Mauton huijaus Ennen sanottiin, että köyhän ei kannata ostaa halpaa, Nykyään voisi sanoa, että köyhän ei kannata syödä huonoa. Mikään ei ole niin kallista ruokaa kuin markettien pakkasesta poimitut mikromössöt tai muovikuoriin piilotetut puolipilaantuneet vihannesrääpäleet. Yhteiskunnan todellisia huono-osaisia ovat ne. jotka kiireissään joutuvat tempomaan hyllyiltä valmiiksi pakattua, valmiiksi maustettua, valmiiksi silputtua, valmiiksi sekoitettua, valmiiksi keitettyä - ja annosteltua ruokaa. He joutuvat maksamaan moninkertaisen hinnan siitä, että he eivät ehdi ostaa tai valmistaa kunnon ruokaa. Ne taas, joiden ei ole pakko hoitaa ruokatalouttaan idioottivarmoin pikapaketein ja silti tekevät niin ovat xxxxxxx. Mikä saa ostajan takertumaan pakasteturskaan, joka hänen lautaselleen ehtiessään voi olla puolitoista vuotta vanhaa? Paketin kilohinnalla hän pystyisi ostamaan kaksi kiloa tuoreita turskafileitä. Mikä vajaan vuoden ikäisissä norjalaisissa punakampelafileissä viehättää niin paljon, että niistä kannattaa maksaa kilolta kymppi enemmän kuin uunituoreesta kotimaisesta savukampelasta? Miten punakampelan sulattaminen ja valmistaminen on vaivattomampaa kuin savustetun kalan? Miksi äiti haluaa syöttää lapsilleen puolen vuoden takaisia pikkuväen paneerattuja kalapuikkoja, kun halvemmalla saa muikkuja, ahvenia, haukia tai siikoja? Miksi ruuan hinnasta valittava perheenemäntä nappaa hyllyltä sillipurkin, jossa kalan kilohinnaksi tulee pitkälti toistasataa markkaa? Miksi hän poimii silakkatölkin, kun kalan kilohinnalla saisi yli 15 kiloa tuoreita silakoita? Mitä järkeä on maksaa paketista perunaa, seitiä, rasvaista maitojauhetta, sipulia, voita, tilliä, vehnäjauhoja, persiljaa ja vettä yli 40 markkaa kilolta, kun pakastetun kalakeittopaketin hinnalla saisi ison hiillostetun merisiian? Miten halpahallista kannattaa ostaa vanhaa paloiteltua pakastekanaa, jos viiden minuutin kävelymatkan päässä myydään yli puolta halvemmalla tuoreita kukonpoikia? Tai jos kananpalojen hinnalla saa tuoretta riekkoa ja selvästi halvemmalla kalkkunaa? Mihin asiakas tarvitsee toista vuotta vanhoja pakasteporkkanan viipaleita, kun niiden kilohinnalla saisi yli viisi kiloa tuoreita porkkanoita? Miten kelmupakettiin pingotetut mustuneet ruusukaalit houkuttelevat ostajaa, kun yhden kilon hinnalla saisi noin kolme kiloa tuoreita? Mitä ajattelee nainen, joka poimii sipulisilppua marketin pakastealtaasta, jossa se on odottanut yhtä kauan kuin häneltä meni lasta odottaessa? Onko käsien sipulinhaju hänen naisellisuudelleen niin tuhoisaa, että pussista kannattaa maksaa kolminkertainen hinta verrattuna tuoreeseen sipuliin? Mitä varten kuluttaja nappaa muovipussillisen valmiiksi leikattua leipää, joka ilman keinoaineita ei säilyisi päivääkään, mutta pysyy nyt homehtumatta ja korppuuntumatta päiväkausia? Onko leivän leikkaaminen niin raskasta ja hidasta puuhaa, ettei hän halua ostaa puhdasta leipää, joka säästäisi häneltä tuhatmarkkasen vuodessa? Miksi perhettä pitää rangaista vanhalla mustikkavuo'alla, jossa on ripaus hilloa, kun leivonnaisen kilohinnalla saisi viisi litraa tuoreita mustikoita? Kuka haluaa parhaaseen puolukka-aikaan ostaa pakastepuolukoita reilulla viidelläkympillä kilo, kun tuoreita saa reilulla kympillä? Kuka haluaa vapaaehtoisesti maksaa lihaleikkeleistä vielä yli kolmen viikon päästä, kun viimeinen myyntipäivä koittaa?
Miksi ostaja heittää keittoon tehtaan kertaalleen ryöppäämiä juureksia, joiden paras maku on jäänyt jo ensimmäiseen liemeen? Mihin hän tarvitsee sekavihanneksia, jotka viimeisenä myyntipäivänä ovat 15 kuukautta vanhoja? 0stajat sortuvat valmiiden pakkausten harhaan. He kuvittelevat, että niissä ruoka on jotenkin hygienisempää ja tuoreus tarkemmin taattua - varsinkin jos niissä on tuo virallishenkinen viimeisen myyntipäivän leima. Kun ostaja näkee, että nakkiperunasoselaatikolla on viimeiseen myyntipäivään armoa vielä kaksi viikkoa, hän ei silti tiedä koska se on valmistettu. Kun se viimeisilläänkin näyttää siistiltä, se pääsee ostoskärryyn. "Ihmiset tuntevat olevansa meneviä ja kiireisiä ottaessaan valmiin paketin, joka itse asiassa on pari viikkoa vanhaa ja uudelleen lämmitettyä perunamuusia. Valmiit pakkaukset liitetään eleganttiin elämänmenoon. Sen sijaan on epäeleganttia tehdä itse lihakeittoa", pohtii nainen valintamyymälässä. Jos ruoka tehdään itse, sitä ei säilytetä jääkaapissa läheskään yhtä pitkään kuin eineksiä kaupoissa. Jos kotona tehty makaronilaatikko tai äidin lihapullat alkavat olla toista viikkoa vanhoja, niitä tuskin uskalletaan tarjota edes koiralle saati lapsille. Sen sijaan kaupasta ostettu makaronilaatikko saattaa olla jo valmiiksi kahden viikon vanhaa ja lihapullat kolmen viikon ikäisiä. "Me syömme yllättävän vanhaa ruokaa", sanoo ylitarkastaja Pirjo-Liisa Penttilä elinkeinohallituksesta. Kun virasto tutki einesten ikää, se löysi myynnistä kahden viikon vanhoja pizzoja ja hampurilaisia, hiukan sitäkin vanhempia maksalaatikoita, Janssonin kiusauksia ja veriohukaisia, kolmen viikon vanhoja paistettuja broilereita, kuukauden vanhaa hernekeittoa...... silakkalaatikot, spagetit ja kaalikääryleet olivat aina vähintään toista viikkoa vanhoja, pasteijat olivat tuoreimmillaan viikon ikäisiä, karjalanpiirakat myytiin parhaimmillaan neljän päivän ja pahimmillaan 25 päivän vanhoina...... ja keskimääräisesti tuorein eines mitä kaupasta saa on mämmi. Samaa mämmiä myytäisiin vaikka helluntaina, jos se menisi kaupaksi. Vanhaa mämmiä ymmärtää tyhmempikin asiakas välttää, mutta muista ruuista viisaskaan ei erota, ovatko ne eläneet yli pääsiäisen vai eivät. "Kuluttaja ei tiedä ruuan todellista ikää, koska pakkauksissa ei yleensä ilmoiteta valmistuspäivää. Helposti pilaantuviin tuotteisiin on pakko merkitä vain viimeinen myyntipäivä", Penttilä sanoo. Viimeisen myyntipäivän arvioi yleensä valmistaja. Nimenomaan kauppa haluaa pitkiä myyntiaikoja. Jos kauppiaille tarjotaan myyntiin kahta samankaltaista tuotetta, joista toisen myyntiaika on kaksi ja toisen kolme viikkoa, he valitsevat mielellään sen, jonka myyntiaika on pitempi. Valmistajilla on siis houkutus pitkittää myyntiaikaa, koska se on kilpailukeino. Sekä teollisuus että kauppa pelkäävät merkitä valmistuspäivää pakkauksiin. Ne olettavat, että asiakkaat mylläisivät hyllyistä aina kaikkein tuoreimmat paketit - ja niin varmaan tekisivätkin.. Penttilän mukaan joidenkin tuotteiden myyntiaika on epärealistisen pitkä - ruoka ei enää ole hyvää, vaikka se ei välttämättä ole pilaantunutta. Kalapakasteissa maistuu usein eltaantunut rasva - eikä ihme, sillä niiden myyntiaika vaihtelee yli vuodesta yli kahteen vuoteen. Osan tutkimistaan kalatuotteista elinkeinohallitus tuomitsee kauppakelvottomiksi. Helsingin terveysviraston tutkimista lihaeineksistä on reilu kymmenesosa arvioitu myyntiin kelpaamattomiksi.
Keittokirjat varoittavat kotipakastajia pitkistä säilytysajoista. Jos valmiita ruokia ei kotona saa pitää kolmea kuukautta pitempään pakkasessa, kuluttaja voisi ryhtyä kyselemään, miten jauhelihaohukaiset säilyvät kaupassa 11 kuukautta. Paras laadun mittari on se, miltä ruoka näyttää ja miltä se maistuu. Penttilä tosin pohtii, menevätkö kuluttajien mittarit epäkuntoon, jos he aina syövät vanhaa ruokaa: "Eihän sellaisilla ihmisillä, jotka syövät näitä valmistuotteita, ole hyvästä ruuasta mitään aavistusta. Jos valmisruokaa SYÖ päivittäin koko eliniän, jos vasta sitten näkyy mitä vaikuttavat nämä härskiintyneet rasvat, alentuneet vitamiinitasot.. Edes tuoretuotteet eivät ole niin tuoreita kuin kuluttaja kuvittelee: vihannekset voivat olla toista viikkoa vanhoja, kananmunat kuukauden... Maito on kaupan tuorein ja turvallisin tuote. Sen myyntiaika on lyhin ja sitä valvotaan tarkimmin. Sen sijaan jogurtin matka ruokapöytään saattaa kestää kaksi kuukautta ja margariinin puolisen vuotta, juustot voivat olla reippaasti yli puolen vuoden vanhoja ja voin ikää enimmäkseen vain arvaillaan. "Kansa unohtaa kohta tuoreen voin maun", epäilee Mouhijärven osuusmeijerin toimitusjohtaja Juha Järvinen. Tuoretta voitahan ei enää saa paljon mistään paitsi Tampereen suunnalta, jonne Mouhijärven villi ja Valiosta vapaa meijeri kirnuaa voita. Nimenomaan kirnuaa, koska meijeri haluaa säilyttää vointeossa käsityön leiman. Voi saadaan parhaimmillaan kirnusta kuluttajalle parissa tunnissa. Se ei ehdi varastoon eikä pakkaseen, koska sitä menisi kaupaksi enemmän kuin ehditään tehdä. Vaikka sitä tehdään vuosi vuodelta enemmän. Ja vaikka terveysvalistus on hillinnyt voin käyttöä yleensä. Jos kuluttaja olisi kiinnostunut vain terveellisyydestä, hän olisi Järvisen mukaan kai ryhtynyt kyselemään myös mitä kaikkia kemikaaleja margariiniin kätkeytyy. Tai ei olisi vähentänyt voita leivältä vain lisätäkseen sen päälle rasvaisia juustoja. Järvinen uskoo, että voista on siirrytty muihin rasvoihin maun takia: "Tarjolla on ollut hyvinkin iäkästä pakkasvoita eikä rasvan maku pakkasessa ainakaan parane." Valion varastoista kauppaan päätyvän voin ikää on paha jäljittää paitsi sattumalta. Järvinen kertoo, miten paikallisesta myymälästä löytyi voita, joka oli ainakin kolmatta vuotta seikkaillut jossakin. Vuosikertavoi paljastui valmistajasta: tiedettiin milloin meijeri oli lopettanut toimintansa. Mouhijärven meijerin eli MOM:in tuorevoista on tullut merkkitavara, jota kauppiaat hakevat matkankin päästä. Heiltä Järvinen on kuullut, että jos rinnakkain on tarjolla Valion ja MOM:in voita, yhdeksän asiakasta kymmenestä valitsee MOM:in paketin. Useimmilla kuluttajilla vain ei ole valinnanvaraa. Järvisen mukaan Valio on pyrkinyt kiivaasti monopolisoimaan vointeon ja juustonvalmistuksen pääkonttori päättää mitä maaseutumeijerit saavat tehdä, se saneeraa ja keskittää: "Suuret saavat lupia, pienten ei tarvitse tehdä muuta kuin lopettaa toimintansa." Hän muistuttaa, että Sveitsissä toimii 1600 meijeriä kun meillä ei ole enää kymmenesosaakaan. Sveitsin pienmeijerit tekevät omia juustojaan ja myyvät niitä myymälöissään. Muutenkin eurooppalaiskylät ylpeilevät omaleimaisilla tuotteillaan: yksi kylä on kuuluisa kukonpojistaan, toinen parsastaan, kolmas marmeladistaan. Kotitalousopettaja Marit Mikkonen, Ruokalähettiläs Oy:n toimitusjohtaja, ihmetteleekin miksi keskittyminen ja tehokkuus ei ole vallannut muita maita. Miksi tiheään asutuissa, väkirikkaissa maissa ovat säilyneet perhekaupat, pienpanimot ja oman kylän myllyt? Meille sen sijaan syötetään ja juotetaan samaa kamaa etelästä pohjoiseen. Teollisuus on niin keskittynyt, että työpaikoilla, laitoksissa, baareissa ja ravintoloissa saa enimmäkseen samalta maistuvaa tehdasruokaa - ja silti samaa massakamaa ostetaan vielä kotiin.
Mutta onhan meillä sentään... "Meillä on Lopen peruna ja Puruveden muikku, ihan kuin meillä ei olisi kuin yksi pelto ja yksi järvi", Palacen toimitusjohtaja Juha Jäderhohn pilkkaa. 0lemme etääntyneet yhä kauemmas oikeasta ruuasta. Oikea ruoka on tuoretta, puhdasta ja yksinkertaista. Se ruoka jota meille tarjotaan ja jota me syömme on siis päivien, viikkojen, kuukausien tai jopa vuosien vanhaa. Ruuassa on myrkkyjäämiä, lisäaineita, säilöntäaineita - kohta varmaan tuntuu aivan luonnolliselta ja melkein luonnonmukaiselta, että siinä on luontaisen kaltaisia aromivalmisteita". Ruoka on konstailevaa, aseteltua, teollista ja pitkälle jalostettua, Sen sijaan että saisimme yksinkertaista tuoretta ruokaa, saamme mutustella hyvänmakuisia sanoja. Meillä on "tehokkaan tuotekehityksen" ja "jatkojalostuksen" ansiosta "tasalaatuista tavaraa" ja "paistovalmiita tuotteita". Jos pysähtyisimme miettimään mikä on tuote, joka mahdollistaa entistä paremmin kalan kokonaiskäytön", saattaisi tulla mieleen, että ravinnoksi tarjotaan jauhettuja perkuujätteitä. Jalostaminen on sanana erityisen ovela, koska ruoka muuttuu ikään kuin "jalommaksi" mitä enemmän sitä käsitellään. "Jalostamaton" peruna on se, joka juuri maasta nostettuna heitetään kiehuvaan tilliveteen ja jonka hyvää makua korostamaan tarvitaan enintään nokare voita. "Jalostettu" peruna taas on teollisuustuote, jota pestään, kuoritaan, pilkotaan, muusataan, kuumennetaan, pakastetaan, pakataan, varastoidaan ja kuljetetaan, kunnes se saapuu ruokapöytäämme vaikkapa ranskalaisina perunoina vuoden päästä. Maukkaisiin" valmisruokiin maku loihditaan usein ylenpalttisella suolalla ja supermakea hillo tekee "raikkaista" marjajogurteista pikemmin karkkeja. "Onko meidät opetettu kunnioittamaan ruokaa niin paljon, ettei valiteta vaikka se on huonoa", ylitarkastaja Pirjo-Liisa Penttilä ihmettelee. Elintarvikekemisti Paula Pohjakaillion mielestä suomalainen tyytyy uskomattoman vähään: "Suomalaiset eivät vaadi mitään eikä heille sitten mitään tarjotakaan. Meitä paljon köyhemmät kansat syövät paljon paremmin." Ruokamme vuoksi toki tehdään mittaamattomasti ja mittaamalla suurenmoista työtä. Tuhannet ihmiset tutkivat, kokeilevat, kylvävät, istuttavat, kitkevät, kastelevat, lannoittavat, ruokkivat, lypsävät, teurastavat, kuljettavat varastoivat, asettelevat, paloittelevat. "Hyvän ruuan puolesta" tehdään töitä myös Keskossa. Omalla koetilalla viljellään niin viljaa, vihanneksia kuin öljykasveja, omassa laboratoriossa tarkkaillaan niin jauhelihojen, säilykkeiden kuin tuontihedelmienkin puhtautta, omassa koekeittiössä maistellaan ja vertaillaan mitä otetaan myyntiin - kaikkiaan Keskossa testataan joka vuosi 2 500 uutuustuotetta. Keskon keskusvarasto on mykistävä jättiläinen, jonka hallinnassa on 8 000 elintarvikelajiketta. Tietokone valitsee, mikä lämpötila ja kosteus sopii kullekin tuoretavaralle eikä myöskään päästä sipuleita herkkien juustojen kanssa samaan huoneeseen. Tietokoneet vahtivat hillopurkkeja hissistä hyllyyn joka hetki ja varoittavat heti kun ne alkavat loppua. Automaattitrukit suhaavat pitkin käytäviä hakemassa näkkileipää, elovenaa, riisiä, kahvia. Koneet poimivat varastoon ensin tulleet tavarat ensiksi jakeluun. Järjestelmä hälyttää viimeisen myyntipäivän lähestyessä. Suomalaisten ruuasta lähes puolet kulkee Keskon keskusvaraston kautta. Jakelupäällikkö Seppo Ylönen selittää aukottomasti, miksi tavarat pitää tuoda ensin Turusta Vantaalle ja kuljettaa sieltä turkulaisiin kauppoihin. Se on jotenkin yhtä välttämätöntä ja yhtä edullista kuin lennättää tuoretta merianturaa suoraan Tanskasta Ouluun. Miksi oululaisten pitäisi syödä vain lähivesien vastapyydettyä kalaa, jos helsinkiläiset saavat napapiirin lohta? Jos iisalmelaiset eivät saa merikrottia, alueellinen tasa-arvo ei toteudu.
Suurtuotanto on tehnyt ruuan reitit mutkikkaiksi, koska ruoka ei enää synny siellä missä se syödään. Useimmissa maissa ruoka syödään saman tien, koska niin halutaan tai sitä ei pystytä säilyttämään. Kun kehitysmailla ei ole varaa kylmäketjuihin, ruoka on siellä tuoretta niin kauan kuin se ei ole pilaantunutta. Meillä tuoretavara matkustaa, enimmäkseen pohjoisesta etelään ja teolliset elintarvikkeet etelästä pohjoiseen. Kuljetusten osuus teollisuusruuan hinnasta on prosentin verran ja tuoretuotteista 2-3 prosenttia. Jakelupäällikkö Ylösen mukaan kaksi kolmasosaa tuoretavaroista kulkee katkeamattoman kylmäketjun kautta, ja vähintään kaksi kertaa viikossa viedään tavaraa joka kauppaan. Kaikki on siis hyvin? Sopimusviljelijöitä neuvotaan, kuljetukset hoidetaan, kauppiaita koulutetaan. Silti kaupoissa - myös K-kaupoissa tapaa matkalle uupuneita vihanneksia, kurjistuneita hedelmiä, murheellisia makkaroita... Useimmat syylliset löytyvätkin kaupoista. Kauppa tilaa laiskuuttaan tolkuttomasti tavaraa ja seisottaa sitä omassa jäähdyttämössään ja pakastehuoneessaan. Kertoman mukaan pakastehuone alkaa helposti muistuttaa kaatopaikkaa, jonne perimmäiset tavarat vanhenevat jo ennen myyntiin pääsyä, ja jonne heitellään kaikkea mikä ei ole käynyt kaupaksi. Tuore tavara ei pääse myyntiin kun vanhaa myydään ensin pois, hyllyille ja pakastealtaisiin pesiytyy yli-ikäisiä tuotteita, margariinia ja jogurttia lojuu tarjouslavoilla lämpimässä koko päivän, kananmunien lämpötila saattaa hellepäivinä nousta yli 30 asteen. Pieniä maalaiskauppoja ei ole tappanut vain rakennemuutos, vaan ne ovat osaksi tehneet sen ihan itse. Monen tunnuslauseeksi sopisi "vähän, mutta huonoa". Esillä on limaista salaattia, liiskaantuneita mansikoita, pehmeitä kurkkuja, mätiä tomaatteja, mustuneita hedelmiä - ja muumioituneista tilleistä vaaditaan markkaa oksalta. Isot valintamyymälät muistuttavat yhä enemmän ruuan hautausmaita. Niitä hallitsevat pakastearkkujen kylmää huokuvat rivit ja hyllyjen muoviinkäärityt vihannesvainajat. Hienoimmissa lasiuumissa lepäävät säilötyt sammakon ruumiit ja viinaan steriloidut päärynät. Elämää ei juuri ole folioiden, vakuumipakkausten, kertakäyttöpullojen, metallitölkkien ja muovipikareiden ulkopuolella. Myymälöissä tuoreelle lihalle ja kalalle jää yhä pienempi nurkka, kunnes niiden myynti usein lopetetaan kokonaan. Pakkaamattomuuden rajan tuolta puolen on pystynyt palaamaan vain leipä, kun muovipusseja tarpeeksi manattiin. Ruuan arvostus näkyy paljaimmillaan, kun elintarvikemyymälä mättää ikkunansa täyteen tarjousvessapaperia. "Vielä kymmenen vuotta sitten ruokakaupat tekivät upeita ikkunoita. Seeckin lihamyymälään menin monta kertaa sisään vain ikkunan takia - ruokia söi jo silmillään", kotitalousopettaja Marit Mikkonen sanoo. Ylitarkastaja Pirjo-Liisa Penttilän mielestä ruuan laatua huonontaa se, että sisällä kaupoissa levitellään tavarat ympäriinsä. Kun kuljetetaan suuret tavaramäärät esille, tuotteiden laatu kärsii. Ne joutuvat olemaan lämpötilassa, joka ei ole ihanteellinen säilyttämiseen. Hän ihmettelee myös, miksi hedelmiä ja vihanneksia ei voitaisi myydä laatikoista kuten ulkomailla usein. Hän kertoo katselleensa, miten myyjät kaataa humauttavat arkoja persikoita laatikoittain myyntitiskiin: "Mitä jos ilmoittaisi poliisille hedelmien pahoinpitelystä... Ne kuljetetaan huolellisesti pitkät matkat Suomeen, mutta sitten myyjät pilaavat ne." Hyvin harvoja tuotteita luokitellaan laadun mukaan. Kuluttaja ei voi valita, ostaako hän kallista priimaa vai edullista kakkoslaatua. Hänelle tarjotaan luokittelemattomia tuotteita ykkösluokan hintaan.
"Minusta vähittäismyynnissä ei tällä hetkellä hinnoitella tuotteita niiden todellisen laadun mukaan. Viranomaisetkin arvioivat tuotteita vain sen mukaan, täyttävätkö ne vähimmäisvaatimukset, Penttilä sanoo. "Meillä kakkoslaatua vierastetaan, vaikka käyrät kurkut tai pintavialliset tomaatit olisivat talouskäyttöön ihan sopivia. Laatuluokitus helpottaisi kuluttajaa. Hän voisi arvioida, kannattaako hänen maksaa paremmasta tuotteesta korkeampi hinta." Länsi-Euroopassa hinnan ja laadun laaja vaihtelu toimii, mutta Suomessa ei edes niissä harvoissa elintarvikkeissa, jotka on laadun mukaan luokiteltu. Kun elinkeinohallitus tutki perunapusseja, ykkösluokan perunoista kolmas osa ei täyttänyt edes vähimmäisvaatimuksia. Peruna on liian halpa tuote. Niinpä sitä käsitellään huolimattomasti", puutarhuri Mikko Salokangas sanoo. Perunoista saadaankin parempi hinta, kun ne kuoritaan ja asetellaan kuuden kappaleen pakkauksiin kauniisti kuin kananmunat. Seuraavaksi hintaa hilataan ylös pakkaamalla perunat yksitellen käärepaperiin kuin suklaakarkit. Kun ruuasta on ensin saatu kelvotonta ja kallista, alkaa olla tilaa uudelle liikeidealle: jos kelvoton ei enää kelpaa, tarjotaan kelvollista huippuhintaan. Mikä loistoajatus: jos kaupoista nyt myydään vanhaa ruokaa, perustetaanpa kalliita erikoiskauppoja ja luvataan, että sieltä saa tuoretta ruokaa. Ravintoketjun vihoviimeinen syyllinen voi olla myös kuluttaja säilyttäessään ruokaa väärin. Jos voi ja juustot maistuvat kummalliselta, niitä on pidetty samassa komerossa hedelmien kanssa. Jos tomaatit ja kurkut eivät maistu miltään, ne on pantu jääkaappiin. No, mutta eiväthän tomaatit ja kurkut muutenkaan maistu miltään. Keskon puutarhakoetoiminnan hoitaja sanoo, että kun tuotettiin vihanneksia, jotka olisivat kauniita katsella, tuottaisivat hyvän sadon ja sietäisivät hyvin sekä tauteja, kuljetusta että säilytystä, menetettiin maku. Kun tavalliset tomaatit oli jalostettu mauttomiksi, oli helppo saada kaupaksi maultaan vanhanaikaisia kirsikkatomaatteja. Ne eivät vain sietäneet tauteja, tuottivat huonon sadon ja niin edelleen. Niinpä alettiin kokeilla viljelijäystävällisiä kirsikkatomaatteja, joten niistäkin alkoi mennä maku. Puutarhuri Mikko Salokangas myöntää, että Suomessa on perinteisesti tuotettu määrää eikä laatua. "Ja jos syntyy ylituotantoa, liikkuu väkisin huonoja eriä. Tuotteita ei kannata lajitella, koska niistä ei saa kunnon hintaa." Käyttäjiltä ei ole aiemmin kovin kyselty, mitä saisi olla. Nyt teollisuus on päässyt muokkaamaan ruokaa mieleisekseen: se kehittää suurtalouksille jättiporkkanoita ja pienperheille miniporkkanoita, se luo lehdettömiä herneitä kun lehdet ovat kasvissa haitaksi". Mutta maku, pitääkö sen perään matkustaa ulkomaille? Neuvostoliitossa asunut nainen haikailee kunnon viljasta tehtyä leipää ja kunnon kananmunia - ja säälii leningradilaisia, joille on pakkosyötetty suomalaisia munia. Ulkomaiset kokit ihmettelevät mitä he voivat täällä tehdä, kun tärkeimmät perusaineet ovat huonoja: voi, vehnä jauhot ja munat. Edes kananmunista kotkottaminen ei ole auttanut. Palacen keittiöpäällikkö Markku Taimi kertoo melkein itkevänsä tullessaan matkoilta kotiin - taas tietää, ettei kananmunilta maistuvia munia tule saamaan. Sama mikä pilaa munat, pilaa myös kanat: Meillähän on tilaa, Miksei anneta kanojen taapertaa pihalla - ei tarvita kuin muutama tovi, kun sellainen kana kiehuu kypsäksi." Palacen toimitusjohtajan Juha Jäderholmin mielestä meillä kasvatetaan kaikki ruoka epäluonnollisiksi "broilereiksi", joista kirjolohi on mitä tyypillisin. Tukea näkemys saa torimyyjältä, joka eräänä päivänä myi meritaimenta 45 markkaa kilo ja merikirjolohta 30 markkaa kilo. Asiakas kyseli, mitä eroa niillä on. "Taimen on kala. Kirjolohi ei ole kala, myyjä valisti.
Ruokaa huonontaa se, että lähes kaikkea tarjotaan kaiken aikaa. Jokaisella ruualla on oma sesonkinsa, jolloin se on parasta. Muulloin se on sitten jotakin muuta: säilykettä, pakastetta, tuontitavaraa, kasvihuonekamaa. Avomaalla vihanneksiin tulee voimakkaampi ja parempi maku ja väri kuin katteen alla, mutta kolmannes syömistämme vihanneksista kasvatetaan sisällä. Eivätkä ne kasva mullassa vaan "nykyaikaisella kasvualustalla". Vihannekset ja hedelmät ovat sitä mehukkaampia mitä kypsempinä ne poimitaan, mutta tuontikama riivitään raakana laatikoihin. Etelän hedelmät eivät kypsy auringossa vaan laivan ruumassa. Banaanit kypsytetään "kaasukammioissa". Pitkään Euroopassa asunut kuluttaja valittaa, että Suomessa hedelmien laatu vaihtelee keskinkertaisesta äärimmäisen huonoon. Hän on vakuuttunut, etteivät täkäläiset appelsiinit kelpaisi ohikulkijoille ilmaiseksikaan Bonnin torilla. Appelsiinilasti lojuu keskimäärin useita viikkoja pelkästään tukkukaupan varastossa. Jos hedelmiä tuotaisiin pienemmissä erissä, kilohintaan tulisi useita kymmeniä pennejä lisää. Omenoita ei saa tuoda, kun kotimainen sato valmistuu. Syksyllä myytävät ulkomaiset omenat onkin tuotu ennen kieltoa ja ne ovat sitä ennen seisseet jo pari kuukautta varastossa. Marit Mikkosen mielestä väkipakolla kasvatetut ja kypsytetyt hedelmät ja vihannekset ovat maultaan irvikuvia oikeista. Ja myös näöltään: "Ulkomaiset kukkakaalit saattavat olla hurjan näköisiä, parsakaalit ovat juuri puhkeamassa kukkaan, tomaatit ovat vihreän keltaisia, salaatin kunto on joskus niin surkea, että olisi hauska selvittää kuin ka monta viikkoa sitten se on pellolta lähtenyt." Jakelupäällikkö Seppo Ylönen Keskosta myöntää, että tuontitavara on toisinaan huonolaatuista: "Aina ei hyvää kertakaikkiaan ole saatavissa. Pitäisi toimia luonnon mukaan, ei voida pitää ympäri vuoden... muualla noudatetaan enemmän luonnon rytmiä, meillä yritetään pitää laajaa sortimenttia. Kauppaa pitäisi melkein syyttää liiasta yrittämisestä." Mikkonen kertoo kyllä tuskailevansa kotimaistenkin tuotteiden äärellä: Kotimaista sesonkia ei odota enää sillä hartaudella kuin ennen. Vihannekset eivät todellakaan maistu miltään, mutta niiden hinta on satumainen varsinkin keväällä, kun ei ole mitään kilpailua. En ole valmis maksamaan kotimaisesta kurkusta mitä tahansa, kun se on pelkkää vettä. Sen sijaan odotan kovasti espanjalaisten tomaattien tuloa, kun ne maistuvatkin joltakin. Ennen vanhaan kesävoi maistui erilaiselta kuin talvivoi. On sääli, että sesongit ovat kadonneet - niiden haluaisi säilyvän. Mikään ei tunnu kohottavalta. kun ympäri vuoden saa kaikkea. Miksi tammikuussa pitää viettää rapuilta, eihän siinä ole mitään järkeä", Marit Mikkonen kysyy. Palacen Juha Jäderholmin mukaan siinä ei ole mieltä kesälläkään. Ahneus on tappamassa hauskimman sesongin: Onko siinä jotakin järkeä, että me ostetaan sisään valikoituja rapuja 17 markkaa kappale ja jättirapuja noin 30 markkaa kappale. Mitä niistä enää kehtaat ottaa asiakkailta - paras olla myymättä. Koko homma kaatuu väliportaisiin. Kohta vain yltiöisänmaallinen syö parasta mitä Suomessa on. Tai kuka muu ymmärtää, miksi lakkakilosta pitää maksaa sata markkaa samaan aikaan kun isot mehevät persikat maksavat kympin kilo. Tai miksi siianmäti maksaa 250 markkaa kilolta. Tai miksi litra kantarelleja maksaa kolme kymppiä tai... Luonnontuotteiden hinnat on saatu luonnottomiksi, koska Suomessa suojellaan kotimaista luontoa nimenomaan ulkomaista tuontia vastaan. Esimerkiksi riistaa saa tuoda vain lisenssillä ja niinpä kotimaisesta maksetaan huimaa suojelumaksua - jopa tukussa.
Keittiöpäällikkö Markku Taimi taivastelee, miten ravintoloillekin hirvenfileet maksavat pitkälti toistasataa ja jäniksen fileet 280 markkaa kilolta. Hänen mukaansa Ruotsissa myydään laadukasta argentiinalaista jänistä 60 markkaa kilo. Sieltä saa ostaa myös sellaisia riistalintuja, joita meiltä ei saa. Keski-Euroopassa linnut ja jänikset ovat suosittua arkiruokaa: halpaa, vähärasvaista ja maukasta. Vaikka Palace tiedetään huippuravintolaksi, silti sinne päivittäin tuodaan kehnoa tavaraa, jota ei voi ottaa vastaan. "Näillä hinnoilla pitäisi saada parempia tuotteita", Juha Jäderholm valittaa. Muidenkin firmojen kouliintuneet ruuanostajat kertovat joutuvansa palauttamaan huomattavan huonoja raaka-aineita. Jos ammattilaisillekin tajotaan kelvotonta, mitä tuputetaan amatööreille? "Tavallisella kuluttajalla ei ole mitään mahdollisuutta tietää, mitä tavaraa hän saa", Marit Mikkonen sanoo. Edes pakkausten kuviin ei kelpuuteta sen näköistä tavaraa kuin sisälle. Erityisiksi mainosvalteiksi kelpaavat nykyisin entisajan itsestäänselvyydet: jos makkarassa on reilu enemmistö lihaa, jos mehussa ei ole säilöntäaineita, jos leipä homehtuu. Laatua metsästävät ammattilaiset osaavat varoa valmiiksi pakattua tai pakastettua ruokaa. Alan ammattilaiset tulevat torille ja halliin siksi, että saavat tuoretta lihaa ja kalaa", sanoo lihakauppias Kari Vaarmala Hakaniemen hallista. Lihatarjouksista hänellä on se käsitys, että kauppa tyhjentää vanhaa pakastevarastoa. Kaupan tarjouksessa voi olla jäässä pidettyä porsaanlapaa. Kun se on suolattuna saman hintaista kuin tuore, asiakas maksaa suolavedestäkin lihan hinnan. Jos lukee lehdestä jonkin tarjouksen, pitäisi tarkistaa tavaran laatu", Vaarmala huomauttaa. "Mitä suomalainen lihasta tietää. Se katsoo hintaa, ja kauppa katsoo mitä se siihen hintaan myy. Kaupoissa on aika surkeita lihatarjouksia - no jos ei ole tottunut parempaa syömään, mutta enhän minä voi myydä kengännahkaa Palacessa", toimitusjohtaja Jäderholm sanoo. Keittiöpäällikkö Taimi toteaakin: Me tiedetään millaista lihan pitää olla, tavallinen kuluttaja ei." Jos taas ei osaa ostaa muuta kuin fileetä, maksaa huippuhintoja. Suomalainen maksaa myös ennakkoluuloistaan. Lihakauppias Pauli Ojanen Vanhasta kauppahallista kertoo, ettei hevosen sisäfilee tahdo mennä kaupaksi, vaikka se on mureampaa ja edullisempaa kuin nauta: Ruhon outoja osia ja sisäelimiä vierastetaan, vaikka niistä saisi halvalla maukkaita ruokia. Kun joku tilaa lampaanpäitä ja sorkkia, siankorvia ja häränhäntiä, tilaaja on lihakauppiaiden mukaan mitä varmimmin ulkomaalainen. Sisäfileen kilohinnalla saisi vähintään viisi kiloa sisäelimiä. Niitä saisi pari kiloa makkarankin hinnalla, mutta suomalainen syö lihaa mieluiten makkarassa. Hän ei luovu kabanosseistaan eikä grillinakeistaan, vaikka ammattilaiset päivittelevät makkaroiden laatua. Kunnon lihasta on pulaa, hyvä jos sitä saa edes tiskin alta. Tuottajain lihakeskuskunta hallitsee markkinoita myös myymällä niukkuutta. "Eihän täällä lihakarjaa ole nimeksikään. Kunnon liha menee ravintoloille ja niille, jotka ovat valmiit maksamaan, Juha Jäderholm kertoo. "Marmorifilee ja vasikanfilee ovat kadonneet täysin. Niistä on kova kilpailu jo ravintoloillakin, koska halukkaita ottajia olisi enemmän", Markku Taimi sanoo. Jäderholmin mukaan Suomesta on aika mahdoton saada sen enempää juottokaritsaa kuin maitovasikkaakaan: maito menee vasikoille ja viini ihmisille, täällä maito menee ihmisille eikä vasikat saa edes viiniä."
Sika taas on onnistuttu kehittämään niin vähärasvaiseksi, että siitä valuu paistettaessa nestettä kun silavakerros ei estä kuivumista. Viljasiassa on paksumpi läskikerros ja onhan siinä aivan eri makukin. Vähärasvaisuus on huonontanut sian makua ja mehukkuutta, sanoo lihakauppias Kari Vaarmala. Ihraa kammoksunut kuluttaja syytää nyt pannulle voita ja kermaa saadakseen ruokaan makua. Jos saa. Nykykuluttaja osaa Vaarmalan mukaan pilata hyvän fileenkin...... joten viime vuoden suomalaiseksi elintarvikkeeksi valittiin valmiiksi pakattu ja maustettu paisti. jossa oli lihamittarikin valmiina. Paistia kysyttiin enemmän kuin tehdas pystyi toimittamaan. Sen sijaan että suomalainen olisi itse hieronut paistin pintaan suolan ja pippurin, hän halusi maksaa lihasta parikymmentä prosenttia enemmän kuin maustamattomasta paistista. Ostajaa voidaan harhauttaa mitä nokkelimmin keinoin: Ostajalle kerrotaan tarkkaan, koska vihannekset on pakattu - mutta ei kerrota, kuinka vanhoja ne olivat jo silloin kun ne pakattiin. Niitä myydään rasioittain tai kappaleittain ja kerrotaan rasian tai kappaleen hinta mutta ostajaa varjellaan tiukasti kilohinnan järkytykseltä. Ostajalle kaupataan erikoistarjouslenkkiä - mutta hän ei arvaa, että lenkin erikoisuus on poikkeuksellisen korkea ikä. Hänelle myydään irrallisia makkaraviipaleita ja irtonakkeja - mutta hän ei aavista. että ne purettiin pakkauksesta, kun viimeinen myyntipäivä ohitettiin. Hän saa irtomyynnistä myös yli-ikäisestä pakastepaketista sulatettua kalaa sekä kelmusta purettua juustoa. josta on veitsellä viistetty pintahomeet pois. Ostajalle tarjotaan edullista mehujuomaa - mutta hän tajuaa vasta kotona ostaneensa valmiiksi laimennettua mehua, jossa on 90 prosenttia vettä. Ostajaa houkutellaan hillomunkeilla - mutta punainen, jota hän luulee mansikkahilloksi, onkin värjättyä ja aromilla terästettyä omenaa. Ostaja sortuu tuoreisiin wienereihin - mutta ne olivatkin jo kertaalleen myynnissä kuukausia sitten, ja ne on pakastettu, sulatettu ja lämmitetty. Ostajalle kaupitellaan tänään savustettua siikaa - mutta häntä ei valisteta siitä, että siiat on jo aikapäiviä sitten pantu Kanadassa pakkaseen, jotta niitä joskus voitaisiin Suomessa savustaa. Hänelle myydään myös kotimaisia vastasavustettuja ahvenia, joissa on mäti loppukesästä, vaikka kala kutee keväällä. Ruuan ostaja on katalien kauppatapojen uhri. Hänet pelastaa vain luotettava tuttu kauppias. Henkilökohtainen valppaus tai sattumalta saatu tieto. Älä ikinä osta sikanautajauhelihaa", vannotti poika äitiään päästyään marketin lihapuolelle töihin. Poika seuraa näköalapaikalta, miten jauhelihaan pannaan nautaa nimeksi ja läskiä loput - punaiseksi läskimössö saadaan lisäämällä verta. "Ennen kuin tiesin että jauheliha on talitintin ruokaa, olinkin aina ihmetellyt, miten siitä paistaessa irtoaa niin paljon rasvaa", äiti sanoo. Lihakauppias ei ostaisi jauhelihaa ainakaan tarjouksesta. Marketin lihamestari taas ei uskaltaisi ostaa sitä vieraasta kaupasta: "Jauhelihaan on helppo piilottaa mitä tahansa. Meilläkin tehtiin ennen hirveää mömmöä." Jauhelihan lihakaan ei usein ole sitä mitä sen sanotaan olevan. Kauppojen jauhelihanäytteet todistavat vuosi vuoden perään, että asiakasta pidetään nautana: hänelle myydään sikaa naudan nimellä ja naudan hinnalla. Helsingissä tutkituista jauhelihoista noin kymmenen prosenttia oli myös hygieniseltä laadultaan huonoja. Mutta jos puhtaus on puoli ruokaa, se puoli ruuastamme on kutakuinkin kunnossa. Sekä omien että tuotujen tuotteiden valvonta on niin moninkertaista, että johonkin kontrollipisteeseen (puuttuu tekstiä)
Yli-innokas puhtauden vaaliminen tosin johtaa myös siihen. että ruuan myyntiä, valmistusta ja tarjoilua yliholhotaan. Niinpä suomalaisten supersuojellut vatsat ärtyvät heti kohdatessaan ulkomaiden pientä arkista epäpuhtautta. Suomalaisten tulisi totuttaa vatsansa hieman saastuneempaan ruokaan, sanoo elintarvikekemisti Paula Pohjakallio. Hän epäilee, että suomalainen ruoka on liian puhdasta ja steriiliä liika tarkkuus hävittää myös makuja ja aromeita: Osittain hyvä maku ja epäpuhtaus kulkevat käsi kädessä. Hyvin riippunut liha on jo vähän pilaantunutta. Myös mausteissa on paljon mikrobeja. Ei Suomessa mitenkään olla ylihygienisiä, kiistää Sara Saari. joka on Helsingin elintarvikehygienian laboratorioiden vastaava eläinlääkäri. Ei hygieninen taso ole sen kummempi kuin muualla Euroopassa. Jos ruokamyrkytyksien ehkäisemiseen ei satsaa. hetken kuluttua se kostautuu. Massaruokinta lisää ruokamyrkytyksiä ja niiden riskiä. Helsingin elintarvikehygienian laboratoriot tekivät viime vuonna 50 000 omaa tutkimusta elintarvikenäytteistä. Määräysten vastaisia löytöjä oli yli 13 prosenttia. Useimmiten rikottiin määräyksiä lisäaineista. Suomalaiset kittaavat hirveät määrät kahvia siitä huolimatta, että se on lähes aina vanhaa. Ensin se seisoo varastossa ja sitten se seisoo tervaantumassa lämpölevyllä. Ravintolan mielestä on erityinen suosionosoitus asiakkaalle, jos keitetään uutta kahvia. Hyvätkin ravintolat tarjoavat aterian jälkeen kurjaa kahvia, baarien sumpista puhumattakaan. Silti asiakas suostuu nurkumatta juomaan sitä ja maksamaan vähintään vitosen kupilta, vaikka kahvi tukussa maksaa 30-50 penniä kuppia kohti. Kun suomalainen menee ulos kahville tai syömään, hän alistuu maksamaan roskasta vielä monin verroin enemmän kuin kaupassa. Baarit pitäytyvät kuivissa kahvileivissään ja kelmusämpylöissään. Helsingissä jonotetaan kadulle sen kahvilan edessä, jonka harvinaiseen liikeideaan kuuluu leipoa korvapuusteja. Mutta melkein on mentävä Tukholmaan, että sämpylä tai voileipä tehdään tilauksen jälkeen eikä vitriiniin makaamaan. Suomalainen ravintola ei häpeile mustuneita kukkakaalejaan, nahistuneita porkkanoitaan eikä vetisiä perunoiaan. Ravintola uittaa vihanneksia kuumassa vedessä kaiken päivää ja sen tilaamat kuoritut kumiperunat ovat saattaneet liota vedessä vuorokausia. Ravintolat poimivat pakastevihanneksia lautasen reunalle keskellä kesää ja uskottelevat, että kiinankaali on salaattia. Syöjä uskottelee ehkä saavani jotakin terveellistä vihreää, vaikka kiinankaalissa on huonosti vitamiineja. Kotitalousopettaja Marit Mikkosen mielestä se on rehua. jota ihmisen ei tarvitse syödä. Melkein ravintola kuin ravintola pystyy vieläkin räväyttämään lautaselle ruskeassa kastikkeessa lillivän leikkeen, joka pysyy koossa vain korppujauhojen turvin. Sen sijaan ravintola keskellä parasta Järvi-Suomea ei pysty tarjoamaan muuta kalaa kuin pakasteseitiä. Eikä ravintola maan kalaisimman muikkujärven rannalla pidä listallaan muikkuja vaan pizzoja. Ravintoloita ei niinkään kiinnosta ruoka vaan rahastus. Ravintoloille, jotka ruualla pyrkivät tekemään bisnestä, niillehän melkein alalla nauretaan. Miksi kirkonkylän kuppila panostaisi ruokaan, kun pienemmillä kustannuksilla saat rahat oluthanasta. sanoo Juha Jäderholm. Jos ravintoloissa pääsisi katsomaan, mistä annos koostuu, se olisi monessa talossa aika surkeaa katsottavaa. Toki teollisia kastikkeita vähän parannellaan", Mikkonen kertoo. Moni ravintola ei suinkaan luo annosta raaka-aineista vaan komponenteista", joita tilaillaan esivalmistettuina tai käyttövalmiina teollisuudelta tai alihankkijoilta.
Koko ajan keksitään uusia konsteja, joilla saadaan aina vain vanhempaa ruokaa. Kehitys kehittyy kohti ikiruokaa", jota lähimmäksi ovat kai päässeet ulkomaiset kakkupohjat. Kauppa pyyhkii niistä vuosihuollossa vain pölyt. Jos fileoidut kalat eivät pilaannu eivätkä kuoritut perunat viherry, niitä suojelee kaasuseos. Paketissa ei ole sen kummempia kaasuja kuin mitä hengitämme. niistä vain luodaan kullekin tuotteelle sopivin pienoisilmasto. Kaasupakkaus kaksinkertaistaa ruuan säilyvyysajan. Kun "muunneltuun ilmakehään pakataan kokonaisia aterioita. ne säilyvät jääkaapissa reilut pari viikkoa. Mutta uusi konsti on vielä parempi kuin pussillinen "suojakaasua". Kun ruoka kypsennetään tyhjiössä, se säilyy kylmässä 35 vuorokautta. Sitten vain annos lämmitetään muovipussissaan, pussi avataan saksilla ja ruoka kumotaan lautaselle. Valvova viranomainen suhtautuu epäluuloisesti uusiin menetelmiin. Varsinkin siksi, että niiden seuraamiseen ei ole väkeä eikä laitteita, kuten Sara Saarikin myöntää. Tehdas tarjoaa suurkeittiöille tyhjiökypsennettyä ruokaa, joka säilyy kuukauden. Vaikea uskoa. että mikään säilyy niin kauan, ainakin sitä täytyisi pystyä tutkimaan. Suojakaasupakkauksissa taas on aivan erilainen pöpökoostumus kuin tavallisissa. Meidän pitäisi tietää kaasun koostumus. mutta emme saa sitä selville. Edes myyntipäällyksiin ei tarvitse merkitä, onko suojakaasua käytetty", Saari sanoo. Eihän se laatu parane siellä pakkauksessa, mutta se pysyy pitkään huomattavasti nykyistä parempana, kun ruoka saavuttaa kuluttajan", vakuuttaa johtaja Seppo Heiskanen Elintarviketeollisuusliitosta. Voimme siis ostaa pienen kaasulla täytetyn ilmapallon, jonka sisällä on valmiiksi huuhdottuja ja revittyjä ja silti nahistumattomia salaatinlehtiä, jotka ravistellaan suoraan kulhoon. Kun pallosta vielä löytyy kertakäyttöpussi salaatinkastiketta, emäntä pystyy niin sanotusti loihtimaan salaatin pöytään käden käänteessä. Elintarviketeollisuus uskoo, että tuotteilta halutaan yhä enemmän "käyttömukavuutta". Siksi se myös uskoo, että kaikenlaisten puolivalmiiden ja valmiiden tuotteiden myynti kasvaa reippaasti joka vuosi eikä kattoa näy. Ruokateollisuus luottaa teollisuusruuan tulevaisuuteen: perheaterialla ei enää syödä samaa ruokaa vaan jokainen lämmittää itselleen sopivan valmisannoksen, yksineläjät ja pienperheet eivät viitsi tehdä ruokaa vaan ostavat valmista. Niinpä ruoka pakataan yhden tai kahden hengen annoksiin, vaikka pienpakkaukset yhä vain nostavat ruuan hintaa. Jos kuluttaja haluaa, että kaikki tehdään hänelle niin valmiiksi kuin suinkin ja pannaan juuri hänelle sopiviin pakkauksiin, niin... "Jos ihmiset haluavat palvelua lisää, se lisää kustannuksia Yksin kotimainen elintarviketeollisuus kehittää 500 uutta tuotetta vuodessa. Silti valikoimat pienenevät. Uutuudet eivät lisää vaihtoehtoja. vaan pudottavat entisiä myynnistä pois. Kuluttajat antavat huijata itseään uutuuksilla, jotka pakataan kauniisti, markkinoidaan hyvin ja nimetään ovelasti. Kun teollisuus sekoittaa halpaan riisiin milloin mitäkin vihannesta ja luo eksoottisia mielikuvia viittailemalla pekingeihin ja siameihin, se kerää huimat voitot sekoituksistaan. Kun eurokuluttajien käyttäytymistä on tutkittu, suomalaisten on todettu kaikkein herkimmin hyväksyvän uudentyyppiset tuotteet. Tulosta voi tulkita kahdella tavalla. Joko olemme ihailtavan ennakkoluulottomia. Tai meillä ei ole mitään mitä varsinaisesti voisi kutsua ruokakulttuuriksi. Suomalaiset eivät ole niin sitoutuneet vanhaan ruokakulttuuriin eivätkä siihen perinteeseen, että ruoka tehdään kotona", muotoilee Seppo Heiskanen.
Kaupoista ei kohta saakaan aineksia ruokaan, jonka voisi valmistaa itse. Paikat ovat täynnä valmista kepakkoa ja grillitassua, valmiiksi marinoituja kyljyksiä, valmiiksi maustettuja broilereita, valmiiksi öljyttyä paistia, valmiiksi sekoitettua salaatinkastiketta, valmiiksi lautaselle tehtyjä annoksia. Meille ei enää tarjota fileetä, vaan kokolihapuolivalmistetta. Meille ei tarjota tuoretta kalaa, vaan uudenlaista kirjolohituotetta. Meille ei tarjota sieniä, vaan hallitun säilöntäprosessin läpikäyneitä sienikuutioita. Meille ei tarjota hyvää ateriaa, vaan mahdollisuus tiskittömään mikroruokailuun. Marit Mikkosen mukaan oikeasta keittiöstä kuuluu veitsen naputusta, kattilan kilinää, tirinää ja pihinää. Houkuttelevat äänet ja herkulliset tuoksut kertovat, että siellä tehdään ruokaa. Piittaamaton keittiö on nopea ja hiljainen: "Huolenpito ja vaivannäkö toisista on kadonnut, ruuanlaitostakin halutaan päästä mahdollisimman helpolla. Edes joulua ei viitsitä tehdä kotona. Joulupöytään ostetaan valmiina teollisuustuotteita, jotka jo syksyllä on tehty pakkaseen." Ei siis enää lapsuuden joulua. ei kotona paistettua kinkkua eikä lanttulaatikkoa, ei itse tehtyä rosollia eikä rusinasoppaa. Eikä enää lapsuuden kotonatehtyä kesäkeittoa eikä karjalanpaistia, ei muikkupataa eikä lohilaatikkoa, ei lammaskaalia eikä maksapihvejä, ei marjapuuroa eikä pannukakkua, ei rieskaa eikä kotipullaa... "Ihminen muistaa maut ja elämykset vuosienkin kuluttua", ja siksi Marit Mikkonen kysyy: Mikä on se lapsuuden hyvä ruoka, jota nykyiset lapset aikuisina ajattelevat elämyksenä? Minkälaisia muistoja lapsille jää äidin keittiöstä, jos sieltä ei kuulu mitään muuta ääntä kuin mikroaaltouunin tuulettimen hurina