Yhteiskuntahistorian johdantokurssi, sl 2011 Pauli Kettunen, Helsingin yliopisto, Politiikan ja talouden tutkimuksen laitos pauli.kettunen(at)helsinki.fi Luento 2, 6.9.2011. POLIITTINEN HISTORIA MILLAISTA HISTORIANTUTKIMUSTA? 1. MODERNI HISTORIANKÄSITYS JA HISTORIAN TIETEELLISTÄMINEN 1.1. Historioista historiaan 1.2. Moderni historiankäsitys: historiantutkimuksen ja politiikan yhteinen kehys 1.3. Historian tekeminen tieteeksi 2. VOIKO HISTORIA OLLA LUOTETTAVAA TIETOA? 2.1. Lähteet ja lähdekritiikki 2.2. Muuttuva historia 3. MIKÄ ON MERKITYKSELLISTÄ HISTORIAA? 3.1. Historia kansallisena tieteenä 3.2. Vanha teema: Onko historia muutakin kuin poliittista historiaa? Onko poliittinen historia muutakin kuin valtiollista historiaa? 1. MODERNI HISTORIANKÄSITYS JA HISTORIAN TIETEELLISTÄMINEN 1.1. Historioista historiaan - menneiden tapahtumien kirjallinenkin kertominen vanha ilmiö; Herodotos ja erityisesti Thukydides (peloponnesolaissodan historia) antiikin Kreikassa 400-luvulla eaa. - jonkun tai jonkin historiat ja niiden opetukset samantapaisina toistuvia tilanteita varten - kiertokulku antiikin aikakäsityksissä - kristillinen aikakäsitys: menneisyys Jumalan luomistyöstä ja johdatuksesta sekä aikojen lopusta ja viimeisestä tuomiosta kertovia todisteita
- renessanssin historiankirjoitukseen antiikista periytyvä ajatus: historia magistra vitae (elämän opettaja), historia eri tilanteisiin siirrettävien opetusten varasto - 1700-luvulla sekä valistusajattelun että romantiikan yhteydessä käsitys historiasta yhtenä suurena ajan virtana, joka yhdistää tapahtumia ja ilmiöitä; nämä kaikki aikaan sidonnaisia ja ainutkertaisia (Reinhart Koselleck: Vergangene Zukunft (1979, engl. Futures Past)) - näin menneen ja tulevan uudenlainen erottaminen toisistaan: toistuvuuden tilalle jännite menneen ja tulevan, kokemusten ja odotusten välille - samalla ajatukset kehityksestä ja edistyksestä yhdistämään menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta - edellytyksiä uudelle lineaariselle ajan- ja historiankäsitykselle mm. laajentuvan eurooppalaisen maailmantalouden (Immanuel Wallerstein) kehittymisestä - kuitenkin myös tämän jälkeen ajan- ja historiankäsitysten moninaisuus - luonnonrytmin ja sitä murtaneiden katastrofien merkitys ihmisten elämänkulussa - myös historia magistra vitae näkemyksen jatkuva elinvoima (esimerkiksi Paasikiven tapa käyttää historiaa) - modernin historiankäsityksen (yksi historia, lineaarinen aika) postmodernistinen kyseenalaistaminen 1.2. Moderni historiankäsitys: historiantutkimuksen ja politiikan yhteinen kehys - uudenlainen jännite kokemusten ja odotusten välille (Reinhart Koselleck) - mennyt avautui syitä ja seurauksia arvioivan tarkastelun kohteeksi (historiantutkimus) - tuleva avautui muutosta ja epävarmuutta hallitsemaan pyrkivän inhimillisen toiminnan perspektiiviksi (politiikka) - ajatus historiasta yhtenä suurena prosessina luo edellytykset historian jäsentämiselle ajanjaksoiksi, esimerkiksi vanha aika, keskiaika, uusi aika - modernisoituvan porvarillisen yhteiskunnan kehittyminen (laajeneva markkinatalous, kansalaisuus, luokkaristiriidat) luo edellytykset historian jäsentämiselle elämänalueiden mukaan, esimerkiksi poliittinen historia, taloushistoria. sosiaalihistoria - 1700-luvun lopulta lähtien vahvistuva ajatus kansakunnista maailmanhistorian keskeisinä toimijoina - historiantutkimuksen kehittyminen kansakuntaa ja kansallisvaltiota perustelevan tiedon tuottamisena 1800-luvulla
1.3. Historian tekeminen tieteeksi - historismi Saksassa 1800-luvun alkupuolella; monet sen korostukset yhteisiä historioitsijoiden itseymmärrykselle myös muualla - koetettava tavoittaa menneisyys wie es eigentlich gewesen (Leopold von Ranke 1824) - kutakin aikakautta tarkasteltava sen omilla ehdoilla - eläydyttävä menneeseen pureutumalla lähteisiin - itsensä sammuttaminen - historia nykyisestä erillistä, mutta esittää itsensä oikein toimivan historioitsijan välityksellä -> historia yhtä aikaa menneisyys ja sen esitys - historian ja luonnontieteiden määritteleminen erilaisen tiedon aloiksi - luonnontieteet ja hengentieteet (Geisteswissenschaften) - historiantutkimus tiedettä siinä missä luonnontiedekin, mutta toisella tavalla - erontekoja: ymmärtävä - selittävä, singularisoiva generalisoiva - Ranke ym vastasivat kysymyksiin: mikä on luotettavaa historiaa? mikä on merkityksellistä historiaa? - kuitenkin vastauksissa monia ratkaisemattomia ongelmia, joista pitkäaikaisia keskusteluteemoja - irti ajatuksesta, että tutkija voisi tai hänen pitäisi sammuttaa itsensä! - irti ajatuksesta, että historia olisi yhtä kuin valtiollinen historia! 2. VOIKO HISTORIA OLLA LUOTETTAVAA TIETOA? 2.1. Lähteet ja lähdekritiikki - lähdekritiikin keskeisyys akateemisen historiantutkimuksen synnyssä ja itseymmärryksessä - historiantutkimuksen, arkistolaitoksen ja julkisuusperiaatteen kytkökset osana modernien kansallisvaltioiden kehittymistä - pyrkimys alkuperäislähteille, mutta - mikä on alkuperäislähde? riippuu tutkimuskysymyksestä!
Miten lähde syntyy? - "arkistot avautuvat : uudet lähdelöydöt ja julkisuus - uuden aineiston löytyminen tai avautuminen voi antaa virikkeen tutkimukselle, mutta silloinkaan tutkimuskysymys ei nouse suoraan tuosta aineistosta - mikä tahansa aistein havaittava voidaan tehdä lähteeksi, mutta vasta tutkijan ajattelutyön tuloksena - lähteeksi tekeminen: jotakin (esim. kirjettä) tarkastellaan a) menneen toiminnan jälkenä ja b) suhteessa johonkin tutkimuskysymykseen - valtaosa materiaalista syntynyt muihin tarkoituksiin kuin historiantutkimuksen aineistoksi (esim. valtionhallinnon ja järjestöjen jokapäiväisen toiminnan tarpeisiin) - oletettu myöhempi käyttö historiallisena lähteenä kylläkin vaikuttanut usein (esim. valtiomiesten ja poliitikkojen päiväkirjat; mitä kirjattu paperille ja säilytetty) - lähteinä käytettävän materiaalin syntymisen ja säilymisen satunnaisuudet; useimmista teoista ja tapahtumista ei tunnistettavia jälkiä - muutokset siinä, missä määrin ja millaisia jälkiä jää (esim. kirjeenvaihto - puhelinkeskustelut - sähköposti) - aineiston käytön rajoitukset: julkisen ja yksityisen aineiston ero; ulkopoliittisen aineiston erityisasema: luvanvaraisuuden ja salassapidon määräajat Lähdekritiikki ja sen rajat - lähteenä käytettävä dokumentti (tai muu menneen jälki) sisältää informaatiota a) sen aikaansaaneesta teosta ja tekijästä (lähde jäänteenä) ja b) mahdollisesti myös muista tapahtumista (lähde kertomuksena) - ulkoinen lähdekritiikki: mitä tehtävää varten lähde on laadittu? - sisäinen lähdekritiikki: miten lähteen tehtävä on vaikuttanut sen sisältämään informaatioon? - ahtaasti ymmärretyn lähdekritiikin ongelmat: rajoittuminen vain lähteen luotettavuuden punnintaan; olennaista kysyä, minkä toiminnan jälki jokin lähde on - muutos siinä, millaiset kysymykset merkityksellisiä -> muutos siinä, mitä tutkijoiden pitäisi ottaa tai tehdä lähteikseen
- esim. suullinen muistitieto ei enää vain erityisen epäluotettava lähdetyyppi, vaan keskeinen lähde esim. tutkittaessa ajan jäsentämisen tapoja ja niiden muutoksia - uusien tutkimuskysymysten ja lähdetyyppien myötä entistä monitahoisemmaksi kysymys siitä, minkä jälki jokin lähde on 2.2. Muuttuva historia - tieteensisäisten muutosten lisäksi ja niitä pohjustavina muita tekijöitä, jotka muuttavat historiaa - suhde menneisyyteen on nykyisyyttä, kuten myös suhde tulevaisuuteen - kulloinkin merkitykselliset kysymykset muuttuvat - samoin muuttuu se, mikä kulloisessakin nykyisyydessä on itsestäänselvää, mihin taas pystytään ottamaan tutkimuksellista etäisyyttä - muuttuvat arviot menneiden tapahtumien ja tekojen myöhemmistä merkityksistä - tutkijan ulottuvilla tietoa tekojen ja tapahtumien seurauksista, toisin kuin kyseisillä toimijoilla heidän ryhtyessään toimintaan; esim. Britannian pääministeri Neville Chamberlain Münchenin kokouksen jälkeen 1938: "Peace for our time" - poliittis-historiallinen näkökulma: toiminnan tarkasteleminen sen tarkoitusten ja tarkoittamattomien seurausten jännitteen kannalta (Frank Ankersmit) Myös ajanjaksot muuttuvat - usein itsestäänselvyyksinä esim. kansallisen historian ajanjaksot (Ruotsin-vallan aika, autonomian aika, itsenäisyyden aika, sodanjälkeinen aika jne) - kuitenkaan ajanjaksot eivät annettuja lähtökohtia - eivät myöskään vain esitysteknisiä ratkaisuja - periodisoinnitkin tutkimustuloksia ja riippuvat tutkimusaiheesta - vältettävä yleisen poliittishistoriallisen periodisoinnin tunkeminen mitä erilaisimpien elämänalueiden tarkasteluun - ns. korkeaan politiikkaan ja kansallisvaltioihin keskittyvän tutkimusotteen kyseenalaistuminen avannut tässä(kin) uusia näkökulmia
- ennen kaikkea: periodisoinnit riippuvaisia kulloisestakin nykyisyydestä, esim. "kylmän sodan aika" 3. MIKÄ ON MERKITYKSELLISTÄ HISTORIAA? 3.1. Historia kansallisena tieteenä - historiantutkimuksen kehittyminen kansakuntaa ja kansallisvaltiota perustelevan tiedon tuottamisena 1800-luvulla - valtion historia kansallisen voiman osoituksena tai kansan historia sen valtiota luovan potentiaalin osoituksena, suomalaisessa historiantutkimuksessa jälkimmäinen linja - historiantutkimus poliittista tehtäviltään ja usein myös kohteiltaan - jako oman maan historiaan ja yleiseen historiaan esimerkiksi Suomessa 1800-luvun lopulta lähtien, mutta kummassakin historian yhteys kansalliseen toimijuuteen: yleisen historian tutkimuksessa ajatus kunkin kansakunnan osallistumisesta ihmiskunnan yleisen kulttuuriperinnön siirtämiseen ja kartuttamiseen - seuraavassa esimerkkinä Suomi: kansallisen toimijuus suomalaisen historiantutkimuksen tehtävänasetteluissa Historia suomalaisen kansakunnan rakentamisessa - historiankirjoitusta Turun akatemiassa 1700-luvulla ja siinä myös tietojen keräämistä suomalaisista kansantavoista ja -runoista (Henrik Gabriel Porthan) ilman ajatusta Suomesta erillisenä poliittisena yksikkönä - Napoleonin sotien yhteydessä Venäjä valloittaa Suomen alueen Ruotsilta (Suomen sota 1808-1809), Suomi suuriruhtinaskuntana Venäjän imperiumin hallinnollisesti autonomiseksi osaksi; 1800-luvulla erillisen suomalaisen kansakunnan rakentaminen ja historian kiinteä kytkös tähän tehtävään - J. V. Snellman ja hegeliläinen historiankäsitys: tietoisuus maailmanhistoriasta ja kansallinen tietoisuus samaa historiallista edistysaskelta; kansallisvaltio historian tulos; valtion muodostaessaan kansakunta nousee maailmanhistorian toimijaksi ja saa oman historian - Zacharias Topelius: Äger Finska Folket en Historie? (1843): ennen vuotta 1809 "esihistoria" - Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen: Oppikirja Suomen kansan historiassa (1869); Suomen kansa tahtoo ja saa oman historian - 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa valtiolliset ja yhteiskunnalliset uhat suuntaamassa ja eriyttämässä suomalaista historiantutkimusta:
- 1) ns. oikeustaistelussa Suomen valtiollisen aseman perusteiden määrittely (J. R. Danielson-Kalmari): poliittinen historia - 2) maatalouden murroksen ja teollistumisen seuraukset, luokkaristiriidat: talous- ja sosiaalihistoria - historian ja politiikan kytkös kummassakin tutkimuksen suuntauksessa - historiantutkimuksen ja yhteiskuntatieteiden eriytymättömyys (esim. poliittisen historian ja valtio-opin, taloushistorian ja kansantaloustieteen) Eheän ja elinvoimaisen kansan etsintä - itsenäistymisen ja sisällissodan merkitys historiantutkimukselle - vuoden 1918 sodan monet nimitykset: vapaussota, luokkasota, kansalaissota, punakapina (myöhemmin sisällissota, jonka vanhahtava synonyymi on kansalaissota) - historiantutkimuksessa vapaussodan voittaneen kansan etsintä menneisyydestä (Jalmari Jaakkola ja Suomen keskiaika): talonpoikaisen kansan ja idän uhan historia - itsenäisyyshistoria 1930-luvulla: joulukuun 6. päivän tähystysaukko menneisyyteen - toisen maailmansodan jälkeen kansallisen jatkuvuuden puolustus Neuvostoliittoa, kommunismia ja eturistiriidoista lähtevää toimintaa vastaan - samaan aikaan ulkopolitiikkaa uudistavan Paasikiven historiankäsitys: historia opetusten varastona ja toiminnan rajoina - kysymys jatkosodan synnystä haasteena jatkuvuutta puolustaneille historioitsijoille: miten todistaa länteen päin, että asettuminen maailmansodassa eri puolelle kuin läntiset demokratiat oli ollut oikein ja että Suomi kuuluu kylmän sodan maailmassa länteen? Arvi Korhonen ja ajopuuteoria Myyttien purkaminen" ja "realismi" - 1960-luvun sosiaalinen, poliittinen ja kulttuurinen murros - sosiologian nousu kansallisen eheyden tieteeksi, ristiriitojen tunnustaminen ja säänteleminen - Kekkosen hallitsemistapa ja kommunistien integrointi - Kekkosen ulkopolitiikka ja historiantulkinnat sen perustelemisessa, erityisesti kysymys jatkosodan synnystä - historiantutkimuksen uudet tehtävänasettelut: myyttien purkaminen ja realismin vartiointi (Keijo Korhonen)
- Suomi kansainväliseen ympäristöönsä: tästä näkökulmasta autonomisen Suomen synty ja historia (Osmo Jussila, Matti Klinge), ns. sortovuodet, Venäjän vallankumous ja Suomi (Tuomo Polvinen), toinen maailmansota - millaisena kysymyksenä Suomi oli näyttäytynyt muille, ennen kaikkea Venäjälle/Neuvostoliitolle; yhteys Paasikiven-Kekkosen linjan perustelemiseen - kansakuvaan myös sisäiset ristiriidat, vuosi 1918 kansalliseksi murhenäytelmäksi (Jaakko Paavolainen, vuoden 1918 väkivaltaisuuksien tutkija) - historiantutkimus poistamassa menneisyyden ajankohtaisia poliittisia merkityksiä: muistista historiaksi Kylmän sodan jälkeiset kansalliset näkökulmat - poliittis-historiallinen tutkimus "kansallisten traumojen" osoittamisena ja käsittelemisenä - kansainvälinen ilmiö, historiakeskustelut monissa eri maissa - Suomessa: vuoden 1918 tulkinnoissa joko sisällissodan voittajien väkivalta kansallisena traumana (Heikki Ylikangas) tai valkoisen vapaussotatulkinnan elvyttäminen - Suomen ja Neuvostoliiton suhteet toisen maailmansodan jälkeen, erityisesti Kekkosen aikana, suomettuminen - Suomea toisessa maailmansodassa koskevien tulkintojen muutos, häviöstä "torjuntavoittoon" - Neuvostoliiton romahdus ja Suomen kansallisen historian uusi dramaattinen valaistus - poliittisen päätöksenteon salaisia taustoja selvittävällä historiantutkimuksella vahva tilaus julkisessa keskustelussa - kuitenkin samaan aikaan myös monia uusia lähestymistapoja ja kysymyksenasetteluja, joissa on kyseenalaistettu historiantutkimuksen totunnaisia lähtöoletuksia ja kansallisia näkökulmia 3.2. Vanha teema: Onko historia muutakin kuin poliittista historiaa? Onko poliittinen historia muutakin kuin valtiollista historiaa? History is past politics, and politics is present history. - lainaus: englantilainen historioitsija Edward E. Freeman, 1882 - historiantutkimuksen sidos kansallisvaltioiden rakentamiseen ja vahvistamiseen 1800- luvulla
- valtiollisen toiminnan tuottamat lähteet, arkistolaitos osana kansallisvaltioiden muotoutumista, samoin tilasto (statistiikka = valtiotieto) - politiikka hallitsijoiden ja valtiomiesten valtiotaitoa, kuitenkin myös Ranskan vallankumouksesta lähtien kokemukset joukkojen vallankumouksellisesta liikehdinnästä - saksalainen historismi: esim. Heinrich von Treitschke 1850-luvulla: yhteiskunnan tutkiminen valtion sijasta epänormaalin ajan ilmiö - englantilainen whig-historia: Britannian poliittisen edistyneisyyden ja maailmanvallan historia, esim. Thomas Macaulay 1800-luvun puolivälissä Kulttuurihistoria vastaan poliittinen historia - 1800-luvun historiantutkijoillakin kiistaa siitä, mikä historiassa tärkeätä - saksalainen "metodikiista" (Methodenstreit) 1800- ja 1900-luvun vaihteessa, siinä asetelmana Karl Lamprecht ja kulttuurihistoria vastaan poliittinen historia - kulttuurihistoria : keskeistä historiassa kollektiiviset ilmiöt, kuten sosiaalisten ryhmien ja kansan elämää - poliittinen historia : individualisoiva, suurmiehiä korostava suhde historiaan - ei kyse työnjaosta eri elämänalueita selvittävien historiantutkimuksen alojen välillä, vaan kiista siitä, mikä oli merkittävää historiassa, millaiset voimat liikuttivat historiallista prosessia - Lamprechtille kulttuuri = historian kokonaisuus, vastakohtana poliittisesti, taloudellisesti tai sivistyksellisesti rajautuville historian osille - poliittinen historia a) kuvasi ja selitti poliittisia (valtiollisia) ilmiöitä, b) selitti näitä ilmiöitä politiikalla (valtiomiesten valtiotaidolla), c) piti näin ymmärrettyä politiikkaa varsinaisena historiana - Suomessa Lamprechtilla parempi menestys kuin Saksassa, Väinö Voionmaa sekä Gunnar Suolahti yhteiskuntahistoriallisen tradition luojina - "metodikiistan" osapuolilla kuitenkin yhteinen käsitys kansakunnista maailmanhistorian keskeisinä toimijoina - kiistakysymys: mikä liikuttaa kansakuntia ja siten historiaa? Poliittisen historian myöhemmät kriitikot ja uudistajat - Lamprechtista linjoja historiantutkimuksen myöhempien uudistajien näkemyksiin - ranskalaiset annalistit (Lucien Febvre, Marc Bloch, Fernand Braudel): poliittinen historia rajoittunutta tapahtumien tason historiaa
- saksalainen yhteiskuntahistoria (Hans-Ulrich Wehler, Jürgen Kocka): modernisaatioon liittyvät prosessit ja rakenteet ensisijaisia - brittiläinen sosiaalihistoria (Eric Hobsbawm, E. P. Thompson): history from below vastaan history from above - italialainen mikrohistoria (Carlo Ginzburg, Giovanni Levi): sekä perinteisen poliittisen historian että modernisaatioteoreettisen yhteiskuntahistorian kritiikki - naishistoria (Natalie Zemon Davis, Joan Wallach Scott): miehiseen elämänalueeseen (julkiseen) keskittyvän poliittisen historian kritiikki - kaikissa näissä keskeistä (kapeasti ymmärretyn) poliittisen historian kritiikki, samalla tärkeitä avauksia politiikan ja poliittisuuden laajempaan (yhteiskunnallisempaan) käsittämiseen