Kulttuurien kollisio Jaakko Hämeen-Anttila Hyvät kuulijat, Maailma oli aikoinaan yksinkertainen paikka. Ihmisten liikkuvuus oli vähäistä ja kulttuurien rajat suhteellisen selviä. Yhden kulttuurialueen sisällä on toki liioiteltua puhua yhtenäiskulttuurista, mutta suhteellisen yhtenäisiä kulttuurit kuitenkin olivat. Vähemmistöjä oli, mutta pelisäännöt olivat selvät: vähemmistö mukautui enemmistön käytäntöihin säilyttäen ehkä sisäisen identiteettinsä mutta noudattaen julkisessa elämässä enemmistön sääntöjä. Erilaisuus ei näkynyt eikä väestöryhmien tasavertaisuudesta voinut puhua. Kulttuurialueet puolestaan elivät erillään toisistaan. Kauppareitit kyllä yhdistivät niitä ja reittejä pitkin liikkui keksintöjä ja tavaroita, mutta hyvin vähän ihmisiä. Erilaisuuden kohtaaminen oli harvinaista. Nykymaailma on toisenlainen. Eri kulttuurit ovat tulleet niin hyvässä kuin pahassakin lähemmäs toisiaan, kosketuksiin toistensa kanssa. Vieraita kulttuureja ei voi enää jättää huomiotta ja vanha ajatus puhtaista kulttuureista, joissa oli enintään marginaalisia vähemmistöjä, on käynyt kestämättömäksi maailmassa, jossa talous, kommunikaatio ja ylikansalliset intressit liittävät hyvinkin erilaiset kulttuurit tiiviisti toisiinsa ja tekevät ne eri tavoin riippuvaisiksi toisistaan ja jossa erilaiset muuttoliikkeet sekoittavat väestönosia toisiinsa. Vähemmistöjä ei enää voi vaientaa, kulttuurit kohtaavat toisensa intensiivisemmin kuin koskaan aikaisemmin ja tavalliset ihmiset joutuvat -- tai pääsevät -- kohtaamaan erilaisuutta. Erityisen huomion kohteena on viime vuosina ollut islamilaisen ja läntisen kulttuurin kohtaaminen. 1990-luvulla amerikkalainen Samuel Huntington loi 1
huomattavan vähäisen historiantuntemuksen varassa käsityksen kulttuurien tai sivilisaatioitten yhteentörmäyksestä (Clash of Civilizations). Vaikka Huntington käsitteli kirjassaan useita eri kulttuureita, on selvä, että hänen mielenkiintonsa ensisijainen kohde oli länsimaisen ja islamilaisen kulttuurin kohtaamisessa tai yhteentörmäyksessä. Poliittisen ideologiansa pohjalta Huntington loi kuvan perusluonteeltaan yhteensopimattomista kulttuureista, joiden on pakko törmätä yhteen. Ei vaadi suurtakaan tarkkanäköisyyttä huomata, kuinka helppo Huntingtonin ajatus oli ottaa Yhdysvalloissa kovan linjan valloituspolitiikan ideologiseksi taustaksi. Se oli kuin mittatilaustyönä presidentti George Bushille tehty. Poliitikoille Huntington oli taivaan lahja, mutta tutkijan näkökulmasta hänen teoriansa on katteeton. Länsimaisen ja islamilaisen kulttuurin juuret ovat samassa maaperässä. Kreikkalainen kulttuuri ja Lähi-idän monoteistinen traditio yhdistävät näitä kulttuureita ja pinnalliset erot on helppo huomata yhteiskunnallisen kehityksen synkronoimattomuudeksi. Lähi-itä ja länsi elävät eri vaihetta yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa kehityksessään. Kulttuurien yhteentörmäyksestä on eniten puhuttu Lähi-idän aseellisten konfliktien kohdalla. Tällainen terminologian käyttö ei kestä tarkempaa tarkastelua. Lähi-idän konfliktien syyt eivät ole kulttuurisia, vaan aivan tavanomaisen poliittisia, taloudellisia ja strategisia lähtökohdiltaan. Osapuolet eivät edusta kulttuureja tai uskontoja vaan omia intressejään. Ei ole sattuma, että Yhdysvaltojen miehitysjoukot pitävät hallussaan öljyrikasta Irakia, joka on elintärkeä Yhdysvaltojen asevoimille ja taloudelle, sekä Afganistania, jonka strategisen merkityksen ovat aikoinaan huomanneet niin Brittiläinen imperiumi, tsaarien Venäjä kuin Neuvostoliittokin. Konfliktien syynä ei ole erilainen kulttuuri, arvo- 2
tai ajatusmaailma tai jokin muu abstrakti käsite vaan hyvin konkreettinen kilpailu luonnonvaroista ja sotilaallisesta hegemoniasta. Vastaavasti toinen osapuoli, islamilaiset äärijärjestöt, käy omaa sotaansa nimenomaan yhtä suurvaltaa vastaan, ei abstraktia länttä saati sitten länsimaisia arvoja vastaan. Eräässä videopuheessaan joitain vuosia sitten Usama bin Laden totesikin, että jos hän kävisi taistelua demokratiaa vastaan, hänen olisi helpointa iskeä Ruotsia vastaan. Äärijärjestöillä ei myöskään ole minkäänlaista mandaattia esiintyä koko kulttuurin edustajina. Jos kokonaisten kulttuurien yhteentörmäyksestä puhutaan, voi jäädä kysymään, minne sijoittuvat Yhdysvaltojen läheiset liittolaiset Egypti, Saudi-Arabia ja Pakistan. Kulttuurien kokonaisvaltaisesta yhteentörmäyksestä puhuminen on katteetonta ja usein tarkoitushakuista. Kohtaamisia, niin myönteisiä, neutraaleja kuin kielteisiäkin, sen sijaan tapahtuu jatkuvasti ja monilla tasoilla. Arjessa on vaikea olla kohtaamatta toisia kulttuureita: maahanmuuttajien määrä on kasvussa, ulkomaalaisten opiskelijoitten ja työntekijöitten määrä lisääntyy ja vastaavasti yhä useampi suomalainen asuu pitemmän tai lyhyemmän ajan ulkomailla työnsä tai opintojensa vuoksi. Tiedonvälitys tuo olohuoneeseemme reaaliaikaista tietoa alueista, jotka ennen olivat pitkän välimatkan päässä, niin että kaukaa tulevat uutiset olivat meille saapuessaan jo turvallisen vanhentuneita. Kulttuurien kohdatessa myös oikeusjärjestelmät kohtaavat. Kansainvälinen oikeus käsittelee näitä oikeusjärjestelmien kohtaamisia valtioidenvälisellä tasolla, mutta viime vuosina esille on noussut myös oikeusjärjestelmien kohtaaminen periaatteellisella tasolla. Voiko islamilaisella oikeudella, shari'alla, olla mitään asemaa länsimaisessa yhteiskunnassa? Ja pitäisikö sillä olla? Ennen kuin käsittelen tätä kysymystä, lienee paikallaan luoda katsaus islamilaisten maiden oikeusjärjestelmiin ja shari'aan. 3
Perinteellinen islamilainen oikeus, shari'a, perustuu uskonnollisille lähteille ja niiden keskiaikaisille tulkinnoille. Lyhyesti voidaan sanoa, että shari'an tekstuaaliset lähteet ovat Koraani ja profeetta Muhammadin nimiin pannut perimätiedot, hadithit. Näiden korpuksien pohjalta on 700- ja 800-luvuilla kehitelty oikeusjärjestelmä, jossa korpuksista on muokattu ristiriidaton kokonaisuus sillä taidolla, joka vain oikeusoppineilla on keskenään ristiriitaisten lähtökohtien yhteensovittamisessa. Tämä oikeusjärjestelmä on kodifioitu eri lakikoulukuntien perusteoksiin ja niiden myöhempiin kommentaareihin. Shari'a on periaatteessa muuttumaton, koska sen peruslähteet ovat muuttumattomia. Islamilaisessa järjestelmässä ei ole uskonnollista auktoriteettia, joka voisi kumota aiempia säädöksiä tai määritellä oppia tai lakia uudelta pohjalta. Ainoa muutoksen ja kehittymisen mahdollisuus nousee näiden samojen peruslähteiden uudenlaisesta tulkinnasta. Tämä tuo rajoitettua joustavuutta järjestelmään. Hyvänä esimerkkinä tulkinnan mukanaan tuoman muutoksen mahdollisuudesta voidaan pitää islamilaista pankkitoimintaa. Periaatteessa Koraani kieltää koron ottamisen, joten pankkitoiminnan luulisi olevan mahdotonta. Islamilaisten pankkien kehittyminen osoittaa, ettei tilanne ole aivan näin yksioikoinen. Islamilainen laki kieltää koron, mutta ei sijoittamista yhteisiin liikeyrityksiin ja voiton jakamista. Islamilainen pankkitoiminta on rakennettu näennäisesti liikevoiton varaan. Yksinkertaistaen sanottuna, lainatessaan rahaa pankki saa rahojen käyttökohteen tuottaman laskennallisen voiton perusteella tietyn, etukäteen määritellyn osuuden tästä laskennallisesta voitosta. Jos liikemies siis lainaa rahaa pankilta investointiaan varten, hän maksaa pankille osuuden investoinnin 4
laskennallisesta voitosta. Käytännössä tämä ei poikkea koron maksamisesta. Vastaavilla tulkinnallisilla järjestelmillä saadaan muihinkin islamilaisen lain osaalueisiin jonkin verran joustavuutta. Shari'a ei kuitenkaan ole islamilaisten maiden ainoa tai edes tärkein lakijärjestelmä. Länsimainen laki on useimpien islamilaisten maiden lain perustana, ja shari'a tuo näihin lakijärjestelmiin enintään lisäyksiä, lähinnä perhe- ja perintöoikeuden kohdalla. Jopa niissä maissa, joissa shari'aa pidetään lain perustana, todellisuus on hieman toisennäköinen. Iranin, Pakistanin ja Saudi-Arabian lakijärjestelmät ovat sekoitus länsimaista ja islamilaista oikeutta ja usein paikallinen perinne kaiken lisäksi ohittaa niin valtiollisen kuin uskonnollisenkin lain. Esimerkiksi Marokon heimoalueille on tavallaan päällekkäin kolme erilaista perimysjärjestelmää: maan virallisen lain mukainen, länsimaalaisvaikutteinen laki määrää yhtä, malikiittisen koulukunnan lainsäädäntö toista ja käytännössä perintö jaetaan vanhojen heimotapojen perusteella. Islamilaisen lain perustana on tuomarin, qadin, toiminta. Qadin päätökset perustuvat lakikirjoihin mutta niiden tarjoamissa puitteissa hän voi tehdä päätöksensä itsenäisesti. Päätökset tehdään todistajalausuntojen perusteella. Islamilaisessa laissa keskeistä on juuri silminnäkijöitten antama todistus. Jopa silloin, kun todistusaineistona on kirjallista dokumentaatiota, tätä täydennetään todistajalausunnoilla. Toinen, lakijärjestelmien kohtaamisen kannalta keskeinen erikoisuus islamilaisessa laissa on se, ettei järjestelmä tunne toimeenpanovaltaa. Qadi antaa päätöksensä hänelle tuotuun kiistakysymykseen, mutta siihen hänen ja koko oikeusjärjestelmän toiminta päättyy. On loukatun osapuolen itsensä asia hoitaa tuomion täytäntöönpano. Käytännössä maallinen valta on aina joutunut hoitamaan uskonnollisten tuomioistuinten päätösten toteuttamisen. Islamilainen 5
laki on näin vuosisatojen ajan toiminut yhteistyössä maallisen hallintojärjestelmän kanssa. Perimmiltään tämäntyyppinen on siis islamilainen oikeusjärjestelmä. Viime vuosina sekä Kanadassa että Isossa-Britanniassa on ryhdytty harkitsemaan shari'atuomioistuinten ottamista osaksi maiden lainsäädäntökäytäntö. Ensi sijassa kyse on ollut perhe- ja perintöoikeudellisissa kysymyksissä käytettävästä ikään kuin sovittelujärjestelmästä. Mikäli kiistan osapuolet ovat muslimeita ja halukkaita antamaan kiistan päätettäväksi islamilaisten lakien perusteella, heille on tarjottu mahdollisuutta viedä asia islamilaiseen tuomioistuimeen. Tietääkseni missään länsimailla ei ole pyritty pakottamaan tai houkuttelemaan maan muslimikansalaisia turvautumaan islamilaisiin tuomioistuimiin, joskin on tietysti huomattava, että yhteisön paine saattaa käytännössä pakottaa ihmisiä hyväksymään näennäisen vapaaehtoisen turvautumisen shari'a-tuomioistuimeen. Toisaalta on myös huomattava, että monet muslimit ovat näissä maissa jo aiemminkin turvautuneet islamilaisiin tuomioistuimiin. Uusissa järjestelyissä on siis kyse myös siitä, että jo käytössä oleva toiminta tuotaisiin valtion kontrolliin. Ovatko islamilainen ja länsimainen lainkäyttö sovitettavissa yhteen? Olematta oikeusoppinut en uskalla lähteä miettimään asiaa kovin konkreettisella tasolla, mutta nähdäkseni periaatteessa eräänlaisen sovintotuomioistuimen käytön ei luulisi olevan vieras länsimaiselle oikeuskäytännölle, vaikka sovintotuomioistuimen oikeudellisena perustana olisi vieras lainsäädäntö. Länsimailla kokeillut shari'atuomioistuimet perustuvat siis vapaaehtoisuudelle eli ketään ei velvoiteta alistamaan kiistaa tällaiselle tuomioistuimelle, jonka auktoriteetti syntyy vasta siitä, että molemmat osapuolet haluavat turvautua siihen. Selvää tietysti on, että tällaisen oikeusjärjestelmän täytyy toimia maan oikeudelle alisteisesti niissä 6
maissa, joissa yleinen oikeusjärjestelmä on toinen. Tämä ei monissa tapauksissa ole ongelma, koska islamin laki ei useinkaan vaadi asioita vaan vain sallii niitä. Esimerkiksi avioliiton ikäraja tai moniavioisuus ovat kysymyksiä, joissa islamilainen laki ei suinkaan velvoita menemään alaikäisen kanssa naimisiin tai hankkimaan useampia vaimoja. Islamin laki sallii nämä, mutta useimmissa islamilaisissakin maissa valtion lainsäädäntö on asiassa tiukempi. Samalla tavalla länsimaiselle lainsäädännölle alisteinen shari'a-tuomioistuin voi toimia vain niissä puitteissa, jotka valtiollinen laki tarjoaa. Tällä tarkennuksella en katsoisi, että shari'a-tuomioistuimen käyttö olisi oikeusjärjestelmän kannalta mahdotonta niissä kai lähinnä siviilioikeudellisissa kysymyksissä, joissa ei ole mitään yleistä tai valtiollista intressiä mukana. Yksittäisiä ongelmakohtia tietysti on, vaikkapa perinnönjaon kysymyksissä, mutta monilla lainkäytön aloilla näitä ongelmia ei välttämättä nouse. Toinen asia tietysti on, onko tällaisten oikeusjärjestelmien käyttö länsimaisen oikeuden rinnalla toivottavaa tai suotavaa. Tätä kysymystä on syytä lähestyä avoimesti ja välttää realiteetit syrjäyttäviä, periaatteista nousevia dogmaattisia kantoja. Kyse ei ole siitä, että vaihtoehtoina olisivat joko yksinomaan länsimaisen oikeusjärjestelmän käyttö tai sitten shari'a-tuomioistuinten tuomiminen sen rinnalle. Kyse on myös siitä, että käytännössä esimerkiksi Kanadassa ja Isossa- Britanniassa osa muslimeista on joka tapauksessa hoitanut yhteisön sisäiset asiat epävirallisissa shari'a-tuomioistuimissa. Näiden osalta kyse on siitä, valvooko valtio näitä tuomioistuimia vai ei. Tätä ei pidä tulkita kannanottona shari'a-tuomioistuinten puolesta. Tärkeätä vain on, että hahmotamme kokonaiskuvan. On täysin mahdollista ajatella, että 7
järjestelmän virallistaminen samalla tukee ja vahvistaa shari'a-tuomioistuinten asemaa ja että tällainen kehitys on haitallisempaa kuin se, että shari'atuomioistuimet toimivat epävirallisesti ja kontrolloimattomina. Molempien tilanteitten edut ja haitat on punnittava huolella ennen kuin voi muodostaa perustellun mielipiteen asiassa. Suomessa islamilaisen väestön määrä on pieni ja tämä väestönosa jakautuu vielä eri uskonnollisiin ja etnisiin ryhmiin, jotka eivät aina ole halukkaita toimimaan yhdessä, yhtenä pienyhteisönä, minkä takia kysymys ei meillä ole ajankohtainen. On myös muistettava, etteivät kaikki muslimit suinkaan edes tahdo islamilaista lainsäädäntöä otettavaksi käyttöön edes rajoitetusti. Oikeusjärjestelmään liittyvät kysymykset ovat vain pieni osa kulttuurien kohtaamista. Yleisesti on tärkeää, että kulttuurien välistä vuoropuhelua käydään, ja että se perustuu myös toisen osapuolen ymmärtämiselle. Ymmärtämisen käsite on joskus osoittautunut ongelmalliseksi kaksitulkintaisuutensa takia. Sanaa voidaan käyttää myös hyväksymisen merkityksessä. Toisen kulttuurin kohdalla meillä toki useimmiten on kaikki syy myös hyväksyä erilaisuus mutta kaikkein tärkeintä on toisen kulttuurin ymmärtäminen sanan tiedollisessa merkityksessä. Meillä täytyy olla oikeaa, todellista tietoa toisesta kulttuurista ja sen käytännöistä sekä lisäksi tietoa siitä, mistä nuo käytännöt ovat peräisin, mikä niiden asema toisessa kulttuurissa on ja mihin laajempiin yhteyksiin käytännöt sijoittuvat. Länsimaisen ja islamilaisen kulttuurin kohtaamisissa tätä tietoon perustuvaa ymmärrystä ei valitettavasti aina ole, ei kummallakaan osapuolella. Kuva länsimaista ja länsimaisesta kulttuurista on Lähi-idän islamilaisissa maissa usein värittynyt eikä vastaa todellisuutta. Länsi ei tietenkään ole kaiken arvostelun 8
yläpuolella eivätkä länsimaat suinkaan ole vailla ongelmia, joskus vaikeitakin. Silti islamilaisessa maailmassa korostuu liikaakin epäluulo länsimaista moraalia kohtaan ja lännen yhteiskunnalliset ongelmat saatetaan esittää todellisuutta räikeämpinä. Siinä missä länsi mieltää usein islamilaisen naisen alistetuksi ja yhteiskunnan konservatiivisten tai patriarkaalisten arvojen uhriksi, Lähi-itä mieltää länsimaisen naisen jatkuvan seksuaalisen riiston ja suojattomuuden uhriksi. Molemmissa käsityksissä on taustalla ripaus totuutta ja runsain määrin katteettomia mielikuvia, jotka useimmiten perustuvat äärimmäisiin esimerkkeihin. Sen enempää haaremien hunnutettu nainen kuin seksiklubin huumeiden tai alkoholin voimalla työskentelevä esiintyjä ei edusta tyypillistä idän tai lännen naista. Näiden väärien tai liioiteltujen mielikuvien purkaminen ja vahvemmin todellisuuteen tukeutuvan tietämyksen levittäminen on kulttuurien asiallisen ja rauhanomaisen kohtaamisen perusehto. Me emme voi lähteä kohtaamaan toista kulttuuria väärien ja kaavoihinsa kangistuneitten mielikuvien kautta. Toisen kohtaaminen voi olla aitoa vain joko avoimella, ennakkoluuloista vapaalla mielellä tai vielä mieluummin oikean tiedon varassa. Konflikteihin näitä ei tarvita. Tarkoittaako kohtaaminen aina hyväksymistä? Näin ei tarvitse aina olla. Jokaisessa kulttuurissa, omassammekin, on varjopuolia ja ongelmia, joita ei ole syytä hyväksyä. Tärkeintä on erottaa erilaisuus, joka on hyväksyttävää tai arvoneutraalia, sellaisesta erilaisuudesta, jonka taustalla on toisen kulttuurin vaikeita ja korjaamista tarvitsevia ongelmia. Mutta korostettakoon vielä, ettei meidänkään kulttuurimme ongelmaton ole, kaukana siitä. Otan käytännön esimerkin. Länsimailla on paljon puhuttu islamilaisesta pukeutumisesta ja tyttöjen ympärileikkaamisesta. Niitä on toisinaan käsitelty hyvin 9
samankaltaisesti, ikään kuin samalla tasolla olevina ilmiöinä. Tällainen asioiden niputtaminen yhteen on perusteetonta ja tosiasioita hämärtävää. Ihmisen pukeutuminen ei millään tavalla liity kysymykseen hänen luovuttamattomista perus- tai ihmisoikeuksistaan. On minun asiani, pukeudunko pukuun ja solmioon vai tuulipukuun. Kumpikaan ei loukkaa sen enempää minun kuin muidenkaan oikeuksia, jälkimmäinen tosin ehkä esteettistä silmää. Samalla tavalla olen kokenut oudoksi keskustelun huivin käytön kiellosta -- islamilainen pukeutumiskäytäntöhän ei suinkaan vaadi täyttä hunnuttautumista, esimerkiksi burkhaa. Huivin käytöllä ei ole mitään yhteyttä esimerkiksi ihmisoikeuksiin, ja jos joku tahtoo pukeutua huiviin uskonnollisista syistä, siinä on vaikea nähdä humanitaarista ongelmaa. Toinen asia tietysti on, jos ihminen pakotetaan tai painostetaan pukeutumaan tietyllä tavalla vasten tahtoaan, mutta tähän ongelmaan ei voida vastata pakottamalla hänet lainsäädännöllisesti pukeutumaan toisella tavalla. Silloin olemme vain joutuneet ojasta vielä hetteisempään allikkoon. Monet musliminaiset haluavat pukeutua huiviin tai huntuun ja varsinkin vanhemmat ja perinteisessä yhteiskunnassa kasvaneet mieltävät huivittomuuden kiusallisena, ikään kuin länsimainen nainen, joka lainsäädännöllisesti pakotettaisiin liikkumaan kesäkaupungissa yläruumis paljaana. Emmehän me suunnittele solmion käytön kieltämistä sillä perusteella, että joissain tilanteissa perhe tai yhteiskunta pakottaa poikia tai miehiä käyttämään solmiota. Huivikiellon toteuttamisen lisäongelmana on se, että huivia käytetään myös uskonnollisen kontekstin ulkopuolella. Pitäisikö meidän kieltää huivin käyttö myös mummoilta vai vain muslimeilta? Keskustelu on ollut vilkkainta Ranskassa, jossa siihen liittyy tietysti myös maan yleinen laicité-periaate. Islamilaisen pukeutumiskäytännön ja luovuttamattomien perusoikeuksien välillä on vaikea nähdä mitään todellista ristiriitaa. Tästä huolimatta naisen heikko asema 10
yhdistetään meillä usein hunnuttautumiseen. Tiettyä perää tässä onkin: ahdasmielisimmissä yhteiskunnissa islamin maissa, kuten Afganistanissa, hunnuttautuminen on vahvempaa ja yleisempää kuin liberaalimmissa yhteiskunnissa. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että hunnuttautuminen aiheuttaisi naisen aseman heikentymistä, vaan vain siitä, että perinteisissä yhteiskunnissa perinteinen pukeutuminen on yleisempää kuin modernisoituneemmissa yhteiskunnissa. Asioilla ei ole enempää keskinäistä syy-yhteyttä kuin sillä, että naisen asema on tavallisesti vuoriseuduilla heikompi kuin tasangoilla. Vuoret tai huivit eivät aiheuta naisen aseman heikkoutta eikä niiden poistaminen sitä paranna. Modernimmissa islamilaisissa yhteiskunnissa osa naisista hunnuttautuu, osa ei, eikä hunnuttautuvien asema ole mitenkään sen heikompi tai epäitsenäisempi kuin hunnuttamattomien. Kyse on valinnasta. Länsimaisella yhteiskunnalla ei mielestäni ole mitään perusteltua syytä estää islamilaista naista pukeutumasta haluamallaan tavalla. Aivan toisenlaisen tilanteen edessä olemme tyttöjen ympärileikkauksen kohdalla. Kyseessä on heimokulttuuriin liittyvä tapa, joka ymmärtääkseni on aina terveydelle ja identiteetille erittäin haitallinen toimenpide, jota on täysi syy pitää pahoinpitelynä ja törkeänä sellaisena laajempien leikkausten kohdalla. Tämä käytäntö loukkaa luovuttamattomia perusoikeuksiamme eikä yhdelläkään yhteiskunnalla ole syytä lähteä hyväksymään tapaa vain koska se on toisen kulttuurin tapa. Se on aivan yhtä tuomittava tapa kuin perinteinen suomalainen lapsen pahoinpitely ja yhteiskunnan on syytä puuttua molempiin. Uskonnon tai monikulttuurisuuden varjolla sitä ei voi puolustella. Silti myös tyttöjen ympärileikkaus on ilmiö, joka meidän on ymmärrettävä, voidaksemme taistella sitä vastaan. Tavan levinneisyys, sen taustalla käytetyt perustelut ja tavan asema yhteiskunnallisissa suhteissa vaativat huomiotamme. 11
Meidän täytyy ymmärtää ilmiötä myös silloin, kun pyrimme sen poistamiseen. Tai ehkä erityisesti juuri silloin. Hyvät kuulijat, en tahdo päättää esitelmääni ikäviin ilmiöihin. On syytä korostaa, että länsimainen ja islamilainen yhteiskunta eivät ole mitenkään perusluonteeltaan erilaisia saati sitten yhteensovittamattomia. Monet niistä eroista, jotka nykyään kiinnittävät huomiotamme Lähi-idän ja lännen välillä, aiheutuvat yhteiskunnallisen kehityksen vaiheesta eivätkä perustavaa laatua olevasta kulttuurisesta erosta. Jos ajattelemme uskonnon merkitystä julkisessa yhteiskunnassa tai naisen asemaa, meidän on syytä muistaa omassa yhteiskunnassamme tapahtunut viime vuosikymmenien kehitys. Usein tuntuu siltä, että 1950-luvun suomalainen olisi ymmärtänyt huomattavasti paremmin nykypäivän Lähi-idän yhteiskunnan kasvattia kuin nykypäivän suomalainen. Erot ovat erilaisen yhteiskunnallisen kehitysvaiheen tulosta. Tulevaisuuden ennustaminen on tunnetusti vaikeaa, mutta uskaltaisin suhteellisen luottavaisesti sanoa, että Lähi-idän yhteiskuntia odottaa tulevina vuosikymmeninä kehitys, joka tuo niitä lähemmäs modernia, demokraattista yhteiskuntaa. Jotta tämä kehitys olisi mahdollisimman ongelmatonta ja rauhanomaista, meidän on syytä omalta osaltamme tukea sitä, mutta tukeminen vaatii taustalleen ymmärtämisen. Länsimaisten arvojen runnominen toisella tavalla rakentuneeseen yhteiskuntaan tuottaa vain huonoja tuloksia, se on selvä. Myös malttamaton pyrkiminen nopeaan muutokseen kääntyy helposti itseään vastaan. Pienten askelten politiikka toimii paremmin. Lähi-idälle on annettava aikaa ja tuettava sen yhteiskuntien hidasta muutosta toimiviksi demokratioiksi ja sopeutumista moderniin maailmaan. Muutos ei tapahdu yhden vaalikauden aikana. Lännessä demokratisoitumisprosessi kesti pari vuosisataa. 12
Emme myöskään saa sortua ihannoimaan omaa yhteiskuntaamme. Länsimainen tai suomalainen yhteiskunta ei ole ongelmaton ja sielläkin on paljon korjattavaa. Toisen ymmärtämisen lisäksi meidän on syytä myös katsoa peiliin ja arvioida kriittisesti omaa yhteiskuntaamme. Muuten olemme helposti ristiretkellä kantamassa valkoisen miehen taakkaamme 2000-luvun maailmassa. Kulttuurien on helppo kohdata toisensa rauhanomaisesti ja rakentavasti. Meidän ihmisten vain on syytä luopua vahvoista mutta perusteettomista ennakkokäsityksistämme ja tarkastella toista kulttuuria ilman vankkaa uskoa oman kulttuurimme itsestäänselvästä paremmuudesta ja toisen alemmuudesta. Jos kykenemme tähän, kulttuurien on kyllä helppo elää rauhanomaista rinnakkaiseloa keskenään. 13