Asia: Eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunta, Asiantuntijalausunto liittyen Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen Itämeren lohikanta, (U 53/2011 vp), suullinen esittäminen 2.12.2011 valiokunnassa Lausunnon antaja: kalastusbiologian professori Sakari Kuikka, Lappeentie 34, 00950 Helsinki, p. 050 33 092 33, sakari.kuikka@helsinki.fi Maa- ja metsätalousvaliokunnalle Asiakohtaan liittyen haluan kunnioittaen todeta seuraavaa: Sekä valtioneuvoston kirjelmän, sen liittenä olevan muistion että käydyn julkisen keskustelun perusteella asiakohdassa on seuraavat oleelliset seikat, joissa lisänäkemys on lausunnon antajan näkökulmasta tarpeellista: 1) Suositellun kalastustehon (kalastuskuolevuus = 0,1) määräytymisestä 2) Kalastustehon muutosten ja istutusten vaikutus perinnölliseen riskiin 3) Joissa sallittavan kalastustehon määräytyminen 4) Arvio ohjelman onnistumisesta tavoitteiden saavuttamisessa Eduskunnassa annetun suullisen esityksen (2.12.2011) ydinkohdat on lihavoitu tässä tekstissä. 0) Tiivistelmä Nykyinen Itämeren ammattimainen kalastus perustuu pitkälti siihen, ettei kantoja ole enää kalastettu yhtä voimallisesti kuin esim. 1980-luvulla. Elpyneen luonnontuotannon seurauksena Tornionjoen luonnontuotanto tuottaa yksinään yli puolet Itämeren tämän hetken lohista. Komission esittämä 10 %:n kalastuskuolevuus takaa hyvin suurella todennäköisyydellä tuottavimpien kantojen elpymisen, mutta se ei kuitenkaan takaa heikkojen kantojen elpymistä. Heikkoihin kantoihin ei saisi nykytilanteessa kohdistua lainkaan kalastusta jotta elpyminen taattaisiin. Itämeren luonnonlohikannoissa on edelleen toteutumatonta tuotantopotentiaalia, jonka hyödyntäminen olisi biologisesti ja taloudellisesti perusteltua. Tulevaisuuden perinnöllisten riskin tieteellinen arvioiminen on erittäin vaikeaa. Omiin erityisiin jokiolosuhteisiin sopeutuneita pieniäkin luonnonkantoja voidaan tarvita tulevaisuudessa esimerkiksi ilmastonmuutokseen sopeutumisessa. Kalastustehon pienentäminen 10 %:iin lisäisi riskiä sille, että ns. eksykit vaikuttaisivat negatiivisesti pienimpiin luonnonkantoihin. Mikäli käytetään annettuja poliittisia säätelytavoitteita toimenpiteiden arvioinnissa, niin johtopäätöksenä on, että laajamittaisista velvoiteistutuksista tulisi luopua kun kalastustehoa pienennetään. Ei ole nähtävissä tieteellisiä perusteita sille, että rakennettujen jokien jokisuihin kerääntyviä istutuslohia laskettaisiin mukaan kiintiöihin. Niiden kalastus voisi pienentää perinnöllistä riskiä, kunhan saalis koostuu riittävässä määrin viljellyistä kaloista. Soveltamalla annettuja poliittisia tavoitteita, Simojoen jokikalastus tulisi sulkea kunnes kannan elpyminen on tieteellisesti osoitettu. Vaikka ongelma on monimutkainen, niin nykyiset tieteelliset menetelmät pystyvät erittäin hyvin tukemaan tarvittavaa päätöksentekoa ja ohjelman onnistumisen arviointia.
1) Suositellun kalastustehon (kalastuskuolevuus = 0,1) määräytymisestä Olemassa olevasta dokumentaatiosta ei käy selvästi ilmi, miksi komission päätyi juuri noin 10 % kalastuskuolevuuteen (F=0,1). Vuonna 2009 EU:n neuvoja antava tieteellis-teknis-taloudellisen kalastuskomiteankalastuskomitea (STECF, Scientific and Technical Committee for Fisheries, tämän lausunnon antaja oli silloinen ja on nykyinen komitean jäsen) päätyi siihen ratkaisuun (STECF 2009), että mikäli kaikkien Itämeren lohikantojen suojeluun noudatetaan samaa 5 % kannan romahdusriskiä kuin yleisesti EU:n kalakantoihin tieteellisessä neuvonannossa sovelletaan (ns hyväksytty riskitaso), kalastusta ei saisi olla lainkaan niillä alueilla missä kannat ovat sekaisin. Tämä perustui siihen ICES:n näkemykseen että heikoimmat kannat ovat niin huonossa kunnossa, että ennen niiden todennettua elpymistä (jonka katsottiin toteutuvan vasta tulevaisuudessa) kalastusta ei voida sallia. Avomerikalastus on tyypillisintä sekakantojen kalastusta, mutta myös pääosalla kutuvaellusreittejä eri lohikantoja esiintyy yhdessä (esim. Pohjanlahden rannikon rysäkalastus). Komissio päätyi 10 % kalastuskuolevuuteen ilmeisesti osittain poliittisena kompromissinä. Vaikka 10 %:n kalastuskuolevuus takaa hyvin suurella todennäköisyydellä tuottavimpien kantojen elpymisen, se ei takaa heikkojen ja huonosti tuottavien kantojen elpymistä. Nämä kannat voivat kuitenkin olla perinnöllisesti arvokkaita. Kalastamalla 10 % kannasta elpyminen tapahtuu hitaammin kuin sulkemalla kalastus kokonaan, ja kokonaisriskistä tulee suurempi kuin siinä tapauksessa että kantojen annettaisiin ensin elpyä ja kun tämä on todennettu, kalastus avattaisiin uudelleen. Maantieteellisesti ajatellen hyvässä kunnossa olevien luonnonkantojen yksilöitä voisi siis kalastaa vasta niillä alueilla, missä ne ovat riittävissä määrin erottautuneet muista kannoista eli käytännössä niiden kutuvaelluksella hyvin lähellä jokisuita tai vasta joissa. Rakennettujen jokien suihin istuttuja viljeltyjä kaloja saisi vastaavasti kalastaa vasta patojen tuntumassa. Vaikka 10 %:n kalastusteholle (asetusehdotuksen F = 0,1) ei ole selviä tieteellisiä perusteita, on selvää että tätä arvoa voitaisiin tulevaisuudessa ruveta melko nopeasti tarkistamaan tieteellisestä seuranta-aineistosta (3 5 vuotta säätelyn alkamisesta) saatujen säätelytulosten valossa, eli seurattaessa kantojen tulevaa kehitystä. Komission ehdotus ei sisällä asteittaista sopeutumista uuteen kalastuskuolevuuden tasoon kuten normaalisti. Tämä tarkoittaa tehon vähittäistä pienentämistä vuosien yli jotta taloudellinen vaikutus ei olisi niin voimakas. Syytä sopeutumisvaiheen puuttumiselle suunnitelmasta ei täsmälleen kerrota, mutta se johtunee siitä, että tällä hetkellä riski heikkojen kantojen epäsuotuisalle kehitykselle on katsottu liian isoksi ja välittömiin toimenpiteisiin on ryhdyttävä. Hyvin oleellinen seikka on se, että Itämeren nykyiset lohisaalistasot (luonnonkalojen osuus on 70 90 % vuodesta ja alueesta riippuen) perustuvat siihen, ettei kalastus ole ollut yhtä tehokasta kuin se oli esim. 1980 luvulla. Nykyinen ammattikalastuksen taso merialueella ei olisi mahdollista jos kalastuskuolevuus olisi ollut oleellisesti korkeampi. On nähtävissä että kalastustehon pienentäminen edelleen nostaisi saalista, ja tähänhän MSY politiikalla juuri pyritään niin lohen kuin muidenkin lajien osalta. Pienemmästä kalastustehosta seuraa myös pienemmät kalastuskustannukset, joka nostaisi jäljelle jäävien yritysten kannattavuutta. Täsmällisiä taloudellisia arvioita MSY:n mukaisen kalastustehon mukaisesta tilanteesta ei ole olemassa, ja lausunnon antajan näkemyksen mukaan taloudellinen vaikutus riippuu aivan keskeisesti siitä, miten säätely toteutettaisiin (jäljelle jäävien alusten määrä, kiintiöiden allokointi alusten välillä, jne). ICES:n (Kansainvälinen merentutkimusneuvosto) mukaan esimerkiksi Tornionjoki saavuttaisi MSY:n mukaisen smolttituotannon 40 %:n todennäköisyydellä vuoteen 2016 mennessä, jos kalastustehon vähennys nykyisestä olisi 75 % (ICES 2011). Simojoella vastaava todennäköisyys
on 10 % ja eteläisellä Mörrumjoella 20 %. Tarkastelussa oli yhteensä 15 lohijokea joista kolmen kohdalla ennustettavissa oleva kalastus (kalastus ilman lisärajoituksia) johtaisi yli 50 % todennäköisyydellä MSY:n mukaisen arvon saavuttamiseen. Pohjoisen joista heikoimmassa kunnossa ovat Simojoki Suomessa ja Rickleån, Öreälven, Råneälven, Sävarån ja Lödgeälve Ruotsissa. Geneettisissä tutkimuksissa eri kannat erottuvat toisistaan, ja voidaan ajatella että kullakin niistä on perinnöllistä merkitystä, vaikka Tornionjoki omaakin huomattavan geneettisen muuntelun verrattuna moneen muuhun kantaan. Tässä mielessä Suomen rannikkokalastuksen säätelyllä on suuri merkitys pienten kantojen toipumiselle. Ottaen huomioon kantojen heikon tilan ja niiden todennäköisesti hitaan reagoinnin säätelyyn, on todettava että valtioneuvoston kirjelmän toteamus sivulla 7 Eräät lohijoet tuottavat jo lähes kestävän enimmäistuoton tai jopa sitä ylittävän määrän smoltteja ei kovin hyvin kuvasta tulevaa, nähtävissä olevaa tilannetta. Kantojen tuleva ennustettavissa oleva tilanne on merkityksellinen silloin kun arvioidaan tulevaisuuden toimenpiteitä, ei niinkään historialliset arviot. Vain Ume/Vindelälven on nyt siinä tilanteessa, että 75 % MSY tavoitteen saavuttaminen vuonna 2011 on todennäköistä (ICES 2011). Muiden kantojen kohdalla se on epävarmaa tai hyvin epävarmaa. Epävarmuutta syntyy esimerkiksi siitä, ettei kukaan pysty täsmällisesti sanomaan jokikohtaisesti, missä nykytilanne on suhteessa asetettuihin tavoitteisiin (50 tai 75 % MSY tason smolttituotannosta). Todennäköisyys saavuttaa 50 % tavoite on ICES:n mukaan hyvin todennäköistä tai todennäköistä joka kolmannessa joessa (8 joessa 27:stä pääaltaan/pohjanlahden sellaisista kannoista joille arvio voidaan tuottaa, WGBAST 2011). Erot johtuvat kantojen eri tilasta tällä hetkellä ja niiden erilaisesta tuottavuudesta (yhden jokeen päässeen emokalan kyvystä tuottaa vaelluspoikasia ko. joen ympäristöolosuhteissa). Asetuksen tavoitteeseen, eli 10 % kalastuskuolevuuteen pääseminen vaatisi (luvut eivät salli aivan täsmällistä arviota) vielä selvää kalastustehon leikkausta jotta nykyisestä arvioitavissa olevasta kuolevuustasosta päästään 10 % tasoon (Pääaltaan avomerikalastus, Pohjanlahden rannikkokalastus ja luonnonlohikantojen joet). On hyvin oleellista, lasketaanko kiintiöön raportoimaton saalis ja vapaa-ajankalastuksen saalis, joista molemmista on olemassa arviot. Nykyinen kiintiö suhteessa kannan kokoon Valtioneuvoston kirjelmän mukana olevassa muistiossa todetaan (s.8) että vuonna 2010 Itämeren Pääaltaalla olisi jo ollut 10 % kalastuskuolevuutta vastaava taso. Tämä perustuu arvioon, että alueella arvioidaan olleen noin 1,7 miljoonaa kalastuksen kohteena olevaa aikuista lohta ja vertaamalla tätä arviota ICES:lle raportoituun saaliiseen. Tämän suuruisia lukuja kannan koosta on esitetty ICES:n lohityöryhmän (WGBAST 2009) toimesta vuonna 2009. Vuonna 2010 ICES:n työryhmässä kannan koon ennustettiin olevan vuonna 2011 1,14 miljoonaa lohta ja vuonna 2011 työryhmä arvioi saman vuoden kannan kooksi 1,28 miljoonaa (siis kannan koko vuoden 2011 alussa, WGBAST 2011). Erot vuosien välillä johtuvat siitä että vuosittain saadaan uutta tieteellistä tietoa joka muuttaa arvioita ja näin ollen myös tulevaisuutta koskevia ennustuksia sekä historiaa koskevia arvioita kannan kehityksestä. Vaikka arviot vaihtelevat, niin tärkeintä on huomata, ettei näitä kannan koon arvioita voi verrata suoraan kiintiöön ja laskea tästä suhteesta toteutuva kalastuskuolevuus siten kuin kirjelmän muistiossa esitetään. Esimerkiksi hyljekannan syömät lohet ja raportoimaton lohisaalis puuttuvat muistion luvuista ja ns. kossien rooli kanta-arviossa ja raportoidussa saaliissa kaipaa vielä hallinnollista ja tieteellistä täsmennystä. Tähän arviointiin tarvitaan juuri sitä mallia jonka RKTL:n tutkijat ovat pääosin kehittäneet. ICES:n mukaan Perämeren lohikantoihin (kaksivuotiaat lohet) kohdistuu kumulatiivisesti (koko niiden eliniän yli) noin 50 % kalastuskuolevuus, kun taas komissio antaa yhden vuoden
kalastuskuolevuutta koskevan arvon (10 %, eli F = 0,1). Näiden lukujen suhteuttaminen ja eri kalastusten huomioiminen kiintiön laskennassa vaatii vielä tieteellistä työtä. Äskettäisessä suomalaisen lohityöryhmän lausunnossa todetaan että hyvissä olosuhteissa kantaan voisi vuosittain rekrytoitua yli puolitoista miljoonaa lohta (Anon. 2011). Tällä hetkellä olosuhteet ovat huonot ja viimeaikaisten arvioiden mukaan istukkaista on arvioitu jäävän eloon alle 10 % ja luonnonvaelluspoikasista noin 10 %. Kun nämä yhdistetään arvioituihin viimeaikaisiin tuotantolukuihin, niin koko Itämerellä lohikantaan rekrytoituisi vuosittain aikuisia istukaslohia enintään noin 500 000 ja luonnonkaloja noin 260 000. Valtioneuvoston kirjelmän mukana olevassa muistiossa todetaan myöskin Vuonna 2010 Perämereen istutettiin yhteensä 2 miljoonaa smolttia, eli samaa suuruusluokkaa kuin alueen luonnonlohijokien 2,2 miljoonan smoltin tuotanto. Istutuslohet on viljelty pyyntiä varten ja ne jäisivät kalastuskiellon johdosta osaksi hyödyntämättä. Olisikin arvioitava ja keskusteltava komission kanssa, kuuluvatko kiintiöön lainkaan ne lohet jotka nousevat rakennettujen jokien jokisuihin. Ei ole nähtävissä tieteellisiä perusteita sille, että merialueen rajan yläpuolelta, vapaana olevalta jokialueelta patojen alapuolelta pyydettävät lohet laskettaisiin kiintiöön siinä tapauksessa että kalastuskuolevuus pudotetaan tavoitteeksi asetettuun 10 %:iin. Tätä ongelmaa ei luonnollisesti enää ole siinä vaiheessa, jos rakennettujen jokien istutuksista luovuttaisiin kokonaan. Kalastuksen järjestelyistä EU komissio on lähiaikoina suhtautunut myönteisesti vaihdettavissa olevien kalastusmahdollisuuksien käyttöön yleisestikin EU:n kalastuksen säätelyssä (esim. ITQ, eli vaihdettavissa oleva kalastuskiintiö). Lohen kohdalla tämä tarkoittaisi markkinoiden luomista sille, kuka lohta saa kalastaa. Tämä voisi edesauttaa järkevän biologisen ja taloudellisen lopputuloksen saavuttamista, sillä jokikalastuksessa olevalla mahdollisella pääomalla voisi olla intressi ostaa merialueen kalastuskiintiöt jopa kokonaan. Vapaaehtoisiin markkinoihin perustuva ratkaisu vähentäisi todennäköisesti merkittävästi myös hallinnollisia ja tieteellisiä kuluja kantojen elpymisen myötä. Lisäksi se heijastuisi vapaaehtoisuuden kautta perustellulla tavalla ns. suhteellisuusperiaatteeseen, jonka mukaan jäsenmaiden osuus kokonaiskiintiöstä tulisi pitää vakiona. Lähtötilanteessa kunkin maan kalastajat voisivat myydä omaa osuuttaan nykykiintiöiden suhteessa, mutta markkinavoimat määrittelisivät käyvät suhteet uudelleen. Lohenkalastusluvan myöntäminen ammattimaisille toimijoille voisi olla perusteltu tapa säädellä ja valvoa merialueen kalastusta. ITQ järjestelmässä tähän voitaisiin liittää kertakäyttöiset merkit, jotka kalaan tulisi kiinnittää, ja joiden ostamisella jokikalastus voisi kohdistaa kaloja merialueelta jokeen. Lausunnon antajalla ei ole juridista asiantuntemusta, joten EU:n toimivalta sisävesissä ei kuulu tämän lausunnon piiriin. Lohen kohdalta on kuitenkin huomattava, että lajin biologiasta johtuen jokien kalastuksen säätely on käytännössä pakko liittää merialueen säätelyyn. Ankeriaan osalta EU on jo aiemmin laatinut kalastuksen säätelyä koskevan toimenpideohjelman. 2) Kalastustehon muutosten ja istutusten vaikutus geneettiseen riskiin Ainakin kahdessa Pohjanlahden joessa (Rickleån ja Öreälve) lohikannat ovat ICES:n mukaan edelleen heikossa kunnossa (ICES 2011), ja nopein ja tehokkain tapa turvata näiden jokien geneettinen monimuotoisuus on kalastuksen tehon rajoittaminen sekä pääaltaalla että Pohjanlahden rannikolla. Suomessa Simojoki kuuluu tällä hetkellä melko heikossa kunnossa olevien kantojen ryhmään. Kalastuksen säätelyn lisäksi voidaan ajatella että kunkin joen veden laatua on parannettava. Itse asiassa elinympäristön parantamisen on komission kannassa katsottu olevan säätelyn lisäksi toinen edellytys, jotta kannat oletetulla tavalla elpyisivät ( Jos ehdotetut toimenpiteet pannaan kunnolla
täytäntöön ja niihin yhdistetään lakisääteisten ympäristövelvoitteiden täytäntöönpano, ) Jokien veden laatuun vaikuttaminen on kuitenkin epävarmaa, hidasta, eivätkä siihen liittyvät toimenpiteet kuulu CFP:n eikä kalastusviranomaisten määräysvaltaan. Mikäli ympäristöolosuhteet joskus tulevaisuudessa näissä joissa paranisivat, tällä voisi olla vaikutusta kalastuksen säätelytarpeeseen. Kalastuksen säätelytoimenpiteitä on pidettävä nykytilanteessa ensisijaisina toimenpiteinä. Edellä mainittuja kahta heikossa kunnossa olevaa lohikantaa, ja samaten muita Pääaltaan/Pohjanlahden kantoja kalastetaan sekä Pääaltaalla että Pohjanlahdella. Valtioneuvoston alustava ehdotus uudeksi säätelymalliksi (muistion s. 11, jossa kalastusta säädeltäisiin erityisesti Pääaltaalla) ei siis turvaisi Pohjanlahden heikkojen luonnonkantojen tilannetta. Lohen kalastuksen säätelyyn liittyvässä keskustelussa on todettu, että perinnöllisten riskien, kalastuksen säätelyn ja istutuspolitiikan yhdistelmien vaikutuksia ei ole tieteellisesti kuvattu riittävän hyvin päätöksenteon pohjaksi. Tämä johtuu erityisesti siitä, ettei tällä hetkellä ole matemaattista mallia, joka yhdistäisi kaikki nämä aspektit. Myöskään olemassa olevia havaintoja on vaikea käyttää hyväksi. Voidaankin todeta että mikäli geneettisiä ongelmia tällä hetkellä käytännössä havaittaisiin, oltaisiin toimenpiteissä jo auttamattomasti myöhässä. Toimenpiteiden vaikutusta on siis arvioitava pitkälti yhdistelemällä mallituloksia ja asiantuntijatietämystä. Lisäksi esimerkiksi Atlantin puolelta on havaintoja että ainakin aikuisiksi asti viljellyt ns. kassilohet (joita on tietoisesti valikoitu) voivat sotkea luonnonlajien lisääntymistä pahasti. Tulevaisuuden perinnölliset riskit liittyvät sekä kalastustehoon että istutuspolitiikkaan. Mikäli kalastusteho pudotetaan ehdotetulle tasolle (vuosittain merialueella kalastetaan n. 10 % aikuisesta kannasta), niin istutusalueille palaavat kalamäärät ovat huomattavia. Kutujokiinsa tai istutusalueilleen palaavista lohista eksyy aina muutama prosentti läheisiin jokiin, ja koska istutusmäärät ovat suuret, olisi näistä peräisin olevien eksykkien määrä väistämättä niin suuri että ne vaikuttaisivat heikossa kunnossa olevien Perämeren jokien geneettiseen koostumukseen. Kukin kanta on sopeutunut juuri siihen jokeen jossa se lisääntyy, joten sekoittaminen voisi olla haitallista. Tämän sekoittumisen täsmällistä vaikutusta on ilmeisen vaikeaa arvioida, mutta varovaisuusperiaatteen näkökulmasta tämän kaltaista ei pidä päästää tapahtumaan juuri sen takia, että seuraukset olisivat arvaamattomia. Tämä riski on kuitenkin heikosti tunnettu, ja komission linja perustunee tieteelliseltä osaltaan ennen kaikkea vuoden 2008 ICES työryhmän (WGBALSAL 2008) lausuntoon. Esimerkiksi ns. delayed release (myöhennetty istutus) ohjelma keskeytettiin koska istukkaat levisivät useihin eri jokiin, jonka katsottiin olevan ongelmallista. Tässä päätöksessä geneettisellä riskillä on ollut ilmeinen roolinsa, eli se on hyväksytty kannan hoitopäätösten perustaksi. Saman ongelman voidaan todennäköisesti katsoa liittyvän siihen tilanteeseen, että vain 10 % aikuisesta kannasta hyödynnettäisiin lisääntyneiden eksykkien absoluuttisen lukumäärän myötä. Asetuksen suomennettu teksti puhuu geneettisestä saastumisesta, joka on ehkä liian vahva termi ongelman kuvaukseen. Näiden riskien takia STECF päätyi vuonna 2009 (STECF, 2009) suosittamaan istutusten lopettamista pitkällä aikavälillä. Tämän toimenpidesuositus oli ilmeinen, kun otettiin huomioon komission tieteellistä arviointia varten antamat säätelytavoitteet (villien kantojen MSY ja villien kantojen geneettinen suojelu). Samalla katsottiin, että on turvattava istutuksin tuettujen kantojen lisääntyminen joissa, jotta niiden perintöaines säilyy. Tällä hetkellä voimayhtiöt velvoitetaan istuttamaan lohia rakennettujen jokien suihin, millä korvataan merialueen kalastajien saalismenetyksiä ja pidetään yllä lohi-kantoja, jotka olisivat muuten hävinneet. Komission näkemys lohen kalastuksen säätelyasetukseksi tähtää kalastuksen huomattavaan vähentämiseen ja samalla istutusmäärien pienentämiseen. Tällöin voidaan lyhyellä aikajänteellä ajatella että velvoiteistutukset eivät enää tue merikalastajia samalla tavalla kuin aikaisemmin.
Luonnonkantojen edelleen jatkuva elpyminen kuitenkin nostaisi hyvin todennäköisesti lohien kokonaismäärää niin paljon että saalismenetykset ainakin osin kompensoituisivat. Jo nykyisessä tilanteessa 70 90 % saaliista perustuu luonnonkantoihin, eli siihen että kalastuspaine on pienentynyt joka on johtanut lohen lisääntyneeseen luonnontuotantoon. Luonnon lohikannat ovat siis hyvin osoittaneet kykynsä saaliin ylläpitäjinä, ja niiden kautta tapahtuva kalastuksen ylläpito on paljon halvempaa kuin istutuksilla. Tulevaisuuden lohikannan tason täsmällinen ennustaminen on lähes mahdotonta, mutta olemassa olevan tiedon valossa on käytännössä selvää että luonnonkannoissa on edelleen jäljellä merkittävää toteutumatonta tuotantopotentiaalia jota ei täsmälleen tunneta ennen kuin säätelyä ryhdytään toteuttamaan. STECF (2009) suosittaa että istutuksissa olevat viljellyt kannat otettaisiin luonnonkiertoon mahdollisuuksien mukaan. Varsinaisilta rekrytointivaikutuksiltaan (vaelluspoikastuotanto) tämän toiminnan ei välttämättä tarvitsisi olla kovin tuottavaa, jos se nykyistä tehokkaammin suojaisi kantojen perimän. Jos kalastuskuolevuuden 10 % taso toteutetaan, niin on aivan ilmeisesti arvioitava, olisiko lohikantojen, kalastajien ja veromaksajien edun mukaista käyttää voimavaroja mieluummin jokiluonnon entisöintiin niissä joissa, missä vaelluskaloilla on vielä elinmahdollisuuksia. Tämä turvaisi lohen geneettistä monimuotoisuutta luultavasti paremmin kuin nykyinen toiminta jossa velvoiteistutusten suuret määrät todennäköisesti (yhdistämällä mallituloksia, havaintoja tietämystä viljelykannoista ja asiantuntijatietoa) aiheuttavat turhia lisäriskejä heikoille luonnonkannoille. Tämä tieteellinen johtopäätös siis syntyy kun tieto yhdistetään annettuihin tavoitteisiin (luonnonkantojen MSY ja luonnonkantojen geneettinen turvaaminen), jotka määräytyivät komission linjauksen mukaisesti. 3) Joissa sallittavan kalastustehon määräytyminen ja kalastuksen järjestely Komission laatiman ehdotuksen mukaan kullekin joelle asetettaisiin sellainen kalastuskuolevuuden taso, joka tarvitaan pitkän aikavälin MSY tavoitteeseen (noin 75 % maksimaalisesta vaelluspoikastuotannosta). Jos joki ei saavuttaisi 50 % tavoitetta, sille olisi asetettava teknisiä kalastusrajoituksia. Tämän lausunnon laatijan oma näkemys Simojoen tilanteesta on, että sillä ei saisi nykytilanteessa sallia kalastusta lainkaan. Mikäli toisenlaiseen johtopäätökseen päädytään, kalastus ei ainakaan saisi olla muuta kuin ns pyydystä ja päästä kalastusta (catch and release) rajoitetussa määrin. Jokikalastus voi kehittää merkittävän kuolevuuslisän, ja koska jokikalastuksen arvo määräytyy erityisesti kalastusmahdollisuuden ja joessa olevan kalamäärän eikä niinkään tapetun saaliin mukaan, kalan tappamisen kieltäminen olisi perusteltua niin kauan että on vahva näyttö siitä että smolttituotanto on välillä 50 75 % maksimista. Joessa olevan lohen kyky kestää saaliiksi joutumista ja vapautuksen rasituksia lienee kohtuullisen hyvä, vaikkakaan lausunnon antajalla ei ole saatavilla vahvaa tieteellistä näyttöä asiasta. Tornionjoella voitaisiin nykytilanteessa harkita samankaltaisia kiintiöitä kuin esimerkiksi Pohjois- Norjassa, missä yhdelle kalastajalle annetaan sekä päivä- että vuosikohtaisia kiintiöitä. Näissä on erikseen kiintiöt pienille nousulohille jotka ovat käytännössä koiraita, ja kookkaammille lohille joissa naaraiden osuus on suurempi. Kannan seurannan avulla parantuva kannan tilanne voisi sitten heijastua hyödyntämismahdollisuuksia, joten paikallisille jokialueen toimijoille voisi syntyä merkittävä intressi osoittaa säätelyn toimivan hyvin. Sekä kansallisessa että kansainvälisessä säätelyssä ns. todistustaakan ohjaamisessa voisi ottaa huomioon sen, että hyödyntämisintressejä omaavan pitää osoittaa kannan elpyneen riittävälle tasolle. On huomattava, että Suomessa on sekä Tornionjoella että Simojoella hyvät seurannat, ja jokien kannoille on olemassa maailman huippua edustavia mallitustuloksia jotka pystyvät arvioimaan riskejä ja yhdistämään erilaista saatavilla olevaa tietämystä. RKTL on myöskin
ilmaissut sillä olevan valmiuksia toimittaa täsmällisempiä jokikohtaisia kehitysarvioita jos niitä tarvitaan (Anon. 2011). Verrattuna lähes mihin tahansa muuhun kalakantaan, lohikannan tila pystytään varsin hyvin arvioimaan ja lyhyen aikavälin ennusteet ovat luotettavia. Lohen biologiasta johtuen (nopea elinkierto) ympäristöolosuhteet pystyvät vaikuttamana kantaan nopeasti, ja koska tulevaisuuden ympäristöolosuhteita on vaikea ennustaa, pidemmän aikavälin ennusteet ovat selvästi epävarmempia. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö tiede pystyisi arvioimaan riittävän hyvin tarvittavien toimenpiteiden laajuutta ja sitten seuraamaan tilannetta toteutuksen jälkeen niin että saatu palaute varmistaa toimenpiteiden oikean mitoituksen. 4) Arvio ohjelman onnistumisesta tavoitteiden saavuttamisessa On varsin selvää, että mikäli esitetty asetus käytännössä toteutetaan, se tulee parantamaan Itämeren luonnon lohikantojen tilaa. Tässä tapauksessa astuttaisiin pitkä askel kohti asetuksen tavoitteita, eli MSY:n saavuttamista ja luonnonkantojen geneettistä suojelua. Vaikka tieteelliset työkalut ovatkin lähes parhaita ajateltavissa olevia, niin aivan täsmällistä arvioita kantojen koon muutoksesta uuden politiikan myötä ei pystytä vielä antamaan. Tulevaisuuden lohikantojen ennustamiseen yksinkertaisesti liittyy epävarmuutta, mistä pienentynyt ja vaikeasti selitettävä postsmolttieloonjäänti on selvä esimerkki. Vastaavasti kantojen todellinen maksimaalinen tuotantokyky alhaisen kalastustehon aikana on vielä näkemättä. Itämeren joet ovat sinänsä varsin tuottavia, kunhan virtaamat pysyvät lohelle suotuisina. On kuitenkin oleellista huomata, ettei täsmällistä ennustetta edes tarvita. Mikäli säätely toteutetaan, olemassa olevat tieteelliset järjestelmät parantavat arvioita kantojen tuottavuudesta, ja MSY tasoja lähestyttäessä saamme esimerkiksi varmasti jokien poikastiheyksiä seuraamalla ja lisätutkimuksin havaintoja siitä, että poikastiheydet alkavat lähestyä tasoja jotka ovat lähellä MSY:tä (nyt asetettu 75 % maksimista, mutta maksimit ovat epävarmoja). Tämä on myös varovaisuusperiaatteen mukaista politiikkaa (tieteellinen epävarmuus ei saa estää kantaa parantavien toimenpiteiden toteuttamista). Tärkeimpiä ovat toimenpiteet ja niiden toteuttaminen, nykyisiä riskejä voidaan pienentää vain toimenpiteillä. Ohjelman onnistumisen kannalta erinomainen piirre on jokikohtaisten poikastuotantotavoitteiden asettaminen. Toisin kuin abstraktinen F (hetkellinen kalastuskuolevuus), jokainen joella oleva voi yrittää arvioida jokipoikasmäärien muutoksia vuosien välillä. Sähkökoekalastusten tieteellinen kyky arvioida muutoksia on hyvä. Konkreettinen ja havainnoitavissa oleva tavoite mahdollistaa poliittisten tavoitteiden saavuttamisen. Lausunnon antaja ei yhdy siihen käsitykseen, että uusi säätelyohjelma lisäisi merkittävästi tieteellisiä tai hallinnollisia kustannuksia, mikäli käytännön toteutus on järkevä. Historiallisesti asiaa katsottaessa tiede lienee aiemmin aliarvioinut lohikantojen kykyä tuottaa luonnonkaloja. 1990 -luvulla luonnonkannoista oltiin huolestuneita, ja hyvin toteutettu rannikkokalastuksen säätelyohjelma nosti luonnontuotannon erityisesti Tornionjoessa aivan uudelle tasolle. Nykytilanteessa yksi joki tuottaa selvästi yli puolet Itämeren aikuisista lohista. Muutoksen nopeus ja laajuus olivat positiivisia yllätyksiä myös tutkijoille. Siinäkään tilanteessa ei itse asiassa tarvittu täsmällisiä ennusteita, mutta muuttunut tilanne pystyttiin jälkikäteen analysoimaan ja nyt tämä uusi tieto on oleellinen osa käytettyjä matemaattisia malleja. Pienissä luonnonkannoissa on todennäköisesti sellaisia erilaisten jokiluontojen tuottamia perinnöllisiä yhdistelmiä, joita Itämeren lohikannat tarvitsevat sopeutuessaan ilmastomuutokseen. Lausunnon antajan näkemyksen mukaan niiden perimää ei pitäisi vaarantaa liiallisella kalastuksella tai liiallisilla istutuksilla. Tässä tapauksessa varovaisuusperiaate tarkoittaa istutusten vähentämistä
ennen kuin ongelmia havaitaan. Olemassa oleva tieteellinen ymmärrys tukee ajatusta, että esimerkiksi velvoiteistutukset ovat ennemmin riskiä kasvattava kuin pienentävä tekijä, mikäli kalastuspainetta oleellisesti pienennetään. Ilman lisäanalyysejä näyttäisi siltä että istutuksia on vähennettävä samalla kun kalastuspainetta pienennetään. Kirjallisuus Anon. 2011. RKTL:n työraportteja 12 /2011. Suomessa lisääntyvien Itämeren lohikantojen tila tieteellisen havaintoaineiston perusteella. Maa- ja metsätalousministeriön 29.12.2010 asettaman työryhmän mietintö 31.10.2011. ICES 2011. Advice for salmon in Subdivisions 22 31 (Main Basin and Gulf of Bothnia). ICES Advice 2011, Book 8. WKBALSAL 2008. Report of the Workshop on Baltic Salmon Management Plan Request (WKBALSAL). ICES CM 2008/ACOM:55 WGBAST 2010. Working Group on Baltic Salmon and Trout report 2010.ICES advisory committee. ICES CM 2010/ACOM:08 STECF 2009. Casey, J & Dörner, H (eds.). 2009. 32nd plenary meeting report of the scientific, technical and economic committee for fisheries (PLEN-09-03). November 9-13, 2009, Brussels.