KIRJALLINEN KYSYMYS 216/2001 vp Vammaisen oikeus muuttaa asuinpaikkakuntaa Eduskunnan puhemiehelle Perustuslain mukaan kansalaisella on vapaus liikkua maassa ja valita asuinpaikkansa. Tämä oikeus ei kuitenkaan toteudu vaikeavammaisten kohdalla. Palvelutaloasumista tarvitseva vammainen henkilö ei voi muuttaa asuinpaikkaa, jos hänen kotikuntansa ei anna maksusitoumusta palveluasuntoon. Vaikka palveluasuminen on subjektiivinen oikeus, niin kunnat talousvaikeuksissaan tulkitsevat lakia hyvin eri tavoin. Tällöin perustuslain takaama yhdenvertaisuus jää toteutumatta. Tilannetta voitaisiin parantaa merkittävästi, jos vaikeavammaisten subjektiivisista oikeuksista päättäminen ja kustannusvastuu siirrettäisiin Kansaneläkelaitokselle, joka voisi paremmin taata yhtenäisen käytännön. Edellä olevan perusteella ja eduskunnan työjärjestyksen 27 :ään viitaten esitän kunnioittavasti valtioneuvoston asianomaisen jäsenen vastattavaksi seuraavan kysymyksen: Onko hallitus tietoinen vaikeavammaisten asuinpaikan valintaan liittyvistä perustuslaillisista ongelmista ja aikooko hallitus ryhtyä toimiin päätösvallan ja kustannusvastuun siirtämiseksi kunnilta Kansaneläkelaitokselle vaikeavammaisten palveluasumisen ja muiden subjektiivisten oikeuksien osalta? Helsingissä 28 päivänä helmikuuta 2001 Hannes Manninen /kesk Versio 2.0
Ministerin vastaus Eduskunnan puhemiehelle Eduskunnan työjärjestyksen 27 :ssä mainitussa tarkoituksessa Te, Rouva puhemies, olette toimittanut valtioneuvoston asianomaisen jäsenen vastattavaksi kansanedustaja Hannes Mannisen /kesk näin kuuluvan kirjallisen kysymyksen KK 216/2001 vp: Onko hallitus tietoinen vaikeavammaisten asuinpaikan valintaan liittyvistä perustuslaillisista ongelmista ja aikooko hallitus ryhtyä toimiin päätösvallan ja kustannusvastuun siirtämiseksi kunnilta Kansaneläkelaitokselle vaikeavammaisten palveluasumisen ja muiden subjektiivisten oikeuksien osalta? Vastauksena kysymykseen esitän kunnioittavasti seuraavaa: Suomen perustuslain 9 :n mukaan Suomen kansalaisella ja maassa laillisesti oleskelevalla ulkomaalaisella on vapaus liikkua maassa ja valita asuinpaikkansa. Yksityiskohtaisia säännöksiä asuinpaikan määräytymisestä on kotikuntalaissa (210/1994). Kotikuntalain 2 :n mukaan henkilön kotikunta on se kunta, jossa hän asuu. Lain keskeisin tavoite on määritellä henkilön kotikunta siten, että se vastaa mahdollisimman tarkoin aineellista totuutta eli henkilön tosiasiallista asumista tietyssä Suomen kunnassa. Tällöin kotikuntaan liittyvät oikeusvaikutukset voidaan toteuttaa mahdollisimman oikeudenmukaisesti, virheettömästi ja joustavasti. Kotikunnasta ei tehdä päätöstä, vaan tieto kotikunnasta merkitään ilmoituksen perusteella väestötietojärjestelmään. Kotikuntalain tarkoituksena ei kuitenkaan ole antaa henkilölle oikeutta vapaasti määrätä kotikunnastaan, vaan hänellä tulee olla edellä selvitetty tosiasiallinen yhteys ko. kuntaan. Kotikuntalain 3 :ssä mainitaan tiettyjä poikkeuksia edellä esitettyyn pääsääntöön. Henkilön kotikunta ei muutu mm. siinä tapauksessa, jos hänen asumisensa toisen kunnan alueella johtuu hoidosta tai huollosta sosiaali- ja terveydenhuollon toimintayksikössä. Tällaisia toimintayksikköjä ovat mm. vanhainkodit, hoitokodit sekä vammaishuollon ja kehitysvammahuollon asumispalveluyksiköt. Sosiaalipalvelujen järjestämisvastuu näissä yksiköissä asuvien osalta on sillä kunnalla, joka oli henkilön kotikunta ennen ko. sosiaali- ja terveydenhuollon toimintayksikköön tuloa. Vammaispalvelulain 8 :n mukaan kunnan on järjestettävä vaikeavammaiselle henkilölle muun ohella palveluasuminen, mikäli henkilö vammansa tai sairautensa johdosta välttämättä tarvitsee palvelua suoriutuakseen tavanomaisista elämän toiminnoista. Erityistä velvollisuutta palveluasumisen järjestämiseen ei kunnalla ole, jos henkilö on jatkuvan laitoshoidon tarpeessa. Vaikka palveluasumisen järjestäminen pääsääntöisesti kuuluu erityisen järjestämisvelvollisuuden piiriin, ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että asiakas aina saisi palveluasumisen juuri haluamallaan tavalla. Kunta voi järjestää palveluasumisen myös muulla asiakkaan kannalta katsoen toimivalla tavalla. Mikäli palveluasumista ei ole mahdollista järjestää toimivasti asiakkaan oman kunnan alueella, voi kotikunta hankkia tarvittavat palvelut myös toisen kunnan alueella sijaitsevasta palvelutalosta. Tarkoituksenmukaisen ja molempia osapuolia tyydyttävän ratkaisun löytämiseksi tarvitaan kunnan ja asiakkaan neuvotteluja ja eri vaihtoehtojen arvioimista. 2
Ministerin vastaus KK 216/2001 vp Hannes Manninen /kesk Sosiaalihuoltolain 13 :n mukaan kunnan on järjestettävä asukkailleen sosiaalipalveluja, mukaan lukien vammaispalvelut. Sosiaalihuollon järjestäminen perustuu aina yksilön tarpeeseen. Tarpeen määrittely edellyttää asiakkaan elämäntilanteen kokonaisvaltaista kartoittamista. Kuntien sosiaalityöntekijöillä on sekä ammatilliset että myös tosiasialliset edellytykset selvittää asiakkaan tarpeet. Lisäksi heillä on hyvä paikallisten olojen asiantuntemus. Kansaneläkelaitoksella ei olisi valmiuksia paneutua näin kokonaisvaltaisesti asiakkaan elämäntilanteeseen. Kansaneläkelaitoksella ei myöskään olisi edellytyksiä järjestää palveluja. Kuitenkin esimerkiksi palveluasuminen on asumisen, erilaisten asiakkaan tarvitsemien palvelujen ja taloudellisten tukitoimien yhdistelmä. Sosiaali- ja terveysministeriössä on Vammaistyöryhmä 96:n toteuttamiseen liittyen selvitetty mahdollisuuksia kattaa henkilökohtaisen avustajan aiheuttamia kustannuksia osittain Kansaneläkelaitoksen toimesta. Tässäkin tapauksessa päätösvalta henkilökohtaisen avustajan myöntämisestä säilyisi kunnalla. Järjestelmä tarjoaisi mahdollisuuden tasoittaa niitä suuria kustannuksia, joita henkilökohtaisen avustajan järjestäminen kunnalle aiheuttaa. Muilta osin päätösvallan tai kustannusvastuun siirtämistä vammaispalvelulain mukaisten palvelujen osalta Kansaneläkelaitokselle ei ole suunniteltu. Helsingissä 20 päivänä maaliskuuta 2001 Sosiaali- ja terveysministeri Maija Perho 3
Ministerns svar Till riksdagens talman I det syfte 27 riksdagens arbetsordning anger har Ni, Fru talman, till behöriga medlem av statsrådet översänt följande av riksdagsledamot Hannes Manninen /cent undertecknade skriftliga spörsmål SS 216/2001 rd: Är regeringen medveten om de problem vid valet av boplats för gravt handikappade som hänför sig till grundlagen och ämnar regeringen vidta åtgärder för att överföra beslutanderätten och kostnadsansvaret från kommunerna till Folkpensionsanstalten vad gäller gravt handikappades serviceboende och andra subjektiva rättigheter? Som svar på detta spörsmål får jag vördsamt anföra följande: Enligt 9 Finlands grundlag har Finska medborgare samt utlänningar som lagligen vistas i landet rätt att röra sig fritt inom landet och att där välja bostadsort. Närmare föreskrifter om hur en persons bostadsort skall bestämmas finns i lagen om hemkommun (201/1994). Enligt 2 lagen om hemkommun är en persons hemkommun den kommun där han bor. Lagens mest centrala mål är att som en persons hemkommun definiera den kommun i Finland som personen faktiskt bor i. Då kan de rättsverkningar som hänför sig till hemkommunen förverkligas så rättvist, felfritt och flexibelt som möjligt. När det gäller hemkommun fattas inget beslut, utan uppgiften om hemkommun förs in i befolkningsdatasystemet på basis av anmälan. Avsikten med lagen om hemkommun är dock inte att ge en person rätt att fritt bestämma om sin hemkommun, utan det skall finnas en utredning om en fast anknytning till ifrågavarande kommun. I 3 lagen om hemkommun anges vissa undantag när det gäller nämnda huvudregel. En persons hemkommun ändras bl.a. inte i sådana fall där han bor i en annan kommun på grund av vård eller omsorg vid en verksamhetsenhet inom social- och hälsovården. Sådana verksamhetsenheter är t.ex. åldringshem, vårdhem samt enheter för boendeservice inom handikappvården och vården av utvecklingsstörda. När det gäller personer som bor i dessa enheter vilar skyldigheten att ordna socialservice på den kommun som var personens hemkommun innan han kom till nämnda verksamhetsenhet inom social- och hälsovården. Enligt 8 lagen om service och stöd på grund av handikapp skall kommunen vid sidan om annat ordna serviceboende för en gravt handikappad som på grund av sitt handikapp eller sin sjukdom nödvändigt behöver sådan service för att klara de funktioner som hör till normal livsföring. Kommunen har inte någon särskild skyldighet att ordna serviceboende om den handikappade är i behov av ständig anstaltsvård. Även om ordnandet av serviceboende i regel omfattas av den särskilda skyldigheten att ordna service betyder det inte att klienten alltid får önskat slag av serviceboende. Kommunen kan ordna serviceboendet även på annat sätt som med tanke på klienten är ändamålsenligt. Om serviceboendet inte kan ordnas på ett ändamålsenligt sätt inom klientens hemkommun kan hemkommunen skaffa nödvändig service hos ett servicehus i en annan kommun. För att hitta en lösning som är ändamålsenlig och tillfredsställande för båda parter skall kommunen och klienten förhandla och väga olika alternativ. 4
Ministerns svar KK 216/2001 vp Hannes Manninen /kesk Enligt 13 socialvårdslagen skall kommunen anordna socialservice för sina invånare, vilket inbegriper service för handikappade. Ordnandet av socialvård baserar sig alltid på individens behov. För att det skall vara möjligt att definiera detta behov behövs en heltäckande kartläggning av klientens livssituation. Kommunernas socialarbetare har yrkesmässiga och faktiska förutsättningar att reda ut klientens behov. Dessutom känner de väl till de lokala förhållandena. Folkpensionsanstalten skulle inte kunna sätta sig in i klientens livssituation lika grundligt. Folkpensionsanstalten kan inte heller ordna service. Ändå är t.ex. serviceboende en kombination av boende, olika former av service som klienten behöver och ekonomiskt stöd. Vid social- och hälsovårdsministeriet har Handikapparbetsgruppen 96 i sitt arbete utrett om det är möjligt att Folkpensionsanstalten skulle betala en del av de kostnader som föranleds av personliga hjälpare. Också i detta fall skulle kommunen ha kvar beslutanderätten när det gäller att bevilja en personlig hjälpare. Systemet skulle erbjuda en möjlighet att jämna ut de stora kostnader som uppkommer för kommunerna genom ordnandet av personliga hjälpare. I övrigt har det inte planerats någon överföring på Folkpensionsanstalten av beslutanderätten eller kostnadsansvaret i fråga om service enligt lagen om service och stöd på grund av handikapp. Helsingfors den 20 mars 2001 Social- och hälsovårdsminister Maija Perho 5