Hyvinvointi-Suomen rakennusperinnön jäljillä Yhteenveto kevätseminaarista 31.3.2011 Kuva: Jonas Malmberg 2010. Aura Kivilaakso 13.4.2011
SISÄLTÖ Rakennettu hyvinvointi -hanke... 1 Kevätseminaarin tarkoitus... 2 Puheenvuorot: Anonyymi arkkitehtuuri ajan ja kehitysuskon ristipaineessa... 3 Teemahankkeet... 6 Hyvinvointi-Suomen liikuntaympäristöt... 6 Rakennettu hyvinvointi kaupunginarkkitehtien työnä... 8 Muutoksen kampukset... 9 Työryhmätyöskentelyn yhteenveto... 10 Inventointi ja dokumentointi... 10 Arvottaminen... 13 Tiivistäminen ja eheyttäminen... 15 Korjausrakentamisen kipukohdat... 17 Hankepaja... 19 Loppukeskustelu ja päätökset... 20 Työryhmän yhteystiedot Museovirastossa... 21
1 RAKENNETTU HYVINVOINTI -HANKE Rakennetun ympäristön uudemmat kerrostumat nousevat yhä useammin esille kulttuuriympäristön viranomaistoiminnassa. Nuorten rakennettujen ympäristöjen erityispiirteet ja tarpeet tulevat esiin muun muassa eriasteisia kaavoja, suojeluesityksiä ja korjaushankkeita koskevissa asiantuntija- ja viranomaistehtävissä. Toistaiseksi aihealuetta käsittelevää vertailuaineistoa on ollut kulttuuriympäristötyön tukena vain vähän. Yksittäisten kohteiden suojelua, vaalimista ja hoitoa ratkaistaessa tarvittaisiin kokonaisvaltaista näkemystä ja kulttuuriympäristöalan yhteisiä linjauksia. Rakennettu hyvinvointi on Museoviraston käynnistämä, 1900-luvun jälkipuolen rakennettujen ympäristöjen erityistarpeisiin keskittyvä sateenvarjohanke. Hankkeen puitteissa toteutetaan erilaisia teemakokonaisuuksia, joiden sisältö, tavoitteet, resurssit ja aikataulut sekä konkreettiset tulokset määräytyvät kunkin hankkeen lähtökohtien pohjalta. Yhteisellä tasolla Rakennettu hyvinvointi -hankkeen tavoitteita ovat: Toisen maailmansodan jälkeisinten rakennettujen ympäristöjen keskeisten ominaispiirteiden, ilmiöiden ja aikalaisarvojen tunnistaminen. Toisen maailmansodan jälkeisen rakentamisen kulttuurihistoriallisten nykyarvojen ja nykymerkityksien määritteleminen. Edellä todettujen tunnistettujen piirteiden ja arvojen turvaaminen kehittämällä kulttuuriympäristön suojelua, maankäytön suunnittelua ja korjausrakentamista huomioiden kohteiden arkkitehtoniset, rakennusfysikaaliset ja toiminnalliset näkökulmat. Museoviraston, maakuntamuseoiden, valtakunnallisten erikoismuseoiden ja ammatillisten paikallismuseoiden yleisten edellytysten ja konkreettisten ammatillisten valmiuksien kehittäminen selviytyä sotien jälkeisen kulttuuriympäristön vaalimisesta ja kohteiden tunnistamisesta. 1 Hanketta taustoitettiin huhti-toukokuussa 2010 yhteensä 29 museolle lähetetyllä kyselyllä: 1900-luvun jälkipuolen rakennettu ympäristö museotyössä. Kyselyvastauksissa esitettiin toive 1900-luvun jälkipuolen ympäristöjen suojeluun ja 1 Museovirasto: Rakennettu hyvinvointi -hankesuunnitelma 30.3.2010.
2 kartoitukseen keskittyvän museoalan valtakunnallisen yhteistyöverkoston perustamisesta. Vastanneiden joukosta koottiin museoiden yhteyshenkilöverkosto. KEVÄTSEMINAARIN TARKOITUS Lahden konserttitalossa 31.3.2011 järjestetyn kevätseminaarin Hyvinvointi-Suomen rakennusperinnön jäljillä tarkoituksena oli verkoston yhteistoiminnan käynnistäminen. Tarkoituksena oli virittää museoalan yhteistä keskustelua vuoden 1945 jälkeisen ajan ympäristöjen vaalimisesta ja säilyttämisestä. Seminaarin osallistujilla oli mahdollisuus tuoda esille nuorten ympäristöjen arvojen tunnistamiseen, inventointiin ja tutkimukseen liittyviä hyviä käytäntöjä ja kriittisiä kipukohtia. Käytännön tavoitteina oli sopia seminaarissa museoalan yhteistyöstä, sen tavoitteista ja organisoinnista sekä tuoda esille jo olemassa olevia ja uusia hankeideoita sekä löytää kumppaneita hankkeisiin. Tarve seminaarin järjestämiselle oli mitä ilmeisin tapahtumaan osallistui yli kuusikymmentä kulttuuriympäristöalan asiantuntijaa. Seminaarilaisia Lahden konserttitalon Sirpo-salissa. Kuva: Lahden kaupunginmuseo/ Tiina Rekola 2011.
3 PUHEENVUOROT: ANONYYMI ARKKITEHTUURI AJAN JA KEHITYSUSKON RISTIPAINEESSA Seminaarin alustuspuheissa lähestyttiin nuoren rakennusperinnön problematiikkaa eri näkökulmista. Puheenvuoroissa nostettiin esiin kysymyksiä vuoden 1945 jälkeen rakennettujen ympäristöjen suojelemisesta, vaalimisesta ja hoidosta iltapäivän työryhmätyöskentelyn pohjaksi. Vantaan kaupunginmuseon tutkija, arkkitehti Amanda Eskola lähestyi aihetta omien nuoren rakennusperinnön arvottamisen kokemustensa pohjalta ja nosti esiin kysymyksen anonymiteetin vaikutuksesta rakennusperinnön suojelemiseen. Nuorempien ympäristöjen säilymistä haittaa, kun suojelun arvoisena nähdään ainoastaan omaleimainen tai kanonisoitu, usein nimekkään arkkitehdin suunnittelema arkkitehtuuri. Vähäeleisempi ja riisutumpi kohde saa sen sijaan monesti väistyä kehityksen tieltä, vaikka se rakennustekniikaltaan ja materiaaleiltaan olisi korkealaatuinenkin. Esimerkkinä kohteesta, jonka arkkitehtoniset arvot ovat runsaita ja helposti tunnistettavia, hän käytti Hämeenkylän kartanoon 1960-luvulla rakennettua TUKO:n koulutuskeskusta. Purettavaksi esitetty rakennus on Eskolan mukaan japanilaisvaikutteinen, moderni kokonaistaideteos. Suuri osa toisen maailmansodan jälkeisestä rakennuskannasta edustaa nk. anonyymiä arkkitehtuuria. Kuvassa kaupunginarkkitehti Martti Heikuran Ouluun 1952 1956 suunnittelemia asuintaloja. Kuva: Jonas Malmberg 2007. Samaa tematiikkaa jatkoi puheessaan Varsinais-Suomen maakuntamuseon tutkija Kaarin Kurri. Turun alueella nuoriin ympäristöihin liittyvien kysymysten ratkominen esittäytyi hänen puheenvuorossaan yhä kompleksisempana. Turussa kaupunkikuva muuttuu usein nopeammin kuin rakennussuojeluviranomainen ehtii reagoidakaan. Tieto kaikista purkamis- ja korjausrakentamistapauksista ei toisinaan koskaan saavuta rakennussuojeluviranomaisia, ja vaikka saavuttaisikin, ei asiantuntijoita välttämättä kuunnella.
4 Kurrin esimerkkikohteet, joissa alkuperäisiä materiaaleja oli muutettu uusiin, alustivat osin korjausrakentamiseen liittyvää työryhmätyöskentelyä. Puheenvuorossaan hän käsitteli esimerkiksi ongelmaa alkuperäisten materiaalien korvaamisesta toisella. Kun alkuperäisarkkitehtuuri katoaa, on suojelun argumentointi ja vaalimistavoitteiden määritteleminen entistä vaikeampaa. Toisaalta Kurri esitti, että historiallisen kerroksisuuden arvo tulisi ymmärtää myös kaavoittajien ja rakennusviranomaisten keskuudessa. Museoviranomainen ei yksin riitä varmistamaan rakennettujen historiakerrosten säilymistä tuleville sukupolville. Lahden kaupunginmuseosta puheenvuoron käytti tutkija Riitta Niskanen. Niskasen mukaan nuorten kulttuuriympäristöjen suojelun kynnyskysymykset ovat Lahden kaupungissa liittyneet nopeisiin kaupunkirakenteen muutoksiin etenkin keskustaalueella, jossa vanha rakennuskanta on kehityksen nimissä saanut väistyä uudiskohteiden tieltä. Lahden kaupungin leimallisia piirteitä toisen maailmansodan jälkeen ovat olleet vahva kehitysusko, panostus liike-elämän ja taloudellisen kasvun tarpeisiin sekä ajatus siitä, ettei kaupunkikehityksen varmistamiseksi olemassa olevaa kaupunkirakennetta ole kannattavaa säilyttää rakennukset ja asemakaava vanhenevat siinä missä toiminnot muuttuvat. Hämeenkylän kartanon TUKO:n koulutuskeskus, arkkitehti Pentti Ahola, 1969. Kuva: Jonas Malmberg 2010. Niskasen alustuksen jälkeen kommenttipuheenvuoron piti Lahden kaupunginarkkitehti Anne Karvinen Jussilainen, joka toi keskusteluun kaivatun kaavoittajan näkökulman. Kaavoittajan näkemys ei ole ehkä nuorten ympäristöjen säilyttämisen suhteen yhtä ehdoton kuin museoviranomaisen, mutta puheenvuoron perusteella kaavoittajat työskentelevät rakennustutkijoiden tavoin samojen ongelmien parissa niiden ratkaisua aktiivisesti miettien. Kaupunkirakennetta kehitettäessä keskeiseen rooliin nousee siis kaavoittajien ja rakennustutkijoiden välinen yhteistyö. Inventoinnit, lausunnot ja määritellyt arvot otetaan kaavoituksessa huomioon, vaikkakaan niiden sovittaminen
5 elävään ja nykyaikaiseen yhdyskuntarakenteeseen ei välttämättä aina ole mahdollista. Kommenttipuheenvuoro sävytti seminaaripäivän alustuksia realiteeteilla, joiden tiedostaminen on myös museoviranomaisille tärkeää. POHDITTAVAKSI: Arkkitehtoniset arvot vai aikaan liittyvä ilmiö? Onko nuorten ympäristöjen arvottamisessa kyse ensisijassa arkkitehtonisen laadun arvioinnista vai ilmiöiden analysoinnista? Lähiöt: kokonaisuus vai rakennusten autenttisuus arvojen pohjana? Miten otetaan huomioon lähiö- ja aluerakentamisen ympäristöarvot ja mittakaava? Miten mitataan alueiden muutosherkkyyttä? Miten tehdään arvot näkyviksi? Miten lisätä jo tehdyn työn ja tiedon näkyvyyttä? Kenen arvot? Keiden näkemykset otetaan huomioon kun määritellään mikä lähimenneisyyden muovaamassa ympäristössämme on arvokasta? Millä keinoilla mahdollistetaan laajempi osallisuus? Kuinka nuorten ympäristöjen suojelu määritellään? Mitä tarkoittaa modernin suojelu kaavamerkintänä?
6 TEEMAHANKKEET Alustuspuheenvuorojen jälkeen kevätseminaarissa esiteltiin Rakennettu hyvinvointi - hankkeen teemahankkeet, joita on toistaiseksi kolme kappaletta. Tarkoituksena on, että vuoden 1945 jälkeisen ajan ympäristöjen vaalimista ja säilyttämistä sekä niiden erityistarpeiden tunnistamista edistäviä teemakokonaisuuksia käynnistetään jatkossa lisää. Vireillä olevat teemahankkeet esittelivät hankkeiden vastuuhenkilöt. HYVINVOINTI-SUOMEN LIIKUNTAYMPÄRISTÖT Hankkeen projektipäällikkö: Hilkka Högström, tutkija, Museovirasto Teemahanke on Liikuntatieteellisen seuran ja Museoviraston yhteinen. Toteuttamiseen osallistuu myös Urheilumuseo. Hankkeen tarkoituksena on verkostoitua ja yhdessä eri toimijoiden asiantuntemuksella luoda kokonaiskuvaa maan liikuntaympäristöistä. Teemahankkeen työllistävin tavoite on toteuttaa ja julkaista valtakunnallinen selvitys sotien jälkeen (1945 ) rakennetuista liikuntaympäristöistä. Ensimmäisessä vaiheessa Liikuntatieteen seura ja Museovirasto testaavat laajan työn metodeja ja aikatauluja. Jatkovaiheessa työtapoja kehitetään ensimmäisen vuoden kokemusten pohjalta. Kokemusten pohjalta laaditaan myös ohjeistus paikallisille ja alueellisille toimijoille, jotka jatkossa kartuttavat liikuntaympäristöjä koskevaa tietoaineistoa. Valtakunnallisessa selvityksessä lähestytään laajaa tutkimusaineistoa kolmesta eri näkökulmasta, joita toteutetaan samanaikaisesti. Näkökulma 1: Edustavat kunnat Valitaan eri puolilta Suomea edustavia, erikokoisia, elinkeinorakenteeltaan ja sijainniltaan vaihtelevia kuntia, joiden liikuntaympäristöt selvitetään paitsi ilmiön ja historian tutkimisen avulla myös paikan päällä dokumentoimalla ja arvioimalla. Ympäristöjä koskevat tiedot tallennetaan verkkopohjaiseen tietokantaan, Hyvinvointipakkiin, jonne kuvaus-, historia- ja lähdetietojen lisäksi tallennetaan kartta ja valokuvia.
7 Näkökulma 2: Temaattiset merkkikohteet Kartoitetaan yhdessä hankkeen asiantuntijaverkoston ja Suomen Urheilumuseon kanssa liikuntaympäristöjä teemoittain tai lajeittain, jotta voidaan kuvata milloin ja mihin eri liikunta- ja urheilulajit ja ilmiöt ovat ensimmäiseksi tulleet ja miten ne ovat levinneet koko maahan. Näkökulma 3: Tunnistetut ja tunnustetut kohteet Sisällytetään inventointiin Suomi Rakentaa -näyttelyihin eri vuosikymmeninä valikoidut liikuntarakentamisen arkkitehtuurikohteet, samoin Kari Kuosman toimittaman Suomen liikuntapaikat -julkaisun kohteet (julkaisija Opetusministeriö ja Rakennustieto Oy, 2000) sekä muut "arkkitehtuuriltaan ja ympäristöarvoiltaan tunnustetut ja tunnetut" kohteet, kuten maakuntamuseoiden ja kaupunkien museoiden inventointikohteet. Lisäksi arvioidaan viime vuosikymmeninä Opetus- ja kulttuuriministeriöltä valtionavustuksia saaneita kohteita. 2 Liikuntaympäristöjä Helsingin Töölössä. Kuva: Ulla Salmela 2010. 2 Teksti: Hyvinvointi-Suomen liikuntaympäristöt. Liikuntatieteen seuran, Museoviraston ja Urheilumuseon työsuunnitelma 2011 1/2012. Hilkka Högström 4.3.2011.
8 RAKENNETTU HYVINVOINTI KAUPUNGINARKKITEHTIEN TYÖNÄ Hankkeen vastuuhenkilöt Museovirastossa: yli-intendentti Ulla Salmela, arkkitehti Jonas Malmberg ja tutkija Aura Kivilaakso Toisen maailmansodan jälkeisessä Suomessa yksittäisen arkkitehdin rooli saattoi muodostua hyvinkin merkittäväksi kaupungin rakentumisessa. Kaupunginarkkitehtien työtä ja asemaa ammattikunnassa ja kaupunkien virkamiehinä on tutkittu kuitenkin toistaiseksi vain vähän. Tutkimus kohdistuu kaupunkeihin hyvinvointi-suomen rakentajina ja erityisesti kaupunginarkkitehteihin osana kaupungin virkamiehistöä. Hankkeessa tarkastellaan kaupunginarkkitehtien kautta maantieteellisesti laajaa suomalaisten kaupunkien kirjoa. Sen kautta voidaan tunnistaa kaupunkilaisten jokapäiväisen rakennetun ympäristön muutoksia tutkimusajankohtana. Hankkeen tavoitteet: Tunnistaa, tuoda esille ja tarkentaa kaupunginarkkitehtien merkitystä suomalaisten kaupunkien rakentamisessa 1900-luvun jälkipuolella. Kaupunginarkkitehtien työtä koskevan tutkimustiedon tuottamisen ja leviämisen edistäminen yhteistyössä yliopistojen ja korkeakoulujen, museoiden sekä kuntien kanssa. Tuotetun tiedon hyödyntäminen Rakennettu hyvinvointi -hankkeessa ja nuorten ympäristöjen suojelupolitiikan määrittelyssä. Kaupunkirakentamisesta ja -suunnittelusta tuotetun tiedon välittäminen maankäytön suunnitteluun ja korjaushankkeiden taustatiedoksi. Hankkeen vaikutukset: Lisätä tietoa ja sitä myöten arkisissa kaupunkiympäristöissä sijaitsevien kohteiden arvostusta sekä helpottaa niiden arvottamista. Edistää kaupunginarkkitehtien työn arvojen huomioon ottamista maankäytönsuunnittelussa ja korjausrakentamisessa. 3 3 Museovirasto: Ulla Salmela ja Jonas Malmberg, Rakennettu hyvinvointi kaupunginarkkitehtien työnä. Hankeluonnos 19.11.2010.
9 MUUTOKSEN KAMPUKSET Hankkeen vastuuhenkilö: Juha Vuorinen, rakennustutkija, Porvoon museo Muutoksen kampukset -teemahanke käsittelee uudempia, toisen maailmansodan jälkeen muotoutuneita suomalaisia yliopistokampuksia valtakunnan laajuisina arkkitehtuurissa vaikuttaneina ilmiöinä. Tutkimus on kokonaisvaltainen analyysi kampusten historiallisesta muotoutumisesta ja se lähestyy kampusrakennuksia niiden taustalla vaikuttaneen yhteiskunnallisen kehityksen kautta. Analyysi taustoittaa, ohjaa ja ohjeistaa yksittäisiä rakennushistoriaselvityksiä. Hankkeen ensisijaiset tavoitteet ovat: Kampusten kulttuurihistoriallisen merkityksen tunnistaminen, kokonaisuuksien keskeisten arvojen eritteleminen sekä suuntaviivojen antaminen tuleville rakennushistoriaselvityksille. Kaavoituksellisten ja arkkitehtonisten ratkaisujen huomion kiinnittäminen sellaisiin ominaisuuksiin ja kohtiin, että kokonaisuuksien historiallisesti merkityksellinen luonne siirtyy huomioonotettavaksi korjausrakentamisessa. Kampusten muutosjoustavuuden muutosherkkyyteen analyysin kautta kantaa ottaminen koskien sekä kampuskokonaisuuksien sisäisiä muutoksia että ulkoista joustavuutta (laajentumista). Käsitteistön kehittäminen kuvaamaan ja erittelemään yliopistokokonaisuuksien eri ominaisuuksia. 4 Oulun yliopisto. Kuva: Hannu Vallas 2004. 4 Museovirasto: Juha Vuorinen, Suomalainen kampus -tutkimusprojekti. Työsuunnitelman luonnos 15.9.2010.
10 TYÖRYHMÄTYÖSKENTELYN YHTEENVETO Seminaaripäivän jälkimmäinen puolisko oli varattu työryhmätyöskentelylle. Nuoriin rakennettuihin ympäristöihin liittyviä ryhmäkohtaisesti käsiteltäviä aiheita oli yhteensä viisi: inventointi ja dokumentointi, arvottaminen, tiivistäminen ja eheyttäminen, korjausrakentamisen kipukohdat sekä hankepaja. Työryhmiin oli ennakkoilmoittautuminen. Seuraavassa esitellään työryhmätyöskentelyn tulokset tiivistetysti puheenjohtajien seminaarin yhteydessä pitämien yhteenvetojen pohjalta. INVENTOINTI JA DOKUMENTOINTI Ryhmän puheenjohtaja: Heli-Maija Voutilainen, Keski-Suomen museo Modernin rakennusperinnön inventointia ja dokumentointia käsitellyt ryhmä paneutui nuorten ympäristöjen inventoinnin erityistarpeisiin ja eroihin suhteessa muuhun inventointi- ja dokumentointityöhön. Keskustelussa käsiteltiin sekä konkreettisen inventointityön avainkysymyksiä että inventoijien kouluttamisen tarvetta. Todettiin, että inventointien tilaukset tulevat usein ulkopuolisilta tahoilta kuten kaavoittajilta. Museoiden rooli inventointeja tehtäessä on monesti ohjaava, kun taas varsinaisen inventointityön tekevät konsultit. Inventoinneissa on siten huomattaviakin eroja. Modernin inventointi nähtiin niin kutsuttuna perusinventointina, joskaan uudempaa rakennusperintöä inventoitaessa ei tavallisesti mennä rakennuskohtaisesti yhtä pitkälle kuin vanhempia kohteita inventoitaessa. Nuorten ympäristöjen inventoinnissa keskitytään mieluummin aluekokonaisuuksiin. Inventoinnin ominaisuuksiin nähtiin liittyvän myös tiedon runsaus. Mitä lähempänä nykyaikaa operoidaan, sitä enemmän kohteista on tietoa saatavilla. Uudemmat rakennukset löytyvät erilaisista rekistereistä, ja niihin liittyvää arkistomateriaalia on runsaasti, mikä saattaa tiedon pirstaleisuuden takia kuitenkin olla myös ongelma. Ongelmallisina pidettiin myös kulttuurisia muutoksia, jotka kulttuuriympäristössä vaikuttavat nykyhetkeä lähestyttäessä yhä nopeammin. Kulttuuriympäristöön vaikuttaneet ilmiöt ja muutokset tulisi osata tunnistaa inventointeja tehtäessä. Samoja aiheita kannattaisi tutkia samanaikaisesti sekä rakennusten että yhteiskuntahistorian näkökulmista. Samaa aikakautta tai ilmiötä kahdesta suunnasta lähestyvä tutkimustyö tuottaisi kokonaisvaltaisempia ja paremmin ymmärrettäviä tutkimustuloksia.
11 Työryhmässä esitettiin, ettei löydetyn tiedon määrä itsessään riitä tuottamaan laadukkaita inventointeja. Aineiston sisällöllinen ja analyyttinen käsittely nähtiin tärkeänä. Olennaiseen rooliin nostettiin inventoijan perehtyneisyys uudempaan rakentamiseen. Inventoijan tulisi pystyä poimimaan saatavilla olevasta tiedosta oleellisin, jotta inventoinneista ei muotoudu liian polveilevia. Työryhmässä keskusteltiin myös Suomen arkeologisten kenttätöiden laatuvaatimuksista (SALAVA), jotka tähtäävät arkeologisten tutkimusten laadun takaamiseen ja yhteismitallisuuteen. Esitettiin, että myös rakennusinventointeja varten voisi kehittää erilaisia kriteereitä ja ohjeita inventointien tuloksien saattamiseksi entistä vertailukelpoisimmiksi. Inventoinneille tulisi asettaa myös yhteisesti määritellyt tasot eli määritellä se mitä ja miten tutkitaan. Esimerkiksi analyyttiset inventoinnit tarjoaisivat aineksia myös korjausrakentamiseen. Työryhmä pohti inventoinneissa syntyneiden laajojen kuva- ja muiden aineistojen säilyttämistä. Esimerkiksi Varsinais-Suomen museossa on kehitteillä uusi tietokanta, inventointiportaali, jossa kaikki paikkatieto, tekstitiedot, kuvat ja liitetiedostot saadaan talletettua samaan paikkaan. Myös Museovirasto on kehittämässä inventointitietokantaa. Aineiston tallentamisessa ilmeni museoiden välillä kuitenkin variaatioita. Esimerkiksi Helsingin kaupunginmuseossa/keski-uudenmaan maakuntamuseossa ei käytetä tietokantoja, vaan inventoinnit yleensä julkaistaan raportteina tai julkaisuina. Myös Varsinais-Suomen museossa aineisto analysoidaan ja arvotetaan valmiiksi kaavoittajien saavutettavaan muotoon. Keski-Suomen museossa tieto talletetaan KIOSKI-tietokantaan kohde- ja aluekohtaisesti, ja analyysiä varten kootaan erillinen raportti. Kuvien ja muiden aineistojen säilyttäminen koettiin yleisesti ottaen haasteellisena. Työryhmä kaipasi siihen yhdenmukaisuutta. Keskustelun lopputuloksena oli, että rakennustutkijoiden moderniin rakennusperintöön liittyvää tietoa pitäisi lisätä. Rakennustutkijoiden tulisi tietää paitsi enemmän, myös syvällisemmin. Nuorten ympäristöjen kohdalla tietoa tulisi lisätä esimerkiksi rakennustekniikoista. Todettiin, että Jyväskylän yliopiston taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella onkin aloitettu aiheeseen liittyvä opintokokonaisuus. Inventointityössä rakennustekniikoiden ja - materiaalien tunnistaminen on tärkeää. Kuva Heikki ja Kaija Sirénin suunnittelemasta Lahden konserttitalosta. Kuva: Lahden kaupunginmuseo/ Tiina Rekola 2011.
12 Esimerkkejä eri museoissa tehtävistä inventoinneista Mobilia: Teiden ja siltojen inventoinnit. Suomessa ei ole juurikaan tehty silta- ja tieinventointeja. Inventointi tarkoittaa vähimmillään kirjallisuusselvitystä, mutta myös kenttäkäyntejä tehdään. Inventointikohteet etupäässä juuri sotien jälkeistä rakentamista Inventoinnin ja dokumentoinnin ohella hoidon ohjaus. Usein inventoinnin lähtökohtana on, että kohteeseen kohdistuu uhka kuten omistajan tarve purkaa tai muuttaa kohdetta. Inventointi voi myös liittyä tarpeeseen suojella kohdetta omistajaltaan. Kun inventointikohteeseen kohdistuu uhka kuten korjaukset, muutokset tai purku-uhka, tehdään inventointeja usein hyvin kiireisellä aikataululla. Helsingin kaupunginmuseo: Ympäristöhistorialliset selvitykset, joissa tarkastellaan jotakin olemassa olevaa historiallista kokonaisuutta kuten puistoa, sairaalakokonaisuutta tai muuta vastaavaa. Museo ei yleensä itse tee inventointeja, vaan konsultit tekevät ja museo ohjaa. Varsinais-Suomen museo: Selvityksiä tehdään kaavoituksen taustaksi. Varsinais-Suomessa on pyritty inventoimaan rakennusajankohdasta riippumatta kaupunkirakenteen kannalta keskeiset rakennukset. Modernin inventointia laajasti ja systemaattisesti ei kuitenkaan ole pystytty tekemään. Keski-Suomen museo: Kunnat ostavat inventointeja kaavan taustaselvitykseksi. Rakennusinventointi ja kulttuuriympäristöselvitys tehdään samalla kertaa. Inventointeja ja selvityksiä tekevät pääasiassa museon omat projektitutkijat. Joskus tilaus saadaan kilpailutuksen kautta. Toisinaan projekti on niin pieni, ettei kilpailutusta edes tarvita. Etelä-Karjalan museo: Konsultit tekevät rakennusinventointeja ja rakennushistoriallisia selvityksiä. Aiemmissa inventoinneissa sotien jälkeinen rakentaminen on inventoitu vain satunnaisesti, teemainventointityyppisesti. Teemoina ovat olleet esim. teollisuusympäristöt, sairaalat ja kunnantalot. POHDITTAVAKSI: Onko inventointi oikea tapa lähestyä nuoria ympäristöjä? Havainnoivasta inventoinnista ilmiöiden ja teemojen kautta kartoittamiseen? Millaisia työvälineitä tarvitaan aluekokonaisuuksien haltuunottoon? Missä tulevat vastaan nykyisten tietojärjestelmien rajat?
13 ARVOTTAMINEN Puheenjohtaja Sari Saresto, Helsingin kaupunginmuseo Nuorten kulttuuriympäristöjen arvottamisesta keskustellut työryhmä lähestyi aihetta lähinnä alustuspuheessa esiin nostetun anonyymin arkkitehtuurin kautta. Työryhmän keskustelu painottui rakennusperinnön historiallisiin arvoihin osana suurempaa yhteiskunnallista tarinaa. Samaten modernin suojelun perustelussa käytettävä kieli puhutti työryhmän jäseniä. Todettiin, ettei viranomaiskieli aina vaikeaselkoisuutensa johdosta palvele tarkoitusta parhaimmalla tavalla. Sanat kuten moderni, ominaisluonne ja erityispiirteet, eivät välttämättä lisää ymmärrystä uudempaa rakennusperintöä kohtaan, vaan päinvastoin lisäävät siihen liitettäviä ennakkoasenteita. Viranomaistahojen ja käyttäjien keskinäistä kommunikaatiota pidettiin tärkeänä kehittää toimivammaksi. Kommunikaatiolta toivottiin sekä säännöllisyyttä että kaksisuuntaisuutta. Kommunikaation tehostamiseksi ehdotettiin kansalaisten osallistamista ja nuoren rakennusperinnön julkisuuskuvan laajentamista. Asiaa kohtaan voisi herätä enemmän kiinnostusta, mikäli nuoriin kulttuuriympäristöihin liittyvä tieto olisi helposti saatavilla ja myös median ulottuvilla. Tiedon laajetessa julkisuuden ajateltiin lisäävän rakennusperinnön arvostusta. Esitettiin myös, että tehdyistä inventoinneista voisi laatia lyhyitä inventointikatsauksia, joita jaettaisiin asianomaisille ja kaikille aiheesta kiinnostuneille. Osallistamisen rinnalla uskottiin kohteiden käyttöarvon ja juurevuusarvon voimaan kulttuuriympäristöistä pitäisi työryhmän mukaan puhua enemmän toiminnan ja paikallisidentiteetin konteksteissa käyttäjien näkökulmasta. Arvottamista voisi tehdä asiantuntijatyön rinnalla ruohonjuuritasolta kuulemalla rakennusten käyttäjiä inventointien yhteydessä. Arvotyöryhmän keskustelu sivusi välillä inventointityöryhmän aihepiiriä. Käyttöarvokeskustelun jälkeen ei nähty tarkoituksenmukaisena toteuttaa inventointeja perinteisesti rakennustypologisesta näkökulmasta, vaan ryhmässä toivottiin mukaan myös sosiologista ajattelua kulttuuriympäristön koko kerroksellisuuden esiin saamiseksi. Rakennustypologioiden rinnalle nostettiin aluetypologiat, joissa rakennettuja ympäristöjä tarkastellaan laajemmassa mittakaavassa mm. lokaliteetin näkökulmasta.
14 Inventointeja toivottiin kehitettävän ymmärrettävämpään muotoon myös arvojen perustelun osalta. Työryhmässä ei nähty tarkoituksenmukaisena ainoastaan nuorten ympäristöjen arvojen nimeämistä, vaan toivottiin, että inventoinneissa käytettäisiin analyyttisempää otetta ja nimeämisen rinnalla myös perusteltaisiin suojeluarvojen syyt. Pelkät termit eivät siis työryhmän näkemyksen mukaan riitä argumenteiksi, vaan inventointeihin kaivattiin konkreettisia vastauksia kysymykseen: miksi kohde on suojelun arvoinen? Raskainakin koettujen inventointien lisäksi toivottiin edelleen koottavan, jos ei inventointikatsauksia, niin ainakin lyhyitä, esimerkiksi yhden tai kahden sivun pituisia tiivistelmiä, joissa tuodaan esiin inventointien olennaisimman arvot. Tällaisen lyhyen ja tiiviin lausunnon lukeminen olisi helpompaa sekä kansalaisille että myös muille arvottamiseen osallistuville viranomaistahoille. Työryhmässä keskusteltiin siitäkin millaisia kohteita on mahdollista arvottaa. Kun voimavarat ovat rajalliset ja nuoria ympäristöjä on paljon, on pakko priorisoida se, mitä arvotetaan. Viranomaiset ovat suojelleet perinteisesti vain yli 20 30 vuotta vanhoja kohteita. Ryhmä keskusteli uudemman arkkitehtuurin suojelemisesta ja siitä voisiko uusinta arkkitehtuuria vaalia tietynlaisena tentatiivina, jonka varsinainen suojelustatus määritellään vasta myöhemmin, ajan kuluessa ja iän karttuessa. Kohteen alkuperäisyysasteen tunnistaminen nähtiin tärkeänä rakennuksen arvoja määriteltäessä, joskin on tärkeää arvostaa myös kerroksellisuutta. Kuvassa vuonna 1954 valmistuneen Lahden konserttitalon sisäovi. Kuva: Ulla Salmela 2011. POHDITTAVAKSI: Ovatko arvot kaikkien asia? Kuinka arvottamisessa huomioidaan kohteen käyttö- ja juurevuusarvot? Voiko arvottaminen kääntyä kulttuuriympäristön suojelua vastaan? Millaista kieltä nuorten ympäristöjen arvottamisessa tulisi välttää/käyttää?
15 TIIVISTÄMINEN JA EHEYTTÄMINEN Puheenjohtaja Hannele Kuitunen, Pirkanmaan maakuntamuseo Täydennysrakentamisen vaikutuksia kaupunkiympäristöön ja eheyttämisen toteuttamista käsitellyt työryhmä käytti keskustelussaan esimerkkinä Tampereen Peltolammin kaupunginosaa. Peltolammi on mukana Tampereen kaupungin yhdyskuntarakenteen tiivistämiseen ja eheyttämiseen tähtäävässä EHYT -hankkeessa. Keskustelussa nostettiin esiin kysymys täydennysrakentamisen laadun määrittelystä. Esimerkiksi Tampereella työtä laadun varmistamiseksi tekee kaupunkikuvatoimikunta. Rakennussuojelun ja kulttuuriympäristöjen vaalimisen näkökulmista olisi kuitenkin tärkeää, että myös museoviranomaiset osallistuisivat laadunvalvontaan esimerkiksi vaikuttamalla suunnittelijoiden valintaan suunnittelijoiksi olisi tärkeä saada tekijöitä, jotka ymmärtävät paikan luonnetta myös sen rakennus- ja kulttuurihistorian osalta. Toisaalta näkyvyys ja julkisuus nähtiin tiivistämisen ja kaupunkirakenteen eheyttämisen laatua lisäävinä tekijöinä. Lähiöiden osalta keskusteltiin täydennysrakentamisen vaikutuksista paikallisten elämään. Aluerakenteen tulisi kestää eheyttäminen. Kaupunginosien kyvyssä kestää tiivistämistä on kuitenkin aluekohtaisia eroja. Esitettiin, että osan lähiöistä voisi säilyttää esimerkkeinä, kun taas toisissa voisi sallia täydennysrakentamisen aina alueen luonteen salliessa. Keskusteltiin myös täydennysrakentamisen vaikutuksista kaupunkilaisten luontosuhteeseen. Esimerkiksi piha-alueiden katoaminen vaikuttaa ihmisten toimintaan väistämättä. Täydennysrakentamisen seuraamuksia pitäisi näin ollen miettiä laajemmin kuin ainoastaan arkkitehtuurin näkökulmasta. Arkkitehtuuri luo puitteet ihmisten toiminnalle ja päinvastoin. Sosiaalisen toiminnan osalta esiin nostettiin kysymys ostoskeskuksista ja niiden merkityksestä paikallisille. Ostoskeskukset ovat ihmisten kokoontumispaikkoja, ja niitä on rakennettu osaksi toiminnallisia kokonaisuuksia. Ostoskeskuksia ei siis tulisi eheyttämisen nimissä, muttei myöskään niiden suojelusta keskusteltaessa, lähestyä ainoastaan arkkitehtuurikohteina. Käyttäjille ostoskeskukset luovat tilan sosiaaliselle toiminnalle. Ostoskeskuksien tulevaisuutta miettiessä pitäisi keskustelun osaksi liittää siis yhtä lailla kohteen käyttöarvo. Työryhmässä pohdittiin myös sitä, onko tyhjää rakennuspaikkaa enää olemassakaan vai onko kaikki rakentaminen nykyään jo oleville alueille kohdentuvaa täydennysrakentamista. Koska uudisrakennuskohteiden käyttäjät ovat yhä enemmissä määrin tiedossa jo etukäteen, voitaisiin myös tiivistämisessä, eheyttämisessä ja
16 korjausrakentamisessa soveltaa asukasorientoitunutta otetta, osallistamista. Yhteisen keskustelun kautta ajateltiin voitavan kirvoittaa entistä tehokkaammin myös rakennussuojelukysymyksiä. Keskustelu osallistamisesta herätti kuitenkin kysymyksiä museoviranomaisen asemasta rakennussuojelukeskusteluissa. Voiko museoviranomainen olla tasavertainen osa keskustelua, mikäli keskusteluun osallistuvat myös käyttäjät? Vahvistaako vai huonontaako paikallisten osallistaminen museoviranomaisen asiantuntija-asemaa, mikäli tämä osallistuu keskusteluun tasavertaisena keskustelijana? Tiivistä, eheää ja kulttuurihistoriallisesti rikasta kaupunkirakennetta? Näkymä Lahden konserttitalon tornista. Kuva: Ulla Salmela 2011. POHDITTAVAKSI: Miten kootaan hyviä esimerkkejä onnistuneista hankkeista? Voiko museoviranomainen olla mukana suojelukeskustelussa tasa-arvoisena osallistujana?
17 KORJAUSRAKENTAMISEN KIPUKOHDAT Puheenjohtaja Sirkka-Liisa Jetsonen, Museovirasto Korjausrakentamiskeskustelun kysymykset liittyivät niin kuntotutkimuksiin, korjausmenetelmiin kuin korjaushankkeiden suunnittelijoihin. Ryhmä tarkoituksena oli keskustella nuorten rakennusten eroista verrattaessa perinteisiin korjausrakentamiskohteisiin. Keskusteluun liittyivät myös uudempien rakennusten korjaustapaohjeet ja niiden soveltaminen rakennusperinnön hoidossa. Korjausrakentamisesta keskusteleminen sai seminaarilaiset mietteliääksi. Kuva: Ulla Salmela 2011. Käytön osalta todettiin, että korjausrakentamiseen liittyviä haasteita ovat muun muassa uusiutuvat standardit ja enenevät määräykset. Tilojen käytön tehostaminen asettaa paineita suunnittelijalle, ja valitettavan usein työ joudutaan toteuttamaan alkuperäisarkkitehtuuria muuttamalla korjausrakentamisen kustannuksien noustessa odotettua suuremmiksi. Esimerkkeinä keskustelussa käytettiin kouluja ja urheiluhalleja. Todettiin, että myös ihmisten liikkuvuuden lisääntyminen on vaikutussuhteessa rakennusten muuttuviin käyttötarkoituksiin. Keskusteltaessa talotekniikasta ja siihen kohdistuvista toimenpiteistä, todettiin, että tekniikka tulisi huomioida myös inventoinneissa. Pelkän arkkitehtuurin kuvaileminen ei vielä riitä rakennuksen vaalimiseen kokonaisuudessaan. Inventoijien tulisi kyetä tunnistamaan olemassa olevat tekniset järjestelmät. Talotekniikkaan liittyvän informaation pitäisi ulottua myös käyttäjille kuten taloyhtiöiden hallituksille. Tiedon lisääntyminen vähentäisi turhia tai väärin toteutettuja korjaustoimenpiteitä. Olennaiseen rooliin keskustelussa nostettiin myös suunnittelijoiden pätevyys. Tiedon osalta todettiin, että tiedon jakamisen rinnalla tulisi muistaa yhtälailla tiedon päivittämisen tärkeys muita seuraamalla. Samanlaisten nuorten kohteiden
18 korjausrakentamisen kipukohtiin liittyvien kysymysten äärellä työskentelevät myös esimerkiksi ruotsalaiset. Työryhmä keskusteli niin ikään korjausrakentajien koulutuksen määrästä ja tasosta. Nuorten kulttuuriympäristöjen hoidon kannalta tärkeää olisi saattaa hyviksi koetut toimenpiteet kaikkien alalla toimivien tietoon. Modernin rakennuskannan korjaajien koulutusta tulisi lisätä, ja aihealueen taitajista olisi hyvä koota rekisteri, jota myös ylläpidetään. Olisi tärkeää samaten koota tietoa yrityksistä, jotka tarjoavat modernin korjaukseen soveltuvia teollisia rakennusmateriaaleja. Todettiin kuitenkin, että rekistereiden ongelmana on viranomaisten velvollisuus pysyä puolueettomina. Lahden konserttitalon ala-aulan pintamateriaalit ovat kestäneet hyvin vuosikymmenten kovaa käyttöä. Kuva: Lahden kaupunginmuseo/ Tiina Rekola 2011. POHDITTAVAKSI: Miten lisätään rakennusten toiminnallisten periaatteiden tunnistettavuutta korjauksen lähtökohtana, vaikka tiukentuvat määräykset ja käytön tehostaminen asettavat suunnittelulle yhä enemmän vaatimuksia? Kuinka lisätään rakennuskannan korjaajien koulutustasoa? Mitä ja millaisia kansainvälisiä malleja voidaan hyödyntää modernien rakennusmateriaalien korjaamisessa?
19 HANKEPAJA Puheenjohtaja Hilkka Högström, Museovirasto Hankepajassa mietittiin millaisia nuoria ympäristöjä käsitteleviä tutkimus- ja teemahankkeita tarvittaisiin ja voitaisiin toteuttaa Rakennettu hyvinvointi -hankkeen puitteissa. Keskustelussa korostui, että teemahankkeiden toivottaisiin olevan analyyttisiä, soveltavia ja lähestyvän rakennettua ympäristöä, ei ainoastaan arkkitehtuurin näkökulmasta, vaan myös esimerkiksi yhteiskuntapoliittiselta kannalta. Sopiviksi teemahankkeiden aiheiksi esitettiin muun muassa sairaalarakentamista, tieja liikenneympäristöjä, maaseudun rakennemuutosta sekä korjausrakentamisen erityiskysymyksiä. Myös tietona tietoa tiedosta, jo olemassa olevista tutkimuksista, toivottiin koottavaksi yhteen. Työryhmän mielestä teemahankkeita ja tutkimustuloksia tarvittaisiin välittömästi tutkimusten aika on nyt heti. Keskusteltaessa yhteistyöstä kävi selväksi, että Museoviraston toivottiin koordinoivan teemahankkeita. Sopivina vuorovaikutteisten hankkeiden yhteistyökumppaneina pidettiin erityisesti koko museokenttää, oppilaitoksia, etenkin yliopistoja ja korkeakouluja, maakuntien liittoja, ELY-keskuksia ja muita rakennettujen ympäristöjen parissa toimivia tahoja. Rahoituskanavina nähtiin muun muassa ministeriöt ja perinteiset apurahat. Hankepajassa keskusteltiin myös kulttuuriympäristötyöntekijöiden yhteisen portaalin ja vapaasti täydennettävien Open Access -tietojärjestelmien tarpeesta. Internetissä rakennetun ympäristön tiedon julkistaminen ja yleisön kommentointimahdollisuus nähtiin tärkeänä samaan tapaan kuin kuntien sivustoilla jo olevat opasaineistot kuten kevyen liikenteen reittioppaat. Hyvinä olemassa olevina välineinä mainittiin Wikipedia ja Rakennusperintö.fi. POHDITTAVAKSI: Kuinka lisätä hankkeiden näkyvyyttä asiantuntijoiden ja suuren yleisön keskuudessa? Millä tavoilla hyviä hanke-esimerkkejä voidaan kerätä? Millaisia haasteita lisääntyvä tiedonhallinta asettaa?
20 LOPPUKESKUSTELU JA PÄÄTÖKSET Loppukeskustelussa todettiin, että päivän osallistujaluettelon perusteella kiinnostus sotien jälkeisen kulttuuriympäristön suojelemiseen, vaalimiseen ja hoitoon on suuri. Seminaaria pidettiin onnistuneena ja tarpeellisena. Vapaa ilmoittautuminen palveli tarkoitusta hyvin. Keskusteltiin kaksisuuntaisesta tiedonvaihdosta museoiden ja Rakennettu hyvinvointi - työryhmän välillä sekä eduuni -työryhmäpalvelun soveltamisesta verkoston työkaluna. Sähköisen foorumin kautta voisi jakaa kokemuksia, näkemyksiä ja neuvoja. Yhteinen foorumi voisi korvata osan tapaamisista ja lisätä yhteydenpitoa. Toivottiin kuitenkin seminaarimuotoisten tapaamisten jatkamista myös tulevaisuudessa. Aihepiireiksi toivottiin ajankohtaisia, rajattuja teemoja. Esillä olivat muun muassa sairaalat, julkinen rakentaminen sekä Jyväskylän maakuntakaavaan liittyvä modernin inventointi. Keskusteltiin mahdollisista teemahankkeista. Esitettiin, että teemat liittyisivät kokonaisuuksiin kuten Mobilian ehdottamaan liikenneympäristöaiheeseen. Todettiin, että teemat voisivat liittyä myös ajankohtaisiin nuorten ympäristöjen suojelussa kohdattaviin ongelmiin. Päätökset Museovirasto toimii hankkeen koordinoijana, koollekutsujana ja verkoston ylläpitäjänä edelleen. Työkaluna kokeillaan eduuni -työryhmäpalvelua. Erikoismuseot käynnistävät omilla erityisaloillaan teemahankkeita, jotka toteutetaan yhteistyössä. Seuraavaksi tapaamispaikaksi ehdotettiin Hämeenkylän kartanoa Vantaalla. Tapaamisen järjestää Vantaan kaupunginmuseo yhteistyössä Museoviraston kanssa. Seminaareja ja tapaamisia järjestetään jatkossa säännöllisesti.
21 RAKENNETTU HYVINVOINTI- TYÖRYHMÄN YHTEYSTIEDOT MUSEOVIRASTOSSA Elisa El Harouny, tutkija elisa.elharouny @nba.fi Hilkka Högström, tutkija hilkka.hogstrom@nba.fi Sirkkaliisa Jetsonen, yli-intendentti sirkkaliisa.jetsonen@nba.fi Aura Kivilaakso, tutkija aura.kivilaakso@nba.fi Jonas Malmberg, arkkitehti jonas.malmberg@nba.fi Ulla Salmela, yli-intendentti ulla.salmela@nba.fi Kuva: Lahden kaupunginmuseo/ Tiina Rekola 2011