1 Aulikki Kananoja ylisosiaalineuvos KURIKAN KAUPUNGIN ITSENÄISYYSPÄIVÄJUHLA 6.12.2013 JUHLAPUHE Kiitän Kurikan kaupunkia kutsusta tähän itsenäisyyspäivän juhlaan. Suomalaisen yhteiskunnan itsenäisyyteen liittyvät kysymykset ovat noin sadan vuoden kuluessa muuttuneet merkittävällä tavalla. Valtiollinen itsenäisyys ei tänä päivänä ole uhattuna. Sen sijaan olemme sadan vuoden takaista aikaa paljon riippuvaisempia kansainvälisestä yhteisöstä, maailmantaloudesta, eurooppalaisesta yhteistyöstä, uudesta informaatio- ja muusta teknologiasta ja sen mukanaan tuomista myönteisistä ja kielteisistä ilmiöistä. Media nostaa ennen näkemättömällä tavalla teemoja ja kysymyksiä politiikan asialistalle. Kansalaisten kohonnut koulutustaso, ihmisten ja eri laisten ryhmien mahdollisuudet kommunikaatioon "koko maailman" kanssa, tuovat yhteiskunnalliseen elämään monia vaikeasti ennustettavia ilmiöitä ja kysymyksiä. Entiset lähiyhteisöt ovat saaneet tehdä tilaa sosiaaliselle medialle, jossa ryöppyävät erilaiset mielipiteet vailla lähettäjän henkilöllisyyttä ja usein hyvän käytöksen sääntöjäsivuuttaen. Näiden uusien ilmiöiden käsittelyyn, puhumattakaan niiden hallintaan, meillä ei vielä ole toimivia ja turvallisia välineitä. Olemme lisäksi entistä tietoisempia ilmaston ja muun luonnon tuomista uhkakuvista niin yhteiskuntien toimivuulle kuin taloudellekin. Näiden suorastaan uhkakuvilta vaikuttavien näkymien jälkeen on kuitenkin syytä tarkastella itsenäisyyttä hieman läheisemmästä perspektiivistä. Kunnat itsenäisyyskeskustelun keskiössä Suomalaisen yhteiskunnan itsenäisyyskeskustelu keskittyy tänä päivänä suurelta osin kuntiin ja niiden itsenäisyyteen. Suomalaisia kuntia koskevaan keskusteluun liittyy väistämättä myös kysymys kansalaisten hyvinvoinnista ja suomalaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta. Suomessahan hyvinvointivaltio on jo kauan sitten muuttunut hyvinvointikunnaksi, niin keskeiseksi on kuntien rooli hyvinvointiyhteiskunnan toiminnassa muodostunut. Olemme myös tottuneet ajattelemaan, että
2 hyvinvointi tarkoittaa ensi sijassa julkisten palvelujen hyvää saatavuutta koko väestölle. Kuntien vastuulla olevat terveyspalvelut, lasten päivähoito, peruskoulu, sosiaalipalvelut ja ikäihmisten hoito ja hoiva muodostavat hyvinvointiyhteiskunnan keskeisen ytimen. Vaikka joissakin kysymyksissä on parantamisen varaa, olemme näissä kansalaisten kannalta tärkeissä tehtävissä onnistuneet kansainvälisestikin katsoen kohtuullisen hyvin. Sen monet kansainväliset arvioinnit ovat toistuvasti osoittaneet. Ajankohtainen tilanne ja aikaisempaa kapeampi taloudellinen liikkumavara pakottavat meidät palaamaan näiden myönteisten toteamusten jälkeen hyvinvointiyhteiskunnan keskeisten lähtökohtien ja sisältöjen tarkempaan tarkasteluun. Pyrin seuraavassa yhtäällä tarkastelemaan sitä, * mikä kunta pohjimmiltaan on ja toisaalta * mitä ymmärrämme hyvinvoinnilla. Mikä kunta on? Kuntalaki määrittelee kunnan ensimmäiseksi tehtäväksi kunnan asukkaiden itsehallinnon toteuttamisen. Kunnallinen itsehallinto on kunnille perustuslaissa taattu oikeus. Sen lisäksi kunnalla on monta muutakin ulottuvuutta. Viime vuosikymmeninä on korostunut kunnan tehtävä nimenomaan palvelujen järjestäjänä ja se korostuu myös ajankohtaisessa keskustelussa. Monet vanhemmat ihmiset puolestaan saattavat edelleenkin ymmärtää kunnan lähinnä sen viranomaisroolin kautta; kunnanvirasto virkamiehineen symbolisoi vieläkin monille itse kuntaa. Entisinä aikoina viranomaisten toimenpiteet saatettiin kokea jopa tylyinä ja viranomaiskuntaan liittyi monilla hieman pelottaviakin tunteita. Toisaalta päätöksentekijä - kunta on - tai ainakin sen pitäisi olla - vaalien kautta tuttu, mutta kansalaisten mielikuvat kunnallispolitiikasta saattavat olla yhtä hyvin positiivisia kuin negatiivisiakin. - Kaikille ero kunnan ja valtion välilläkään ei ole kovin selvä: viranomainen mikä viranomainen. Kunta on kaikkea edellä kuvattua: se on päätöksentekijäkunta, palvelukunta ja viranomaiskunta. Mutta kunta on myös jotakin muuta. Se on paikkakunta, ihmisten elämisen ja toiminnan maantieteellinen, fyysinen, sosiaalinen ja kulttuurinen ympäristö. Se on myös monille tärkeä luontoympäristö. Kunta on tietyllä alueella asuvan väestön kokonaisuus, joka yhteisvastuullisesti huolehtii oman väestönsä hyvinvoinnista: päättää paljonko veroja kerätään ja miten ne jaetaan. Toki varojen jakamiseen vaikuttaa paljonkin myös valtio lainsäädännöllään, mutta se ei poista kunnan luonnetta yhteisvastuun organisaationa. Kunnan edellytyksiin hoitaa väestönsä hyvinvointia
3 vaikuttaa luonnollisesti myös kunnan elinkeinotoiminta, sen tuoma taloudellinen kantokyky, kunnan yleinen elinvoimaisuus, sen organisoitumisen muodot ja toimintakulttuuri. Paikallinen historia tuo kunnan elämään oman luonteensa. Kuntien tehtävät edellyttävät riittäviä taloudellisia voimavaroja palveluvelvoitteiden hoitamiseen. Nähtävissä on, että kaikkien kuntien "hartiat" eivät tulevaisuudessa riitä annettujen vastuiden kantamiseen. Tämän vuoksi kunnallisten palvelujen ja talouden rakenteet ovat parhaillaan perusteellisen uudelleen organisoinnin kohteena. Olemme tulleet sellaiseen kehityksen vaiheeseen, jossa kunnan perusulottuvuudet eivät enää kuljekaan yhtä jalkaa. "Palvelukunta" vaatii nykyiseen keskimääräiseen kuntakokoon verrattuna suurempia väestöpohjia ja leveämpiä talouden hartioita. Kunta "paikkakuntana", asukkaiden osallisuuden ja vaikuttamismahdollisuuksien areenana sekä kuntien itsehallinto puolestaan toimivat hyvin ihmisen kokoisissa yhteisöissä. Suuren koon pelätään näivettävän vaikuttamismahdollisuuksia ja vaikeuttavan palvelujen saatavuutta samalla kun pienen kunnan pelätään ajautuvan taloudellisesti kestämättömään tilanteeseen.. Muutama vuosikymmen sitten saksalainen filosofi ja yhteiskuntateoreetikko Jürgen Habermas jäsenteli yhteiskuntaa kahden näkökulman kautta: hän puhui järjestelmien maailmasta ja elämismaailmasta. Mielestäni tämä jäsentely on kayttökelpoinen väline myös tämän päivän kuntakeskusteluun.järjestelmien maailma tarkoittaa kaikkia niitä virallisia ja muita organisaatioita, jotka toteuttavat erilaisia yhteiskunnan toimintoja, muun muassa hyvinvointipalveluja. Elämismaailma puolestaan on se maailma, jossa ihmiset elävät ja toimivat jokapäiväisissä toimissaan. Esimerkiksi perhe on keskeinen osa elämismaailmaa, vaikka siihenkin tietysti vaikuttavat monet järjestelmät. Päivähoito, koulu, työpaikat ja harrastukset toimivat molemmissa "maailmoissa"; ne ovat arkielämän ympäristöjä, mutta myös osa järjestelmien maailmaa. Kysymys ei välttämättä ole siitä, että meidän pitäisi valita tulevaisuuden ratkaisuksi joko järjestelmäkunta tai elämiskunta. Kysymys pelkistyy mieluumminkin siihen, millä tavoin kykenemme ratkaisemaan tämän ristiriidan kunnan erilaisten ominaisuuksien - Habermasia soveltaen järjestelmäkunnan ja elämiskunnan - välillä. Tai miten kykenemme sovittamaan yhteen nämä kaksi sinänsä perusteltua tulevaisuuden kuvaa. Kunta- ja palvelurakenneuudistuksesta käyty vilkas ja kiihkeäkin keskustelu osoittaa, että erilaisten näkökulmien yhteen sovittaminen ei suinkaan ole helppoa. Se minkä käyty keskustelu on kuitenkin osoittanut, on ihmisten vahva side omaan kuntaansa, omasta kunnasta nouseva identiteetti.tämä on valtava voimavara, joka kuntien tulevassa suunnassa on tärkeä pitää mielessä ja vaalia tätä myönteistä voimaa. - Juuri ilmestyneen
4 tutkimuksen mukaan jurvalaisetkin pitävät itseään edelleen jurvalaisina, vaikka kuuluvatkin Kurikan kuntaan. Olipa lopullinen ratkaisu kunta- ja palvelurakenneuudistuksessa mikä hyvänsä, kunnan paikkakuntaluonnetta ei ole mahdollista hävittää. Kuntaa ei voida siirtää toiseen maantieteelliseen ympäristöön eikä kunnan väestöä voida vaihtaa toiseksi. Kaikki ihmiset asuvat kunnassa ja kunnan luonne jokapäiväisen elämän ympäristönä, kotiseutuna säilyy. Pienen lapsen ensimmäinen ympäristö rajoittuu hänen perheensä elinympäristöön ja näitä ensimmäisten ympäristöjen kokemuksia me kannamme mukanamme koko elinikämme, tietäen tai tietämättä. Myös ikääntyvän ihmisen ympäristö on useimmiten ja entistä pidempään hänen lähin elin- ja ihmisympäristönsä, jonka merkitys esimerkiksi liikuntakyvyn rajoittuessa vain kasvaa. Ja vaikka työikäinen väestö saattaa siirtyä työpaikkaan oman kunnan rajojen ulkopuolelle, sekin yleensä palaa kotikuntaan työajan jälkeen. Voimmekin kysyä, tulisiko meidän - järjestelmämaailman mahdollisesti muuttuessa- panostaa sen kysymyksen pohtimiseen, mitä kunnat voivat tehdä paikkakuntina, elämismaailmana. Suurin osa meistä ei elä palveluissa, vaan perheissä, omassa kodissa, päiväkodeissa, koulussa, työpaikoilla, harrastuksissa, naapurustossa, ystäväpiirissä ja monenlaisissa yhteisöissä. Siihen millaisia nämä paikat ovat kokemusympäristönä, voimme vaikuttaa myös itse. Ja silloinkin kun palvelujen määrälliselle kasvulle tulevat rajat vastaan, on mahdollista asenteilla aikaan saada ihmisiä kunnioittavaa työskentelyn laatua. Jos rakennamme hyvää elämiskuntaa on tärkeä hakea vastausta muun muassa seuraaviin kysymyksiin: Minkälainen on hyvä kunta lasten näkökulmasta? Minkälaisessa "elämiskunnassa" perheet voivat hyvin? Minkälaiset ovat asukkaiden työmahdollisuudet? Näkyykö kunnan elämän eri areenoilla niin vanhoja kuin nuoriakin, niin tavallisia ja erilaisiakin ihmisiä? Miten toteutuu paikallisissa toiminnoissa vanhojen ihmisten ihmisarvon kunnioittaminen? Tunnetaanko ihmisten kesken yhteistä vastuuta? Koetaanko kunta omaksi ja luotetaanko oman kunnan toimintaan? Luottamus on todettu monissa tutkimuksissa ns. sosiaalisen pääoman keskeiseksi elementiksi. Mitä hyvinvointi on? Kunnallisen palveluvarustuksen laajentuminen kansalaisten kannattamien tavoitteiden suuntaan on johtamassa ristiriitaan talouden mahdollisuuksien kanssa. Aikaisempia yhteiskunnallisia vaiheita -
5 maatalousyhteiskuntaa ja teollisuusyhteiskuntaa - varten luodut palvelujen toimintamallit eivät enää takaa turvallisuutta vaikeasti ennakoitavien yhteiskunnallisten ja taloudellisten muutosten oloissa. Jatkuvaan kasvuun uskonut yhteiskunta joutuu arvioimaan uudelleen monet keskeiset toimintamallit, myös yhteiskuntamme keskeisten instituutioiden - kuten kuntien - tavoitteet ja toimintamahdollisuudet. Kuntainstituution analyysin rinnalla on tarkasteltava myös sitä, mitä tarkoitamme hyvinvoinnilla. Suomalainen sosiologi Erik Allardt teki 1970-luvulla laajan pohjoismaisen tutkimuksen kartoittaakseen mitä ihmiset oikeasti sisällyttivät hyvinvointiin. Syntyi klassiseksi muodostunut teoria pohjoismaisesta hyvinvoinnista, jonka Allardt on esittänyt teoksessaan Hyvinvoinnin ulottuvuuksia (1976). Tutkimuksensa pohjalla Allardt päätyi siihen, että hyvinvoinnissa on kolme keskeistä osa-aluetta: - omistaminen, johon hän sisällytti aineellisen omistamisen lisäksi myös terveyden - rakastaminen, jolla hän tarkoitti yksilöiden välistä rakkaussuhdetta laajemmin ihmisten välisiä suhteita yleensä tai suhteita yksilöiden ja yhteisöjen tai yhteiskunnan välillä ja - itsensä toteuttamisen mahdollisuuden. Euroopan Unionin piirissä on tehty lukuisia tutkimuksia hyvinvoinnin sisällöstä. Niiden keskeinen havainto on se, että hyvinvointi ei tarkoita pelkästään yksilöiden tai perheiden taloudellista toimeentuloa tai terveyttä, vaan myös ihmisten välisiin suhteisiin sekä yhteisöjen toimintaan liittyviä osa-alueita. Hyvinvointiin sisältyvät ihmisten osallisuuden kokemukset, se tunteeko kuuluvansa johonkin, tunteeko olevansa tärkeä jollekin tai jossakin. Tästä näkökulmasta viime aikoina paljon keskusteltu syrjäytyminen on hyvinvoinnin puutetta. Syrjäytymisen lääkehän ei ole raha, vaan osallisuus, johonkin kuulumisen kokemus. Hyvinvointiin yhteisötasolla luetaan eurooppalaisissa tutkimuksissa sekin, miten ehyt yhteisö on, toisin sanoen ovatko väestöryhmien väliset erot suuret vai pienet. Ja hyvinvointia kuvaavat myös ihmisten itsensä toteuttamisen mahdollisuudet. Tällä alueella esimerkiksi koulutus, sivistys laajemmin ja kulttuuri antavat monipuolisia välineitä. Kun hyvinvointiyhteiskunta joutuu nyt käymään perustavaa laatua olevaa keskustelua siitä, säilyykö hyvinvointivaltio tai hyvinvointiyhteiskunta, on kysyttävä, miten toteutuvat paikkakunnalla - paikallisessa elämismaailmassa - omistaminen, rakastaminen ja itsensä toteuttaminen edellä kuvatuissa merkityksissä.
6 Olemme tottuneet ajattelemaan, että hyvinvointi toteutuu ensi sijassa palvelujen muodossa. Käynnissä olevan kunta- ja sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksenkin tavoitteena on ensi sijassa palvelujen turvaaminen. Palvelut ovat kuitenkin luonteeltaan hyvinvoinnin välineitä, eivät itse tarkoitus. Niiden tehtävä on aikaan saada hyvinvointia. On rehellisesti tarkasteltava sitäkin, onko ja miltä osin tähänastinen hyvinvointiyhteiskunta palveluineen täyttänyt tämän tehtävänsä. Edellä jo totesin, että monilta osin tähänastinen hyvinvointiyhteiskunta on vastannut hyvin, osin jopa erinomaisesti väestön tarpeisiin. Puutteistaankin huolimatta terveydenhuolto on kohentanut ihmisten fyysista toimintakykyä ja kyennyt samaan hallintaan monia laajoja kansantauteja, puhumattakaan erikoissairaanhoidosta, jonka taso Suomessa on kansainvälisestikin arvioiden huippuluokkaa. Olemme kyenneet aikaansaamaan lapsille ja perheille turvallisen päivähoidon ja osaavien opettajien avulla edelleenkin korkeatasoisen peruskoulutuksen - viimeisen Pisatutkimuksen tuloksista huolimatta - sekä tasokkaan ammatillisen ja korkea-asteen koulutuksen. Mutta yhteiskunnassa on myös alueita, joissa vaikeudet ja ongelmat tuntuvat jatkuvan, jopa kasvavan ja kasautuvan hyvistä pyrkimyksistä ja mittavista panostuksista huolimatta. Emme ole kyenneet estämään tai vähentämään lastensuojelun tarvetta, emme monen nuoren syrjäytymistä siitä huolimatta, että useimmat heistä ovat kulkeneet läpi hyvinvointiyhteiskunnan peruspalveluiden: äitiys- ja lastenneuvolan, päivähoidon ja peruskoulun. Emme myöskään ole kyenneet ehkäisemään tai vähentämään päihdeongelmien aiheuttamia monenlaisia taloudellisia ja psykososiaalisia ongelmia, emme väestön lisääntyvää jakautumista hyvin toimeentuleviin, hyvin pärjääviin ja monin tavoin huono-osaisiin, yhteiskunnan kehityksestä osattomiin ihmisiin. Emmekä ole voineet välttää kehitystä, jossa ikääntyvät ihmiset usein kokevat olevansa vain yhteiskunnan rasitus, tuottamaton joukko, joka on uhka yhteiskunnan taloudelle ja jonka elämänkokemus jää yleensä hyödyntämättä yhteiskunnan ja kunnan sosiaalista pääomaa koottaessa. Kaikkien näiden kysymysten yhteisenä pohjavirtana on se, miten me ihmisten yhteisöinä - perheinä, päiväkoteina, kouluina, työyhteisöinä, ikäihmisten asumisyhteisöinä ja kuntana - toimimme, minkälaisin asentein kohtelemme vanhoja ihmisiä ja minkälaisia toiminta-areenoita olemme valmiit luomaan niiden ihmisten sosiaaliselle osallisuudelle ja toiminnalle, jotka ovat vaarassa jäädä syrjään ja osattomiksi. Hyvänä esimerkkinä viimeksi mainitusta aktiivisuudesta on syytä mainita Kurikan työnhakijoiden aktiivinen toiminta, joka on saanut valtakunnallistakin huomiota.
7 Aluetta jossa hyvinvointiyhteiskunnalla ja hyvinvointikunnalla on vielä tehtävää, voisimme kuvata Erik Allardtin käsitteistöä käyttäen rakastamisen alueeksi, jolloin se on siis ymmärrettävä yleensä ihmissuhteiden, perheiden turvallisuuden, ihmisten sosiaalisten yhteyksien, eri ikäryhmien välisen kanssakäymisen toisin sanoen yhteisösuhteiden alueeksi. Se on välittämisen ja yhteisen vastuun aluetta. Sen keskeinen voimavara ovat ihmiset itse ja ihmiset yhdessä. Tässä yhteydessä haluan korostaa nimenomaan perheen merkitystä. Pohja hyvinvoinnille syntyy varhaisina vuosina niiden ihmisten antamasta turvallisuudesta ja kiintymyksestä, jotka meitä elämän ensimmäisinä vuosina hoitavat ja kasvattavat. Perheet ovat vahvoja vaikuttajia nuoren sosiaalisessa toimintakyvyssä, johon äskettäisen Sirpa Kannasojan väitöskirjan mukaan kuuluu olennaisena osana tulevaisuuden suunnittelu ja usko omiin mahdollisuuksiin. Edellä kuvattujen hyvinvoinnin puutteiden vastapainoksi on tärkeä todeta myös kehityksen positiivisia piirteitä. Meillä on entistä enemmän - itse asiassa suunnaton määrä - tietoa lapsen ja nuoren hyvän kasvun edellytyksistä. Tiedämme, minkälaiset kokemukset ovat olennaisia lapsen hyvälle kehitykselle ja kasvulle aivan ensimmäisinä vuosina ja minkälaiset kokemukset muodostavat riskin hyvälle kasvulle. Tehtävä on saattaa tämä tieto sekä perheiden että ammattilaisten käyttöön heidän yhteisen työskentelynsä tueksi. Omasta viime aikojen kokemuksista voin mainita sen rakentavan panoksen, joka entisillä lastensuojelun asiakkailla - äärimmäisen vaikeista olosuhteista hyvin selviytyneillä nuorilla ja nuorilla aikuisilla - on lastensuojelutyön kehittämiseen. Toimiessani alkuvuodesta lastensuojelua kehittävän työryhmän puheenjohtajana sain tästä vakuuttavan näytön. Perustellun kritiikin ohella työryhmä sai paljon rakentavia ja toteuttamiskelpoisia ehdotuksia henkilöiltä, joilla itsellään oli kokemusta lastensuojelun toimenpiteistä. Samalla se vahvisti sitä näkemystä, että lastensuojelu voi myös onnistua tehtävässään, vaikka julkisen keskustelun perusteella tätä ei aina uskoisi. Toinen myönteinen ja ilahduttava piirre liittyy ikähaitarin toiseen päähän. Monet työelämän jo taakseen jättäneet ikääntyvät ihmiset antavat suuren panoksen niin lastensa perheiden monenlaisena tukena, vapaaehtoisina toimijoina, kuluttajina ja kulttuurielämän ylläpitäjinä, vaikka julkinen keskustelu kuvaa vanhoja ihmisiä usein vain hoitojonojen jatkeena. Kuluvan viikon alussa Ikäinstituutti piti Helsngissä valtakunnallisen seminaarin Instituutin toteuttaman Voimaa Vanhuuteen ohjelman kokemuksista. Lukemattomiin kuntiin - myös Kurikkaan - levittäytyneessä hankkeessa on kevyin toimenpitein, liikuntaneuvonnan ja ohjatun liikunnan keinoin vahvistettu ikääntyneiden ihmisten toimintakykyä: voimaa ja tasapainoa. Toteutuksessa on yhdistetty sosiaali-,
8 terveys- ja liikuntasektorin asiantuntemusta ja vapaaehtoisten järjestöjen - mm. eläkeläisjärjestöjen - panosta ja saatu jo nyt tutkimuksin todettuja vaikutuksia aikaan: kotihoidon tarpeen vähenemistä, toipilasaikojen lyhenemistä ja toimintakyvyn vahvistumista. Toimenpiteillä on voitu ehkäistä jopa Alzheimerin taudin kehittymistä. Ohjelmassa toteutetuin toimin voimme sekä parantaa iäkkään ihmisen elämisen laatua että säästää raskaampien hoitojen kustannuksia. Ilahduttavaa on, että ohjattuun liikuntaan osallistuvien ikäihmisten määrä on ohjelmapaikkakunnilla kasvanut tuntuvasti, mikä lupaa hyvää vanhuspalvelujen tulevalle kehitykselle. Ohjelmajohtaja Elina Karvinen korostikin seminaarissa, että tuloksellinen työ ei välttämättä tällä alueella edellytä mittavia taloudellisia voimavaroja ja että kunnat ovat oppineet paljon toisiltaan. Vanhojen ihmisten osallisuus on toteutunut - paitsi itse ohjelmaan osallistumisena - myös Voimaa vanhuuteen - liikuntaraatien muodossa. Kulttuurinen muutos? Olipa järjestelmäkunta tulevaisuudessa mikä hyvänsä, kunta kasvun, elämisen ja toiminnan ympäristönä, paikkakuntana säilyy. Talouden heilahteluja tulee tapahtumaan aina. Jos kytkemme hyvinvointiyhteiskunnan vain talouden voimavaroihin, joudumme jatkossakin tekemään hyvinvointipalvelujen supistamisia ja vaikeita leikkauksia. Me tarvitsemme hyvinvointiyhteiskunnan kivijalaksi ihmisten elämismaailmasta muodostuvan kunnan, joka toiminnallaan ja yhteistyömuodoillaan tuottaa ihmisille osallisuuden, yhteenkuuluvuuden, yhteisen vastuun kokemuksia. Me voimme luoda hyvinvointia myös siten, että ihmisillä on mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elinympäristöönsä, kokemuksia tulla kuulluiksi ja otetuksi vakavasti, kokemuksia ihmisarvon kunnioittamisesta. Asukkaiden kokemus omasta kunnasta ei voi jäädä vain joka neljäs vuosi tapahtuvien kuntavaalien varaan, vaan arkisia välittämisen, osallisuuden ja vaikuttamisen kanavia tarvitaan jatkuvasti - ilman suuria ja muodollisia operaatioita. Jo nykyinen kuntalaki antaa mahdollisuuden ja rohkaisee asukkaiden ja palvelujen käyttäjien äänen kuulemiseen. Jos vielä palaamme Jürgen Habermasin järjestelmämaailmaan ja elämismaailmaan, voimme ennustaa, että mitä suurempia ja mitä etäämmällä ovat "järjestelmäkunnat" tai sote-alueet, sitä enemmän ne tarvitsevat vastinparikseen hyvin toimivan ihmisten elämismaailman. Jos niin haluamme, edessä oleva muutos voi muodostua myös paikallisyhteisöjen elpymiseksi. Se voi ruokkia sellaista paikallista toimintaa, joka on saattanut jäädä raskaiden palveluvastuiden varjoon. Edellä kuvattu muutoksen antama mahdollisuus saattaa tuntua kuulijoista epärealistiselta
9 maalailulta, jopa haihattelulta. Näin varmasti onkin, jos katsomme tulevaisuutta vain lähivuosien perspektiivillä. Rakennamme kuitenkin Suomea ja te täällä erityisesti Kurikkaa niille ihmisille, jotka ottavat vastuun yhteiskunnasta ja sen kehityksestä 20-30 vuoden päästä. Emme voi nojautua vain siihen, että talous kasvaa täältä ikuisuuteen ja jokaiseen nousevaan tarpeeseen luodaan uusia voimavaroja vieviä ratkaisuja. Meidän on rakennettava yhteiskuntaa ja kuntaa siten, että kunnan asukkaat kykenevät myös itse ja yhdessä rakentamaan ratkaisuja hyvinvoinnin kysymyksiin ja että olennainen voimavara talouden, tiedon, teknologian, ammatillisen osaamisen rinnalla on ihmisissä itsessään oleva sosiaalinen pääoma, yhdessä elämisen taito, vastuuntunto ja sivistys. Hyvinvointiyhteiskunta tarvitsee kulttuurista muutosta, jonka pohja luoda tänään ja huomenna. Kurikka antoi itselleni 1940- ja 1950-luvuilla turvallisen lapsuuden kasvuympäristön, kannustusta ammatin hankintaan, kunnianhimoakin ammatilliseen työhön. Näistä lähtökohdista olen kiitollinen ja uskon, että sama kokemus on monilla muilla oman ikäpolveni edustajilla. Jos se antaa samanlaiset eväät tämän päivän kurikkalaisille lapsille ja nuorille, se luo kestävää pohjaa hyvinvoinnille. Kurikan historia ja kurikkalainen kulttuuri on nojannut perinteisesti yrittäjyyteen, ihmisten haluun ja kykyyn luoda yhteiskunnan muuttuessa uusia keinoja pärjäämisen pohjaksi. Omiin vahvuuksiinsa mutta myös yhteiseen vastuuseen tulevaisuutensa rakentava kunta on asukkailleen hyvä kotikunta, sellainen elämismaailma, josta tulevatkin polvet voivat saada itselleen vahvat lähtökohdat.