Höga Kusten retkikunta, Katanpäästä Härnösandiin (versio 22.1.2017) Seitsemän Colin Archer venekuntaa oli kokoontunut Katanpään linnakesaarelle heinäkuun alussa 2010. Colin Archer purjeveneitä on Suomessa valmistettu yli 40 kappaletta ja veneen runko perustuu 1800 luvun loppupuolella Norjassa suunniteltuun merikelpoiseen luotsiveneen malliin. Yhteensä viisi Colin Archer 30 venekuntaa seitsemästä paikalle kokoontuneesta lähti liikkeelle sunnuntaina 4.7.2010 aamulla viistosti Pohjanlahden yli luoteeseen Katanpään linnakesaarelta kohti Höga Kusten rannikkoa ja Härnösandin kaupunkia Ruotsissa. Ruotsin rannikon edustalla maalikohteeksi valittiin rannikon edustalta matala luoto Vänta Litets Grund. Matkaan kului yli 30 tuntia ja lokimittariin kertyi yli 160 merimailia. Tuulta oli 5-11 m/s sivumyötäisenä ja aallokon korkeus oli 1-2 metriä. Ruotsin rannikon lähellä aallon korkeus nousi tosin paikoitellen yli 2 metrin. Venekunnat s/y Delfi, s/y Irmeli III, s/y Prick, s/y Shark ja s/y Tiina II Spirito del Mare saapuivat Härnösandiin maanantaina 5.7.2010 iltapäivällä. Härnösandin vierasvenesatama on keskellä kaupunkia ja kävelymatkan päästä löytyy kaikki palvelut, kaupungin keskusta, kauppoja, hotelli, venetarvikeliike ja erilaisia ruokapaikkoja. Kuva 1. Katanpään linnakesaaren laiturissa kaikki seitsemän Colin Archer purjevenettä vierekkäin. Tässä ensimmäisessä osassa kerrotaan lähtöpisteenä olevasta Katanpään linnakesaaresta ja Höga Kusten alueen erityispiirteistä. Edelleen lopuksi on lyhyt kuvaus Pohjanlahden ylityksestä muutaman valokuvan kera.
Kuva 2. Kartta Katanpään linnakesaaresta. Vierasvenesatama sijaitsee Pohjanpuolustanperän lahden pohjukassa länsipäässä lahtea. Kunnostettu vartiotorni sijaitsee saaren länsiosassa ja näkyy karttakuvassa vasemmalla. Kuva 3. Kivilouhoksesta Katanpäässä.
Kuva 4. Kivilouhoksen reuna maastossa. Itämeren suurimman linnoitusketjun pohjoisin tukikohta oli Katanpää Venäjä alkoi 1900-luvun alussa kantaa huolta pääkaupunkinsa Pietarin koskemattomuudesta. Suomenlahden turvallisuutta valvomaan rakennettiin Pietari Suuren merilinnoitusketju, joka laajimmillaan ulottui Hiidenmaalle, Saarenmaalle, Saaristomerelle ja Ahvenanmaan luoteisnurkkaan asti. Katanpäätä käytettiin sotasatamana jo 1800-luvulla. Sittemmin saareen rakennettu Katanpään linnake on pohjoisin osa tsaari Nikolai II:n 1910-luvulla rakennuttamaa Itämeren suurinta linnoitusketjua. Vuosien 1915-1917 aikana rakennetusta Katanpäästä tuli tämän Itämeren suurimman linnoitusketjun pohjoisin tukikohta. Sieltä käsin pystyttiin valvomaan kaikkia kolmea Saaristomeren läpi kulkevaa rannikkoväylää ja niin ollen estämään vihollisen pääsy Turun saaristoon pohjoisesta. Venäläiset eivät kovin pitkään hallinnoineet Katanpäätä, vaan poistuivat linnakkeelta alkuvuodesta 1918. Suomen sisällissodan aikana punaiset miehittivät linnaketta pari kuukautta. Vuonna 1925 Katanpäästä tuli muutaman upseerin ja varusmiehen asuttama vartiolinnake Suomen meripuolustukselle. Rauhallista aikaa saaren linnakkeissa vietettiin 1920-luvulta alkaen. Toisen maailmansodan aikana Katanpää toimi Pohjanlahdelle kulkevien rahtialusten tarkastusasemana. Sodan jälkeen, kun Ahvenanmaa demilitarisoitiin ja ketjun muut linnoitukset purettiin, ainoastaan Katanpää jäi alkuperäisessä asussaan jäljelle ja muistoksi Pietari Suuren valtakauden mahtipontisesta linnoitusjärjestelmästä. Syrjäinen sijainti oli yksi syy Katanpään alkuperäisen asun säilymiselle. Pieniä kahakoita lukuun ottamatta Katanpää ei koskaan osallistunut kunnolla varsinaisiin
sotatoimiin, eikä sen ainutlaatuinen rakennuskanta tuhoutunut sodan melskeissä. Syrjäisen sijainnin vuoksi nykyaikaistamispaineita ei alueella myöskään ole ollut. Alkuperäisistä rakennuksista on huolehdittu ja niitä on kunnostettu aikojen kuluessa osin talkootyöllä. Katanpään linnakkeessa on eri aikakausina vierailtu enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti. Kuva 5. Isokoskelo ja poikue Katanpään satamassa. Kuva 6. Tylli hautomassa munia sataman kivimurskeen keskellä.
Kuva 7. Pumppuhuone valmistui 1916 ja se toimi vesitornina, jossa oli porakaivosta peräisin varastoituna 12000 litraa puhdasta vettä. Vesi johdettiin isoja kouruja pitkin käyttökohteisiin. Alakerrassa on ns. tulityöhuone, jonka seinät on pinnoitettu käytöstä poistetuilla metallisilla autojen rekisterikilvillä. Kuva 8. Pumppuhuone Katanpään linnakesaaressa.
Kuva 9. Pumppuhuoneen torni.
Kuva 10. Tulityötila oli päällystetty vanhoilla rekisterikilvillä. Venäläiset toivat 1900-luvun alussa Amurin ja Mantsurian alueelta värikkään taustan omaavia ja erikoisen näköisiä vankeja, jotka junttasivat saarelle lähes kahden kilometrin pituudelta huolellisesti tehtyä mukulakivitietä ns. tykkitien. Tykkitien leveys on 6 8 metriä ja satamasta tykkitien reunaa pitkin kulki aikoinaan myös kapearaiteinen rautatie linnoituslaitteille. Rakentajat olivat ns. hunghuuseja eli punapartoja. Nämä punaparrat olivat aikalaisten mielestä pahamaineisia, pelättyjä vinosilmäisiä maantierosvoja ja junanryöstäjiä kaukaa Aasiasta. Miesvankeja monet paikalliset luulivat naisvangeiksi pitkän selässä roikkuvan mustan paksun kankipalmikon takia. Miesvangeilla oli lisäksi erikoinen asustus nahkainen lähes polviin asti ulottuva liivi. Suomalaiset vangit 1930 -luvulla puolestaan louhivat katujen päällysteiksi nupukiviä saaren pohjoisosan kivilouhoksessa ja kunnostivat kasarmin rakennuksia. Nupukiviä toimitettiin kaupunkeihin Suomessa ja myös useisiin Euroopan maihin. Viikkourakkana kerrotaan olleen 80 nupukiveä yhtä vankia kohden. Tämä toiminta kesti noin 10 vuotta. Voi tietysti laskea montako nupukiveä tuli tehtyä tämän 10 vuoden aikana. Erityisen kiinnostava vankityö Katanpään vankilasaarella oli kalastus, joka tuotti kalaa ruuaksi ja myytäväksi.
Kuva 11. Katanpään linnakesaaren tykkitiellä. Kuva 12. Iso patteri.
Kuva 13. Kivivallia Katanpään tykkiasemien takana.
Kuva 14. Yksi neljästä tykistä tykkipatterissa, joka valmistui 1915. Tykit ovat venäläisiä Canet tykkejä ja ne uudistettiin 1939 ja niiden kantama oli parhaimmillaan noin 20 km. Suojavarustukset on muurattu ns. säästöbetonista. Rauhanajan alokaskoulutus alkoi linnakkeella vuonna 1953. Toukokuussa 1955 tuli tuhosi merikasarmin, mikä vähensi ratkaisevasti majoitustiloja ja Katanpään koulutuskäyttöä. Katanpää muutettiin vartiolinnakkeeksi maaliskuussa 1955. Rannikkotykistö teki 1980-luvun puolessa välissä Katanpäässä toimiessaan mittavia vanhojen rakennusten kunnostustöitä. Nyt saari on kaikille vesillä liikkuville ja muille matkailijoille avoin vierailukohde, jossa voi ihailla saaren luontoa ja vuosikymmenten kuluessa muotoutunutta pientä kasarmialuetta. Linnoitukset ovat suojeltu muinaismuistolailla ja niillä on liikuttava varoen sekä kävijän oman turvallisuuden että linnoituslaitteiden säilymisen vuoksi. Kuva 15. Kauniita rakennusperinteitä on vielä jäljellä. Vaikka Katanpäällä ei enää ole suurta sotilaallista merkitystä, se on kulttuurihistoriallisesti arvokas sekä hyvin säilynyt nähtävyys, jota veneilijät ja matkailijat osaavat arvostaa. Saaresta on tullut lomailijoiden suosima kohde, jossa käy yli 10 000 vierailijaa vuodessa. Katanpään saareen tutustuu parhaiten seuraamalla ns. vanhaa vartiokierrosta kiertäen Katanpään rakennetun alueen: sataman, kasarmialueeen, tykkipatterit ja merivalvontatornin. Matkalla löytyy saaristoluonnon keskellä kulkevia hienoja metsäpolkuja, joissa on muutamia jyrkkiä nousuja. Sataman pohjoispuolella noin sadan metrin etäisyydellä sijaitsee vanha kivilouhimo. Tänään Katanpää entinen vankien ja varusmiesten saari on muodostunut lomailijoiden suosimaksi, historialtaan kiinnostavaksi kohteeksi ja luonnonsuojeltuna Naturaalueena merkittäväksi luontokohteeksi.
Kuva 16. Meriväen kasarmi. Höga Kusten Merenkurkun saaristo Suomen puolella on Ruotsin Höga Kustenin (Korkean Rannikon) maailman-perintökohteen laajennus. Yhdessä ne muodostavat harvinaisen geologisen kokonaisuuden, jossa maankohoaminen on nähtävissä ainutlaatuisella tavalla. Merenkurkun saaristo Suomen puolella ja Höga Kusten Ruotsin puolella on matalaa saaristoa idässä ja jyrkkiä jopa 290 metriä meren pinnasta kohoavia kalliorantoja lännessä. Vuonna 2000 UNESCO:n maailmanperintöluetteloon hyväksyttyä Höga Kustenia luonnehtivat jyrkät, korkeat kalliorannat, ja siellä on nähtävissä maankohoamisilmiön menneisyys. Merenkurkku on puolestaan pääosin matalaa moreenisaaristoa, jonka korkein kohta kohoaa ainoastaan vain 20 metriä merenpinnan yläpuolelle. Alueen pinta-ala on 1 425 neliökilometriä. Vuonna 2006 UNESCO liitti myös Merenkurkun saariston ("matala rannikko") mukaan maailmanperintöluetteloon, joten yhdessä ne muodostavat maailmanperintökohteen Kvarken - High Coast (Merenkurkku - Höga kusten), jonka pinta-ala on 337 000 ha. Alueiden välinen etäisyys on 150 km. Jyrkkärantainen Korkea Rannikko ja matalapiirteinen Merenkurkku ovat typografialtaan toistensa vastakohtia. Yhdessä ne antavat täydellisen kuvan viimeisen jääkauden aiheuttamasta maankohoamisilmiöstä ja ne ovat ainutlaatuinen esimerkki meneillään olevista geologisista ja biologisista prosesseista. Suomen puolella merenkurkussa maankohoaminen on edelleen hyvin voimakasta; saaristo muuttaa jatkuvasti muotoaan. Uusia saaria nousee, merenlahdet muuttuvat järviksi ja veneväylät mataloituvat. Nämä muutokset ovat havaittavissa yhden ihmispolven aikana, sillä maa-ala kasvaa vuosittain noin sadalla hehtaarilla.
Merenkurkun kallioperä ja kiviaines ovat hyvin vanhaa. Alueen kallioperä muodostui noin 1300 2000 miljoonaa vuotta sitten. Saariston maankohoaminen on yksi nopeimpia maailmassa, noin 8 millimetriä vuodessa ja siis 0,80 metriä sadassa vuodessa. Ruotsin Höga Kustenissa maan nousu on ollut voimakasta ja korkeus suurimmillaan on nykyään 294 metriä meren pinnan yläpuolella. Viime jääkauden jälkeen maa on Höga Kusten alueella noussut jopa 800 metriä ja tämä on enemmän kuin missään muualla maailmassa. Näillä erityisominaisuuksillaan nämä kaksi aluetta täydentävät toisiaan erinomaisesti. Mannerjää, joka on muovannut maamme maiseman, oli nykyisen Pohjanlahden alueella enimmillään kolme kilometriä paksu. Jää painoi maankuorta alaspäin noin 800 1 000 metriä. Kun jää alkoi ilmaston lämmettyä sulaa, alkoi myös maankuori palautua kohti alkuperäistä tasoaan. On arvioitu, että maankohoaminen jatkuu vielä noin 100 125 metriä ylöspäin nykytilasta. Maankohoaminen johtaa noin 2000 vuoden päästä maayhteyteen Ruotsin kanssa Merenkurkun yli. Perämerestä tulee nykyistä makeavetisempi Peräjärvi, joka tulee joskus laskemaan nykyiseen Pohjanlahteen. Höga Kusten = Korkea Rannikko on Pohjanlahden rannikkoalue Länsi-Norrlannin läänissä Ruotsissa. Sen alueella ovat Kramforsin, Härnösandin ja Örnsköldsvikin kunnat. Jyrkkäpiirteisessä kallio- ja mäkimaastossa maankohoamisen aikana syntyneet eri-ikäiset geologiset rantamuodostumat ja rannalle syntyneet muinaisjäännökset ovat nähtävillä eri korkeuksilla muutaman kilometrin levyisellä rannikkovyöhykkeellä. Maailmanperintölistalla oleva Höga Kusten alue on 100 km pitkä etelästä pohjoiseen ja alueen keskellä sijaitsee Skuleskogenin kansallispuisto. Korkealta Rannikolta tulee myös Ruotsin erikoisin ruokaherkku, hapansilakka (sturströmmen), jota yhtä monet herkkusuut rakastavat sen ainutlaatuisesta mausta johtuen, kuin muut vihaavat sitä sen voimakkaasta ja omintakeisesta hajusta johtuen. Hapansilakkasesongin alku elokuun lopulla on tapahtuma, jota juhlitaan perinteisin menoin tällä alueella. Pohjanlahden ylitys Veneretkikunnan lähtö oli 4.7.2010 aamulla ja mukaan lähti 5 venekuntaa. Ensimmäinen kohde oli Isokarin majakkasaari, joka ohitettiin laivaväylää pitkin etelästä. Isokarin kuuluisa pyöreä majakkatorni ja saarella oleva satama rakennuksineen näkyivät hyvin väylälle. Pohjanlahtea ylittäessämme jouduimme jatkuvasti tarkkailemaan laivaliikennettä törmäyksien välttämiseksi. Keskellä Pohjanlahtea yön pimeydessä suoraan meitä kohti tuli etelästä pitkä ruotsalainen purjevene ilmeisesti kauko-ohjauksella, koska miehistöä ei näkynyt kannella. Kaksi venekuntaa omasta porukastamme joutui tekemään väistöliikkeen yhteentörmäyksen välttämiseksi. Kohtaamisen jälkeen veneestä ilmestyi kannelle ilmeisesti tutkalaitteen herättämä uneliaan näköinen mieshenkilö, joka pian painui takaisin hyttiin.
Kuva 17. Isokarin kuuluisa pyöreä majakkatorni.
Kuva 18. Purjeveneemme Tiina II Spirito del Mare hyvässä vauhdissa kohti avomerta ja Ruotsin rannikkoa. Katanpään linnakesaari näkyy taustalla.
Auringon lasku ja nousu seuraavana aamuna oli mieleenpainuva saarettomalla ulapalla. Noin 30 merimailin etäisyydellä Suomen rannikolta kännyköiden kuuluvuus ts. kaikki palkit näytössä hävisivät ja olimme sivistyksen ulkopuolella yksin 4 muun veneen kanssa keskellä Pohjanlahtea vain VHF- radiopuhelimien, navigointivälineiden ja näköhavaintojen varassa. Kahdelle venekunnalle tämä oli ensimmäinen pitkä avomeripurjehdus ja onneksi saimme ennen matkaa ja reissun aikana apua kolmelta meitä kokeneemmalta venekunnalta. Kannella oli turvauduttava turvavaljaisiin ja kannella turvaköyteen, jotka oli kiinnitetty veneen kiinnityspisteisiin. Suurin vaara on aallokossa joutua kylmään veteen ja vene voi karata pitkän matkan päähän. Vahtivuoroja vaihtamalla ja muutaman tunnin nukkuneena 3 hengen miehistömme pääsi lähelle Ruotsin itärannikkoa, jossa ns. itämeren aallokko nosti aallonkorkeutta ajoittain yli 2 metriä korkeaksi ja vesi iskeytyi välillä kannelle. Kohteemme Vänta Litets Grund löytyi helposti ja siitä suuntasimme turvalliseen suojasatamaan vielä useamman tunnin ajan keskelle Härnösandin kaupunkia. Kuva 19. Aurinko laskee keskellä Pohjanlahtea saarettomalla ulapalla.
Kuva 20. Aurinko ulapalla. Kuva 21. Härnösandin satamassa keskellä kaupunkia kaikki viisi Colin Archer venettä vierekkäin.
Kari Vierinen, Siuntio