KIRKON DIAKONIAN VAPAAEHTOISET OULUN SEURAKUNNISSA

KIRKON DIAKONIAN VAPAAEHTOISET OULUN SEURAKUNNISSA Tuija Leinonen Opinnäytetyö, syksy 2007 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Diak Pohjoinen Sosiaalialan koulutusohjelma Diakonisen sosiaalialan suuntautumisvaihtoehto Sosionomi (AMK) + kirkon diakoniatyöntekijän virkakelpoisuus

TIIVISTELMÄ Leinonen, Tuija. Kirkon diakonian vapaaehtoiset Oulun seurakunnissa. Oulu, syksy 2007. 37 sivua, 3 liitettä. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Diak Pohjoinen. Sosiaalialan koulutusohjelma. Diakonisen sosiaalialan suuntautumisvaihtoehto. Sosionomi (AMK) + kirkon diakoniatyöntekijän virkakelpoisuus. Opinnäytetyön tarkoituksena oli kuvata evankelis-luterilaisen kirkon diakonian vapaaehtoisia Oulun seurakunnissa; heidän tekemäänsä vapaaehtoistyötä, motivaatiotekijöitä, koettua tuen saantia ja tarvetta. Tavoitteena oli tuottaa tietoa seurakunnassa vapaaehtoisina toimivista henkilöistä vapaaehtoistoiminnan kehittämiseksi. Opinnäytetyö oli laadullinen tutkimus. Tutkimusaineisto kerättiin lomakekyselyllä postitse ja diakoniatyöntekijöiden välityksellä kesällä 2007. Diakonian vapaaehtoisten joukko painottui myöhemmän keski-iän saavuttaneisiin. Yli puolet vapaaehtoisista teki lähimmäispalvelutyötä, ja suurin osa oli kiinnostuneita toimimaan senioreiden parissa. Vapaaehtoisiksi ryhdyttiin halusta toimia, kun taas vapaaehtoisena jatkamisessa motivoi kutsumus. Vapaaehtoiset tarvitsivat tukea vapaaehtoistyöhönsä. Ensisijaisiksi tuen välittäjiksi he kokivat kirkon työntekijät, toiset vapaaehtoiset, sekä erilaiset vapaaehtoistyöhön liittyvät koulutukset. Nämä olivat ne päätekijät, joilta vapaaehtoiset toivoivat saavansa tukea jatkossakin. Opinnäytetyötä voidaan hyödyntää kirkon diakoniatyössä, sekä muussa vapaaehtoistoiminnassa. Kirkon diakoniatyössä tarvitaan lisää vapaaehtoisia, mikä herättää monia uusia tutkimuskysymyksiä. Yhtenä jatkotutkimushaasteena on kartoittaa ihmisten kiinnostus toimia kirkon diakonian vapaaehtoistyössä. Asiasanat: Diakonia, kvalitatiivinen tutkimus, seurakunta, sosiaalinen tuki, vapaaehtoistyö

ABSTRACT Leinonen, Tuija. Voluntary workers in church s diaconal work in the parishes of Oulu, Finland. Oulu, autumn 2007. Language: Finnish, 37 pages, 3 appendices. Diaconia University of Applied Sciences, Diak North. Degree Programme in Social Services, Option in Diaconal Social Work. Degree: Bachelor of Social Services. The aim of the study was to describe voluntary workers in the Evangelical Lutheran church s diaconal work in the parishes of Oulu: who they are, what kind of voluntary work they do, their motivating factors, and their experiences of support they have got so far and wish to get in the future. The opinion of the study was to get new information about volunteers working in the parishes. This final thesis was a qualitative study. Research material was collected through a mailed questionnaire as well through diaconal workers in the summer 2007. The group of the voluntary workers was in advanced middle age. More than a half of the volunteers were working in a friend service and most of them were interested in helping aged people. Voluntary workers had begun the volunteering because they had the will to do something. Vocation was the motivator that made the volunteers continue with their work. Voluntary workers needed support in their voluntary work. For the main supportive factors they named employees of the church, secondly the other voluntary workers and thirdly education. Voluntary workers hoped to get the support from these same factors also in the future. This final thesis can be used in the diaconal work of parishes and in other voluntary work. Volunteers are needed in church s voluntary work that gives new research subjects. One is to research people s interest in working at church s diaconal work. Key words: Church social work, parish, qualitative research, social support, voluntary work

SISÄLLYS TIIVISTELMÄ...2 ABSTRACT...3 1 JOHDANTO...5 2 VAPAAEHTOISTYÖN KULMAKIVIÄ...6 2.1 Sosiaalinen tuki hyvinvoinnin edistäjänä...7 2.2 Vapaaehtoistyön merkitys yhteiskunnassa...9 2.3 Vapaaehtoistyö evankelis-luterilaisen kirkon diakoniassa...10 3 OPINNÄYTETYÖN TARKOITUS JA TUTKIMUSTEHTÄVÄT...14 4 OPINNÄYTETYÖN TOTEUTTAMINEN...15 4.1 Aineiston keruu...15 4.2 Aineistoin analysointi...16 4.3 Luotettavuus...17 4.4 Tutkimusetiikka...17 5 OPINNÄYTETYÖN TULOKSET...19 5.1 Kirkon diakonian vapaaehtoiset...19 5.2 Vapaaehtoisten tehtävät diakoniatyössä...20 5.3 Vapaaehtoistyöhön innostavat tekijät...22 5.4 Vapaaehtoisia motivoivat tekijät...23 5.5 Vapaaehtoisten kokemukset saadusta tuesta...24 5.6 Vapaaehtoisten kokema tuen tarve...26 5.7 Vapaaehtoisten terveiset...27 6 JOHTOPÄÄTÖKSET...29 7 POHDINTA...30 7.1 Opinnäytetyön ajankohtaisuus, merkittävyys ja hyödynnettävyys...30 7.2 Tulosten pohdintaa ja vertailua aiempiin tutkimuksiin...30 LÄHTEET...34 LIITTEET...38 Liite 1. Saatekirje...38 Liite 2. Lomakekysely...39 Liite 3. Esimerkki sisällön analyysistä...43

1 JOHDANTO Yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset, väestön ikääntyminen ja lisääntyvä resurssipula sosiaali- ja terveysalalla kasvattavat vapaaehtoisesti tehtävän työn merkitystä ja korvaamattomuutta. Koska kunnilla on vaikeuksia rahoittaa kaikkia niitä tärkeitä palveluja joita väestö tarvitsee, pyrkivät esimerkiksi kolmannen sektorin ja evankelis-luterilaisen kirkon diakonian vapaaehtoiset osaltaan täydentämään niitä. Kirkko on erityisasemassa tukemassa ihmisen hengellistä hyvinvointia, sillä sen työntekijät on koulutettu ihmisten kokonaisvaltaiseen kohtaamiseen, ja siten ottamaan huomioon yksilön tarve myös hengelliseen kasvuun ja huolenpitoon. Diakonian vapaaehtoiset toimivat kirkon työntekijöiden tukemana. Opinnäytetyössä kuvataan Oulun seurakuntien diakonian vapaaehtoisia, selvitellään millaista työtä he vapaaehtoisena tekevät, mitkä tekijät motivoivat jatkamaan vapaaehtoistyössä, sekä millaista tukea vapaaehtoiset saavat ja toivovat. Vapaaehtoisia tarvitaan koko ajan lisää. Kun tiedetään asiat, jotka ovat innoittaneet nykyisiä toimijoita vapaaehtoiseksi ryhtymisessä, voidaan tietoa hyödyntää uusien rekrytoinnissa. On myös tärkeää selvittää miten jo toiminnassa mukana olevien hyvinvointia ja jaksamista voidaan parhaiten tukea. Opinnäytetyön tutkimustulokset pyrkivät antamaan vastauksia näihin kysymyksiin. Samalla kun vapaaehtoistyötä arvostetaan ja toivotaan lisää, kritisoidaan yhteiskuntaa toimintansa laiminlyönnistä ja vapaaehtoisesti tehtävän työn hyväksikäyttämisestä. Monien aikaisempien tutkimusten tulokset ovat kuitenkin osoittaneet vapaaehtoistyön olevan vastavuoroista: siitä hyötyvät niin yhteiskunta, autettavat ihmiset, kuin vapaaehtoiset itse. Vapaaehtoistoiminta ei merkitse ilmaista työvoimaa tai julkisen sektorin palveluiden korvaajaa, vaan mahdollisuutta hyödyntää ihmisten erilaisia voimavaroja yhteiseksi hyväksi.

6 2 VAPAAEHTOISTYÖN KULMAKIVIÄ Vapaaehtoistyö on ihmisten osallistumista yhteisen hyvinvoinnin rakentamiseen ja sen ylläpitoon ilman erillistä korvausta (Harju 2003, 118). Suomalainen kansalaisyhteiskunta alkoi muodostua 1800-luvun lopulla, jolloin Venäjän vallan alla alkoi sekä kulttuurinen, yhteiskunnallinen, että uskonnollinen murros. Syntyi kansalaisliikehdintää; urheilu- ja raittiusseuroja, työväen liike, nuorisoseurain liitto, herätysliikkeitä ja kristillisiä järjestöjä. Liikehdintä edesauttoi kansalaisia yhdistäytymään, sekä tunnistamaan vahvuutensa edistää yhteistä hyvinvointia ja ajaa omia asioitaan. Näillä tekijöillä on ollut suuri vaikutus myöhempään kansalaistoimintaan Suomessa. (Möttönen & Niemelä 2005, 13.) Vapaaehtoistyön määritelmä on hyvin lähellä käsitystä kansalaistoiminnasta, jota voisi pitää vapaaehtoistyön kattokäsitteenä. Kansalaistoiminta on aktiivista toimintaa yhteisön hyödyksi ja siihen kuuluu olennaisesti yhteistyö toisten ihmisten kanssa. Yksittäisen ihmisen työpanoksen määrällä ei ole kovinkaan paljon merkitystä toiminnan laatuun, vaan tärkeää on aktiivisuus juuri siinä tehtävässä mitä kukakin tekee. Kansalaistoiminta on itsestään poissuuntautuvaa, eikä siitä ole välitöntä hyötyä vapaaehtoiselle tai hänen perheelleen. Näin ollen omaan lähiyhteisöön kohdistuva vapaaehtoistyö ei ole kansalaistoimintaa. Kansalaistoiminnan ytimenä on organisoitu tekeminen, vaikkakaan sen taustalla ei välttämättä tarvitse olla järjestöä tai muuta organisaatiota. (Harju 2003, 10 11, 118.) Lehtinen (1997) kuvaa vapaaehtoistyötä avuksi, joka ei ole ammatillista vaan vastavuoroista. Saajana ei ole pelkästään objekti, ihminen, asia tai kohde, sillä myös vapaaehtoistyön tekijä saa jotain. Vapaaehtoistyön kautta auttaja voi saada mielenvirkeyttä, uusia ystäviä, kartuttaa sosiaalisia taitojaan, sekä taitojaan tehdä käytännön työtä. Lehtinen on listannut joukon vapaaehtoistyön periaatteista ja edellytyksistä. Ensimmäinen edellytys on se, että jokainen vapaaehtoistyöntekijä toimii omasta halustaan ja on täysivaltainen subjekti. Toisena edellytyksenä on palkattomuus ja kolmantena vapaaehtoistyössä toimiminen vapaaehtoisen ehdoista ja tahdoista käsin. Pääasia on, että

7 vapaaehtoistyö olisi mielekästä tekijälleen, jolloin työstä ja sen tuloksista voisi nauttia sekä autettava että avun antaja. (Lehtinen 1997, 7, 20.) Yeung on vuonna 2002 tehnyt tutkimuksen suomalaisten asennoitumisesta ja osallistumisesta vapaaehtoistoimintaan. Tutkimus osoittaa, että tutkimusvuonna 37 % suomalaisista on ollut mukana jossakin vapaaehtoistyössä. Miehet toimivat vapaaehtoistyössä naisia enemmän, mutta käyttävät siihen vähemmän aikaa kuin naiset. Ajallisesti eniten vapaaehtoistyötä tekevät yli 50-vuotiaat ja eläkeläiset. Yleisesti ottaen vapaaehtoiset ovat jonkin verran koulutetumpia kuin ne ihmiset, jotka eivät ole mukana vapaaehtoistoiminnassa. Joka neljäs vapaaehtoinen toimii terveys- ja sosiaalityössä ja uskonnollisessa vapaaehtoistyössä 16 %. (Yeung 2002, 24 27.) 2.1 Sosiaalinen tuki hyvinvoinnin edistäjänä Sosiaalinen tuki on tärkeässä roolissa vapaaehtoistyön auttajien ja autettavien välisessä kohtaamisessa. Sosiaalinen tuki ja ihmisen halu muuttaa elämäntilannettaan, sekä tehdä ratkaisuja omassa tai läheistensä elämässä kuuluvat läheisesti yhteen. Ihmiset, lähiyhteisöt ja järjestöt välittävät sosiaalista tukea, ja pyrkivät tukemaan tuettavaa tämän elämänhallinnassaan. Sosiaalisen tuen muotoja ovat aineellinen, tiedollinen, taidollinen, henkinen ja emotionaalinen tuki. Sosiaalinen tuki on kulttuurisidonnaista ja sitä sovelletaan eritavoin riippuen tilanteista ja tarpeista; se on kattokäsite muun muassa vertaistuelle ja oma-aputoiminnalle. Joskus sosiaalinen tuki voi ainakin osittain korvautua toisella toiminnalla. (Kinnunen 1999, 102 103.) Lähimmäispalvelutyössä vapaaehtoiset välittävät enimmäkseen tiedollista, emotionaalista ja henkistä tukea. Kumpusalo (1991, 14) kuvaa näitä muotoja käsitteillä; tiedollista tukea ovat neuvo, opastus, opetus, ja harjoitus; emotionaalista tukea empatia, rakkaus, ja kannustus; henkistä tukea yhteinen aate, usko, tai filosofia. Hän jatkaa, että sosiaalisen tuen välittyminen ja

8 vaikutus riippuvat useista tekijöistä, pääosin avun tarvitsijasta ja hänen ongelmastaan, tuen muodosta ja määrästä, ajoituksesta, auttajasta ja sosiaalisen tuen ympäristöstä. Sosiaalinen tuki edistää saajansa terveyttä ja hyvinvointia. Lähiyhteisöjen, lähipalveluiden ja vapaaehtoistyön merkitys sosiaalisen tuen välittämisessä on korostumassa. Kumpusalo esittelee Casselin (1976) sosiaalisen tuen tasot sosiaalisten suhteiden läheisyyden mukaan. Primaaritasoon kuuluvat läheisimmät ihmiset, sekundaaritasoon ystävät, työtoverit ja naapurit, tertiaaritasoon viranomaiset, sekä julkiset ja yksityiset palvelut. (Kumpusalo 1991, 14 16.) Vertaistuki on yksi sosiaalisen tuen muodoista ja se perustuu vastavuoroisuuteen. Vertaistuki on viime aikoina ollut esillä monessa sosiaali- ja terveysalaan liittyvissä tutkimuksessa, sekä saanut huomiota myös mediassa, kuten televisio-ohjelmissa. Sosiaalinen tuki välittyy vertaistuen kautta yleisimmin kahden henkilön kesken, ryhmissä, ja verkostoissa. Vertaistuen osapuolet voivat olla keskenään tuttuja, tutustua tavallisissa arkielämän tilanteissa tai Internetissä, jolloin vertaistuki syntyy spontaanisti. He voivat myös kohdata erillisessä ryhmässä, jossa ennestään toisilleen tuntemattomat henkilöt tapaavat määrättynä ajankohtana. Ryhmätapaamisissa vertaistuen osapuolina ovat kaikki ryhmän jäsenet. (Yeung 2005, 195 207.) Vertaistuen osapuolet päättävät yhdessä, mitä ongelmia he käsittelevät ja ratkaisevat (Harju, Niemelä, Ripatti, Siivonen & Särkelä 2001, 58). Vapaaehtoistyön perusta on motiivi. Se on ehdottoman tärkeä, koska henkilökohtainen motiivi takaa vapaaehtoistyön toimivuuden ja jatkuvuuden (Yeung 2005). Terve itsekkyys on hyvä motiivi vapaaehtoistyölle (Lehtinen 1997, 7). Yeung (2005) esittelee motiivitutkimuksen pohjalta mallin vapaaehtoistoiminnan motivaatiosta. Se on kuvattu timantin muotoon. Timantissa on kahdeksan säiettä, joissa jokaisessa yksi motiivi. Nämä ovat: Saaminen, toiminta, läheisyys, uuden etsintä, antaminen, pohdinta, etäisyys ja jatkuvuus. Termit on sijoitettu kuviossa siten, että jokaisella termillä on vastaparinsa, eli saaminen-antaminen, toiminta-pohdinta, läheisyys-etäisyys ja

9 uuden etsintä-jatkuvuus. Motivaation timanttimalli kuvaa juuri sitä, että yksilöiden väliset ja sisäiset motivaatiot ovat monimuotoisia ja osittain ristiriitaisiakin. Vapaaehtoisuus voi suuntautua sekä ulospäin, että kohti itseään. Hokkanen (2003) on tutkinut vapaaehtoisuutta vapaaehtoistyöntekijöiden omasta näkökulmasta Parasta Lapsille -järjestössä. Haastattelututkimuksen yhtenä teemana olivat tekijät, jotka vaikuttavat vapaaehtoistyössä jatkamisessa. Aineistosta nousi esiin viisi päätekijää: Vapaaehtoisuuden mielekkyys, yksilöllinen mielekkyys, yhteisöllinen mielekkyys, yhteiskunnallinen mielekkyys, ja arvopohjainen mielekkyys. Nämä sisälsivät vapaaehtoisia motivoivat tekijät vapaaehtoistoiminnassa. Vapaaehtoisuuden mielekkyyteen lukeutui muun muassa asiat, jotka vahvistavat työn sopivuutta vapaaehtoiselle, uudet ihmissuhteet, sekä kutsumuksen tai yhteiskunnallisen velvollisuuden täyttämisen. Yksilöllinen mielekkyys tuli vapaaehtoistyön vastaavuudesta vapaaehtoisen tarpeisiin. Vapaaehtoistyö rikastutti toiminnassa mukana olevan elämää monin tavoin. Yhteisöllisessä mielekkyydessä oli kyse halusta olla mukana yhteisössä, jossa tehdään mielekkäitä asioita yhdessä. Yhteiskunnallinen mielekkyys sisälsi ajatuksen vapaaehtoistyössä toimimisesta osana yhteiskunnallisen hyvinvoinnin edistämistä ja rakentamista. Arvopohjaiseksi mielekkyydeksi oli koettu vapaaehtoistyön vastavuoroisuus ja ihmisen velvollisuus auttaa toisia. (Hokkanen 2003, 37, 59 67.) 2.2 Vapaaehtoistyön merkitys yhteiskunnassa Yhteiskunnallisesti vapaaehtoistoiminta näyttäytyy kansalaisten omavastuuna ja lähimmäisvastuuna. Julkisen sektorin työntekijät ovat ensisijaisia sosiaalityön toteuttajia, mutta on kuitenkin huomattu, että nykyisenkaltainen hyvinvointiyhteiskunta on murenemassa. (Fook 2002, 20.) Julkunen (1999, 317) esittää, että yksilöllistymisestä huolimatta yhteiskunnassa ilmenee yhä enemmän kollektiivisia, yhteisöllisiä tarpeita. Nämä edellyttävät yksilöiden

10 yhteistä panosta toteutettavaan asiaan. Esimerkkinä hän mainitsee apua tarvitsevat ikäihmiset. Sosiaali- ja terveysalalla vapaaehtoisilla auttajilla on yhä suureneva merkitys niille ihmisille, jotka jäävät paitsi yhteiskunnassa palkkatyönä tehtävästä auttamisesta. Ihminen saattaa saada apua taloudellisesti, mutta hänen sosiaalisen hyvinvointinsa tukemiseen ei työntekijöillä ole riittävästi resursseja. Vapaaehtoiset voivat olla tukihenkilöinä ja lähimmäisinä apua tarvitseville. Varsinkaan yksinäiset ja laitoksissa asuvat ikäihmiset, mielenterveyskuntoutujat, aistivammaiset tai muut erityistä tukea tarvitsevat eivät välttämättä ilman vapaaehtoisten tukea tavoita sitä sosiaalista turvaa mikä heille kuuluu. (Nyman 2002, 6-8.) Vapaaehtoistoiminta ei korvaa julkisia sosiaali- ja terveyspalveluja, vaan sen tarkoituksena on vastavuoroinen auttaminen ja ihmisten keskinäisen vuorovaikutuksen lisääntyminen. Vapaaehtoistoimintaa kehitetään ja sille etsitään uudenlaisia työmuotoja. Paikallisella tasolla asukas- ja kylätoiminta ovat yleistyneet. Haasteena onkin, että vapaaehtoistyön eri toimijat löytäisivät yhteistyön mahdollisuuksia ja suosisivat verkostoitumista. (Kananen, Lehtinen, Lindqvist, Nylund, Palojärvi & Hakkarainen 1994, 24 29.) 2.3 Vapaaehtoistyö evankelis-luterilaisen kirkon diakoniassa Diakonia, lähimmäisen palveleminen, pohjautuu Uuden testamentin teksteihin, sekä Jeesuksen ja alkuseurakunnan esimerkilliseen toimintaan keskinäisestä rakkaudesta ja huolenpidosta, myös oman yhteisön ulkopuolisia kohtaan. Aikojen saatossa nähtiin tarpeelliseksi nimittää seurakuntalaisten keskuudesta erityisiä diakoneja pitämään huolta apua tarvitsevista lähimmäisistä, kuten köyhistä, syrjäytyneistä, sairaista ja kodittomista. Kirkon toiminnan vakiinnuttua diakonia muuttui liturgiseksi pappisäädyn viraksi. Myöhemmin perustetut luostarit ja laitokset alkoivat harjoittaa diakoniaa, kun taas maallikkojen

11 osuudeksi jäi diakoniatyön rahoittaminen. (Harju ym. 2001, 45 47; Veikkola 2003, 5-8.) Luterilaisen uskonpuhdistuksen levittyä Pohjoismaihin hallitsijat antoivat seurakunnille tehtävän huolehtia köyhistä. Pietismin ja 1800-luvulla Saksassa syntyneen sisälähetyksen myötä syntyi diakonissalaitoksia, joissa huolehdittiin vähäosasista ja järjestettiin diakoniakoulutusta. Suomen ensimmäinen diakonissalaitos perustettiin Helsinkiin vuonna 1867. Vähitellen, Suomen diakonialaitosten edistämänä, diakoniatyö alkoi löytää paikkaansa seurakunnissa. Ensin diakoniatyö kuului kirkkoherran virkavelvollisuuksiin, mutta vuonna 1943 kirkkolaki määräsi perustettavan jokaiseen seurakuntaan oma diakonian virka. (Harju ym. 2001, 45 47; Veikkola 2003, 5-8.) Diakonista vapaaehtoistyötä aloittelivat varakkaat rouvat 1800- ja 1900-luvun vaihteessa ompeluseurojen ja talkoiden merkeissä. Saaduilla varoilla autettiin köyhiä, sairaita, vanhuksia ja edistettiin raittiustoimintaa. Myöhemmin, 1930- luvulla, Helsinkiin perustettiin seurakuntien Diakoniakeskus, sekä vuonna 1945 ensimmäinen katulähetysyhdistys. Sodan jälkeen oli diakonian kylä- ja korttelitoimintaa ja 1950-luvulla nimikkovanhustoimintaa. Tuolloin seurakuntanuoret vierailivat aktiivisesti vanhainkodeissa ja yksinäisten vanhusten luona. (Harju ym. 2001, 46 48.) Seurakuntatyö -kirjassa kerrotaan 1900-luvun alun kirkon vapaaehtoisista, joita kutsuttiin vapaan seurakuntatyön työntekijöiksi. Heitä olivat ne seurakunnan jäsenet, jotka toimivat vapaaehtoisesti seurakunnan palvelutehtävissä oman työnsä ohessa ja ilman palkkaa. (Halla 1931, 570.) Oulussa ystäväpalvelutoiminta alkoi vuonna 1975, kun seurakunnat ja eräät sosiaali- ja terveysalan tahot järjestivät yhteisen ystäväpalvelukurssin. Toiminnan käynnistymisen jälkeen seurakunnat huolehtivat vapaaehtoisten kouluttamisen itsenäistesti. Tuolloin ystäväpalvelutoiminnan nimeksi tuli lähimmäispalvelu. Seurakuntien yhteisiä lähimmäispalvelun peruskursseja alettiin järjestää vuonna 1983. Erityiset vastuuhenkilöt huolehtivat lähimmäispalvelun jatkumisesta ja koulutustarpeista yhdessä seurakuntien diakoniatyöntekijöiden kanssa. (Schali 2007, 30 31.)

12 Kirkon diakoniatyössä vapaaehtoisina tukihenkilöinä ja lähimmäisinä toimii noin 28 000 seurakuntalaista. Lähimmäisenä toimiminen on tyypillinen esimerkki vapaaehtoisen roolista diakoniatyössä. Diakoniatyön vapaaehtoiseksi katsotaan kuuluvan myös seurakunnan kahvila-, kirpputori-, työttömien ruokailu- ja olotilatoimintaan, sekä yhteisvastuukeräykseen osallistuvat. (Kirkon tilastollinen vuosikirja 2005, 79; Suomen evankelis-luterilainen kirkko 2001.) Kirkkojärjestyksessä sanotaan, että seurakunnan ja sen jäsenten tulee harjoittaa diakoniaa ja siten ensisijaisesti auttaa niitä, joiden hätä on suurin ja joita ei muutoin tavoiteta (Kirkkojärjestys 1055/1993, 4 luku 3 ). Tämä täsmentää vuoden 1964 kirkkolakiin tehtyä muutosta siitä, että lähimmäisen palveleminen ei ole pelkästään seurakunnan viranhaltijoiden, vaan jokaisen seurakuntalaisen tehtävä. Vapaaehtoistyö seurakunnissa alkoi yleistyä 1960- luvun lopussa, mikä vahvisti entisestään kirkon asemaa keskinäisen jakamisen yhteisönä. (Harju ym. 2001, 48.) Vapaaehtoistyössä yhteisöllisyys on tärkeä ihmisten hyvinvoinnin ja tasavertaisuuden edistäjä. Yhteiskunnassa tapahtuvat markkinoiden, perheiden vastuiden ja julkisen vallan muutokset jättävät jälkeensä suuren tilan yhteisölliselle auttamiselle. Uskonnolliset yhteisöt ovat tärkeässä asemassa kollektiivisen auttamisen toteuttajina, koska niiden on mahdollista etsiä vapaaehtoisia toimijoita, kouluttaa heitä, sekä toimintansa kautta nähdä avun tarve. (Hiilamo & Hiilamo 2007, 42 44.) Evankelis-luterilaisen kirkon tehtävänä on altruistisen yhteistoiminnan turvaaminen (Saari ym. 2005, 107). Kirkko korostaa koinoniaa, ihmisen suhdetta Jumalaan ja suhdetta toisiin kristittyihin, olemuksenaan ja rakenteenaan. Diakonian vapaaehtoiset toteuttavat kirkon tehtävää, joka on yhteyden luomista, sekä palvelua koko luomakunnassa. (Huotari 1995, 163 164.) Kirkon sisällä on tiedostettu vapaaehtoistyön merkittävä rooli lähitulevaisuudessa, jolloin väestö ikääntyy ja yksinäisten vanhusten määrä lisääntyy. Diakonian tulevaisuuden haasteena on yhteiskunnan nykyisen palvelujärjestelmän hajoaminen. Niin kirkossa kuin yhteiskunnaskaan ei

13 palkattujen henkilöiden määrä ole riittävä auttamaan hädässä olevia ja tukea tarvitsevia. Kansalaisten, eritoten nuorten ja nuorten aikuisten, aktivoiminen ja innostaminen kirkon vapaaehtoistyöhön on kirkon kannalta merkittävä tulevaisuuden tehtävä. (Kääriäinen & Niemelä 2006, 329; Malkavaara 2007, 121; Sipiläinen 1996, 52.)

14 3 OPINNÄYTETYÖN TARKOITUS JA TUTKIMUSTEHTÄVÄT Opinnäytetyön tarkoituksena oli kuvata kirkon diakonian vapaaehtoisia Oulun seurakunnissa; heidän profiiliaan, tehtäviään, motiivejaan, sekä millaista koulutusta ja tukea he kokevat saavansa ja tarvitsevansa. Opinnäytetyön tavoitteena oli tuottaa tietoa kirkon diakoniatyön vapaaehtoisista ja heidän tuen tarpeistaan. Opinnäytetyön tutkimuskysymykset olivat: 1. Millaisia vapaaehtoiset ovat? 2. Mitkä ovat vapaaehtoisten tehtävät? 3. Mitkä asiat motivoivat vapaaehtoisesti toimivia? 4. Millaista tukea vapaaehtoiset kokevat saavansa ja millaista tukea toivovat?

15 4 OPINNÄYTETYÖN TOTEUTTAMINEN Tässä opinnäytetyössä käytettiin laadullista tutkimusmenetelmää. Laadullisen tutkimuksen avulla on mahdollista saada kokonaisvaltainen kuvaus tutkimuskohteesta, sekä ymmärtää sen kehittämistarpeita. Mielenkiinnon kohteena on todellisuus, jota ei sidota tarkasti mihinkään teoreettiseen lähtökohtaan. On tärkeää ottaa huomioon tutkittavien henkilöiden näkökulma kuvattavasta asiasta. Kuvausten laatu on määrää tärkeämpi. (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2003, 151 152; Kylmä & Juvakka 2007, 23 26.) Tutkimuksen kohdejoukko valittiin tarkoituksenmukaisesti: Oulun evankelis-luterilaisten seurakuntien diakonian vapaaehtoiset. 4.1 Aineiston keruu Opinnäytetyön tutkimuksen aineisto kerättiin lomakekyselynä, joka on yksi laadullisen tutkimuksen metodeista. Kyselyä laatiessa tutustuttiin valmiisiin opinnäytetöihin ja niissä käytettyihin lomakekyselyihin. Tässä vaiheessa käytettävää lomaketta piti muokata useampaan kertaan, jotta vastaaminen olisi mahdollisimman helppoa; kysymykset esitetty selkeästi ja kysymyksiä vain sen verran kuin opinnäytetyön tutkimuskysymysten kannalta on merkityksellistä. Lomake koostui pääosin avoimista kysymyksistä, joten vastaaja pystyi kirjoittamaan juuri niistä asioista joita piti sekä omien kokemustensa, että opinnäytetyön aiheen kannalta tärkeinä. Suurin osa Oulun seurakuntien diakonian vapaaehtoisille menevistä kysymyslomakkeista (Liite 2.) lähetettiin postitse. Postitusta varten saatiin vapaaehtoisten yhteystiedot seurakuntien vapaaehtoistyöstä vastaavilta diakoniatyöntekijöiltä. Osa tutkimukseen osallistuneista täyttivät kyselylomakkeen vapaaehtoisten yhteisissä tapaamisissa seurakunnissa, jonka jälkeen vastaavat diakoniatyöntekijät lähettivät lomakkeet opinnäytetyön

16 tekijälle. Lomakkeeseen liitettiin saatekirje (Liite 1.), jossa oli tietoa opinnäytetyöstä, sen tarkoituksesta ja tavoitteista, sekä opinnäytetyön tekijän ja ohjaavien opettajien yhteystiedot. Jokainen opinnäytetyön tekemiseen osallistunut diakoniatyöntekijä allekirjoitti sopimuksen, joka takasi, että vain allekirjoittaneilla oli lupa pitää täytettyjä lomakekyselyjä hallussaan. 4.2 Aineistoin analysointi Opinnäytetyön aineisto analysoitiin induktiivisella sisällön analyysimenetelmällä, joka on laadullisen tutkimuksen analyysimenetelmä (Kylmä & Juvakka 2007). Laadullisen sisällön analyysin avulla pyritään saamaan tiivistetty ja yleinen kuva opinnäytetyön tutkimuskysymyksiä vastaavista asioista (Kyngäs & Vanhanen 1999, 3-12). Aineiston analysoiminen on välttämätön prosessi tutkimusongelman ratkaisemiseksi. Opinnäytetyöhön ei voi liittää koko aineistoa, vaan analysoimalla vastauksia siitä eritellään olennaisimmat asiat. Analysoinnin aikana ja sen jälkeen on hyvä verrata tuloksien vastaavuutta tutkimuskysymyksiin ja aiheesta esitettyyn teoriaan. Huolellisella analyysilla pyritään luotettaviin tutkimustuloksiin (Hirsjärvi ym. 2003, 213). Ennen opinnäytetyön aineiston varsinaista analysointia lomakekyselyn vastaukset luettiin läpi useaan kertaan ja huolellisesti. Tarkastettiin onko aineisto riittävä tutkimusongelman selvittämiseksi. Aineistoa oli tarpeeksi ja arvioitiin, että lomakekyselystä saamat vastaukset olivat opinnäytetyöhön käyttökelpoisia. Tämän jälkeen aineistosta etsittiin opinnäytetyön tutkimuskysymysten kannalta tärkeitä asioita ja ryhmiteltiin vastaukset yhtäläisyyksien perusteella. Syntyneet ryhmät yhdisteltiin ja nimettiin ne edelleen suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Näin aineisto luokittui ylä- ja alakategorioihin. (Liite 3.) Aineisto pelkistyi ja siitä oli mahdollista saada uutta tietoa tutkimusaiheesta, mikä vastasi opinnäytetyö tarkoitusta.

17 4.3 Luotettavuus Laadullisen tutkimuksen luotettavuudella, validiudella, tarkoitetaan sitä, miten todenmukaisia tutkimuksen tulokset ovat. Laadullisen tutkimuksen täydellistä luotettavuutta on lähes mahdotonta saavuttaa, koska laadullisessa tutkimuksessa tutkitaan ja analysoidaan haastateltavien henkilökohtaisia mielipiteitä ja kokemuksia. Nämä tekijät voivat muuttua muun muassa haastattelu- tai elämäntilanteesta riippuen. Aineiston laadullisuutta saadaan huolellisella analysoinnilla, varsinkin silloin kun kerätty aineisto on runsas. (Hirsjärvi ym. 2003, 213 215.) Lomakekysely (Liite 2.) pyrittiin laatimaan niin, että vastaajat ymmärtäisivät kysytyt asiat siten kuin ne oli tarkoitettu. Opettajat ja opponoija lukivat lomakekyselyn läpi useaan kertaan sen tekovaiheessa. Näin saatiin hyödyllisiä neuvoja kysymysten asettamiseen ja kyselyn ymmärrettävyyteen liittyen. Oli myös varmistettava, että kysymykset vastasivat tutkittaviin asioihin (Krause & Kiikala 1996, 130). Lomakekyselyä ei esitestattu varsinaisella tutkimusjoukolla, mikä on saattanut vaikuttaa tulosten luotettavuuteen. Aineiston analysointivaiheessa vastauksiin tutustuttiin huolellisesti ja ryhmiteltiin ne kategorioihin. Analysoinnissa käytettiin koko aineistoa, josta etsittiin vastauksia opinnäytetyön tutkimuskysymyksiin. Syntyneiden tulosten pätevyyttä arvioitiin. Vapaaehtoisille lähetetyistä lomakekyselyistä saatiin alle puolet (47 %) takaisin, joten on mahdollista, etteivät tulokset kerro vastaajien todellista tilannetta. (Krause & Kiikkala 1996, 130.) 4.4 Tutkimusetiikka Opinnäytetyötä tehdessä jouduttiin ottamaan huomioon myös tutkimuksen eettisiä asioita. Tutkimusetiikan tärkeimpiä periaatteita ovat ihmisten kunnioitus, rehellisyys ja luottamus (Kylmä & Juvakka 2007, 147). Ennen lomakekyselyn toteuttamista Oulun tuomiorovastilta saatiin lupa käyttää diakonian

18 vapaaehtoisten yhteystietoja kyselyn lähettämiseksi. Lomakekyselyn saatekirjeessä (Liite 1.) kerrottiin opinnäytetyöstä ja aineiston käyttötarkoituksesta. Tutkimusaineisto käytettiin vain tämän opinnäytetyön tekemiseen. Saatekirjeessä vapaaehtoisille painotettiin, että kaikki vastaukset tulisivat olemaan luottamuksellisia, eikä kenenkään vastaajaan henkilöllisyys paljastuisi opinnäytetyössäni tai sen tekovaiheessa. Anonyymiyteen vaikutti selkeästi se, ettei lomakekyselyssä kysytty vastaajan nimeä tai sukupuolta. (Kuula 2006, 115, 214 219.) Lomakekyselyyn vastaaminen oli vapaaehtoista. Vastaajat saivat mahdollisuuden joko lähettää täytetty lomake postitse tai toimittaa se oman seurakunnan vapaaehtoisista vastaavalle diakoniatyöntekijälle. Diakoniatyöntekijät allekirjoittivat sopimuksen, jolla taattiin, ettei heidän kauttaan kerätty tutkimusaineisto päätyisi ulkopuolisten käsiin. Opinnäytetyön tekijänä oli ainoa, joka luki alkuperäiset vastaukset. Opinnäytetyön valmistuttua aineisto tuhottiin asian mukaisesti. Tutkimustuloksissa alkuperäiset vastaukset on kursivoitu ja erotettu varsinaisesta tekstistä. Kaikki opinnäytetyössä käytetyt lähteet on mainittu ja niihin viitattu Diakin ohjeistamalla tavalla (Kuokkanen, Kivirinta, Määttänen & Ockenström 2005).

19 5 OPINNÄYTETYÖN TULOKSET Opinnäytetyössä kuvataan evankelisluterilaisen kirkon diakonian vapaaehtoisia, heidän tehtäviään, motivaatiotaan, ja tuen tarvettaan. Alkuperäiset vastaukset on erotettu muusta tekstistä kursivoimalla. Lomakekysely lähetettiin postitse 60 henkilölle, sekä välitettiin diakoniatyöntekijöiden avustuksella 12 henkilölle. Kyselyyn vastasi 34 henkilöä, (47 %) lomakekyselyn saajista. 5.1 Kirkon diakonian vapaaehtoiset Vapaaehtoisten ikäjakauma oli 44 79 vuotta ja keski-ikä 65 vuotta. Joukko painottui selvästi vanhempaan keski-ikään, sillä vastausten mukaan yli 65- vuotiaiden osuus vapaaehtoisista oli 53 %. Vapaaehtoisista 9 % oli kokopäivätyössä, 9% poissa työelämästä, ja 82% eläkkeellä. Lomakekyselyyn osallistuneet vapaaehtoiset olivat suhteellisen korkealle koulutettuja, sillä yli 40 %:llä oli korkeakouluasteinen tutkinto. Toisen asteen tutkinto oli kolmasosalla vastaajista (32,3 %) ja pelkän peruskoulun oli suorittanut joka neljäs (23,5 %). Suurin osa työskenteli tai oli aikaisemmin työskennellyt sosiaali-, terveys-, kasvatus- tai palvelualalla. Vastaajat olivat toimineet vapaaehtoistyössä keskimäärin 11 vuotta. Suurin osa vastaajista (68,8 %) oli toiminut vapaaehtoisena puolesta vuodesta kymmeneen vuotta. Kaksi vapaaehtoisista oli ollut vapaaehtoistyössä jo yli 35 vuotta. Kirkon diakonian vapaaehtoiset olivat aktiivisia myös muissa vapaaehtoistehtävissä. Erilaisissa järjestöissä, kuten Suomen Punaisessa Ristissä, eläkeläisten liitoissa, sotaveteraanien ja sotainvalidien parissa, Oulun tilkkufröökynöissä, mielenterveysyhdistyksessä, potilasjärjestössä, ja Unicefissa, toimi noin kolmas osa vastaajista. Vastaajista kolme kertoi olevansa vanhempansa omaishoitaja, ja sama määrä teki ystävävierailuja eri vanhainkoteihin.

20 Lomakekyselyssä vastaajat arvioivat kouluarvosanoin 4-10 sitoutuneisuuttaan vapaaehtoistyöhön. Vapaaehtoisista 12,5 % arvioi sitoutuneisuuttaan erinomaisella arvosanalla kymmenen (10), ja 28 % kiitettävällä arvosanalla yhdeksän (9). Arvosanan kahdeksan (8) antoi 34 % ja seitsemän (7) 15 % vastaajista. Arvosanan kuusi (6) antoi 6 %. Arvosanaa viisi (5) ei antanut yhtään prosenttia ja nelosen (4) vain 3 % kaikista vastauksista. Tulos paljasti, että vastaajat arvioivat olevansa keskimäärin hyvin sitoutuneita tekemäänsä vapaaehtoistyöhön. Kyselyyn vastanneet vapaaehtoiset miettivät kuinka kiinnostuneita ovat toimimaan vapaaehtoisena eri ihmisryhmien parissa. Reilusti yli puolet (64,7 %) vastanneista oli eniten kiinnostunut senioreiden parissa tehtävästä vapaaehtoistyöstä. Ainoastaan 3 % ei ole kiinnostunut senioreista lainkaan. Toiseksi eniten oli kiinnostusta aikuisten (35,3 %) ja kolmanneksi lasten ja varhaisnuorten (29,4 %) ikäryhmistä. Vastaajista 23,5 % oli kiinnostunut erityisryhmistä, joista vapaaehtoiset nimesivät muun muassa kehitysvammaiset, näkövammaiset, mielenterveyspotilaat, sekä liikuntarajoitteiset. 5.2 Vapaaehtoisten tehtävät diakoniatyössä Kirkon diakonian vapaaehtoisten tehtävät painottuivat selkeästi lähimmäispalvelutoimintaan. Yli puolet (56 %) vapaaehtoisista kertoi olevansa lähimmäinen, ystävä, tukihenkilö, avustaja, ulkoiluttaja, vierailija, tai saattaja diakoniatyön eri ryhmille. Näistä lähimmäispalvelijoista 78 % oli suuntautunut senioreiden avustamiseen ja heidän luona vierailemiseen, kun taas 17% toimi avustajana ja ystävänä näkövammaisille, ja 5% mielenterveyskuntoutujille. Näkövammaisten parissa työskentelevät vapaaehtoiset olivat olleet avustajina myös näkövammaisille tarkoitetuilla leireillä. Minulla on lähimmäinen jonka luona käyn pari kertaa viikossa.

21 Yksinäisten miesvanhusten tapaamisia (keskusteluja, sanomalehtien lukemista, jonkin verran laitoshoidossa olevan pyörätuolipotilaan ulkoilutusta). Olen ollut erilaisilla leireillä avustajana etupäässä näkövammaisten parissa, kaverina tilaisuuksissa ja muuten ns. ystävänä. Erilaisiin keittiötöihin osallistui noin kolmasosa (32 %) diakonian vapaaehtoisista. Useimmiten vapaaehtoiset olivat kahvinkeittäjinä ja tarjoilijoina erilaisissa seurakunnan kerhoissa, tapahtumissa, sekä kirkkokahveilla, mutta myös avustajina työttömien ruokailuissa ja myyjäistuotteiden leipomisessa. Seurakunnan tapahtumien järjestämisessä työskenteli 24 % kyselyyn vastanneista. Moni mainitsi kirkkopäivät ja yhteisvastuukeräykseen liittyvät tapahtumat. Tapahtumissa avustamisessa vapaaehtoisen tehtäviin kuului muun muassa tavaroiden järjestelyä, lippujen myyntiä, ja paikkojen kuntoon laittoa. Yhteisvastuukeräykseen osallistumisen mainitsi 21 % diakonian vapaaehtoisista. Konserttilippujen myynti. Juhlapaikkojen kalustelujärjestely. Virsikirjojen jako seurakunnalle ja toivottaa kirkkokansa tervetulleeksi ym.. Osallistun tapahtumien järjestämiseen ja niissä työskentelemiseen, esim. kirkkopäivät. Erilaisissa kerhoissa vapaaehtoisena työskenteli 24 % vastaajista. Vapaaehtoisten kuvaukset tehtävistään liittyivät kerhotoiminnan organisointiin ja kahvituksen järjestämiseen. Vastauksista kävi ilmi, että seurakunnan lisäksi kerhojen ylläpitäjinä oli useimmiten joku toinen taho, kuten kaupunki tai järjestö. -- vapaaehtoistyötä toiminta- ja keskustelukerhossa, jossa toimii kolme tiimiä, srk, kunnon lähde ja vapaaehtoiset, johon me kuulumme. Meidän vetovuoromme on ollut etupäässä ikääntyvien ihmisten hyvinvointiin liittyvistä asioista, joissa on ollut asiantuntijoita eri aloilta. Kerran viikossa kahvitarjoilun järjestäminen vanhusten kerhossa (3. tuntia), olen voinut myös itse osallistua kerhoon.

22 Olen ollut kaksi vuotta apuna kaupungin ylläpitämässä seniorikerhossa, sinne pyydettiin / kysyttiin seurakunnasta vapaaehtoistyöntekijää. 5.3 Vapaaehtoistyöhön innostavat tekijät Vapaaehtoistyöhön lähtemisen kannalta tärkeimmäksi tekijäksi osoittautui vapaaehtoisen halu toimia. Tämä tuli ilmi sekä haluna auttaa, että tarpeena saada jotain tekemistä omaan elämään. Monessa vastauksessa nämä kaksi tekijää yhdistyivät. Auttamisen halu näyttäytyi luonnollisena yhteisvastuun toteuttamisena; ja merkitsi sitä, että jokaisen velvollisuus on auttaa apua tarvitsevia ja antaa panoksensa yhteisen asian eteen. Kolmasosalla vastaajista vapaaehtoistyöhön lähteminen oli liittynyt johonkin elämän muutosvaiheeseen. Tyypillisin esimerkki oli eläkkeelle siirtyminen, jolloin aikaa on runsaasti, tulee tekemisen puute, ja kaipaus ihmisten seuraan. Myös työttömäksi jääminen, lasten muuttaminen pois kotoa, ja leskeksi jääminen olivat olleet syynä lähteä etsimään toimintaa kodin ulkopuolelta. Lapsuudenkodista ohjattiin seurakunnan vapaaehtoiseen työhön. Tyttökerhoista annettiin arpojen ja merkkien myyntiä tms. Sain jo nuorena ymmärryksen yhteisvastuuseen. Lapset aikuistuivat ja koti jäi tyhjäksi. Tuli tarpeettomuuden kriisi. Vapaaehtoistyön vastavuoroisuus näkyi jollain muotoa miltei jokaisessa vastauksessa. Vapaaehtoistyö koettiin mielekkääksi ja antoisaksi, koska se tuotti mielihyvää niin autettavalle kuin auttajalle. Monet olivat lähteneet vapaaehtoistyöhön siksi, koska olivat tunteneet yksinäisyyttä ja kaivanneet ihmisten seuraa, halunneet kuulua johonkin ryhmään, tai tehdä jotain mielekästä yhdessä puolison kanssa. Kolme vastaajista sanoi innostuksen vapaaehtoistyöhön tulleen halusta toimia seurakunnassa ja oppia tuntemaan kirkosta tämä alue. Vapaaehtoistyö toi monenlaista vaihtelua arkipäivän rutiineihin. Olen aina ollut kiinnostunut seurakunnallisesta toiminnasta ja palveluista.

23 -- vuoden vaihteessa tunsin todellista yksinäisyyttä ja tarvetta löytää tekemistä ja toisten ihmisten seuraa, niinpä lähdin tapaamaan tuttua diakoniatyöntekijää. Tarjoamaan apuani. Osa vapaaehtoisista oli lähtenyt toimintaan mukaan henkilökohtaisen kyselyn ja houkuttelun johdosta. Jo ennestään vapaaehtoistyötä tekevillä tuttavilla oli ollut suuri merkitys vapaaehtoistyöhön tutustuttamisessa ja siihen innostamisessa. Kaksi vastaajaa lähti vapaaehtoistyöhön tavattuaan työelämämessuilla erään vanhainkodin edustajia ja kuultuaan heiltä tarpeesta saada vapaaehtoistyöntekijöitä joukkoonsa. Joillekin vastaajista taas ilmoitus vapaaehtoiskursseista ja niihin osallistuminen olivat herättäneet mielenkiinnon toimintaa kohtaan. Kuulin kirkon puolelta että minua tarvitaan. Henkilökohtainen kysely. 8 vuotta sitten tuntui olevan tarvetta kouluttaa vapaaehtoistyöhön lähtijöitä. Lähdin siis matkaan koulutukseen. 5.4 Vapaaehtoisia motivoivat tekijät Tärkein motivaatiotekijä vapaaehtoistyössä oli kutsumus. Sanana kutsumus ei tullut kertaakaan esille lomakekyselyn vastauksista, mutta sen merkitys oli havaittavissa yli puolesta vastauksista. Vastausten perusteella kutsumukseen liittyivät vahvasti vapaaehtoisen halu auttaa tarvitsevia, itsensä tarpeelliseksi tunteminen, tehtävien mielekkyys, ja vapaaehtoistyön merkittävyyden kokeminen. Yksi vastaajista korosti lähimmäisen velvollisuutta, sillä jo lapsuuden kodissa vanhemmat auttoivat esimerkillisesti avun tarvitsijoita. Koska olen terve ja halu tehdä 3. sektorin töitä. Se antaa rytmiä ja kun esim. vanhustenhuollossa vakituinen henkilökunta ei ehdi kuin rutiinityöt tekemään vapaaehtoistyötä voimme tehdä päivän aikaan ulkoiluttaa, kuljettaa yhteisiin tilaisuuksiin, tarvittaessa syöttää ja seurustelua, saattamista esim. (Oyksiin) tms. En jaksaisi muuten elää jos ei olisi mitään jossa minua tarvitaan.

24 Ihmisen pitää saada tuntea itsensä tarpeelliseksi = joku tarvitsee sinua. Tämän lyhyen kevään aikana olen tuntenut saaneeni itse enemmän kuin olen antanut. Vapaaehtoiset kokivat tekemänsä työn palkitsevaksi. Usea vastaaja mainitsi vapaaehtoistyöstä saadun hyvän tai iloisen mielen, joka on molemminpuolista. Osa palkitsevuutta oli vapaaehtoistyön kokeminen sanan mukaisestikin vapaaehtoiseksi työksi; aina on mahdollista kieltäytyä ja tehdä työtä oman jaksamisen ehdoilla. Vastaajat luonnehtivat vapaaehtoistyötä innostavaksi, rauhoittavaksi, mielekkääksi, vaihteluksi arkielämään, sekä hyväksi harrastukseksi. Arvostuksen saaminen oli myös palkitsevaa myönteisen palautteen, kannustuksen, ja kiitollisten avun saajien välittämänä. Hyvän mielen tunne. Antoisia hetkiä molemmin puolin tuntien sen sisimmässäni. Ihan aidosta meidän puolesta. Toivon, että myös kerholaiset tuntevat samoin. Yhteisöllisyydellä oli merkittävä rooli vapaaehtoistyössä. Juuri yhdessä tekeminen ja ihmiskontaktit saivat monet vapaaehtoiset lähtemään liikkeelle. Toisia motivoi vapaaehtoisista koostuva tuttu porukka, ja kun taas toisia uusien ja erilaisten ihmisten kohtaaminen. Erityismaininnan saivat seurakunnassa hyvät ystäväohjaajat, diakonissat, jotka kutsuivat vapaaehtoistehtäviin ja olivat innostaneet olemaan mukana. Vastaajista kaksi mainitsi seurakunnan ja kirkon merkityksen vapaaehtoistyössä toimimisessa. Mukava yhdessä touhuta. Lämmin ilmapiiri. Halu olla mukana seurakunnassa tällä tavoin. 5.5 Vapaaehtoisten kokemukset saadusta tuesta Lomakekyselyn vastausten mukaan kirkon diakonian vapaaehtoiset olivat hyvin perehdytettyjä toimimaan vapaaehtoistyössä. Peräti 74 % vastaajista oli saanut jonkinlaisen vapaaehtoistyön koulutuksen ja kokonaisuudessaan vähän yli puolet (53 %) vapaaehtoisista oli osallistunut seurakunnan järjestämälle

25 vapaaehtoistyön peruskurssille. Muutama mainitsi käyneensä myös jatkokurssin. Tavallisimmin vapaaehtoinen oli saanut koulutusta sekä seurakunnalta, että jostain järjestöstä. Olen ollut kirkon vapaaehtoiskurssilla ja jatkokurssilla. Vastaajista 21 % oli osallistunut johonkin vapaaehtoistyön erityiskurssille. Vastauksista tuli esille Suomen Punaisen Ristin saattohoidon ja vapaaehtoistyön koulutukset, diakonissalaitoksen koulutukset, lähimmäispalvelukurssit, näkövammaisten auttamis- ja opastuskurssit, koulutus sairaalapotilasasioissa, sekä mielenterveyskuntoutujan tukihenkilökoulutus. Monet vastaajista mainitsivat osaksi vapaaehtoistyön koulutustaan seurakunnan järjestämät koulutuspäivät ja asiantuntijoiden pitämät luennot. Yksi vastaajista kertoi oman ammattikoulutuksensa soveltuvan hyvin vapaaehtoistyössä toimimiseen, eikä hän siksi ollut osallistunut erillisiin koulutustilaisuuksiin. Seurakunnan järjestämiin vapaaehtoisten koulutustilaisuuksiin. Vapaaehtoisten peruskurssit, näkövammaisten opastuskurssi ja monet hyvät luennot. Vapaaehtoiset kokivat saaneensa ensisijaista tukea vapaaehtoistyöhönsä kurssi- ja koulutuspäivien muodossa. Tämä osoitti sen, että vapaaehtoiskoulutusta arvostettiin ja se koettiin tärkeäksi vapaaehtoistyössä jaksamissa. Peruskurssi antoi valmiudet, sisältö tuli selväksi. Vastaajat pitivät tärkeänä henkilökohtaisia keskusteluja kirkon työntekijöiden ja vapaaehtoistyöstä vastaavien ohjaajien kanssa. Kaksi vapaaehtoista koki merkitykselliseksi sen, että diakoniatyöntekijä oli ollut heidän mukanaan tutustuessa uuteen vapaaehtoistyöpaikkaan ja lähimmäiseen. Ja apua saa kuin vain kysyy kirkon ammatti-ihmisiltä.

26 Olen käynyt alueeni diakoniatyöntekijän kanssa alussa tutustumassa lähimmäiseeni. Vastauksissa vertaistuki korostui yhtenä tuen välittämisen muotona. Vapaaehtoiset olivat saaneet tukea muun muassa seurakunnan järjestämissä vapaaehtoistyön kokouksissa, leiriopastuksissa, virkistysmatkoilla, ja purkuparkeissa. Näissä tapaamisissa oli mahdollista vaihtaa omia kokemuksiaan toisten vapaaehtoisten kanssa, sekä samalla saada hyödyllisiä neuvoja tulevaa varten. Lomakekyselyn vastauksissa mainittiin myös tapaamisia vetävät ohjaajat, jotka antoivat tarpeellisia perusohjeita ja kommentteja ryhmässä keskusteltaviin asioihin. Hyvin turvallista toimintaa. Ohjaajat vastaavat huolehtivat hyvin vapaaehtoisista. On tapaamisia sopivin väliajoin ja keskustellaan asioista. 5.6 Vapaaehtoisten kokema tuen tarve Pääsääntöisesti vapaaehtoiset olivat tyytyväisiä saamaansa tukeen seurakunnan taholta. Vastaajista 29 % sanoi nykyisen tuen olevan riittävää ja sopivaa, eivätkä siksi kaivanneet mitään erityisiä järjestelyjä. Jopa 38 % kyselyyn vastanneista oli jättänyt tämän kohdan tyhjäksi tai kirjoittanut en osaa sanoa. Minä saan mielestäni tukea aina jos sitä tarvitsen. Olemme saaneet riittävästi tukea ja ohjausta seurakunnalta. Kiitämme seurakuntaa saamastamme koulutuksesta ja tuesta. Ikääntymisestäni johtuen osallistumiseni on pienimuotoista. Minua on kohdeltu ystävällisesti ja arvostavasti. Vapaaehtoiset toivoivat, että seurakunta järjestäisi lisää koulutustilaisuuksia ja ohjaustapahtumia, joissa käsiteltäisiin uusia ja ajankohtaisia asioita. Yksi vastaaja toivoi erityisesti ohjausta näkövammaisen kohtaamiseen eri tilanteissa.

27 Toinen ehdotti pienimuotoisia kursseja leirin muodossa, jolloin olisi mahdollista jakaa kokemuksia ja mielipiteitä toisten vapaaehtoisten kanssa. Myös vapaaehtoisten yhteiset ruokailut ja retket saivat kannatusta tuen tarvitsijoilta. Toivon, että seurakunnat hoitaisivat edelleenkin vapaaehtoisiaan pienillä koulutustapahtumilla. Tietenkin yhteiset kahvihetket keskustelujen ja palautusten merkeissä on asia paikallaan. Vapaaehtoiset toivoivat, että vapaaehtoistyöstä vastaavat diakoniatyöntekijät olisivat tiiviimmässä yhteydessä heihin. Henkilökohtainen yhteydenotto kertoisi myös seurakunnan arvostuksesta ja kiinnostuksesta vapaaehtoisia kohtaan. Itsensä ja työpanoksensa arvostetuksi tunteminen olikin yksi niistä asioista, joita vapaaehtoiset kaipasivat. Annetaan vanhoille vapaaehtoisille arvo ja mahdollisuus olla vapaaehtoistyössä niin kauan kuin haluavat. Toivoisin että seurakunnan sisaret pitäisivät yhteyttä. 5.7 Vapaaehtoisten terveiset Vapaaehtoisen saivat halutessaan lähettää lomakyselyn kautta terveisiä seurakuntien vastaaville diakoniatyöntekijöille. Yleisesti ottaen terveiset olivat positiivisia ja antoivat tunnustusta diakoniatyöntekijöiden tekemälle työlle. Vapaaehtoiset olivat kiitollisia seurakunnilta saadusta tuesta ja siitä, että ovat saaneet olla vapaaehtoistoiminnassa mukana. Työnne on arvokasta, iloinen ja asiaan paneutuva ohjaaja saa meiltä kiitosta. Kiitos, että saan tehdä tätä tärkeää työtä teidän kanssanne. Tuntu vähän liiankin ylelliseltä ruokailu viime joulun alla. Ihana se kyllä oli, mutta varmaan kallis.

28 Vapaaehtoiset esittivät toiveita terveisien muodossa. Toiveet olivat pääsääntöisesti samankaltaisia kuin tuen tarpeita kysyttäessä: lisää ohjausta, koulutusta, yhteydenottoa, ja yhteistyötä. Parista vastauksesta tuli ilmi vapaaehtoisen toive saada kannustusta ja tukea lähimmäistyössä aloittamisessa. Olisin halukas toimimaan, mutta rohkeus tarjota puuttuu. Olisi joskus tarpeellista keskustella henkilökohtaisesti missä mennään. Voisi löytyä mahdollisuuksia mitä ei huomaa. Vapaaehtoistyön kertauskurssi paikallaan jossain vaiheessa, ettei pääse unohtumaan miksi/ ketä varten vapaaehtoistyötä tehdään. Enemmän yhteistä yhdessäoloa vapaaehtoisten kesken että voi vaihtaa kokemuksia. Muutama vapaaehtoinen halusi sanoa muutaman sanan yleisesti seurakunnan työstä. Sekä seurakunnan vakituisten että vapaaehtoisten työntekijöiden vähyys huolestutti vastaajia. Esittäkää henkilökohtaisia osallistumispyyntöjä mahdollisimman monille! Työntekijöiden määrää tulee lisätä.

29 6 JOHTOPÄÄTÖKSET 1. Kirkon diakonian vapaaehtoiset olivat iältään myöhäisessä keski-iässä. 2. Vapaaehtoiset olivat aktiivisia ja sitoutuneita tekemäänsä vapaaehtoistyöhön. 3. Vapaaehtoiset tarvitsivat tukea toiminnassaan.

30 7 POHDINTA 7.1 Opinnäytetyön ajankohtaisuus, merkittävyys ja hyödynnettävyys Vapaaehtoistyön tarve yhteiskunnassamme lisääntyy koko ajan, mikä tekee opinnäytetyöstä ajankohtaisen. Opinnäytetyön tulokset kuvaavat kirkon diakonian vapaaehtoisia. Lomakekyselyllä kerätyn aineiston ja siitä analysoitujen tulosten perusteella on saatu uutta ja päivitettyä tietoa tutkimuskysymyksissä esitettyihin aiheisiin. Tätä opinnäytetyötä voidaan hyödyntää myöhemmin kirkon diakoniatyössä, mutta sitä voidaan hyödyntää myös muussa vapaaehtoistyössä. 7.2 Tulosten pohdintaa ja vertailua aiempiin tutkimuksiin Aineiston keräysvaiheessa kaikkia neljää Oulun seurakuntien vapaaehtoistyöstä vastaavaa diakoniatyöntekijää lähestyttiin sähköpostitse. Heistä kolme otti yhteyttä ja kertoi haluavansa edesauttaa opinnäytetyön etenemistä. Seurakuntien diakoniatyöntekijät olivat ratkaisevassa asemassa lomakekyselyn välittämisessä vapaaehtoisille, sillä heillä oli tutkimusjoukon yhteystiedot, ja he pitivät vapaaehtoisten tapaamisia, joissa lomakkeita voitiin jakaa. Diakoniatyöntekijöiden mielestä tällainen opinnäytetyö tulisi tarpeeseen, sillä kokoavaa tietoa Oulun seurakuntien diakonian vapaaehtoisista ei ollut. Lisäksi vapaaehtoisilla voisi olla helpompi vastata ulkopuolisen tekemään kyselyyn sen sijaan, että kyselyn tekisi vapaaehtoisten kanssa toimiva seurakunnan työntekijä. Tulosten mukaan jo vanhuuseläkkeellä olevat henkilöt olivat muita ikäryhmiä aktiivisempia diakonian vapaaehtoistoiminnassa. Vastaajat kertoivat, että eläkkeellä heillä oli runsaasti aikaa, jonka he halusivat käyttää mielekkäästi.

31 Vapaaehtoistyö oli sellaista mielekästä tekemistä, jossa tutustui uusiin ihmisiin, sai uusia kokemuksia, ja pystyi olemaan hyödyllinen toisille. Nämä tekijät olivat yhteneväisiä Yeungin (2002, 52) vapaaehtoistutkimuksen tuloksiin. Olisi mielenkiintoista tietää lähtisikö nuori tai aikuinen vapaaehtoistyöhön samanlaisine perusteluineen. Luultavasti nuoria ja aikuisia houkuttelee enemmän harrastustoiminta, jonka ensisijainen hyötyjä on toimija itse. Toisaalta opiskelevien ja työssäkäyvien vapaa-aika on vähäistä, joten se halutaan käyttää omaksi ja lähipiirin eduksi. Koskinen (2004, 42 53, 77 80) valottaa ikääntyvien ihmisten voimavaroja ja niiden hyödynnettävyyttä yhteiskunnassa. Vanhuuskäsite on muuttumassa, eikä sitä enää tarkastella vaan lääketieteellisestä näkökulmasta. On tärkeä ottaa huomioon ikääntyvien sosiokulttuuriset ja ihmisen kokonaisuuteen liittyvät tekijät. Senioreilla on monenlaisia voimavaroja käytettävinään, kuten työnteolliset, poliittiset, taloudelliset, koulutukselliset ja terveydelliset. Tämän opinnäytetyön tuloksista käy ilmi, että diakonian vapaaehtoisilla oli samoja voimavaroja kuin Koskinen on maininnut. Näitä olivat muun muassa vapaaehtoisten kouluttautuneisuus, edellytys työntekoon, ja terveys. Tulokset osoittivat, että vapaaehtoiset tarvitsivat tukea toimiessaan vapaaehtoistyössä. Vapaaehtoiset arvostivat kirkon työntekijöiden, eritoten diakoniatyöntekijöiden työtä, sekä kokivat merkittäväksi heiltä saaman tuen. Yksi vastaajista kuvasi seurakuntasisaria itselleen läheisiksi ihmisiksi ja ystäviksi: heihin saattoi luottaa ja tukeutua kaikenlaisissa tilanteissa. Ongelmalliseksi vapaaehtoiset kokivat diakoniatyöntekijöiden kiireellisyyden, koska henkilökohtainen yhteyden pito oli vähäistä. Yksilöllisen työnohjauksen lisääminen oli toivomus niiltä henkilöiltä, jotka kertoivat olleensa arkoja ryhmätilanteissa. Vapaaehtoistyön koulutus ja vertaistuki olivat myös keskeisiä tuen saamisen muotoja. Yeungin (1999, 29) tutkimustulokset Pelastusarmeijan vapaaehtoisista ovat samassa linjassa tämän opinnäytetyö tulosten kanssa: vapaaehtoistyön koulutus koettiin antoisaksi ja tarpeelliseksi. Voi olla niin, että jo koulutuksessa vapaaehtoiset tapaavat uusia ihmisiä ja oppivat mielenkiintoisia asioita, mitkä

32 innostavat entistä enemmän lähtemään käytännön vapaaehtoistyöhön. Lehtisen (1994, 59) tukihenkilötutkimuksessa sekä tukihenkilöt että projektinvetäjät näkivät vertaistuen tarpeellisuuden, vaikkakin työntekijän välittämä tuki mainittiin tärkeysjärjestyksessä ensimmäisenä. Lomakekyselyyn vastanneet vapaaehtoiset eivät osallistuneet pelkästään kirkon vapaaehtoistyöhön, vaan monet olivat mukana erilaisten järjestöjen toiminnoissa. Aktiivisuus monessa eri toimintatahossa ei kuitenkaan näyttänyt laskevan vapaaehtoisten sitoutuneisuutta kirkon diakonian vapaaehtoistyöhön, sillä vastaajat arvioivat sitoutuneisuutensa korkeaksi. Sitoutuneisuuteen saattoi vaikuttaa velvollisuuden tunne toiminnasta johon on ryhdytty, tai se, että vapaaehtoistyö on sinällään niin mielenkiintoista ja antoisaa, että siinä halutaan olla mielellään mukana. Tuloksiin saattoivat vaikuttaa aineiston keräämisen ajankohta ja lomakekyselyn saatekirje. Aineisto kerättiin kesäkuun alussa 2007, jolloin monet vapaaehtoiset olivat siirtyneet kesän viettoon, eikä seurakunnilla ollut isomuotoisia tapaamisia vapaaehtoisten kanssa. Vapaaehtoisten koteihin lähetetyissä lomakekyselyissä vastausaikaa oli noin kaksi viikkoa, mikä on voinut tuntua joistakin vastaajista liian vähäiseltä vastausajalta. Lomakekyselyistä saatiin noin puolet täytettyinä takaisin, mikä koettiin riittäväksi. Aineiston kattavuuden kannalta ei ollut tarpeellista lähettää uusintakyselyä. Lomakekyselyn ohessa lähetettyyn saatekirjeeseen (liite 1.) oli lyhyesti kirjoitettu opinnäytetyön tarkoitus ja tutkimusjoukko, jolta aineisto kerättiin. Saatekirjeessä ollut maininta aineiston toisen osan keräämisestä Hollannista saattaa olla yksi tekijä, miksi puolet Oulun seurakuntien vapaaehtoisista jättivät vastaamatta. Tätä voidaan kuitenkin pitää epätodennäköisenä. Vastaajien sukupuolta ei kysytty lomakekyselyssä. Sukupuolen tietäminen olisi ollut mielenkiintoinen seikka, koska tuloksissa olisi voitu vertailla miesten ja naisten osallistumista diakonian vapaaehtoistyöhön. Olisi voinut olla tarpeellista kysyä myös vapaaehtoisten mielipiteitä vapaaehtoistyön kehittämiseen. Lomakekyselyn saatekirjeessä ei erikseen nimetty opinnäytetyön kohdejoukoksi juuri diakonian vapaaehtoisia, sillä oletettiin, että diakoniatyöntekijän ohjaamana