Manuscript (30 April 2010), to appear in: Jantunen, T. (forthcoming, August 2010). (Ed.) Näkökulmia viittomaan ja viittomistoon [Perspectives on sign and lexicon. (Proceedings of the first Finnish workshop on signed language research organized as a part of 36th Finnish Conference of Linguistics in Jyväskylä, May 15, 2009)]. In preparation for publication with the Centre of Applied Language Studies, in series 'Theory and practice in applied linguistics'. Jyväskylä: University of Jyväskylä. Johdanto: näkökulmia viittomaan ja viittomistoon Tommi Jantunen Jyväskylän yliopisto, kielten laitos This introductory paper discusses the nature of the sign and the composition of the signed language lexicon. The theme is approached both from the perspective of signed language research in general and Finnish Sign Language research in particular. The main aim is to illustrate the varying answers given in the field of signed language research to the following questions: How can the sign be defined? What kinds of signs are there in signed language? What is the relationship between signs and gestures? The specific perspectives of the contributors of the present volume are outlined. Keywords: signed language, Finnish Sign Language, sign, lexicon, gesture 1 Johdanto Viittoma on kiistatta tutuin, keskeisin ja hyväksytyin käsitte ja yksikkö jokaiselle viitotun kielen parissa tutkimusta tekevälle. Sanan tapaan viittoman täsmällisen olemuksen julkitoteaminen ja yksiköllinen rajaaminen on kuitenkin osoittautunut hankalaksi, ja normaalisti jokainen tutkija on joutunut muodostamaan viittomasta oman, tavallisesti omista tutkimusintresseistään kumpuavan määritelmänsä. Viittoman määrittely on pakottanut tutkijat ottamaan kantaa myös koko viittomiston koostumukseen, sillä kannanotto viittoman olemukseen vaatii pakosta perusymmärryksen viittomien moninaisuudesta ja variaatiosta. Lisäväriä viittomia ja viittomistoa koskevan määrittelyn ja rajanvedon problematiikkaan on tuonut myös viime vuosina pinnalle noussut eleiden tutkimus, joka on hämärtänyt kielellisen ja eikielellisen viestinnän rajaa etenkin viitotussa kielessä: se, miten viittomat erotetaan eleistä ei ole itsestäänselvää.
Tässä johdantoartikkelissa käsitellään viittoman olemusta, viittomiston koostumusta ja viittomiston variaatiota niin yleisestä viitotun kielen tutkimuksen näkökulmasta kuin erityisesti suomalaisen viittomakielen tutkimuksen kannalta. Aihe on viitotun kielen tutkimukselle yhteinen ja myös teoreettisesti ja käytänöllisesti esimerkiksi sanakirjojen laatimisen kannalta perustavanlaatuinen. Tavoitteena on valottaa aihetta erityisesti seuraavista kysymyksenasetteluista: Miten viittomaa on määritelty? Millaisia viittomia on olemassa? Mikä on viittoman ja eleen suhde? Käytännössä kysymyksiin ei ole helppoja vastauksia, ja artikkelin lähtökohta onkin eri näkökulmien esittelyssä. Tämän teoksen kirjoittajien näkökulmat aiheeseen vedetään lyhyesti yhteen artikkelin lopussa. 2 Näkökulmia viittomaan 2.1 Viittoma (ja sana) yleisesti Moderni viitotun kielen tutkimus perustuu ennakko-oletukselle viittoman ja sanan käsitteellis yksiköllisestä yhteismitallisuudesta (esim. Johnston & Schembri 1999; Zeshan 2002). Oletuksen mukaisesti monissa viittomaa koskevissa luonnehdinnoissa muun muassa todetaan, että viittoma on puhutun kielen sanaa vastaava yksikkö, joka tosin merkitykseltään voi vastata myös sanaa laajempaa jaksoa (esim. Zeshan 2002: 153 156; Sandler & Lillo-Martin 2006: 6; Blanche-Benveniste 2007: 86 88). Vetoaminen sanan käsitteeseen viittoman kuvailuissa ja jopa määrittelyssä sisältää kuitenkin sudenkuopan: vaikka sana on kielentutkimuksen peruskäsitteitä, ei sen (kuten viittomankaan) täsmällinen olemus ole kielentutkijoille täysin selvillä. Sanalle on kielitieteen historiassa esitetty useita määritelmiä (lyhyestä suomenkielisestä yleiskatsauksesta ks. Itkonen 1966: 217). Otos näistä ja niiden taustalla vaikuttavista näkökulmista on tiivistetty taulukkoon 1.
TAULUKKO 1. Sana eri näkökulmista. Näkökulma Semanttinen Ortografinen Kieliopillinen Leksikaalinen Fonologinen Prosodinen Foneettinen Määritelmä ja/tai sen lähtökohta Sana on yksikkö, jonka määrittelyssä keskeistä on merkityksen konventionaalisuus. Sana on kirjainmerkeistä koostuva, välilyöntien rajaama yksikkö. Sana on (osin kielikohtaisten) morfologisten ja syntaktisten ominaisuuksien määrittämä yksikkö. Näitä ominaisuuksia ovat mm. yksinään esiintymisen vapaus, rakenteellinen koheesio sekä spesifi morfotaksi. Sana on yksikkö, jolla on perusmuoto ja jonka merkitys voidaan kuvata sanakirjassa. Sana on yksikkö, joka koostuu sitä koostavista (foneemisista, osin) kielikohtaisin periaattein järjestyvistä rakenneosasista (vrt. fonotaksi). Sana on mm. tavun käsitteen avulla määrittyvä yksikkö. Kielten sanat sisältävät aina vähintään yhden tavun. Sana on signaalin ominaisuuksien perusteella määrittyvä yksikkö. Sanan määritelmissä ovat korostuneet semanttis kieliopillinen ja fonologis prosodinen näkökulma (ks. taulukko 1). Nämä ovat muodostaneet perustan myös viittoman yleisille määrittely-yrityksille. Semanttis kieliopillisesta näkökulmasta viittomaa on käsitellyt Zeshan (2002). Hänen mukaansa tärkein viittomaa kokonaisvaltaisesti määrittävä tekijä on konventionaalinen merkitys, vaikkakaan konventionaalisuuden asteen toteaminen ei aina ole helppoa. Kiistaton viittomamaisuuden kriteeri on Zeshanin mukaan myös sanamaisuudelle keskeinen yksinään esiintymisen vapaus eli yksikön potentiaali toimia itsenäisenä lauseena. Sen sijaan rakenteellisen koheesion eli sisäisen kajoamattomuuden vaateessa Zeshan katsoo viittoman poikkeavan tyypillisestä sanasta (joskin ko. kriteeri on myös sanan kohdalla kiistanalainen, vrt. inkorporaatioprosessit alla). Syy tähän on viime kädessä viitonnan rakentuminen useamman artikulaattorin (esim. kädet, pää, kasvot) varaan, mikä mahdollistaa jopa kahden manuaalisen viittoman tuottamisen samanaikaisesti, toisin sanoen "ajassa sisäkkäin" (esim. Vermeerbergen, Leeson & Crasborn 2007; ks. myös alla). Perinteisesti on lisäksi ajateltu, että viitottu kieli hyödyntää paljon inkorporaatioprosesseja (esim. numeraali- ja sormiaakkosinkorporaatio, ks. Jantunen 2003a), joissa viittomaan (kuten sanaankin) sulautuu vierasta morfemaattista ainesta. Kieliopillista sanaa määrittävistä kriteereistä Zeshan (2002) pohtii myös elementtien keskinäistä järjestystä viittoman sisällä, eli morfotaksia. Sanojen osalta voidaan suhteellisen pätevästi esittää yleistys, että erilaiset morfeemit järjestyvät sanoissa
vakioisella tavalla: johtamiseen käytetty morfologinen aines on lähempänä sanan ydintä kuin taivutukseen käytetty morfologinen aines, ja kliittiset morfeemit esiintyvät aivan sanojen laidoilla (esim. Croft 2003: 207 210). Viittoman kohdalla vastaavanlaisten yleistysten tekeminen on huomattavasti vaikeampaa. Syy tähän on ensinnäkin se, että viittomakielistä ei toistaiseksi ole kyetty erottamaan kovinkaan suurta määrää puhtaan sekventiaalisesti eli peräkkäin järjestyviä sidonnaisia morfeemeja, joskin esimerkiksi osoituselementeistä on puhuttu kliitteinä (Zeshan 2002: 163 167; Jantunen, Koskela, Laaksonen & Rainò 2010; Jantunen 2010; ks. myös luku 2.2). Toisaalta olemassaolevat sidonnaiset morfeemit, esimerkiksi klassifikaattoreiksi perinteisesti analysoidut käsimuodot, näyttäisivät liittyvän kantaan ennen kaikkea simultaanisten sulautumisprosessien eikä sanalle tyypillisten peräkkäiseen yhdistelyyn perustuvien prosessien kautta. Fonologis prosodisesta näkökulmasta viittomaa on määritellyt Sandler (1999). Tästä näkökulmasta prototyyppinen viittoma täyttää hänen mukaansa neljä kriteeriä, jotka liittyvät viittoman tavumäärään, käsimuodon sisäiseen rakenteeseen, artikulaatiopaikkaan ja (kaksikätisissä viittomissa) käsien yhteispeliin. Tavumäärän osalta Sandler esittää, että viittoma on tyypillisesti yksitavuinen, tavumäärän korreloidessa viittoman sisältämien sekventiaalisten fonologisten liikkeiden määrän kanssa (Jantunen & Takkinen 2010). Käsimuodosta hän toteaa, että viittoma sisältää perustapauksessa vain yhden osallistuvien sormien joukon; osallistuvat sormet määrittyvät käytännössä sormiksi, jotka viittomisen aikana joko liikkuvat tai koskettavat viittojan kehoa. Artikulaatiopaikan osalta Sandlerin yleistys on, että viittoma tuotetaan aina yhdellä suurella artikulaatioalueella (esim. pään alue, ei-dominoiva käsi/käsivarsi, torso tai neutraalitila). Kaksikätisten viittomien yhteispelirajoitteet viittaavat Battisonin (1978) muotoilemiin symmetria- ja dominanssiehtoihin, jotka muun muassa rajoittavat kaksikätisissä viittomissa vapaasti artikuloivien käsien liikkeet kopiointi-, vuoro- ja vastaliikkeiksi (ks. Battisonin kaksikätisten viittomien typologia luvussa 3.1). Zeshanin (2002) ja Sandlerin (1999) esittämä kieliopillinen ja fonologinen pohdinta todistaa, että viittomaa on mahdollista luonnehtia ja määritellä samanlaisista näkökulmista kuin sanaakin. Muun muassa viitotun kielen morfologinen omaleimaisuus
kuten puhtaasti sekventiaalisen sidonnaisen morfologian vähäisyys kuitenkin osoitaa, että aivan loppuun asti analogiaa sanan ja viittoman käsitteellis yksiköllisestä vastaavuudesta ei voida viedä. Tästä kielii myös Sandlerin viittoman määrittelyssä käyttämä fonologis prosodinen kriteeristö, joka nojaa varsin erilaiseen evidenssiin kuin sanaa määrittävä fonologinen kriteeristö: puhutun ja viitotun kielen fonemaattiset rakenneyksiköt ovat lopulta hyvin erilaisia, toteutuvathan puhutun kielen foneemiset yksiköt äänteinä ja viitotun kielen vastaavat muun muassa käsimuotoina, paikkoina ja liikkeinä. Viittoman ja sanan yhteismitallisuus rikkoutuu myös kielellisen symbolin tasolla. Viittoma on ikonisuusasteeltaan monesti sanaa läpinäkyvämpi, ja viittoman suhde esimerkiksi (manuaalisiin) eleisiin on selkeästi sanan vastaavaa läheisempi; monen viittoman historiallinen alkuperä on eleissä (esim. Jantunen 2003b). Viittomien ja eleiden läheinen yhteys mahdollistaa muun muassa sen, että viittomia voidaan jopa "hajoittaa" kielellisen viestin välittämistarkoituksessa. Esimerkiksi suomalaisen viittomakielen kaksikätisesti tuotetusta viittomasta LINTU-LENTÄÄ voidaan molemmat siipiä edustavat kädet liikuttaa erilleen kuvaten näin esimerkiksi metsästäjän laukauksen osumista lintuun. Vastaava yksikön rakenteen rikkominen ei ole mahdollista sanojen kohdalla (vrt. sisäisen koheesion kriteeri). 2.2 Viittoma suomalaisessa tutkimuksessa Varhaisin suomalaisen viittomakielen (modernissa kielitieteellisessä) tutkimuksessa esitetty viittoman määritelmä on peräisin Rissaselta (1985). Hänen mukaansa viittoma on yleistettävissä Bloomfieldin (1933) klassista sanan kieliopillista määritelmää mukaillen viittomakielen pienimmäksi vapaaksi muodoksi (Rissanen 1985: 23). Käytännössä viittoman kieliopillinen määrittely on ollut suomalaisessa tutkimuksessa kuitenkin harvinaista. Tavallisempaa on ollut tarkastella viittomaa leksikografisesta ja fonologisesta näkökulmasta. Leksikografinen näkemys suomalaisen viittomakielen viittomasta kiteytyy ehkä parhaiten seuraavaan sitaattiin Suomalaisen viittomakielen perussanakirjasta (1998: 29, alkuperäinen kursivointi; lyh. Perussanakirja):
Tämän sanakirjan hakuviittomat ovat kiinteitä viittomia. Kiinteälle viittomalle voidaan löytää perusmuoto, ja sillä on rajallinen merkitys. Osa kiinteistä viittomista on monisuuntaisia, ja osaa voidaan muunnella aspektuaalisesti. [ ] Polysynteettisillä viittomilla ei ole perusmuotoa, eikä niiden merkitystä ole helppo kuvata. Polysynteettinen viittoma vastaa merkitykseltään lausetta ja kääntyy usein suomeksikin yhtä sanaa pidemmällä ilmauksella tai kokonaisella lauseella. Perussanakirjassa keskitytään tarkastelemaan ainoastaan tietyt kriteerit (so. perusmuoto, rajallinen merkitys, kieliopilliset prosessit) täyttäviä muotoja. Ratkaisulla on omat implikaationsa. Ensinnäkin leksemaattisen ja sanakirjoilla yhteiskunnassamme olevan statuksen myötä myös virallisen (ks. Hoyerin artikkeli tässä teoksessa) viittoman asema annetaan vain osalle viittomia, niin kutsutuille kiinteille viittomille (ks. viittomat kuviossa 2). Toisaalta toinen osa viittomista, niin kutsuttu polysynteettinen viittomisto, luokittuu negatiivisen luonnehdinnan myötä sellaiseksi muotojen joukoksi, jota on hyvin vaikea ja ehkä jopa mahdotonta alistaa minkäänlaisille määrittely-yrityksille (ks. esimerkki polysynteettisenä pidetystä viittomasta kuviossa 1). Paradoksaalista tässä on se, että näiden vaikeasti määriteltäviksi nimettyjen viittomien on väitetty muodostavan suhteessa hyvin suuren osan suomalaisen viittomakielen viittomistosta (Rainò 2006). KUVIO 1. Polysynteettiseksi analysoituva viittoma, joka kuvaa pallomaisen olion nousua vaakasuoran, hieman kaarevan tason alapuolelta yläpuolelle. Viittoman merkitys voi olla esimerkiksi 'kuu/aurinko nousee horisontin takaa'. Kuva Perussanakirjan aineistosta. Fonologisesti viittomaa on määritelty suomalaisen viittomakielen tutkimuksessa ennen kaikkea viittoman rakenneyksiköiden, niiden tyypin ja lukumäärän kautta. Yhteenveto eri näkemyksistä on koottu taulukkoon 2.
TAULUKKO 2. Suomalaisen viittomakielen viittoma fonologisesta rakenneyksikköjen näkökulmasta. Rissanen (1985) Perussanakirja (1998) Takkinen (2002) Rainò (2004) Savolainen (2006) Käsimuoto 30 kereemiä + 7 allokeeria 83 symbolia 100+9 41 foneemia 46 [foneemia kiinteissä viittomissa];70 [foneemia polysynteettisissä viittomissa] Artikulaatiopaikka 19 kereemiä 15 symbolia - yli 19 foneemia Liike 24 kereemiä 6 symbolia - ei tarkkaa kannanottoa 14;200 30;62 Orientaatio - - - - 17;44 Ei-manuaaliset elementit - 30 viittomakielistä huuliota - - 40;40 Taulukon 2 luvut osoittavat, että tutkijoiden kesken on merkittäviä eroja siinä, millaiseksi fonologiseksi yksiköksi he viittoman tulkitsevat. Tulkintojen toisessa ääripäässä viittoma nähdään suhteellisen rajattuna ja kompaktina kokonaisuutena, joka sallii sisäistä variaatiota vain minimaalisesti: viittomaa koostavien fonemaattisten yksiköiden kokonaismäärä jää minimaalisimman näkemyksen mukaan runsaaseen seitsemäänkymmeneen. Toisessa ääripäässä viittoman sisäisen rakenteen katsotaan olevan moninkertainen: käsimuotoja on esitetty suomalaisessa viittomakielessä olevan maksimaalisesti jopa runsas sata (Takkinen 2002), paikkoja kaksisataa ja liikkeitäkin yli kuusikymmentä (Savolaisen 2006 esitys polysynteettisten viittomien rakenneosista). Variaation määrää kasvattaa lisäksi se, että kaikki tutkijat eivät selkeästi ota kantaa esimerkiksi orientaation tai huulion statukseen viittomien fonologisina rakenneyksikköinä. Toisaalta listauksissa esiintyvää rakenneyksiköiden lukumäärän vaihtelua selittää listausten lähtökohtainen sijoittuminen eri abstraktiotasoille. Esimerkiksi Rissasen (1985) käsittelemät rakenneyksiköt ovat abstrakteja kereemejä (foneemeja), kun taas Takkinen (2002) lähestyy käsimuotoja enemmän niiden konkreettisten ilmentymien näkökulmasta. Jantunen (2007a, 2009) on tarkastellut suomalaisen viittomakielen viittomaa fonologis prosodisesta näkökulmasta tavun käsitteen avulla (vrt. Sandlerin kriteeristö luvussa 2.1). Hän on esittänyt, että prototyyppinen suomalaisen viittomakielen lekseemi on vähintään
yksi-, mutta enintään kaksitavuinen (Jantunen 2007a: 122). Väitteen perusta on Perussanakirjassa kuvattujen (kiinteiden) viittomien analyysissa, jonka nojalla yksi- ja kaksitavuisia viittomia on suomalaisessa viittomakielessä yhteensä yli 95 prosenttia; yksitavuisia (esim. MUSTA) noin 65 prosenttia ja kaksitavuisia (esim. TIETÄÄ) runsas 30 prosenttia, loppujen ollessa kolmitavuisia (esim. ONNELLINEN) (ks. kuvio 2). Jantunen kuitenkin argumentoi, että tavun käsite ei kaikkia viittomia määrittäväksi kriteeriksi sovi. Esimerkiksi hyvin kuvailevat elemäiset viittomat (esim. monet Perussanakirjan viitekehyksessä polysynteettisiksi luokittuvat viittomat; ks. kuvio 1) täytyy hänen mukaansa jättää tavun avulla tapahtuvan määrittelyn ulkopuolelle. KUVIO 2. Suomalaisen viittomakielen yksitavuinen viittoma MUSTA (vasemmalla), kaksitavuinen viittoma TIETÄÄ (keskellä) ja kolmitavuinen viittoma ONNELLINEN (oikealla). Viittoman tavumäärä korreloi viittoman sisältämien sekventiaalisten fonologisten liikkeiden lukumäärän kanssa. Kuvat ovat Perussanakirjasta. Viime aikoina viittomaa on alettu tarkastella suomalaisessa viittomakielessä myös artikulatoriseen ja akustiseen fonetiikkaan vertautuvasta kokeellisesta ja pintafoneettisesta näkökulmasta (esim. Ojala & Aaltonen 2007; Jantunen ym. 2010; Ojalan artikkeli tässä julkaisussa). Tällainen tutkimus on kansainvälisessäkin mittakaavassa uraauurtavaa, sillä tarvittavaa kehon liikkeiden mittaustekniikkaa ei perinteisesti ole ollut helposti saatavilla. Kuviossa 3 on esitetty videokuvan puoliautomaattisen sisältöanalyysin perusteella luotu diagrammi, jonka y-akselin arvo (so. käyrä) kuvaa yhdistetysti käsien ja pään tuottaman vertikaalisen liikkeen määrää Suvin artikkelin 1038/3 tarinassa 'Poika pelaa ahkerasti tietokonepelejä'. Tarina sisältää viisi leksikaalis fonologista viittomaa viittomat POIKA, OSOITUS, TIETOKONE,
HARRASTAA ja JOYSTIKKAILLA joita diagrammissa symboloivat viisi pystypalkkia (tarkemmin ks. Jantunen ym. 2010). KUVIO 3. Käsien ja pään tuottaman vertikaalisen liikkeen määrä (y-akselin arvo) Suvin artikkelin 1038 esimerkissä 3. Viisi pystypalkkia edustavat esimerkin sisältämiä leksikaalis fonologisia viittomia. Viittomat on kohdistettu x-akselille ruudun tarkkuudella. Analysoidun videon nopeus on 25 ruutua sekunnissa; esimerkki sisältää 128 videoruutua. Pintafoneettisessa lähestymistavassa viittomien rajat eivät enää ole niin selkeitä kuin klassinen fonologinen näkökulma olettaa. Toki monessa tapauksessa rajat ovat yhä löydettävissä käden tai muun artikulaattorin tuottaman liikkeen pysähdys- tai suunnanmuutoskohdista, mutta esimerkiksi kuvion 3 kahden ensimmäisen viittoman (POIKA ja OSOITUS) välillä selkeää rajaa ei ole olemassa: käsi jatkaa vasemmalle alaviistoon suuntautuvaa liikettä keskeytyksettä viittomasta POIKA viittomaan OSOITUS. Implikaatio ilmiöstä on, että nämä kaksi leksikaalis fonologisesta näkökulmasta erillistä viittomaa ovatkin pintafoneettisesta näkökulmasta yksi kaksimorfeeminen viittoma, eräänlainen foneettis prosodinen sana, jossa jälkimmäinen elementti (OSOITUS) on kantaan (POIKA) suffiksoitunut kliitti (ks. edellä luku 2.1). 3 Näkökulmia viittomistoon 3.1 Viittomiston jaot kansainvälisessä viitekehyksessä Luvussa 2 esitellyt viittomaa koskevat luonnehdinnat ja määritelmät pakottivat jo paikoin ottamaan kantaa koko viittomiston rakenteeseen, toisin sanoen siihen, millaisia
viittomia ylipäätään on olemassa. Käytännössä viittomistoa onkin kartoitettu ja luokiteltu koko viitotun kielen modernin tutkimushistorian ajan. Tyypillisiä kansainvälisessä kirjallisuudessa esillä olleita yleisnäkökulmia ovat olleet artikulatorinen näkökulma, morfologinen näkökulma ja leksikologinen näkökulma. Klassista artikulatorista näkökulmaa viittomiston rakenteeseen edustaa Battison (1978). Usean muun tutkijan tapaan hän erottelee toisistaan yksi- ja kaksikätiset viittomat ja toisaalta kehokontaktilla tai ilman tuotetut viittomat. Battisonin luokituksessa etenkin hänen kaksikätisten viittomien kolmikantatypologiansa on saanut paljon huomiota, ja se on pätevyydessään siteeraamisen arvoinen myös tässä yhteydessä (emt. 28 30): Type 1: Two-handed signs in which both hands are active and perform identical motor acts; the hands may or may not contact each other, they may or may not contact the body, and they may be in either a synchronous or alternating pattern of movement. Type 2: Two-handed signs in which one hand is active and one hand is passive, but both hands are specified for same handshape. Type 3: Two-handed signs in which one hand is active and one hand is passive, and the two hands have different handshapes. Artikulatorisista luokituksista voidaan todeta, että ne ovat pääsääntöisesti perustuneet viittomien manuaalisten osien eli käsien ja käsillä tuotettujen liikkeiden tarkasteluun. Viittomien tuottoon osallistuu usein kuitenkin myös eriasteinen joukko ei-manuaalisia artikulaattoreita. Esimerkiksi suomalaisessa viittomakielessä viittomiin liittyy perustapauksessa suun liike tai asento, joka on joko suomen kielen sanaa muistuttava sanahahmo tai vaikeammin puhuttuun kieleen palautuva viittomakielinen huulio (ks. Pimiä 1987; Rainò 2001; Jantunen 2010). Lisäksi on esitetty, että viittomia voidaan tuottaa myös kokonaan ei-manuaalisesti (esim. suulla, ks. Perussanakirjan artikkeli 1219). Käytännössä viittomien ja viittomisen ei-manuaalinen dimensio on tutkimuksissa kuitenkin yleensä sivuutettu (Jantunen 2009: 21 22). Tutkijoiden keskuudessa ei lopulta vallitse yksimielisyyttä edes siitä, millaisia ei-manuaalisia artikulaattoreita viittomakielissä ylipäätään on. Selittävä tekijä tälle voi olla se, että siirtyminen manuaalisuudesta kohti ei-manuaalisuutta tarkoittaa siirtymistä kohti vaikeammin luokiteltavaa, gradienttia ja elemäistä ainesta.
Morfologisesta näkökulmasta viittomisto on tavattu jakaa kategorioihin yksimorfeemiset viittomat ja monimorfeemiset viittomat (esim. Wilbur 1987). Yksimorfeemiset viittomat (vrt. suomalaisen viittomakielen TYTTÖ ja TYKÄTÄ; ks. myös kuvio 2) ovat olleet korostetusti esillä etenkin sanakirjoissa ja fonologisten tutkimusten esimerkkeinä. Monimorfeemisten viittomien arkkitapauksina on puolestaan pidetty niin kutsuttuja klassifikaattoripredikaatteja (vrt. suomalaisessa viittomakielessä polysynteettiseksi usein analysoitu viittoma AUTO-PUIKKELEHTII-PARKKIPAIKALLA; ks. myös kuvio 1), joiden on ääritapauksissa tulkittu koostuvan useista morfemaattisista yksiköistä; tavallista on ollut jopa analysoida jokainen viittoman fonologinen rakenneosa morfeemiksi (esim. Supalla 1986). Nykytutkimuksessa tällaisten viittomien multimorfemaattisuuteen on kuitenkin alettu suhtautua kriittisesti (esim. Liddell 2003) ja viittomiin oletettujen morfeemien määrä on jatkuvasti pienentynyt. Korvaavaksi analyyttiseksi yksiköksi etenkin paikan ja liikkeen analyysissä on noussut ele. Sanakirjatyöllä on ollut tärkeä rooli viittomakielten tutkimushistoriassa, ja tästä syystä useita viittomiston kokonaisrakenteen kuvauksia on esitetty leksikologisesta näkökulmasta. Käytännössä kaikki luokitukset ovat perustuneet erotteluun muodoltaan ja merkitykseltään vakioisista ja varioivista viittomista. Jaon nimeämiseen käytetty termistö on kuitenkin vaihdellut. Esimerkiksi ruotsalaisen viittomakielen tutkimuksessa Wallin (1996) on käyttänyt termejä citation form signs 'perusmuotoiset viittomat' ja polysynthetic signs 'polysynteettiset viittomat', jolla on suhteellisen suorat käsitteelliset yhtymäkohtansa paitsi edellä esiteltyyn morfologisperäiseen luokitukseen (yksi- ja monimorfeemiset viittomat) myös Perussanakirjassa käytettyyn kiinteä polysynteettinen luokitukseen (ks. luvut 2.2 ja 3.2). Australialaisen viittomakielen tutkimuksessa Johnston ja Schembri (1999) ovat puolestaan kutsuneet vastaavia viittomia tai leksikon osia termeillä established lexicon 'vakiintunut leksikko' ja productive lexicon 'produktiivinen leksikko'. Yhteistä kaikille näkemyksille on, että vain perusmuotoiset/vakiintuneet viittomat on hyväksytty sanakirjoissa esitettäviksi. Amerikkalaisen viittomakielen osalta Brentari ja Padden (2001) ovat tehneet edellisistä hieman poikkeavan jaottelun puhumalla natiivista ja ei-natiivista leksikosta, joista molemmista on edelleen eroteltavissa ydinosa ja periferia. Natiivin leksikon ydin
sisältää perinteiset yksi merkitys yksi muoto -kriteerit täyttävät viittomat. Ei-natiiviin leksikkoon kuuluu taas puhuttuun tai kirjoitettuun kieleen vahvemmin sidoksissa oleva leksemaattinen aines, kuten sormiaakkosia sisältävät viittomat (sormiaakkosia sisältävistä viittomista suomalaisessa viittomakielessä ks. Jantunen 2003a: 77 83). Artikulatorisen, morfologisen ja leksikologisen näkökulman lisäksi hyvin tavallinen tapaa jäsentää viittomakielten leksikkoa on ollut jakaa viittomat eri sanaluokkiin (esim. Valli & Lucas 1995: 118 128; Johnston & Schembri 2007: 189 199). Käytännössä viittomakieliin esitetyt sanaluokkajaot ovat kuitenkin lähes poikkeuksetta pohjautunut puhuttujen kielten perusteella identifioituihin kategorioihin, joista keskeisimpiä ovat substantiivi, verbi ja adjektiivi. Toisin sanoen sanaluokkakäsittelyä on luonnehtinut pyrkimys ottaa kategoriat teoreettisesti annettuina, ja etenkin generatiivisen kielioppiteorian näkökulmasta. Omaehtoisempi sanaluokittelu on ollut viitotuissa kielissä marginaalista (vrt. alla luvussa 3.2 esiteltyyn suomalaista viittomakieltä koskevaan sanaluokitteluun). 3.2 Keskeiset suomalaisen viittomakielen viittomistoa koskevat näkemykset Suomalaisen viittomakielen viittomiston jaottelussa on monin paikoin seurattu kansainvälisiä trendejä. Esimerkiksi Perussanakirjan hakujärjestelmä hyödyntää edellä (luku 3.1) kuvattua klassista artikulatorista luokitusta, ja sanakirjassa esitetty viittomiston perusjako kiinteisiin ja polysynteettisiin viittomiin vastaa yleisleksikologista perusjakoa muodoltaan ja merkitykseltään vakioisiin ja varioiviin viittomiin. Kuitenkin myös omaperäisempiä näkemyksiä on esitetty. Esimerkiksi Rissanen (1985: 28 29) jakaa suomalaisen viittomakielen viittomiston kielellisen merkin lajien mukaan symbolisiin (esim. ILOINEN, ks. kuvio 2) ja eriasteisesti ikonisiin viittomiin; jälkimmäinen luokka jakautuu edelleen täysin ikonisiin (esim. PALLO; ks. myös kuvio 1), puoli-ikonisiin (esim. metonyymisesti ikoninen ELÄIN ja antroposentrisesti ikoninen AUTO) ja johdetusti ikonisiin (esim. PÄÄ+VAHVA 'itsepäinen') viittomiin. Rissaselta (1998: 61 67) on peräisin myös viittomien leksikaaliseen kompleksisuuteen pohjaavaa luokitus, jossa viittomat jakautuvat yksinkertaisiin viittomiin (esim. MIES), simultaanisiin yhdisteisiin (esim.
PURJEVENE, jossa molemmat kädet edustavat omaa merkityselementtiään; vrt. kuvion 1 viittoma) ja sekventiaalisiin yhdisteisiin (esim. TIETOKONE, jossa viittoma koostuu kahdesta peräkkäisestä toisiinsa sulautuneesta viittomasta, ks. kuvio 4). Kansainvälisestä valtavirtanäkemyksestä poikkeavaa luokitusta edustaa myös Rainòn (2004) tekemä viittomiston (osan) jako propreihin (so. erisnimiin) ja apellatiiveihin (yleisnimiin), ja Jantusen (2007a) pääjako tavun sisältäviin ja tavuttomiin viittomiin (ks. luku 2.2). KUVIO 4. Esimerkki suomalaisen viittomakielen (sekventiaalisesta) yhdysviittomasta TIETOKONE. Viittoma koostuu osista {TIETO} ja {KONE}, jotka ovat sulautuneet yhdellä liikkeellä tuotetuksi kokonaisuudeksi. Kuvat ovat Perussanakirjasta. Perussanakirjassa esitetty viittomiston jako kiinteisiin ja polysynteettisiin viittomiin (ks. luku 2.2) on ollut suomalaisen viittomakielen tutkimuksessa hyvin vaikutusvaltainen. Käytännössä jakoa ovat hyödyntäneet useimmat tutkijat, selkeänä poikkeuksena ehkä ainoastaan Rissanen (1985, 1998). Kiinteä polysynteettinen-jakoa on myös jatkokehitelty: esimerkiksi Savolainen (2006: 19) nojaa Perussanakirjan tekemään peruserittelyyn, mutta erottaa kiinteiden ja polysynteettisten viittomien lisäksi suomalaisesta viittomakielestä myös kolmannen viittomaryhmän, deiktiset eli eri tavoin osoittavat viittomat. Kiinteä polysynteettinen-jaon ohella toisena keskeisenä suomalaisen viittomakielen viittomistoa koskevana jakona voidaan pitää Rissasen (1985: 29 42, 1998) esittämää nominaali verbaali-sanaluokkajakoa, joka on toiminut perustana myös viimeaikaiselle syntaktiselle tutkimukselle (ks. Jantunen 2007b, 2008, 2009). Tässä jaossa nominaali tarkoittaa prototyyppisimmillään substantiivimaista olioon viittaavaa viittomaa (esim.
TYTTÖ), verbaalin ollessa prototyyppisimmillään verbimäinen tilanteen dynaamista ulottuvuutta koodaava viittoma (esim. OPETTAA). Kieliopillisena erona nominaalisten ja verbaalisten viittomien välillä on muun muassa niiden kyky merkitä aspektia (tarkemmin aspektista ja siihen liittyvistä ikonisista prosesseista ks. Rissanen 1985: 100 101, 112 117; 1998: 227 233; ks. myös Jantusen artikkeli tässä teoksessa). Kansainväliseen sanaluokkatutkimukseen suhteutettuna suomalaisen viittomakielen nominaali verbaali-jako on positiivinen lisä. Jako kyseenalaistaa traditionaalisten puhuttuihin kieliin nojaavien pääsanaluokkakategorioiden kuten substantiivin ja verbin annettuuden ja pyrkii lähtökohtaisesti luonnehtimaan suomalaista viittomakieltä sen omilla ehdoilla (vrt. termien nominaali ja verbaali käyttö termien substantiivi ja verbi sijasta; ks. Jantusen artikkeli tässä teoksessa). Vaikka sekä kiinteä polysynteettinen-jaolla että nominaali verbaali-jaolla on suomalaisen viittomakielen tutkimuksessa keskeinen asema, ei kumpaakaan jakoa voida pitää täysin ongelmattomana. Kiinteä polysynteettinen-jaon erääksi kompastuskiveksi muodostuu jaon perusluonteinen yhteys morfologiaan (ks. luku 3.1). Käsitteenä ja terminä polysynteettinen tarkoittaa 'monen morfeemin sulaumaa', mutta useinkaan polysynteettisiksi nimetyistä viittomista ei ole erotettavissa yhtä tai kahta useampaa morfeemia. Esimerkiksi viittoma AUTO-PUIKKELEHTII-PARKKIPAIKALLA sisältää lopulta vain yhden sidonnaisen morfeemin, suorakulmaista oliota (jollainen auto on) symboloivan käsimuodon (klassifikaattorin). Viittomassa olevien muiden perinteisesti morfeemeiksi analysoitujen rakenneosasten kuten paikan ja liikkeen olemus selittyy, niiden idiosynkraattisen perusluonteen vuoksi, lopulta parhaiten eleen, ei morfeemin, käsitteeseen viittaamalla. Myös kiinteä polysynteettinen-jaossa tehty viittaus perusmuotoon (ks. luku 2.2) on ongelmallinen. On olemassa tiettyjä kriteerejä, joiden avulla viittoman perusmuotoa voidaan määritellä (esim. Johnston & Schembri 1999; ks. myös Haapasen ja Wainion artikkeli tässä teoksessa), mutta viime kädessä perusmuoto on tulkittava paljon eriasteista variaatiota sisältävässä viitotussa kielessä ad hoc -tyyppiseksi abstraktioksi. Tämä tarkoittaa, että viittomien sijoittaminen luokkiin kiinteä ja polysynteettinen on tavallista vahvemmin sidottu luokittelijan henkilökohtaiseen päätökseen.
Luokitteluun ja sen kattavuuteen liittyvät ongelmat koskevat myös nominaali verbaalijakoa. Jako jättää avoimeksi muun muassa kysymyksen muiden sanaluokkien olemassaolosta. Useimmissa puhutuissa kielissä omaksi pääsanaluokaksi on esimerkiksi erotettu ominaisuussanoista koostuva luokka adjektiivi, jonka olemassaoloon ei suomalaisessa viittomakielessä ole toistaiseksi otettu kantaa (asiaan pureutuu tässä teoksessa Jantunen). Toisaalta yksittäin tarkasteltuna monet viittomat näyttäisivät analysoituvan sekä nominaaleiksi että verbaaleiksi (esim. 'tietämistä' ja 'tietoa' merkitsevä viittoma). Nominaali verbaali-jaon ontologisen pätevyyden ja edustavuuden kannalta tällainen "tupla-analyysi" on selkeä ongelmakohta (ks. Jantusen artikkeli tässä teoksessa). 4 Eleet viittoman ja viittomiston osana Edellä on jo muutamaan otteeseen viitattu eleisiin osana viitottua kieltä ja sen viittomia. Eleistä keskustelu viitottuun kieleen liittyen on ollut pitkään epäortodoksia, ja esimerkiksi viittomien historiallisen muutoksen tutkimus on pyrkinyt systemaattisesti osoittamaan läpinäkyvien ja pantomiimisten eleiden muuttuvan läpinäkymättömiksi abstrakteiksi vapaiksi morfeemeiksi (esim. Jantunen 2003b). Monien viittomien kohdalla tämä muutos on ilman muuta ollut tosio. Viimeaikainen eletutkimus on kuitenkin pakottanut uudelleenarvioimaan eleiden roolia viittomissa myös synkronisesta näkökulmasta. Useat viitotun kielen tutkijat hyväksyvät nykyään näkökannan, jonka mukaan viittojat tuottavat käsillään paitsi perinteiset lingvistiset kriteerit täyttäviä morfemaattisia viittomia, myös manuaalisia eleitä (esim. Engberg-Pedersen 1993; Emmorey 1999; Liddell 2003). Toisin kuin sanojen ja eleiden erottaminen, viittomien ja eleiden erottaminen toisistaan ei kuitenkaan ole aina yksiselitteistä. Syy tähän on se, että viitottu kieli käyttää viittomien ja eleiden tuottamiseen samaa visuaalis gesturaalista kanavaa. Puhutussa kielessä kanavat ovat erilaiset: sanat tuotetaan suulla (oraalis auditiivisessa kanavassa), eleet näkyvimmin käsillä ja kasvojen ilmeillä.
Lisähaasteen viittomien ja eleiden erottamiseen tuo eleen käsitteellinen rajaaminen, toisin sanoen eleen määritteleminen. Eleellä on perinteisesti tarkoitettu juuri manuaalista käsillä tuotettua elettä (esim. McNeill 1992). Manuaaliset eleet jakautuvat kuitenkin laajalle skaalalle, jossa toisessa ääripäässä on summittainen elehtiminen ja toisessa kulttuurisidonnaiset, muodoltaan ja käyttötarkoitukseltaan suhteellisen vakiintuneet embleemit. Toisaalta ele voi olla myös ei-manuaalisesti tuotettu. Useimmat ovat valmiita luokittelemaan tällaisiksi ei-manuaalisiksi eleiksi ainakin affektiiviset kasvojenilmeet ja kehon asennot ja liikkeet (esim. Emmorey 1999). Lisäksi on esitetty, että mikä tahansa lihasaktiviteetti olisi elettä (esim. Armstrong, Stokoe & Wilcox 1995). Merkittävä viimeaikainen kannanotto viittomien ja eleiden suhdetta koskevaan keskusteluun on peräisin Liddelliltä (2003). Liddell argumentoi, että pelkästään morfeemin käsitteelle rakentuvat viittomien analyysit ovat virheellisiä, koska analyyseja varten postuloitujen ja esitettyjen morfeemien muotoa ei useinkaan voida spesifisti rajata. Tämän kaikki on morfeemia -ajattelun vaihtoehdoksi Liddell tarjoaa kannan, jossa morfemaattiset yksiköt myötävaikuttavat viittomien merkitykseen vain osaksi: kognitiivisen kieliopin (Langacker 1986) ja mentaalisten tilojen teorian (Fauconnier 1994) viitekehyksessä Liddell esittää, että useiden viittomien kokonaismerkitys on aina yksikön sisäänrakennetun kieliopillis leksikaalisen tiedon ja yksikön muodosta ilmenevän analogisen, joko osoittavan tai kuvailevan tiedon perusteella päätelty konstruktio. Pelkistetysti Liddellin voidaan sanoa edustavan kantaa, jonka mukaan useat viittomat sisältävät paitsi morfemaattisen komponentin, myös osoittavan ja/tai kuvailevan elekomponentin. Näistä jälkimmäinen toteutuu tyypillisesti artikulaatiopaikan ja monin osin myös orientaation ja liikkeen parametreissa. Liddellin (2003) näkemys eleestä viittomien yhtenä komponenttina ei enää täysin vastaa klassisia eleelle annettuja määritelmiä (vrt. edellä). Näkemyksen perustana onkin eleen käsitteellinen uudelleenarviointi. Okrent (2002) on elaboroinut tätä uudistettua elekäsitettä ja esittänyt (emt. 187), että ele on yksikkö, joka ensinnäkin ilmaisee ajatuksen kuvallisen ulottuvuuden puheen aikana; eleen muoto on suorassa yhteydessä mielikuvaan, joka voi olla joko konkreettinen tai abstrakti. Toiseksi ele on Okrentin mukaan muodoltaan aina ei-konventionaalinen. Kolmanneksi Okrent toteaa eleen
olevan muodon ja merkityksen suhteen gradientti eli asteittainen, ei katogorinen. Käytännössä Okrentin näkemys eleestä luo perustaa viitotun kielen idiosynkraattisten muotojen tutkimukselle, mutta samalla se asettaa myös tietyt puhutun kielen lingvistisessä tutkimuksessa perinteisesti käsittelyvaikeuksia aiheuttaneet ilmiöt uuteen valoon. Esimerkki näistä on äänteiden foneettisen pituuden ikoninen muokkaus: Okrentin viitekehyksessä vaikkapa vokaalin venyttäminen lausumassa olin töissä piiiiitkään luokittuu yhdenlaiseksi elehtimiseksi. 5 Lopuksi: tämän teoksen näkökulmia Kukin tämän teoksen kirjoittajista lähestyy viittomaa ja viittomistoa yhdestä tai useammasta edellä yleispiirteisesti esitellystä näkökulmasta. Kahden ensimmäisen artikkelin pääfokus on viittomassa. Stiina Ojala tarkastelee viittomaa kokeellisen fonetiikan lähtökohdista ja osoittaa, miten rytmi ja siihen osana kuuluva koartikulaatio hämärtävät (foneettisen) viittoman rajoja. Johanna Mesch käsittelee artikkelissaan myös (foneettis fonologisen ja semanttisen) viittoman rajoja, tarkasti ottaen sitä, miten viittomajaksoja identifioidaan ja miten niiden merkityksiä merkitään annotointiohjelmalla laajaa viittomakielen korpusta käsiteltäessä. Mesch korostaa erityisesti yhtenevien annotointi- ja glossauskäytänteiden laatimista viittomakielen orastavaan korpustyöhön. Kolmessa seuraavassa artikkelissa fokus siirtyy yksittäisestä viittomasta ja sen problematiikasta kohti viittomistoa ja sen jaon problematiikkaa. Tommi Jantusen artikkeli toimii siltana viittomaa, elettä ja viittomistoa koskevan tematiikan välillä. Jantunen määrittelee (semanttis fonologis kieliopillisen) viittoman käsitteen kattamaan myös eleitä ja esittää tähän määritelmään nojaten näkemyksensä suomalaisen viittomakielen pääsanaluokista, nominaalista ja verbaalista. Ulla-Maija Haapanen ja Tuija Wainio ottavat omassa artikkelissaan lähtökohdaksi Jantusen verbaaliviittomia koskevan kolmikantaisen perusluokittelun (verbaalityypit 1 3) ja tarkentavat näistä kahta ensimmäistä tyyppiä: tyypin 1 verbaalit jakautuvat heillä kahteen ja tyypin 2 verbaalit neljään alakategoriaan. Ritva Takkinen jatkaa omassa artikkelissaan verbimäisten viittomien käsittelyä ja pohtii, miten suomalaisellekin viittomakielelle
tyypilliset kuvailevat verbit (vrt. polysynteettiset viittomat ja Jantusen verbaalityyppi 3) tulisi luokitella ja ottaa huomioon kielen opetuksessa. Teoksen kaksi viimeistä artikkelia ovat omistetut konkreettisten viittomakokoelmien (sanakirjojen) laatimiskäytänteiden kriittiselle pohdinnalle. Karin Hoyer tarkastelee sanakirjan eri funktioita (kielen dokumentointi, kuvaus ja standardisointi) ja kysyy, miten ne toteutuvat nykyisessä viittomakielten sanakirjatyössä ja millaista kielikäsitystä nykyiset sanakirjatyökäytänteet vastaavat ja heijastavat. Myös Päivi Rainò esittää kriittisen puheenvuoron nykyisiä viittomakielten sanakirjatyökäytänteitä vastaan. Hän argumentoi, että viittomakielten sanakirjat edustavat enemmistölähtöistä lingvististä feodalismia. Jokainen teoksessa esitetty puheenvuoro on arvokas lisä Suomessa käytävään viitottua kieltä käsittelevään keskusteluun. Artikkelit osoittavat yhtäältä, että viitotunkaan kielen tutkimuksen kenttä ei ole täydellisen yhtenäinen, vaan se määrittyy viime kädessä yksittäisten tutkijoiden valitsemien näkökulmien kautta. Toisaalta artikkelit todistavat kiistattomasti, että vaikka näkökulmia yhteen ja samaan asiaankin voi olla useita, niin lopulta yhteisen mielenkiinnon kohteena ovat juuri nämä asiat ja niistä käytävä keskustelu. Ex nihilo nihil fit. Kirjallisuus Armstrong, D. F., Stokoe, W. C. & Wilcox, S. E. 1995. Gesture and the nature of language. Cambridge: Cambridge University Press. Battison, R. 1978. Lexical borrowing in American Sign Language. Silver Spring, Maryland: Linstok Press. Blanche-Benveniste, C. 2007. Linguistic units in signed and verbal languages. Teoksessa E. Pizzuto, P. Pietrandrea & R. Simone (toim.), Verbal and signed language: comparing structures, constructs and methodologies, 81 106. Berlin: Mouton de Gruyter. Bloomfield. L. 1933. Language. New York: Holt, Rinehart & Winston.
Brentari, D. & Padden, C. 2001. Native and foreign vocabulary in American Sign Language: a lexicon with multiple origins. Teoksessa D. Brentari (toim.), Foreign vocabulary in sign languages: a cross-linguistic investigation of word formation, 87 119. Mahwah, NJ: Lawrence Erlbaum Associates. Croft, W. 2003. Typology and universals. 2nd edition. Cambridge: Cambridge University Press. Emmorey, K. 1999. Do signers gesture? Teoksessa L. S. Messing & R. Campbell (toim.), Gesture, speech, and sign, 133 159. New York: Oxford University Press. Engberg-Pedersen, E. 1993. Space in Danish Sign Language: the space and morphosyntax of the use of space in a visual language. Hamburg: Signum Verlag. Fauconnier, G. 1994. Mental spaces. Cambridge: Cambridge University Press. Itkonen, E. 1966. Kieli ja sen tutkimus. Helsinki: WSOY. Jantunen, T. & Takkinen, R. 2010. Syllable structure in sign language phonology. Teoksessa D. Brentari (toim.), Sign languages: a Cambridge language survey, 312 331. Cambridge: Cambridge University Press. Jantunen, T. 2003a. Johdatus suomalaisen viittomakielen rakenteeseen. Helsinki: Finn Lectura. Jantunen, T. 2003b. Viittomien historiallinen muutos ja deikonisaatio suomalaisessa viittomakielessä. Puhe ja kieli 23, 43 60. Jantunen, T. 2007a. Tavu suomalaisessa viittomakielessä. Puhe ja kieli 27, 109 126. Jantunen, T. 2007b. The equative sentence in Finnish Sign Language. [Teoksessa O. Crasborn (toim.), Identifying sentences in signed languages: special issue of] Sign Language & Linguistics 10, 113 143. Jantunen, T. 2008. Fixed and free: order of the verbal predicate and its core arguments in declarative transitive clauses in Finnish Sign Language. SKY Journal of Linguistics 21, 83 123. Jantunen, T. 2009. Tavu ja lause: tutkimuksia kahden sekventiaalisen perusyksikön olemuksesta suomalaisessa viittomakielessä. Jyväskylä Studies in Humanities 117. Jyväskylä: University of Jyväskylä.
Jantunen, T. 2010. A comparison of two sign identification methods. Proceedings of the 4th Workshop on the Representation and Processing of Sign Languages: Corpora and Sign Language Technologies, organized as a part of LREC 2010 conference in Valetta (Malta), May 22-23, 2010. Jantunen, T., Koskela, M., Laaksonen, J. & Rainò, P. (2010). Towards the automated visualization and analysis of signed language motion: method and linguistic issues. Proceedings of the 5th International Conference on Speech Prosody, organized in Chicago, Illinois (USA), May 11-14, 2010. Johnston, T. & Schembri, A. (1999). On defining lexeme in a signed language. Sign Language & Linguistics 2, 115 185. Johnston, T. & Schembri, A. 2007. Australian Sign Language: an introduction to sign language linguistics. Cambridge: Cambridge University Press. Langacker, R. W. 1986. An introduction to Cognitive Grammar. Cognitive Science 10,1 40. Liddell, S. K. 2003. Grammar, gesture, and meaning in American Sign Language. Cambridge: Cambridge University Press. McNeill, D. 1992. Hand and mind: what gestures reveal about thought. Chicago: The University of Chicago Press. Ojala, S. & Aaltonen, O. 2007. Puheen ja viittomien suhde: foneettinen tutkimus. Puhe ja kieli 27, 99 107. Okrent, A. 2002. A modality-free notion of gesture and how it can help us with the morpheme vs. gesture question in sign language linguistics (or at least give us some criteria to work with). Teoksessa R. P. Meier, K. Cormier & D. Quinto- Pozos (toim.), Modality and structure in signed and spoken languages, 175 198. Cambridge: Cambridge University Press. Perussanakirja = Suomalaisen viittomakielen perussanakirja (1998) Pimiä, P. 1987. Suomalaisen viittomakielen suunliikkeistä. Teoksessa P. Pimiä & T. Rissanen (toim.), Kolme kirjoitusta viittomakielestä, 25 47. Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja 17. Helsinki: Helsingin yliopisto. Rainò, P. 2001. Mouthings and mouth gestures in Finnish Sign Language. Teoksessa P. Boyes Braem & R. Sutton-Spence (toim.), The hands are the head of the mouth: the mouth as articulator in sign languages, 41 50. Hamburg: SIGNUM-Press.
Rainò, P. 2004. Henkilöviittomien synty ja kehitys suomalaisessa viittomakieliyhteisössä. Deaf Studies in Finland 2. Helsinki: Kuurojen Liitto ry. [html-pohjainen CD-ROM]. Rainò, P. 2006. Viittomien leksikaalisesta kuvauksesta. Teoksessa M. Suominen, A. Arppe, A. Airola, O. Heinämäki, M. Miestamo, U. Määttä, J. Niemi, K. K. Pitkänen & K. Sinnemäki (toim.), A man of measure: festschrift in honour of Fred Karlsson on his 60th birthday, 236 242. Special Supplement to SKY Journal of Linguistics, Volume 19 (2006). Turku: The Linguistic Association of Finland. Rissanen, T. 1985. Viittomakielen perusrakenne. Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja 12. Helsinki: Helsingin yliopisto. Rissanen, T. 1998. The categories of nominals and verbals and their morphology in Finnish Sign Language. Julkaisematon yleisen kielitieteen lisensiaatintutkielma. Turun yliopisto. Sandler, W. & Lillo-Martin, D. 2006. Sign language and linguistic universals. Cambridge: Cambridge University Press. Sandler, W. 1999. Cliticization and prosodic words in a sign language. Teoksessa T. Hall & U. Kleinhenz (toim.), Studies on the Phonological Word, 223 255. Amsterdam: John Benjamins. Savolainen, L. 2006. Viittomakielten kirjoitusjärjestelmien periaatteet ja käytäntö. Helsingin yliopisto, yleisen kielitieteen laitos. Yleisen kielitieteen pro gradu - tutkielma. Suomalaisen viittomakielen perussanakirja 1998. Kuurojen Liitto ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Helsinki: KL-Support Oy. Supalla, T. 1986. The classifier system in American Sign Language. Teoksessa C. Craig (toim.), Noun classes and categorization, 181 214. Typological Studies in Language 7. Philadelphia: John Benjamins. Suvi = Suvi Suomalaisen viittomakielen verkkosanakirja 2003. [Helsinki]: Kuurojen Liitto ry. Verkkojulkaisu: http://suvi.viittomat.net. Takkinen, R. 2002. Käsimuotojen salat: viittomakielisten lasten käsimuotojen omaksuminen 2 7 vuoden iässä. Deaf Studies in Finland 1. Helsinki: Kuurojen Liitto ry.
Valli, C. & Lucas, C. 1995. Linguistics of American Sign Language: an introduction. Second Edition. Washington, D.C.: Clerc Books, Gallaudet University Press. Wallin, L. 1996. Polysynthetic signs in Swedish Sign Language. Department of Linguistics, Department of Sign Language, Stockholm University. Vermeerbergen, M., Leeson, L. & Crasborn, O. 2007. Simultaneity in signed languages: a string of sequentially organised issues. Teoksessa M. Vermeerbergen, L. Leeson & O. Crasborn (toim.), Simultaneity in signed languages: form and function, 1 25. Amsterdam: John Benjamins. Wilbur, R. B. (1987). American Sign Language: linguistic and applied dimensions. Boston, MA: Little, Brown and Co. Zeshan, U. 2002. Towards a notion of 'word' in sign languages. Teoksessa R. M. W. Dixon & A. Y. Aikhenvald (toim.), Word: a cross-linguistic typology, 153 179. Cambridge: Cambridge University Press.