Bibliografinen valvonta eli Kun teoria melkein selätti käytännön Heikki Poroila Suominen, Vesa & Saarti, Jarmo & Tuomi, Pirjo Bibliografinen valvonta : Johdatus luetteloinnin ja sisällönkuvailun menetelmiin. Helsinki : BTJ Kustannus, 2009. ISBN 978-951- 692-717-9 Tartuin tähän opukseen jännittyneellä odotuksella. Bibliografiseen dokumentointiin liittyvää kirjallisuutta ilmestyy suomen kielellä erittäin harvoin, kokonaisesitykseen tähtääviä monografioita vieläkin harvemmin. Ensimmäinen reaktioni oli hämmennys, sitten hieman myöhemmin tunne siitä, että päätoimisena dokumentoijana ja jonkinlaisena kirjastoalan viestintään sitoutuneena ammattilaisena on ehkä syytä kertoa muillekin Bibliografisen valvonnan (jatkossa BV tai kirja ) synnyttämistä ajatuksista. Mielestäni tärkein kysymys on, keille kirja on tarkoitettu? Kyseessä on alaotsikon mukaan johdatus niihin menetelmiin, joita luetteloinnissa ja sisällönkuvailussa on käytetty. Esipuheesta voi löytää täsmällisempiäkin tavoitteita. Sen mukaan kirjan motiivina on ollut huoli bibliografisen valvonnan perusteita koskevan tietämyksen tilasta ja johtopäätöksenä tästä oppikirjatyyppisen teoksen kirjoittaminen. Kirja pyrkii olemaan perusoppikirja, mutta samalla on käytetty tilaisuutta hyväksi myös erityiskysymysten käsittelemiseksi. Tekijät toivovat kirjan voivan toimia myös alan hakuteoksena. Jos kuvittelen mielessäni sellaista keskimääräistä kirjastotyöhön tähtäävää opiskelijaa, jollaisiin olen jossain määrin voinut tutustua urani varrella, olen oppikirjakäytön suhteen aika skeptinen. Jos itselläni noin 30 vuoden dokumentointityön ja jonkinmoisen aiheeseen liittyvän pohdiskelun jälkeen oli vaikeuksia hahmottaa BV:n oppikirjatyyppistä antia, saattaa ongelmia olla niilläkin, jotka vasta ovat aihepiiriin tutustumassa. Kirjan intellektuaalisen sisällön painoarvo on ilman varauksia erittäin suuri, mutta sisällön esittämistavan haastavuus ja erinäiset pienemmät ongelmat nostavat riman korkeuksiin, joihin uskoakseni innolla pyrkii tässä maassa korkeintaan kourallinen ihmisiä. Alaa opiskelevat tähän joukkoon tuskin kuuluvat. Nähdäkseni BV:n tapa käsitellä asioita sisältää ainakin kolme käytännön dokumentointityöstä vieraannuttavaa elementtiä, nimittäin hankalan terminologian, selkeitä ohjeita karttavan pohdiskelevan esitystavan ja jonkinlaisen epäkäytännöllisyyden, joka kummunnee siitä tosiasiasta, etteivät kirjoittajat ole päätoimisia dokumentoijia. Yritän seuraavassa lyhyesti selittää, miten nämä kolme hankaluutta kirjassa näyttäytyvät. Yksityiskohtaisempia esimerkkejä olen koonnut erilliseen pilkunviilausosioon. Kun kirjoitetaan oppikirjaa, harvemmin lähdetään liikkeelle siitä, että nimetään koko opetettava aine uudelleen. Itse on muista missään muualla törmänneeni käsitteeseen bibliografinen valvonta. En vastusta sitä, että huonosti toimiville käsitteille luodaan aiempaa parempia ilmaisuja. Tässä tapauksessa ratkaisua on kuitenkin vaikea pitää onnistuneena. Termillä valvonta on suomen kielessä autoritäärisyyteen, ylhäältä alaspäin suuntautuvaan vallankäyttöön liittyvä semanttinen lataus. Sen mieltäminen lähtökohtaisesti neutraaliksi, ammatilliseksi hallinnaksi on ainakin itselleni 1
vaikeaa myös siksi, että valvonta on jollain tavalla passiivinen käsite (valvontaa voi harjoittaa puuttumatta itse prosessiin). Olisin itse pitänyt selkeämpänä käsitettä bibliografinen hallinta, koska siitä kirjassa kuitenkin hyvin pitkälle on kysymys. Kirjan käsittelemillä menetelmillä hallitaan bibliografista informaatiota, mutta valvonta liittyy semanttisesti lähinnä auktoriteettivalvonnan kaltaisiin osaprosesseihin. Itse olen vuosikaudet käyttänyt työn kokonaisuudesta nimitystä bibliografinen dokumentointi, mutta olisikohan se kirjoittajien näkökulmasta ollut liian tavanomainen? On vaikea tietää, missä määrin kirjan pedagoginen tyyli on harkinnan tulosta, missä määrin se heijastaa kirjoittajien ja ainakin kirjan lopullisesta tyylistä pääosin vastaavan Vesa Suomisen persoonallista tapaa hahmottaa maailmaa ja sen käsitteitä. Oppikirjatyyppinen tämä asia tehdään näin ja tuo noin -asenne on kirjassa joka tapauksessa saanut väistyä filosofisen pohdiskelun ja toisaalta toisaalta -tyyppisen analyysin tieltä. Tämä on monessa tapauksessa perusteltua, mutta itse olisin kaivannut toteutunutta selkeämpää erottelua pedagogisen aineksen ja pohdiskelevan asenteen välillä. Vaikka kirjoittajilla kaikilla lienee pedagogisen työn lisäksi myös käytännön dokumentointityön kokemusta, kirjan esimerkeistä ja jossain määrin myös pohdintojen tuloksista voi huomata, ettei käytännön kokemusta kuitenkaan ole samassa määrin kuin dokumentointia päätyökseen tekevillä. Tämä ei liene välitön ongelma alaa opiskeleville, koska vertailukohtaa ei ole. Todellisuus hahmottuu BV:n kautta kuitenkin jossain määrin monimutkaisempana kuin mitä se arjen työssä pääosin on. BV kartoittaa bibliografiseen dokumentointiin liittyviä ongelmia varsin kattavasti, mutta ratkaisujen sijasta tarjolla on usein vain sinänsä kiinnostavaa lisäpohdintaa. Oppikirjana toimimisen näkökulmasta ehkä kuitenkin liiankin paljon ja liian usein. Kirjoittajia etukäteen tuntematon saattaa yllättyä siitä, että kirjan kokonaislaajuudesta leijonanosaa ei viekään luettelointi vaan sisällönkuvailu. Vesa Suomisen julkisestikin hyvin tunnettu kiinnostus jälkimmäiseen aihepiiriin on kuitenkin johtanut siihen, että tarjolla on erittäin runsaasti erittäin ansiokasta pohdintaa, joka on ajoittain varsin vaikeatajuista ja oppikirjan näkökulmasta vaikeasti perusteltavissa. Sisällönkuvailun syvällisestä problematiikasta kiinnostuneelle ratkaisu on kiistatta antoisa. * * * Laajan teoksen päättävä luku Tulevaisuuden näkymiä (s. 356-357) on suppeudestaan huolimatta kiinnostava, vaikka osa ennustuksista tuntuu suhteellisen itsestään selviltä (dokumenttien määrä kasvaa ja haastaa dokumentoinnin ennen näkemättömällä tavalla). Verkon resursseja tehokkaasti haravoivat hakukoneet ovat BV:n tekijöiden mukaan jo nyt vakava kilpailija kirjastojen dokumentoinnille, joten pärjätäkseen kirjastojen on kyettävä tarjoamaan käyttäjilleen jotain lisäarvoa. Olen johtopäätöksestä samaa mieltä, mutten ole vakuuttunut siitä, että subjektiivisten arvioiden, suosituslistojen tai kansikuvien tarjonnalla pystytään juurikaan muuhun kuin hintelään perässä pysymiseen. Itse näen tällaista asiakkaan mielistelypolitiikkaa tehokkaampana keinona BV:n kirjoittajienkin mainitseman dokumentoinnin ja erityisesti hakutapojen optimoimisen ja räätälöimisen hakijan tarpeiden ja kykyjen mukaisesti. Tämä ei nähdäkseni tarkoittaisi tinkimistä dokumentoinnin perusideoista vaan sen hyväksymistä, että dokumentteja ja niiden sisältöjä täytyy voida lähestyä kaikilla asiakkailla esiintyvillä tavoilla. Siksi yhdyn lämpimästi Vesa Suomisen, Jarmo Saartin ja Pirjo Tuomen teoksen viimeisen kappaleen lämminhenkiseen optimismiin. 2
* * * Käsillä on siis mittava opus, joka tarjoaa dokumentoinnin kysymyksiin paneutuneille ja aihepiiristä innostuneille uusille pohtijoille valtavasti pureskeltavaa. Omasta mielestäni BV ei kuitenkaan onnistu yhtä hyvin oppikirjana toimimisen tehtävässä edellä tiiviisti ilmaistuista syistä. Kokonaisarvioni onkin yhtä aikaa kiittävä ja kriittinen. Koska harrastamani pilkunviilaus tuskin kiinnostaa muita kuin kovanahkaisimpia dokumentoijia, olen säästänyt suurta yleisöä jättämättä pilkunviilaustekstini tämän linkin taakse. Haluan vielä tässä korostaa, ettei harrastamani viilailun tarkoituksena ole vähäisessäkään määrin olla naljaileva tai vähättelevä. Tiedän omasta kokemuksesta, kuinka vaikeata tällaista laajaa asiakokonaisuutta on käsitellä sekä virheettä että erilaisia odotuksia ja näkökulmia mukana pitäen. Lyhyesti: tarkoitukseni on ollut tuottaa rakentavaa ja kollegiaalista kritiikkiä, josta toivon mukaan on jotain hyötyäkin. Heikki Poroila - - - Seuraavat huomiot ja kommentit ovat suunnilleen kirjan Bibliografinen valvonta rakennetta ja sivunumerointia seuraavassa järjestyksessä, eikä niitä pidä odottaa muuta keskinäistä logiikkaa. Pilkunviilausta I (luettelointi) On erinomaista, että BV:ssa dokumentointi liitetään osaksi yleistä viestintää. Tämä näkökulma jää usein paikallisten tarpeiden varjoon, vaikka varsinkin modernit verkkoluettelot ovat julkista bibliografista viestintää puhtaimmillaan. Koska dokumentointia säätelevät normit ja käytännöt ovat pääosin kulttuurisidonnaisia, ei kirjastojen dokumentointia tietystä sisäänpäinlämpiävyydestään huolimatta tule sulkea yleisen viestinnän ulkopuolelle. Kuten BV:ssäkin todetaan (s. 16), bibliografiset luettelot ovat sekä kulttuurisesti merkittävää perusrekisteröintiä sen lisäksi, että ne toimivat välittömien tiedonhakutarpeiden palvelijoina. Itse lisäisin bibliografisten luetteloiden tehtävälistaan vielä sivistyksellisen promootion ulottuvuuden. Kertomalla systemaattisesti ja monipuolisesti, millaisia kulttuurituotteita on olemassa, kirjastot luetteloidensa avulla edistävät näiden tuotteiden käyttämistä, myös kaupallisesti. Luvussa 1.5 (s. 21-) on eritelty ansiokkaasti dokumentoinnin kohteita eli dokumentteja neljästä näkökulmasta (yhteiskunnallinen alkuperä, ilmaisumuoto, rakenne ja fyysinen olomuoto). Tämä jaottelu muistuttaa perustellusti siitä, ettei dokumentoinnin kohteen määrittely ole yksinkertaista, eikä siten myöskään dokumentointityön ajoittainen moniselitteisyyden ja -mutkaisuuden pitäisi olla yllätys. Luvussa 1.6 (s. 26) on käsitelty erityisesti 2000-luvun aikana nopeutunutta ja varsin paradoksaalista kehitystä, jossa työn rationalisointi (yhteiset tietokannat, keskitetty luettelointi, asioiden nopea sähköinen käsittely) on merkinnyt myös bibliografista dokumentointityötä tekevien ammattilaisten määrän vähentymistä. Tätä kehitystä eivät kuntien taloudelliset ongelmat ole ainakaan hidastaneet. BV muistuttaa aivan oikein siitä, että tästä dokumentointityötä tekevien määrän vähentymisestä ei pidä tehdä sellaista johtopäätöstä, että yhä harvemman täytyy ymmärtää, mistä dokumentoinnissa on kyse. Todellisuudessa asia on täsmälleen päinvastoin, sillä julkisten verkkoluetteloiden hyödyntäminen keskimääräistä asiakasta paremmin edellyttää kaikelta yleisönpalvelussa olevalta 3
henkilökunnalta dokumentoinnin perusteisiin tutustumista ja sen oivaltamista, mitä ja miten asioita voi tietokannasta etsiä. Hyvä huomio BV:n kirjoittajilta on myös viittaus monimutkaistuvien hakujärjestelmien ulkoistumiseen (s. 26-27); yhä useammin dokumentoinnin tarjoamien mahdollisuuksien todellinen hyödyntäminen riippuu järjestelmänrakentajien kiinnostuksesta tai oivalluskyvystä ja yhä useammin dokumentoinnin asiantuntijat eivät voi enää suoraan vaikuttaa siihen, miten esimerkiksi hakuja voidaan tehdä tai miten tuloksia näytetään. BV jaottelee bibliografiset luettelot kolmeen historialliseen fyysiseen muototyyppiin (kirjallinen luettelo, kortisto ja tietokanta) (s. 36-37). Tämän päivän verkkotekniikoita ajatellen saattaisi olla tarkoituksenmukaista hahmottaa jo neljäskin tyyppi, nimittäin verkkolinkkien avulla tietokannan ja erilaiset muut verkkoresurssit yhdistävä luettelo. Vaikka sitä voisi pitää myös tietokantatyyppisen luettelon erityismuotona, pidän itse tällaista linkitettyä tietokantaa itsenäisenä luettelotyyppinä, jonka teoreettisena mallina on FRBR-tyyppinen luettelo. BV ei jostain syystä sido sen paremmin auktoriteettitiedostoja kuin hakumuotojen standardointia yleisimminkään käytännölliseen välineeseen, jonka avulla hyöty syntyy eli viittausjärjestelmään (esim. s. 53-54 ja s. 98). Varsinkin aloittelevalle dokumentoijalle saattaa jäädä epäselväksi taustatyön ja käytännön sovelluksen eli viittausjärjestelmän suhde. Todellisuudessahan ei alkuunkaan riitä, että tehdään auktoriteettitietueita tai standardoidaan hakumuotoja. Vain toimivan viittausjärjestelmän avulla näiden tarjoama apu saadaan hakijan käyttöön. Koska moderneja verkkoluetteloita käytetään runsaasti myös ilman avustavan henkilökunnan läsnäoloa, olisi ollut tärkeätä korostaa viittausjärjestelmän osuutta. Tilannehan on suomalaisissa kirjastojärjestelmissä tässä suhteessa valitettavan huono. Yleisten kirjastojen puolella vain HelMet-järjestelmässä on viittausjärjestelmä, tieteellisten kirjastojen Voyager-järjestelmässä viittaukset ovat taas toimineet varsin puutteellisesti, enkä itse pidä järjestelmää toimiviltakaan osiltaan erityisen yleisöystävällisenä. BV kuljettaa urheasti läpi melkein koko tekstin funktionaalisen luetteloinnin (FRBR) ja uusimpien kansainvälisten luettelointisääntöjen (RDA) malleja. En voi olla ihailematta tapaa, jolla varsinkin FRBR:n usein tolkuttoman vaikeasti suomentuvia ajattelumalleja on vaikeuksia uhmaten sovellettu perinteisiin dokumentoinnin kuvioihin. Lopputulos on tästä huolimatta usein keinotekoinen tavalla, jota on vaikea hahmottaa muuten kuin teoreettisena ajatusmallina. Esimerkiksi sivulla 70 oleva kuva 9 luetteloinnin kokonaiskuvasta RDA:n mukaan on kirjan tekijöiltäkin jäänyt melkoisen vaikeatajuiselle tasolle. BV:n lähtökohtana ei selvästikään ole ollut pyrkimys käyttää mahdollisimman laajasti suomen kieltä, vaan lukuisissa tapauksissa on joko pakon edessä tai suhteellisen vapaaehtoisesti päädytty aikamoisiin nimihirvityksiin kuten 2.4.1.3 Attribuuttien ja relaatioiden iden[ti]fioimien entiteettien verkosto. Minusta tämän olisi voinut suomentaa vaikkapa muotoon Ominaisuuksien ja suhteiden määrittämien kokonaisuuksien verkko. Luvun 3.4.1. (s. 102-) toistuva puhe ekspressioiden identifioinnista voisi hyvin olla ilmaisumuotojen tunnistamista tai yksilöimistä. Ainakin itseni on helpompi hahmottaa edes välttävää suomea kuin tiede-engelskaa. BV mainitsee bibliografisen kuvailun dokumentille uskollisuuden periaatteen (s. 68), muttei pysähdy selittämään tai pohtimaan, mistä tämä periaate kumpuaa. Kuvailun uskollisuuden tärkeyttä kyllä korostetaan, mutta mielestäni olisi ollut hyvä yksiselitteisesti sitoa uskollisuus teoksen tunnistamisen tehtävään. BV puhuu tässä yhteydessä kuvailun tiedottavasta tehtävästä. Itse täsmentäisin asian siten, että kuvailun on tarjottava mahdollisimman yksiselitteisesti julkaisun 4
tunnistavaa ja yksilöivää informaatiota, jolla on myös tiedottava tehtävä sen jälkeen, kun tunnistus on tapahtunut eli löydetty se, mitä on etsitty. Toki tunnistus joskus tapahtuu kiertoteitse päättelemällä, mutta varsinkin suurten luetteloiden tasolla dokumentoinnin kohteiden yksilöivä kuvailu on täysin keskeinen tehtävä (esimerkiksi musiikin puolella tunnetaan sadoittain julkaisuja, joiden nimi on Greatest Hits). Tekijöiden tiettyä etäisyyttä käytännön dokumentointityöstä kuvastaa lause Luettelointisäännöstö määrää, mitkä tiedot dokumentista on tarpeen esittää kuvailussa. (s. 73) On totta, että säännöt määräävät sen, mitkä julkaisun yksilöivät tiedot ainakin täytyy dokumentoida ja myös sen, missä järjestyksessä ja millä tavalla keskeiset tunnistetiedot tietueeseen kirjataan. Sääntömme eivät kuitenkaan lähde siitä, että minimi on samalla maksimi. Varsin useissa tapauksissa nimittäin mekaaninen bibliografinen kuvailu ei riitä yksiselitteiseen yksilöintiin, vaan kuvailutietoja täytyy lihottaa etenkin huomautusalueille tehtävin selventävin merkinnöin. Esimerkiksi äänitteiden monet uudelleenjulkaisut pystytään harvoin yksilöimään riittävällä tavalla ilman huomautuksiin lisättäviä suorasanaisia selityksiä. Vaikka BV on oppikirjaksi kirjoitettu, se ei yleisesti ottaen sisällä minkään dokumentoinnin osaalueen systemaattista esittelyä. Kuvailun osalta kirjassa suoraan todetaan systemaattinen lähestymistapa epätarkoituksenmukaiseksi (s. 79), mikä toki kirjan toteutunutta kokonaisuutta ajatellen on johdonmukainen ratkaisu. Yleismääreen esittely (s. 80) antaa mielikuvan täysin ongelmattomasta merkinnästä, jossa mielenkiintoista on vain sen synteettisyys. Todellisuudessa erityisesti nuottijulkaisu on varsin monisäikeinen ilmaisu, koska rajanveto painettuihin monografioihin (kirjoihin) on vaikeata. Ääneen sanomatta jää myös se, miksi yleismääreen valinta jo sinänsä on tärkeä hetki dokumentoinnin prosessissa. Ainakin musiikin osalta tämä määritys kun hyvin pitkälle sanelee, mitä sääntöjä ja sääntökohtia dokumenttiin jatkossa sovelletaan. Kirjapuolella asialla ei liene suurempaa merkitystä, muualla kylläkin. Suunnilleen yhtä ongelmattoman kuvan BV antaa erityismääreiden käytöstä (s. 91-93), vaikka niihin liittyy runsaasti käytännöllisiä ja teoreettisia pulmia. Myös lause Sama teos äänitteenä voi löytyä kirjaston kokoelmista muun muassa CD-levyltä, c-kasetilta, äänilevyltä, nuottijulkaisuna, partituurina, pianopartituurina tai vaikkapa viulustemmana. sisältää lukuisia asiavirheitä: stemma on sääntöjen mukaan ääni; nuottijulkaisu on yleismääre, partituuri, pianopartituuri ja ääni sen erityismääreitä; partituuri on alaviitteessä määritelty toisin kuin nuottien luettelointisäännöissä ja sen myöhemmissä viritelmissä; viuluääni ei sisällä koko teosta, ellei kyseessä ole sooloviuluteos. Julkaisutietojen merkitystä ja problematiikkaa esimerkiksi musiikkijulkaisuissa olisi voinut kuvata enemmänkin. Nämä usein turhanpäiväisiksi mielletyt informaationsiruthan ovat usein keskeisen tärkeitä julkaisun yksilöimisen kannalta. Kahden Greatest Hits -nimisen julkaisun olennaisin ero voi olla kustantajan nimi. Äänitteiden ja kuvatallenteiden monet ongelmat olisivat ansainneet hiukan perusteellisempaa esittelyä siksi, että niiden ratkaisemiseksi on luettelointisäännöissä kuitenkin nähty melkoisesti vaivaa. Huomautusalueiden käytön kuittaaminen muutamalla yleisellä ajatuksella (s. 88-92) ei tee oikeutta sille monipuoliselle käytölle, jossa nämä alueet jo ovat ja mihin suuntaan yleisön käytössä olevia luetteloita olisi järkevää kehittää. Ratkaisu on kirjoittajien tausta huomioon ottaen ymmärrettävä, mutta oppikirjan näkökulmasta valitettava. Myös luettelointisääntömme ovat huomautusten osalta hyvin lakoniset, eivätkä opasta niiden luovaan ja kuvailutietoa jalostavaan käyttöön. 5
ISRC-koodin rinnastaminen ISMN- ja ISBD-koodeihin on harhaanjohtavaa, koska se ei kuten kirjoittajatkin sivulauseessa toteavat yksilöi julkaisua (äänitettä tai musiikkivideota ) vaan yksittäisen sävelteoksen äänitteen (koodia ei siis anneta sävellykselle vaan sen yhdelle tulkinnalle). Tässä yhteydessä koko ISRC:n olisi voinut jättää mainitsematta tai sitten esitellä asiaa laajemminkin mm. ISWC (International Standard Work Code) -koodi mainiten. Kirjan kielivalinnat ja käännökset ovat monin kohdin mietityttäviä. Jostain syystä tekijät eivät ole halunneet kääntää termiä access point systemaattisesti hakupisteeksi, vaikka kyseinen termi myöhemmin kirjassa tuleekin käyttöön (s. 145). Hakutieto voi olla sääntöjen mukainen käsite, mutta uskoakseni nykyisin vähemmän käytetty kuin hakupiste, joka tuo paremmin esille englanninkielisen käsitteen ytimen. Kirjassa on palloteltu (s. 97 ja uudestaan s. 129) termejä analyyttinen kirjaus, osakohdekirjaus ja tekijä-nimeke kirjaus tavalla, joka voi jättää aloittelevan dokumentoijan hämmentyneeksi. Kyllä oppikirjassa pitäisi todeta suoraan, onko analyyttinen kirjaus osakohdekirjauksen synonyymi vai ei. Itse sanoisin, että analyyttinen kirjaus on teoreettinen käsite, jonka sovelluksia ovat sekä osakohdekirjaukset (emo-osakohde tekniikan ollessa käytettävissä) että tekijä-nimeke kirjaukset (kun osakohdekirjauksia ei voida tai haluta tehdä). Kirjoittajat kuittaavat hakumuotojen standardoinnin yleiset kysymykset suhteellisen vähällä, kun itse olisin samassa tilanteessa kirjoittanut asiasta kymmeniä sivuja. Osittain asia korjaantuu myöhemmän yksityiskohtaisen käsittelyn kautta, osittain ei. Olisin itse myös lisännyt hakumuotoongelmia sisältävien nimien listaan asiasanat, vaikka ongelmat näennäisesti ratkaistaankin yksittäisen dokumentointiprosessin ulkopuolella. Asiasanoihin liittyvät standardoinnin ongelmat ovat kuitenkin samantyyppisiä kuin muillakin nimillä. Yhtenäistetty nimeke saa sinänsä kohtalaisen paljon käsittelytilaa, mutta monia musiikkia koskevia yksityiskohtia tekee mieli kommentoida. Vaikka säännöstö käsittelee yhtenäistettyä musiikkinimekettä taidemusiikin näkökulmasta, ei ole mitään muodollista syytä, miksi tekniikka tulisi rajata vain sen piiriin. Monet sävellysteosten standardoinnin tarpeet ja ongelmat ovat sitä paitsi ominaisia juuri populaarimusiikille, jonka piirissä suhtaudutaan alkuteoksiin vähemmällä tarkkuudella ja huolella kuin taidemusiikissa. Taidemusiikin yhtenäistettyjen nimekkeiden esittely tuntuu perustuvan johonkin muuhun kuin hakusäännöstöömme, sen verran omaperäisesti ongelmia esitellään ja ratkotaan. Esimerkiksi jako varsinaisiin erisnimiin ja teostyypin nimi on säännöissä ilmaistu käsitteillä erottuva nimi ja yleisnimi. Väite siitä, että erisnimellä varustettujen teosten standardinimekkeen muodostaminen olisi suhteellisen ongelmatonta on joko vähättelyä tai tietämättömyyttä. Jälkimmäiseen vihjaa se, että BV käyttää standardinimekkeenä muotoa Zauberflöte, ei Die Zauberflöte. BV muistaa kertoa, että yhtenäistetty nimeke merkitään hakasulkeisiin (alaviite 41, s. 107). Kertomatta kuitenkin jää, että näin menetellään yleensäkin dokumentin ulkopuolelta saadun hakutiedon kanssa merkiksi siitä, että kyseessä ei ole dokumentista löytyvä ilmaisu. Kirjan viite venäjänkielisten teosten nimien standardointikäytännöistä (s. 109) on yksinkertaisesti virheellinen. Venäjänkielisen nimen sijastahan käytetään suomenkielistä nimimuotoa vain tarkoin sovituissa tapauksissa (sovitusta hakuteoksesta löytyvä vakiintunut ilmaisu), ei suinkaan aina. Kuvaus siitä, miten yleisnimisen musiikkiteoksen standardinimeke rakennetaan, on oikeasuuntainen, mutta epätäsmällinen ja aavemaisella tavalla harrastelijamainen. On syytä toivoa, 6
ettei ainakaan tätä kirjan osaa käytetä oppikirjan tapaan. Kuvaan 18 (s. 111) kerätyt Beethovenesimerkit sisältävät nimittäin lukuisia virheitä, joista osa on aika perustavaa laatua olevia. Jos kuva perustuu jonkin kirjaston todelliseen selailunäkymään, luetteloijien olisi syytä käydä nimekkeet vielä kerran läpi. Sivulla 112 vähän sivumennen mainittu lisänimien ongelma kuitataan ilmaisulla voidaan tehdä viittauksia. Todellisuudessahan lempi- ja muiden varianttinimien ongelma on mittava ja ratkaistavissa vain tekemällä systemaattisesti ja perusteellisesti viittauksia järjestelmässä, jossa on toimiva viittausjärjestelmä. Luettelon käyttäjän näkökulmasta joka sivumennen sanottuna ei ole juurikaan läsnä BV:n lähtökohdissa viittaus ei-käytettävistä nimenmuodoista on olennainen osa yhtenäistettyjen musiikkinimekkeiden järjestelmää. Onhan epärealistista odottaa, että satunnaisella asiakkaalla olisi riittävää motivaatiota opiskella yhtenäistetyn musiikkinimekkeen rakentamisen tekniikkaa ja käytäntöjä. Eihän sitä ole käytännössä ollut kirjan tekijöilläkään, mikä on minusta sinänsä täysin ymmärrettävää. Teoksen käsitteen problematisointi kirjassa on hyvää, mutta monin tavoin nälkäiseksi jättävää. Esimerkiksi kadenssin itsenäisyyden pohdintaa olisi voinut viedä huomattavasti syvemmälle, samoin esiin heitettyä mahdollisuutta tulkita esimerkiksi elokuvanäyttelijän roolityö itsenäiseksi teokseksi tai runojen/laulujen suhdetta runokokoelmaan ja laulusarjaan. Tässä yhteydessä esimerkkinä oleva Internet-aineisto kuuluu mielestäni kuitenkin aivan omaan ryhmäänsä, sillä verkkoaineiston kohdalla julkaisun ja teoksen käsitteet ovat perin erilaisessa asemassa kuin perinteisissä julkaisuissa. Musiikkiteoksen sovitus ei liene kirjan tekijöille erityisen tuttu käsite. Tekstissä puhutaan Maurice Ravelin samannimisestä, Musorgskin teokseen pohjautuvasta orkesteriteoksesta ja spekuloidaan sillä, riittääkö Ravelin Näyttelykuvien teositsenäisyyden perusteeksi se, että Ravel oli tunnustettu säveltäjä. En ole koskaan kuullut kenenkään asettavan kyseenalaiseksi sitä, että Ravelin teos on yksinkertaisesti sovitus orkesterille, yksi monista vastaavanlaisista (vaikkakin harvinaisen onnistunut). Tällainen teoreettinen pohdiskelu tuskin on omiaan selventämään luettelointikäytäntöjä. Täysin vastakkainen, siis hyödyllinen ja opettavainen, on sivuilla 114-115 oleva Descartesesimerkki teoksen alkuperäisen nimen muodon valinnan hankaluuksista. Osion lopussa oleva toteamus siitä, että ongelmat ratkeavat auktoriteettitietueiden avulla, vaatisi ehkä kuitenkin täsmenteen teknisesti. Mikään kirjastojen tekninen apuvälinehän ei auta valitsemaan tarkoituksenmukaisista nimenmuotoa useiden joukosta. Auktoriteettitietuetta edeltää aina ajattelevan ihmisen vastuullinen ratkaisu. Viittaus Hankalat musiikkinimet -ohjeluetteloon (s. 124) on jossain määrin harhaanjohtava. Nimenmuotojen standardoinnin tarvehan ei johdu ensisijaisesti äänitteiden ulkomaisuudesta vaan nimikäytäntöjen yleisestä vaihtelevuudesta (missä kieli on vain yksi tekijä). Ongelmat eivät myöskään liity vain äänitteisiin. Sivulla 126 pohditaan kaksiosaisten tanskalaisten ja yhdysvaltalaisten sukunimien muotoa, vaikka asiasta on jokseenkin yksiselitteinen ohje luettelointisäännöissämme (Hakusääntöjen luvut 22.5.3.5-6 Näennäiset kaksoisnimet Tanskankieliset nimet). Osakohdeluetteloinnin ideana nähdään BV:ssä mahdollisuus tehdä löydettäväksi periaatteessa millaisen tahansa dokumentin mikä tahansa osa (s. 129). Mielestäni tämä on liian väljä lähtökohta, sillä kyllä tällä tekniikalla on tarkoitus edistää kokonaisuuteen sisältyvien itsenäisten teosten ja 7
niiden tekijöiden löytymistä, kuten myös BV:n esimerkkilistauksesta voi päätellä. Jos jokin muu kuin itsenäinen teos voisi olla kohteena, esimerkkejä luulisi sellaisista löytyvän. Käytännössä on kuitenkin niin, että itsenäisen teoksen pienempiä osarakenteita hallitaan yhtenäistetyn nimekkeen, ei osakohdeluetteloinnin avulla. Tällöin kohteena oleva osa voi olla hyvinkin vähäinen rakennuspalikka. Alaviitteessä 47 (s. 131) on pohdiskeltu tekijä-tekijä-nimeke -tyyppistä kirjausta, esimerkkinä Herbert von Karajanin johtama Beethovenin viidennen sinfonian levytys. Käytännössä pohdinta jää aika teoreettiseksi siitä yksinkertaisesta syystä, ettei tällaisia kirjauksia tarvita modernien hakujärjestelmien yhteydessä. Karajanin kaikki tulkinnat kyseisestä teoksesta on suhteellisen vaivatonta koota yhteen muilla tekniikoilla. Näin on myös järkevää toimia, koska ylimääräinen ja käytännössä turha kirjaus vaatisi kuitenkin työajan käyttämistä, eikä tämäntyyppisten kirjausten tekeminen aina jäisi yhden kapellimestarin mittaiseksi. Jotta tällaisista kirjauksista olisi ajateltua hyötyä sellaisessa järjestelmässä, jossa ei ole muuten mahdollista yhdistää kapellimestaria teokseen, täytyisi tekijä-tekijä-teos -kirjauksia myös tehdä systemaattisesti kaikista ajateltavissa olevista yhdistelmistä. Esitellessään pääkirjauksen valinnan yleisiä lähtökohtia (s. 134-135), tekijät pohtivat myös mahdollisuutta nähdä esimerkiksi musiikkiteoksen esityksen tallenne teoksena, jolloin esittäjä olisi päävastuullinen tekijä. Tässä kohdassa voi vain todeta, etteivät kirjoittajat ilmeisestikään tunne pitkään käytössä olleita musiikin dokumentoinnin periaatteita, joiden mukaan populaarimusiikin pääesittäjä on aina äänitteen päävastuullinen tekijä ja taidemusiikissakin silloin, kun julkaisu sisältää kahden tai useamman säveltäjän teoksia. Yhtä huonosti tekijät tuntuvat tuntevan käytäntöjä elokuvan kohdalla. Pääkirjauksen valintaa käsittelevän luvun lopussa BV muistuttaa aivan oikein luettelointisääntöjen kulttuurisidonnaisuudesta. Esimerkit (toimittajan ja säveltäjän rooli) eivät ehkä kuitenkaan ole niin selventäviä kuin on ollut tarkoitus. Toimittajan alentaminen pääkirjauksen otsikoiden joukosta on suhteellisen tuore ratkaisu, joka kuitenkin voidaan perustella varsin arkisesti erittelemällä julkaisun sisällön syntymisen prosesseja (ratkaisu ei ole mielestäni ollut kannanotto toimittajan työn arvosta vaan sen lajityypistä). Ajatus taidemusiikin säveltäjien roolin romanttisperäisestä arvostuksesta on historiallisesti totta, mutta ei sellaisenaan heijastu musiikin dokumentoinnin periaatteisiin. Vaikka taidemusiikin puolella säveltäjyyttä korostetaan yleensä enemmän kuin esittäjyyttä, tilanne on täysin toisenlainen populaarimusiikin ja siellä varsinkin jazzin kaltaisten tyylien kohdalla. Kyse ei tuolloinkaan ole siitä, että kirjaston ratkaisut ponnistaisivat kulttuurisista ennakkoluuloista vaan siitä, että niissä on pyritty ottamaan huomioon kunkin musiikkikulttuurin omat piirteet. Pohdintaa tekijänoikeuden merkityksestä tekijyyttä korostavassa kulttuurissamme (s. 136) olisi ollut hyvä syventää, koska se näyttäisi olevan täydessä ristiriidassa kirjan tekijöiden toisen modernin esimerkin, tekijän merkityksen häviämisen kanssa. Joissakin taiteenlajeissahan individualistinen tekijyys on aina ollut toissijainen ilmiö (perinteiset tanssit, yhteislaulu, ryhmämaalaukset), eikä modernin anonyymi verkkoluovuus ole tässä suhteessa lainkaan väheksyttävä ilmiö. 8
Pilkunviilausta II (sisällönkuvailu) Luetteloinnin puolella kartettu käsite hakupiste (access point) saa sisällönkuvailussa sen roolin, johon termin kohdalla nykyään lienee laajasti totuttu. Kirjassa otetaan tässä vaiheessa käyttöön myös käsite dokumentaatiokieli, jolla tarkoitetaan luokituskaavoja ja asiasanastoja. Tällaisen yläkäsitteen käyttö ei liene ammattilaistenkaan keskuudessa erityisen yleistä, mutta ratkaisua voi pitää aihepiirin käsittelyn laajuuden takia perusteltuna. Hyllyluokitusta käsittelevässä luvussa (s. 161) on lähdetty siitä ajatuksesta, että fyysinen ryhmittely itsessään on sisällönkuvailun vaihtoehto. Näin ajatellen hyllyissä mahdollisesti käytettävä numeraalinen tai muu luokituskoodisto on fyysisen järjestyksen heijastusta, kun yleisemmin ehkä ajatellaan, että fyysinen ryhmittely noudattaa käytettävän luokituskaavan ratkaisuja. Ainakin suuremmissa kokoelmissa luokituskaava yleensä onkin riittämätön erittelemään käytännöllisiä tarpeita, jolloin ainakin osa hyllyluokista määrittyy niiden fyysisen sijainen, ei teoreettisen kaavan perusteella. Asiasanaston kokoamisen problematiikkaa käsittelevä osa (s. 190-) sisältää paljon ja tärkeitä näkökohtia sellaiselle, joka tätä työtä käytännössä tekee. Toisaalta voidaan kysyä, onko tällaisella aineistolla oppikirjassakaan muuta kuin hyvä tietää tästäkin -merkitystä. Asiasanastoja laaditaan meillä niin harvoin ja niin pienellä joukolla, että pohdintojen käytännön hyöty jäänee vähäiseksi. Samaa voi sanoa enumeratiivisen luokituskaavan rakentumisanalyysistä. Ansiokasta erittelyä, mutta erittäin pienelle lukijakunnalle, kuten valitettavasti valtaosa muustakin sisällönkuvailun erittäin pitkälle viedystä teoreettisesta erittelystä tässä oppikirjassa. Luvussa 4.5. (s. 268) kirjoittajat itsekin myöntävät, että käsiteltävät aiheet ovat käytännön sisällönkuvailutyön kannalta etäisiä eivätkä ne nouse tavallisesti esiin edes dokumentointikieliä rakennettaessa (mitä tapahtuu jo sinänsä erittäin harvoin) tai sisällönkuvailun päälinjoja luotaessa. Kirjoittajien motiivi tarkastelun mukaan ottamiseen onkin siinä, että syntaktisiin suhteisiin liittyvät kysymykset ovat jääneet liian vähälle huomiolle ja tämä on osaltaan ollut synnyttämässä sisällönkuvailun ja siihen kytkeytyvän käytännön haun ongelmia. Syventyminen syntaktisiin suhteisiin voisi kirjoittajien arvelun mukaan hyödyttää käynnissä olevaa ontologioiden rakentamista. Oma tietotaitoni ei riitä arvioimaan, kuinka perusteltua paneutuminen syntaktisten suhteiden erikoiskysymyksiin on. Olisin kuitenkin kaivannut vaikkapa tässä kohdassa kirjoittajien huomiota myös sellaisiin sisällönkuvailun ongelmiin, joihin ei nähtävästi ole löydettävissä millään tekniikalla ratkaisua. Tällaisilla ratkaisemattomilla ongelmilla tarkoitan esimerkiksi populaarimusiikin genrejaon heijastamaa todellisuutta, jonka purkaminen objektiivisesti käsiteltävissä oleviksi ilmiöiden ja niitä vastaavien käsitteiden suhdeverkostoksi ei tietääkseni ole koskaan tai missään onnistunut käytännön testiä läpäisevällä tavalla. Tällaiset ongelmathan ovat osoittautuneet esimerkiksi ontologioiden rakentelussa haasteeksi, jonka olemassaolosta ei pidetä suurempaa ääntä. Laajassa ja antoisassa hyllyluokituksen ominaisuuksia kaunokirjallisuuden näkökulmasta erittelevässä kirjan osassa on maininta siitä, että YKL-luokitusta olisi 1980-luvulta lähtien ( ) pidetty yllä lähinnä vain hyllyluokituksen tarpeita varten. Mielestäni arvelu ei pidä paikkaansa. YKL:n käyttöä hakujärjestelmissä rajaajana tai itsenäisenä hakuelementtinä ei liene kunnolla tutkittu, mutta ainakin YKL:n kehitystyössä on varmasti ollut mukana muita kuin hyllyluokituksen tarpeisiin liittyviä motiiveja. Tunnen lähemmin vain musiikin osuuden historiaa, mutta sen osalta 9
voi lyhyesti todeta uudistustarpeiden kummunneen tasapuolisesti käytännön tarpeista ja pyrkimyksestä heijastaa aiempaa tarkemmin musiikkiin liittyviä, erityisesti kokonaan uusia ilmiöitä. Kertomakirjallisuuden hyllyluokituksia kuvatessaan kirjoittajat eivät mielestäni kiinnitä riittävää huomiota koko toiminnan lähtökohtiin, joita kohtaan voi perustellusti esittää vahvaa kritiikkiä. Kirjassa on nähdäkseni hyväksytty ilman erityisiä vastaväitteitä ajatus, että kertomakirjallisuutta on mahdollista mielekkäällä tavalla luokittaa. Kuitenkin jokainen tätä työtä kokeillut joutuu nopeasti kohtaamaan todellisuuden, joka suorastaan vastustaa luokituksen kaltaista työkalua. Tarkoitan tällä sitä tosiasiaa, että käytännössä vain eräät kertomakirjallisuuden kaavamaisimmat elementit voidaan jotenkin tyydyttävällä tavalla muuntaa kahvoiksi, joiden varassa tämä tai tuo teos voidaan luokittaa asiakkaiden löydettäväksi. Kertomakirjallisuuden perimmäiseen olemukseen kuuluu mielestäni mahdollisuus käsitellä mitä tahansa aihepiiriä millä tahansa tyylillä ja tekniikalla. Monimutkaisia inhimillisiä tunteita voidaan käsitellä yhtä hyvin tieteis- kuin lännenkirjallisuuden kulisseissa tai kokonaan ilman tunnistettavia kulisseja. Tätä tilannetta kuvastaa kaikkiin kaunokirjallisuusluokituksiin sisältyvä ryhmä yleinen kaunokirjallisuus, jonka olemassaolo jo sinänsä kertoo siitä, että luokitustyö jää aika pinnalliseksi. En pidä kertomakirjallisuuden luokituspyrkimyksiä merkityksettöminä tai väheksyttävinä. Olisi kuitenkin tärkeätä varsinkin dokumentoinnin oppikirjan kohdalla muistuttaa toiminnan suhteellisuudesta ja lopputuloksen vääjäämättömästä subjektiivisuudesta. Rukinlapoja ja soittimia voi luokittaa järkevällä tavalla, musiikillisia tyylejä ja ihmismielen liikkeitä ei niinkään. Lukuun 4.7 (s. 293-) on kerätty sisällönkuvailua tekevän ammattilaisen hyveitä. Erittäin hyvä ratkaisu, jollaista olisin kaivannut jo luetteloinnin käsittelyyn (yleisellä tasolla aihepiiriä on sivuttu luvussa 1.6, s. 25). Onneksi pääosaa sisällönkuvailun hyveistä (perehtyneisyys, yleissivistys, systemaattisuus, johdonmukaisuus) voidaan sellaisenaan soveltaa kaikessa dokumentointityössä. Pedagogista tehoa ajatellen tämän luvun olisikin voinut sijoittaa myös koko oppikirjan alkupuolelle. Dokumentoinnin tietoteknisiä ulottuvuuksia käsittelevä luku 5 on edeltäviin osiin nähden suhteellisen suoraviivaista asioiden esittelyä vailla pohdiskelevaa elementtiä. Tämä lienee kirjoittajien työnjaon seurausta, kuten ilmeisesti myös se, että tarkastelu painottuu melko selkeästi Suomen tieteellisten kirjastojen puolelle (esim. sivulla 317 mainitaan vain Nelli-portaali, ei yleisten kirjastojen puolella kehiteltyjä ratkaisuja). Tämä ei ole varsinaisesti ongelma, mutta se on ehkä hyvä pitää kirjan asiantuntevaa tekstiä luettaessa mielessä. MARC-formaattien ja bibliografisen dokumentoinnin suhde (jälkimmäisen tulee olla herra, formaatin pelkkä palvelija) tulee kirjassa selväksi, mutta itse MARC-formaattien ongelmat on kuten käsittely yleensäkin jätetty varsin yleiselle tasolle. Ratkaisu on ymmärrettävä, koska pelkästään MARC21:n ominaisuuksien perusteellisempi esittely olisi vaatinut kymmeniä lisäsivuja. Koska dokumentointia kuitenkin käytännössä tehdään lähes pelkästään MARC-formaattien avulla, ehkä hiukan perusteellisempikin esittely olisi puoltanut paikkaansa, erityisesti käynnissä olevan FINMARC-MARC21 -siirtymän takia. Dokumentoinnin prosessia atk-pohjaisessa ympäristössä kuvaava luku 5.1.3 (s. 328) on hyödyllinen, mutta kirjoitettu niin puhtaasti tieteellisten kirjastojen näkökulmasta, ettei sitä voi pitää sellaisenaan koko kirjastojen kenttää kuvaavana. Lause Nykyisin primaariluettelointia tehdään enää harvoin, dataa voidaan siirtää helposti tietojärjestelmien välillä. ei kuvaa ainakaan suurempien yleisten kirjastojen arkea, jota ei suinkaan leimaa luettelointitietueiden helppo siirtely (syyt voivat olla hallinnollis-byrokraattisia, mutta silti todellisia). 10
Samassa kohdassa (s. 328) puhutaan teos- ja asiakaslähtöisyyden kesken tehtävästä perusvalinnasta. Vaikka kirjoittajatkin myöntävät, että lopputulos on käytännössä aina kompromissi, pidän myös lähtöoletusta jossain määrin outona. On totta, että kansallisbibliografiaa tehtäneen pääasiassa käyttäjiä ajattelematta, koska kyse ei ole suoraan yksittäisen palvelukirjaston tietokannasta. Kaikissa muissa tapauksissa dokumentin perusanalyysin on mielestäni oltava eri näkökulmien yhdistelmä, mutta silti aina painottuneena käyttäjän tarpeisiin. Luvussa 5.2 (s. 330-) eritellään dokumentoinnin tehtäviä ja mahdollisuuksia digitaalisessa verkkoympäristössä (BV puhuu tietoteknisestä ympäristöstä, mutta tarkoittaa samaa asiaa). Aihe on mitä tärkein, koska siitä ei juurikaan ole käyty julkista keskustelua eivätkä vanhemmat alan oppaat ymmärrettävästi ota siihen mitään kantaa. On epäilemättä totta, ettei kaiken internetin (minä kirjoitan sanan pienellä alkukirjaimella, BV isolla) sisältämän aineiston bibliografinen dokumentointi ole mahdollista eikä tarpeellista. Sen lisäksi, että verkossa liikkuu analogisen maailman tavoin tavattoman paljon hälyviestintää, läheskään kaikkea verkossa julkistettua tai julkistunutta ei ole mitään syytä pitää samalla myös julkaistuna. Vaikeus hahmottaa verkkoaineistosta perinteisten julkaisujen vastineita johtuu osittain kokemattomuudestamme ja riittämättömästä asiantuntemuksesta, osittain siitä tosiasiasta, että verkko teknisenä viestintäympäristönä on luonut kokonaan uusia ilmiöitä, joiden bibliografista relevanssia ei ole ehditty arvioida. BV:ssä esiin nostettu vaikeus dokumentoida maksullisia verkkosisältöjä on vain osittain totta, sillä Kansalliskirjastolle on kuitenkin säädetty suhteellisen laajat erivapaudet verkkoaineiston tallentamista ja dokumentointia varten. Jonkin resurssin maksullisuus ei muutenkaan estä sen jonkinasteista bibliografista dokumentointia, koska näistä resursseista on yleensä saatavana riittävästi informaatiota ilman salasanoin toteutettavaa syvempääkin tutustumista. Erittäin tärkeä asia, jota kirjassa ei näytettäisi lainkaan pohdittavan (edellä mainittua maksullisuutta lukuun ottamatta), on verkkosisältöjen dokumentoinnin toimeksiannon ongelmallisuus. Kun pääosa internetin sisällöistä on saavutettavissa siitä riippumatta, minkälaisia sopimuksia tai sitoumuksia kirjasto on tehnyt, on perinteinen oman kokoelman käsite pakko miettiä uusiksi. Perinteisesti on lähdetty siitä, että bibliografinen dokumentointi kohdistuu vain omassa kokoelmassa oleviin julkaisuihin. Internetin kohdalla edes rahalla ostettu käyttöoikeus maksulliseen resurssiin ei tarkoita juuri koskaan minkäänlaista omistusoikeutta, joten verkkosisältö voidaan tulkita oman kokoelman osaksi vain silloin, kun jokin sisältö on kirjaston itsensä tuottama tai vaihtoehtoisesti luovutaan vaatimasta omistussuhdetta bibliografisen dokumentoinnin ehtona. Tällaista mihin tahansa verkkosisältöön kohdistuvan dokumentoinnin toimeksiantoa ei liene realistista odottaa tulevaksi muille kuin Kansalliskirjastolle, jonka velvollisuudet ovat nekin selkeästi rajattuja. Syynä on resurssien rajallisuus ja useimpien maksajien haluttomuus kustantaa internetin sisältöjen dokumentointia. Jos Kansalliskirjasto vastaa kotimaisen verkkoaineiston dokumentoinnista, miksi mikään muu suomalainen kirjasto edes pohtisi asiaa? Heikki Poroila 2010 Suorat yhteydenotot heikki.poroila@gmail.com 11