Kilpailuoikeudellisia vahingonkorvauksia koskevan työryhmän mietintö

Kilpailuoikeudellisia vahingonkorvauksia koskevan työryhmän mietintö Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja Kilpailukyky 46/2015

Kilpailuoikeudellisia vahingonkorvauksia koskevan työryhmän mietintö Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja Kilpailukyky 46/2015

Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja Kilpailukyky 46/2015 Arbets- och näringsministeriets publikationer Konkurrenskraft 46/2015 MEE Publications Competitiveness 46/2015 Tekijät Författare Authors Kilpailuoikeudellisia vahingonkorvauksia koskeva työryhmä Puheenjohtaja Pekka Timonen Sihteeri Virve Haapajärvi Julkaisuaika Publiceringstid Date Kesäkuu 2015 Toimeksiantaja(t) Uppdragsgivare Commissioned by Työ- ja elinkeinoministeriö Arbets- och näringsministeriet Ministry of Employment and the Economy Toimielimen asettamispäivä Organets tillsättningsdatum Date of appointment Julkaisun nimi Titel Title Kilpailuoikeudellisia vahingonkorvauksia koskevan työryhmän mietintö Tiivistelmä Referat Abstract Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi tietyistä säännöistä, joita sovelletaan jäsenvaltioiden ja Euroopan unionin kilpailuoikeuden rikkomisen johdosta kansallisen lainsäädännön nojalla nostettuihin vahingonkorvauskanteisiin (2014/104/ EU) hyväksyttiin 11.11.2014. Direktiivi tulee saattaa kansallisesti voimaan viimeistään 27.12.2016. Työ- ja elinkeinoministeriö asetti 5.6.2014 työryhmän valmistelemaan direktiivin kansallista voimaansaattamista. Hallituksen esityksen muotoon valmistellussa työryhmän mietinnössä esitetään, että säädettäisiin uusi erillislaki kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista. Lakia sovellettaisiin sekä EU:n että kansallisen kilpailuoikeuden rikkomisesta aiheutuneiden vahinkojen korvaamiseen. Tavoitteena on selventää ja helpottaa vahingonkorvauskanteiden nostamista ja niiden käsittelyä sekä varmistaa, että kilpailuoikeuden rikkomisesta vahinkoa kärsineet voivat saada täyden korvauksen vahingosta. Tarkoituksena on myös kilpailuviranomaisen suorittaman kilpailusääntöjen täytäntöönpanon ja tuomioistuimissa käsiteltävien vahingonkorvauskanteiden käsittelyn sovittaminen yhteen. Ennen direktiiviä kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista ei ole ollut EU-lainsäädäntöä. Kansallisesti kilpailuoikeudellisen vahingon korvaamisesta on säädetty yhdessä kilpailulain pykälässä ja muussa kansallisessa lainsäädännössä kuten oikeudenkäymiskaaressa. Direktiivi säätelee kilpailuoikeuden rikkomisesta aiheutuneiden vahinkojen korvaamista voimassa olevaa lainsäädäntöä yksityiskohtaisemmin. Mietinnössä ehdotetaan säädettäväksi muun muassa kartelleja koskevasta vahinko-olettamasta, ylihinnan siirtämiseen liittyvästä todistustaakasta sekä seuraamusmaksusta vapautetun yrityksen yhteisvastuun ja takautumisvastuun rajauksesta. Lisäksi ehdotetaan säädettäväksi rikkomuksen toteavan päätöksen vaikutuksesta vahingonkorvausoikeudenkäynnissä, korosta, todisteiden esittämisestä, vanhentumisesta sekä sovintomenettelyn ja sovintosopimuksen vaikutuksista. Työ- ja elinkeinoministeriön yhdyshenkilö: Työelämä- ja markkinaosasto/virve Haapajärvi, puh. 029 504 7027 Asiasanat Nyckelord Key words kilpailuoikeudellinen vahingonkorvaus, vahingonkorvaus, kilpailuoikeus, kilpailurikkomus Painettu julkaisu Inbunden publikation Printed publication Verkkojulkaisu Nätpublikation Web publication ISSN ISBN ISSN 1797-3562 ISBN 978-952-327-015-2 Kokonaissivumäärä Sidoantal Pages 97 Julkaisija Utgivare Published by Työ- ja elinkeinoministeriö Arbets- och näringsministeriet Ministry of Employment and the Economy Kieli Språk Language Suomi, Finska, Finnish Vain sähköinen julkaisu Endast som elektronisk publikation Published in electronic format only

Työ- ja elinkeinoministeriölle Työ- ja elinkeinoministeriö asetti 5 päivänä kesäkuuta 2014 työryhmän valmistelemaan kilpailuoikeudellisia vahingonkorvauksia koskevan direktiivin (2014/104/ EU) kansallista voimaan saattamista. Toimikaudeksi määrättiin 1.9.2014 29.5.2015. Komissio julkaisi direktiiviehdotuksen kesäkuussa 2013 ja direktiivi hyväksyttiin 11 päivänä marraskuuta 2014. Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi koskee sääntöjä, joita sovelletaan jäsenvaltioiden ja Euroopan unionin kilpailuoikeuden säännösten rikkomisen johdosta kansallisen lainsäädännön nojalla nostettuihin vahingonkorvauskanteisiin. Työryhmän tehtävänä oli valmistella vahingonkorvausdirektiivin kansallinen voimaan saattaminen hallituksen esityksen muotoon siten, että se voidaan saattaa kansallisesti voimaan direktiivissä asetettujen määräaikojen puitteissa viimeistään vuoden 2016 kesällä. Koska direktiivi hyväksyttiin lopullisesti kuitenkin vasta marraskuussa 2014, direktiivin mukaan aikaa kansalliseen voimaan saattamiseen on 26.12.2016 asti. Direktiivin ja sen kansallisen voimaan saattamisen tarkoituksena on selventää ja helpottaa jatkossa vahingonkorvauskanteiden nostamista ja niiden käsittelyä siten, että kilpailurikkomuksista vahinkoa kärsineillä olisi mahdollisuus vaatia ja saada riittävällä ja kustannustehokkaalla tavalla vahingonkorvausta kansallisten sääntöjen mukaan. Tarkoituksena on myös tuoda selkeyttä kilpailuoikeuden julkisoikeudellisen ja yksityisoikeudellisen täytäntöönpanon välille ottaen huomioon myös näiden välisen tasapainon. Asettamispäätöksen mukaan työryhmän tulee lainsäädäntömuutoksia harkitessaan varmistaa, ettei kilpailuviranomaisen kilpailuvalvonnan ja erityisesti sakoista vapauttamista koskevan ns. leniency -järjestelmän tehokkuus kärsi. Työryhmä voi ehdottaa myös sellaisia asiakokonaisuuteen liittyviä tarkoituksenmukaisia ja tarpeellisia lakimuutoksia, jotka eivät johdu suoraan direktiivin asettamista velvoitteista. Työryhmän puheenjohtajaksi kutsuttiin ylijohtaja Pekka Timonen työ- ja elinkeinoministeriöstä. Työryhmän jäseniksi nimettiin hallitusneuvos Elise Pekkala työ- ja elinkeinoministeriöstä, lainsäädäntöneuvos Laura Määttänen oikeusministeriöstä, apulaisjohtaja Rainer Lindberg Kilpailu- ja kuluttajavirastosta, käräjätuomari Riikka Rask Helsingin käräjäoikeudesta, asianajaja Tuomas Aho Asianajajaliitosta, johtava lakimies Pirkka-Petri Lebedeff Kuntaliitosta, asiantuntija Jukka Lehtonen Elinkeinoelämän keskusliitosta ja lainopillinen asiamies Anja Tuomola Suomen Yrittäjistä. Työryhmän työhön osallistuivat jäsenten lisäksi lainsäädäntöjohtaja Antti Leinonen oikeusministeriöstä, käräjätuomari Jussi Sippola Helsingin käräjäoikeudesta ja asianajaja Toni Kalliokoski. Sihteeriksi määrättiin neuvotteleva virkamies Virve Haapajärvi työ- ja elinkeinoministeriöstä. Työryhmän jäsen apulaisjohtaja Rainer Lindberg Kilpailu- ja kuluttajavirastosta on toiminut myös työryhmän materiaalin

valmistelussa. Työryhmä on kuullut todisteiden esittämiseen liittyen lainsäädäntöneuvos Jaakko Rautiota oikeusministeriöstä. Työryhmä on pitänyt kymmenen kokousta. Työryhmän tuli toimeksiantonsa mukaisesti saada työnsä valmiiksi toukokuun loppuun 2015 mennessä. Saatuaan tehtävänsä suoritettua työryhmä luovuttaa kunnioittavasti hallituksen esityksen muotoon laaditun ehdotuksensa työ- ja elinkeinoministeriölle. Ehdotukseen liittyy Elinkeinoelämän keskusliitto EK:n ja Suomen Yrittäjien liitteenä oleva täydentävä lausuma. Helsingissä 5. päivänä kesäkuuta 2015 Pekka Timonen Tuomas Aho Pirkka-Petri Lebedeff Jukka Lehtonen Laura Määttänen Rainer Lindberg Elise Pekkala Riikka Rask Anja Tuomola Virve Haapajärvi

Sisältö Työ- ja elinkeinoministeriölle... 5 Esityksen pääasiallinen sisältö... 9 Yleisperustelut... 10 1 Johdanto... 10 2 Nykytila... 11 2.1 Lainsäädäntö ja oikeuskäytäntö... 11 2.2 Direktiivin keskeinen sisältö... 14 2.3 Muiden jäsenmaiden lainsäädäntö... 29 2.4 Nykytilan arviointi... 29 3 Esityksen tavoitteet ja keskeiset ehdotukset... 35 3.1 Tavoitteet... 35 3.2 Toteuttamisvaihtoehdot ja keskeiset ehdotukset... 35 4 Esityksen vaikutukset... 42 5 Asian valmistelu... 46 Yksityiskohtaiset perustelut... 47 Lakiehdotukset... 86 Elinkeinoelämän keskusliitto EK:n ja Suomen Yrittäjien täydentävä lausuma... 94

Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi kilpailuoikeudellisista vahingon- korvauksista ja laiksi kilpailulain muuttamisesta Esityksen pääasiallinen sisältö Esityksessä ehdotetaan säädettäväksi laki kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista. Lailla pantaisiin täytäntöön Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi tietyistä säännöistä, joita sovelletaan jäsenvaltioiden ja Euroopan unionin kilpailuoikeuden rikkomisen johdosta kansallisen lainsäädännön nojalla nostettuihin vahingonkorvauskanteisiin. Lakia sovellettaisiin kaikkien kilpailuoikeuden rikkomisesta aiheutuneiden vahinkojen korvaamiseen riippumatta tapauskohtaista harkintaa vaativan niin sanotun kauppakriteerin täyttymisestä. Lakia sovellettaisiin siten vahinkojen korvaamiseen, jotka ovat aiheutuneet Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 101 ja 102 artiklan sekä kilpailulain 5 ja 7 :n rikkomisesta. Kaikilla vahinkoa kärsineillä olisi oikeus täyteen korvaukseen, riippumatta siitä ovatko vahingon kärsijät luonnollisia henkilöitä vai oikeushenkilöitä tai millä jakeluketjun tasolla ne ovat. Esityksessä ehdotetaan säädettäväksi muun muassa kartelleja koskevasta vahinko-olettamasta, ylihinnan siirtämiseen liittyvistä todistustaakkasäännöistä sekä seuraamusmaksusta vapautetun yrityksen yhteisvastuun ja takautumisvastuun rajauksesta. Lisäksi ehdotetaan säädettäväksi rikkomuksen toteavan päätöksen vaikutuksesta vahingonkorvausoikeudenkäynnissä, korosta, todisteiden esittämissäännöistä, vanhentumissäännöstä sekä sovintomenettelyn ja sovintosopimuksen vaikutuksista. Samassa yhteydessä kilpailulain 14, 15 ja 17 :ä ehdotetaan muutettavaksi siten, kilpailulain käsitteet olisivat yhdenmukaisia direktiivin yrityslausunto -käsitteen kanssa. Laki ehdotetaan tulevaksi voimaan x.x.2016. 9

Yleisperustelut 1 Johdanto Komissio antoi kesäkuussa 2013 direktiiviehdotuksen säännöistä, joita sovellettaisiin kilpailuoikeuden rikkomisen johdosta kansallisen lain nojalla nostettuihin vahingonkorvauskanteisiin. Komissio julkaisi kesäkuussa 2013 myös raportin ja tiivistelmän vaikutusten arvioinnista sekä tiedonannon ja valmisteluasiakirjan vahingon määrittämisestä. Marraskuun 11. päivänä 2014 hyväksytty Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi tietyistä säännöistä, joita sovelletaan jäsenvaltioiden ja Euroopan unionin kilpailuoikeuden säännösten rikkomisen johdosta kansallisen lainsäädännön nojalla nostettuihin vahingonkorvauskanteisiin (2014/104/EU, jäljempänä vahingonkorvausdirektiivi) pannaan täytäntöön tällä lailla. Ennen vahingonkorvausdirektiiviä kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista ei ole ollut EU-lainsäädäntöä. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön ja direktiivin mukaan jokaisen, joka on kärsinyt vahinkoa unionin tai kansallisen kilpailuoikeuden rikkomisen johdosta, on voitava hakea täyttä korvausta kyseisestä vahingosta. Kilpailuoikeuden rikkomisella tarkoitetaan Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (jäljempänä SEUT) 101 tai 102 artiklan tai kansallisen kilpailuoikeuden rikkomista. Direktiivin tavoitteena on EU:n kilpailusääntöjen tehokas täytäntöönpano. Tarkoituksena on myös sovittaa yhteen kilpailuviranomaisten suorittama kilpailusääntöjen täytäntöönpano ja yleisissä tuomioistuimissa käsiteltävien vahingonkorvauskanteiden käsittely. Tarkoituksena on myös varmistaa, että kilpailusääntöjen rikkomisen johdosta vahinkoa kärsineet voivat saada täyden korvauksen kärsimästään vahingosta. Tavoitteena on myös vähentää vaikeuksia ja alentaa kustannuksia vahingon todistamisessa. Samalla yhdenmukaistetaan eri jäsenmaissa toimintaa harjoittavien yritysten oikeussuojan tasoa. Suomessa oikeus vahingonkorvaukseen kilpailuoikeuden rikkomisen aiheuttamasta vahingosta perustuu kilpailulain (948/2011) 20 :ään. Kilpailuoikeuden rikkomiseen liittyviä vahingonkorvauskanteita käsitellään Suomessa yleisissä tuomioistuimissa kansallisten prosessisääntöjen ja -periaatteiden mukaisesti. Direktiivi sääntelee kilpailuoikeudellisia vahingonkorvauksia monelta osin yksityiskohtaisemmin kuin voimassa olevat kilpailulain 20 ja muuhun kansalliseen lainsäädäntöön sisältyvät säännöt. 10

2 Nykytila 2.1 Lainsäädäntö ja oikeuskäytäntö Kilpailulaki ja direktiivi Kilpailulain 20 :n mukaan elinkeinonharjoittaja tai elinkeinonharjoittajien yhteenliittymä, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo kilpailulain 5 tai 7 :ssä taikka Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 101 tai 102 artiklassa säädettyä kieltoa, on velvollinen korvaamaan kilpailunrajoituksesta aiheutuneen vahingon. Korvaukseen oikeutettuja ovat elinkeinonharjoittajien lisäksi myös kuluttajat ja julkisoikeudelliset yhteisöt. Ennen kilpailulakia erityinen vahingonkorvaussäännös oli vuodesta 1998 lähtien kilpailunrajoituslain 18 a :ssä. Vuonna 2011 vahingonkorvaussäännös muuttui siten, että myös muut kuin elinkeinonharjoittajat tulivat oikeutetuiksi vahingonkorvaukseen, vanhentumisaikoja täsmennettiin ja vahingonkorvauksen määrän sovittelua koskeva säännös korvattiin viittauksella vahingonkorvauslain yleiseen sovittelusäännökseen. Tietyin edellytyksin vahingonkorvausta on voinut ja voi edelleen hakea myös vahingonkorvauslain perusteella. Kilpailulain 5 ja 6 vastaavat sisällöltään SEUT artiklaa 101. Kilpailulain 7 vastaa sisällöltään artiklaa 102. Kilpailuoikeuden rikkomiseen liittyviä vahingonkorvauskanteita käsitellään Suomessa yleisissä tuomioistuimissa kuten muitakin vahingonkorvauskanteita ja niitä käsitellään kansallisten prosessisääntöjen ja -periaatteiden mukaisesti. Kilpailuoikeudellisten vahingonkorvauskanteiden käsittelyä ei ole Suomessa tällä hetkellä keskitetty tiettyyn tai tiettyihin käräjäoikeuksiin. Direktiivi sääntelee kilpailuoikeudellisia vahingonkorvauksia tietyiltä osin yksityiskohtaisemmin kuin voimassa oleva kilpailulain 20 ja voimassa olevat prosessisäännöt. Ennen vahingonkorvausdirektiiviä kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista ei ole ollut EU-lainsäädäntöä. Kilpailulain 20 :ä sovelletaan 1.11.2011 jälkeen tapahtuneisiin kilpailurikkomuksiin. Sitä edeltäviin rikkomuksiin on sovellettu 1.10.1998 voimaan tullutta kilpailunrajoituslain (480/1992) 18 a :ä, jonka mukaan korvausta on oikeutettu saamaan vain elinkeinonharjoittaja. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön ja direktiivin mukaan jokaisen, joka on kärsinyt vahinkoa unionin tai kansallisen kilpailuoikeuden rikkomisen johdosta, on voitava hakea täyttä korvausta kyseisestä vahingosta. Kilpailuoikeuden rikkomisella tarkoitetaan SEUT 101 tai 102 artiklan tai kansallisen kilpailuoikeuden rikkomista. Direktiivi soveltuu siten kartellivahinkojen lisäksi myös esimerkiksi määräävän markkina-aseman väärinkäytöstä aiheutuneiden vahinkojen korvaamiseen. Kilpailurikkomuksista aiheutuneiden vahinkojen korvaaminen kuuluu kansallisten tuomioistuinten ja siviili- ja prosessioikeuden alaan. Komission mukaan näiden sääntöjen välillä on ollut eri jäsenmaiden välillä merkittäviä eroja. 11

Direktiivin tärkeimmät artiklat koskevat vahingonkorvausoikeudenkäynneissä käytettävien todisteiden esittämisvelvollisuutta (artiklat 5 7), kansallisten rikkomuspäätösten vaikutusta (artikla 9), vanhentumisaikaa (artikla 10), kilpailurikkomukseen syyllistyneiden yhteisvastuuta vahingosta (artikla 11), todistustaakan jakoa ylihinnan siirtämisessä (artiklat 13 14) ja olettamaa kartellista aiheutuneesta vahingosta (artikla 17). Direktiivin artiklan 21 mukaan jäsenvaltioiden on saatettava direktiivin noudattamisen edellyttämät lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset voimaan viimeistään 27.12.2016. Kun jäsenvaltiot saattavat direktiivin kansallisesti voimaan, niiden tulee artiklan 4 mukaisesti noudattaa niin sanottuja tehokkuus- ja vastaavuusperiaatteita. Tehokkuusperiaate tarkoittaa, että vahingonkorvausvaateiden käyttämiseen liittyvät kansalliset säännöt ja menettelyt tulee laatia ja niitä tulee soveltaa siten, etteivät ne tee käytännössä mahdottomaksi tai kohtuuttoman vaikeaksi käyttää unionin oikeuteen perustuvaa oikeutta saada täysi korvaus kilpailuoikeuden rikkomisesta aiheutuneesta vahingosta. Vastaavuusperiaate puolestaan tarkoittaa, että kansalliset säännöt ja menettelyt, jotka liittyvät SEUT 101 ja 102 artiklan rikkomisen johdosta nostettuihin vahingonkorvauskanteisiin, eivät saa olla väitetyille vahinkoa kärsineille osapuolille epäedullisempia kuin ne säännöt ja menettelyt, joita sovelletaan samankaltaisiin kansallisen oikeuden rikkomisesta johtuviin kanteisiin. Oikeuskäytäntö Unionin oikeuskäytännössä tärkein kilpailuoikeudellisia vahingonkorvauksia koskeva ratkaisu oli vuonna 2001 annettu EY-tuomioistuimen ennakkoratkaisu Courage v. Crehan (C-453/99), jossa oikeus saada korvausta EU:n kilpailusääntöjen rikkomisesta vahvistettiin. Ratkaisussa todettiin, että kartellien ja muiden kilpailuoikeuden vastaisten toimien vuoksi vahinkoa kärsineillä niin kuluttajilla kuin yrityksilläkin on oikeus korvaukseen. Muita merkittäviä ratkaisuja ovat EY-tuomioistuimen vuonna 2006 antama Manfredi -päätös (yhdistetyt asiat C-295/04 298/04), EU-tuomioistuimen vuonna 2011 antama Pfleiderer -päätös (C-360/09), vuonna 2012 antama Otis -päätös (C-199/11), vuonna 2013 antama Donau Chemie -päätös (C-536/11) sekä vuonna 2014 antama muun muassa Konetta koskeva päätös (C-557/12). Suomessa on tähän mennessä kertynyt vain rajallinen määrä kilpailuoikeudellisia vahingonkorvauksia koskevaa oikeuskäytäntöä. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöä kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista ei vielä ole. Muutamista merkittävistä vahingonkorvausratkaisuista huolimatta vielä ei ole muodostunut vakiintunutta oikeuskäytäntöä esimerkiksi korvausperusteiden, näyttötaakan ja sen jakautumisen ja vanhentumisen osalta. Merkittävät vahingonkorvauspäätökset koskevat asvalttikartellia, raakapuukartellia, autojen varaosakartellia ja vetyperoksidikartellia. 12

Merkittävin vahingonkorvauksia koskeva päätöskokonaisuus on Helsingin käräjäoikeuden 28.11.2013 antama 41 päätöksen kokonaisuus asvalttikartellista1. Vahingonkorvauskanteiden taustalla oli markkinaoikeuden seuraamusmaksupäätös 19.12.2007 (MAO:441/07) ja korkeimman hallinto-oikeuden lainvoimainen seuraamusmaksupäätös 29.9.2009 (KHO: 2009:83). Korkein hallinto-oikeus tuomitsi yhteensä 82,5 miljoonan euron seuraamusmaksut. Kantajina käräjäoikeudessa oli 40 kuntaa ja Suomen valtio, jonka kanne hylättiin. Kuntien vaatimukset hyväksyttiin osittain ja yhden kunnan kanne hylättiin. Hyväksyttyjen pääomavaatimusten määrä oli 37,5 miljoonaa euroa. Määrän laskentaperusteena käytetty ns. ylihintaprosentti oli pääosin 15 % ja muutamien kaupunkien osalta 20 % lopullisista urakkahinnoista. Vastaajat ja osa kantajista on valittanut käräjäoikeuden päätöksestä hovioikeuteen, jossa asian käsittely on kesken. Merkittävä on myös raakapuukartellia koskeva vahingonkorvauskokonaisuus. Taustalla on kolmen metsäyhtiön välinen raakapuun ostomarkkinoilla tapahtunut hintayhteistyö ja kielletty tietojenvaihto, josta yksi yhtiö sai leniencyn perusteella vapautuksen seuraamusmaksusta ja kahdelle muulle metsäyhtiölle markkinaoikeus määräsi yhteensä yli 50 miljoonan euron seuraamusmaksut päätöksessään 3.12.2009 (MAO: 614/09). Markkinaoikeuden ratkaisu on lainvoimainen. Raakapuumarkkinoiden kilpailunrajoituksiin liittyen käräjäoikeuksissa on vireillä yli tuhat vahingonkorvauskannetta. Suurin osa kanteista on Helsingin käräjäoikeudessa. Kantajina on Metsähallituksen lisäksi kuntia, seurakuntia ja yksityisiä metsänomistajia. Raakapuukartelliasiassa vanhentumista on käsitelty hovioikeudessa. Helsingin käräjäoikeudessa vireillä olleista sadoista yksityisten kantajien korvauskanteista (ns. Suuri Savotta) käräjäoikeus valitsi 13 kannetta edustamaan niin sanottuja tyyppitapauksia vanhentumisen osalta. Helsingin käräjäoikeus totesi näissä 13 kanteessa väitetyt saatavat vanhentuneiksi ja hylkäsi kanteet tuomiolla 28.3.2014. Tuomioista valitettiin ja Helsingin hovioikeus antoi 21.11.2014 päätökset (dnro S 14/1418), joissa se katsoi, ettei kanteita olisi tullut hylätä vanhentuneina. Hovioikeuden mukaan muun muassa kilpailunrajoituslain 18 a :n mukainen viiden vuoden kanneaika alkoi markkinaoikeuden lainvoimaisesta päätöksestä. Korkein oikeus on myöntänyt valitusluvan metsäyhtiöille. Vetyperoksidimarkkinoiden kilpailunrajoitukseen liittyen Helsingin käräjäoikeudessa oli vireillä kanne Kemiraa vastaan. Taustalla oli komission 5.4.2006 antama kartellipäätös. Asiaa käsiteltiin myöhemmin myös EU-tuomioistuimessa. Kaksi suomalaista sellualan yritystä myivät kilpailunrajoitukseen perustuvia väitettyjä vahinkoja koskevat saatavansa saksalaiselle Cartel Damages Claims -nimiselle yhtiölle (CDC). Käräjäoikeus antoi kesällä 2013 välituomion (36492), jossa se vahvisti toimivaltansa ratkaista asia ja yhtiön asianosaiskelpoisuuden esittää vaatimuksia Kemiraa vastaan. Kemira ja CDC tekivät kuitenkin sovinnon 19.5.2014. CDC peruutti 1 Esimerkiksi Helsingin kaupunkia koskeva tuomio 13/64913 ja Espoon kaupunkia koskeva tuomio 13/64929 13

kanteensa Helsingin käräjäoikeudessa ja Kemira lupautui tekemään CDC:lle 18,5 miljoonan euron suorituksen sekä korvauksia kuluista. Autovaraosamarkkinoiden kilpailunrajoitukseen liittyvän korvausasian taustalla on korkeimman hallinto-oikeuden seuraamusmaksupäätös 31.5.2012 (muun muassa Dnro 797/2/09). Viisi auton varaosien ja tarvikkeiden tukkuliikettä oli osallistunut kilpailusääntöjen vastaiseen yhdenmukaistettuna menettelytapana pidettävään yhteistoimintaan vähittäismyyjä Osasetia vastaan. Yksi yrityksistä sai vapautuksen sakoista leniency hakemuksen perusteella ja neljälle yhtiölle määrättiin yhteensä noin miljoonan euron seuraamusmaksut. Atoy nosti vahingonkorvauskanteen viittä yhtiötä vastaan vaatien yhteispääomamäärältään noin 56,6 miljoonaa euroa korvauksia. Helsingin käräjäoikeus hylkäsi kanteen tuomiolla 31.3.2014 (Dnro 07/33936) todeten, että kilpailunrajoituksen ja väitetyn vahingon välillä ei ollut syy-yhteyttä. 2.2 Direktiivin keskeinen sisältö Soveltamisala ja vahingon korvaaminen Ehdotuksella pannaan täytäntöön Euroopan parlamentin ja neuvoston 10.11.2014 hyväksymä vahingonkorvausdirektiivi. Direktiivin artiklan 1 mukaan direktiivissä vahvistetaan säännöt, jotka ovat tarpeen sen varmistamiseksi, että yrityksen tai yritysten yhteenliittymän aiheuttaman kilpailuoikeuden rikkomisen johdosta vahinkoa kärsineet osapuolet voivat tosiasiallisesti käyttää oikeuttaan vaatia täysi korvaus kyseisestä vahingosta kyseiseltä yritykseltä tai yritysten yhteenliittymältä. Siinä vahvistetaan säännöt, joilla edistetään vääristymätöntä kilpailua sisämarkkinoilla ja poistetaan sisämarkkinoiden moitteettoman toiminnan esteet varmistamalla kaikkialla unionissa samantasoinen suojelu niille, jotka ovat kärsineet tällaista vahinkoa. Direktiivissä vahvistetaan myös säännöt kilpailuviranomaisten suorittaman kilpailusääntöjen täytäntöönpanon ja kansallisissa tuomioistuimissa käsiteltäviin vahingonkorvauskanteisiin perustuvan kilpailusääntöjen täytäntöönpanon yhteensovittamiseksi. Direktiivissä tarkoitetaan kilpailuoikeuden rikkomisella SEUT 101 tai 102 artiklan taikka kansallisen kilpailuoikeuden rikkomista. Kansallisella kilpailuoikeudella tarkoitetaan puolestaan kansallisen oikeuden säännöksiä, joilla on samat pääasialliset tavoitteet kuin SEUT 101 ja 102 artiklalla ja joita sovelletaan samaan asiaan rinnakkain unionin kilpailuoikeuden kanssa asetuksen (EY) N:o 1/2003 3 artiklan 1 kohdan mukaisesti. Neuvoston asetus 1/2003 perustamissopimuksen 81 ja 82 artiklassa vahvistettujen kilpailusääntöjen täytäntöönpanosta on EU:n kilpailusääntöjen täytäntöönpanoasetus (jäljempänä täytäntöönpanoasetus). Artiklat 81 ja 82 vastaavat nykyisiä SEUT artikloja 101 ja 102. Direktiivin johdannon mukaan sisämarkkinoiden moitteettoman toiminnan varmistamiseksi, oikeusvarmuuden lisäämiseksi ja tasapuolisempien toimintaedellytysten takaamiseksi yrityksille ja kuluttajille on aiheellista, että tätä direktiiviä sovelletaan kansallisen kilpailuoikeuden rikkomista koskeviin vahingonkorvauskanteisiin, 14

kun kansallista kilpailuoikeutta sovelletaan täytäntöönpanoasetuksen 3 artiklan 1 kohdan mukaisesti. Siviilioikeudellista vastuuta koskevien erilaisten sääntöjen soveltaminen SEUT 101 tai 102 artiklan rikkomiseen ja samoissa asioissa unionin kilpailuoikeuden kanssa rinnakkain sovellettavan kansallisen kilpailuoikeuden rikkomiseen vaikuttaisi muutoin kielteisesti kantajien asemaan samassa asiassa ja heidän esittämiensä vaateiden laajuuteen ja muodostaisi esteen sisämarkkinoiden moitteettomalle toiminnalle. Mainitussa 3 artiklassa viitataan niin sanotun kauppakriteerin täyttymiseen eli sopimuksiin, yritysten yhteenliittymien päätöksiin ja menettelytapoihin, jotka saattavat vaikuttaa jäsenvaltioiden väliseen kauppaan. Jos niin sanottu kauppakriteeri täyttyy, kilpailuoikeuden rikkomisen johdosta vahinkoa kärsineen tulee siten voida vaatia vahingonkorvausta suomalaisessa yleisessä tuomioistuimessa direktiivissä edellytettyjen sääntöjen ja periaatteiden mukaisesti. Direktiivi ei sen sijaan sääntele tilannetta, jossa on kyse vastaavasta kilpailuoikeuden rikkomisesta, mutta niin sanottu kauppakriteeri ei täyty. Direktiivin johdannon mukaan SEUT 101 ja 102 artikla tuottavat yksityisten oikeussubjektien välisiin suhteisiin kohdistuvia välittömiä vaikutuksia ja asianomaisille yksityisille oikeussubjekteille oikeuksia ja velvollisuuksia, jotka kansallisten tuomioistuinten on saatettava voimaan. Näin ollen kansallisilla tuomioistuimilla on yhtä tärkeä rooli kilpailusääntöjen soveltamisessa (yksityisoikeudellinen täytäntöönpano). Kun kansalliset tuomioistuimet ratkaisevat yksityisten oikeussubjektien välisiä kiistoja, ne suojelevat unionin oikeuden mukaisia subjektiivisia oikeuksia esimerkiksi myöntämällä vahingonkorvauksia rikkomisen vuoksi vahinkoa kärsineille. SEUT 101 ja 102 artiklan oikeusvaikutuksen täysimääräinen toteutuminen ja etenkin niissä määrättyjen kieltojen oikeusvaikutuksen toteutuminen käytännössä edellyttävät, että kaikki olipa kyse yksityisestä oikeussubjektista, kuluttajat ja yritykset mukaan lukien, tai viranomaisesta voivat hakea kansallisissa tuomioistuimissa korvausta näiden määräysten rikkomisesta itselleen aiheutuneesta vahingosta. Johdantokappaleen 4 mukaan unionin oikeuteen perustuva oikeus saada korvausta unionin ja kansallisen kilpailuoikeuden rikkomisesta edellyttää, että jokaisessa jäsenvaltiossa on kyseisen oikeuden tehokkaan toteutumisen takaavat prosessioikeuden säännöt. Johdannon mukaan vahingonkorvauskanteet ovat vain yksi kilpailuoikeuden rikkomista valvovan tehokkaan yksityisoikeudellisen täytäntöönpanojärjestelmän osa, ja niitä täydennetään vaihtoehtoisilla muutoksenhakumenettelyillä, kuten sovitteluun perustuva riitojenratkaisu ja julkisoikeudelliseen täytäntöönpanoon liittyvät päätökset, jotka kannustavat osapuolia maksamaan korvauksia. Johdannossa todetaan, että yksityisoikeudellisen ja julkisoikeudellisen täytäntöönpanon on oltava vuorovaikutuksessa keskenään tehokkuuden varmistamiseksi. Johdannossa todetaan niin ikään, että laajamittainen kilpailuoikeuden rikkominen on usein rajat ylittävää ja siksi on välttämätöntä varmistaa tasapuolisemmat toimintaedellytykset sisämarkkinoilla toimiville yrityksille ja parantaa kuluttajien mahdollisuuksia käyttää sisämarkkinoiden tuomia oikeuksia. On aiheellista lisätä 15

oikeusvarmuutta ja vähentää jäsenvaltioiden välisiä eroja kansallisissa säännöissä, joita sovelletaan sekä unionin kilpailuoikeuden rikkomisesta johtuviin vahingonkorvauskanteisiin että kansallisen kilpailuoikeuden rikkomisesta johtuviin vahingonkorvauskanteisiin silloin, kun kansallista kilpailuoikeutta sovelletaan rinnakkain unionin kilpailuoikeuden kanssa. Direktiivin artiklan 3 mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että luonnollinen henkilö tai oikeushenkilö, joka on kärsinyt vahinkoa kilpailuoikeuden rikkomisen johdosta, voi vaatia ja saada täyden korvauksen kyseisestä vahingosta. Täydellä korvauksella saatetaan vahinkoa kärsinyt henkilö asemaan, jossa se olisi ollut, jos kilpailuoikeuden rikkomista ei olisi tapahtunut. Tätä varten sen on katettava oikeus korvaukseen todellisesta vahingosta ja saamatta jääneestä voitosta sekä koron maksaminen. Direktiivin mukainen täysi korvaus ei saa johtaa liialliseen korvaukseen, oli sitten kyseessä rankaiseva, moninkertainen tai muu vahingonkorvaus. Artiklan 17 mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, ettei vahingon määrittämisen edellyttämä todistustaakka eikä näyttökynnys tee käytännössä mahdottomaksi tai kohtuuttoman vaikeaksi käyttää oikeutta saada vahingonkorvausta. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että kansallisilla tuomioistuimilla on valta arvioida kansallisten menettelyjen mukaisesti vahingon suuruus, jos kantajan todetaan kärsineen vahinkoa mutta vahingon täsmällinen määrittäminen on käytännössä mahdotonta tai kohtuuttoman vaikeaa käytettävissä olevien todisteiden pohjalta. Artiklassa todetaan myös, että kun kyse on kartellista, rikkomisen oletetaan aiheuttavan vahinkoa. Rikkomiseen syyllistyneellä on oltava oikeus kiistää tämä olettama. Artiklan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että kansallinen kilpailuviranomainen voi vahingonkorvausoikeudenkäynnissä kansallisen tuomioistuimen pyynnöstä avustaa kyseistä kansallista tuomioistuinta vahingon määrittämisessä, jos kyseinen kansallinen kilpailuviranomainen katsoo tällaisen avustamisen tarkoituksenmukaiseksi. Korvattava vahinko Johdantokappaleen 12 mukaan direktiivissä vahvistetaan unionin säännöstö, joka koskee oikeutta saada korvaus unionin kilpailuoikeuden rikkomisesta aiheutuneesta vahingosta, erityisesti asiavaltuuden ja vahingon määritelmän osalta, sellaisena kuin se ilmenee unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä, eikä se estä unionin säännöstön kehittämistä jatkossa. Jokainen, joka on kärsinyt tällaisen rikkomisen johdosta vahinkoa, voi vaatia korvausta todellisesta vahingosta (damnum emergens) ja saamatta jääneestä voitosta (lucrum cessans) sekä korkojen maksamista riippumatta siitä, onko nämä luokat määritelty kansallisessa lainsäädännössä erikseen vai yhdessä. Johdannossa todetaan lisäksi, että korko on keskeinen osa kärsityn vahingon hyvittämiseksi maksettavaa korvausta, jossa otetaan huomioon ajan kuluminen, ja sitä olisi maksettava ajalta, joka ulottuu vahingon syntymisestä siihen saakka kun korvaus on maksettu, riippumatta siitä, onko kyseinen korko kansallisen lainsäädännön mukaan hyvitys- vai viivästyskorko ja otetaanko ajan kuluminen huomioon erillisenä luokkana (korko) vai todellisen vahingon tai saamatta jääneen 16

voiton olennaisena osana. Jäsenvaltioiden velvollisuutena on vahvistaa tuota tarkoitusta varten sovellettavat säännöt. Korvaukseen oikeutetut Direktiivin johdantokappaleen 13 mukaan oikeus saada korvausta on kaikilla luonnollisilla henkilöillä ja oikeushenkilöillä, niin kuluttajilla, yrityksillä kuin viranomaisilla, riippumatta siitä, onko rikkomiseen syyllistyneeseen yritykseen olemassa suoraa sopimussuhdetta ja onko kilpailuviranomainen jo todennut kilpailusääntöjen rikkomisen. Kuten johdannossa todetaan, oikeus korvaukseen ei edellytä suoraa sopimussuhdetta rikkomiseen syyllistyneen ja vahinkoa kärsineen henkilön välillä. Täten esimerkiksi välillinen ostaja voi nostaa korvauskanteen rikkomiseen syyllistynyttä vastaan. Korvauskanne on mahdollista nostaa myös silloin, jos korvauskannetta ei edellä kilpailuviranomaisen tutkinta ja rikkomisen toteaminen päätöksessä (ns. stand alone kanne eli itsenäinen kanne). EU:n tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan kaikilla kilpailunrajoituksista vahinkoa kärsineillä on oltava oikeus saada korvaus kärsimästään vahingosta (Courage Crehan (C-453/99), Manfredi (C-295/04 C-298/04), Pfleiderer (C-360/09) ja Otis (C-199/11)). Vahingon määrä Johdantokappaleessa 13 todetaan, että direktiivin mukainen täysi korvaus ei saisi johtaa liialliseen korvaukseen, olipa sitten kyseessä rankaiseva, moninkertainen tai muu vahingonkorvaus, sanotun kuitenkaan rajoittamatta mahdollisuuden menettämisestä suoritettavaa korvausta. Direktiivi ei salli siten ylikompensaatiota vahingosta. Johdantokappaleen 45 mukaan vahinkoa kärsineen osapuolen, joka on näyttänyt toteen kärsineensä vahinkoa kilpailuoikeuden rikkomisen seurauksena, tulee vielä osoittaa vahingon laajuus saadakseen vahingonkorvausta. Vahingon määrittäminen kilpailuoikeutta koskevissa asioissa vaatii paljon tietoja ja voi edellyttää monimutkaisten taloudellisten mallien soveltamista. Tämä on usein erittäin kallista, kantajilla on vaikeuksia hankkia vaateiden toteennäyttämisen edellyttämiä tietoja. Vahingon määrittäminen kilpailuoikeutta koskevissa asioissa voi siten johdannon mukaan muodostaa merkittävän esteen korvausvaateiden tehokkaalle esittämiselle. Johdantokappaleen 46 mukaan kilpailuoikeuden rikkomisesta johtuvan vahingon määrittämistä koskevien unionin sääntöjen puuttuessa kunkin jäsenvaltion on vahvistettava omat vahingon määrittämistä koskevat sääntönsä, ja jäsenvaltioiden ja kansallisten tuomioistuinten on vahvistettava ne vaatimukset, jotka kantajan on täytettävä osoittaessaan kärsimänsä vahingon määrää, menetelmät, joita voidaan käyttää vahingon määrittämisessä, ja seuraukset siitä, jos kantaja ei pysty täyttämään kaikkia näitä vaatimuksia. Kansallisen lain vaatimukset, jotka koskevat vahingon määrittämistä kilpailuoikeutta koskevissa asioissa, eivät kuitenkaan saisi olla epäedullisempia kuin vaatimukset, joita sovelletaan samankaltaisiin jäsenvaltion 17

kansalliseen lainsäädäntöön perustuviin kanteisiin (vastaavuusperiaate), eivätkä ne saisi tehdä unionin oikeuteen perustuvan vahingonkorvausoikeuden käyttämisestä käytännössä mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa (tehokkuusperiaate). Artiklan 17 mukaan kansallinen kilpailuviranomainen voi kansallisen tuomioistuimen pyynnöstä, ja katsoessaan sen tarkoituksenmukaiseksi, avustaa kyseistä kansallista tuomioistuinta vahingon määrittämisessä. Artiklassa 17 todetaan vahinko-olettamasta, että kun kyse on kartellista, rikkomisen oletetaan aiheuttavan vahinkoa. Rikkomiseen syyllistyneellä on oltava oikeus kiistää tämä olettama. Direktiivin olettama koskee vain kartelleja, ei esimerkiksi määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä. Olettama ei koske myöskään vahingon määrää, joka kantajan tulee osoittaa. Jos vahingon määrää ei voida kuitenkaan laskea tarkasti, kansallinen tuomioistuin arvioi vahingon määrän. Johdantokappaleessa 47 todetaan että jotta voitaisiin korjata tietojen epäsymmetriaa ja poistaa osa niistä vaikeuksista, jotka liittyvät vahingon määrittämiseen kilpailuoikeutta koskevissa asioissa, sekä varmistaa vahingonkorvausvaateiden tehokkuus, oletetaan, että kartelliin liittyvistä rikkomisista aiheutuu vahinkoa erityisesti hintavaikutuksen muodossa. Asiaan liittyvistä tosiseikoista riippuen kartellit johtavat hinnan nousuun tai estävät hintojen laskun, joka olisi tapahtunut ilman kartellia. Tämä olettaman ei pitäisi koskea konkreettista vahingon määrää. Rikkomiseen syyllistyneiden olisi voitava kiistää olettama. Kumottavissa oleva olettama rajoitetaan kartelleihin, sillä niiden salainen luonne lisää tietojen epäsymmetriaa ja tekee kantajille vaikeammaksi saada tarvittavat todisteet vahingon toteennäyttämiseksi. Rikkomispäätöksen vaikutus Direktiivin artikla 9 koskee lainvoimaisen rikkomispäätöksen vaikutusta vahingonkorvausoikeudenkäynnissä. Artiklan 9 kohta 1 koskee samassa jäsenmaassa tehdyn rikkomispäätöksen vaikutusta vahingonkorvausoikeudenkäynnissä. Artiklan taustalla on useissa jäsenmaissa, Suomi mukaan lukien, koettu epäselvyys kilpailulainsäädännön rikkomuksen toteamisen vaikutuksesta käsiteltäessä sen perusteella nostettua vahingonkorvauskannetta. Artikla selventää, että lopullisella rikkomisen toteavalla päätöksellä on sitova vaikutus kun korvauskannetta käsitellään sen maan tuomioistuimessa, jossa rikkomuspäätös on tehty eikä kantajan tarvitse osoittaa korvausoikeudenkäynnissä uudelleen, että rikkominen on tapahtunut. Tämä selventää tilannetta molempien osapuolten ja tuomioistuinten kannalta sekä todennäköisesti nopeuttaa ja yksinkertaistaa jossain määrin korvausoikeudenkäyntejä. Tälläkään hetkellä yleinen tuomioistuin ei voi tehdä päätöstä, joka olisi ristiriidassa komission rikkomisen toteavan päätöksen kanssa. Tämä perustuu täytäntöönpanoasetuksen artiklaan 16. Artiklassa todetaan, että kun kansalliset tuomioistuimet antavat ratkaisuja perustamissopimuksen 81 tai 82 artiklan (nykyään 101 ja 102) nojalla sopimuksista, päätöksistä tai menettelytavoista, joista komissio on jo tehnyt päätöksen, ne eivät voi tehdä päätöksiä, jotka olisivat ristiriidassa komission 18

tekemän päätöksen kanssa. Nyt vastaava vaikutus tulee koskemaan komission päätöksen lisäksi myös kansallisia lopullisia rikkomispäätöksiä. Täytäntöönpanoasetuksen artikla 16 toteaa lisäksi, että kansallisten tuomioistuinten on lisäksi vältettävä tekemästä päätöksiä, jotka olisivat ristiriidassa päätöksen kanssa, jota komissio harkitsee jo käynnistämässään menettelyssä. Artiklan mukaan kansallinen tuomioistuin voi tässä tarkoituksessa arvioida, onko sen käsittely keskeytettävä. Johdannon mukaan komission ja kansallisten kilpailuviranomaisten kilpailusääntöjen yhdenmukainen ja tehokas soveltaminen edellyttää yhteistä lähestymistapaa kansallisten lopullisten rikkomuspäätösten vaikutusten osalta. Kyseiset kansalliset päätökset hyväksytään sen jälkeen, kun komissiolle on täytäntöönpanoasetuksen 11 artiklan 4 kohdan nojalla tiedotettu suunnitellusta päätöksestä, ja jos komissio ei ole aloittanut menettelyä, jonka vuoksi kansallinen kilpailuviranomainen menettää toimivaltansa mainitun asetuksen 11 artiklan 6 kohdan mukaisesti. Johdannossa todetaan, että kansallisen kilpailuviranomaisen tai muutoksenhakutuomioistuimen lopullisella ratkaisulla tekemää päätöstä, jonka mukaan SEUT 101 tai 102 artiklaa on rikottu, ei saisi riitauttaa uudelleen myöhemmissä vahingonkorvauskanteissa. Ratkaisua perustellaan johdannossa oikeusvarmuuden lisäämisellä, kilpailuoikeuden johdonmukaisella soveltamisella, vahingonkorvauskanteiden käsittelyn tehostamisella sekä sisämarkkinoiden toiminnan edistämisellä. Tällaisen rikkomisen toteamisen olisi katsottava olevan peruuttamattomasti vahvistettu sellaisten kyseiseen rikkomiseen liittyvien vahingonkorvauskanteiden osalta, jotka on nostettu kansallisen kilpailuviranomaisen tai muutoksenhakutuomioistuimen jäsenvaltiossa. Direktiivin artiklan 9 kohta 2 koskee jäsenmaiden rajat ylittäviä tapauksia. Jos lopullinen rikkomispäätös on tehty toisessa EU:n jäsenmaassa kuin missä vahingonkorvauskannetta käsitellään, automaattista sitovaa vaikutusta ei direktiivin mukaan ole. Tällöinkin rikkomuksen toteava päätös tulee kuitenkin voida esittää korvausoikeudenkäynnissä ainakin alustavana näyttönä rikkomisesta. Yhteisvastuu ja takautumisoikeus Artiklan 11 pääsäännön mukaan kilpailuoikeutta yhteisellä toiminnallaan rikkoneet yritykset vastaavat rikkomisen aiheuttamasta vahingosta yhteisvastuullisesti. Yhteisvastuuta on kuitenkin rajattu tiettyjen kriteerien täyttyessä pienten ja keskisuurten yritysten ja sakoista vapautuksen saaneiden yritysten osalta. Artiklassa säädetään myös rikkojien välisestä takautumisoikeudesta. Takautumisoikeuden pääsäännön mukaan rikkomiseen muiden kanssa yhdessä syyllistyneellä tulee olla oikeus saada muilta rikkojilta hyvitystä, jos se on maksanut enemmän kuin oman osuutensa. Sakoista vapautetun takautumisvastuuta on kuitenkin rajoitettu. Artiklan 11 kohdan 1 mukaan yritykset, jotka ovat rikkoneet kilpailuoikeutta yhteisellä toiminnalla, vastaavat kilpailuoikeuden rikkomisen aiheuttamasta vahingosta yhteisvastuullisesti siten, että kukin kyseisistä yrityksistä on velvollinen korvaamaan vahingon kokonaisuudessaan, ja vahinkoa kärsineellä osapuolella on 19

oikeus vaatia miltä tahansa kyseisistä yrityksistä täyttä korvausta, kunnes se on saanut täyden korvauksen. Direktiivin artiklan 11 kohdassa 4 säädetty yhteisvastuun rajaaminen sakoista vapautuksen saaneen yrityksen osalta on tärkeä julkisoikeudellisen ja yksityisoikeudellisen täytäntöönpanon välisen tasapainon kannalta ja siksi, että sakoista vapauttamista koskevan järjestelmän tehokkuus säilyisi. Sakoista vapauttamista koskevan järjestelmän tehokkuus on olennaista kartellien paljastumisen kannalta. Yhteisvastuuta rajataan sakoista vapautetun yrityksen osalta. Artiklan 11 kohdassa 4 todetaan, että yhteisvastuun pääsäännöstä poiketen, sakoista vapautettu yritys on yhteisvastuussa ensisijaisesti vain omille suorille tai välillisille ostajilleen tai toimittajilleen. Muille vahinkoa kärsineille osapuolille sakoista vapautettu on yhteisvastuussa vain, jos ne eivät pysty saamaan täyttä korvausta muilta samaan kilpailuoikeuden rikkomiseen syyllistyneiltä yrityksiltä. Artiklan 11 kohdassa 4 todetaan, että kyse on sakoista vapautetun yrityksen yhteisvastuusta, näitä koskeviin tapauksiin sovellettavan vanhentumisajan on oltava kohtuullinen ja riittävä, jotta vahinkoa kärsineet osapuolet voivat nostaa kanteen. Ajatuksena on, että vahingonkärsijät pystyisivät nostamaan kanteen vanhentumisajan estämättä senkin jälkeen kun on selvinnyt, että muita kilpailurikkomukseen syyllistyneitä vastaan nostettujen kanteiden kautta ei voida saada täyttä korvausta. Johdantokappaleessa 38 todetaan, että yrityksillä, jotka tekevät kilpailuviranomaisten kanssa yhteistyötä sakoista vapauttamista tai niiden lieventämistä koskevan ohjelman nojalla, on tärkeä rooli salaisten kartellirikkomusten paljastamisessa ja niiden lopettamisessa. Tämä usein lieventää vahinkoa, joka olisi voinut aiheutua, jos rikkominen olisi jatkunut. Sen vuoksi on tarkoituksenmukaista säätää, että yrityksiä, jotka kilpailuviranomainen on vapauttanut sakoista vapauttamista tai niiden lieventämistä koskevan ohjelman nojalla, suojellaan joutumasta kohtuuttomassa määrin alttiiksi vahingonkorvauskanteille, ottaen huomioon, että kilpailuviranomaisen rikkomisesta tekemä päätös voi usein tulla sakoista vapautetun yrityksen osalta lopulliseksi ennen kuin se tulee lopulliseksi niiden yritysten osalta, joille ei ole myönnetty vapautusta sakoista, jolloin sakoista vapautetusta yrityksestä saattaa tulla ensisijainen kohde oikeudenkäynnille. Sen vuoksi on tarkoituksenmukaista, että koko vahinkoa koskevaa yhteisvastuun periaatetta ei sovelleta sakoista vapautettuun yritykseen ja että osuus, joka sen on maksettava muille rikkomiseen yhdessä syyllistyneille, ei ylitä vahinkoa, joka aiheutuu sen omille suorille tai välillisille asiakkaille, tai ostokartellin tapauksessa omille suorille tai välillisille toimittajille. Artiklan 11 kohdissa 2 ja 3 käsitellään pienten ja keskisuurten rikkomiseen syyllistyneiden yritysten yhteisvastuun rajaamista tiettyjen kriteerien täyttyessä. Kohdassa 2 todetaan, että poiketen siitä, mitä 1 kohdassa säädetään, jäsenvaltioiden on varmistettava, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 3 artiklassa säädettyä oikeutta täyteen korvaukseen, että jos rikkomiseen syyllistynyt on komission suosituksessa 2003/361/EY määritelty pieni tai keskisuuri yritys, jäljempänä pk-yritys, rikkomiseen syyllistynyt on vastuussa vain suorille ja välillisille ostajilleen tiettyjen 20

edellytysten täyttyessä. Edellytysten mukaan sen markkinaosuuden merkityksellisillä markkinoilla tulee olla alle viisi prosenttia koko kilpailuoikeuden rikkomisen keston ajan ja yhteisvastuuta koskevien tavanomaisten sääntöjen soveltaminen vaarantaisi peruuttamattomasti sen taloudellisen kannattavuuden ja aiheuttaisi yrityksen omaisuuden koko arvon menetyksen. Artiklan 11 kohdan 3 mukaan edellä 2 kohdassa säädettyä poikkeusta ei sovelleta, jos pk-yritys on johtanut kilpailuoikeuden rikkomista tai pakottanut muita yrityksiä osallistumaan siihen tai sen on aiemmin todettu rikkoneen kilpailuoikeutta. Pieniä ja keskisuuria yrityksiä koskeva rajaus yhteisvastuuseen tuli direktiiviin Euroopan parlamentin aloitteesta. Yhteisvastuun rajaukset koskevat komission suosituksessa 2003/361/EY määriteltyjä pieniä ja keskisuuria yrityksiä (Komission suositus, 6.5.2003, mikroyritysten sekä pienten ja keskisuurten yritysten määritelmästä, EUVL L 124, 20.5.2003, s. 36). Artiklan 11 kohdat 5 ja 6 liittyvät korvausvelvollisten keskinäiseen vastuunjakoon ja takautumisoikeuteen. Artiklan 11 kohdan 5 mukaan rikkomiseen syyllistynyt voi vaatia miltä tahansa muulta rikkomiseen syyllistyneeltä osuutta, jonka suuruus määritetään sen perusteella, mikä niiden suhteellinen vastuu kilpailuoikeuden rikkomisen aiheuttamasta vahingosta on. Jos rikkomiseen syyllistynyt on vapautettu sakoista sakoista vapauttamista tai niiden lieventämistä koskevan ohjelman nojalla, sen osuus ei saa ylittää vahinkoa, jonka se on aiheuttanut omille suorille tai välillisille ostajilleen tai toimittajilleen. Artiklan 11 kohtaan 5 liittyvässä johdantokappaleessa 37 todetaan, että kun useat yritykset rikkovat kilpailusääntöjä yhdessä, kuten silloin jos kyseessä on kartelli, ne vastaavat rikkomisen aiheuttamasta koko vahingosta yhteisvastuullisesti. Rikkomiseen yhdessä muiden kanssa syyllistyneellä olisi oltava oikeus saada muilta rikkomiseen yhdessä syyllistyneiltä hyvitystä, jos se on maksanut korvausta enemmän kuin oman osuutensa. Artiklan 11 kohdassa 6 todetaan, että siinä määrin kuin kilpailuoikeuden rikkominen aiheutti vahinkoa muille vahinkoa kärsineille osapuolille kuin rikkomiseen syyllistyneiden suorille tai välillisille ostajille tai toimittajille, mahdollinen osuus, joka sakoista vapautetun on maksettava muille rikkomiseen syyllistyneille, määritetään sen perusteella, mikä sen suhteellinen vastuu kyseisestä vahingosta on. Ylihinnan siirtäminen Direktiivin artiklat 12 14 koskevat ylihinnan siirtämistä. Artiklassa 12 vahvistetaan, että kaikki vahingonkärsijät, välilliset ostajat ja toimittajat mukaan lukien, ovat oikeutettuja täyteen korvaukseen. Artiklassa 13 säädetään, että todistustaakka ylihinnan siirtämisestä on vastaajalla eli kilpailuoikeuden rikkojalla, mutta tämä voi vedota puolustuksenaan siihen, että kantaja vieritti ylihintaa eteenpäin jakeluketjussa. Artiklassa 14 säädetään välillisen ostajan todistustaakkaa helpottavasta kumottavissa olevasta olettamasta, että tiettyjen edellytysten täyttyessä ylihintaa on siirretty kantajalle. 21

Artiklan 12 kohdan 2 mukaan kansallisten prosessioikeudellisten sääntöjen on varmistettava, että millä tahansa tasolla maksettu korvaus todellisesta vahingosta ei ylitä tuolla tasolla ylihinnasta aiheutunutta vahinkoa. Kohdan tarkoituksena on varmistaa, että suoralle ostajalle ja välilliselle ostajalle maksetut vahingonkorvaukset eivät yhdessä ylitä aiheutunutta vahinkoa ja johda siten ylikompensaatioon. Artikla 15 koskee jakeluketjun eri tasoilla olevien kantajien vahingonkorvauskanteita ja myös tähän artiklaan liittyy ajatus yli- ja alikompensaation estämisestä. Direktiivin mukaan kansallisilla tuomioistuimilla tulee olla valtuudet arvioida, kuinka suuren osuuden mahdollisesta ylihinnasta suorat tai välilliset ostajat ovat kärsineet ja niiden on voitava ottaa asianmukaisella tavalla huomioon asiaan liittyvät kanteet ja niiden johdosta annetut ratkaisut etenkin silloin, kun näissä ratkaisuissa katsotaan vahingon siirtäminen toteen näytetyksi. Johdantokappaleessa 44 todetaan, että vahingonkorvauskanteen voivat nostaa sekä tavaroita tai palveluja rikkomiseen syyllistyneeltä ostaneet että jäljempänä jakeluketjussa olevat ostajat. Jotta voitaisiin lisätä toisiinsa liittyvissä oikeudenkäynneissä tehtyjen ratkaisujen johdonmukaisuutta ja näin välttää se, että unionin tai kansallisen kilpailuoikeuden rikkomisesta aiheutunutta vahinkoa ei korvata kokonaisuudessaan tai että rikkomiseen syyllistynyt joutuu maksamaan vahingonkorvausta vahingosta, jota ei ole kärsitty, kansallisilla tuomioistuimilla olisi käsiteltävinään olevissa kiistoissa oltava valtuudet arvioida, kuinka suuren osuuden mahdollisesta ylihinnasta suorat tai välilliset ostajat ovat kärsineet. Eri jäsenvaltioiden tuomioistuimissa käsiteltävinä olevia kanteita voidaan pitää Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 1215/2012 30 artiklassa tarkoitettuina toisiinsa liittyvinä kanteina. Kyseisen artiklan mukaan muut kansalliset tuomioistuimet paitsi se, jossa kanne on ensin nostettu, voivat keskeyttää asian käsittelyn tai tietyin edellytyksin jättää asian tutkimatta. Tämä direktiivi ei vaikuta kyseisen asetuksen mukaisiin kansallisten tuomioistuinten oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Artiklan 12 kohdan 3 mukaan ylihinnan siirtämistä koskevat säännöt eivät vaikuta vahingonkärsijän oikeuteen saada korvausta saamatta jääneestä voitosta, joka johtuu ylihinnan täydestä tai osittaisesta siirtämisestä. Siten korvausta saamatta jääneestä voitosta voi hakea siitä huolimatta, että on itse siirtänyt ylihinnan jakeluketjussa eteenpäin eikä voi siten vaatia korvausta ylihinnasta. Johdantokappaleessa 40 todetaan, että tilanteissa, joissa ylihinnan siirtäminen johti myynnin vähentymiseen ja aiheutti siten haittaa saamatta jääneen voiton muodossa, olisi edelleen oltava oikeus hakea korvausta tällaisesta saamatta jääneestä voitosta. Artiklan 12 kohta 4 varmistaa, että ylihinnan siirtämistä koskevia sääntöjä sovelletaan myös silloin kun rikkominen liittyy hankintatoimintaan. Esimerkiksi ostokartellitilanteessa ylihinta voidaan siirtää jakeluketjussa suoralle tai välilliselle toimittajalle. Direktiivin luvun IV säännöt soveltuvat siten myös silloin, kun kysymyksessä on ostokartelli, jossa keskenään kilpailevat ostajat esimerkiksi sopivat yhdessä ostettavien tuotteiden hinnoista tai muista ostoehtoista. Ostokartellissa vahinko aiheutuu tavarantoimittajille ja/tai niiden tavarantoimittajille/tuottajille. 22

Direktiivissä sana ylihinta määritellään siten, että se tarkoittaa todellisuudessa maksetun hinnan ja sen hinnan erotusta, joka olisi muutoin maksettu, jos kilpailuoikeutta ei olisi rikottu. Artiklan 12 kohdassa 5 todetaan, että kansallisilla tuomioistuimilla on toimivalta arvioida kansallisten menettelyjen mukaisesti, mikä osuus mahdollisesta ylihinnasta siirrettiin. Artikla 13 koskee todistustaakkaa tilannetta, jossa suora tai välillinen ostaja tai toimittaja on nostanut korvauskanteen rikkomiseen syyllistynyttä kohtaan. Artiklan 13 mukaan vahingonkorvauskanteen vastaaja voi puolustuksenaan vedota siihen, että kantaja siirsi kilpailuoikeuden rikkomisesta johtuvan ylihinnan edelleen kokonaan tai osittain. Todistustaakka ylihinnan siirtämisestä on vastaajalla, joka voi kohtuudella vaatia kantajaa tai kolmansia osapuolia esittämään tietoja. Artikla 14 koskee tilannetta, jossa välillinen ostaja tai toimittaja nostaa korvauskanteen rikkomiseen syyllistynyttä kohtaan. Välillinenkin ostaja voi siten nostaa kanteen suoraan rikkomiseen syyllistynyttä kohtaan ilman, että se nostaisi ensin kanteen omaa sopimuskumppaniaan eli suoraa ostajaa vastaan. Artiklassa 14 todetaan, että kun vahingonkorvausvaateen olemassaolo ja myönnettävän korvauksen määrä riippuu vahingonkorvausasiassa siitä, siirrettiinkö ylihinta ja missä määrin se siirrettiin kantajalle ottaen huomioon kauppatapa hinnankorotusten siirtämisestä jakeluketjuun, todistustaakka tällaisen siirtämisen tapahtumisesta ja laajuudesta on kantajalla, joka voi kohtuudella vaatia vastaajaa tai kolmansia osapuolia esittämään tietoja. Artiklan 14 kohdassa 2 todetaan, että 1 kohdassa tarkoitetussa tilanteessa välillisen ostajan katsotaan näyttäneen toteen ylihinnan siirtämisen kyseiselle välilliselle ostajalle, kun välillinen ostaja on osoittanut, että vastaaja on rikkonut kilpailuoikeutta, rikkominen on johtanut ylihinnan veloittamiseen vastaajan suoralta ostajalta ja välillinen ostaja on ostanut tavarat tai palvelut, joita kilpailuoikeuden rikkominen koskee, tai se on ostanut tavaroita tai palveluja, jotka olivat peräisin niistä tai jotka sisälsivät niitä. Kohtaa ei sovelleta, jos vastaaja voi uskottavasti osoittaa tuomioistuinta tyydyttävällä tavalla, ettei ylihintaa siirretty välilliselle ostajalle tai ettei sitä siirretty kokonaan. Artiklaan 14 liittyvässä johdantokappaleessa 41 todetaan, että yritysten toimintaedellytyksistä riippuen hinnankorotusten siirtäminen jakeluketjuun voi olla kaupallinen käytäntö. Kuluttajat ja yritykset, joille todellinen vahinko on siten siirretty, kärsivät vahinkoa, joka on aiheutunut unionin tai kansallisen kilpailuoikeuden rikkomisesta. Vaikka rikkomiseen syyllistyneen olisi korvattava tällainen vahinko, sellaisten kuluttajien ja yritysten, jotka eivät itse ole ostaneet mitään rikkomiseen syyllistyneeltä, saattaa olla erityisen vaikea näyttää toteen tällaisen vahingon laajuus. Todisteiden esittäminen Direktiivin artikla 5 käsittelee todisteiden esittämistä yleisesti. Artiklat 6 ja 7 käsittelevät kilpailuviranomaisen asiakirja-aineistoon sisältyvien todisteiden esittämistä ja niiden käyttörajoituksia. Direktiivin artiklassa 8 säädetään todisteisiin liittyvistä seuraamuksista. 23