häiritä. Esille pitäisi laittaa ainoastaan nättiä, konservatiivista ja rauhoittavaa taidetta. Millainen on hyvä taidekokemus vanhukselle, ja eroavatko vanhukset lopulta kohderyhmänä muista muuten kuin erilaisten rajoitteiden puolesta? Tämä keskustelu tulee käydä vanhusten ja henkilökunnan kanssa. Toivottavasti lopputulema on, että taidekokemukset voisivat olla monipuolisia: hauskoja, rauhoittavia, lohduttavia, ärsyttäviä sekä ajatuksia ja keskustelua herättäviä myös hoitolaitoksissa. Hankkeen alku on onnistunut ja toiveita herättävä. Tärkeintä tässä vaiheessa on kommunikointi eri tahojen välillä, jotta yhteinen tavoite selkiytyy. Kaupin sairaalan ja mahdollisesti myös Jyllin Kotien kanssa tehdään pitkän aikavälin jatkosuunnitelma. Suunnitelma auttaa näkemään hankkeen jatkon sisällölliset, tekniset ja taloudelliset haasteet. Ehdotuksia projektin jatkotoimenpiteiksi keväälle 2011: 1. Videonäytökset uudella ohjelmistolla. 2. Uudet pitkäkestoiset teokset olemassa oleviin sijoituspaikkoihin. Osa teoksista voisi olla jo olemassa olevia, osa voisi olla tilaustöitä eri taiteilijoilta. 3. Mahdollisuuksien ja tarpeen mukaan molempiin paikkoihin etsitään joku uusi sijoituspaikka installaatiolle. 4. Ensimmäinen taidesuunnistus molemmissa paikoissa. Ensimmäisellä kerralla tämän voisi toteuttaa pienimuotoisesti. 5. Palautteen kerääminen, hankkeen etenemisen dokumentointi ja esittelyvideon päivitys.

KEVÄT 2011 13 Lisärahoituksen puuttuessa kevään 2011 ohjelma jouduttiin toteuttamaan alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen karsittuna. Tavoitteena oli hankkia lisää kokemusta installoiduista pitkäaikaisista teoksista sekä järjestää lisää näytöksiä Kaupin sairaalassa ja Jyllin kodeilla Ikaalisissa. Tilausteokset, taidesuunnistus ja uudet sijoituskokeilut päätettiin siirtää myöhemmäksi. Installaatiot Henrietta Lehtosen Kissaikkuna-installaatio sijoitettiin kevääksi uuteen paikkaan Jyllin kodeille. Teos on saanut sielläkin hyvän vastaanoton. Hoitajien mukaan teosta seurataan aktiivisesti ja se on saanut aikaan uutta vireyttä asukkaissa. Jotkut asukkaat ovat yrittäneet ottaa jopa fyysistä kontaktia kissoihin esimerkiksi pyrkimällä silittämään näitä. Toisaalta installaatiot ovat henkilökunnan mukaan samalla rauhoittaneet potilaita. Kaupissa Kesäikkuna on herättänyt kysymyksen siitä, tarvitseeko teoksen olla niin rauhallinen. Kuvassa olevan hevosen nähtyään joku oli toivonut näkevänsä esimerkiksi kyntötöitä. Osittain kyse on varmasti siitä, että teos on monille jo tuttu ja he alkavat kaivata vaihtelua. Toinen syy on, että Kaupissa teos on erillisessä tilassa, jossa kukaan ei vietä aikaa joka päivä eikä pitkiä aikoja kerrallaan. Tällaisessa tilassa on mahdollista pitää toiminnallisempia installaatioita kuin tilassa, missä potilaat oleilevat joka päivä arjessaan. Ylipäänsä olisi hyvä, jos teokset vaihtuisivat vaikka neljän kuukauden välein. Laitoksessa, jossa väki vaihtuu tiheään tahtiin, teoksen käyttöikä voi olla pidempi. Asiaa täytyy silloin tarkastella tietenkin myös henkilökunnan kannalta. Näytökset Kevään aikana toteutettiin kaksi erilaista esityskokonaisuutta, joita esitettiin Kaupissa ja Ikaalisissa yhteensä 8 kertaa. Näytökset tavoittivat yhteensä noin 160 katsojaa. Ensimmäinen, 40 minuutin näytös sisälsi hankkeen tavoitteen mukaisesti videotaidetta ja kokeellista lyhytelokuvaa. Toinen näytös sisälsi dokumentteja ja arkistomateriaalia. Ensimmäistä näytöstä näytettiin Kaupissa neljän eri kerroksen päivähuoneissa eri päivinä, jotta mahdollisimman moni voisi osallistua. Ratkaisu oli henkilökunnan kannalta toimiva,

sillä arki häiriintyi mahdollisimman vähän eikä potilaiden siirtoja edes takaisin tarvinnut organisoida. Osastoilla tapahtuvien näytösten hyvä puoli on myös se, että koko henkilökunta oli läsnä yllättävien tapahtumien varalta, eikä yksittäisen katsojan poistuminen kesken näytöksen aiheuta paljoakaan häiriötä. Potilaat voivat myös kokea olonsa turvallisemmaksi omalla osastolla tuttujen ihmisten parissa. 14 Haittapuolena osastonäytöksissä oli arjen jatkuva läsnäolo. Tämä tuotti joillekin katsojille selkeästi keskittymisvaikeuksia. Henkilökunnan arkiaskareet ja kulkemiset tilassa aiheuttivat myös häiriötä. Jyllin kodeilla näytettiin kaksi näytöstä samana päivänä ja paikkana oli juhlasali. Juhlasalinäytös tuotti henkilökunnalle ylimääräistä vaivaa, mutta asukkaille tapahtumasta tuli retki pois normaalin päivän rutiineista. Moni iloitsi siitä, että päivän kulkuun tuli ylipäänsä jotain vaihtelua myös liikkumisen muodossa. Erilliseen tilaan järjestetyssä näytöksessä katsojien ennakkolatautuminen ja keskittyminen olivat parempia, johtuen näytöksen elokuvateatterimaisemmasta luonteesta. Päätimme yhdessä Kaupin sairaalan edustajan kanssa siirtää heidän seuraavat näytöksensä Virkkuun. Osastonäytös, Kaupin sairaala Video: Edith, Taru varpumaa

15 Sisältö Kohderyhmän sirpaleisuus tekee näytösten koostamisen haasteelliseksi. Ensimmäisen näytöksen avauselokuva, Taru Varpumaan animaatio Edith, kertoo sota-ajan kokemuksista pienen tytön kautta. Video herätti katsojissa vahvoja tunteita. Eräskin mies itki, sillä hän muisteli isoäitiään. Sama tunnekuohu aiheutti kuitenkin useassa katsojassa vastareaktion ja raivonpuuskan. Me ollaan eletty tämä aika. Mitä sinä näitä meille näytät. Se oli elämäni kauheinta aikaa. En halua puhua siitä koskaan mitään. Tästä tuli ristiriitainen olo, sillä koin tekeväni näille henkilöille väkivaltaa traumojen herättelyn kautta. Edith koettiin kuitenkin yleisesti ottaen hyväksi elokuvaksi, sillä se oli tarinallisesti helpohkosti seurattavissa, vaikka kerrontatapa ei olekaan suoraviivaista, vaan tarinan eri aikatasot vaihtuvat useasti. Osa hoitajista piti Edithiä näytöksen parhaana elokuvana johtuen juuri sen ymmärrettävyydestä. Muut teokset olivat useimpien mielestä synkkiä ja herättivät lähinnä ahdistusta. En tiedä onko tälle kohderyhmälle paljoakaan iloa kaikkein vaikeimmin lähestyttävistä taidevideoista. Yleisesti voi ajatella, että kaikki reaktiot ovat hyviä, mutta varsinkin muistisairailla vanhuksilla negatiivinen reaktio ei välttämättä purkaudu reaktion syiden pohdintana ja jäsentelynä, vaan se aiheuttaa ainoastaan epämääräistä ahdistusta. Se taas ei voi olla minkään teoksen tavoite tässä hankkeessa. Näytösten jatkuessa tuli vahva tunne siitä, että pitäisi näyttää pääasiassa videoita, jotka ruokkivat positiivista muistelua ja saavat aikaan iloa. Tämän ei silti tarvitse tarkoittaa paljon toivottuja Pekka ja Pätkää tai vanhoja Mikki Hiiriä, vaan ratkaisuna on edelleen hakea tälle kohderyhmälle sopivia videoita ja myös tilausteoksina, mikäli rahoitus sen mahdollistaa. Tosin täytyy sanoa, että toiveet vanhoista komedioista ovat ehdottomasti toteuttamisen arvoisia, vaikka eivät sovikaan tämän hankkeen sisälle. Yhteinen piirre kaikissa näytöksissä oli, että asukkaat ja potilaat katsoivat videoita käytännönläheisesti, konkreettisten asioiden kautta. Esimerkiksi kommentoitiin talojen kuntoa ja mietittiin vanhan pesukoneen ikää. Sama halu ymmärtää älyllisesti mitä

tapahtuu, on ihmisellä sisäänrakennettuna. Kokeneemmaltakin katsojalta vaatii paljon, jotta voi päästää irti ja antautua tunnelmille ja tiedostamattomille vaikutuksille. 16 On otettava huomioon, että valtaosalle hoitajistakin tällaiset videoteokset ovat uusia ja aiheuttavat heissäkin hämmennystä. Hoitajat ovat parhaita asiantuntijoita potilaiden turvallisuutta ja hyvinvointia ajatellen, mutta mielestäni on silti uskallettava tarjota jatkossakin rohkeita videoita. Jos tarjoamme varman päälle pelkästään turvallisia teoksia, menettää tämä projekti osan merkityksestään. Synkkyyttä ja ahdistusta voi pyrkiä välttämään, mutta taiteeseen kuuluu riskinotto ja yllätysten mahdollisuus. Rohkeilla valinnoilla ei loppujen lopuksi voi paljon menettää, mutta ne antavat mahdollisuuden tuottaa katsojille uudenlaisia elämyksiä. Juhlasalinäytös, Jyllin kodit Dokumentit Kevään toisessa näytöksessä oli esillä dokumentteja, joista osa oli 1950-1960 luvun vaihteen arkistomateriaalia. Kaksi elokuvaa oli taiteen kentälle suunnattuja dokumentteja,

mutta varsinkin arkistodokumenttien suhteen mentiin rajusti sivuun alkuperäisestä tehtävästä. Voidaan tietenkin ajatella, että kaikki elokuvat ovat taidetta, mutta videotaiteeksi näitä arkistodokumentteja ei saa puhuttua millään. Tämä kokeilu oli silti mielestäni perusteltu, sillä kyse on pilottihankkeesta, jossa alkuperäisiä linjauksia tulee tietoisesti venyttää ja koetella. 17 Kokeilu lähti paljolti hoitajien ja potilaiden toiveista. Suurimpana vaikeutena oli nopeasti löytää dokumentteja, jotka olisivat sopivan mittaisia, suomenkielisiä ja joihin oli mahdollista saada esitysoikeudet. Taidekentän dokumentit ovat usein englanninkielisiä, ja vanhojen lyhytdokumenttien etsinnässä törmäsin siihen, että usein esityskopiona on ainoastaan 16 tai 35 mm filmi. Dokumentaarisesta näytöksestä pidettiin kovasti. Vuosina 1958 ja 1960 tehdyt dokumentit sijoittuivat useimpien katsojien nuoruusvuosiin ja herättivät monia muistoja. Tampereaiheinen dokumentti toimi muillekin kuin Tamperelaisille, sillä yleinen ajankuva on tuttua kaikille silloin eläneille. Halusin saada näytökseen myös mainoskatkoja, kuten Chymoksen Kippari-purkka mainoksen, jossa esiintyy 1950-luvulla suosittu lauluyhtye Kippari Kvartetti. Mainosten kanssa törmäsin kuitenkin esitysoikeuskysymyksiin, joita oli tällä aikataululla mahdotonta ratkaista. Jatkossa ne voisivat toimia mainiona nollauksena dokumenttien välillä, jolloin on helpompi siirtyä tunnelmasta toiseen. Mainokset ovat myös varmasti syöpyneet syvälle monien mieleen ja saattaisivat herättää vahvoja muistoja ja tunteita. Dokumenteista tykättiin myös hoitajien mielestä, sillä ne eivät hämmentäneet katsojia liikaa, eivätkä siten myöskään aiheuttaneet ahdistusta. Silti tulee mieleen kysymys: Tarvitaanko tätä hanketta arkistomateriaalin esittämiseen? Vai pitäisikö hankkeen määritelmä laajentaa koskemaan kaikkea liikkuvaa kuvaa? Kaiken positiivisuuden lisäksi eräs hoitaja pohti, pitääkö vanhoille ihmisille näyttää aina vaan vanhaa materiaalia. Hänen mielestään pitkän aikaa sairaalahoidossa olleita ihmisiä voisi kiinnostaa esimerkiksi tämän päivän kaupunkikuva ja työnteko, josta he eivät välttämättä tiedä paljoakaan.

18 Palautetta dokumenttinäytöksestä Kaupin sairaalassa Haastateltavina oli kaksi naispuolista potilasta. Molemmat kokivat nähdyt videot mielenkiintoisina ja antoivat erityistä painoarvoa Tamperetta käsitelleelle dokumentille. Toinen mainitsi, että aikoinaan hänen kotinsa keittiön ikkunasta oli näkynyt Näsinneula, joten sen näkeminen herätti hyviä tuntemuksia. Molemmat totesivat, että koska he eivät pääse kaupungille niin kuin ennen, heistä on mielekästä nähdä kaupunkimaisemia elokuvana. He kertoivat pitäneensä myös muista näytöksen elokuvista. Tykkäsin pikkutytöstä taiteilija -elokuvassa. Dokumenttina otettuja kuvia on mielenkiintoista nähdä. Kotirouva-elokuvasta heräsi toiselle rouvalle ajatuksia omasta miniästä ja siitä kuinka hän suunnittelee tarkasti oman perheensä talouden ja kuluttamisen. Haluaisitteko, että jatkossakin tultaisiin esittämään elokuvia? Kyllä mä mielelläni tuun kun kysyttin haluanko mä tulla tänne tänään. Kun uloskaan eivät monet tahdo lähteä millään. Ei tiedä mikä siinä on. Laitostuu siinä kovasti. Tänne oli helpompi tulla kun tultiin elokuviin. Tähän huoneeseen osaa tullakin kun me käytiin täällä joka perjantai laulutunnilla. Miten elokuvan katsominen eroaa television katsomisesta? Se eroaa paljonkin. On liikuttu luonnossa ja tehty siellä. Tuosta Tammerkoskesta löytyisi paljon kuvaa kun se on kesällä ja talvella. Tapahtumat on hienoja, muuten tylsistyy ja laitostuu. Mä olisin kattellu sitä vaikka kuinka paljon. Kyllä mä niitä paikkoja tunsin. Vahinko vaan, että ne oli niin lyhkäsiä. Mitä haluaisitte mieluiten katsoa? Kesä-aiheisia mieluummin kuin talviaiheisia. Tampereesta kyllä haluan lisää kaikkia kuvia. Ne on musta mielenkiintoisia, kun ei enää kaikkiin paikkoihin pääsekään. Kun näkee ne elokuvissa niin muistaa sitten mieleensä. Haastattelu: Riitta Ryhtä.

Hankkeen jatko On selvää, että hankkeella on tilausta, mutta lähinnä kyse on edelleen sisällöstä, sekä hankkeen määritelmistä ja tavoitteista. 19 Hankkeen tässä vaiheessa voisi olla syytä kokeilla tilaustöiden teettämistä joko yleisellä haulla, tai suorilla kutsuilla tekijöille. Tekijät voisivat samalla tarjota hankkeeseen myös valmiita töitä. Tässä puhutaan tietenkin kasvavasta budjetista, mutta monia tekijöitä kiinnostaisi varmasti tällainen hanke, jolloin korvaussumma voisi ensi vaiheessa olla lähinnä kattamassa teknisiä kuluja. Videot voisivat tulla tämän hankkeen sisällä vapaasti käytettäviksi, pois lukien mahdolliset myyntipaketit, joiden kohdalla korvaukset sovittaisiin erikseen. Tekijällä säilyisi kaikki muut oikeudet kuten oikeus käyttää teosta vapaasti muissa yhteyksissä. Aiheita voisivat olla vaikka työ, lapset, luonto, eläimet ja kaupunki. Arkistomateriaalin yhdistäminen nykypäivään voisi toimia esimerkiksi kaupunkikuvauksessa. LiikKUVAT projektin ohjausryhmä: Sirpa Joenniemi, kuvataideintendentti, Tampereen nykytaiteen museo Mikko Kallio, läänintaiteilija, Pirkanmaan taidetoimikunta Tuija Halttunen, läänintaiteilija, Pirkanmaan taidetoimikunta Kirsti Taskinen, vastaava osastonhoitaja, Kaupin sairaala Elina Willberg, projektikoordinaattori, Tampereen Kulttuurikaari Tiina Foudila, sairaanhoitaja, Jyllin kodit Elokuvien hankinnassa ovat auttaneet suomalaisen mediataiteen levityskeskus AV-Arkki, Kansallinen audiovisuaalinen arkisto KAVA ja Tampereen kaupunginarkisto. Teknisenä apuna ovat toimineet Mikko Marjamäki Tampereen nykytaiteen museosta ja Ville Heinonen Alasin Media Oy:stä.

20 Näytöksissä esitetyt teokset Maria Duncker: Tienvirsi, 2009 Teoksessa tekijä soittaa tien varressa urkuja muovipusseista tekemässään monikansallispuvussa. Musiikki on virsimäistä improvisointia. Neulanreikäkameralla kuvatussa videossa autojen valot ja katuvalot näkyvät ristin muotoisina. Teos on synkkä, mutta se herätti keskustelua tekijän tarkoitusperistä. Kuoleman läsnäolo on videossa vahva. Monille tuli mieleen hautausmaa. Ajettiin punaisia päin ja moni kuoli. Siellä meillä päin oli firma, jossa tehtiin muovipusseista kaikkea. Lauletaanko välillä? Taru Varpumaa: Edith, 2010 Koskettava piirrosanimaatio dementoituneesta naisesta, joka on laitoshoidossa. Päähenkilön mielessä menneen ajan tapahtumat ja nykyhetki sekoittuvat omaksi todellisuudekseen. Lämpimät muistot vuorottelevat sotakokemusten surullisten tunnelmien kanssa. Animaatio on tunnelmaltaan vahva ja se herätti sekä iloisia että kipeitä muistoja lapsuudesta, nuoruudesta ja sodasta.

21 Lapset ja vanhukset ovat viihtynet yhdessä Vanhuus tulee kaikille, mutta ei sitä tarvitse pelätä. Se on meidän oikeus. Oikeus olla nuori ja oikeus olla vanha Siinä oli koko perhe yhdessä. Hieno elokuva. Risto-Pekka Blom: Mitä kuuluu., 2009 Teoksen äänimateriaali on vauvojen ja pienten lapsien ääntä itkusta nauruun. Kuvassa aikuiset imitoivat lapsia tämän ääniraidan päälle. Videoteos käsittelee humoristisella tavalla tarvettamme tulla hyväksytyiksi, rakastetuiksi ja onnellisiksi. Video hämmensi äänen ja kuvan selvällä ristiriidalla. Se oli kuitenkin useimmista kiinnostava ja nauratti monia. Maarit Suomi-Väänänen: Jalkeilla taas, 2009 Elokuvan päähenkilö on romuttamokuntoinen auto. Auto kohtaa matkallaan erilaisia vastoinkäymisiä ja päätyy huonoon kuntoon, mutta jatkaa silti sitkeästi matkaa. Tämä selviytymistarina oli katsojille niin hankala käsittää, että se poistui yhden näytöksen jälkeen ohjelmasta. Hanna Ojamo: Rush, 2009 Rush käsittelee teollistumista sodanjälkeisessä Euroopassa ja teollistumisen ihmisten arkeen tuomia muutoksia, kuten elämisen tempon kasvua. Arkistomateriaaliin perustuva, kokeellinen dokumentti oli haastava lähinnä nopean kuvavirran vuoksi. Poistui ohjelmasta koenäytöksen jälkeen. Risto-Pekka Blom: Huoneesta toiseen, 2003 Kokeellisessa elokuvassa pukumiehet rullaavat liukuhihnalla, lapset laulavat koululuokassa siitä kuinka nurkkaan ei mahdu enää ketään ja uimahyppypaikalla ryhmä ihmisiä odottaa jotain tapahtuvaksi. Elokuva ottaa kantaa yhteiskunnan tasapäiseen yhteiskuntaan, jossa kaikkien tulisi olla samanlaisia, hyödyllisiä koneiston osia. Elokuva kulkee niin kokeellisella tasolla, että katsojien huomio kiinnittyi helposti

konkreettisiin sivuseikkoihin, kuten talon rappauksen huonoon kuntoon ja vanhan, mekaanisen pyykkikoneen ikään. 22 Tämän tekeminen on ollut sekä ajan, että rahan hukkaa. Siinä oli koko elämä. Alusta loppuun. Se vaan piti itse ymmärtää. Pitää pestä valkoiset erikseen, ettei värjää. Maarit Suomi-Väänänen: Koskee, 2009 Teoksen päähenkilönä on tyhjä muovipullo, joka on juuttunut padon pyörteisiin. Pullo tuntuu pyrkivän lohen tavoin padon yli vastavirtaan, mutta pyörteet pitävät sen paikoillaan. Teos ei herättänyt mitään kiinnostusta, joten se poistui koenäytösten jälkeen ohjelmasta. P.V. Lehtinen: Bernard diving, 2004 Kokeellinen dokumentti saksalaisen olympiavoittajan uimahypyistä Helsingin uimastadionilla vuonna 1969. Arkistomateriaalista rakennettu teos on herkkä muotokokeellinen kuvan ja musiikin yhdistelmä. Ensimmäisen näytöksen ainut dokumentti. Teos oli monelle kiinnostava vanhan alkuperäismateriaalin vuoksi. Toimisi parhaiten pääkaupunkiseudulla uimastadion-muistojen takia, mutta sai monet muistelemaan ylipäänsä uimista ja vedessä oloa. Tuli nuoruus mieleen, kun tehtiin huimia temppuja. Mutta nyt on sata vuotta ja hypyt on hypitty. Kaarlo Nuorvala: Kaupunki kasvaa ja kaunistuu, 1960 Arkistodokumentti Tampereen kehityksestä ja kasvusta. Varsinkin Tamperelaisille tämä dokumentti toimi, sillä se herätti paljon muistoja nuoruuden kotikaupungista. Muillekin elokuvan maisemat toivat muistoja mieleen. Veli Granö: Puhdistus, 2006 Dokumentti miehestä, joka tutkii kristallilla ruokien lisäainepitoisuuksia, kännykän säteilyä yms. ja poistaa haittavaikutukset taikakivellään.

Aina ajankohtainen lisäaine- ja säteilykeskustelu ei juurikaan koskettanut potilaita. Sen sijaan video aiheutti keskustelua meedioista, tietäjistä jne. 23 Felix Forsman: Perheenemännän työviikko, 1958 Arkistodokumentti perheen arjesta säästäväisyyden ja ruoanlaiton suhteen. Viikon aikana opetellaan, kuinka suunnitelmallisuudella saadaan raha riittämään. Keskustelua voisi herätä miehen ja naisen roolista perheessä ennen ja nyt. Jotta sunnuntai olisi perheenemännällekin lepopäivä, valmistaa hän sen ruuat mahdollisimman pitkälle jo lauantaina. Tässä touhussa perheen miesväki on parhaan kykynsä mukaan äidin apuna, tai ainakin hänen seuranaan." ote elokuvasta Postisäästöpankin tilauselokuvassa kehotetaan myös säästämään. Mikä pankki tai muukaan taho kehottaa nykyään säästämään? Pirjetta Brander: Family Values IV: Ursula - Portrait of an Artist, 2001 2-vuotias lapsi maalaa tauluja ateljeessa. Valmiit työt hän laittaa maalauskärryyn muiden teosten joukkoon. Teoksen toimiva elementti vanhuksille oli lapsi. Tuntui olevan aika sama, mitä videossa tapahtui, mutta pieni lapsi toi muistoja mieleen ja nosti monilla tunteet pintaan. Kaikki kuvat: Risto-Pekka Blom

kuvataiteilija, arkkitehti Henrietta Lehtonen: 24 Taiteilijan puheenvuoro - joitakin ajatuksia liittyen videoteoksiini Videoteokseni ovat installaatioita, videokuvaa katsotaan samalla tavalla kuin taulua tai tapettia. Näissä teoksissa ei ole alkua, loppua tai juonta eikä katsojan tarvitse miettiä teoksen kestoa. Teokset projisoidaan suoraan seinäpinnalle, sillä valkokankaan tai tv -monitorin käyttö johdattelisi katsojaa ehkä etsimään teoksista juonellisia elementtejä, joita niissä ei ole. Teoksia voisi kutsua ennemminkin sähköisiksi freskoiksi. Mielestäni tällaiseen kokeiluun, jossa testataan audiovisuaalisen taiteen vaikutusta muistisairaisiin potilaisiin, sopivat korostetun rauhalliset ja ympärilleen harmoniaa luovat teokset. Vaikka videoinstallaatioita on esitetty galleriatiloissa ja museoissa jo pitkään, uuteen ympäristöön vietynä konsepti kannattaa tarjoilla mahdollisimman helposti sulavassa muodossa ja kohderyhmän tarpeet huomioiden. Aikaisemmat teokseni ovat myös pitkälti samoilla linjoilla Kaupin sairaalaan tekemieni teosten kanssa, en ole siis muuttanut tyyliäni uuden kohdeyleisön takia. Kuvasin Kaupin sairaalan videoinstallaatioiden materiaalin Kangasalla ja Tampereella kesällä 2010 ja editoin sen syksyn aikana Tampereen teknillisen yliopiston arkkitehtuurin laitoksella. Kaikki materiaali on kuvattu LiikKUVAT -projektia varten. Kaupin sairaalaan halusin ehdottaa kokeiltavaksi kahta erilaista teosta: erillistä videohoitohuonetta entiseen liinavaatevarastoon ja osaston 3A päivähuoneeseen takan yläpuolelle sijoitettavaa teosta "Kissaikkuna", joka korvasi paikalla alunperin olleen maalauksen kokeilun ajaksi. "Kissaikkuna" on suoraan seinälle projisoitu videotaideteos, jonka pääosassa uteliaat kotikissat ilmestyvät ikkunalle, hyppäävät pois ja tulevat taas takaisin. Teoksen visuaalinen olemus on korostetun yksinkertainen. Ikkuna erottuu valaistuina ruutuina ja kissat lähinnä vain varjokuvamaisina olentoina. Välillä kuvassa ei ole liikettä juuri lainkaan, kunnes taas joku eläimistä tulee kurkistelemaan ulos. Teoksen voi unohtaa ja löytää taas uudestaan monta kertaa. Kissat vain jatkavat leikkimistään ikkunalla. Teos on tarkoitettu olemaan esillä päivähuoneessa tai muussa vastaavassa potilaiden yhteisessä tilassa, jossa ruokaillaan ja seurustellaan. Teokseen ei liity ääntä. Päädyin ehdottamaan Kauppiin ajatusta "videohoitohuoneesta" sillä projektin aikana tarjoitui ainutlaatuinen tilaisuus käyttää entistä liinavaatevarastoa hyväksi videoteosten esityksessä. Videohoitohuoneen "Kesäikkuna" -teokseen on koottu kesään liittyviä mielikuvia ja valoisuutta. Teoksessa ajan kulku vaikuttaa pysähtyneen tai ainakaan sillä ei ole suurta merkitystä. Huone toimii terapeuttisena audiovisuaalisena tilana, jossa potilaat voivat leppoisasti seurailla seinälle projisoituja videokuvia. Hämärretyssä huoneessa katsojat lepäävät rentoutuneena istuen tai sängyllä loikoillen. Videoteokseen ja hoitohuoneeseen liittyy äänimaisema; linnunlaulua ja metsän ääniä. Potilaat oleskelevat videohoitohuoneessa haluamansa ajan, sillä kuva-ja ääniympäristö on siellä jatkuvasti läsnä, eikä ole kiirettä pois. Teoksia toteutettaessa korvaamattomana apuna ovat toimineet Mikko Marjamäki Tampereen Nykytaiteen museosta ja Ville Heinonen Alasinmediasta.

25 Lähtötilanne: entinen liinavaatevarasto kuva: HL Videohoitohuone Kesäikkuna 2010 Henrietta Lehtonen Kaupin sairaala, Tampere kuva: HL kuva Henrietta Lehtonen

26 Osasto 3A päivähuone lähtötilanne, taustalla takan päällä maalaus. kuva: HL Kissaikkuna videoinstallaatio 2010, Henrietta Lehtonen 3A päivähuone Kaupin sairaala, Tampere kuva: HL

27 Tampereen Nykytaiteen museon Mikko Marjamäki rakentaa Kesäikkuna videoinstallaatiota Kaupin sairaalaan. Videoinstallaatioita katsoessa usein unohtuu se tosiasia, että joku on oikeasti rakentanut teoksen teknisen osuuden. Näyttää siltä, että kuvat projisoituvat itsestäänselvästi ja keveästi seinälle. Hoitolaitoksiin sijoitettavat teokset on syytä installoida huolellisesti, jotta vältytään johtoihin kompasteluilta ja muilta vaaratilanteilta. kuva: HL Videoprojektori Kaupin sairaalan potilashuoneessa kuva: HL

28

29 LiikKUVAT - raportti, osa 2 Henrietta Lehtonen 25.3.2013 LiikKUVAT VIDEOTAIDETTA HOITOLAITOKSIIN Tämä LiikKUVAT -raportin toinen osa kattaa aikavälin kesäkuusta 2011 maaliskuuhun 2013 Raportissa käydään läpi tänä aikana esillä olleet videoteokset Kaupin sairaalassa Tampereella ja Sarapihan ryhmäkodissa Mäntässä. Myös Koukkuniemen vanhainkodissa esitetty kooste ja sen saamat palautteet ovat mukana. LiikKUVAT projektin ensimmäisessä osassa painopiste oli esitystapahtumissa, potilaat koottiin yhteen katsomaan elokuvaesityksiä. Kesäkuusta 2011 lähtien painopiste on ollut installaatiomaisissa videoteoksissa. Kaksi koostetta, joissa on teoksia useammalta tekijältä ja joita on katsottu sekä tv ruudulta että seinälle projisoituna, on ollut myös mukana. Toiminta on ollut vielä kokeilua, jolla haetaan linjaa ja kokemuksia. Teoksia on valittu ensin sen perusteella, mikä on tuntunut sopivalta. Kun palautetta on alkanut tulla, se on vaikuttanut seuraaviin teosvalintoihin. Olen pyrkinyt tekemään joitakin johtopäätöksiä saadusta palautteesta. Palaute on ollut matkan varrella suurimmaksi osaksi suullista, mutta toukokuussa 2012 teosten yhteyteen tuotiin myös vieraskirjat yleisön käyttöön. Jokaisessa vieraskirjassa on lyhyesti kerrottu esillä olevasta teoksesta ja pyydetty mielipiteitä. LiikKUVAT -työryhmässä ovat olleet mukana: Sirpa Joenniemi, kuvataideintendentti, Tampereen Nykytaiteen museo Tuija Halttunen, läänintaiteilija, Taiteen edistämiskeskus - Pirkanmaan taidetoimikunta Kirsti Taskinen, vastaava osastonhoitaja, Kaupin sairaala Lila Heinola ja Leena Tornberg Tampereen kaupungin museopalveluiden TAITE -yksikön Konkarit -hanke installaatioiden toteutuksesta ovat vastanneet: Mikko Marjamäki, Tampereen Nykytaiteen museo / installaatioiden tekninen toteutus Henrietta Lehtonen, kuvataiteilija, arkkitehti / teosten kuratorointi, installoinnin suunnittelu Videoteoksia LiikKUVIEN käyttöön ovat lainanneet Suomalaisen mediataiteen levityskeskus AV-arkki, Kiasma ja osallistuvat taiteilijat. Av-arkin sujuvasta yhteistyöstä on vastannut Vesa Puhakka Installoidut teokset Kaupin sairaalassa on kuvannut Antti Sompinmäki.

KAUPIN SAIRAALAN TILAT, TEOKSET JA PALAUTTEET 30 porras Porras on leveä porrastasanne, josta on kulku osastoille 3A ja 3B. Porrastasanteelta on kulku myös kahteen eri hissijärjestelmään, huolto- ja yleisöhisseihin. Porrastasanteen kautta kulkee useaan kertaan vuorokauden aikana ruokakärryjä, joilla tuodaan ruoka ja viedään astiat pois. Tasanteella odottaa usein myös pyykkikärry siirtymistä eteenpäin. Porras lienee kaikista LiikKUVAT hankkeen tiloista monipuolisin, mikäli ajatellaan tilan käyttäjiä. Portaassa kulkee henkilökunta; hoitajat, lääkärit, ruokakuskit, siivoojat ja huoltomiehet. Tämän lisäksi portaassa liikkuu sairaankuljetushenkilökuntaa, joka kuljettaa potilaita. Lisäksi potilaiden omaiset ja ne potilaat, jotka voivat siirtyä ulos osastolta esim ulos tupakalle, liikkuvat porrastasanteella toistuvasti. Tasanteella on muutamia tuoleja ja pieni pöytä, joita kukaan ei kuitenkaan näytä varsinaisesti käyttävän vaan ne ovat ilmeisesti paikallaan luomassa tunnelmaa. Yleisöhissi liikkuu hitaasti, joten sen oven edessä odottelee usein ihmisiä. Porrastasanne 3. kerroksessa, esillä Tampereen kaupungin kokoelmiin kuuluva Toimi Laaksosen teos Työ ja vapaa-aika 1965. Kun teosta kuljetettiin varastoon, eräs hoitajista murehti hienon taideteoksen poisvientiä. kuva: HL

31 LiikKUVAT projektissa porrastasanteelle haluttiin luoda mahdollisuus projisoidun videokuvan esittämiseen. Sitä varten tehtiin suunnitelmat erillisen videoseinän rakentamista varten ja Toimi Laaksosen maalaus vietiin säilytykseen. Erillinen levyseinä helpottaa projisoitua videokuvaa varten tehtäviä pohjamaalauksia. Vaikka videokuvan paikka ja koko siirtyisivät seinällä, valkokankaan paikan voi helposti maalata aina uudestaan. Myös videoteoksen vieressä vaihtuvat maalaukset ja grafiikantyöt on helpompi ripustaa levy- kuin kiviseinään. Videoseinä on kiinnitetty niin, että siitä jäävät kiinnitysjäljet jäävät piiloon kun Toimi Laaksosen maalaus palaa paikalleen varastosta. Kertopuu rakenteinen mdf- videoseinä tekeillä HL:n työhuoneella. kuvat: HL

Suunnitelma videoseinän ja laitehyllyn sijoittamiseksi 3. kerroksen portaaseen. kuva: HL

33 Porrastasanteen lähtötilanne. Loisteputkivalaisimet riippuvat melko matalalla, sähköä videolaitteisiin on saatavilla oikealla näkyvästä pystysuorasta sähkökotelosta. Koska valaisimet levittävät valoa sekä alaspäin että epäsuorasti katon kautta heijastamalla, ne jouduttiin sammuttamaan projisoidun videokuvan näkymisen turvaamiseksi. kuva: HL Laitehylly paikallaan porrastasanteen katosta ripustettuna. Kierretankojen varaan ripustettu kaapelihylly kannattelee videoprojektoria, äänentoistoa ja sähköjohtoja. kuva: Antti Sompinmäki

Portaassa esillä olleet teokset: 34 GAMELAN Lauri Astala 2010 5:24 teoslaina AV arkista teos esillä joulukuusta 2011 maaliskuuhun 2012 porrastasanteella kuva: AV -arkki AV arkin teoskuvaus: Pohjois-Italiassa kuvatussa teoksessa sumupilvet vuorotellen peittävät ja paljastavat niiden takana olevat vuorten rinteet. Jossain kaukana näkymättömissä on laiduntavia lehmiä, joiden kellojen jatkuva kilkatus tuo mieleen gamelan-yhtyeen ääniavaruuden. Gamelan installoituna porrastasanteelle kuva: Antti Sompinmäki

35 Gamelan installoituna porrastasanteelle kuva: Antti Sompinmäki Gamelan installoituna porrastasanteelle kuva: Antti Sompinmäki

GAMELANIN PALAUTE 36 Palaute Lauri Astalan Gamelan teoksesta perustuu suurimmaksi osaksi suulliseen tietoon. Jonkin verran palautetta tuli vieraskirjaan jälkeenpäin, seuraavan porrastasanteelle installoidun videoteoksen (Pomppulinna) yhteydessä. Gamelan teoksen aikana vieraskirjat eivät vielä olleet käytössä. Jotkut portaan käyttäjät kokivat teoksen kolkkona ja pelottavana koska siinä ei ollut väriä. Äänimaailma koettiin myös kolkkona kellojen takia, äänen voimakkuutta jouduttiin alentamaan teoksen esilläolon aikana, koska kellojen äänet olivat kantautuneet osastolle potilashuoneeseen. Kellot olivat lehmänkelloja, jotka kalkahtelivat silloin tällöin. Värittömyys oli sumua, joka väistyi joskus paljastaen pieniä havupuita vuoren rinteellä. Teoksen ja sen installoinnin rajattu väriskaala ja meditatiivisuus koettiin ennemminkin synkkänä kuin harmonisena tai kauniina. Teoksen installoinnin yhteydessä porrastasanteelta siirrettiin pois pöytä ja tuolit, sillä ne olisivat osittain peittäneet videoteoksen. Huonekalut tulivat kuitenkin aina takaisin tasanteelle ja ne oli asetettu niille paikoille, jossa ne olivat aina olleet, tässä tapauksessa videoteoksen eteen. Pöydällä oleva tekokukka oli projisoidun kuvan edessä ja heitti varjon kuva-alueelle. Henkilökunnan joukosta kuului kuitenkin myös positiivisia ääniä. Rakentaessamme installaatiota jotkut ohikulkijat sanoivat, että vuoristomaisema oli kaunis ja heidän mielestään jo se, että jotakin vähän erilaista kokeillaan, on kannatettavaa. Vieraskirjaan myöhemmin tulleet palautteet, jotka liittyvät Gamelan -teokseen. Nämä palautteet tulivat Pomppulinna teoksen aikana. (Pomppulinnassa esiintyy lapsia hyppimässä pomppulinnassa ja teos on äänetön): - Parempi kuin tunturimaisema, jossa ei tapahtunut mitään - Luojan kiitos teoksessa ei ole ääniä! Edellisen vuoristoteoksen äänet alkoivat 3 kk päästä vaikuttaa psykedeeliseltä. - Edellinen Vuoristo teos oli aivan upea, vangitseva suorastaan U-MH Gamelan teoksen esillepanossa oli pyritty siihen, että teos oli ikäänkuin siirtynyt suoraan taidemuseosta sairaalan portaaseen. Installointi pyrki viileään tyylikkyyteen ja siihen, että videoseinä näyttäytyy minimalistisena ja anonyymina designina, jonka tehtävänä on tukea teoksen eleetöntä ilmaisua. Tämä ratkaisu ilmeisesti koettiin ankeana, vaikka sitä ei kukaan varsinaisesti kiteyttänyt sanalliseen muotoon. Pöytäryhmän ja tekokukan jatkuva palautuminen porrastasanteelle toimi kuitenkin nonverbaalisena palautteena, joka otettiin jatkossa huomioon.

POMPPULINNA 37 Henrietta Lehtonen 2012 9:00 teoslaina taiteilijalta teos esillä toukokuusta 2012 lokakuuhun 2012 porrastasanteella kuva: HL Pomppulinna on teos, joka on suunniteltu Kaupin sairaalan 3 kerroksen porrastasannetta varten. Teoksessa lapset hyppivät kirkkaanvärisessä pomppulinnassa Tampereen Keskustorilla toukokuun ensimmäisenä päivänä. Teoksen toteutuksen motiivina olivat yleisön toiveet Kaupin sairaalassa ja Gamelan -teoksen saama palaute. Koska Gamelan koettiin värittömyytensä takia synkäksi ja koska sen äänet häiritsivät talon käyttäjiä, pyrin saamaan aikaan täysin vastakohtaisen teoksen, jonka kuva-aihe ilmentäisi positiivisuutta mitä todennäköisimmin katsojien enemmistön mielestä. Halusin toteuttaa teoksen, jossa on kirkkaita värejä ja jossa ei olisi ääniä lainkaan. Ajatuksena oli myös se, että projisoitu kuva olisi niin pieni, että porrastasanteen pöytä ja tuolit sopisivat samaan tilaan. Videoseinä maalattiin vaaleammaksi. Valitsin projisoidun kuvan viereen toisen taideteoksen, joka oli Matti Petäjän väripuupiirros vuodelta 1971. Teoksessa on samankaltaisia visuaalisia elementtejä kuin videoteoksessa vaikka se onkin täysin abstrakti. Videokuvaan rinnastettuna Petäjän teos alkaa saada esittävän kuvan piirteitä. On kuin se olisi osasuurennos videokuvasta tai jonkinlainen lähikuva pomppulinnan syövereistä. Porrastasanteen asetelma kokonaisuutena saa kodinomaisia tunnusmerkkejä. Tilassa on pöytä ja tuolit. Pöydällä on liina ja kukkia, seinällä on taulu. Mikä videoteos sitten on? Onko videokuva ikkuna? Mielestäni Pomppulinna ei kuitenkaan ole itsenäinen taideteos varsinkaan Astalan Gamelaniin verrattuna. Pomppulinna on reaktio palautteeseen. Sitä voisi verrata käyttögrafiikkaan tai se voisi olla eräänlainen sisustuselementti. Jos taideteos luodaan noudattamalla yleisön toiveita ja mielipiteitä, lisääkö se automaattisesti terveyttä ja hyvinvointia?

Ehkä noudattamalla yleisön toiveita saataisiin ainakin osa katsojista hyväksymään teos. Kuitenkin joukossa on aina niitä, jotka eivät pidä teoksesta. Johtaako tämä toiveidentoteutuskierteeseen, eräänlaiseen outoon demokratiaan, jossa kaikki saavat tahtonsa läpi vuorollaan? Olisiko tässä paikka yhteisötaideteoksen toteutukseen? Ehkä loppujen lopuksi kävisi niin, että taiteilija kuvainnollisesti pöyhisi yleisön tyynyä loputtomasti. Tyyny on aina liian kova tai pehmeä tai se on väärässä paikassa. Ja joku ei halua tyynyä lainkaan. 38 Pomppulinna installoituna, vieressä Matti Petäjän väripuupirros 11/71 vuodelta 1971 kuva: Antti Sompinmäki POMPPULINNAN SAAMA PALAUTE Kommentit vieraskirjasta: - Lapsilla on hauskaa, taitaa olla lasten taidetta (Paula, yli 80 v) - Ihan mukava lapsille (Helmi 91 v) - Molemmat teokset loistavia (toinen teos ilmeisesti videokooste Santtu Koivun teoksista viereisessä päivähuoneessa) Käyn niitä ihailemassa omaiseni kanssa. Pomppulinnasta vaan ei kuulunut lasten ääniä. Anne Nieminen - Kyllä on lapsilla mukavaa

- Aivan mauton, tylsä 39 -? - Tuo tulevaisuuden tänne - Värikkäät kivat liikkuvat kuvat. Äänettömyys lienee osa taideteosta? Eeva P. - Iloista katsottavaa! Kiitos - Kirkas valo häikäisee, mukavaa lasten iloa, tulee hyvälle mielelle - Kuva vaihtuu / jos vaihtuu, harvoin - Lapsiteoksessa saisi olla äänikin Ulla-Marja Hietala - Vieläkö tätä paskaa täytyy katsella?! - Luojan kiitos teoksessa ei ole ääniä! Edellisen vuoristoteoksen äänet alkoivat 3 kk päästä vaikuttaa psykedeeliseltä. Itse toivoisin tähän vaikka pleikkaria tai 360:sta. Joku mättösetti jota vois jauhaa. - Pienten lasten ilo on ollut melko ainoa ilon aihe minullekin tänä murheen kesänä 2012 R.Q.