EUROOPAN YHTEISÖJEN KOMISSIO Bryssel 7.4.2006 KOM(2005) 163 lopullinen KOMISSION TIEDONANTO NEUVOSTOLLE, EUROOPAN PARLAMENTILLE, EUROOPAN TALOUS- JA SOSIAALIKOMITEALLE SEKÄ ALUEIDEN KOMITEALLE Kertomus yleispalvelun laajuutta koskevan uudelleentarkastelun tuloksista direktiivin 2002/22/EY 15 artiklan 2 kohdan mukaisesti {SEK(2006) 445} FI FI
KOMISSION TIEDONANTO NEUVOSTOLLE, EUROOPAN PARLAMENTILLE, EUROOPAN TALOUS- JA SOSIAALIKOMITEALLE SEKÄ ALUEIDEN KOMITEALLE Kertomus yleispalvelun laajuutta koskevan uudelleentarkastelun tuloksista direktiivin 2002/22/EY 15 artiklan 2 kohdan mukaisesti (ETA:n kannalta merkityksellinen teksti) 1. TIEDONANNON TAUSTAA JA TARKOITUS Komissio julkaisi 25. toukokuuta 2005 tiedonannon direktiivin 2002/22/EY 15 artiklan mukaisesta yleispalvelun laajuuden uudelleentarkastelusta. Samalla julkaistiin asiaa koskeva komission yksiköiden valmisteluasiakirja 1. Tässä ensimmäisessä yleispalveludirektiivin 2 15 artiklan mukaisessa uudelleentarkastelussa selvitettiin, olisiko yleispalvelun laajuus säilytettävä ennallaan vai pitäisikö sitä muuttaa niin, että se sisältäisi myös varsinkin matkaviestinnän ja laajakaistaviestinnän. Komissio pyysi lausuntoja analyysistään ja alustavista päätelmistään sekä muutamista pidemmän aikavälin kysymyksistä. Kysymyksillä pyrittiin herättelemään kauaskantoisempaa poliittista keskustelua, josta olisi hyötyä sähköisen viestinnän sääntelyjärjestelmän yleisessä uudelleentarkastelussa vuonna 2006. Tämä tiedonanto on yleispalveludirektiivin 15 artiklan 2 kohdan mukainen kertomus Euroopan parlamentille ja neuvostolle komission tekemästä uudelleentarkastelusta, jossa on otettu huomioon julkisen kuulemisen tulokset. 2. TIIVISTELMÄ KOMISSION ANALYYSISTÄ JA ALUSTAVASTA KANNASTA Toukokuun 2005 tiedonannossa kerrattiin voimassa olevan määritelmän 3 mukainen yleispalvelun laajuus sekä yleispalveludirektiivissä määritellyt laajuuden uudelleentarkastelussa käytettävät perusteet 4. Tiedonannossa muistutettiin erityisesti siitä, että sähköisessä viestinnässä yleispalvelu tarjoaa turvaverkon niille, jotka eivät taloudellisten resurssiensa tai maantieteellisen sijaintinsa vuoksi pysty käyttämään kansalaisten suuren enemmistön saatavilla olevia peruspalveluja. 1 2 3 4 Tiedonanto KOM(2005) 203 ja valmisteluasiakirja SEC(2005) 660. Ks. http://europa.eu.int/information_society/policy/ecomm/info_centre/documentation/public_consult/index _en.htm. Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2002/22/EY yleispalvelusta ja käyttäjien oikeuksista sähköisen viestinnän verkkojen ja palvelujen alalla (EYVL L 108, 24.4.2002, ss. 51-77). Yleispalvelu kattaa: 1) puheviestinnän ja toimivan Internet-yhteyden mahdollistavan, tietyssä sijaintipaikassa olevan liittymän yleiseen puhelinverkkoon ja 2) yleisesti saatavilla olevien puhelupalvelujen käyttöoikeuden. Ks. johdanto-osan kappale 25 ja liite V. Uudelleentarkastelussa on arvioitava yhteiskunnallinen, taloudellinen ja tekniikan kehitys sen selvittämiseksi, ovatko tietyt palvelut kuluttajien enemmistön saatavilla ja käyttääkö kuluttajien enemmistö niitä ja aiheuttaako palvelujen puutteellinen saatavuus tai se, että kuluttajien vähemmistö ei käytä niitä, sosiaalista syrjäytymistä. FI 2 FI
Tiedonannossa todettiin lisäksi seuraavaa: Kilpailu matkaviestinnässä oli jo johtanut tilanteeseen, jossa kuluttajilla oli monipuolisia ja kohtuuhintaisia mahdollisuuksia matkaviestintään, joten matkaviestinnän sisällyttämiselle yleispalveluun ei ollut perusteita. Internetin laajakaistaliittymät eivät vielä olleet niin yleisiä, että niiden voitiin katsoa olevan kuluttajien enemmistön käytössä, joten laajakaistaliittymien sisällyttämiselle yleispalveluun ei ollut perusteita. Lisäksi tiedonannossa nostettiin esiin muutamia pitkän aikavälin kysymyksiä: Pitäisikö yleispalvelussa erottaa toisistaan mahdollisuus käyttää verkkoa ja mahdollisuus käyttää tarjottuja palveluja, eli edellyttää vain viestintäverkon käyttömahdollisuutta eikä puhelupalvelun käyttömahdollisuutta? Olisiko yleispalvelun katettava liittymismahdollisuus verkkoon paikasta riippumatta? Tarvitaanko yleispalvelun puitteissa yhä maksullisia yleisöpuhelimia koskevia säännöksiä? Kuinka kauan on vielä tarpeen pitää luettelo- ja numerotiedustelupalvelut yleispalvelun piirissä? Pitäisikö vammaisia käyttäjiä koskevia yleispalveluun kuuluvia erityistoimia yhdenmukaistaa EU:n tasolla nykyistä enemmän? Olisiko tavoitteena oltava yleispalvelun rahoitus yleisistä verotuloista? 3. ERI OSAPUOLTEN KUULEMINEN 3.1. Yleiskatsaus saaduista lausunnoista Julkinen kuuleminen käynnistettiin julkaisemalla tiedonanto ja siihen liittyvä komission yksiköiden valmisteluasiakirja komission verkkosivuilla. Kommentteja pyydettiin sähköpostitse 15. heinäkuuta 2005 mennessä. Lausuntoja saatiin yhteensä 76 kappaletta monentyyppisiltä sähköisen viestinnän sidosryhmiltä, kuten hallituksilta, sääntelyviranomaisilta, kansalaisjärjestöiltä (erityisesti kuluttajien, käyttäjien ja vammaisten järjestöiltä), yksityishenkilöiltä, teleoperaattoreilta, palveluntarjoajilta, laitevalmistajilta sekä muilta yrityksiltä ja organisaatioilta. Maantieteellisesti kommentteja saatiin kuudestatoista EU:n kahdestakymmenestäviidestä jäsenvaltiosta, ja lausunnoista yli 40 prosenttia tuli kolmesta suuresta jäsenvaltiosta 5. Useissa lausunnoissa keskityttiin pelkästään pitkän aikavälin kysymyksiin. 5 Yhdistynyt kuningaskunta 16, Saksa 9, Ranska 8, Espanja 5, Portugali 4, Itävalta 3, Belgia 3. Yksi tai kaksi lausuntoa saatiin seuraavista maista: Tšekki, Kreikka, Suomi, Italia, Irlanti, Liettua, Alankomaat, Norja, Romania, Slovakia ja Slovenia. Yleiseurooppalaisilta tai kansainvälisiltä järjestöiltä saatiin 14 lausuntoa. Lausunnot ovat nähtävillä osoitteessa: http://europa.eu.int/information_society/policy/ecomm/info_centre/documentation/public_consult/unive rsal_service/index_en.htm. FI 3 FI
Komission arvioista ja johtopäätöksistä oltiin laajasti yhtä mieltä, kun taas pitkän aikavälin näkemyksissä ilmeni eroavaisuuksia. Suurin osa kommentoijista korosti, että matka- ja laajakaistaviestinnän jatkuva lisääntyminen johtuu sekä kilpailua edistävästä EU:n politiikasta että alan yritysten liiketoimintamalleista ja strategisista teknologiavalinnoista. Yksittäisten teknologioiden määräämistä pakollisiksi teknologian muuttuvassa kentässä pidettiin usein ongelmallisena. Monet pelkäsivät yleispalvelun ja sen rahoituspohjan laajentamisen haittaavan kilpailua, heikentävän investointeja ja hidastavan innovaatioita. Toisaalta useat kuluttaja- ja muut järjestöt pitivät komission soveltamia arviointikriteerejä liian rajoittavina ja kunnianhimottomina, ja kannattivat yleispalvelun ulottamista matka- ja/tai laajakaistaviestintään. Erityisesti sähköiseen viestintään erikoistuneet kuluttajajärjestöt tukivat kuitenkin komission johtopäätöksiä. Muutamissa kommenteissa nostettiin esiin tämän uudelleentarkastelun piiriin kuulumattomia näkökohtia, kuten palvelunlaatu, erot käytännön toteutuksessa eri puolilla EU:ta ja kansainväliset verkkovierailut. Joissain lausunnoissa käsiteltiin myös muita viestintään liittyviä käyttäjien oikeuksia ja etuja, kuten mahdollisuutta hyödyntää hätäpalveluja (joille on direktiivissä oma säännöksensä). Nämä kysymykset eivät kuulu tämän uudelleentarkastelun alaan, mutta näkemykset otetaan huomioon vuonna 2006 toteutettavaa sääntelyjärjestelmän yleistä uudelleentarkastelua koskevassa poliittisessa keskustelussa. 3.2. Matkaviestintä Komission alustava johtopäätös matkaviestinnän osalta oli, että matkaviestinnän sisällyttämiselle yleispalveluun ei ollut perusteita. Komission arviosta ja johtopäätöksestä oltiin yleisesti samaa mieltä: niitä tuettiin yli 70 prosentissa lausunnoista. Tukensa antoivat muun muassa kaikki hallitukset, viranomaiset ja alan yritysten edustajat. Jotkut näistä lausunnonantajista katsoivat, että matkaviestinnän sisällyttäminen soveltamisalaan olisi ennenaikaista, mutta että asiaan olisi palattava tulevassa yleisessä uudelleentarkastelussa. Useissa lausunnoissa huomautettiin, että vaikka toisen sukupolven (2G) matkaviestintäverkot kattavat 98 100 prosenttia väestöstä useimmissa jäsenvaltioissa, maantieteellinen kattavuus saattaa vielä joillain syrjäseuduilla olla ongelma. Toisaalta sääntelyviranomaiset katsoivat, että olisi kohtuuttoman kallista edellyttää operaattoreilta 100 prosentin kattavuutta ja että kattavuuteen pääsemiseksi on tehty erilaisia aloitteita, kuten (yleispalvelun rahoitusjärjestelmän ulkopuolinen) taloudellinen tuki verkon laajentamiselle tai kannustaminen verkkojen yhteiskäyttöön. Maakohtaiset tiedot ja kansallisten sääntelyviranomaisten sosioekonomiset analyysit tukivat näkemystä, että kuluttajilla on mahdollisuudet käyttää 2G-matkaviestintäpalveluja kohtuuhintaan. Matkaviestintäoperaattorit korostivat tarjoavansa palveluja kaikille asiakasryhmille tarjoamalla monenlaisia palvelupaketteja sekä etukäteismaksuun että jälkikäteislaskutukseen perustuvalla hinnoittelulla. Varsinkin etukäteen maksettavien ns. prepaid-puhelujen katsottiin onnistuneesti laajentaneen puhelupalvelujen tarjontaa Euroopassa varsinkin alemmissa tuloluokissa. Vahvasti kilpailtujen vähittäismarkkinoiden katsottiin varmistavan hintojen laskun ja matkaviestinpalvelujen saatavuusalueiden laajentumisen. Monet kuluttaja- ja muut järjestöt arvostelivat tarkasteluperusteita ja komission lähestymistapaa liian rajoittuneiksi ja kannattivat yleispalvelun laajentamista FI 4 FI
matkaviestintään. Jotkut kaipasivat syvällisempää analyysiä sosiaalisista näkökohdista ja kohtuuhintaisuudesta. Pre-paid-puhelujen katsottiin yleensä olevan kalliimpia kuin laskutettavien puhelujen ja matkaviestinnän kustannusten yleisesti ottaen liian korkeita pienituloisille kuluttajille 6. Vammaisjärjestöt pitivät yleispalvelun laajentamista tarpeellisena, koska monilla vammaisilla on suuria vaikeuksia saada käyttöönsä ja käyttää matkaviestintäpalveluja. 3.3. Internet-laajakaistaliittymät Komission alustavana johtopäätöksenä oli, että vain pieni, joskin nopeasti kasvava, vähemmistö Euroopan kuluttajista käyttää Internet-laajakaistaliittymiä, eikä todellinen väestömäärään suhteutettu yleisyysaste täytä kriteeriä, jonka mukaan palvelun on oltava kuluttajien enemmistön käytössä 7. Näin ollen laajakaistaliittymien sisällyttämiselle yleispalveluun ei ollut perusteita. Komissio seuraa tilanteen kehittymistä tiiviisti valmistautuessaan seuraavaan yleispalveludirektiivin uudelleentarkasteluun. Tämä ei estä jäsenvaltioita tukemasta laajakaistainfrastruktuurin rakentamista valtiontukisääntöjä noudattaen. Julkisessa kuulemissa annettiin laajaa tukea laajakaistaa koskeville komission arvioille ja päätelmille: tukensa antoi 80 prosenttia kaikista vastaajista ja niitä kannattivat muun muassa kaikki hallitukset ja viranomaiset sekä alan yritykset. Jotkin sääntelyviranomaiset ilmoittivat hiljattain tehdyistä kansallisista sääntelyn uudelleentarkasteluista, jotka nekin tukivat johtopäätöksiä. Esiin nostettiin muun muassa se, että tarjolla on myös satelliittivälitteisiä laajakaistapalveluita ja että meneillään on monia paikallisia, alueellisia ja valtakunnallisia hankkeita laajakaistaliittymien maantieteellisen saatavuuden parantamiseksi. Osittain hankkeissa tukeudutaan kiinteän verkon langattomiin liityntätekniikoihin. Joissain lausunnoissa kaivattiin tukea laajakaistaliittymien tarjonnalle alueilla, joilla kaupallinen tarjonta ei toistaiseksi ole mahdollista. Alan yritykset ja käyttäjät korostivat, että laajakaistaviestintä on vasta suhteellisen varhaisessa kehitysvaiheessa markkinoilla, ja että kilpailu tulee lisäämään levinneisyyttä ja alentamaan kuluttajahintoja. Tässä vaiheessa on vaikea arvioida, ovatko markkinoilla havaitut ongelmat pysyviä. Laajakaistaliittymän tarjonnan määrääminen pakolliseksi aiheuttaisi kohtuuttomia kustannuksia tai ristikkäistukia eri asiakasryhmien tai palvelutyyppien välillä. Lisäksi riskinä olisi jääminen jälkeen teknologian kehityksestä, eikä vähiten siirtonopeuksien suhteen. Lisäksi liittymämaksut ovat yhä useammin sidoksissa sisältöön, jolloin markkinainterventiot ovat vielä ongelmallisempia. Jotkut vastaajista katsoivat, että laajakaistan sisällyttäminen yleispalveluun aiheuttaisi huomattavan kustannustaakan useissa uusissa jäsenvaltioissa, joissa kiinteän verkon laajakaistainfrastruktuuri ei vielä ole kehittynyt kovin pitkälle. Useissa kuluttajajärjestöjen kommenteissa katsottiin laajakaistan tulleen edellytykseksi normaalille osallistumiselle yhteiskuntaan, joten sen pitäisi sisältyä yleispalveluun. Joidenkin mielestä alhainen levinneisyysaste ei saisi estää sääntelyllisiä toimia, jos mahdolliset hyödyt ovat kuluttajien kannalta suurempia kuin mahdolliset kustannukset. Muutamissa lausunnoissa 6 7 Ks. vaikutusten arviointia koskevan raportin kohta 5.2. Lokakuussa 2005 11,5 prosentilla EU:n väestöstä oli kiinteän verkon laajakaistaliittymä. Vuoden 2004 puoliväliin verrattuna (6,5 prosenttia, tiedot toukokuun 2005 tiedonannossa) tapahtunut kasvu ei riitä perusteeksi muuttaa komission johtopäätöstä. FI 5 FI
katsottiin, että koska sääntelytoimien täytäntöönpano kansallisella tasolla vie yleensä muutamia vuosia, uudelleentarkastelussa pitäisi toimia ennakoivasti laajentamalla yleispalvelun alaa, koska näin voitaisiin edistää laajakaistaliittymien yleistymistä. Eräs alueviranomainen katsoi, että laajakaistaliittymien sisällyttäminen on tarpeen tasavertaisten mahdollisuuksien takaamiseksi kaikille ja Lissabonin tavoitteiden saavuttamiseksi kyseisellä alueella. 3.4. Pidemmän aikavälin kysymykset 3.4.1. Yleiskatsaus Sidosryhmät olivat laajasti yhtä mieltä siitä, että esiin nousseet kysymykset edellyttävät poliittista keskustelua siitä, miten yleispalvelun tarjontaa olisi kehitettävä teknologisesti yhdentyvässä ja kilpaillussa viestintäympäristössä. Toisaalta näkemykset tulevaisuuden suunnasta vaihtelivat yleispalvelun täydellisestä lopettamisesta yleispalvelun vahvistamiseen. Painotukset vaihtelivat myös jäsenvaltioittain riippuen oikeusperinteistä ja markkinaolosuhteista. Joissain kommenteissa kaivattiin sääntelyyn joustavuutta, jotta sitä voitaisiin paremmin sovittaa kansallisiin tai paikallisiin/alueellisiin olosuhteisiin laajentuneessa EU:ssa. Monet korostivat, että keskustelun mahdollisuuksia rajoittaa tässä vaiheessa se, että uusien teknologioiden ja erityisesti IP-yhteyskäytäntöä käyttävän puheviestinnän vaikutuksia ei vielä tiedetä. Muutamien mielestä uudelleentarkastelu tehdään liian varhaisessa vaiheessa, koska nykysääntöjen soveltamisesta ei ole riittävästi kokemuksia. 3.4.2. Pitäisikö yleispalvelun kattaa vain mahdollisuus käyttää verkkoa mutta ei mahdollisuutta käyttää puhelupalvelua? Useat alan toimijat, kuten sääntelyelimet ja alan yritysten edustajat, katsoivat, että saattaisi olla aiheellista erottaa verkontarjonta palveluntarjonnasta varsinkin kun ollaan siirtymässä seuraavan sukupolven verkkoihin ja uusiin palveluympäristöihin, joissa kuluttaja voi valita erikseen sekä verkon- että palveluntarjoajansa (tämä on jo nyt tilanne IP-yhteyskäytäntöä käyttävässä puheensiirrossa). Tehokas kilpailu varmistaisi saatavuuden ja kohtuuhintaisuuden, kun taas valtion toimilla olisi varmistettava kilpailua edistävä ja teknologianeutraali sääntely. Useimmat kuluttajien ja käyttäjien edustajat katsoivat, että pelkkä verkon käyttömahdollisuuden takaaminen ei riittäisi turvaamaan keskeisiä palveluja heikommassa asemassa oleville kuluttajille. Kuluttajajärjestöt totesivat kuitenkin myös, että yleispalvelun olisi taattava kaikille kansalaisille teknologianeutraalilla tavalla tasavertaiset mahdollisuudet hyödyntää viestintäverkkoa, koska laajakaistan kautta voidaan välittää joustavasti monenlaisia palveluja (puheensiirto, kirjoitettu viestintä, liikkuva kuva ja tekstipuhelinten välityspalvelut), joilla voidaan vastata myös erityistarpeita omaavien vaatimuksiin. Samoin katsottiin, että lyhyellä aikavälillä verkon ja palvelujen erottaminen ei välttämättä ole käytännössä mahdollista, koska verkon käyttöoikeuksien sääntelyjärjestelmät ovat EU:ssa vielä rakennusvaiheessa ja vakiintuneilla verkko-operaattoreilla on edelleen vahva markkinaasema vähittäispalvelujen tasolla. Yleispalvelun tarjoajien keskuudessa ilmeni myös epäilyksiä siitä, että verkon- ja palveluntarjonnan erottamispakko johtaisi monimutkaisiin sääntely- ja sopimusjärjestelyihin. FI 6 FI
3.4.3. Olisiko yleispalvelun katettava liittymismahdollisuus verkkoon paikasta riippumatta? Vastauksista käy ilmi, että tätä kysymystä oli tulkittu eri tavoin. Osa katsoi tämän vaatimuksen jo osittain täyttyvän, kun direktiivi antaa mahdollisuuden siihen, että yleispalvelusta vastaa matkaviestintää tai muuta langatonta tekniikkaa hyödyntävä operaattori (kuitenkin niin, että liittymä pysyy aina tietyssä fyysisessä sijaintipaikassa). Muutamissa lausunnoissa katsottiin, että paikasta riippumatonta verkkoonpääsyä voidaan tarjota ainoastaan matkaviestintätekniikan avulla, ja että matkaviestintään otettu kanta on ristiriidassa tämän kanssa. Yleisesti kuitenkin todettiin, että käytössä on (ja käyttöön oletettavasti tulee) monia liityntätekniikoita, jotka voivat tarjota paikasta riippumatonta verkkoonpääsyä eritasoisin kustannuksin. Monet toimijat pitivät tämän vuoksi perusteltuna selvittää, voitaisiinko antaa mahdollisuus toteuttaa yleispalvelu joustavasti mitä tahansa tekniikkaa käyttäen (tämä voisi tulla halvemmaksi kuin tiettyyn sijaintipisteeseen kiinteästi sijoitettava päätelaite). Tässä yhteydessä olisi kuitenkin ensin tutkittava muutamia erityisnäkökohtia, kuten palvelunlaatua ja mahdollisuutta käyttää hätäpalveluja. Alan yritykset totesivat yleisesti ottaen, että markkinoilla on jo tarjolla liikkuvuuden mahdollistavia Internet-liityntä- ja puheensiirtopalveluja, eikä tälle alalle tarvita yleispalveluvelvoitteita. Palvelunlaadun takaaminen mihin tahansa liityntäpaikkaan vaatisi huomattavia verkkoinvestointeja. 3.4.4. Tarvitaanko yleispalvelun puitteissa yhä maksullisia yleisöpuhelimia koskevia säännöksiä? Koska matkapuhelin on jo lähes kaikilla, useissa lausunnoissa pidettiin järkevänä vähentää maksullisten yleisöpuhelimien määrää ja poistaa ne yleispalvelun piiristä. Monet kuitenkin katsoivat yleisöpuhelimille saattavan edelleen olla tarvetta tietyillä alueilla ja tietyissä olosuhteissa ja että niitä pitävät tärkeinä varsinkin yhteiskuntamme kaikkein heikoimmassa asemassa olevat. Useissa kommenteissa esitettiin, että maksullisia yleisöpuhelimia voisi olla järkevää kehittää esimerkiksi Internet-yhteyspisteiksi tai monitoimipisteiksi, joista olisi hyötyä myös vammaisille. Lisäksi ehdotettiin, että poistettavien yleisöpuhelinten tilalle voitaisiin kehittää vaihtoehtoja, kuten hätäyhteyspisteitä, joiden toiminta olisi viranomaisten vastuulla. 3.4.5. Kuinka kauan on vielä tarpeen pitää luettelo- ja numerotiedustelupalvelut yleispalvelun piirissä? Monissa vastauksissa huomautettiin, että direktiivissä tehdään ero yhtäältä luettelotietojen keruuta ja edelleen välittämistä koskevien vaatimusten (tukkutaso) ja hakemistopalvelujen (vähittäismyynnin taso) välillä. Sellaisissa jäsenvaltioissa, joissa alan vapauttaminen on edennyt, katsottiin, että hakemistopalvelut voitaisiin poistaa yleispalvelun piiristä. Muista maista saatiin varovaisempia kommentteja, joissa usein kannatettiin nykyisten vaatimusten säilyttämistä. Hakemistopalvelualan yritykset pitivät yleispalveluvelvoitetta vähittäismyynnin tasolla tarpeettomana ja kilpailulle haitallisena, mutta peräänkuuluttivat käyttöoikeuksien myöntämiseen liittyvien vaatimusten noudattamisen tiukempaa valvontaa tukkutasolla. FI 7 FI
3.4.6. Pitäisikö vammaisia käyttäjiä koskevia yleispalveluun kuuluvia erityistoimia yhdenmukaistaa EU:n tasolla nykyistä enemmän? Useimmat viranomaiset katsoivat, että seuraavan sukupolven verkkoihin siirtymisen vuoksi olisi ennenaikaista yhdenmukaistaa alaa enemmän kuin direktiivin 7 artiklassa nykyisellään vaaditaan. Tätä pidettiin myös toissijaisuus- ja suhteellisuusperiaatteiden vastaisena. Yritysten näkemykset vaihtelivat suuresti, mutta yleisesti ottaen pidemmälle menevää yhdenmukaistamista pidettiin tarpeettomana ja kalliina varsinkin kun otetaan huomioon myös erityistarpeisiin vastaavien tuotteiden ja palvelujen laaja kirjo. Lisäksi todettiin, että niiden seikkojen lisäksi, joita tarkastellaan esteettömyysaloitteen 8 puitteissa, voitaisiin tarkastella muitakin mahdollisia ongelmia, kuten perinteisten apuvälineiden yhteensopivuus IP-pohjaisen tekniikan kanssa. Useat vammaisjärjestöt kannattivat laajempaa yhdenmukaistamista, joka voisi kattaa esimerkiksi hätäpalvelujen käyttömahdollisuudet IP-pohjaisissa verkoissa. Toisaalta jotkut vammaisjärjestöistä ja kuluttajajärjestöistä katsoivat, että tiukempi yhdenmukaistaminen saattaisi olla liian rajoittavaa ja kannattivat muunlaisia toimia, kuten yleensäkin palvelujen suunnittelemista siten, että niissä otetaan huomioon myös erityistarpeet. 3.4.7. Olisiko tavoitteena oltava yleispalvelun rahoitus yleisistä verotuloista? Tässä kohdin näkemykset poikkesivat huomattavasti viranomaisten ja yritysten välillä. Yleisesti ottaen viranomaiset eivät nähneet syytä muuttaa nykyistä rahoitusjärjestelmää (joka antaa mahdollisuuden valita julkisten varojen käytön ja alakohtaisen rahaston välillä). Eräät hallitukset eivät kuitenkaan sulkeneet pois mahdollisuutta selvittää pitkällä aikavälillä muitakin verotuspohjaisia rahoitusmuotoja, toiset taas kaipasivat lisätutkimuksia vaihtoehtoisista rahoitusmenetelmistä. Jossain vastauksissa katsottiin, että keskustelu yleispalvelusta sekoitetaan paljon laajempaan kysymykseen kaikille avoimesta kohtuuhintaisesta tietoyhteiskunnasta, joka on laajempi yhteiskunnallinen kysymys, eikä rajoitu pelkästään sähköisen viestinnän alaan. Useimmat yritykset katsoivat, että alakohtainen rahastorahoitus vääristää markkinoita ja luo ristikkäistukia eri kuluttajaryhmien välille, mikä taas nostaa viestinnän kokonaiskustannuksia. Kuluttajajärjestöt korostivat lähinnä sitä, että yleispalvelurahoituksen kirjanpidon on oltava läpinäkyvää ja että ei syntyisi ristikkäistukia, joiden vuoksi kuluttajat joutuisivat maksamaan liikaa. Lisäksi käyttäjät varoittivat luomasta epärealistisen kovia yleispalveluvelvoitteita teleoperaattoreille ja niiden asiakkaille, kuten joissain maissa on tapahtunut. 4. KOMISSION KANTA Komissio katsoo, että julkisessa kuulemisessa on saatu tuki toukokuun 2005 tiedonannossa esitetylle alustavalle kannalle, eikä esiin ole tullut uusia perusteita muuttaa johtopäätöstä, jonka mukaan matkaviestintä ja laajakaistaviestintä eivät täytä yleispalveludirektiivissä asetettuja yleispalvelun piiriin asettamisen ehtoja. Komissio myöntää, että uudelleentarkastelu oli laajuudeltaan suppeahko, kuten joissain lausunnoissa todettiinkin. Tässä suhteessa komissiota sitovat kuitenkin yleispalvelun uudelleentarkasteluperusteita koskevat 8 Ks. komission tiedonanto KOM(2005) 425 esteettömästä tietoyhteiskunnasta: http://europa.eu.int/information_society/policy/accessibility/com_ea_2005/index_en.htm. FI 8 FI
yleispalveludirektiivin säännökset. Teknologian ja markkinoiden kehityksen vuoksi komissio tulee kuitenkin piakkoin tarkastelemaan uudelleen koko sähköisen viestinnän sääntelyjärjestelmää sen varmistamiseksi, että järjestelmän kokonaistavoitteet vastaavat Lissabonin tavoitteita tiedonannossa i2010 kasvua ja työllisyyttä edistävä eurooppalainen tietoyhteiskunta 9 kuvatulla tavalla. 5. PÄÄTELMÄT Komissio on tarkastellut uudelleen yleispalvelun laajuutta yleispalveludirektiivin 15 artiklan 1 kohdan mukaisesti. Uudelleentarkastelun tuloksena komissio on päättänyt olla toistaiseksi ehdottamatta muutoksia yleispalvelun laajuuteen. Komission pitkän aikavälin kysymyksiin saamat vastaukset antavat kuitenkin hyvän perustan kauaskantoisemmalle poliittiselle keskustelulle yleispalvelun tarjonnasta vuonna 2006 käynnistettävässä sähköisen viestinnän sääntelyn yleisessä uudelleentarkastelussa. Uudelleentarkastelun yhteydessä on mahdollisuus käsitellä tarvetta turvata yleispalvelun tarjonnan teknologianeutraalisuus. Yleispalveludirektiivin 15 artiklan 2 kohdan mukaisesti komissio toimittaa tämän tiedonannon Euroopan parlamentille ja neuvostolle. 9 KOM(2005) 229. FI 9 FI