SUOMALAISUUDEN LIITON SIBELIUS-AIHEINEN RETKI SÄVELTÄJÄMESTARIN 150-VUOTISJUHLAVUODEN KUNNIAKSI

1 M SUOMALAISUUDEN LIITON SIBELIUS-AIHEINEN RETKI SÄVELTÄJÄMESTARIN 150-VUOTISJUHLAVUODEN KUNNIAKSI Suomalaisuuden Liitto järjestää kansallissäveltäjämme Jean Sibeliuksen syntymän 150-vuotisjuhlavuoden kunniaksi lauantaina 19.9 Sibelius-aiheisen retken Sibeliuksen syntymäkotiin Hämeenlinnassa, Hämeen linnan Janne-näyttelyihin ja Järvenpään Ainolaan. Retki on avoin kaikille Suomalaisuuden Liiton jäsenille ja muille suomalaisuuden ystäville. Retken hinta on 35, opiskelijoilta 30 (opiskelijakortti mukaan), sisältäen linja-autokuljetukset, sisäänpääsyt, opaskierroksen Ainolassa, lounaan ja lounaskahvin. Mukaan voit ottaa myös ystäväsi tai perheenjäsenesi, Liiton jäsenyys ei ole edellytys. Matkalle mahtuu 45 ensimmäisenä ilmoittautunutta, tervetuloa mukaan! Sitovat ilmottautumiset viimeistään 10.9.2015 Suomalaisuuden Liiton sähköpostiin suomalaisuudenliitto@kolumbus.fi. Suomalaisuuden Liiton Sibelius-retken ohjelma launtaina 19.9: 09.15 Lähtö Helsingistä, Kiasman pysäkki eduskuntataloa vastapäätä 10.30 Tutustuminen Jean Sibeliuksen syntymäkotiin Hämeenlinnassa 12.00 Tutustuminen Sibelius-aiheisiin Janne-näyttelyihin Hämeen linnassa 13.45 Lounas ja lounaskahvi ravintola Militariassa, Tykistömuseon yhteydessä 14.30 Hämeenlinnan kaupungin tervehdys 14.50 Lähtö paluumatkalle Ainolaa kohti 16.00 Opaskierros Ainolassa, sen jälkeen Ainolaan tutustuminen omaan tahtiin 16.50 Suomalaisuuden Liiton seppeleen laskeminen Jean ja Aino Sibeliuksen haudalle 17.00 Lähtö paluumatkalle kohti Helsinkiä 17.55 mennessä paluu Kiasman pysäkille

2 Pääkirjoitus Kansallinen kulttuuri ja monikulttuurisuus Monille tuottaa nykyään vaikeuksia lausua sanayhdistelmää suomalainen kulttuuri. Usein esitetyn väittämän mukaan mitään puhtaasti suomalaista kulttuuria ei ole, ja koko suomalaisuus on vain muutaman kansallisromantikon muinainen keksintö, jota sitten pitkään pakkosyötettiin tavallisille kansalaisille. Totta ehdottomasti onkin, että niin suomalaisuus kuin kaikki kansalliset kulttuurit elävät jatkuvassa vuorovaikutuksessa kansainvälisten aatevirtausten kanssa. Siinä mielessä mitään täysin muusta maailmasta erillistä suomalaista kulttuuria ei ole, enkä ymmärrä miksi pitäisi tai miten voisikaan olla. Mutta kun väite viedään äärimmilleen ja esitetään, ettei suomalaisuutta tai suomalaista kulttuuria ole lainkaan, menen hämilleni. Eikö ole olemassa esimerkiksi suomen kieltä, suomenkielistä kirjallisuutta ja runoutta, Suomen kansalliseeposta, tai minkäänlaisia suomalaisia tyylisuuntia millään kulttuurin alalla? Ei Suomi-rokkia, ei Suomi-filmejä, ei suomalaista muotoilua, ei kerta kaikkiaan mitään? Ja päteekö sama myös muihin kulttuureihin; eikö esimerkiksi ole lainkaan olemassa mitään ranskalaista, venäläistä tai japanilaista kulttuuria? Sampo Terho Monikulttuurisuus on viime aikoina ollut paljon tapetilla. Jos jätämme monikulttuurisuuden poliittisen ja taloudellisen puolen sikseen ja mietimme vain kulttuurielämän monimuotoisuutta, huomaamme nopeasti että olisi outoa ajatella monikulttuurisuus jotenkin kansallisen kulttuurin vaihtoehtona tai korvaajana. Kansalliset kulttuurit ovat aina myös ylikansallisia ja monikulttuurisia. Monikulttuurisuus taas perustuu nimensä mukaisesti monien kulttuurien kohtaamiseen, eli kansallisiin tai muihin paikallisiin kulttuureihin. Ilman niitä monikulttuurisuuttakaan ei olisi. Ilmiselvästi on totta, ettei ole olemassa mitään puhdasta tai yhtä oikeaa kansallista kulttuuria. Yhtä selvästi on totta, ettei ole olemassa mitään puhdasta tai yhtä oikeaa monikulttuurisuutta. Siitä on yhtä monta versiota kuin on maitakin. Ruotsin monikulttuurisuus on erilaista kuin Kuuban, Kiinan erilaista kuin Yhdysvaltojen. Monikulttuurisuuden ja kansallisen kulttuurin ero on lopulta perin hämärä. Kaikessa kulttuurissa on kansainvälisiä vaikutteita, mutta aina kulttuurissa on myös paikallista väriä. Sibelius ei yksin kehittänyt klassista musiikkia, keksinyt nuottijärjestelmää tai suunnitellut sinfoniaorkesterin soittimia. Gallen-Kallela ei keksinyt kansallisromanttista tai realistista tyylisuuntaa eikä Mika Waltari kirjoitustaitoa. Kaikki nämä vaikutteet olivat tuontitavaraa. Silti olisi järjetöntä väittää, ettei Sibeliuksen ja Gallen-Kallelan Kalevala-tulkinnoissa olisi mitään suomalaista. Tai ettei Waltarin historiallisissa romaaneissa olisi mitään suomalaisia vaikutteitta, vaikka niiden tapahtumat ulkomaille sijoittuvatkin. Milloin kansallinen kulttuuri muuttuu monikulttuuriseksi tai päinvastoin? En minä ainakaan osaa sanoa. Mitä järkeä monikulttuurisuudesta ja kansallisesta kulttuurista on kiistellä, en tiedä sitäkään. Ne ovat yhtä ja samaa. Yhdelle suomalaisuus on monikulttuurista ja toiselle monikulttuurisuus suomalaista. Eikö parasta olisi jos jokainen vain tuottaisi ja harrastaisi mitä tahansa sellaista kulttuuria, jonka sisimmässään tuntee omakseen? Suomalaisuus syntyy alueiden monimuotoisuudesta Pohjois-Karjala tarvitsee oman maakuntapäivänsä, esitti sanomalehti Karjalaisen päätoimittaja Pasi Koivumaa kolumnissaan tämän vuoden toukokuussa. Koivumaa toi esille, kuinka Suomen maakunnista jo esimerkiksi Keski-Suomella, Pohjois-Pohjanmaalla, Lapilla, Kymenlaaksolla ja Etelä-Savolla on omat päivänsä. Pasi Koivumaan ehdotus havainnollistaa mainiosti sen tosiasian, että pikemmin kuin yhtenäinen kokonaisuus, suomalaisuus ja suomalainen kulttuuri ovat alueidensa monimuotoisuutta. Suomi on harvaan asuttuna, mutta pintaalaltaan laajana maana kehittynyt monien paikalliskulttuurien maaksi. Suomen maakunnilla on omat vuosisatojen aikana kehittyneet rakennustyylinsä, pukeutumistapansa, musiikkiperinteensä ja ruokakulttuurinsa. Suomen kirjakieli on harvinainen siinä suhteessa, että se on yhdistelmä länsi- ja itämurteidemme sanastoa ja muoto-oppia. Ranskan kieli puolestaan perustuu Pariisin ympäristön ja italia Toscanan alueen murteelle. Yhtenäinen kirjakieli ei aina ole saanut jakamatonta kannatusta. Carl Axel Gottlund oli 1800-luvun kuuluisin murteiden puolestapuhuja, joka kirjoitti lapsuudessaan oppimallaan savon murteella. Yhtenäisen kirjakielen ja murteiden monimuotoisuuden välinen kamppailu ratkesi Helsingin yliopiston suomen kielen professorin virasta eläkkeelle jääneen Elias Lönnrotin seuraajan valintaan. Silloin kieliopin puhdasoppisuutta kannattanut August Ahlqvist voitti kielen monimuotoisuutta puoltaneen Gottlundin. Tutkimusten mukaan murteella ja vankalla alueellisella identiteetillä on selvä yhteys. Murteet ovat kansallinen rikkaus, eikä niitä pidäkään pyrkiä juurimaan pois, vaan ne on luontevalla tavalla otettava huomioon esimerkiksi kouluopetuksessa. Murteiden suojelu vaatii aktiivisia toimia, joilla tulee pyrkiä lisäämään murteiden käyttöä virallisissa yhteyksissä. Murteilla tulisikin olla puhuma-alueillaan virallinen asema, ja niitä tulisi alueillaan voida käyttää kirjakielen lisäksi esimerkiksi alueellisissa tiedotusvälineissä. Suomen alueellisen monimuotoisuuden takia Suomalaisuuden Liiton luonnollisia ja potentiaalisia yhteistyökumppaneita ovat maakuntien kulttuureita ja alueellisia murteita vaalivat järjestöt. Suomen kielen osalta sen monimuotoisuus jatkuu myös valtionrajojen yli. Sitä kunnioittaen Ruotsin Haaparannassa asuva kirjailija Bengt Pohjanen kirjoittaa tämän lehden sivulta 5 alkaen meänkielellä suhteestaan äidinkieleensä. Sakari Linden Kirjoittaja on Suomen Mielen vt. päätoimittaja ja Suomalaisuuden Liiton toiminnanjohtaja

Kalevalaisen perinteen mestareita 1 3 Kalevalaista runoutta ja muuta kansanperinnettä kerättiin Suomessa erityisesti 1800-luvulla suuren innostuksen vallassa. Kerääjät ja tutkijat olivat aikansa merkkimiehiä, suurimpana tietenkin itse Elias Lönnrot. Runojen tekijät ja laulajat sen sijaan jäivät vähemmälle huomiolle. Heitä ei tuolloin ajateltu taiteilijoina, koska kansanrunoja pidettiin kansan kollektiivisena tuotoksena. Tämä kirjoitus aloittaa uuden juttusarjan, jossa nostan esille näitä vähemmän muistettuja suomalaisen kulttuurin tekijöitä ja muistajia. Esittelen jokaisessa Suomen mielen numerossa yhden kansanperinteen taitajan. C. A. Ekmanin maalaus Henrikin murhasta. Ristiretkeläisten laivaa esittävä kalkkimaalaus 1280-luvulla Nousiaisiin rakennetussa Pyhän Henrikin muistokirkossa. Köyliön runoniekka Sitten herra Henderiki sanoin lausui, suin puheli: Jo Lallo hiihtäen tuleepi pitkä keihäs kainalossa! Tunsi hän tuhon tulevan, hätäpäivän päälle saavan. Legenda piispa Henrikistä ja hänen surmaajastaan Lallista on kansanperinteemme tunnetuimpia tarinoita. Se on myös vanhimpia kirjalliseen asuun saatettuja: siitä on säilynyt jo 1600-luvulla muistiin kirjoitetut ruotsin- ja latinankieliset suorasanaiset versiot sekä suomenkielinen runoversio. Runon arvellaan olevan kuitenkin paljon vanhempi, ehkä 1200-luvulta. Jos Piispa Henrikin surmavirren tekijästä pitäisi kirjoittaa tavanomainen taiteilijaelämäkerta, siitä tulisi hyvin lyhyt. Emme nimittäin tiedä hänestä mitään. Kutsun häntä tässä Köyliön runoniekaksi tarinan tapahtumapaikan mukaan. Tuntemattomuudestaan huolimatta, tai ehkä juuri sen ansiosta, Köyliön runoniekka sopii mainiosti kansanrunouden taitajista kertovan sarjan aloittajaksi. Emme nimittäin tunne minkään runoaiheen alkuperäistä sepittäjää. Kansanrunous on suusta suuhun ja sukupolvelta toiselle muistinvaraisesti välittynyttä runoutta, joka muuntuu jatkuvasti. Laulajat unohtavat vähemmän tärkeinä pitämiään osia, sepittävät uusia juonentilkkeitä tai koristesäkeitä, ja usein myös yhdistelevät useammasta vanhasta runosta uusia kokonaisuuksia. Näin runoperinne on elävä ja alati muuttuva kokonaisuus. Köyliön runoniekka toimii myös hyvänä vastaesimerkkinä parille virheelliselle stereotypialle. Kalevalainen runous yhdistetään nykyään usein Karjalaan ja erityisesti Vienan Karjalaan, koska sieltä kerättiin tärkeimmät Kalevalaan päätyneet eeppiset runot. Näin kävi siksi, että innokkaimman runojen keruun aikaan 1800-luvulla iso osa suullisesta perinteestä oli jo unohtunut läntisessä Suomessa yhteiskunnan modernisoitumisen myötä. Mutta keskiajalla Köyliön runoniekan elinaikana kalevalamitta oli koko itämerensuomalaisen kulttuuripiirin yhteinen runokieli. Piispa Henrikin surmavirttä laulettiin ainakin Varsinais-Suomessa, Satakunnassa, Hämeessä ja Etelä- Pohjanmaalla. Näiltä alueilta on säilynyt myös runsaasti kevyempää kansanrunoutta, esimerkiksi lastenloruja, ja eeppisestä runoudesta on jäänyt sinne jälkiä paikannimiin. Kalevalainen runous ei siis ole mikään karjalaisten juttu, vaan kaikkien itämerensuomalaisten yhteistä perintöä. Muinaisrunoudelle on ollut Näillä tienoin Piispa Henrik kohtasi Lallin lähes tuhat vuotta sitten. Suomen kirjoitettu historia alkoi köyliöläisen Lallin legendasta. Kuva: Reijo Siltala pakanallinen leima, koska Elias Lönnrot siivosi Kalevalasta pois kristilliset vaikutteet. Tässä leimassa on totta toinen puoli, sillä kalevalamitta oli myös etnisen uskontomme loitsujen ja riittien kieli. Mutta Köyliön runoniekka oli kristitty; se käy selvästi ilmi surmavirren sisällöstä. Hän saattoi hyvinkin olla jopa katolinen pappi, joka halusi kertoa hiippakuntansa suojeluspyhimyksen tarinan seurakunnalleen tutulla ja mieleen tarttuvalla kielimuodolla. Perinteisestä runomitasta tulikin keskiajalla Suomen rahvaalle tärkeä kristillisen hartauden ilmaisutapa: yksi kansanrunoutemme yleisimmistä hahmoista on Neitsyt Maaria emonen, Pyhä Äiti armollinen. Piispa Henrikin surmavirttä pidetään varhaisemman vieraskielisen legendan suomalaisena sovituksena. Se ei siis ole ihan puhdas kansanruno, ja Köyliön runoniekka oli ilmeisestikin oppinut mies. Tämä on hieno esimerkki siitä, että olisi väärin luokitella kalevalamitta vain tuohivirsujen impivaaraan kuuluvaksi muinaismuistoksi. Se on palvellut suomalaisia läpi vuosituhanten mitä moninaisimmissa tehtävissä, myös valistuksen ja mainonnan välineenä silloin, kun maahamme rakennettiin länsimaisia yhteiskunnallisia instituutioita: Kuhunka luuni lenteleepi, suoneni sirotteleepi, ne sinä verkahan vetele, sinilankoihin sitele. Sido kaikki kaunihisti aseta orin rekehen. Kuhunka ori tauonnevi, siitä härkä pantakohon; kuhunka härkä tauonnevi, siihen kirkko tehtäköhön, kappeli rakennettakohon. Tiera Laitinen Kirjoittaja on avaruustutkija ja kalevalaisen runouden harrastaja. Runo-otteet: Suomen Kansan Vanhat Runot (SKVR) VIII 990 B, kirjoittajan nykyaikaistama kirjoitusasu.

4 KIELIVAPAUS ETENEE YHDESSÄ TEKEMÄLLÄ Kansalaisaloite ruotsin saamiseksi vapaaehtoiseksi oppiaineeksi on jo osoittautunut suureksi menestykseksi. Kielivapauden ote parani. Aloite teki enemmän kuin odotettiin. Ruotsin vapaaehtoisuuden hyödyt saatiin reippaan ja avoimen keskustelun kohteeksi eduskunnassa. Asia nousi entistä paremmin myös julkisuuteen, tätä kysymystä koskevasta sananvapauden sietämättömästä ja jatkuvasta rajoittamisesta huolimatta (YLE, HS, Bonniers, Alma Media). Aloite sai eduskunnan hyväksymään Pauli Kiurun (kok.) ponnen, jolla eduskunta kehottaa valtioneuvostoa selvittämään lainsäädännölliset edellytykset alueellisiin kokeiluihin kielivalikoiman laajentamiseksi ilman velvoittavaa toisen kansalliskielen opiskelua. Ponnen vaikutus heijastui Sipilän hallituksen ohjelmaan, jossa todetaan: Lisätään ja monipuolistetaan kieltenopiskelua. Käynnistetään alueellinen kokeilu siitä, että aloitetaan vieraan kielen opiskelu jo ensimmäisellä luokalla ja mahdollistetaan alueellinen kokeilu kielivalikoiman laajentamisesta eduskunnan hyväksymän ponnen mukaisesti. Alueellisten kokeilujen avulla on mahdollista lisätä myös vaikkapa saksan tai ranskan opiskelua, toisin kuin valtamedia yrittää uskotella. Kokeilut eivät siis tarkoita vain oppilaan mahdollisuutta vaihtaa ruotsi venäjään. Vapaaehtoisten uupumaton työ tuotti tulosta, josta on hyvä jatkaa. Kaivattu usko suomenkielisten yhteistyöhön kielipolitiikassa kasvoi. Mitä nyt on tehtävä joustavamman ja vapaamman kielten opiskelun puolesta? Kansalaisaloitteen puolesta järjestetty mielenosoitus eduskuntatalon edessä Ilmari Rostila. Lyhyen tähtäimen tehtävät Ensiksi, Sipilän hallituksen työtä tukien tulee seurata tiiviisti opetusja kulttuuriministeriön selvitystyötä koskien em. Kiurun pontta. Suomenkielisten edut ja tarpeet tulee ottaa huomioon, eikä selvitystyössä saa viivytellä. Tähtäimessä tulee olla kieltenopetuksen monipuolistaminen. Eduskunta hyväksyi kansalaisaloitteen käsittelyn yhteydessä myös ponnen, joka vaatii valtioneuvostoa tekemään kielten opiskelua ja tulevia kielitaitohaasteita koskevan kokonaisselvityksen, ottaen huomioon yhteiskunnan ja elinkeinoelämän laajentuva ja monipuolistuva vieraiden kielten osaamisen tarve. Väestön ja yhteiskunnan tarpeita on selvitettävä totuudenmukaisesti, kuten perustuslakikin edellyttää. Olisi myös vaadittava pakollisen ruotsin aiheuttamien kustannusten arviointia. Vetoaminen ruotsin asemaan kansalliskielenä ei saa estää rehellistä tutkimustyötä ja selvittämistä. Tässä yhteydet ja vuoropuhelu opettajien, koululaisten, opiskelijoiden ja vanhempien kanssa on tärkeää. Toiseksi, Sipilän hallituksen työtä tulee tukea myös edistämällä alueellisten kokeilujen käynnistämistä. On edistettävä kuntien kiinnostusta ja aloitteellisuutta hankkeisiin. Kuntavaltuutettujen tulee vaatia ja edistää saksaa, ranskaa tai vaikkapa mandariinin kiinaa koskevia hankkeita. Itä-Suomen esitykset kokeiluista tulee uudistaa ja niitä tulee laajentaa. Tulee myös nähdä kokeiluihin liittyvät ongelmakohdat ja etsiä niihin ratkaisuja. Pulmat koskevat ennen kaikkea kokeiluihin osallistuvien jatko-opintoja, mutta myös asuinpaikkaa vaihtavia perheitä, sekä mahdollisuutta hankkia haluttaessa myöhemmin ruotsin taidot. Mahdollisuus jatko-opintoihin voidaan varmistaa muuttamalla yliopistojen tutkintoasetusta, sekä tekemällä tarpeellisia muutoksia ammattikorkeakoulujen ja ammattikoulujen kielten opetukseen. Olisi hienoa jos ammattikoululainen voisi vaihtaa ruotsin opinnot halutessaan englannin lisäopintoihin. Oman laajan kysymyksensä muodostaa yliopistojen itsenäisyyttä tukeva yliopistoyksiköiden tarkoituksenmukainen profiloituminen kieliopinnoissa. Yliopistoja tulee rohkaista tähän. Kolmanneksi, tulisi paikallisesti huolehtia siitä, että missään Suomen valtakunnan alueella ei enää tehdä huononnuksia suomenkielisten kielioloihin. Suomenkielisiltä oppilailta ei missään saa riistää mahdollisuutta opiskella englantia ensimmäisenä vieraana kielenä (vrt. Sipoo ja Raasepori). Kuntaliitoksissa kaksikielisen kunnan liittäminen toiseen kuntaan ei saa johtaa uuden kunnan muodostumiseen kaksikieliseksi. Kielilakia on tältä osin muutettava. Keskipitkän tähtäimen tehtävät Tulee edelleen vahvistaa suomenkielisten kansalaisliikettä ja järjestäytymistä. Vapaa kielivalinta ry on alkanut koota vaalipiirikohtaisia toimintaryhmiä, joiden tehtävänä on alueellisten kokeilujen edistäminen, vaikuttaminen alueelliseen ja paikalliseen julkisuuteen, sekä valmistautuminen uuden aloitteen tekemiseen. Uusi kansalaisaloite olisi tarkoitettu edistämään suomenkielisten yhteistoimintaa ja estämään asian hautaamisen kokeilujen käynnistämisen ja tulosten odotteluun. Suomenkielisten näkökulma kielipolitiikkaan tulee pitää esillä median radiohiljaisuudesta huolimatta. Ehdoksi uuden aloitteen tekemiselle Vapaa kielivalinta asettaa kuitenkin noin sadan vapaaehtoisen sitoutumisen keräämään kannattajia aloitteelle. Ilmoittautumisia vapaaehtoiseksi otetaan vastaan. Nimien keruu voisi alkaa aikaisintaan keväällä 2016. Pitkän tähtäimen tavoite Tavoitteena tulee olla pitkällä tähtäimellä, että julkinen valta huolehtii perustuslain mukaisesti suomenkielisen väestön ja ruotsinkielisen väestön sivistyksellisistä ja yhteiskunnallisista tarpeista ja ryhtyy toimiin, joilla nykyistä paremmin ja pysyvämmällä tavalla otetaan huomioon suomenkielisten tarpeet. Tämä tarkoittaa sananvapautta eli tasapuolista, myös suomenkielisten näkökulman sallivaa tiedonvälitystä, ja suomenkielisten tarpeista lähtevää tutkimus- ja selvitystoimintaa ja edunvalvontaa. Suomalaisuuden Liitto pitää esillä suomenkielisten näkökulmaa yhteiskunnassa ja kielipolitiikassa. Valtion tulisi antaa Suomalaisuuden Liitolle kyseistä tehtävää vastaava yhteiskunnallinen asema ja tuki. Taloustutkimuksen tekemän kyselyn mukaan 63 prosenttia suomalaisista haluaisi, että ruotsin kieli olisi vapaavalintainen kouluaine. 29 prosenttia vastaajista pitäisi ruotsin pakollisena oppiaineena. Kuva: Yle Uutisgrafiikka Nykyisin Suomalaisuuden Liiton hallituksen jäsenenä toimiva Anne Soinila kampanjoimassa kansalaisaloitteen puolesta Tampereen Laukontorilla. Aamulehti 24.8.2013 Ilmari Rostila Kirjoittaja on yhteiskuntatieteen tohtori, professori ja Vapaa Kielivalinta ry:n puheenjohtaja

Meänkieli oma kieli Henkilökohtasia muistelmia matkasta 5 Näin se alko Siittä oon nyt rapeat kolmekymmentä vuotta aikaa ko meänkielestä alethiin puhhuun. Silloin ei vielä ollu meänkieltä. Silloin puhuthiin tornionlaakson suomesta ja meän kielestä (kirjotettu erihleen). 27. helmikuuta 1988 met proklameerasimma kielen omaksi kieleksi Pajalan kirkossa ja aloima kirjothaan meänkieli. Ulkona meilä oli tulitus, fyyrvärkkeri, ko meän kielen puustaavit paloit ja nousit taihvaale. Siihen saakka met olima keskustelheet kielestä jos se oli murre eli kieli. Mie olen alusta alkaen ollu aktiivisesti myötä. Ensimäinen föreninki, onka tarkotus oli suojela ja kehittää meän kieltä ja kulttuuria, perustethiin Uppsalassa 1967, Väktargatan 36 A, jossa mie asuin perheen kans. Föreninkin nimi oli Föreningen för Tornedalens framtid (FFTF). Met tehimä kirjotuksen ja stensileerasimma niinku siihen aikhaan pruukathiin. Prii haisi vaatheista ja päähänki taisi mennä. Sitte met lähätimmä niitä pitkin Meänmaata. Met emmä saahneet vastauksia paljon ollenkhaan. Föreninki kuoli poijes. Mutta seki kuuluu meänkielen histoorihaan. Mie jatkoin oman kielen ja kulttuurin pohintaa. 1973 mie julkasin runon, jota oon käänetty monele kielele. Jag är född utan språk (Mie olen kielettömännä syntyny). Meänkielelä ei siihen aikhaan ollu paljon kirjotettu. Klassikot olit, Kamaripirtiltä ja Juntin talo. Petrus Raattamaa kirjotti lauluja ja runoja kielelä, joka ei ollu suomea. Joka halvaa, saattaa tutustua Petruksheen lukemalla Pohjanen-Johansson, Den Tornedalsfinska litteraturen II. Lyykeri Ensimäinen meänkielinen romaani oli Lyykeri, jota mie aloin kirjothaan syksylä 1984 ko mie olin Haaparannala koulunjohtajien päivilä. Mie olin yhen tärmiinan styytierektorinna Ylikahnuula ja jou uin konferenshiin, jossa mie en triivastunnu ollenkhaan. Minun vieressä istu rektori nimeltä Assar. Niin mie aloin seku kirjothaan meänkieltä sillä aikaa ko Bengt Pohjanen: Kuva: Marianne Berglund joku puhu joutavia pöntössä. Miehleen tuli vain tämmönen lause: - Viskaa, Assari, porole kyllä sie kerkiät, mamma huusi kuistilta. Mie piin mennä kouhluun. Näin alkaa ensimäinen meänkielinen romaani. Se julkasthiin 1985, kevväilä. Teevee kävi jututtamassa. Kostannus ja raatiu Tärkeä histoorialinen tapahtuma oli kans se, ette mie perustin Kaamos-förlaakin, joka toimii vieläki. Samana vuona alko nykysen Meän raatiun meänkielen pohinta ja kursi. Mie luin kappalheen Lyykeristä ja toimittaja Arton Pekka teki mulle kysymyksi, joihin mie freistasin vastata. Niin alko Sana-arkku, joka oon suuri meänkielen aare Pajalassa. Mulla oon kotona kirjotettuja ohjelmia kaks pärmää täynä. Pärttili ja mie veimä sitä pitkhään. Sana-arkun materiaalia oon käytetty sanakirjojen tekemisessä ja muussa. Meänkieltä mailmale Meänkieli otti silloin ensimäisiä askelheita mailmale. Pärttilin kautta yks Puolan prufessori (tohturismies), joka asu Lublinin kaupunkissa, otti yhtheyen minhuun. Se julkasi mahottoman ison kirjan monela kielelä ja siihen se otti multa runon, jonka olin kirjottannu meänkielelä. Runon nimi olis Jänes. Meänmaan jänes lähti mailmale ja kohta sitä luethiin Piedmontiassa ja Islannissa. Niihin aikhoin mie sain kontaktit Unkarhiin. Béla Jávorsky kävi puhuttelemassa minua ja kirjotti Unkarissa meänkielen asemasta. Mie kuljin Suomessa paljon ja piin esityksiä meänkielelä. Ihmiset tykkäsit kovasti ja mie havattin, ette sillä oon sieläki markkinaa. 1984 mie olin julkassu Kasaland-romaanin, jossa mie sekotin suomen, meänkielen ja ruottin. Sillä mie pääsin brittiläisruottalaisheen seminaahriin, jonka Vitterhetsakademi hommasi Stockholhmiin. Mie puhuin meänkielestä enklanniksi nimelä New writing in a multicultural society. Sielä oli kirjailioita koko mailmasta ja meile kaikile oli yhtheistä se, ette met kirjotimma muula kielelä ko syntymäkielelä. Mie kohtasin Salman Rushdien ja monta muuta. Mie nukuin hotelissa ja yölä näin unta, ette Palme soitti mulle ja kysy meänkielelä, ette mitäs tet sielä oikein värkkäättä sen meänkielen kans? Mie unissa selitin sille ja sitte mie lauloin: Nyt aurinko nousee meile, yli mailman neekereile. Ko mie aamula heräsin, mie kirjotin laulun paperille ja annoin sen sitte Torvald Pääjärvele, joka sävelsi sanat ja oon sitä laulanu kolmatta kymmentä vuotta. Kiertue 1985 ja meänkielen herräys Vuosi 1985 oli sangen tärkeä meänkielen kehityksele. Henning Johansson, tohturismies ja petakokiikan prufessori, Sopperosta kotosin, hommasi Uumajan yliopistole rahhaa Hollannista ja niilä rahoila se perusti projektin nimeltä Mångkulturen en rikedom att förvalta (Monikulttuurin rikhaus). Met kuljima läpi koko Meänmaan, aloima Niikkalasta ja menimä Kiruhnaan asti. Päiväsaikana met olima kouluissa ja porisimma lasten kans ja iltasin met kohtasimma lasten vanheemat. Meänkielen herräys alko tämmösillä töilä. 1986 mie sain kunnian ensi kertaa olla sommarpraattari Ruottin raatiussa. Mie en tiä oliko kukhaan Meänmaasta vielä päässy siihen. Mutta mie sain tämän ohjelman kautta kans puhua Meänmaasta ja meänkielestä. Ihmiset muistava vielä tänäki päivänä mitä mie porisin. Musikki, jonka valittin oli paljon suomalaista, mutta rockia kans. Pajalan Folkets Husi tuli valhmiiksi 1986. Minut tahothiin sinne puhhuun ja mie lähin. Puhe loppu siihen, ette mie onnittelin Pajalaa uuesta Folkets Husistä mutta sanoin samala, ette heilä oon fiinit huohneet ja paikat, mutta meänkielelä ei ole ees kellaria, jossa saattas pittää kokkouksia ja mihin saattas perustaa oman akatemiin. Mie innostuin niin, ette ehotin kolehtin köyhäle meänkielele ja niin mie olin perustannu Meän Akatemiin. Kuutot ensimäinen osotelma meänkielelä Niihin aikhoin emt aloima keskustelheen meänkielisen osotelman kirjottamisesta ko semmosta ei vielä ollu. Mie kirjotin meänkielisen osotelman, jolle mie panin nimeksi Kuutot ja mie omistin sen Pajalan kunnan neäljänsaanvuotias juhlan kunniaksi. Osotelman ensi sivula seisoo: Se puhu krouia murretta se Goetheki. Dante kirjotti Divina Commedian omala murtheela, ja ko siltä kysythiin miksi, se vastasi, ette hään halusi kunnioittaa syntymäkotipaikkaa, jos sen oon maholistaa. Ensi-ilta oli 3. lokakuuta 1987. Mie olin Junosuanon mettissä kertausharjotuksissa ko oli premiääri Pajalan uuessa Folkets Husissa. Met pataljoonan ofseerit tilasimma juhlavaatheet, tähet ja kultaremmit, valketa hanskat ja fiinit lippalakit. Mie olisin vielä halunu, ette meän suojaplytuni olis syltrany pyssyjä portila, mutta met elimä 1987 vielä sitä pörröä aikaa ko tämmösiä juhlia ei saanu pittää. Folkets Husi oli täpötäynä. Kuutot-osotelmaä näytethiin 14 kertaa Pajalassa. Sitte se lähti tyrneeraahmaan, kävi Stockholmit ja Ruijat. Näin valethiin pohja Tornionlaakson Teatterille. Rahhaa jäi ja niilä ostethiin tavaraa tulevaisuutta varten. Teatterin puolela mie olen kans tehny ensimäisen uupperan, jonka premiääri oli Haaparannala 1994. Sen nimi oli Poikkinaitu. Bonner-biennalile 1990-luvun alussa meänkielen työ vahvistu monela laila. Oulun kaupunkin teatteri esitti 1991 Jerusalemin tanssit osotelman, jonka pohjana oli minun Korpelatrilokii. Osotelmaä kävi kattomassa kohta 100 000 ihmistä ja niin Meänmaa, kieli ja kulttuurin yks puoli, hengelinen hurmos, tulit tiethoon koko Suomessa ja mailmala ko esitys 1992 meni Bonner Biennalile Saksanmaale. 1993 Norrbottenin teatteri esitti minun kirjottaman Dagning röd osotelman, joka oli komea ja siisti. Se oli aika villiä hoitoa. Premiääri-iltana tuli pommipölätys. Kaikin hääyit jättää teatterin sillä aikaa ko koirat nuuskit ja hait pommia. Tämmöset hoijot tuleva niiltä, jokka pitävä väkivaltaa keinona alistaa ihmisiä, jokka ei ole heän mieltä.

6 Bengt Pohjanen saapi kuninkhaan mitalin meänkielen työstä, 2010. SÄPO (Ruotsin turvallisuuspoliisi, toim. huom.) vahtasi minun kotia ja perettä. Lapset makasit laattialla ja tärisit pölöstä. Tämmösestä taistelua se oon ollu. Meänkielisennä minuriteettinä mieki olen ollu luvattu saalis. Ummikkona en olis tarvinu näitä kokea ja keskiluokan äpärännä olisin saanu raatiu- ja TV-töitä. Uhkauksista huolimatta mie pääsin taasen, toista kertaa Bonner Biennalile, tällä kertaa Dagning rödin kans. Vuosi oli 1994. Mie sain sielä puhua Meänmaan teatterista, meän kielestä ja kulttuurista. Met jäimä sinne vaimon kans kaheksi kuukaueksi. Mie käänsin sielä evankeeljumia meänkielele. Net tulit kirjana vuona 2000. Bonnissa meät tarjothiin Raatitalhoon, jossa oon mailmankuulusa Das goldenes Buch (Kultanen kirja). Kuttuviehraat sait kultapännälä kirjottaa oman auttokraafin siihen kirhjaan. Kyllä mie olin ylpeä ko mie sinne priimustin oman nimen kullala. Joskus näihiin aikhoin perustethiin Kieliraati, joka toimii yhä. Meänmaa- seura hoitaa sitä nyt hyvin. Filmiä Mie tehin 2003 ensimäisen meänkielisen filmin, Fylla moppe, joka oon menestynny hyvin mailmala. Sitä oon näytetty monela festivaalila. Ensi-illassa mulle tulthiin taasen pääle. Agricola käänsi Raamattua suomenkielele ja niin kirjakieli sai pohjaa. Näin oon tapahtunnu slaavien maassa ja muuala käsin mailmaa. Mie aattelin silloin, ette se passais meile kans kääntää Raamattua ko Meänmaa oon uskon ja filosofiin maa. Mie käänsin neljä evankeeljumia meänkielele. Laestadiuksen 100-vuotis juhlapäivänä, 10 tammikuuta 2000, mie luovutin valhmiin käänöksen pispa Backlundile Pajalan kirkossa. Sielä esitethiin kans minun kirjottama juhlahymni Meänmaan suurele hengenmiehele. Nyt mie olen myötä ryhmässä, joka kääntää virsiä meänkielele. Suuret uupperat Sitte alko taasen suuri meänkielinen myötäle ja suuriin menestys. Mie olin Pellossa puhumassa Tornionlaakson neuvoston kokkouksessa ja haastoin Suomen Pellon ja Ruottin Mataringin kunnat Joppausuupperhaan. Pello otti varsin haastheen vasthaan ja Matarinki vastahakosesti, mutta kuitenki. Siihen haethiin EY-rahotus ja saathiin. Rima panthiin korkealle: Pellon jäähalli täytethään laulula, tarinalla ja väkijoukoila. Seuraavanna vuona uuppera siirethiin Matarinkhiin. Sielä kans jäähalli oli joka ilta täynä. Suuriin haaste oon ollu Haaparannan Sotaooppera, 2009, Suomen soan merkkivuona. Vielä kerran met täytimä kattomot. Kaj Chydenius oon tehny musikin kaikhiin minun uupperhoin. Matka oon ollu pitkä, joskus vaivaloinen, mutta antosa. Meänkieli oon eistyny ja saanu viralisen aseman. Työntekiöitä oon ollu monia. Net, jokka alusta oon olheet myötä, oon kaikin vielä minun ystäviä. Matka alko Haaparannanlehen palstala kolmekymmentä vuotta aikaa. Se johti tammikuussa 2010 kuninkhaan linhaan, jossa meän kuninkas Kaarlo XVI Kusto ja trotninki Silvia annoit mulle 8.luokan mitalin kannettavaksi korkeasinisessä nauhassa vasemalla puolen. Mitalin mie sain kolmen kielen käyttämisestä kirjailiana. Ilman tätä matkaa mulla ei olis synnyinkieleni kirjakieltä. Kielikylpy oon alkanu. Se oon minun viimisiin hoksinki. Minun aatos oon se, ette isovanheemat opettavva lastenlapsile meänkieltä. Mie freistaan saa a koulut fölhjyyn. Meänkieli oon muuttunu juhlavaunuksi. Ennen ei ollu monta reisaaja. Nyt oon jopa tappelu etupenkistä. Oma fl aku Vuona 2007 Meänmaa-förenininki alko viethään Meänmaan päivää ja nosthaan oman flakun(lipun) tankhon. 2012 mie kirjotin Ruottin Akatemiihin ja tahoin julkista tunnustusta sieltä siihen, ette 15. heinäkuta oon Meän päivä. Vuesta 2015 tämä oon nyt Ruottin kalenterissa ja Meänmaan flaku nostethaan tankhoon koko maassa. 2. Meänkieli: priimustetun, lauletun, mainomisen, mannaamisen jopa liikutuksissa tansitun muistelemisen työkampe Jag kan ju inte skriva om Helsingfors eller Ryssland på meänkieli (Enhään mie saata kirjottaa Helsinkistä enkä Ryssänmaasta meänkielelä), sannoo pohjossuomalainen kirjailia avisihaastattelussa 23. lokakuuta 2013). Jos kirjailia tarkottaa, ettei hään itte saata sitä tehä niin kielen vailinki oon hänessä ittessä, mutta jos se tarkottaa, ette meänkielelä ei saata kirjottaa Helsinkistä eikä Ryssänmaasta niin vailinki oon hänen mielestä kielessä. Ko se siinä samassa kuiten ilmottaa kirjottavan kotiseu usta uutta kirja meänkielelä mie eppäilen, ette hään tarkottaa kielen vailinkia. Kieli piisaa vain jos kirjottaa rajotetusta alueesta, kotinurkista. Ko kirjottaa syntyy tekstiä. Meänkielen sana kirjottaa tarkottaa asiakirjottamista. Meänkielen ikivanhaa luovan kirjottamisen sana oon priimustaa ja priimustaminen tapahtuu priimujen avula (suom riimu, ruott. Runa). Sana teksti tullee latinakielen textus-sanasta, jonka alunperänen merkitys oon väävi, kutonta. Väävi oon ko ytopii: se syntyy väävistoolissa, sen maholisuuet oon rajattomat eikä siittä koskhaan tule valmista, eikä se alistu kenheen allekirjotuksheen. Meänkieli ei niinkhään tunnee teksti-sannaa, väävin se tuntee ja priimustuksen, joka oon pännän jäljen väävi. Vasta ko väävi niin valmis ko se saattaa, se vaphautuu väävistoolista. Ennen väävistoolia se oon ollu väävarin päässä, kielessä ja kropissa. Väävin kattominen vaphauttaa sen väävistä. Lukeminen vaphauttaa priimustuksen paperin, kiven ja e-kirjan linnasta. Alussa ei ollu priimu ja priimustusta. Alussa ei ollu vääviä. Laulu, tarina ja itkuvirsi olit ääntä, tansia ja liikutusta.sanoila luominen, laulaminen oli mahotonta ilman näitä. Kreikkalaisen Pindaroksen seittemänen laulun alussa sanothaan:

7 Valtavan voiman suurenmoiset teot joutuva syvviimän pimmeyen huphuun jos niistä puuttuu laulu. Vain näin met saata pittää peiliä ylhäälä ja näyttää siinä suuria töitä, jos met välkheilä kruunatulla Mnemosynelä palkittemma vaivan laulettujen sanojen virrala. Ilman Homeroksen lauluja met emmä tuntis Odysseuksen tekoja. Laulu oon hymnos ja ésoptron (peili). Laulu kuuluu ja laulu kertaa mitä kerran sattu. Oonkos meänkieli täyesti hyvä kaunokirjalinen ja mysikaalinen työkalu? Mie olen pikkusen muuttanu kysymystä. Meänkieli priimustetun, lauletun, mainomisen, mannaamisen jopa liikutuksissa tansitun muistelemisen työkampe. Sillä mie halvan muistuttaa itteä ja meitä kaikkia, ette met meänkieliset emmä ole käyttänheet sannaa kaunokirjalisuus. Musikki/mysikki oon kans melko harvoin käytetty sana. Mie kuuntelin pellaamista, lauluja, harvemin musikkia/mysikkiä. Koulussa olit mysikkitiimat, jokka olletikki meile poile olit vistoja hoitoja. Sana Lorukirja oon meile tuttu, mutta sillä oli nekatiivinen sointu. Huono kirja oli lorukirja, mutta mithään inteksiä meilä ei tietenkhän ollu. Kotikylästä muistan kunka uskovaiset vaimot luit Barn 312 -kirjaa märsäten. Se ei ollu lorukirja, mutta ei se ollu kaunokirjalisuuttakhaan, se oli likelä meänkielen ja monen muun uukrilaisen kielen sannaa, joka vastaa kaunokirjalisuus-sannaa : muisteleminen. Minun uusimassa meänkielisessä teoksessa Faravid maa, mie käytän sannaa Girija, joka tarkottaa pitkää muistia, joka oon suulinen mutta hakkee näkyvyyttä, halvaa syntyä näkviksi sanoiksi. Joku kirjassani tietää, ette Faarau oon kieltäny näkyvät sanat ko net oon mykkiä eikä nitten kans saata praatia, net ei vastaa kritiikhiin eikä net muuta mieltä jos net oon väärässä. Net oon ko hauta, ei vastaa, ei puhu. Sitä paitti näkyvä sana uhkaa girijaa, pitkää muistia, muistelimista, suulista perinettä. Oonkos meänkieli täyesti hyvä kaunokirjalinen ja mysikaalinen työkalu? Jos met sillä tarkottamma näkyvien sanojen työkalua vastaus oon piiain, ette met olema sitä justhiinsa hiomassa hyväksi työkaluksi tässäki ko mie silmieni kautta tuon teän korhviin näkyviä sanoja suuni kautta. Lauluksi se kelpaa yksinkertsesta syystä: se oon ittesthään laulava. Ko Flaku tangossa Meänmaan päivänä, joka nyt oon Ruottin Akatemiin kalenterissa. mie puhun ruotta niin mie useasti saan kuula, ette du talar som sjungande (sie puhut ko laulaen). Taustala oon tieten tämä laulava meänkieli. Mie puhun minun tyttärentytärelle vain meänkieltä. Se oon kolme vuotta eikä se aina jaksa kuunela Vilma lähtee taakiksheen -kirjaa, mutta yhtenä päivänä mie otin jitarrin ja lauloin sille tekstin. Se kuunteli ja halusi kuula uuesthaan. Se halvaa useasti nukkua murfaarin tykönä ko se tietää, ette murfaari laulaa sille meänkielelä ja suomeksi. Taitaa olla ainua kläppi koko mailmassa joka nukkuu Taistoihin tiemme kun toi -lauhluun. Mutta oonkos meänkieli täyesti hyvä kaunokirjalinen työkampe? Jos met vastaama kysymyksheen omista lähtökohista niin vastaus oon ehottomasti: oon. Mutta silloin met hääymä käyttää meän ommaa sannaa tuole kaunokirjalinen, se sana oon muisteleminen, joka vastaa suulista kaunokirjalisuuttaa, pitkää muistia: yhen ihmisen muistelemista, kansakunnan, heimon muistelemista, Jobmelin (=taivas) pitkää muistia, niin meänkieli oon mailman rikhaimpia kaunokirjalisia kieliä. Johan Thurin teos ei ole jermaaninen kaunokirja, se oon Muihtalus samid birra ja se muistelee lappalaisten oloista, työstä, se muistelee satuja, ibmelin ilmotuksia ja omia kokemuksia ja kunka hään reisasi Frank Butlerin kans monet maat aina Petsamon luostarhiin. Se muistelee pakkastalvia ja lissää ko passaa mitä oon sattunu kuuhleen. Lapinkielessä oon toinenki sana: máinas (satu, tarina) ja värpi máinastit (kertoa satu, tarina). Eestinkielessä oon meenuda (muistaa). Meänkielessä oon värpi, jota Lönnrothikhaan ei tunne: mainoa. Se tietää sitä, ette se oon ikivanhaa sana, vanheempi ko suomenkieli, säilyny täälä. Mainoa-sanala oon kaks merkitystä meänkielessä: ihmetellä ja puhua ihmetellen. Jos joku oli kokenu jotaki aivan eriskummalista se saatto mainoa. Kalina-Manta se kerran maino ko hään lähti lypshään lehmiä hään havettee, ett enet oon jo lypsetty, nähkääs, maahiaiset käyhneet. Kolmas sana oon manata. Se oon likempännä runoa, laulua, aforismiä, verentyphäysloihtua. Värpi lohitua oon kans sana, joka kuulu tähhään. Meilä oon aivan samanlainen muistelemisen työkalu. Pöksy- Eevertti se muisteli tässä yhtä talvea ko oli niin pakkanen, ette sahakrenkku nosteli jalkoja ja hään itte seiso keskelä housuja. Tämä ei ole kaunokirjalisuuttaa, se ei ole lorukirjalisuutta, se oon muistelemista. Loruja lapethaan, kummia sattumia mainothaan, tapahtumia muistelhaan. Sahakrenkut ei nostele jalkoja, muuala ko muistelemisissa, fiksuunissa. Mie olin joku aika sitte kotikylässä kokkouksessa ja älästähuoli aloin maihnoon Kassan Salkkoa, Pohjoskalotin suuriinta poikkipuolista. Se siirty Kassasta Pessalompolhoon, lensi sinne. Ko mie sen mainoin, yks Kassan miehistä tuohtu, kirosi ja mesusi, ettei saatana ihminen lennä, sillä oon häätyny olla helikopteri. Toinen sano, ette poikarukka, jos helikopteria olis siihen aikhaan ollu Salkko olis ottanu sen kainalon alle. Meilä ei ole sannaa kaunokirjalisuus, mutta meän muisteleminen oon sammaa ko Platonin anamnisis, muisteleminen pitkästä muistista. Met muistelemma hilheitä suuresta tarinasta, jolla oon oma skia, varjo (tapahtuma joskus) ja tämä varjo muuttuu eikoniksi, kuvaksi nykyhetkessä ko joku muistelee (monet näkevä minun muistelemiset kuvina) ja nämät kuvat muutuva alíthiaksi, toeksi tulevaisuuessa. Net sanova mistä tulema, missä olema, mihinkä menemä. Jos meän kaunokirjalisuus saapi olla muistelemista: varjoa-kuvvaa ja tottuutta, kyllä meilä oon terävät työkampheet. Met emmä koskhaan keksi. Mie en koskhaan kerro mithään jolla ei ole varjoa, joka ei muutu kuvaksi ja toeksi. Muistelemisheen meänkieli kelpaa. Mie en saata lukea keksittyjä tekkaria. Niistä puuttuu varjo, ja siksi kuva ja siksi kaikki. Muisteleminen oon kans laulun muo ossa. Tämä muistojuttu oon Lapista, tuosta nuoresta Korpelan papista Nyt alan minä laulamhan, tuosta Aareavaaran murhasta Jo nyt Marja maata paljastaapi, tulvan tuopi tunturista Muisteleminen oon kans sitä mitä sanothaan proosaksi. Jos halvaa muistela muista maista, oonkos se täyesti kaunokirjalinen työkalu? Kultin Otto se tässä äsken muisteli ko hään oli tullia pakossa Nev Portissa mainerihommissa, se oli ollu forttojulai vielä, ja Otto oli ollu niin kotamikkona, ettei kotnan penniä ja loijerin avula päässy serihvin putkasta poijes. Se muisteli kuuhleen kunka Laestadiuksen Soppa oli neuvottannu sattalaisia ja kuivakangaslaisia suojelheen sen houmstettiä ko intiaanit olit hyökänheet. Pantzon Ville se kans muisteli ko hään oli ollu rakentamassa Joolettia ja se hajosi ja hään putisi sieltä maahan ja lähti kotia. Ja käväsi Brasiliassa. Ja mikäs se oli se Saksan matka, joka ilmasi lapsen päästämistä. Se oon siltä aijalta ko täräntöläisiä oli 30-vuotissoassa Saksan maala ja niitten vaimoja käytethiin sielä. Met olema elähneet aina keskelä mailman tapahtumia. Sanova, ette Jumalan sölän taka elähneet, mutta mistäs ummikkoraukat tietävä mihinkä käsin Jumala seisoo? Rajan filsofii oon nyt muotissa Euroopassa. Yks eteviimistä oli Eugenia Dias - otti ja kuoli äskettäin - se sano, ette mailma oon luotu rajala. No, sitä se mieki, tuossa Toivolan saarela seki sattu. Mailman luominen. Meänkieli oon täysi kaunokirjalinen työkampe, jos kaunokirjalisuuela tarkotethaan muistelmista, laulettua ja lausutta, kerrottua ja saarnattua. Mie olen kääntäny Platonia meänkielelä, Raamattua ja Strindbergiä Ei ole mithään hankaluuksia. Ensimäinen meänkielinen romaani tuli 1985, Lyykeri, ja ensimäinen meänkielelä kirjotettu osotelma, Kuutot, 1987. Mie olen kirjottannu uupperaa, tehny filmiä, lauluja ja romaania. Tietenki työkampe oon joskus tuntunu tyläsältä enkä ole tieny käytän ko sanan kirvestä vain hukinporraa, morraa vain naskalia. Kirjakieli syntyy pikkuhiljaa. Sanan häätyy siittää, se hääty olla raskhaana ja syntyä tuskan kautta ko synnyttäjä Meänmaa tullee kipeäksi ja hajoaa. Sanoja oon ja niitä koothaan sanakirhjoin, kirhjoin ja girihjaan, pitkhään muisthiin. Yks ummikko ilmotti jossaki hastattelussa, ette meänkieli oon vain köökikieli, jossa ei ole niin paljon sanoja. Niin: missäs se vailinki oon? Meissä ittessä vain kielessä. Ko mie sen kuulin mie laskin omasta sana-arkusta yhtä mittaa seuraavia sanoja, seku vain, sanoja, joissa oli mies -johin: Sieltä tuli lapsia, raahvaita ja täysiä, vaimoihmisiä ja miehenpuolia, norttolappalaisia ja lantalaisia, järviläisiä ja rantalaisia, hevosmiehiä ja ettomiehiä, niitynraivausmiehiä ja heinämiehiä, poromiehiä ja nikkausmiehiä, kotimiehiä ja veisumiehiä, ilonpitomiehiä ja naimamiehiä, sanomitten muistomiehiä ja uutisitten kuljetusmiehiä ja loruitten lappomiehiä, vasikantappomiehiä ja siankollausmiehiä ja lehmänastutusmiehiä ja poijitusmiehiä, jutamiehiä ja outalappalaisia, kengänkurppomiehiä ja härkämiehiä, koiven näskääjiä ja Tilleylampun sytytysmiehiä, piisivalkean joutoväkeä, tinkamiehiä ja palvausmiehiä, vastarannan kulkioita ja taihvaanvinkin kuvvaajia, mallaajia ja tällääjiä, saamamiehiä ja pestimiehiä, velanperiöitä ja onnenonkimiehiä, kirnun tiinutusmiehiä ja tuhkasepän pojanpoikia, rautatieliljan hakkomiehiä ja vesivaltion siltamiehiä, Manalaharjun mustilaismiehiä, ja syömämiehiä, joitten sukuperä oli ko kaartislaisitten risuaijat ja Känsälän rakopinnapoikia, joitten ainua huoli oli vaimoväen etupuoli, ja Pajalan piksipoikia, joita maa parrelheen paino, ja Kursun knapsuja, jokka matheen maksasta tykkäsit ja hirventurpaa pathaan viskoit ja Luppo-Aate, joka pokala pölliä teki ja kirhveelä porria karsi, ja jos aatheen miehet räknää niin Leninin kurmukärpäset jokka muniva taljan alle, ja Hitlerin sääsket, joita räkkää vaikka silmät pannee kiini, ja Hagbergin paarmat, joile ei muuta ko tikku persheesheen ja Ruihaan, ja muut sen aijan syöpäläisummikot, jokka meän vertä saalistit ja sitä kyllä räkkäsi ko perheet olit ko räkän vaivaamia portokkia, kuljit roikassa kylki kylkeä vasten, ja kaikin viskoit kuusenoksia faariskan följyn etheen ja siunailit meitä kaikkia, mutta enniiten Iso-Iiskoa, joka tappo karhuun puukola ja sai siltä siunauksen ennen ko karhuu meni tuonilmashiin. Preaterea censeo ut lingua gentem facit. Bengt Pohjanen Kirjailia

8 Toimiston nurkkaus Suomen virallisen leijonavaakunan muovisia näköiskappaleita myynnissä Suomalaisuuden Liiton toimistolla. Vaakunan hinta 49,90, josta Suomalaisuuden Liiton jäsenet saavat 10% alennuksen. Taulun koko: leveys 350 mm, korkeus 450 mm. Taulu sopii jokaiseen kotiin, virastoon, toimistoon, lahjaksi, palkinnoksi, tuliaiseksi... Vaakunan voi tilata myös postitse ilmoittamalla oman nimensä ja osoitteensa sähköpostitse osoitteeseen suomalaisuudenliitto@kolumbus.fi Postitse tilattavien vaakunoiden hintaan lisätään postituskulut 7,90 /paketti. Toimisto on avoinna torstaisin klo 10 18 ja perjantaisin klo 8 15. Tervetuloa! SUOMALAISUUDEN LIITOSTA KAIKKIEN ITSENÄISTEN VALTIOIDEN PÖYTÄ- JA SALKOLIPUT SEKÄ MAAKUNTAVIIRIT AURORANKATU 7 A 1, 00100 HELSINKI Puhelin: 09-442 824 Sähköposti: suomalaisuudenliitto@kolumbus.fi Kotisivut: www.suomalaisuudenliitto.fi TILAA OMASI! JÄSENHAKEMUS Suomalaisuuden Liiton hallitukselle Haluan liittyä Suomalaisuuden Liiton jäseneksi. Hyväksyn liiton tavoitteet ja toimintaperiaatteet. Laadukasta ja nopeaa painotyöt yli 60 vuoden kokemuksella! Sukunimi: Lähiosoite: Postinumero ja -toimipaikka: Koulutus: Ammatti/Arvo: Etunimi: Syntymävuosi: Puhelin: Sähköposti: Karjalankatu 2 C 7, 00520 HELSINKI 09-86 89 2521, 040-566 2948 Instagram: painopirttioy Suomalaisuuden Liitto ry Tilinumero IBAN FI34 5780 0720 3638 08 Suomalaisuuden Liitossa oli 1302 jäsentä 1.9.2015 Haluan vastaanottaa sähköpostitse Sähkökannel-tiedotetta: (rasti = haluan; tyhjä tai viiva = ei halukas) Olen valmis vapaaehtoiseen talkootyöhön liiton hyväksi: (rasti = halukas; tyhjä tai viiva = ei halukas). Toivomuksia hallitukselle: Paikka ja aika: (tarvittaessa jatka kääntöpuolelle ) Allekirjoitus: Jäsenmaksu on 22 euroa. Työttömältä, samassa taloudessa asuvalta jäseneltä tai alle 26-vuotiaalta 10 euroa. Palautus postitse tai sähköpostilla liiton toimistoon: Suomalaisuuden Liitto ry Aurorankatu 7 A 1, 00100 HELSINKI Puhelin (09) 442 824 suomalaisuudenliitto@kolumbus.fi Mistä sait tiedon Suomalaisuuden Liitosta? Numero 2/2015 Syksy Numero 87 28. vuosikerta Toimitus: Aurorankatu 7 A 1 00100 Helsinki puhelin (09) 442 824 Päätoimittaja: Sampo Terho Vt. päätoimittaja Sakari Linden Toimitussihteeri: Saila Ampuja Julkaisija: Suomalaisuuden Liitto ry ISN 0786-2393 Taitto: TR-Latomo Oy Paino: Sata-Pirkan Painotalo, 2015 Sähköposti: suomalaisuudenliitto@ kolumbus.fi Internet/kotisivut: www.suomalaisuudenliitto.fi Tilaushinnat: 7 /vuosikerta ilmestyy neljä kertaa vuodessa tai kolmesti yhden numeron ollessa kaksoisnumero. Irtonumero 2. Suomalaisuuden Liiton perustivat kaikki suomenkieliset puolueet 12.5.1906 Johannes Linnankosken aloitteesta. Liiton jäsenyys on avoin jokaiselle suomalaiselle, joka hyväksyy liiton tarkoituksen. Lisätietoja numerosta (09) 442 824.