20.2.2009 10.00 Tingatingaa ja maalattuja kissoja AFRICA/NOW, Nykytaidetta Afrikasta Onko järkeä esitellä kokonaisen maanosan nykytaidetta yhdellä kertaa? Tampereen Taidemuseon AFRICA/NOW näyttely tekee parhaansa perehdyttääkseen asiaan. Thobias Minzi, Sign Writers, 2005, näyttelyjuliste. Tampereen Taidemuseo 5.12.2008 15.2.2009 Onko järkeä esitellä kokonaisen maanosan nykytaidetta yhdellä kertaa? Ilmeisesti on; vaikka Afrikassa on 56 maata ja luultavasti melkoisesti meille tuntemattomia hienoja taiteilijoita ja erilaisia taiteellisia pyrkimyksiä, ainakaan minä en tiedä maanosan nykytaiteesta juuri mitään. Tampereen Taidemuseon AFRICA/NOW näyttely tekee parhaansa perehdyttääkseen asiaan. Tehtävän mittavuudesta johtuen näyttely tuntuu pikaiselta silmäykseltä siihen minkälaisia asioita afrikkalainen nykytaide käsittelee. Mutta millä perusteella on päädytty juuri näihin yhdestätoista maasta valittuihin 35 taiteilijaan? Tässäkö on maanosan parhaimmisto? AFRICA/NOW näyttelyn pohjana on Tansaniassa järjestettävä Itä Afrikan taiteen biennaali, EASTAFAB, erityisesti vuoden 2007 kokonaisuus. Tampereella nähtävään, tamperelais kööpenhaminalaisena yhteistyönä koottuun näyttelyyn on biennaalissa esillä olleiden lisäksi otettu taiteilijoita eri puolilta Saharan eteläpuolista Afrikkaa. Näyttely pyrkii avartamaan kuvaa Afrikasta, näyttämään että maanosa on muutakin kuin nälkää, AIDSia ja huonoa hallintoa. Niinpä pääosassa ovatkin muut asiat kuin Afrikan murheet. Näyttelyn taiteilijoiden enemmistö on maalareita. Joukossa on vain muutama valokuvaaja ja kuvanveistäjä. Johtuneeko naistaiteilijoiden vähäisestä määrästä Afrikassa vai mistä, että www.taidelehti.fi/arkisto/taide_1-09/kritiikit_1-09?581_m=589&printer=1 1/5
taiteilijoista vain kaksi on naisia. Yaya Coulibaly, Marionettinukkeja. Kuva: Jari Kuusenaho. Myönnän sortuneeni ennen näyttelyssä käyntiä eksotisoivaan asenteeseen kun huolestuin siitä, että ilmoitettiin näyttelyn keskittyvän nykytaiteeseen ja että perinteiseltä vaikuttaneet teokset on rajattu pois. Mitä, enkö saakaan afrikkalaisiani villeinä? Onko afrikkalaisten hylättävä omat perinteet ja ryhdyttävä tuottamaan tylsää eurooppalaiseen makuun sovitettua käsitekitinää? Onneksi näin ei ole käynyt. Vapaaksi taiteilijaksi ryhtyminen on päinvastoin antanut enemmän ilmaisunvapautta. Jokseenkin kaikki näyttelyn teokset on maanosaan huonostikin perehtyneen helppo tunnistaa afrikkalaisiksi, mitä auttaa myöskin se, että useimmat näyttelyn taiteilijoista ponnistavat jollakin tapaa paikallisista afrikkalaisista asioista. Näyttelyyn on valittu yhtä lukuunottamatta sellaisia taiteilijoita, jotka myös asuvat Afrikassa. Paikallisväriä luo sekin, että useimmilla ei ole taidekoulutusta eurooppalaisessa mielessä. Jotkut ovat siirtyneet kylttimaalareista taidemaalareiksi. Tottuneempi tarkastelija erottanee helposti itä ja länsi ja eteläafrikkalaiset toisistaan. Ummikko pohtii onko tyyleillä ja värivalinnoilla jotain yhteyttä maantieteeseen. Saharan laidalla asuvat länsiafrikkalaiset näyttävät suosivan enemmän maaväriskaalaa ja abstraktisuutta, ja itäafrikkalaiset puolestaan väriä ja kertovuutta. Mikä lieneekään sitten abstraktisuuden ja kertovuuden suhde malilaisten Thierno Diallon (1968) abstraktin näköisissä Initaation 2. ja 3. luokka maalauksissa tai Sira Sissokon (1972) kierrätyspaperiteoksissa, esimerkiksi teoksessa nimeltään Kanaga tanssija dogonien maassa. Kummankin pelkistetty ja vähävärinen ilmaisu on lähestulkoon suomalaisen näköistä, jos niin haluaa nähdä, mutta oikeastaan kiinnostavampaa on se, että teosten sisällöt ovat asiaa tuntemattomalle tyystin vieraita. Ehkä tämäkin on eksotisointia. Ehkä taiteilijat ovat tehneet abstrakteja teoksia ja vetäneet niille hatusta kivan nimen niinkuin meikäläisilläkin taiteilijoilla usein on tapana. www.taidelehti.fi/arkisto/taide_1-09/kritiikit_1-09?581_m=589&printer=1 2/5
Bertiers, Piece Talks, 2008. Akryyli kankaalle 112 x 90 cm. Kenialainen Bertiers (Joseph Mbatia Njororoge, s.1963) on näyttelyn kiinnnostavimpia taiteilijoita hieno ja taitava maalari, joka uransa alussa teki kylttejä ja liikemerkkejä firmoille, kunnes turhautui totaalisesti. Bertiersin mielestä kylttien maalaamista pahempaa voi olla vain elävien kissojen maalaaminen. Aiheesta on näyttelyssä yksi maalaus, Kissojen maalauskeskus, jossa taiteilija istuu maalaamassa asiakkaiden kissoja kissojenmaalausmaalilla. Ehkä mainoskylttien maalaamisesta oli kuitenkin se hyöty, että siitä jäi jotain käyttökelpoista Bertiersin tyyliin. Poliittisesti kantaa ottavat taiteilijat ovat näyttelyssä vähemmistönä, mutta Bertiers kommentoi kipakasti. Viesti on sitäkin purevampi, kun Bertiersin ylirunsaat, yksityiskohtia ja herjoja vilisevät maalaukset ja romumetallista kasatut rujot veistokset ovat myös hyvin hauskoja. Yoruba heimon mytologiaan liittyviä aiheita kiehtovaan tyyliin maalaava nigerialainen Taofic Adeyinka (1966) on tyystin toisesta maailmasta ja sopivaa herkkua eksotiikannälkään, samoin kuin mosambikilainen Malangatana (Malangatana Valente Ngwenya, s.1936). Molempien maalaukset ovat litteitä, täyteen ahdettuja ja levottomuutta herättäviä. www.taidelehti.fi/arkisto/taide_1-09/kritiikit_1-09?581_m=589&printer=1 3/5
Herbert Bakka, Blue Lady. Kuva: Jari Kuusenaho. Erikoinen tapaus on tansanialaisen Tingatinga tyylin synty. Kun Eduwardi Saidi Tingatinga (1932 1972) etsiskeli 1960 luvun lopulla yövartijan työn oheen jotain sopivaa päiväpuuhaa, hän huomasi että Dar es Salaamin turistikaupoissa myydään turisteille pelkästään kongolaisia matkamuistotauluja, koska tansanialaisia ei ollut tarjolla. Niinpä Tingatinga tarttui tilaisuuteen ja alkoi maalata omalla tyylillään kotiseudultaan tuttuja villieläimiä. Maalaaminen osoittautuikin tuottoisaksi puuhaksi joka pian kiinnosti myös muita ja niinpä Tingatinga sai innokkaita oppilaita. Tingatingan oma taiteilijan ura jäi kuitenkin lyhyeksi. Hän kuoli poliisin ampumaan harhaluotiin 1972. Tyyli kuitenkin jäi elämään ja kehittyi edelleen. Ties monennenko sukupolven Tingatinga taiteilijat Lewis Stephen Mseza (1964), David Mzugono (1951), Omary Adam Ally (1956) ja Sayuki (Anastase Matindiko, s. 1963) ovat jo kukin omanlaisiaan maalareita. Se että koristeellinen ja naivistinen Tingatinga tyyli on juuriltaan taidetta turisteille ei lainkaan estä näitä nyky Tingatinga maalareita olemasta hienoja taiteilijoita. Mosambikilaiset Mathe (Adelino Serafim Mate, s. 1973) ja Humberto Delgado Pateguana (1974) tekevät optimistisen humoristisia veistoksia käytöstä poistetuista aseista. Suomalaisesta näkökulmasta katsoen on tyrmistyttävää ajatella, että näillä vehkeillä on niiden elämänkaaren edellisessä vaiheessa tapettu ihmisiä. Tyrmistystä lisäävät Mathen veistosten viereen ripustetut lasten piirustukset. Veri toki lentää myös suomalaisten koululaisten piirustuksissa, mutta nämä ovat silminnäkijäkuvauksia sellaisista asioista kuten ihmisten keittäminen padassa. Afrikan ongelmia ei tällaisessa näyttelyssä voi kiertää, eikä se ole ollut tarkoituskaan, tietenkään. AFRICA/NOW ei ole unohtumattoman upea kokonaisuus, mutta kiinnostava ja uteliaisuutta herättävä. Taiteilijamäärää olisi kenties voinut karsia ja parhaimmistoa esitellä laajemmin. Nyt joidenkin kovin pienellä teosmäärällä esillä olleiden taiteilijoiden ominaislaadusta ei oikein saanut otetta. Mutta hieno juttu, että Afrikkaa esitellään. Markku Arantila Kirjoittaja on orivesiläinen taidemaalari www.taidelehti.fi/arkisto/taide_1-09/kritiikit_1-09?581_m=589&printer=1 4/5
Palaa otsikoihin 0 Kommenttia Kommentoi Copyright Taide lehti www.taidelehti.fi/arkisto/taide_1-09/kritiikit_1-09?581_m=589&printer=1 5/5