TIIVISTELMÄ Kymijoen vesi ja ympäristö ry osallistui vuoden 2008 aikana Suomenlahden itäosan suojasatamien luontoselvitykset hankkeeseen, jossa kartoitettiin Itäiselle Suomenlahdelle perustettujen suojasatamien eliöyhteisöjen rakennetta ja lajien välisiä runsaussuhteita sekä selvitettiin öljy- ja kemikaalionnettomuuksien kalataloudellisia uhkia. Hankkeen yhteydessä Kymijoen vesi ja ympäristö ry. keräsi myös ylimääräistä surviaissääskiin (Insecta: Diptera) liittyvää näytemateriaalia, jonka avulla tutkittiin suojasatama-alueiden lajistokoostumusta ja ekologista tilaa sekä pohjasedimenttien toksisuutta. Suojasatamien ekologista tilaa ja surviaissääskien lajistokoostumusta selvitettiin ns. kotelonahkamenetelmän avulla. Näytteitä kerättiin keväällä ja syksyllä. Näytepisteiltä tavattiin yhteensä 52 surviaissääskitaksonia, joiden joukossa oli yksi Suomelle ja itäiselle Suomenlahdelle uusi laji Telmatogeton japonicus. Näytepisteiden ekologinen tila vaihteli karusta hyvin rehevään, toukokuun näytteiden yleensä ilmentäessä karumpaa pohjanlaatua kuin syyskuun näytteiden. Haapasaaren näytepisteet osoittautuivat kaikkein karuimmiksi ja vastaavasti Klamilanlahti rehevimmäksi. Pohjasedimenttien toksisuutta selvitettiin Chironomus-toukkien epämuodostumatutkimuksella, jonka avulla pyrittiin ensisijaisesti luomaan tausta-aineistoa tulevia tutkimustarpeita varten. Tutkimusmenetelmä perustuu surviaissääsken toukkien (Diptera:Chironomidae) suuosissa havaittuihin epämuodostumiin, joiden esiintymisellä on osoitettu olevan selvä yhteys pohjasedimentin myrkyllisyyteen ja saastuneisuuteen. Tutkimusaineistona käytettiin suojasatama-alueiden litoraali- ja syvännenäytepisteiltä sekä keväällä että syksyllä kerättyjä surviaissääskentoukkia. Lisäksi aineistoa täydennettiin Kymijoen vesi ja ympäristö ry:n omasta näytearkistosta. Tutkimuksessa keskityttiin Chironomus-suvun yksilöihin, joiden suuosista etsittiin mahdollisia epämuodostumia. Vertaamalla suojasatama-alueilta havaittujen epämuodostuneiden yksilöiden määrää kunkin alueen Chironomus-yksilöiden kokonaismäärään saatiin kullekin suojasatama-alueelle epämuodostumien esiintymisfrekvenssi. Kaikkein alhaisin epämuodostumien esiintymistiheys oli Enviikissä, jossa epämuodostumafrekvenssi oli samaa tasoa kuin ns. luonnontilaisilta järvialueilta määritetty vertailutaso (5 %). Eri suojasatama-alueiden keskinäisessä vertailussa epämuodostumafrekvenssien välillä ei kuitenkaan havaittu tilastollisesti merkitseviä eroja ja pohjasedimenttien nykyisen toksisen tason voidaankin arvioida olevan jokseenkin samanlainen kaikilla suojasatama-alueilla. Saadut tulokset antavat myös hyvän vertailutason tutkimusalueen nykyiselle normaalille epämuodostumafrekvenssille, joka oli koko aineiston perusteella noin 8 %.
SISÄLLYS 1 JOHDANTO 1 2 AINEISTO JA MENETELMÄT 2 2.1 Suojasatamien surviaissääskilajisto ja ekologinen tila 2 2.2 Surviaissääsken toukkien epämuodostumat 2 3 TULOKSET 6 3.1 Suojasatamien surviaissääskilajisto ja ekologinen tila 6 3.2 Surviaissääsken toukkien epämuodostumat 9 4 JOHTOPÄÄTÖKSET 13 5 VIITTEET 15 Liite 1. Näytepisteiden tarkat sijainnit Liite 2. Kartta Suojasatama-alueista Liite 3. Tutkimusalueiden surviaissääskilajisto Liite 4. Esimerkkejä erilaisista epämuodostumista
1 JOHDANTO Riskit Suomenlahden ympäristöä kohtaan ovat viime vuosina kasvaneet voimakkaasti merikuljetusten lisääntymisestä johtuen. Itäiselle Suomenlahdelle onkin nimetty kolme ns. suojasatama-aluetta, jotka ovat Klamila (Hellitöksenselkä: 6708471-3526872), Enviikki (Enviikinlahti: 6700675-3481805) ja Haapasaari (Haapasaaren pohjoispuoli: 6687643-3510123) (liite 2). Näille alueille vaurioituneet alukset voidaan öljy- tai kemikaalionnettomuuden sattuessa hinata suojaan merenkäynniltä ja voimakkailta virtauksilta. Tavoitteena on tällöin rajata haitallisia ympäristövaikutuksia pienemmälle ja helpommin suojattavalle alueelle. Kymijoen vesi ja ympäristö ry osallistui vuoden 2008 aikana Suomenlahden itäosan suojasatamien luontoselvitykset hankkeeseen, jossa kartoitettiin suojasatamien eliöyhteisöjen rakennetta ja lajien välisiä runsaussuhteita sekä selvitettiin öljyonnettomuuden kalataloudellisia uhkia. Hankkeen toteuttajana oli Helsingin yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenian Kotkan yksikkö ja hanketta rahoittivat Euroopan aluekehitysrahasto (EAKR) ja Kaakkois-Suomen Ympäristökeskus. Kymijoen vesi ja ympäristö ry:n tehtävänä hankkeessa oli suojasatamien pohjaeläintutkimuksen toteutus. Tämän hankkeen yhteydessä Kymijoen vesi ja ympäristö ry keräsi osittain omalla kustannuksellaan itäiseltä Suomenlahdelta ylimääräistä surviaissääskiin (Insecta: Diptera) liittyvää näytemateriaalia. Näiden aineistojen analysointiin ja tulosten julkaisemiseen yhdistys sai tukea Maa- ja vesitekniikan tuki ry:ltä. Surviaissääsket ovat pohjaeläinyhteisöissä tyypillisesti lajirunsain heimo ja niiden yksilömäärät ovat usein huomattavia. Keskeisestä roolistaan huolimatta surviaissääsket sivuutetaan usein pohjaeläintutkimuksissa kokonaan, johtuen toukkien lajinmäärityksen hankaluudesta. Samalla saatetaan kuitenkin menettää pohjaeläinyhteisöjen monimuotoisuuteen ja yhteisökoostumukseen liittyvää arvokasta tietoa ja pahimmillaan tehdä virheellisiä johtopäätöksiä ympäristön tilaan ja lajiston monimuotoisuuteen liittyen. Suojasatamaalueilta kerätty näytemateriaali sisälsi surviaissääskien kotelonahkanäytteitä lajistokoostumuksen selvittämiseksi sekä surviaissääskien toukkanäytteitä epämuodostumafrekvenssien tutkimiseen. Tutkimuksessa käytettyjä menetelmiä on sovellettu aikaisemmin järvi- ja virtavesitutkimuksissa, mutta ei juurikaan merialueella. Tutkimuksen tulokset toimivat tärkeänä tausta-aineistona erityisesti mahdollisissa onnettomuustilanteissa, sillä öljy- tai kemikaalionnettomuudella on potentiaalisesti vaikutuksia niin yksilö- (toksinen vaikutus) kuin yhteisötasollakin (lajistokoostumus). Lisäksi tulokset tuottavat tärkeää lisätietoa Suomenlahden itäosan ekologisen tilan arviointiin sekä merialueen sedimenttitutkimuksiin. 1
2 AINEISTO JA MENETELMÄT 2.1 SUOJASATAMIEN SURVIAISSÄÄSKILAJISTO JA EKOLOGINEN TILA Kymijoen vesi ja ympäristö ry keräsi tutkimuksen näytteet kolmelta suojasatama-alueelta: Klamilanlahdelta, Envikinlahdelta ja Haapasaaresta (kartta liite 2). Näytteitä otettiin sekä keväällä (toukokuu) että syksyllä (syyskuu) vuonna 2008. Surviaissääskien yhteisökoostumuksen selvittämiseksi kerättiin rannoilta aikuistuneiden surviaissääskien veden pinnalle jättämiä kotelonahkoja. Tämä ns. kotelonahkamenetelmä (Wilson & Ruse 2005, Raunio 2008) on kustannustehokas tapa selvittää surviaissääskien lajistokoostumusta, sillä näytteissä yhdistyy eri syvyyksien ja pienelinympäristöjen sekä laajan alueen lajisto. Kotelonahkoja kertyy tuulen ja virtauksien mukana vesistöjen rannoille, josta niitä on helppo kerätä käsihaavilla. Näytteet kerättiin suojasatamien ankkurointipaikkojen pohjois-, itä-, etelä- ja länsipuolisilta rannoilta. Kullakin havaintopaikalla haavittiin rantaan ajautunutta, veden pinnalla kelluvaa aineista. Haaviin jäänyt aines tyhjennettiin näyteastiaan ja säilöttiin etanolilla. Näytteenottoajankohtia oli kaksi (toukokuu ja syyskuu), jotta eri ajankohtina aikuistuvista lajeista saataisiin tietoa. Kokonaisuudessaan näytemäärä on 24 (4 näytepistettä/alue, 3 aluetta, ja 2 näytteenottoajankohtaa). Kustakin näytteestä poimittiin laboratoriossa lajinmääritystä varten vähintään 200 yksilön otos. Näytteiden poimintaa varten näyteastiaa sekoitettiin ja siitä kaadettiin poiminta-alustalle pieni osa-näyte. Tästä osanäytteestä poimittiin ja laskettiin kaikki kotelonahat. Mikäli osanäytteen kotelonahkojen määrä ei ylittänyt vaadittua 200, kaadettiin poiminta-alustalle uusi osanäyte, josta poimittiin niin ikään kaikki kotelonahat. Näin kultakin näytepisteeltä tuli määritettäväksi kokonaisuudessaan yli 400 kotelonahan otos. Kotelonahkojen määrityksessä hyödynnettiin Langtonin (1991) määrityskaavaa. Kaikki kotelonahat määritettiin vähintään sukutasolle, mutta pääasiassa lajilleen. Suojasatamien ekologista tilaa arvioitiin Paasivirran (2001) kehittämän LEO-indeksin avulla. LEO-indeksissä surviaissääskilajeja on luokiteltuna sen mukaan minkä tyyppistä elinympäristöä ne ilmentävät. Lajit on jaettu kolmeen luokkaan: i) eutrofian ja ii) oligotrofian ilmentäjälajit sekä generalistit eli indifferentit lajit. Tämän lisäksi näytepisteiden ja alueiden välisiä eroja kuvattiin DCA ordinaatioanalyysin avulla. Kevään ja syksyn näytteiden yhdenmukaisuutta lajiston alueellisten erojen kuvaajina tutkittiin Mantelin testillä. 2.2 SURVIAISSÄÄSKEN TOUKKIEN EPÄMUODOSTUMAT Tutkimusmenetelmä perustuu surviaissääsken toukkien (Diptera:Chironomidae) suuosissa havaittuihin epämuodostumiin, joiden esiintymisellä on osoitettu olevan selvä yhteys pohjasedimentin myrkyllisyyteen ja saastuneisuuteen. Korkeat epämuodostumien esiintymisfrekvenssit kertovatkin sedimentin biologisesta haitallisuudesta. (Vermeulen 1998, Meregalli 2001, Anttila-Huhtinen 2007.) Haitallisten aineiden esiintymistä 2
pohjasedimenteissä voidaan arvioida määrittämällä alueelle epämuodostumien esiintymisvaste (deformity incidence, DI), joka ilmoittaa epämuodostuneiden toukkien prosentuaalisen osuuden. Epämuodostumien esiintymisfrekvenssin onkin kaikessa yksinkertaisuudessaan todettu olevan varsin käyttökelpoinen pohjasedimenttien saastuneisuuden indikaattori in situ-tutkimuksissa. (Hämäläinen 1999.) Mahdollisten öljyja kemikaalionnettomuuksien vaikutusten arviointia ja seurantaa varten kullekin suojasatama-alueelle määritettiin epämuodostumien esiintymisvaste. Saatuja epämuodostumien esiintymisfrekvenssejä verrattiin tilastollisesti epämuodostumien luontaiseen esiintymistiheyteen, jonka on todettu olevan noin 5 % suomalaisilla kohtalaisen luonnontilaisilla järvillä (Kiiski ym. 2007). Tutkimuksessa keskityttiin Chironomus-sukuun, jonka toukkia on aiemminkin käytetty suomalaisissa epämuodostumatutkimuksissa (esim. Anttila-Huhtinen 2007, Kiiski ym. 2007, Vuori ym. 2009). Epämuodostumatutkimusaineisto koottiin suojasatama-hankkeen potkuhaavi-, sukellus- sekä Ekman-näytteistä. Potkuhaavi- ja sukellusnäytteet otettiin touko- ja syyskuussa suojasatamien ankkurointipaikkojen pohjois-, itä-, etelä- ja länsipuolisilla rannoilla sijaitsevilta litoraalinäytepisteiltä, kun taas Ekman-näytteet kerättiin syyskuussa pääasiassa syvemmillä alueilla sijaitsevilta syvännenäytepisteiltä (liitteet 1 ja 2). Potkuhaavinäytteet kerättiin noin 20-40 cm syvyydeltä käsihaavilla, jonka silmäkoko oli 500 µm. Sukellusnäytteet haettiin 0-5 metrin syvyydeltä fucushaavilla, jonka halkaisija oli 50 cm, syvyys 80 cm ja haavin silmäkoko 500 µm. Ekman-näytteet puolestaan otettiin pinta-alaltaan 231 cm 2 suuruisella Ekman-pohjanoutimella 2-27 metrin syvyydestä. (Häkkinen ym. 2009.) Näytteet seulottiin kentällä 500 µm:n seulalla ja seulontajäännös säilöttiin laboratorioolosuhteissa 70 % etanoliliuokseen. Säilötyistä näytteistä poimittiin suurennuslasivalaisimen avulla erilleen kaikki Chironomidae-heimon toukat. Luotettavien tulosten saamiseksi kultakin suojasatama-alueelta pyrittiin saamaan vähintään sadan yksilön tutkimusaineisto (Kiiski ym. 2007). Stereomikroskoopilla suoritetun tarkastelun perusteella valtaosa toukista oli kuitenkin liian pieniä tai kuului johonkin muuhun kuin tutkimuksessa käytettyyn Chironomus-sukuun. Riittävän yksilömäärän turvaamiseksi suojasatama-alueilta kerättyä aineistoa täydennettiinkin merialueen yhteistarkkailun pohjaeläintutkimuksesta saaduilla yksilöillä (Anttila-Huhtinen 2009, alustava käsikirjoitus). Merialueen tarkkailun näyteasemista valittiin mukaan ne, jotka sijaitsivat suhteellisen lähellä suojasatama-alueita. Haapasaaren läheisillä tarkkailuasemilla ei kuitenkaan tavata Chironomus-suvun toukkia, joten Haapasaaren aineisto koostui ainoastaan suojasatamaalueen näytteistä. Enviikin suojasatama-alueen tutkimusaineistoa täydennettiin Pyhtään alueen (P16) ja Kotkan alueen (K4 ja K2) näyteasemilta vuonna 2007 kerätyillä aineistoilla. Merialueen tarkkailun itäisimmiltä asemilta, jotka sijoittuvat lähimmäksi Klamilan suojasatama-aluetta, ei myöskään ole tavattu Chironomus-toukkia, minkä vuoksi Klamilan suojasatama-alueen näyteaineistoa täydennettiin Haminan edustan (H6, H8, H9, IN H12, 3
19A ja IN H20) näyteasemilta vuosina 2007 ja 2008 saadulla aineistolla (liite 1). Yhtenä näyteasemien olennaisena valintakriteerinä oli myös sijainti suhteessa kuormituslähteisiin. Tutkimuksessa käytettyjä Chironomus-suvun toukkia ei määritetty lajilleen, vaan yksilöt luokiteltiin eri tyyppeihin, jotka voivat pitää sisällään useita eri lajeja (Lenz 1954, Lindeberg & Wiederholm 1979 mukaan). Chironomus-toukkien pääkapselit irrotettiin ja preparoitiin stereomikroskooppia käyttäen. Pääkapselit asetettiin objektilasilla olevaan euparalliuokseen ventraalipuoli ylöspäin, jotta tarkastelun kohteena olevat suuosat saatiin mahdollisimman hyvin näkyviin. Toukkavaiheen selvittämiseksi mitattiin pääkapseleiden kokonaisleveys sekä mentumin leveys. Pääkapselin korkeus puolestaan mitattiin gulan alareunasta keskihampaan yläreunaan (kuva 1) (Johnson & Pejler 1987, Frouz ym. 2002, Kiiski ym. 2007). Kuva 1. Toukkavaiheen määrityksessä pääkapselin kokonaisleveyden lisäksi mitattiin mentumin leveys (A). Pääkapselin korkeus (B) mitattiin gulan alareunasta keskihampaan yläreunaan Pääkapseleista mitattujen korkeuden ja mentumin leveyden katsottiin olevan mitoista luotettavimpia. Chironomus plumosus/ C. semireductus-tyypin toukka-aineisto luokiteltiin mittojen perusteella SPSS tilasto-ohjelman avulla, jolloin eri toukkavaiheet saatiin eroteltua omiin ryhmiinsä. Oletusarvona oli tällöin, että aineistossa on korkeintaan kolmea eri toukkavaihetta, sillä pienimpien, eli ensimmäisen toukkavaiheen yksilöiden oletettiin 4
karsiutuneen jo näytteenotto- sekä käsittelyvaiheiden aikana. Aineisto luokiteltiin tämän jälkeen kolmeen ryhmään SPSS-ohjelman luokitteluanalyysin avulla, jonka jälkeen luokittelun luotettavuutta testattiin erotteluanalyysillä. Chironomus aprilinus -aineisto puolestaan oli liian pieni, jotta tilastollinen ryhmittely olisi ollut mahdollista, joten C. plumosus/ C. semireductus-tyypin tuloksia pyrittiin soveltamaan myös tähän ryhmään. Riittävän yksilömäärän turvaamiseksi varsinaiseen tutkimusaineistoon sisällytettiin sekä kolmannen että neljännen toukkavaiheen yksilöt. Chironomus-toukan normaali alaleuan tyvijaoke eli mentum koostuu yhteensä 15:stä hampaasta, jotka jaetaan keskihampaisiin sekä sisempiin ja ulompiin lateraalihampaisiin (kuva 1). Kaikki objektilaseilla olevat pääkapselit käytiin läpi tutkimusmikroskoopilla (Nikon ECLIPSE E400) ja kirjattiin ylös mahdolliset mentumin epämuodostumat, joita ovat esimerkiksi ylimääräiset tai puuttuvat hampaat sekä hampaiston epäsymmetrisyys (liite 4) (Warwic & Tisdale 1988, Warwic 1990). Toukat, joiden suuosissa havaittiin murtumia tai kulumia, kirjattiin normaaleiksi yksilöiksi. Epävarmoissa tapauksissa yksilöt jätettiin kokonaan analyysin ulkopuolelle. a) b) Kuva 2. a) Chironomus-toukan pääkapseli sekä siinä oleva normaali mentum. b) Normaaliin hampaistoon kuuluu 3 kpl keskihampaita (K), 2 kpl oikeita ja vasempia sisempiä lateraalihampaita (OSL ja VSL) sekä 4 kpl oikeita ja vasempia uloimpia lateraalihampaita (OUL ja VUL). Koska eri toukkavaiheiden epämuodostumafrekvenssien on todettu poikkeavan toisistaan ja olevan suurimpia neljännen toukkavaiheen yksilöillä, tulisi eri toukkavaiheita aina käsitellä erikseen (Vermeulen 1998, Vermeulen ym. 2000). Tämän vuoksi kolmannen ja neljännen toukkavaiheen yksilöille määritettiinkin erilliset epämuodostumavasteet, jotka 5
lasketaan epämuodostuneiden toukkien suhteellisena osuutena, deformity incidence (DI), seuraavasti, DI = d. n -1 jossa d on epämuodostuneiden yksilöiden lukumäärä ja n on kaikkien tutkittujen pääkapseleiden lukumäärä. Tämän jälkeen testattiin SPSS -ohjelman Mann-Withney epäparametrisen testin avulla eroavatko aineiston kolmannen ja neljännen toukkavaiheiden epämuodostumafrekvenssit toisistaan. Myös kullekin suojasatama-alueelle laskettiin epämuodostumavasteet. Klamilan ja Enviikin osalta laskettiin erikseen epämuodostumafrekvenssit myös merialueen yhteistarkkailupisteiltä saaduille aineistoille. Lisäksi aineistoa käsiteltiin tilastollisesti SPSSohjelman avulla. Epäparametrisiin testeihin kuuluvalla binomitestillä verrattiin suojasatamaalueilta saatuja epämuodostumien esiintymisfrekvenssejä luontaiseen epämuodostumien esiintymisvasteeseen. Kruskal-Wallisin epäparametrisen testin avulla puolestaan selvitettiin eri suojasatama-alueilta saatujen tulosten välisiä eroavaisuuksia. 3 TULOKSET 3.1 SUOJASATAMIEN SURVIAISSÄÄSKILAJISTO JA EKOLOGINEN TILA Touko- ja syyskuun näytteistä tavattiin yhteensä 52 surviaissääskilajia (liite 3). Näytteiden kokonaislajimäärä oli hieman suurempi syksyn näytteissä (44 lajia syyskuussa ja 33 lajia toukokuussa). Näytepisteiden todellinen lajimäärä on vieläkin suurempi, sillä osa lajeista aikuistuu vain kesällä, joten ne todennäköisesti puuttuvat kevään ja syksyn näytteistä. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Itämereltä on tavattu kaikkiaan yli 160 surviaissääskilajia. Näin ollen näytepisteiltä havaittu lajimäärä edusti vajaata kolmasosaa koko merialueen lajistosta. Huomionarvoista on, että näytteistä löytyi yksi tulokaslaji Telmatogeton japonicus, jota ei ole aiemmin tavattu Suomen aluevesiltä. Laji on peräisin Tyyneltämereltä ja ilmeisesti jo sopeutunut Itämeren vähäsuolaiseen veteen (Raunio ym. 2009). Havaijilla kyseisestä lajista kehittyi aikoinaan makeanveden lajeja. Nähtäväksi jää pystyykö laji Itämeren alueella sopeutumaan ja kolonisoimaan makeanveden ympäristöjä. 6
Toukokuun surviaissääskiaineiston perusteella Envikinlahden aineistossa oli eniten näytepisteiden välistä vaihtelua lajistossa (kuva 3). Kuva 3. Näytepisteiden DCA-ordinaatio toukokuun näytteiden perusteella. Kunkin näytealueen havainnot on osoitettu ellipsein. Toisaalta syksyn näytteissä alueiden väliset erot olivat vähäisiä (kuva 4). Mantelin testin perusteella kevään ja syksyn näyteaineistot tuottivat hyvin yhdenmukaisen kuvan lajiston alueellisesta vaihtelusta (r 2 = 0.658, p = 0.001) 7
Kuva 4. Näytepisteiden DCA-ordinaatio syyskuun näytteiden perusteella. Kunkin näytealueen havainnot on osoitettu ellipsein. LEO-indeksin perusteella näytepisteiden ekologinen tila vaihteli karusta lievästi rehevään (toukokuu). Sen sijaan syyskuun aineiston perusteella vaihteluväli oli lievästi karusta hyvin rehevään. Toukokuun aineisto ilmensi keskimäärin karumpaa pohjanlaatua kuin syyskuun näytteet. Ajallisista eroista huolimatta Haapasaaren näytepisteet osoittautuivat kaikkein karuimmiksi ja vastaavasti Klamilanlahti rehevimmäksi. 100 80 60 40 20 0 Klamilanlahti 1 Klamilanlahti 2 Klamilanlahti 3 LEO-index Klamilanlahti 4 Haapasaari 1 Haapasaari 2 Haapasaari 3 Haapasaari 4 Envikinlahti 1 Envikinlahti 2 Envikinlahti 3 Envikinlahti 4 Kuva 5. Näytepisteiden ekologinen tila toukokuun (vasemmat pylväät) ja syyskuun (oikeanpuoleiset pylväät) näytteiden perusteella. LEO-indeksin luokkarajat ovat: 0-15 = hyvin karu, 16-35 = karu (sininen), 36-50 = lievästi karu (vihreä), 51-70 = lievästi rehevä (vaalean oranssi), 71-85 = rehevä (tumman oranssi), 86-100 = hyvin rehevä (punainen). 8
3.2 SURVIAISSÄÄSKEN TOUKKIEN EPÄMUODOSTUMAT Tutkimuksessa käytetyt Chironomus-toukat kuuluivat tyyppeihin Chironomus plumosus/ C. semireductus sekä C. aprilinus (Lenz 1954, Lindeberg & Wiederholm 1979 mukaan). Klamilassa ja Enviikissä valtaosa toukista oli tyyppiä C. plumosus/ C.semireductus, kun taas Haapasaaressa suurin osa yksilöistä kuului tyyppiin C. aprilinus (taulukko 1). Pääkapselin korkeuden (gulan alareuna keskihampaan yläreuna) ja mentumin leveyden perusteella Chironomus plumosus/ C. semireductus-aineisto jakautui kolmeen luokkaan (taulukko 2 ja kuva 6). Luokittelun tilastollisessa tarkastelussa (erotteluanalyysi) yksilöiden havaittiin sijoittuneen 98,8 %:sti oikeisiin ryhmiin, joten aineistossa todettiin olevan kolmen eri toukkavaiheen yksilöitä. Taulukko 1. Suojasatama-alueiden Chironomus-aineiston jakautuminen eri tyyppeihin, sekä C. plumosus/ C. semireductus-tyypin toukkavaihejako alueittain. C.plumosus/ C. plumosus/ C. semireductus Alue yksilöt C.semireductus C. aprilinus toukkavaihe III toukkavaihe IV Klamila 128 124 4 53 71 Enviikki 126 124 2 45 79 Haapasaari 62 4 58 2 2 yhteensä 316 252 64 100 152 Taulukko 2. Chironomus plumosus/ C. semireductus-tyypin kehitysvaiheiden mukaisen luokittelun yksilömäärät, sekä prosentuaaliset osuudet. Lisäksi taulukossa on ilmoitettu keskiarvot ja keskihajonnat kunkin kehitysvaiheen pääkapselin korkeudelle sekä mentumin leveydelle. Mentum (µm) Korkeus (µm) Kehitysvaihe N % kaikista keskiarvo keskihajonta keskiarvo keskihajonta 4 152 46,3 278 11 461 20 3 100 30,5 236 14 392 17 2 76 23,2 144 14 240 20 yhteensä 328 100 234 54 389 89 9
Kuva 6. Pääkapselin korkeuden sekä mentumin leveyden summana (µm) esitetty luokkajako, jossa kunkin kehitysasteen ryhmälle on esitetty ylä- ja alakvartiilit eli yhteensä 50 %:n osuus aineistosta, joka sijoittuu laatikon sisäpuolelle, laatikon keskellä kulkeva mediaani, sekä vaihteluvälit. Aineistossa on ainoastaan yksi ns. outlier-havainto (havainto nro. 106), joka eroaa enemmän kuin 1,5 kertaa laatikon leveyden verran alakvartiilista. Riittävän yksilömäärän takaamiseksi tutkimusaineistoon valittiin luokittelun perusteella kaikki kolmannen ja neljännen toukkavaiheen yksilöt. Koska eri toukkavaiheita tulisi aina käsitellä erikseen (Vermeulen 1998, Vermeulen ym. 2000) määritettiin molemmille ryhmille oma epämuodostumavaste, joka oli odotetusti suurempi neljännellä toukkavaiheella (taulukko 3). Mann-Whitneyn epäparametrisen testin perusteella aineistossa ei kuitenkaan havaittu tilastollisesti merkitsevää eroa kolmannen ja neljännen toukkavaiheen epämuodostumafrekvensseissä (p=0,369), joten näitä kehitysvaiheita käsiteltiin yhtenä aineistona. Taulukko 3. Tutkimusaineiston Chironomus plumosus/ C. semireductus-tyypin toukkien kolmannen ja neljännen toukkavaiheen yksilömäärät, epämuodostuneiden yksilöiden lukumäärät, sekä epämuodostumafrekvenssit (DI). yksilöitä epämuod. DI % toukkavaihe III 100 6 6,0 toukkavaihe IV 152 14 9,2 10
Yksilömäärältään pienemmän C.aprilinus-ryhmän toukilla sovellettiin samoja periaatteita olettaen, että myös niiden joukossa on ainoastaan kolmea toukkavaihetta. Tutkimuksen ulkopuolelle jätettiin kaikkein pienimmät yksilöt. Loppujen oletettiin olevan kolmannen ja neljännen toukkavaiheen yksilöitä, joita käsiteltiin yhtenä aineistona. Enviikin ja Klamilan suojasatama-alueille saatiin koottua tavoiteltu yli sadan yksilön tutkimusaineisto (taulukko 5). Klamilan varsinaiselta suojasatama-alueelta kerätty aineisto tosin oli hyvin suppea, koostuen ainoastaan 21:stä mentumiltaan normaalista Chironomusyksilöstä. Vaikka Klamilan aineistoa täydentävät Haminan edustan pisteet sijaitsivatkin suhteellisen kaukana suojasatama-alueesta, katsottiin pisteiden kuitenkin olevan mahdollisimman samankaltaisilla alueilla ja siten vertailukelpoisia keskenään. Haapasaaren aineisto puolestaan koostui ainoastaan suojasatama-alueelta saaduista 62:sta yksilöstä, sillä tutkimusaluetta vastaavilta merialueen tarkkailun näytepisteiltä ei löytynyt yhtään Chironomus-toukkia. Yksilömäärällisesti eniten epämuodostuneita toukkia tavattiin Klamilan aineistossa, jossa oli myös eniten erilaisia epämuodostumien esiintymismuotoja. Kaikilla suojasatama-alueilla havaittiin kuitenkin sekä keski- että lateraalihampaiden epämuodostumia (taulukko 4). Taulukko 4. Suojasatama-alueilla havaittujen epämuodostumien erilaisten ilmenemismuotojen jakaumat sekä epämuodostuneiden yksilöiden kokonaismäärät. Epämuodostumatyyppi Klamila Enviikki Haapasaari Keskihampaat epämuodostuneet 2 2 1 Keskihampaita puuttuu 3 Ylimääräisiä keskihampaita 1 Lateraalihampaat epämuodostuneet 1 Lateraalihampaita puuttuu 4 5 Ylimääräisiä lateraalihampaita 4 Useita epämuodostumia 2 Hampaisto täysin epämuodostunut 1 yhteensä 12 7 7 Kaikkein alhaisin epämuodostumien esiintymisfrekvenssi (DI) oli Enviikin suojasatamaalueella ja vastaavasti korkein Haapasaaressa (taulukko 5). Enviikissä sekä koko aineiston että merialueen tarkkailuaineistosta saatujen yksilöiden epämuodostumafrekvenssit olivat yhtä suuret. Klamilassa sen sijaan pelkälle meriaineistolle laskettu epämuodostumavaste oli hieman korkeampi kuin koko aineistolla, ollen lähes Haapasaaren epämuodostumavasteen tasolla. 11
Taulukko 5. Suojasatama-alueille lasketut epämuodostumien esiintymisfrekvenssit (DI). Lisäksi Klamilan ja Enviikin osalta epämuodostumafrekvenssit on laskettu erikseen myös pelkän merialueen tarkkailuaineiston perusteella. Klamila/ Klamila/ Enviikki/ Enviikki/ Haapasaari/ koko aineisto Meriaineisto koko aineisto Meriaineisto koko aineisto Toukkien lukumäärä 128 107 126 89 62 Epämuodostuneita 12 12 7 5 7 DI (deformity insidence) % 9,4 11,2 5,6 5,6 11,3 Suhteellisen puhtailta ja luonnontilaisilta suomalaisilta järviltä kerätyn aineiston perusteella epämuodostumien esiintymisfrekvenssin on todettu luontaisesti olevan noin 5 % (Kiiski ym. 2007). Merialueilla vastaavanlaisia tutkimuksia ei ole juurikaan tehty; myöskään Kokkolan edustan merialueella toteutetussa epämuodostumatutkimuksessa (Vuori ym. 2009) vertailualueilta ei saatu lainkaan aineistoa. Koska epämuodostumien luontaisesta esiintymisfrekvenssistä Suomen merialueella tai murtovedessä ei ole tutkimustietoa, verrattiin suojasatama-alueilta saatuja tuloksia järviltä mitattuun vertailuaineistoon. Enviikin tutkimusalueella epämuodostumafrekvenssi oli hyvin lähellä epämuodostumien luontaista esiintymistiheyttä ja binomitestin perusteella Enviikin suojasatama-alue olikin ainoa, jossa epämuodostumien esiintymisfrekvenssi ei poikennut tilastollisesti merkitsevästi (p=0,443) järviaineiston luontaisesta epämuodostumafrekvenssistä (taulukko 6). Koko aineistolle suoritetun Kruskal-Wallisin testin perusteella eri suojasatama-alueiden väliset erot olivat kuitenkin hyvin vähäisiä, eikä eri alueiden epämuodostumafrekvenssien välillä todettu olevan tilastollisesti merkitsevää eroa (p=0,333). Nämä osittain ristiriitaiset tulokset johtuvat pääasiassa testien erovaisuuksista. Verrattaessa yksittäisiä suojasatama-alueita luontaiseen epämuodostumafrekvenssiin, joka on rajattu 5:een prosenttiin, Enviikin tutkimusalue vaikuttaisi eroavan Klamilan ja Haapasaaren alueista. Vaikka Enviikin tutkimusalue olikin eniten vertailuaineiston kaltainen, ovat suojasatama-alueiden epämuodostumafrekvenssien väliset erot todellisuudessa kuitenkin melko pieniä, ollen suurimmillaan noin 6 prosenttiyksikköä. Alueiden välisessä vertailussa ei tilastollisesti merkitseviä eroja ollut havaittavissa ja tulosten perusteella sedimenttien toksisuuden voidaankin arvioida olevan lähes samaa tasoa kaikilla kolmella tutkimusalueella. 12
Taulukko 6. Binomitestillä suoritettu suojasatama-alueiden epämuodostumafrekvenssien vertailu luontaiseen tausta-arvoon (5 %). Ero on tilastollisesti merkitsevä jos p < 0,05. Klamila Enviikki Haapasaari N esiintymisfrekvenssi Testi tod.näk. Norm. 116 0,91 0,95 0,027 Epäm. 12 0,09 yht. 128 1 Norm. 119 0,94 0,95 0,443 Epäm. 7 0,06 yht. 126 1 Norm. 55 0,89 0,95 0,035 Epäm. 7 0,11 yht. 62 1 p 4 JOHTOPÄÄTÖKSET Itäisen Suomenlahden suojasatama-alueilta kerätty aineisto osoitti, että huolimatta melko samankaltaisesta vedenlaadusta, surviaissääskien avulla voitiin havaita alueiden välisiä eroja pohjaeläinlajistossa sekä ekologisessa tilassa. Tutkituilla suojasatama-alueilta tavattiin yhteensä 52 surviaissääskilajia, mutta kokonaislajimäärä on vieläkin suurempi, sillä kesällä aikuistuvat lajit puuttuivat pääosin kevään ja syksyn näytteistä. Kevään ja syksyn näyteaineistot tuottivat yhdenmukaisen kuvan näytepisteiden välisistä lajistoeroista, joten näytteenottoajankohdalla ei tämän perusteella ole kovin suurta merkitystä alueiden välisiä eroja tutkittaessa. Sen sijaan ekologisen tilan arviossa toukokuun näytteet ilmensivät lähes säännönmukaisesti karumpaa pohjanlaatu kuin syyskuun näytteet. Tulos selittynee oligotrofian ilmentäjälajien yleisyydellä kevätnäytteissä. Esim. Haapasaaren näytepisteiden lajimäärät olivat keväällä alhaisia ja näytteitä dominoivat karujen vesien lajit, kuten Orthocladius excavatus ja O. dentifer. Mikäli suojasatama-alueilta tullaan tulevaisuudessa keräämään kotelonahka-aineistoa, tulisi surviaissääskinäytteiden tuloksia verrata kunkin näytteenottoajankohdan vastaaviin vertailutuloksiin, sillä eri aikaan otetut näytteet eivät ole lajistokoostumuksen suhteen vertailukelpoisia. Öljyn vaikutuksia surviaissääskilajistoon on tutkittu melko vähän, joten yhteisötason vaste on vaikeasti ennakoitavissa. Rosenberg & Wiens (1976) totesivat kuitenkin tutkimuksissaan, että öljyyntyneillä sedimenteillä runsastuivat erityisesti Orthocladiinae-alaheimon lajit, kun taas Tanypodinae- ja Chironominae-alaheimojen lajit vähenivät. Tässä tapauksessa surviaissääskien lajistomuutokset öljyyntyneillä pohjilla liittyivät leviin, jotka puuttuivat puhtailta pohjilta. Chironomus-toukkien epämuodostumatutkimuksella pyrittiin ensisijaisesti luomaan taustaaineistoa tulevia tutkimustarpeita varten. Tulokset tarjoavatkin hyvän vertailuaineiston, jos 13
ko. menetelmää käytetään jatkossa esimerkiksi öljy- tai kemikaalionnettomuuksien ympäristövaikutusten selvittämiseen. Lisäksi tulokset antavat tietoa itäisen Suomenlahden nykyisestä tilasta ja erityisesti tutkitun merialueen sedimenttien laadusta ja toksisuudesta. Saatuja epämuodostumafrekvenssejä ei ole kuitenkaan kytketty millään tavalla sedimenttien todellisiin haitallisten aineiden pitoisuuksiin. Kaikkein alhaisin epämuodostumien esiintymistiheys oli Enviikissä, jossa epämuodostumafrekvenssi oli samaa tasoa kuin ns. luonnontilaisilta järvialueilta määritetty vertailutaso (5 %). Eri suojasatama-alueiden keskinäisessä vertailussa epämuodostumafrekvenssien välillä ei kuitenkaan havaittu tilastollisesti merkitseviä eroja. Näiden tulosten valossa pohjasedimentin nykyinen toksinen taso on siis jokseenkin samanlainen kaikilla suojasatama-alueilla. Tulokset antavatkin myös hyvän vertailutason tutkimusalueen nykyiselle normaalille epämuodostumafrekvenssille, joka oli koko aineiston perusteella noin 8 %. Merialueiden ja sisävesien välillä on havaittu eroavaisuuksia tiettyjen aineiden toksisuudessa. Esimerkiksi suolapitoisuuden on todettu vähentävän joidenkin metallien haitallisuutta (Bervoets ym. 1995). Tämän perusteella on oletettavaa, että vastaavissa olosuhteissa epämuodostumafrekvenssit ovat merialueilla sisävesistöjä alhaisempia. Myös näytteenoton ajankohdalla on havaittu olevan vaikutusta tuloksiin. Vermeulen (1998) on todennut, että keväällä kerätyn aineiston epämuodostumafrekvenssit olivat hieman suurempia kuin syksyllä kerätyn. Tässä tutkimuksessa jouduttiin käytännön syistä ottamaan mukaan sekä syksyn että kevään aineistoa, joka täytyy huomioida tuloksia myöhemmin käytettäessä. Tulevissa epämuodostumatutkimuksissa olisikin hyvä käsitellä eri vuodenaikoina otettuja näytteitä erillisinä aineistoina. 14
5 VIITTEET Anttila-Huhtinen, M. 2007. Kymijoen alaosan pohjaeläintarkkailu vuonna 2006. Pehmeiden pohjien pohjaeläintutkimus ja yhteenveto vuoden 2006 tuloksista. Kymijoen vesi ja ympäristö ry:n julkaisu no 161/2007. ISSN 1458-8064 Anttila-Huhtinen, M. 2009. Pohjaeläintutkimukset merialueella Pyhtää Kotka Hamina vuosina 2006-2009 ja vertailua aikaisempiin tuloksiin. Alustava käsikirjoitus. Bervoets, L., Blust, R., Verheyen 1995. The uptake of cadmium by the midge larvae Chironomus riparius as a function of salinity. Aquat. Toxicol. 33: 227-243 Frouz, J., Ali, A. & Lobinske, R. 2002. Suitability of morphological parameters for instar determination of pestiferous midges Chironomus crassicaudatus and Glyptotendipes paripes (Diptera:Chironomidae) under laboratory conditions. Häkkinen, H., Anttila-Huhtinen, M & Raunio, J. 2009. Itäisen Suomenlahden suojasatamien eliöstökartoituksen (REFUGE-hanke) pohjaeläintutkimus. Näytteenottomenetelmät ja taulukoidut tulokset. Kymijoen vesi ja ympäristö ry:n tutkimusraportti no 112/2009. 8 s. + liitteet Hämäläinen, H. (1999): Critical appraisal of the indexes of Chironomid larval deformities and their use in bioindication. Ann. Zool Fennici 36: 179-186 Johnson, R.K. & Pejler, B 1987. Life histories and coexistence of the two profundal Chironomus species in lake Erken, Sweden Kiiski, A., Hämäläinen, H., Honkanen, J.O., Nyblom, J. & Kukkonen, J.V.K. 2007. Incidence of morphological deformities in chironomid (Chirinomus spp.) larvae along contaminated river sediments. käsikirjoitus. Lenz, F. 1954. Tendipedidae (Chironomidae). Subfamilie Tendipedinae (Chironominae). B. Die Metamorphose der Tendipedinae, pp. 139-161. In: Lindner, E. (ed), Die Fliegen der palaearktischen Region 13c (176). Alkuperäisteokseen viitattu artikkelissa Lindeberg, B & Wiederholm, T. 1979. Notes on the taxonomy of European species of Chironomus (Diptera: Chioronomidae). Ent. Scand. Suppl. 10:99-116. Lund, Sweden. Meregalli, G. 2001. Mouthpart Deformities in Chironomus riparius: a bioindikation of sediment toxicity. Ph.D. thesis University Leuven, Belgium. 15
Raunio, J. 2008. The use of Chironomid Pupal Exuvial Technique (CPET) in freshwater biomonitoring: applications for boreal rivers and lakes. Ph.D. thesis, Acta Universitatis Ouluensis, A500, 42 pp. Raunio, J., Paasivirta, L. & Brodin, Y. 2009. Marine midge Telmatogeton japonicus Tokunaga (Diptera: Chironomidae) exploiting brackish water in Finland. Aquatic Invasions 4: 405-408. Rosenberg, D. M. & Wiens, A P. 1976. Community and species responses of Chironomidae (Diptera) to contamination of fresh waters by crude oil and petroleum products, with special reference to the Trail River, Northwestern Territories. Can. J. Fish. Aquat. Sci. 33: 1955-1963. Vermeulen, A.C. 1998. Head capsule deformation in Chironomus riparius larvae (Diptera): causality, ontogenesis and its application in biomonitoring. Ph.D. thesis University Leuven, Belgium. Vermeulen, A.C., Liberloo, G., Ollevier, F.& Goddeeris, B. 2000. Ontogenesis, transfer and repair of mouthpart deformities during moulting in Chironomus riparius (Diptera: Chironomidae). Archiv für Hydrobiologie 147: 401-415. Warwick, W.F. 1990. Morphological deformities in Chironomidae (Diptera) larvae from the Lac St. Louis and Laprairie Basins of the St. Lawrence River. J. Great Lakes Res. 16:185-208 Warwick, W.F. & Tisdale, N.A.. 1988. Morphological Deformities in Chironomus, Cryptochironomus, and Procladius (Diptera: Chironomidae) from two differentially stressed sites in Tobin Lake, Saskatchewan. Can. J. Fish. Aquat. Sci. 45: 1123-1144. 16
LIITTEET Liite 1. Näytepisteiden tarkat sijainnit Liite 2. Kartta Suojasatama-alueista Liite 3. Tutkimusalueiden surviaissääskilajisto 3.1 Kevät 3.2 Syksy Liite 4. Esimerkkejä erilaisista epämuodostumatyypeistä
Liite 1. Näyteasemien sijainti ja tarkemmat tiedot suojasatama-alueittain Alue Asema syv. (m) Koordinaatit Näyte Pohjanlaatu/ hapellinen kerros Klamila K1 0-5 6710698-3527618 kotelonahka/potkuhaavi/sukellus kiviä, soraa, hiekkaliejua Klamila K2 0-5 6709351-3526126 kotelonahka/potkuhaavi/sukellus kivi- ja sorapohja Klamila K3 0-5 6708420-3529652 kotelonahka/potkuhaavi/sukellus lieju, hiekka, osalla alueista kalliopohja Klamila K4 0-5 6706548-3527099 kotelonahka/potkuhaavi/sukellus kivi, sora Klamila KEB1 14 6709337-3527828 Ekman sulfidisavi, hiekka,sora, detritusta/ 1cm Klamila KEB2 12 6708771-3526810 Ekman savi (vähän sulfidia), sora/ 2cm Klamila MERI H-6 15 6711207-3510659 Ekman lieju Klamila MERI H-8 12 6711512-3508634 Ekman lieju Klamila MERI H-9 15 6708842-3507927 Ekman lieju Klamila IN H-12 15 6709468-3506218 Ekman lieju Klamila MERI 19A 15 6708716-3512297 Ekman tumma lieju Klamila IN H-20 17 6705155-3507457 Ekman lieju Enviikki E1 0-5 6704157-3486424 kotelonahka/potkuhaavi/sukellus kivikko, syvemmällä pehmeä hiekkapohja Enviikki E2 0-5 6700094-3485052 kotelonahka/potkuhaavi/sukellus hiekkapohja, jossa soraa ja isompia kiviä Enviikki E3 0-5 6698590-3483600 kotelonahka/potkuhaavi/sukellus kivikko, syvemmällä karkea hiekkapohja/savi Enviikki E4 0-5 6701270-3481176 kotelonahka/potkuhaavi/sukellus kivi, sora, lieju, syvemmällä liejupohja Enviikki EEA 19 6700324-3483481 Ekman sulfidilieju, alla lähes mustaa sulf.liejua ja savea/0,5 cm Enviikki EEB1 14 6701826-3484650 Ekman tumman harmaa sulfidilieju, seassa savea/ 1-2 cm Enviikki EEB2 20 6700076-3483898 Ekman sulfidilieju, alla sulf.lieju ja savi/ 1-2 cm Enviikki EEB3 15 6698877-3483544 Ekman sulfidisavi, seassa soraa ja detritusta/ 2 cm Enviikki EEB4 15 6700734-3482208 Ekman sulfidisavi, lieju Enviikki EEC1 8 6703614-3485788 Ekman mustaa liejua (saviliejua,sulfidia seassa)/ 1 cm Enviikki EEC2 18 6700069-3484176 Ekman sulfidilieju,sulf.savi,jossa sulf.rakeita/ 1 cm Enviikki EEC4 14 6700897-3481790 Ekman sulf.lieju, savi tumm.harmaata/ 1-2 cm Enviikki EED1 2 6704152-3486390 Ekman hiekka päällä, alla sora+hiekka Enviikki MERI P-16 19 6700262-3483699 Ekman tumma lieju, lievä H2S Enviikki MERI K-2 3 6706103-3492499 Ekman lieju Enviikki MERI K-4 17 6704220-3489272 Ekman lieju, muta Haapasaari H1 0-5 6688024-3511962 kotelonahka/potkuhaavi/sukellus kivi, hiekka Haapasaari H2 0-5 6685587-3511459 kotelonahka/potkuhaavi/sukellus hiekkaliejua, alla kiviä Haapasaari H3 0-5 6685399-3509167 kotelonahka/potkuhaavi/sukellus kivikko, syvemmällä tasainen kalliopohja Haapasaari H4 0-5 6688007-3508399 kotelonahka/potkuhaavi/sukellus kivi, sora Haapasaari HEB2 27 6687299-3510591 Ekman sulf.lieju,hiekka,hiesu,konkretiot/ 1-1,5 cm Haapasaari HEC2 27 6686968-3510817 Ekman sulf.savi,hiekka,hiesu,konkretiot/ 2 cm Haapasaari HEC4 19 6687632-3509010 Ekman pehmeä hiekka,sora,lanttikonkretiot
Liite 2. Kartta suojasatama-alueiden näyteasemista. Kartta tutkimuksen näytealueista ja -asemista. Suojasatamien näytepisteiltä haettiin kotelonahka-, sukellus- ja potkuhaavinäytteitä. Karttaan on merkitty sekä suojasatamien että merialueen tarkkailuun kuuluvat Ekman-näytepisteet.
LIITE 3.1 Näytepisteiden surviaissääskilajisto toukokuun näytteissä. Lisäksi on ilmoitettu lajin indikaattoriluokka (O = oligotofrian ilmentäjälaji, E = eutrofian ilmentäjälaji, tyhjä = indifferentti laji). Klamilanlahti 1 Klamilanlahti 2 Klamilanlahti 3 Klamilanlahti 4 Haapasaari 1 Haapasaari 2 Haapasaari 3 Haapasaari 4 Envikinlahti 1 Envikinlahti 2 Envikinlahti 3 Envikinlahti 4 Laji LEO % % % % % % % % % % % % Tanypodinae Ablabesyia monilis 0,4 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 2,6 Diamesinae Potthastia longimanus O 0,0 0,4 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,4 Orthocladiinae Acricotopus lucens E 0,0 0,4 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 Corynoneura carriana O 0,0 0,0 1,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 1,8 0,0 0,0 0,0 Cricotopus albiforceps/annulator O 3,1 12,0 5,0 7,4 12,2 20,9 10,3 12,4 4,1 11,8 22,4 10,9 Cricotopus bicinctus E 0,0 2,5 0,0 0,5 0,0 0,0 1,9 0,0 0,5 5,4 3,9 11,4 Cricotopus festivellus E 0,0 0,0 1,0 0,0 0,0 0,9 0,0 0,0 0,5 0,0 0,4 0,4 Cricotopus intersectus E 0,4 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 Cricotopus sylvestris E 0,4 0,4 0,0 1,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 1,8 6,6 Cricotopus trifascia O 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 2,7 0,0 0,0 Halocladius variabilis O 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,5 25,2 0,0 0,0 1,8 3,9 0,0 Hydrobaenus pilipes O 16,9 10,8 18,0 8,9 2,4 0,0 0,0 0,0 2,7 0,9 0,0 0,0 Orthocladius consobrinus E 8,0 8,7 2,0 3,9 0,0 0,0 0,6 0,0 16,0 0,0 0,0 7,0 Orthocladius dentifer O 0,0 0,0 2,0 2,0 57,7 59,7 14,2 44,7 3,2 2,7 43,0 2,2 Orthocladius excavatus O 45,3 26,1 36,0 44,3 20,6 12,3 4,5 42,9 17,4 15,8 11,4 2,6 Orthocladius oblidens O 1,8 8,3 2,0 28,6 5,9 4,3 18,7 0,0 6,4 35,3 9,6 16,6 Orthocladius olivaceus 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,9 24,5 0,0 0,0 0,5 3,5 0,0 Psectrocladius sordidellus/ventricosus E 0,4 1,7 1,0 0,5 0,3 0,0 0,0 0,0 1,8 0,0 0,0 1,7 Chironominae; Chironomini Chironomus aprilinus E 4,0 2,9 1,0 1,0 0,0 0,0 0,0 0,0 3,7 0,0 0,0 2,6 Chironomus tentans E 0,0 0,0 1,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,5 0,0 0,0 0,0 Cladopelma viridulum 0,0 0,0 1,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,4 Dicrotendipes pulsus 1,3 0,4 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,5 0,0 0,0 2,6 Endochironomus albipennis 0,4 0,0 3,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,5 0,0 0,0 1,7 Glyptotendipes cauliginellus 0,4 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 Microtendipes chloris/pedellus 15,6 24,1 19,0 2,0 0,7 0,5 0,0 0,0 15,5 0,0 0,0 7,4 Chironominae; Tanytarsini Cladotanytarsus atridorsum 0,0 0,0 2,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 Cladotanytarsus mancus 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,5 0,0 0,0 Paratanytarsus dissimilis/inopertus E 0,4 0,8 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 5,9 2,3 0,0 9,2 Stictochironomus sticticus O 0,4 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 20,4 0,0 0,0 Tanytarsus usmaensis 0,0 0,4 5,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 19,2 0,0 0,0 11,8 Tanytarsus verralli E 0,4 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 1,7 Yhteensä 100 100 100 100 100 100 100 100 100 100 100 100
LIITE 3.2 Näytepisteiden surviaissääskilajisto syyskuun näytteissä. Lisäksi on ilmoitettu lajin indikaattoriluokka (O = oligotofrian ilmentäjälaji, E = eutrofian ilmentäjälaji, tyhjä = indifferentti laji). Klamilanlahti 1 Klamilanlahti 2 Klamilanlahti 3 Klamilanlahti 4 Haapasaari 1 Haapasaari 2 Haapasaari 3 Haapasaari 4 Envikinlahti 1 Envikinlahti 2 Envikinlahti 3 Envikinlahti 4 Laji LEO % % % % % % % % % % % % Telmatogetoninae Telmatogeton japonicus 0,0 0,0 0,0 0,0 0,8 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 Tanypodinae Ablabesyia monilis 2,1 0,9 4,1 0,4 0,0 0,0 0,0 0,0 3,9 0,0 0,0 0,0 Procladius (Hol.) spp. 5,0 8,9 4,6 6,2 4,2 0,4 0,0 0,0 15,9 5,8 1,5 6,3 Tanypus punctipennis E 0,7 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 Diamesinae Potthastia longimanus O 0,0 0,4 1,4 0,4 0,0 1,2 0,0 0,0 0,0 1,4 0,0 0,8 Orthocladiinae Acricotopus lucens E 0,0 0,0 0,5 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 Corynoneura carriana O 0,0 0,4 0,0 0,0 1,3 0,0 0,0 0,0 1,9 1,4 0,0 0,8 Cricotopus albiforceps/annulator O 0,0 14,7 6,9 21,3 0,4 0,0 0,9 2,3 4,7 11,6 11,7 7,9 Cricotopus bicinctus E 0,7 5,8 0,9 9,8 10,2 20,9 15,7 8,8 12,8 21,7 32,7 37,0 Cricotopus festivellus E 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 Cricotopus flavocinctus 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,3 0,0 0,0 0,0 0,0 Cricotopus intersectus E 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,4 0,9 0,0 1,2 0,0 0,0 0,0 Cricotopus pilosellus 0,0 0,0 0,5 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 Cricotopus sylvestris E 2,9 3,1 1,4 12,9 0,0 2,5 0,4 0,0 13,2 17,4 4,4 5,9 Cricotopus trifascia O 0,0 0,4 0,0 0,0 1,3 9,4 3,9 33,4 0,4 0,0 3,4 0,4 Halocladius variabilis O 0,0 0,0 0,0 0,0 9,3 11,5 11,7 32,1 0,4 1,4 2,0 0,0 Hydrobaenus pilipes O 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 Nanocladius dichromus 0,0 0,4 0,0 0,4 0,0 0,0 0,0 0,0 0,8 0,0 0,5 0,4 Orthocladius consobrinus E 2,9 1,3 0,5 7,6 4,2 1,2 0,0 0,6 1,6 2,9 0,0 3,1 Orthocladius dentifer O 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 Orthocladius excavatus O 0,0 1,8 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 Orthocladius oblidens O 0,0 15,2 8,3 21,3 41,1 32,8 65,2 19,5 1,9 8,7 38,0 20,1 Orthocladius olivaceus 0,0 0,0 0,0 0,0 0,8 0,4 0,9 1,3 0,4 0,0 0,0 0,0 Psectrocladius psilopterus 25,7 11,6 14,7 14,7 1,3 0,0 0,0 0,0 8,5 7,2 0,0 12,6 Psectrocladius sordidellus/ventricosus E 4,3 3,1 5,0 0,0 8,9 16,8 0,4 1,0 4,3 4,3 0,0 0,8 Chironominae; Chironomini Chironomus aprilinus E 0,7 3,6 11,0 0,0 16,1 2,0 0,0 0,6 3,1 0,0 4,9 0,0 Chironomus plumosus E 2,1 10,3 0,0 1,3 0,0 0,0 0,0 0,0 4,7 10,1 0,0 0,8 Chironomus tentans E 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 Cladopelma viridulum 0,0 0,4 7,3 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 Demeijerea rufipes E 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,4 Dicrotendipes nervosus 2,9 0,9 2,3 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,8 0,0 0,0 0,0 Dicrotendipes pulsus 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 Endochironomus albipennis 37,9 1,8 3,7 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 1,2 0,0 0,0 0,8 Glyptotendipes cauliginellus 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 Glyptotendipes pallens 1,4 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 Microtendipes chloris/pedellus 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 Parachironomus arcuatus 2,1 0,9 1,8 0,0 0,0 0,4 0,0 0,0 1,2 0,0 0,0 0,0 Parachironomus vitiosus 2,9 1,3 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 1,9 0,0 0,0 0,4 Paratanytarsus dissimilis/inopertus E 1,4 4,0 7,3 2,7 0,0 0,0 0,0 0,0 3,1 4,3 1,0 0,4 Phaenopsectra flavipes 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,4 0,0 0,0 0,0 Polypedilum nubeculosum 0,0 0,0 0,9 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,4 Stictochironomus sticticus O 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 Xenochironomus xenolabis 0,7 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,4 Chironominae; Tanytarsini Cladotanytarsus atridorsum 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 Cladotanytarsus mancus 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 Tanytarsus brundini O 0,0 0,9 0,0 0,9 0,0 0,0 0,0 0,0 0,4 0,0 0,0 0,0 Tanytarsus medius E 0,0 0,9 1,8 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 1,6 0,0 0,0 0,4 Tanytarsus mendax E 2,1 0,0 5,5 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,8 0,0 0,0 0,0 Tanytarsus smolandicus E 0,7 4,9 2,8 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 5,4 1,4 0,0 0,0 Tanytarsus usmaensis 0,7 1,8 6,4 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 3,9 0,0 0,0 0,0 Tanytarsus verralli E 0,0 0,0 0,5 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 0,0 Yhteensä 100 100 100 100 100 100 100 100 100 100 100 100
Esimerkkejä erilaisista epämuodostumatyypeistä. LIITE 4.1 1) 2) Kuvissa 1 ja 2 on esitetty normaali mentum, johon kuuluu keskihampaiden (3 kpl) lisäksi oikean ja vasemman puoleiset sisemmät (2 kpl) sekä ulommat (4 kpl) lateraalihampaat.
LIITE 4.2 3) 4) Yksi epämuodostumien ilmenemismuoto ovat puuttuvat hampaat. Kuvassa 3 hampaistosta puuttuu molemmat vasemman puoleiset sisemmät lateraalihampaat (VSL). Kuvan 4 yksilöltä puolestaan puuttuu yksi oikean puoleisista ulommista lateraalihampaista (OUL).
LIITE 4.3 5) 6) Epämuodostumia ovat myös ylimääräiset hampaat. Kuvassa 5 on yksi ylimääräinen hammas keskihampaiden (K) ja vasemmanpuoleisten sisempien lateraalihampaiden (VSL) välissä. Kuvassa 6 puolestaan on yksi ylimääräinen vasen sisempi lateraalihammas (VSL)
LIITE 4.4 7) 8) Kuvassa 7 on esitetty epämuodostuma, jossa keskihampaat (K) ovat epäsymmetriset. Kuvan 8 hampaistossa puolestaan ei ole lainkaan tunnistettavia hampaita.