KENIA Luonto Kenia sijaitsee Afrikan itärannikolla päiväntasaajan molemmin puolin. Sen rajanaapureita ovat pohjoisessa Somalia, Etiopia ja Sudan, lännessä Uganda ja etelässä Tansania. Suurimmat järvet ovat maan länsiosassa sijaitseva Victoria- ja pohjoisosassa sijaitseva Turkanajärvi. Victoriajärvi on tärkeä liikennöinnin ja kalastuksen kannalta. Pienemmistä järvistä tärkeimmät ovat Nakuru- ja Naivashajärvi. Kenian ylängöillä vallitsee leuto trooppinen ylänköilmasto, ja alangoilla on kuumaa ja kuivaa. Rannikolla ja Victoriajärven alueella ilmasto on kuuma ja kostea. Sademäärä vaihtelee vuodenaikojen mukaan ja myös alueittain. Eniten sataa lounaisella ylängöllä ja rannikon eteläosassa, vähiten Turkanajärven itäpuolella. Mitä korkeammalle merenpinnasta tullaan, sitä suuremmaksi sademäärä ja maatalousmaan tuottavuus yleensä kasvavat. Poikkeuksina tästä ovat kuitenkin rannikon ja Victoriajärven alueet, joilla sataa mataluudesta huolimatta suhteellisen paljon. Kenian maa-alasta 80% ei sovellu maanviljelyyn alhaisen sademäärän vuoksi. Monilla alueilla juuri sademäärän vuosittainen vaihtelu ja sateiden alkamisajankohdan epäsäännöllisyys hankaloittavat viljelyä. 1 Kenian runsas villieläinkanta ja sen suojelemiseksi perustetut luonnonsuojelualueet ovat maalle taloudellisesti erittäin tärkeitä: villieläimet ovat Kenian tärkein matkailuvaltti. Maan pintaalasta on noin kuusi prosenttia luonnonsuojelualuetta. Salametsästys on Keniassa suuri ongelma, esimerkiksi norsut ja sarvikuonot ovat vaarassa kadota kokonaan ellei salametsästystä saada kuriin. Kenian hallitus on muun muassa esittänyt norsunluukaupan täydellistä kieltämistä maailmassa. 2 VÄESTÖ Suurin osa Kenian väestöstä on syntyperältään afrikkalaisia. Muita väestöryhmiä ovat aasialais-, eurooppalais- ja arabisyntyiset. Afrikkalainen väestö on jaettavissa noin neljäänkymmeneen etniseen ryhmään. Luonnollinen väestönkasvu on voimakasta. Nopea väestönkasvu on ollut seurasta toisen maailmansodan jälkeen tapahtuneesta terveys - ja ravitsemusolojen parantumisesta ja niiden kuolleisuutta ehkäisevästä vaikutuksesta. Väestö on hyvin nuorta ja perheiden lapsiluku on korkein maaseudulla. Myös väestöntiheys on korkeimmillaan hedelmällisillä viljelysalueilla. Väestöstä suurin osa asuu maaseudulla, mutta ei-afrikkalaisperäisistä väestöistä suurin osa asuu kaupungeissa. Viime vuosikymmeninä kuitenkin myös afrikkalainen väestö on kaupungistunut nopeasti. Kaupunkeihin muuttavat etenkin miehet ja koulunsa päättäneet nuoret, mikä on aiheuttanut maaseudulla paikoitellen työvoimapulaa. Kotitaloudet, joissa nainen on perheen pää, ovat yleistyneet. Kaupungeissa työskentelevien perheenjäsenten lähettämät ansiot ovat tärkeä tulonlähde maaseudun kotitalouksille. Kaupunkiväestöstä suurin osa asuu suurimmissa kaupungeissa, Nairobissa ja Mombasassa. Pääkaupunki Nairobissa on noin 2.5 miljoona asukasta. Tärkeässä satamakaupungissa Mombasassa on noin 900 000 asukasta. Muut kaupungit ovat pieniä, mutta niillä on tärkeä merkitys alueellisina talous- ja hallintokeskuksina. 3 Kenia oli ensimmäinen Saharan eteläpuolisen Afrikan valtio, joka alkoi toteuttaa väestönkasvun 1 Floora & Vilkuna 1991, 2 3 2 Floora & Vilkuna 1991, 4. 3 Floora & Vilkuna 1991, 5 6. 1
hillitsemiseen tähtäävää väestöpolitiikkaa. Ensimmäiset perhesuunnitteluneuvolat ja Kenian perhesuunnitteluyhdistys (Family Planning Association of Kenya) perustettiin vuonna 1961. Myös maaseudulle on perustettu perhesuunnitteluneuvoloita. Hallituksen toimista ja tiedotuskampanjoista huolimatta syntyvyyden rajoittaminen on poliittisesti arka asia Keniassa. Monet ihmiset pitävät lapsia elämän suolana ja vanhuuden päivien turvana. Kenian katolinen kirkko on vastustanut perheiden lapsimäärän rajoitusta. 4 Etniset ryhmät ja kielet Keniassa on hyvin laaja joukko erilaisia etnisiä ryhmiä. Viimeisimpien väestönlaskentojen mukaan Keniassa on noin 40 heimoa tai etnistä ryhmää. Luokitteluperusteena on käytetty yleisintä luokitteluperustetta eli kieltä. Etninen ryhmäjako on peräisin siirtomaa-ajalta. Mikään ryhmä ei ole täysin homogeeninen, vaan saman kielen piirissä voi olla useita murreryhmiä. Maan virallinen kieli on englanti ja kansallinen kieli swahili, jota suurin osa väestöstä puhuu äidinkielensä lisäksi. Swahilin kieli on ottanut vaikutteita arabian kielestä, joka vaikutti Itä-Afrikan rannikoilla. 1200-luvulta lähtien se alkoi syrjäyttää arabian jokapäiväisenä käyttökielenä. 5 Koulujen opetuksessa ja parlamentissa käytetään englantia ja swahilia. Kielten pääryhmiä ovat bantukielet, niloottikielet ja kushiitti- eli hamiittikielet. Bantukieliä puhutaan yleisesti rannikolla sekä Nairobin ympäristössä ja itäpuolella. Niloottikielet ovat tavallisia maan länsi- ja eteläosissa, hamiittikielet taas maan koillisosassa. Etnisistä ryhmistä suurin ovat kikujut, joiden kanssa Gallen-Kallelatkin suurimmaksi osaksi viettivät aikaa. Toiseksi suurin ryhmä ovat luot, jotka asuvat perinteisesti maan länsiosassa. Etnisten ryhmien asuinalueet ovat muuttuneet maanjaon, palkkatyön ja kaupungistumisen myötä, mutta pääasuinalueet ovat säilyneet perinteisinä. 6 Uskonnot Myös uskontojen kirjo on Keniassa moninainen. Ensimmäiset lähetystyöntekijät saapuivat jo varhain suurten tutkimusmatkailijoiden ja portugalilaisten mukana. Islam levisi maahan arabikauppiaiden mukana. CIA:n tietokannan mukaan vuonna 2011 45% kenialaisista olisi protestantteja, 33% roomalaiskatolilaisia, 10% muslimeja, 10% alkuperäisuskontojen kannattajia ja 2% muiden uskonnollisten liikkeiden kannattajia. Arviot muslimien ja alkuperäisuskontojen kannattajien määrästä vaihtelevat kuitenkin laajasti. Heimouskonnot ovat saaneet vaikutteita kristinuskosta ja islamista. Islam on yleinen uskonto etenkin maan koillisosan paimentolaisten keskuudessa ja rannikolla swahilikulttuurin alueella. 7 Elintaso ja koulutus Keniassa tuloerot ovat suuret ja elintason alueittainen vaihtelu voimakasta. Maaseudun köyhät ovat pientilallisia, maattomia maataloustyöntekijöitä ja paimentolaisia. Maanomistuksen keskittyessä ja väestön lisääntyessä maattomuudesta tulee yhä suurempi ongelma. Kaupunkien köyhät ovat pääasiassa työttömiä tai epävirallisen talouden työntekijöitä. Koulunsa päättäneiden nuorten työttömyys on lisääntynyt nopeasti. Itsenäisyysaikana koulutusolot ovat parantuneet (Kenia itsenäistyi vuonna 1963). Vuonna 2009 tehdyn kyselyn mukaan 14 miljoonaa kenialaista käy koulua tai opiskelee eri asteilla. Yli 5-vuotiaista 6 miljoonaa ei ole käynyt koskaan koulua. Kaikista koulua käyvistä ja opiskelevista kenialaisista 7,3 miljoonaa on 4 Floora & Vilkuna 1991, 7. 5 Fage 2002, 124. 6 Floora & Vilkuna 1991, 7 8. 7 Floora & Vilkuna 1991, 8; https://www.cia.gov/library/publications/the-world-factbook/geos/ke.html. 2
poikia/miehiä ja 6,8 miljoonaa tyttöjä/naisia. 8 Perinteinen afrikkalainen yhteiskuntajärjestelmä perustui sukupuolten väliseen työnjakoon. Miehille kuuluvat raskaat tehtävät, kuten maan raivaaminen viljelykseen, metsänhakkuu ja karjanhoito. Naisen tehtävänä on perheen ruoantuotannosta ja hyvinvoinnista huolehtiminen. Naisilla ei ollut maanomistusoikeutta, mutta maan hallintaoikeudella taattiin jokaisen käyttöön maata. Vaikka nykyisen lainsäädännön mukaan sekä tyttäret että pojat voivat periä maata, on kuitenkin yleisempää, että pojat jäävät viljelemään perimäänsä maata tyttärien muuttaessa aviomiestensä luokse. Kolonialismi muutti kenialaista yhteiskuntaa ja naisen asemaa. Miesten palkkatyön yleistyessä naiset jäivät kotiin huolehtimaan perheestä ja harjoittamaan maataloutta. Rahatalouden yleistyminen koski lähinnä miehiä. Kun afrikkalaisille tiloille sallittiin rahakasvituotanto, miehet alkoivat viljellä muun muassa kahvia ja teetä. Naisten tehtäväksi jäi sen sijaan ruokakasvien viljely. Miesten kaupunkeihin muuton seurauksena naisten työtaakka on kasvanut. 9 KENIAN HISTORIA KEHITYS ENNEN ITSENÄISTYMISTÄ Itä-Afrikkaan saapui jo varhain meritse kreikkalaisia, egyptiläisiä ja arabialaisia kauppiaita, jotka eivät kuitenkaan asettuneet alueelle pysyvästi asumaan. He aloittivat kaupankäynnin paikallisten ihmisten kanssa ja sekoittuivat rannikkoseudun väestön kesken, mikä johti omaleimaiseen swahilikulttuurin muodostumiseen. Islamin nousu ja leviäminen maailmassa aloitti Itä-Afrikan rannikon historiassa 800-luvulta 1400-luvulle kestäneen vaiheen, jonka aikana islamilaisuus leimasi monien rannikon keskusten kulttuuria ja hallintoa. Rannikon kauppakaupungit toimivat linkkeinä eteläisen Afrikan kullantuotantoalueiden ja arabimaiden välillä, sekä välittivät orjia ja norsunluuta Intian valtameren kauppareiteille. Kenian rannikolla Lamu, Malindi, Mombasa ja Pate olivat itsenäisiä sheikkikuntia 1300-luvulla. Mombasasta kehittyi mahtava ja tärkeä kaupunki 1400- luvulla. 10 1400-luvun alussa Afrikkaan saapuivat hollantilaiset ensimmäisinä eurooppalaisina. Syy hollantilaisten saapumiselle löytyi Välimereltä: islam oli levittäytynyt jo Lähi-itään ja Pohjois- Afrikkaan ja eurooppalaisten tuli vastata haasteeseen. Päämääränä oli päästä mukaan arabien hallitsemaan Afrikan-kauppaan. Portugalilaiset saapuivat Itä- Afrikkaan vuonna 1498 Vasco da Gaman johdolla tarkoituksenaan saada haltuunsa rannikon kaupungit ja Intian valtameren kauppa. Tässä he eivät kuitenkaan onnistuneet, ja sekasortoisessa ja osittain verisessäkin tilanteessa kaupankäynti rannikolla ja sisämaassa putosi pohjalukemiin. Portugalilaisaikaa kesti kuitenkin noin 200 vuotta. Rannikon asukkaat onnistuivat omanilaisten avulla karkottamaan portugalilaiset rannikolta vuonna 1729. Fort Jesus -linnoitus Mombasassa oli antautunut arabiarmeijalle jo vuonna 1698. 11 Portugalilaisten lähdettyä omanilaisten valtapyrkimykset rannikolla voimistuivat. Omanin hallitsija Sayyid Said halusi lisätä Itä-Afrikan rannikkoalueen valvontaansa. Said siirsi hallintokeskuksensa Sansibariin vuonna 1830, mikä rikastutti alueen kauppaa. Samalla rannikon ja sisämaan yhteydet tiivistyivät. Kauppaa käytiin pääasiassa norsunluulla, ja myöhemmin myös orjakauppa lisääntyi. Sisämaan kauppaa hoitivat pääasiassa arabit ja rannikolla swahilit. Joillakin sisämaan heimoilla, kuten kamboilla, oli tärkeä asema kaupan välittäjinä. Sisämaan kauppareiteistä alkoi kehittyä karavaaniteitä, joiden varsille alkoi syntyä pysyviä kauppapaikkoja. Suurin osa 8 Floora & Vilkuna 1991, 9; http://formin.finland.fi/public/default.aspx?contentid=201149. 9 Floora & Vilkuna 1991, 9 12. 10 Floora &Vilkuna 1991, 14. 11 Floora & Vilkuna 1991, 14; Fage 2002, 226 246. 3
Sansibarin ulkomaankaupasta kohdistui Aasiaan, erityisesti Intiaan, mutta myös Euroopassa oli merkittäviä kauppakohteita. 12 Saksalaisten ja brittien kiinnostus Itä-Afrikkaa kohtaan lisääntyi 1800-luvun loppupuolella. David Livingstonen kaksi suurta löytöretkeä vuosina 1852 1856 sekä vuosina 1858 1864 osaltaan lisäsivät kiinnostusta. Aluksi brittien ja saksalaisten kiinnostus oli puhtaasti tieteellistä ja humanitaarista, mutta hyvin äkkiä kiinnostus muuttui myös imperialistiseksi. Eurooppa oli jo kiinteämmin mukana Itä-Afrikan rannikon kaupassa, paljon kiinteämmin kuin se oli ollut 1500- luvulla. Taustalla vaikutti myös Englannin ja Ranskan taistelu kaukomaiden kauppaoikeuksista, etenkin Intian suhteen. Britit onnistuivat painostamaan Sansibarin sulttaanilta taloudellisia myönnytyksiä sekä orjakaupan Itä-Afrikassa kieltävän sopimuksen. Vähitellen sulttaani joutui myöntymään muihinkin eurooppalaisten taloudellisiin vaatimuksiin. 13 Euroopan suurvallat jakoivat Afrikan valtapiireihin Berliinissä vuonna 1885 ja Kenian alue katsottiin Englannin valtapiiriin kuuluvaksi. Rajat omistusalueiden välille vedettiin Euroopasta käsin hyvin höllällä kädellä, usein vielä epätarkasti. Siksipä heti jaon jälkeen ensimmäiseksi piti päättää tarkemmista rajoista ja lähettää tehokas miehitys näille alueille. Saattoi kuitenkin joissain tapauksissa olla, ettei tähän reagoitui ensimmäiseen kymmeneen tai kahteenkymmeneen vuoteen. Kyseessä oli suuri urakka eurooppalaisille: alueet olivat laajoja eikä kehittyneitä yhteydenpitoverkostoja ollut. Oli selvää, että alueille piti rakentaa rautateitä, teitä ja puhelinlinjoja. Tätä varten alueet oli tutkittava huolellisesti ja kartoitettava. Tämä ei ollut halpaa siirtomaaisännille. Lisäksi alueen heimot piti tehdä myöntyväisiksi Euroopan ylivallalle. Siksipä kolonialismin ensimmäinen vaihe, jopa vuoteen 1920 asti, oli lähinnä alueiden organisoinnin järjestämistä. Ennen kuin alueille saatiin kunnollinen infrastruktuuri, ei alueilta voinut odottaa tulojakaan, eikä eurooppalaisia yrittäjiä ja uudisasukkaita. Enemmistö eurooppalaisista ei halunnut olla tekemisissäkään Afrikan kanssa ja ne muutamat jotka mantereelle saapuivat, olivat lähinnä yksittäisiä seikkailijoita ja evankelistoja. Seikkailumatkojen järjestäminen olikin eräs tärkeä tulonlähde siirtomaavallan alkuaikoina. Kaiken kaikkiaan on selvää, että eurooppalaisten vaatimukset maahan, työhön ja verojen maksuun vahingoittivat afrikkalaista yhteisöä ja sen kapasiteettia. Vuosina 1897 1901 Keniassa koettiin vaikea nälänhätä, joka vaikutti väestönkasvun pienenemiseen radikaalisti. Samoihin aikoihin maassa vallitsi myös suuri isorokkoepidemia. 14 Kenia liitettiin Iso-Britannian hallintoon virallisesti vuonna 1894 ja siitä muodostettiin Itä- Afrikan protektoraatti (East Africa Protetorare). Kun eurooppalaiset olivat turvanneet hallitsijuutensa, he turvautuivat afrikkalaisten apuun alueiden hallinnoissa. Yhteistyöhaluisia henkilöitä nimitettiin virkoihin ja afrikkalaisyhteisöjen päälliköiksi. Ensin britit pitivät aluetta luonnonvaroiltaan vaatimattomana. He aloittivat Ugandan radan rakentamisen Mombasasta Kisumuun vuonna 1896 edistääkseen Ugandan luonnonvarojen hyödyntämistä. Rautatie valmistui vuonna 1902 ja sen jälkeen siirtolaisvirta Keniaan saattoi toden teolla käynnistyä. Erityisesti molempien maailmansotien jälkeen maahan asutettiin kotiutettuja brittisotilaita. Eurooppalaisten ja aasialaisten kauppiaiden tulo lisäsi tehokkaan hallinnon tarvetta. Keskushallinto siirrettiinkin Nairobiin vuonna 1907. 15 Ugandan radan valmistuminen lisäsi protektoraatin merkitystä ja britit kiinnostuivat myös ylänköalueiden hyödyntämisestä. Eurooppalaisia oli 1920-luvulle tultaessa saapunut Keniaan vain alle 10 000 ja näistäkin vain noin kolmannes oli suoranaisesti maanviljelijä. Vähäisestä määrästään huolimatta he käyttivät valkoisen miehen valtaa, ja maataloustuotantoon hyvin soveltuvia ylänköalueita alettiin hankkia eurooppalaisten siirtolaisten omistukseen. Paikalliset heimot, kuten 12 Floora & Vilkuna 1991, 14; Fage 2002, 295 299, 303. 13 Floora & Vilkuna 1991, 15; Fage 2002, 363. 14 Ambler 1988, 122; 141; Floora & Vilkuna 1991, 15; Fage 2002, 392 394. 15 Floora & Vilkuna 1991, 15; Fage 2002, 377, 396, 408. 4
maisait ja kikujut, saivat tyytyä huonompiin alueisiin. Kuivuusalueet, jotka eivät kiinnostaneet eurooppalaisia, jätettiin jakamatta. Maankäytöstä oli seurauksensa: kun viljelysmaat valjastettiin vain yhden hyötykasvin viljelyyn, paikallisten omat sadot köyhtyivät ja sadot yksipuolistuivat. Myös afrikkalaisten ja intialaisten maankäyttöoikeuksia rajoitettiin voimakkaasti. Afrikkalaisten maatalouden harjoittamismahdollisuuksia kavennettiin mm. vientikasvien tuotantorajoituksilla. Intialaiset sen sijaan toimivat eräänlaisena välittäjäryhmänä: he saivat käydä kauppaa, mutta eivät omistaa maata. Maatalousmaan vähenemisestä oli myös seurauksena maattoman väenosan syntyminen. Maattomia alkoi siirtyä siirtolaisten tiloille maatyöläisiksi ja torppareiksi (squatters). Torpparit vuokrasivat siirtolaisilta maata maksaen vuokransa työllä tai maataloustuotteena. Afrikkalaisten perinteinen maanomistuskäytäntö alkoi menettää merkitystään myyntikasvien, kuten puuvillan ja maissin, viljelyn yleistyessä ja maanomistuksen yksityistyessä. Rahatalouteen siirtymisen myötä maanomistus tuli miesten etuoikeudeksi. Tämä kavensi naisten perinteisiä maankäyttöoikeuksia. Perinteinen maanhallintakäytäntö vaihteli etnisten ryhmien mukaan. Yleensä maankäyttöä kontrolloi joko perhe, suku, klaani, heimoyhteisön vanhimmat tai koko suku. Maa toimii sosiaalisten suhteiden sidosvälineenä. Luonteenomaista on ollut eräänlainen universaali oikeus maankäyttöön; maattomuus on ollut vierasta. Naiset huolehtivat itsenäisesti ravinnon viljelystä käytössään olleilla pelloilla. 16 Eurooppalaiset eivät kuitenkaan olleet ainoat uudisasukkaat Keniassa: intialaissyntyisiä oli eurooppalaisiin nähden melkein puolet enemmän. Intialaiset olivat joitakin vuosisatoja sitten osallistuneet Itä-Afrikan rannikon kauppaan sekä myöhemmin Ugandan rautatien rakentamiseen: ratatöihin tuotiin 32 000 intialaista, joista 6 000 jäi maahan pysyvästi. Näin intialaisten yhteisö kasvoi nopeasti. Osa heistä oli itsenäisiä kauppiaita, osa taas oli töissä eurooppalaisten alaisina. Intialaisilla ei ollut edustusta maan päättävissä elimissä, mistä aiheutui kitkaa eurooppalaisten ja intialaisten välillä. 17 Ennen toista maailmansotaa merkittävin poliittinen afrikkalaisjärjestö oli kikuju-heimon keskusjärjestö KCA (Kikuyu Central Associaton). Järjestö kuitenkin kiellettiin sota-ajan varatoimenpiteenä vuonna 1940. Etniset intressit olivat keskeisiä afrikkalaisjärjestöjen toiminnassa. Järjestöt protestoivat mm. maitten haltuunottoa ja verotusta vastaan. Toisen maailmansodan jälkeen yleismaailmallinen suhtautuminen siirtomaakysymykseen muuttui ja imperialismi joutui puolustuskannalle. Keniassa brittejä sodassa palvelleet kenialaissotilaat (20% aikuisväestöstä) liikehtivät levottomasti. Maahan syntyi lopulta kansallisuusliike, joka oli voimakkaampi kuin muualla Itä- Afrikassa. Maan ensimmäinen kansallinen afrikkalaispuolue KAU (Kenyan African Union) perustettiin vuonna 1944. Se oli ensin suosittu kikujujen keskuudessa, mutta levisi myöhemmin myös muiden heimojen keskuuteen. Vuoteen 1950 mennessä maapula alkoi käydä sietämättömäksi yhä kasvavalle afrikkalaiselle väestölle. Kikuju-heimon parissa, joihin maapolitiikka eniten vaikutti, syntyi Mau Mau -niminen vastarintaliike, joka lähti suoran toiminnan tielle. Poliittinen jännittyneisyys maassa kasvoi ja väkivaltaisuudet lisääntyivät. Vuonna 1952 britit aloittivat sotatoimet Mau Mau -liikettä vastaan ja maahan julistettiin poikkeustila. Valtakunnalliset poliittiset afrikkalaisjärjestöt ja KAU kiellettiin vuonna 1953. 18 Pian poikkeustilan julistamisen jälkeen joukko kapinallisia perääntyi keskusylängön metsiin. Aseellista toimintaa jatkettiin vuoteen 1956, jolloin brittijoukot lopullisesti mursivat Mau Maun vastarinnan. Poikkeustila jatkui vuoteen 1960. Sen aikana siirtolaisten asema joutui uuden arvioinnin kohteeksi. Selvää oli, ettei afrikkalaisten osallistumista valtakunnan politiikkaan voitu 16 Floora & Vilkuna 1991, 15 16; Fage 2002, 452. 17 Floora & Vilkuna 1991, 15; Fage 2002, 452 454. 18 Floora & Vilkuna 1991, 16 17; Fage 2002, 487. 5
loputtomasti jarruttaa, ja ettei itsenäisellä valkoisten hallitsemalla Kenialla ollut tulevaisuutta. Virallinen suhtautuminen afrikkalaisten maanomistusta ja rahakasvien viljelyä kohtaan alkoi muuttua myönteisemmäksi. Poikkeustilan päätyttyä vuonna 1960 poliittisten afrikkalaisjärjestöjen perustaminen sallittiin ja Kenian ilmoitettiin valmistautuvan itsenäistymiseen. Lähes välittömästi syntyi kaksi kilpailevaa puoluetta, joiden toiminnassa etniset kysymykset olivat keskeisiä. KANU (Kenya African National Union) -puolueen enemmistö oli kikujuja, luoja ja kamboja. Puolue suhtautui kielteisesti yhteistyöhön siirtomaahallituksen kanssa. KADU-puolueen (Kenya Afriuca Democratic Union) muodostivat pienehköt etniset ryhmät, joita olivat mm. kalenjit, maasait, mijikendat ja somalit. KADU suosi yhteistyötä siirtomaahallituksen kanssa. Tammikuussa 1961 pidetyissä vaaleissa KANU:sta tuli lakiasäätävän neuvoston suurin puolue. Se muodosti KADU:n kanssa väliaikaisen hallituksen, jonka tehtävänä oli ohjata maa itsenäisyyteen. Kesäkuussa 1963 Kenia sai sisäisen itsehallinnon, ja varsinainen itsenäisyys saavutettiin 12. joulukuuta 1963. 19 Kenian heimot Kenian etniset ryhmät voidaan jakaa muiden Itä-Afrikan heimojen tapaan kielitieteellisesti kolmeen ryhmään: bantukielisiin, niloottikielisiin ja kushiitti- eli hamiittikielisiin. Suurimmat etniset ryhmät ovat kikujuit (22% väestöstä), luhyat (14%), luot (13%), kalenjit (12%), kambat (11%), kisiiit (6%) ja merut (6%). Muita afrikkalaisia on väestöstä 15% ja muita kuin afrikkalaisia yhteensä yksi prosentti. 20 Kieliryhmät voivat olla myös sekoituksia, esimerkiksi maasait kuuluvat nilohamiittiseen kieliryhmään. Muutenkin Kenian alueella akkulturaatio (kulttuurin sulautuminen) on tyypillistä ja toisaalta heimon sisällä saattaa olla alueellisia eroja. 21 KIRJALLISUUS Ambler, Charles H. 1988 Kenyan Communities in the Age of Imperialism. New Haven: Yale University Press. CIA 2011 The World Factbook. https://www.cia.gov/library/publications/the-world-factbook/geos/ke.html. Viitattu 1.3.2011. Fage, John Donnelly 2002 A History of Africa. London:Routledge. Floor, Kirsti; Vilkuna, Johanna 1991 Kenia: maakatsaus. Helsinki: Ulkoasiainministeriön kehitysyhteistyöosasto. Ulkoministeriö 2010 Kenian väestö kasvaa miljoonalla ihmisellä vuodessa. Raportit 23.9.2010, Suomen suurlähetystö, Nairobi. http://formin.finland.fi/public/default.aspx?contentid=201149. Viitattu 1.3.2011. 19 Floora & Vilkuna 1991, 17 18. 20 https://www.cia.gov/library/publications/the-world-factbook/geos/ke.html. 21 Fage 2002, 110, 117. 6