Tuntematon sotilas ei kahta ilman kolmatta Perjantaina 27.10. koitti uusimman Tuntematon sotilas elokuvan ensi-ilta. Kyseessä on kolmas Väinö Linnan klassikkoromaaniin Tuntematon sotilas perustuva elokuva, tällä kertaa Aku Louhimiehen ohjaamana. Tämä puhutteleva sotakertomus on tuotu takaisin osana Suomen satavuotisjuhlaa, ja siihen onkin panostettu: elokuva on kallein ikinä tehty suomenkielinen elokuva. Tuntematon sotilas on vaikuttava kolmen tunnin elokuvakokemus ja se on visuaalisesti hyvin kaunis. Satunnaiset kohtaukset ikonisesta konekiväärikomppaniasta taivaltamassa suomalaisissa maisemissa näyttävät taideteoksilta, jotka voisi ripustaa seinälle. Se on tunteita täynnä ja veti jo aloitusviikonloppunaan yli 120 000 suomalaista katsojaa puoleensa. Elokuvaan valitut näyttelijät sopivat rooleihinsa hyvin ja tekivät porukasta juuri niin persoonallisen kuin sen kuuluikin olla. Komediaelokuvista tunnettu Aku Hirviniemikin toi epäilijöille mielenrauhan sopimalla vallan hyvin tähän vakavampaan filmiin. Sen sijaan osa katsojista saattoi yllättyä nähdessään valkokankaalla Robin Packalenin laulaja tuntui ensin pistävän esiin liikaa, mutta sulautui lopulta roolihahmoonsa yhtä hyvin kuin kaikki muutkin. Artistin valitseminen osaksi elokuvaa oli kuin suomalainen vastine heinäkuussa julkaistulle Dunkirk - sotaelokuvalle, jossa rintamalle asteli Harry Styles. Louhimiehen Tuntematon ei eroa paljon edeltäjistään ja voi tuntua turhaltakin projektilta, mutta se on laadukas ja sitä on edeltäjiään hienompi katsoa. Jatkosodan todellisuutta ei turhaan kaunistella, ja sanoma pysyy yhtä sodanvastaisena kuin se on aina ollutkin. Monet koomisista hetkistä on karsittu
pois, mutta hieman on kuitenkin jätetty keventämään muuten erittäin raskasta elokuvaa. Tarina liikkuu välillä jokseenkin tönkösti, eivätkä lyhyet katsahdukset kotirintamalle tunnu täysin kuuluvan tunnelmaan. Kyseessä on loppujen lopuksi kolmen tunnin sotaelokuva, joten katsojan pitäminen kiinnostuneena on haastavaa. Siinä elokuva ei onnistu aivan virheettömästi. Tuorein tulkinta Tuntemattomasta sotilaasta on tuttu juttu ripauksella uutta. Se ei ole täydellinen, mutta mustsee kaikille niille, jotka eivät kaihda tunteisiin meneviä pitkiä elokuvia. Elokuva on niille, jotka syövät rautaa ja paskovat kettinkiä. Kirja-arvostelu: Lauren Oliver Delirium (Rakkaus on harhaa) Luin tässä parisen viikkoa sitten loppuun Lauren Oliverin teoksen Delirium Rakkaus on harhaa. Olen aina pitänyt hiukan persoonallisemmista kirjoista, sellaisista, jotka eivät ole ihan peruskauraa. Kun sitten kouluhommien yhteydessä sain käsiini tiedon, että tämä kirja on olemassa, en voinut vastustaa kiusausta lukea sitä. Ennakko-odotukseni kirjalle olivat täynnä dramatiikkaa, jännitystä ja ajatuksia herättävää sanomaa ja täytyy sanoa, että teos täytti odotukset. Hyvässä vai huonossa mielessä se on toinen juttu. Tarina sijoittuu tulevaisuuden yhteiskuntaan USA:han, missä
yksilön elämä ja päätökset ovat tiukasti säädeltyjä, sananvapaus tai yhtään mikään vapaus ovat kaukaisia haaveita, ja rakkaus, Amor Deliria Nervosa, tappavaksi luokiteltu sairaus. Taudin poistamiseksi yhteiskunnasta hallitus on jo monta vuotta järjestänyt kirurgista toimenpidettä, proseduuria, jonka avulla ihmisen voimakkaat ääritunteet tasataan ja kyky rakastaa tai rakastua poistetaan. Teoksen päähenkilö on 17-vuotias Lena, tyypillinen kiltti tyttö, joka omaa tasan 95 päivää omaan proseduuriinsa. Hän on menettänyt äitinsä sairaudelle, nähnyt sen vaikutukset muissa ihmisissä ja oppinut näkemään rakkauden pahana. Mutta sitten hän tutustuu Alexiin, kapinahenkiseen vastarintalaiseen, eivätkä asiat olekaan enää aivan niin yksinkertaisia. Jos ei muuta, niin kirja oli ainakin erikoinen kokemus. Ensinnäkin, tarinan henkilöhahmot olivat kiinnostavinta seurattavaa aikoihin. Yhteiskunnallisten mallien ja sitä kautta opittujen ajattelutapojen vuoksi heidän mielenmaisemansa oli kaukana omastani tai ylipäänsä siitä, mitä käsitykseni mukainen nykyihminen ajattelee, ja tämä seikka teki hahmoista kiinnostavia joskin ajoittain vaikeita ymmärtää. Onneksi tarinassa tuodaan myös hyvin esille, että vaikka esimerkiksi päähenkilö-lena yrittäisi kuinka kovin olla se luokan kiltein henkilö, joka ihannoi proseduuria ja kammoksuu tunteita, on hänkin lopulta syvällä sisimmässään täysin inhimillinen tyyppi. Muita asioita, jotka ainakin minulla pistivät kirjassa positiivisesti silmään, olivat ylipäätänsäkin tarinan toteutus ja se, kuinka asiat oli tietyiltä osin kerrottu. Pidin siitä, kuinka yhteen kirjaan oli saatu tavallaan monta pienenpää stooria näiden samojen kansien sisältä löytyi niin päähenkilön ja tämän uuden tuttavuuden Alexin rakkaustarina, samaisen päähenkilön ja tämän bestiksen Hanan ystävyyssuhdepulmat ja vielä Lenan äidin mystinen tarina. Kaikki nuo ovat opuksen alussa melko irrallaan toisistaan,
mutta loppua kohden kaikki alkaa linkittyä toisiinsa järkevästi, mikä on myös hauskaa seurattavaa. Kirja oli myös todella tunteita ja ajatuksia herättävä lukukokemus, mikä ei ainakaan minun mielestäni voi oikein koskaan olla huono juttu. Toki kritisoitavaakin löytyy. Sanoessani pitäneeni tarinan toteutuksesta tietyiltä osin, tarkoitan todella tietyiltä osin. Kirjassa oli tasan 350 sivua sekä 27 lukua luettavaa, mikä on kohtalaisen paljon. Tämä ei ole ongelma; ongelma on se, kuinka ainakin minun näkövinkkelistäni tarinan alusta suunnilleen kaksi kolmasosaa kului melko lailla pelkkään paikoillaan junnaamiseen, samojen arkipäiväisten asioiden kertaamiseen ja minkään tapahtumattomuuteen. Toisin sanottuna, suurin osa kirjan alusta oli melko tylsää. Se yhdistettynä faktaan, että noin viimeiset viisi lukua tarinassa tapahtuukin sitten ihan kunnolla, tekee kokonaisuudesta jotenkin epätasapainoisen. Myös opuksen kielestä voisin sanoa sen verran, että se sisältää epätavallisen paljon kiroilua. Ymmärrän kyllä, että se on vain tehokeino luomaan tunnetta ja kuvastamaan hahmojen persoonaa, mutta ainakin itselleni tuli mieleen myös pohdinta, olisiko nuo seikat voinut ilmaista jotenkin toisinkin. Kirja ei ollut paras kokemani lukukokemus mutta ei huonoinkaan. Tarina sisälsi jonkin verran miinuspuolia ja epäloogisuuksia, mutta niistä huolimatta kyseessä on voimakas ja eläydyttävä lukukokemus. Ja jos nyt ei muuta, niin ainakin päätavoitteessaan teos on onnistunut: se herättää lukija pohtimaan ihmisen oikeuksia ja yksilönvapautta, ihan täällä meidän nyky-suomessakin. Julkaistu 2011, kustantanut WSOY, suomentanut Marja Helanen- Ahtola, sisältää 350 sivua.
Star Wars Rogue One: avaruusoopperan siirtymäkausi Disneyn julkaisurytmiin Rogue One on erillinen Star Wars tarina, joka sijoittuu Sithin koston ja Uuden toivon väliin. Elokuvan pääosassa on hajanainen joukko kapinallisia, joiden tehtäväksi lankeaa Kuolemantähden suunnitelmien varastaminen. Naispääosassa on Felicity Jones, joka näyttelee Imperiumin asekehittäjän tytärtä Jyn Ersoa. Miespääosana taas nähdään Cassian Andoria näyttelevä Diego Luna. Elokuva etenee alusta alkaen kovaa vauhtia jatkuvasti hyppien sijainnista ja ajasta toiseen, mikä saattaa aika ajoin hämmentää katsojaa. Juonen toiseksi ongelmaksi nousee lukuisten henkilöhahmojen aiheuttama kiirehdityn tuntuinen henkilökehitys, tosin joukosta löytyy myös helmiäkin kuten uudelleen ohjelmoitu imperiumin protokolladroidi K-2SO jonka antisosiaalinen käytös on taattua viihdettä. Star Wars Rogue One: Star Wars Story on hyvä ja vauhdikas tarina, mutta tosin loppujen lopuksi melko ennalta-arvattava. Disney välitää faneistaan Rogue One on taattua herkkua faneille, sillä elokuvassa ei pyritä edes peittelemään fanipalvelusten määrää. Ensinnäkin jo trailereissa näkynyt Darth Vader on merkittävä osa tarinassa ja häntä ääninäyttelee ainoa ja oikea James Earl Jones. Toinen huomattava Galaktisen imperiumin suurmies on herätetty henkiin tietokoneiden avulla, sillä Uudessa toivossa suurmoff Tarkinia näytellyt Peter Cushing on tuotu elävien kirjoihin CGI:n voimin. Myös elokuvien ulkopuolisesta Star Wars -materiaalista nauttivia hemmotellaan, sillä tarkkasilmäisimmät saattavat
nähdä jotain tuttua Star Wars: Rebels -animaatiosarjasta ja Knights Of The Old Republic -peleistä. Ei niin tarkkaavaisetkin huomaavat kyllä suoraan Star Wars: The Clone Wars -sarjasta vedetyn henkilöhahmon. Kaiken kaikkiaan Star Wars Rogue One: A Star Wars Story on tuore näkökulma Tähtien sodan maailmaan esitellen sen synkempää ja sotaisampaa puolta tavallisten ihmisten silmin, jotka haluavat nousta Imperiumin fasistista tyranniaa vastaan, ainakin jos kapinallisten propagandaa on uskominen. Ihmeotukset ja niiden olinpaikat Kuluva vuosi on ollut Harry Potter -kirjasarjan kannalta tuloksekas. Faneille on tarjoiltu toinen toistaan kutkuttavampia uutisia: Harry Potter ja kirottu lapsi - näytelmä, kolme uutta miniromaania ja elokuva nimeltä Ihmeotukset ja niiden olinpaikat. Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (engl. Fantastic Beasts and Where to Find Them) sijoittuu 1920-luvulle ja kertoo Lisko Scamanderin saapumisesta New Yorkiin maailmanympärimatkaltaan, jossa hän keräsi tietoa taikaolennoista ja niiden hoidosta oppikirjaansa varten. Amerikkalaisen velhomaailman taikaeläinten vastaisten lakien takia Scamander joutuu kuitenkin ongelmiin heti laivasta astuttuaan. Matkalaukkusekoilun tuloksena osa Scamanderin keräämistä olennoista karkaa kaupungin yöhön, mutta ihmeotukset eivät ole New Yorkin taikapopulaation paljastumisen kannalta ainoa uhka. Elokuvan tyyli ja tunnelma erottavat sen jo alussa Harry Potter -elokuvasarjasta. Juoni tuntuu kevyemmältä, mutta
katsoja huomaa sen syvenevän loppua kohti kiihtyvällä tahdilla Scamanderin ja ystävien kompastellessa jatkuvasti uusiin käänteisiin. Elokuvassa olevat motiivit voivat kuitenkin jäädä hämäriksi niille, joilla Harry Potterissa kerrottu historia ei ole lähimuistissa. Taikamaailman luomiseen käytetään paljon vaivaa, ja sen eläinkuntaan on selvästi panostettu. Jopa näkymättömälle taikaolennolle on onnistuttu luomaan persoona! Nimensä mukaisesti ihmeotukset ovat elokuvan parhaimmistoa. Ihmeotukset ja niiden olinpaikat on teknisesti loistava, kuten ohjaaja David Yatesilta voi olettaa. Hän on vastuussa Harry Potter -sarjan jälkimmäisen puolikkaan henkiinherättämisestä, mutta tällä kertaa Yates on päässyt todella toteuttamaan itseään luomalla uudelle mantereelle täysin omanlaisensa taikayhteisön. Elokuva on kuvattu kauniisti, ja ääni- ja värimaailma tukee tarinaa viimeiseen asti. Kuvaukset pidettiin kokonaan Warner Brosin studioilla Lontoossa, ja vaikka CGItiimi on tehnyt upeaa työtä, joissakin kohdissa Yhdysvaltojen taikamaailma tuntui liiankin keinotekoiselta. Näyttelijät suoriutuivat odotusten mukaan kuitenkaan niitä ylittämättä. Parhaiten mieleen painuivat Eddie Redmaynen näyttelemä Lisko Scamander ja Dan Foglerin esittämä Jacob Kowalski. Muissa rooleissa nähtiin Katherine Waterston (Porpentina Tina Goldstein), Alison Sudol (Queenie Goldstein), Colin Farrell (Percival Vaka) ja Carmen Ejogo (Seraphina Picquery). Ihmeotukset ja niiden olinpaikat tulee ensi-iltaan 23. marraskuuta ja se on kielletty alle 12-vuotiailta. Se kestää 2 tuntia ja 13 minuuttia ja sille on suunnitelmissa neljä jatkoosaa.
Kenen kirottu lapsi? Harry Potter ja kirottu lapsi, kahdeksas Potter, saattaa yllättää monet lukijat. Kirja on nimittäin näytelmä ei romaani. Ja sen on kirjoittanut Jack Thorne ei J. K. Rowling. Rowling on kuitenkin ollut mukana tarinan suunnitelussa, yhdessä Jack Thornen ja John Tiffanyn kanssa. Näytelmässä Harry Potterin elämä on muuttunut paljon kouluajoista. Hän on nykyään vastuullinen aikuinen, joka stressaa töistä ja huolehtii kolmesta lapsestaan yhdessä Ginny-vaimon kanssa. Erityisesti huolta tuottaa nuorin lapsi, Albus, joka ei oikein sopeudu muuhun perheeseen. Poika erkaantuu perheestä vielä enemmän, kun hänet valitaan Tylypahkan lajitteluseremoniassa luihuseen, koko muun perheen ollessa rohkelikossa. Kaiken lisäksi Albus ystävystyy tiiviisti Scorpiuksen kanssa, joka on Harryn entisen vihollisen Draco Malfoyn poika. Eräänä iltana Amos Diggory, kolmivelhoturnajaisissa tapetun Cedricin isä, tulee Pottereille kylään sukulaistyttönsä kanssa. Hän vetoaa Harryyn sanoen, että ilman tätä Cedric ei olisi kuollut. Amos vaatii Harrya hankkimaan ajankääntäjän, paalaaman ajassa taaksepäin ja pelastamaan Cedricin. Harry tietää ettei moinen onnistuisi, joten hän joutuu lähettämään vieraat pois. Häneltä jää kuitenkin huomaamatta, että Albus on kuunnellut keskustelua koko ajan. Albus päättää, että nyt on hänen vuoronsa tehdä jotain tärkeää, ja hän alkaa suunnitella Cedricin pelastusta. Albus kertoo asiasta myös Scorpiukselle ja siitä tulee heidän yhteinen tehtävänsä. Pojat saavat varastettua ajankääntimen ja lähtevät suorittamaan tehtävää Amoksen sukulaistytön kanssa. Kaikki ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan ja he joutuvat palaamaan ajassa monta kertaa. Valitettavasti nämä kerrat sotkevat asioita entisestään ja lopulta tulevaisuus on aivan sekaisin. Pystyvätkö he korjaamaan aiheuttamansa vahingon?
Velhomaailman säännöt uusiksi Harry Potter ja kirottu lapsi -näytelmässä on yksittäisiä asioita, joiden ansiosta koko tarina ei ole aivan pilalla. Mielestäni Rowlingin velhomaailma on tavoitettu hyvin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Lisäksi osa uusista hahmoista on luotu todella hyvin, kuten Albuksen paras kaveri Scorpius. Pidin myös siitä, että aikamatkailu mahdollistaa vanhojen hahmojen näkemisen. Tietenkin vanhojen hahmojen kanssa on myös haasteita, ja esimerkiksi Ronin persoona näytelmässä on erilainen kuin alkuperäisissä kirjoissa, mikä kyllä pistää silmään. Lisäksi Kirotussa lapsessa on muitakin kohtia, jotka ovat ristiriidassa alkuperäisten Pottereiden kanssa. Juuri nämä ristiriidat tekevät juonesta huteran ja monissa kohdissa alkaa miettimään, että ei sen näin pitäisi mennä. Monissa kohdissa alkaa miettimään, että ei sen näin pitäisi mennä. Vielä yksi asia, joka jäi häiritsemään, on kirjan nimi. Kirottu lapsi. Viitataanko tällä Albukseen ja hänen vaikeuksiinsa sopeutua perheeseen vai Scorpiukseen ja hänen syntyperästään kiertäviin juoruihin? Vaiko kenties huhuihin, joiden mukaan Voldemortilla olisi lapsi? Yksi vaihtoehto voisi olla myös Cedric Diggory, jota pyritään kuumeisesti pelastamaan. Odotukset kohdalleen Kokonaisuudessaan näytelmä oli keskitasoa. Jos ei pidä Harry Potter ja kuoleman varjelukset -kirjan epilogista, kannattaa Kirottu lapsi jättää suosiolla lukematta. Ja vaikka pitäisikin, odotuksia ei kannata nostaa liian ylös, sillä Rowlingin tasolle se ei nouse. Kuitenkin täytyy muistaa, että oikeasti näyteltynä tunnelma voi olla aivan toinen, sillä näyttelijöiden ilmeeet ja eleet sekä lavastus tuovat teokseen
aivan uuden ulottuvuuden. Vaikka näytelmän juoni ei ole kovin vakuuttava, ovat Harry Potter -fanit innostuneet siitä paljon. Esimerkiksi Helsingissä 8.11. järjestettävä Kirotun lapsen suomennoksen julkaisutilaisuus on täynnä ja tapahtuman facebook-sivuilla 5800 on ilmoitanut osallistuvansa tapahtumaan. Mielipiteitä herättävä Suicide Squad gurmee vai karmee? Suicide Squad on viime aikoina herättänyt paljon puhetta sekä eroavia mielipiteitä. Elokuvan pääosissa nähdään Margot Robbie Harley Quinnin roolissa, Jared Leto Jokerina, Will Smith Deadshottina, Cara Delevigne Lumoojattarena. Jai Courtney nähdään esittämässä Kapteeni Bumerangia, Adewale Akinnuoye- Agbaje Killer Crocoa, Jay Hernandez Diablona sekä Viola Davis Amanda Walleria. Näyttelijäsuoritukset vaihtelivat kehnosta odotukset ylittävään Erityisesti Jared Leton selviytyminen Jokerin roolista on aiheuttanut paljon kiistaa. Heath Ledger esitti todella vaikuttavasti Jokeria elokuvassa The Dark Knight, näyttäen Jokerin anarkistisena ja kaaosta viljelevänä nerona. Suicide Squad- elokuvassa nähtävä Jared Leto tuo Jokeria esiin enemmänkin rikollisjärjestön johtajana. Kaikkiin tämä raikas mafiatyylinen kuvaus ei kuitenkaan iskenyt. Myös paljon keskustelua herättänyt aihe on Harley Quinnin ja
Jokerin välinen suhde. Elokuvassa Harley ja Jokeri ovat pariskunta, ja kun Harley joutuu vankilaan Jokeri lähtee pelastamaan häntä. Kun heidän suhdettaan verrataan alkuperäisissä sarjakuvissa ja tv-sarjoissa esiintyvään suhteeseen, ne eroavat suuresti. Harley suhtautui alkuperäisissä tuotannoissa Jokeriin pakkomielteisesti ja oli täysin tämän armoilla. Jared Leto tuo Jokerin esiin enemmänkin rikollisjärjestön johtajana Jokeri käytti häntä vain hyväkseen ja kun Harley osoittautui ärsyttäväksi tai turhaksi, Jokeri heitti tämän ikkunasta ulos. Kun tätä vertaa elokuvan hellyyttävään sekopäiseen pariskuntaan, muutos on liian suuri. Toki se antaa pariskunnille yhteisen asuidean seuraavalle Halloweenille, mutta todellisuudessa se pilaa hahmojen suhteen ja vääristää niiden persoonaa alkuperäisen tuotannon kannalta. Will Smith kuitenkin suoriutui Deathshotin roolista loistavasti. Hän sai vangittua hahmon luonteen uskottavasti. Muut hahmot jäivät taustalle, eikä heidän tarinaansa kerrottu tarpeeksi, jotta he olisivat olleet juonen kannalta oleellisia. Batmanin lisäys elokuvaan toi yhtenäisyyttä muiden leffojen välille. Keskiverron juonen pelastivat erikoistehosteet Elokuva rakenteeltaan oli kohtalainen, rytmitys huono ja leikkaukset välillä sekavia. Toisaalta värimaailma oli miellyttävä ja neon-värit olivat mukava lisä. Jokaisessa toimintapohjaisessa leffassa pitää olla taustalla hyvä soundtrack, joka tukee kohtauksia ja tuo eeppisyyttä klassisella rockilla ja vanhoilla klassikoilla. Toimintakohtaukset olivat hyvin suunniteltuja, eikä väkivallalla mässäilty liikaa. Lisäksi on aina plussaa kun toimintaan on saatu yhdistettyä huumoria. Elokuvan loppua kohti edetessä juoni hiipui, mutta tällä kertaa ei saatu nähdä perinteistä lopetusta, jossa kaikki elävät elämänsä onnellisina loppuun asti. Vaikka elokuva huijaa katsojia ja itse hahmoja luulemaan olevansa oikeasti hyvien puolella ja se
tuo pahiksista tahallaan esiin inhimilliset ja hyvät puolet, elokuvan lopetus muistuttaa, ettei kuitenkaan niin ole. Liikuttava tai ei niin liikuttava rakkaustarina Minulla oli sataseitsemäntoista päivää aikaa vakuuttaa Will Traynor siitä, että hänen kannatti elää. Jojo Moyesin Kerro minulle jotain hyvää (2015 Gummerus) on sydäntä särkevä rakkaustarina, joka ei tuota pettymystä romantiikan ystävälle. Kirja käsittelee taitavasti yhteiskunnan moraalisia kysymyksiä ja kykyä sopeutua vastoinkäymisiä kohdatessa. 26-vuotias Louisa Clark asuu vanhempiensa kanssa eikä uskalla kurkistaa ulos omalta mukavuusalueeltaan. Menetettyään mukavan työnsä kahvilassa hän joutuu perheen taloudellisesti epävakaan tilanteen vuoksi etsimään uuden työn. Työ neliraajahalvaantuneen ja ärtyisän Will Traynorin omahoitajana pakottaa Louisan kyseenalaistamaan koko entisen elämäntyylinsä. Will Traynor, entinen extreme-urheilija, bisnesmies ja naistennaurattaja, rakasti elämäänsä ennen kohtalokasta onnettomuutta. Nyt hänen päivänsä kuluvat tyhjin katsein pyörätuolissa. Häntä ärsyttää Louisan tapa heittää elämä hukkaan, vaikka koko maailma olisi hänelle avoinna. Williä ärsyttää Louisan tapa heittää elämä hukkaan, vaikka koko maailma olisi hänelle avoinna.
Louisan työtehtäviin kuuluu suurimmaksi osaksi Willin piristäminen, mikä osoittautuukin ajateltua hankalammaksi. Nämä kaksi ovat kuin yö ja päivä, ja Louisa on Willin jatkuvan piikittelyn kohteena. Louisa on jo lähellä lopettaa puolen vuoden määräaikaistyönsä, kunnes yhteys alkaakin syntyä. Rakkauden roihahtaminen ei ehkä yllätä ketään. Kevyttä ja raskasta, rakastavaa ja raastavaa Kirjaa ei malta laskea kädestään sen aloitettuaan, vaikka mitäänsanomaton suomennos kirjan nimestä herättääkin ennakkoluuloja. Lukiessa ei välty itkulta eikä naurulta. Kirja on höystetty juuri sopivalla määrällä huumoria, rakkautta ja yhteiskunnallista pohdintaa. Kirjassa paikoittain esiintyvä Louisan ja hänen isosiskonsa välinen kinastelu kuulosti kotoisan tutulta, ja Clarkin perheen keskinäinen kommunikointi herätti naurahduksia. Vaikeasta aiheestaan huolimatta Moyes on onnistunut löytämään sopivan tasapainon kepeyden ja raskaan aiheen välille. Juonen eteneminen ei silti aina ollut sutjakkaa vaan paikoittain tökkivää. Kirjassa käsiteltiin hienosti vaikeita moraalisia kysymyksiä, toisin kuin romaanin pohjalta tehdyssä elokuvassa, jossa tällainen synkistely oli suurimmaksi osaksi jätetty pois. Perheen sisäiset ongelmat oli myös häivytetty, mikä oli pienoinen pettymys, ja myös loppuratkaisusta oli tehty helpommin käsiteltävä. Näin ollen katsojalle jäi elokuvasta kevyempi mieli kuin kirjan alkuperäinen juoni olisi antanut olettaa. Elokuvan tunnelma oli lämpimän mukaansa tempaava eikä edes karkkien puuttumista ehtinyt huomata kyyneleiden valuessa poskia pitkin. Moyes itse on toiminut elokuvan käsikirjoittajana, joten elokuva on ainakin kirjailijan toiveiden mukainen. Lukiessa ei välty itkulta eikä naurulta.
Pääosanäyttelijöiden kemiat kohtaavat Elokuvassa Louisaa näyttelevän Emily Clarken ja Williä näyttelevän Sam Claflinin välillä lentelee selvästi kipinöitä, eikä romantiikassa ole säästelty. Näyttelijöiden upeat roolisuoritukset herättävät tarinan henkiin, ja esimerkiksi Louisan ja Willin välillä oleva sarkasmin sävyttämä huumori korostuu. Aurinkoisen Louisan vaatetyyli piristää katsojia suuresti, ja myös pelkästään silmiinpistävän komean Claflinin tuijottelu käy hyvästä viihteestä. Sekä kirja että elokuva tuovat mukavaa piristystä pimeneviin syysiltoihin. Jos loppuratkaisu ei tyydytä, kirjasta on julkaistu myös jatko-osa Jos olisit tässä, joka on myös ehdottomasti lukemisen arvoinen. Paskapuhetta nimensä veroinen teos Jouni Hynysen uusin teos kantaa nimeä Paskapuhetta ja sitä se tosiaan onkin. Hynynen on perisuomalainen Karjalan kasvatti, joka ei sanaista arkkuaan säästele. Ja kun miehen mieltä painaa riittävän moni asia, lopputuloksena on 151 sivua räväkän suoraa analysointia ja arvostelua Suomen politiikasta, miehistä ja naisista, sosiaalisesta kanssakäymisestä ja viihdeteollisuudesta. Mukaan mahtuu myös elämänohjeita, fantasioita Jutta Urpilaisesta ja liuta kirosanoja. Toisin sanoen kirja on kannesta kanteen viihdyttävän suorapuheista ja räikeää tekstiä, jossa edetään tauotta täysillä eteenpäin. Mutta kyllä Hynynen osaa todella kirjoittaakin, ja plussaa tulee myös hyvistä kannanotoista ja huomioista, jotka on vain puettu
humoristiseen asuun. Vain elämää -ohjelman tuotantoyhtiö väittää tekevänsä iloista laatuviihdettä. Tuossa väitteessä ei mene kuin kolme asiaa pieleen. Iloinen, laatu ja viihde. Jos televisiosta haluaa nähdä todellista suomalaista viihdettä, kannattaa satsata Tuuri-ohjelmaan tai esimerkiksi eduskuntatai presidenttivaalien valvojaisiin. Niistä voi nimittäin bongata sellaisen sketsihahmogallerian, että voi nauraa vedet silmissä. Kirjaa lukiessa on hyvä pitää mielessä, että täysin tosissaan ei kannata kaikkea ottaa, sillä rivopuheinen Hynynen on kuitenkin loppujen lopuksi rääväsuinen huumorimies. Kaiken varalta hän on silti liittänyt mukaan oman sähköpostiosoitteensa, mihin hän kehottaa mielensä pahottaineita lukijoita laittamaan vihaisen palautteen. Minkäänlaista juonta tai yhteneväistä aihetta teoksessa ei siis ole, vaan paskaa puhumalla edetään kylmästi alusta loppuun saakka. Aiheet on suunnattu ehkä enemmän mieslukijoille ja tietenkin Kotiteollisuus-faneille, mutta muutamassa kohdassa huumori menee hiukan liian mauttomaksi tai tylsän junttimaiseksi. Onneksi kakkavitsejä ei ole kuitenkaan viljelty liikaa ja jutun taso pysyy kaiken kaikkiaan hauskan puolella. Tietynlaista rohkeutta kirjan kirjoittamiseen on varmasti vaadittu, sillä vihapostista Hynysen sähköposti on mitä luultavammin täyttynyt julkaisupäivämäärän jälkeen, koska karkeita analyysejä ja suoraa haukkumista ovat opuksen sivut pullollaan. Tai ehkä kyseessä on vain silkka välinpitämättömyys. Joka tapauksessa on hyvä taas osata ottaa asiat huumorilla, eikä turhan tosissaan. Kaiken kaikkiaan kirja oli hauskaa luettevaa, mikä luultavasti kertoo jotain omastakin huumoritasosta. Nimestään huolimatta kirjassa on myös asiallisiakin näkemyksiä ja analyysejä. Ja kyllähän suomalaisen luontoon kuuluu valitusten kuuntelusta saatu nautinto. Kirjaa voisi jättää suosittelematta
kukkahattutädeille, mutta muiden käteen helppolukuinen teos saattaa istua oikein mukavasti. Kaikki on siis päin persettä. Sinä katsot ikkunasta pimeään yöhön, omaan kuvaasi, joka heijastuu ikkunasta. Ja yhtäkkiä tajuat, että olet peilikuvasi, tietokoneen, telkkarin ja puhelimen kanssa ihan vitun yksin. Ja se johtuu siitä, ettet ole muistanut, kerennyt tai jaksanut pysähtyä ja ajatella. Olet ottanut kaiken vastaan mukisematta. Tää oli tässä. Mie lähen nyt kaljalle. Kaikki uuniin! Paitsi Eppu Normaali. Sherlock: The Abominable Bride Monen elokuvateatterista kylmään pakkaseen valuvan ihmisen kasvoja koristaa leveä hymy ja innostus. Syy tähän riemuun on 3.1.2016 Suomessa ensi-iltansa saanut Uusi Sherlock -sarjan neljännen tuotantokauden avaava erikoisjakso Sherlock: The Abominable Bride. Se on jakso, jota hartaimmat fanit ovat odottaneet jo lähemmäs toista vuotta. Myöhemmät neljännen tuotantokauden jaksot tullaan näkemään oletetusti vuonna 2017. Sherlock: The Abominable Bride on tosiaan kaikki odotukset täyttävä. Jaksossa tunnettu yksityisetsivä Sherlock ja tämän luotettu kollega tohtori Watson palaavat alkuperäiselle vikroriaaniselle aikakaudelleen. Oli etukäteen tiedossa, että erikoisjaksossa kaksikko pääsisi seikkailemaan Sherlock Holmes -tarinoille tunnusomaisella aikakaudella. Tämä seikka oli unelmien täyttymys monille Uusi Sherlock -sarjan ja Sherlock
Holmes -tarinoiden ihailijoille. Erikoisjakso poikkeaa sarjan tavallisista jaksoista mielenkiintoisella tavalla pysyen silti uskollisena sarjan omaperäiselle tyylille ja tarinan kululle. Sarjan ja erikoisjakson käsikirjoittajat Steven Moffat ja Mark Gatiss ovat onnistuneesti luoneet todentuntuisen maailman Sherlockille niin moderniin nykyaikaan kuin hevosvankkurienkin keskelle. Kaikki tuntuu olevan täysin luonnollista vaikka sarjan jaksot ovat ennen näyttäneet Sherlockin elämää tällä vuosisadalla. Aluksi katsojaa toden teolla hämmennetään ja hänet saadaan epäilemään jakson yhteenkuuluvuutta, mutta pian kaikki palaset loksahtavat paikoilleen. Kuva: Finnkino Benedict Cumberbatch loistaa jälleen roolissaan huippuälykkäänä sosiopaattina ja lontoolaisena yksityisetsivänä. Tukenaan Sherlockilla, kuten aina, on hänen kollegansa tohtori John Watson upeasti Martin Freemanin tähdittämänä. Jaksossa molemmista päähahmoista tulee esille uusia piirteitä, ja näemme meille sarjan seuraajille jo tuttujen ihmissuhteiden syvenevän. Kaiken kaikkiaan ikonisen yksityisetsivä Sherlock Holmesin seikkailujen seuraaminen tämän luontaisessa ympäristössä, 1800-luvun Lontoossa, oli minulle sarjan suurena ihailijana mitä miellyttävintä. Tämä jakso on selkeästi osa Uusi Sherlock -sarjaa vaikka olinkin aluksi epäileväinen jakson ja sarjan yhteenkuuluvuudesta. Suurin huoleni oli siinä, että jakso erkanisi eikä liittyisi sarjaan muuten kuin näyttelijäkaartin perusteella. Nyt voin kuitenkin helpottuneena sanoa, että
Moffat ja Gatiss ovat tehneet hienoa työtä käsikirjoituksen parissa. Jakso ei tosiaan tuottanut odottajilleen pettymystä vaan antoi uutta puhtia ja kärsivällisyyttä neljännen kauden muiden jaksojen odottamiseen. Joten kaikki vähäänkin kiinnostuneet: Yle TV2 esittää erikoisjakson 17.1.16 kello 21. Telkut auki silloin! Oma lapsi katoaa; voiko kauheampaa tragediaa olla? Markku Pääskysen romaanissa Sielut (2015) 11-vuotias Maija katoaa koulumatkallaan. Maija on kiltti ja iloinen tyttö, eikä hän koskaan karkaisi kotoa. Maijan vanhempiin Kristianiin ja Ainoon iskee hätä, jonka voimaa on vaikea kuvailla, ja heidän on tarrauduttava toisiinsa pysyäkseen kasassa kaikkien kamalien ajatusten keskellä. Poliisi ei suostu auttamaan Maijan etsimisessä, sillä Maijan katoamisesta ei ole vielä kulunut kahtatoista tuntia. Kristian kiertelee pitkin pienen kaupungin kujia kyselemässä ja etsimässä ja huutelee tyttärensä nimeä. Samaan aikaan Moision mielisairaalasta katoaa omituinen nainen, joka kiertelee samassa karussa metsässä, jossa Maija saattaa olla, ja samaan aikaan myös muuan pankinryöstäjät lähtevät ajamaan Maijan kotikaupunkiin. Mitä jos Maija on siepattu? Vanhempien lisäksi Maijan kaksi koulukaveria, Taito ja Ilari, etsivät häntä samalla, kun he yrittävät istuttaa metsää löytämistään siemenistä. Lopulta koko naapurusto etsii pientä iloista tyttöä, joka on mystisesti kadonnut. Aino, odottaa lasta ja tietää, kuinka hyvä isosisko Maijasta tulisi.
Maijan on löydyttävä. Tarinan aikana paitsi naapurit oppivat tuntemaan toisensa paremmin, myös Kristian ja Aino tulevat tutummiksi toisilleen. Heidän sielunsa koskettavat toisiaan, kun pelko yltyy kauhuksi ja ajatukset harhailevat merkityksettöminä Maijan ympärillä. He tukeutuvat toisiinsa ja laittavat Maijan itsensä edelle. Ehkä he ymmärtävät lapsensa poissaollessa, kuinka paljon he rakastavat toisiaan ja kuinka hauras onni on kuinka ihminen voi hetkessä kadota jäljettömiin, mutta hänen sielunsa jää silti leijumaan siihen samaan ilmaan, jota hekin hengittävät. Sielut on kirjoitettu pääosin puhekielellä, ja siinä kuvaillaan asioita monipuolisesti ja moniaistisesti. Teos on samalla filosofinen ja arkinen, ja siinä tulee esille monien erilaisten henkilöiden näkökulmia samasta asiasta. Teos etenee hitaasti, ja siksi siitä on helppo saada kiinni. Se on omalla tavallaan hyvin syvällinen ja pohdiskeleva, ja siinä on paljon opettavaisia asioita, jotka lukijan pitää itse tekstistä ymmärtää. Romaanin teemoja ovat mielestäni ystävyys, menettämisen pelko sekä rakkauden pysyminen, ja jollakin tavalla anteeksi antaminen ja hyväksyntä. Mielestäni Sielujen sanoma on se, että koskaan ei saa luovuttaa, vaikka kuinka sattuisi ja vaikka mikään ei tuntuisi menevän oikein. Kaikella on tarkoituksensa ja kaikelle löytyy järkevä selitys. Aikaa ei kuitenkaan voi kelata taaksepäin, eikä tekemätöntä saa tehdyksi. Lapsen katoaminen on yksi kamalimmista asioista, joita vanhempi voi kokea, mutta vaikka ihminen on fyysisesti poissa, voi hänen sielunsa tuntea yhtä vahvana ja elossa kuin että hän olisi läsnä. Teoksessa on vahvasti myös esillä se, että rakkaus ei koskaan katoa, se vain voimistuu tunteiden riehuessa sisällä kovempina kuin koskaan. Teos on mielestäni mielenkiintoinen ja sen lukemista oli vaikea lopettaa, sillä oli jännittävää odottaa, mistä Maija löytyy, vai löytyykö häntä koskaan. Oli myös
jännittävää huomata, minkälaisia vaiheita ja tunteita Kristian ja Aino kokevat tarinan edetessä, ja kuinka heidän sielunsa koskettavat toisiaan joka tunti yhä enemmän ja kovemmalla voimalla. Suosittelen Sieluja jokaiselle, joka haluaa oppia jotain uutta elämästä ja maailmasta ja elää mukana tarinassa kaikilla aisteillaan.