Uudenmaan ja Itä-Uudenmaan vesistöjen ja rannikkovesien tila vuonna 21 Mikaela Ahlman, Liisa Teräsvuori ja Leena Villa 26.6.22 1. Sää ja hydrologia Koko tammikuu 21 oli poikkeuksellisen leuto. Helmikuussa lämpötila vaihteli suuresti, maaliskuu puolestaan oli tavallista kylmempi. Lauhasta alkutalvesta johtuen luntakin oli tammikuun lopussa tavallista vähemmän. Useimpiin Uudenmaan ja Itä- Uudenmaan järviin oli muodostunut pysyvä jääpeite vasta vähän ennen joulua, noin kolme viikkoa normaalia myöhemmin. Jääpeitteen paksuus järvissä oli tammikuussa noin 1-2 cm, eli ajankohtaan nähden hyvin ohut. Vasta maaliskuun aikana järvien jäät muodostuivat lähes tavanomaisen paksuisiksi. Virtaamat talvella 21 olivat suunnilleen keskimääräisiä (kuva 1). Huhtikuu oli tavallista lämpimämpi ja sateisempi. Sen seurauksena kevät edistyi vesistöissä tavanomaista nopeammin. Lumet sulivat pois ja järvien jäät lähtivät vähintään viikon etuajassa huhtikuun loppupuolella. Toukokuu alkoi lämpimänä, mutta loppukuu oli kolea. Sään kylmyys piti loppukuusta vesien lämpötilan alhaisena. Lämpimimmätkin vedet olivat vain noin 11-asteisia. Huhti- ja toukokuussa virtaamat olivat selvästi keskimääräistä alhaisempia. Kesäkuu alkoi viileänä, mutta lämpeni loppua kohti. Kesäkuun alussa järvivedet olivat 12-15-asteisia, mutta lämpenivät kesäkuun lopulla pari astetta tavanomaista lämpimämmiksi ja olivat noin 2-asteisia. Kesäkuun puolivälissä satoi vettä erittäin runsaasti. Sateet nostivat nopeasti vedenkorkeuksia ja virtaamia. Heinäkuu oli poikkeuksellisen lämmin. Järvien pintavesien lämpötilat olivat lähes koko kuukauden yli 2 astetta. Heinäkuun lopulla kohteesta riippuen pintalämpötilat olivat 23-25 astetta. Elokuun alkaessa kovat tuulet sekoittivat vesiä ja alensivat hieman lämpötiloja, mutta tavallista lämpimämmät ilmat lämmittivät vedetkin uudelleen ajankohdan keskiarvon yläpuolelle. Heinä-elokuussa jokien virtaamat olivat pitkäaikaisia arvoja alhaisempia, syyskuussa taas selvästi korkeampia. Kesäinen sää jatkui syyskuussa tavallista pidempään. Vielä lokakuukin oli alkuosaltaan harvinaisen lämmin. Järvien pintavesien lämpötila oli syyskuun alkaessa useita asteita ajankohdan keskiarvon yläpuolella. Syys-lokakuun vaihteessa lämpötila oli laskenut vajaaseen 1 asteeseen, eli lähelle ajankohdan keskiarvoa. Lokakuun lämpimien ilmojen seurauksena järvivedet olivat kuun lopussa vielä noin 3-7-asteisia, eli asteen pari tavanomaista lämpimämpiä. Marraskuussa myrskysi voimakkaasti sekä heti kuun alussa että puolivälissä. Lunta satoi jo ennen marraskuun puoliväliä ja pysyvä lumipeite saatiin kuun loppupuolella. Uudellamaalla lunta oli vuoden lopulla tavanomaista enemmän. Järvet jäätyivät likimain tavalliseen aikaan marras-joulukuun aikana. Vuodenvaihteessa järvien jäät olivat jo noin 25-35-senttisiä harvinaisen kylmän joulukuun seurauksena. Loppuvuoden virtaamat olivat keskimääräisellä tasolla, mutta laskivat vuoden lopussa pitkäaikaisia keskiarvoja alemmas. Pintavedet olivat vuodenvaihteessa varsin alhaalla.
35 3 25 2 15 1 5 tammi helmi maalis huhti touko kesä heinä elo syys loka marras joulu keskivirtaama m3/s 1999 2 21 pitkäaik. Kuva 1. Uudenmaan jokien virtaamat vuosina 1999-21 sekä vuosijaksolla 1961-199. Arvot ovat kuuden suurimman joen yhteenlaskettuja kuukausikeskivirtaamia. 2. Vesistöjen kuormitus Vesistöjen kuormitusta on arvioitu pääasiassa jokien mereen kuljettamien fosfori- ja typpimäärien avulla. Vaikka kyseessä on merialueen kuormitus, myös muiden vesistöjen kuormitusta on mahdollista karkeasti arvioida näiden tulosten perusteella. Kuvissa 2 ja 3 on esitetty mereen kulkeutunut ravinnekuormitus kuukausikeskiarvoina vuosina 1999-21 sekä kuvassa 4 vuosittainen mereen kulkeutunut kuormitus vuodesta 1976 lähtien. 12 kok.fosfori tonnia/kk 1 8 6 4 2 tammi helmi maalis huhti touko kesä heinä elo syys loka marras joulu 1999 2 21 Kuva 2. Mereen jokien mukana kulkeutunut fosforimäärä kuukausikeskiarvoina vuosina 1999-21. Vuonna 21 kevään fosfori- ja typpihuuhtoumat jäivät varsin vähäisiksi edellisiin vuosiin verrattuina. Kesäkuussa sitä vastoin runsaat sateet huuhtoivat erityisesti typpeä vesiin. Kasvipeite suojeli peltoja niin, että kiintoainetta ja ravinteita ei lähtenyt liikkeelle samassa määrin kuin paljailta pelloilta. Kuitenkin monessa järvessä ravinneja leväpitoisuudet nousivat selvästi. Heinä-elokuussa ravinnehuuhtoumat olivat
alhaisia, mutta kasvoivat taas syyskuussa. Loka-marraskuussa ravinnehuuhtoumat olivat melko tavanomaisia, joulukuussa sen sijaan edellisvuosia selvästi alhaisemmat. 16 kok.typpi tonnia/kk 14 12 1 8 6 4 2 tammi helmi maalis huhti touko kesä heinä elo syys loka marras joulu 1999 2 21 Kuva 3. Mereen jokien mukana kulkeutunut typpimäärä kuukausikeskiarvoina vuosina 1999-21. Yksittäisistä joista Karjaanjoen virtaamat ja ainemäärät olivat kuukausittain muita jokia huomattavasti tasaisempia. Tämä johtuu Lohjanjärven tasaavasta vaikutuksesta. Kesäkuun sateet saivat fosforin ainevirtaaman kasvamaan etenkin Vantaanjoessa. Typen ainevirtaama oli kesäkuussa normaalia korkeampi niin Vantaan- kuin Porvoonjoessa. 5 7 kok.fosfori t/vuosi vuosikeskivirtaama MQ m3/s 45 4 35 3 25 2 15 1 5 6 5 4 3 2 1 1976 1978 198 1982 1984 1986 1988 kok.typpi t/vuosi 199 1992 1994 1996 1998 2 MQ m3/s kok.p t/v kok.n t/v Kuva 4. Jokien mereen kuljettamat ravinnemäärät (fosfori ja typpi) sekä vuosikeskivirtaama vuosina 1976-21. Arvot ovat kuuden suurimman joen yhteenlaskettuja vuosikuormia. Koko vuotta kohden laskien mereen kulkeutuneet ravinnemäärät laskivat edelliseen vuoteen verrattuna selvästi (kuva 4). Sekä fosfori- että typpimäärät laskivat vuoteen
2 verrattuna yli kolmanneksella. Virtaamat olivat noin 2 % pienempiä. Pääosin kuormituksen lasku johtui pienemmistä virtaamista. Tässä vaiheessa on ennenaikaista arvioida onko kuormituksen väheneminen pysyvämpää vai heijastaako se vain erilaisia hydrologisia oloja. Koska kuormitusta tuli runsaasti myös levien kasvukautena kesä- ja syyskuussa, kuormituksella oli levien kasvun kannalta huomattavasti suurempi merkitys kuin jos kuormitus olisi jakautunut enemmän etenkin alkutalveen ja loppuvuoteen kuten esimerkiksi vuosina 1999 ja 2 tapahtui. 3. Vesistöjen tila 3.1. Järvien happitilanne ja sisäinen kuormitus Useimmissa järvissä happitilanne oli talvella parempi kuin edellisinä vuosina. Syynä parempaan tilanteeseen oli järvien jäätyminen vasta hyvin myöhään. Näin ollen järvet ehtivät jäähtyä kunnolla ennen jäätymistä ja vesi kiersi hyvin pohjia myöten. Vain muutamassa matalassa järvessä, joissa happikato on jokatalvinen ilmiö, happitilanne oli tänäkin talvena huono. Uudenmaan ympäristökeskuksen tietoon ei tullut yhtään hapen puutteesta johtuvaa kalakuolemaa kevättalvella. Fosforin liukeneminen järvien pohjasedimenteistä eli ns. sisäinen kuormitus, oli lopputalvella melko vähäistä hyvän happitilanteen ansiosta. Ennen juhannusta kovat sateet saivat aikaan ravinteiden huuhtoutumista pelloilta vesistöihin. Esimerkiksi Ruotsinpyhtään Teutjärvessä runsas ravinnelisä sai aikaan voimakkaan levätuotannon. Levät kuluttivat hajotessaan järven happivaroja, ja ilmeisesti etenkin juuri hapen puute sai aikaan laajan kalakuoleman Teutjärvellä heinäkuun alussa. 7 6 happi mg/l 5 4 3 2 1 199 1991 1992 1993 1994 1995 1996 1997 1998 1999 2 21 Kuva 5. Järvien happipitoisuudet loppukesällä (heinä-elokuu) pohjan läheisessä vesikerroksessa eri vuosina. Havaintoaineistossa vuosittaiset tiedot noin 4 havaintopaikalta. Loppukesällä järvien happipitoisuudet olivat selvästi edellisvuosia paremmat (kuva 5). Kuitenkin happipitoisuus laski pohjan läheisessä vesikerroksessa lähelle nollaa
esimerkiksi Askolan Etujärvessä. Fosforia liukeni sedimenteistä kahta edellisvuotta vähemmän. Monissa rehevissä järvissä erilaiset kunnostustoimenpiteet (esimerkiksi ilmastus) vaikuttivat ja happitilanne säilyi kesälläkin kohtuullisella tasolla (kuva 6). happi mg/l 14 12 1 8 6 4 2 1998 1999 2 21 happi mg/l PO4-P µg/l 1 9 8 7 6 5 4 3 2 1 PO4-P µg/l happi mg/l 14 12 1 8 6 4 2 1998 1999 2 21 5 4 3 2 1 PO4-P µg/l happi mg/l PO4-P µg/l Kuva 6. Pohjan läheisen vesikerroksen happi- ja fosfaatti (PO 4 -P) pitoisuus Tuusulanjärvessä (yllä) ja Enäjärvessä (alla) vuosina 1998-21. 3.2. Järvien levätilanne ja ravinnepitoisuudet Vesistöjen rehevyyttä arvioidaan levämäärien ja ravinnepitoisuuksien perusteella. Levämäärää mitataan veden klorofyllipitoisuutena. Poikkeuksellisen aikaisin, eli heti kesäkuun alussa esiintyi runsaasti limalevää Askolan Etu- ja Takajärvessä. Kesäkuun puolivälin voimakkaat sateet huuhtoivat pelloilta ravinteita, jotka aiheuttivat paikallisesti runsaitakin leväkukintoja järvissä kesäkuun lopussa ja heinäkuun alussa. Loppukesän poikkeuksellisen kauniit ja lämpimät säät suosivat sinilevien kasvua. Levämäärät olivatkin vuonna 21 edellistä vuotta korkeammat (kuva 7). Vielä lokakuussa rehevissä järvissä sinilevien määrä kasvoi voimakkaasti. Syys-lokakuun levien kasvua saattoivat vauhdittaa suotuisan sään lisäksi myös valuma-alueelta etenkin syyskuussa huuhtoutuneet ravinteet (kuvat 2 ja 3).
35 3 25 klorofylli-a µg/l 2 15 1 5 199 1991 1992 1993 1994 1995 1996 1997 1998 1999 2 21 mittaustulos mediaani Kuva 7. Järvien klorofyllipitoisuudet loppukesäisin (2.7.-1.9.) vuosina 199-21 23 järvessä. Järvissä on mukana sekä reheviä että karuja järviä ja havaintojen lukumäärä vuosittain on ollut 4-51. Tuusulanjärven levämäärät olivat samaa tasoa vuoden 2 kanssa (kuva 8). Tilanne oli oikein hyvä ja levämäärä alempi kuin monena aikaisempana vuonna. Sinileväkukintaakin järvessä silti esiintyi, paikoin runsaanakin. Myös Vihdin Enäjärvessä levän määrä oli samaa suuruusluokkaa verrattuna edellisvuoteen (kuva 8). Loppukesällä 21 Enäjärven levämäärät kohosivat kuitenkin selvästi kesää 2 korkeammiksi. Vielä lokakuussa koko järvi oli maalimaisen sinilevämassan peittämä. Tämän sai aikaiseksi loppukesän kaunis kesäinen sää. Niin Tuusulanjärveä kuin Enäjärveä on kunnostettu jo useamman vuoden ajan. Järvien tilassa onkin havaittu parannusta. Esimerkiksi pohjasedimentistä kesällä vapautuvan fosforin määrä on vuosien kuluessa laskenut (kuva 6), ja vastaavasti myös pintaveden ravinnepitoisuudet ovat saavuttaneet kohtuullisen tason (kuva 9). Järvien pohjasedimentit ovat erittäin ravinteikkaita ja vesien tilan säilyttäminen ja parantaminen ovat edelleen kunnostustoimien varassa.
klorofylli µg/l 2 18 16 14 12 1 8 6 4 2 31 1996 1997 1998 1999 2 21 1 2 3 4 5 6 7 8 9 1 11 12 kuukausi klorofylli µg/l 2 18 16 14 12 1 8 6 4 2 1996 1997 1998 1999 2 21 4 5 6 7 8 9 1 11 12 kuukausi Kuva 8. Levän määrä (klorofylli-a) Tuusulanjärvessä (yllä) ja Enäjärvessä (alla) vuosina 1996-21.
liuk.n µg/l 25 2 15 1 5 8 7 6 5 4 3 2 1 PO4-P µg/l 14 12 1998 1999 2 21 liuk.n µg/l PO4-P µg/l 12 1 liuk.n µg/l 1 8 6 4 8 6 4 PO4-P µg/l 2 2 1998 1999 2 21 liuk.n µg/l PO4-P µg/l Kuva 9. Liukoisten typpiyhdisteiden (liuk. N) ja fosfaatin (PO 4 -P) pitoisuus pintavedessä Tuusulanjärvessä (yllä) ja Enäjärvessä (alla) vuosina 1998-21. 3.3. Jokien veden laatu Jokivesiin tulevat ravinteet ovat peräisin valuma-alueen pelloilta sekä yhdyskuntien ja haja-asutuksen jätevesistä. Aika ajoin vesistöissä on myös jätevesistä peräisin olevia suolistobakteereita, jotka alentavat veden käyttökelpoisuutta. Alhaisin ravinnetaso on Karjaanjoessa, jonka valuma-alueella on vain vähän peltoja, mutta useita järviä, jotka tasaavat veden laatua. Korkeimmat fosforipitoisuudet sitä vastoin ovat Porvoon-, Vantaan- ja Mustijoessa. Typpipitoisuus on selvästi korkein Porvoonjoessa etenkin vähävetisenä aikana. Tämä johtuu Porvoonjokeen johdettavista jätevesistä, joiden osuus korostuu kesäaikana. Fosforipitoisuudet olivat vuonna 21 hieman alemmat kuin edellisenä vuonna Vantaan-, Porvoon- ja Mustijoessa (kuva 1). Myös typpipitoisuudet laskivat samoissa joissa. Karjaan-, Siuntion- ja Koskenkylänjoen ravinnepitoisuuksissa sen sijaan ei ollut havaittavissa ratkaisevaa muutosta edellisvuoteen verrattuna.
18 16 14 kok. P µg/l 12 1 8 6 4 2 1997 1998 1999 2 21 karjaa siuntio vantaa musti porvoo koskenkylä kok. N µg/l 5 45 4 35 3 25 2 15 1 5 1997 1998 1999 2 21 karjaa siuntio vantaa musti porvoo koskenkylä Kuva 1. Jokien fosforipitoisuus (yllä) ja typpipitoisuus (alla) suurimmissa joissa vuosina 1997-21. Arvot vuosikeskiarvoja. Jokien ravinnemäärät riippuvat paitsi pitoisuudesta myös virtaamasta. Eniten ravinteita kulkeutuu mereen Vantaanjoen ja vähiten Siuntionjoen kautta. Ravinnemäärät olivat vuonna 21 pienempien virtaamien ja alempien pitoisuuksien vuoksi selvästi alhaisempia kuin edellisenä vuonna. Jokien hygieenistä tilaa arvioidaan suolistoperäisten bakteerien avulla. Uudenmaan jokialueilla haja-asutus on merkittävä bakteerikuormituksen lähde. Korkeimmat bakteeripitoisuudet ovat joissa keväisin ja syksyisin suurten virtaamien aikaan. Kesäisin joet ovat yleensä uimakelpoisia, mutta voimakkaiden sateiden jälkeen bakteeripitoisuudet nousevat. Vantaanjoen bakteeripitoisuus oli keväällä ja kesällä 21 edellisvuotta pienempi tai samalla tasolla, mutta syyskuussa 21 havaittiin voimakas bakteeripiikki (kuva 11). Syyskuussa Vantaanjoen virtaama kasvoi sateiden vaikutuksesta nopeasti pitkän kuivan kauden jälkeen. Virtaaman kasvu on huuhtonut bakteereita mukaansa ja lisäbakteereita jokeen on tullut myös jäteveden pumppaamojen ylivuotoina.
bakteerit kpl / 1 ml 18 15 12 9 6 45 1997 1998 1999 2 21 3 1 2 3 4 5 6 7 8 9 1 11 12 Kuva 11. Fekaalisten koliformisten bakteerien pitoisuus Vantaanjoessa vuosina 1997-21. 4. Suomenlahden ja rannikkovesien tila 4.1. Suomenlahden seuranta Tietoja Suomenlahden vedenlaadusta saadaan monen eri seuranta- ja velvoitetarkkailuohjelman sekä tutkimusprojektin tuloksina. Ympäristökeskukset (Suomen, Uudenmaan, Helsingin ja Lounais-Suomen) seuraavat tilannetta Suomenlahden rannikolla ja Merentutkimuslaitos avoimella Suomenlahdella sekä Itämerellä. Viron merentutkimuslaitos vastaa puolestaan Viron merialueiden seurannasta. Tietoja avonaiselta Suomenlahdelta ja myös ulkomerialueilta, eli saariston ja avomeren väliseltä alueelta, jossa rannikon vaikutus osittain näkyy, saadaan laajana suomalais-virolaisena Algaline-yhteistyönä matkustaja-aluksille asennetuilla jatkuvatoimisilla mittauslaitteistoilla. Vuonna 21 Suomenlahdella oli jatkuvatoimisia mittauslaitteistoja kolmella reitillä: Helsinki-Lyypekki, Helsinki-Tallinna-Travemünde ja Helsinki-Tukholma (kuva 12). Tästä seuraa, että seuranta on länsipainotteinen. Suomi ja Viro seuraavat rannikkoalueitaan Itäisellä Suomenlahdella, mutta avomeren tilan seuranta on puutteellinen osittain siksi, että Helsingin ja Pietarin välillä ei ole säännöllistä reittiliikennettä.
Kuva 12. Jatkuvatoimisia mittauslaitteistoja on asennettu kolmeen reittiliikenteessä olevaan laivaan. Vesinäyteasemien sijainti v. 21. Uudenmaan ympäristökeskus vastaa Uudenmaan ja Itä-Uudenmaan rannikon seurannasta. Kevättalvella ja elokuussa kartoitetaan rannikkovesien laatua ja pohjien happitilannetta, avovesikaudella seurataan tiheällä näytteenotolla vedenlaatua rannikkoasemilla Längden, Länsi-Tonttu, Sipoonselkä ja Emäsalo sekä Silja Serenaden reitillä Tukholma-Helsinki, missä on 12 näytteenottoasemaa. 4.2. Ravinnepitoisuudet Kevättalvella 21 liuenneen fosforin ja typen pitoisuudet olivat hieman alhaisemmat läntisellä Suomenlahdella kuin Helsingin edustalla niin avomerellä kuin rannikollakin. Kasvukauden alussa oli yleisesti ottaen vähemmän liuennutta fosforia kuin edellisinä vuosina, kun taas typpeä oli saman verran tai etenkin rannikolla hiukan enemmän. Kaakkois-Suomen ympäristökeskuksen mittaukset Itäisellä Suomenlahdella rannikkoasemilla osoittivat, että kevään 21 ravinnepitoisuudet edustivat 199-luvun keskiarvoa. Pitoisuudet olivat korkeammat kuin lännessä. Avoimella Suomenlahdella kevättalven ravinnepitoisuudet olivat alhaisimmat Suomenlahden suulla (< 2 µg/l liuennutta fosfaattifosforia, < 9 µg/l liuennutta typpeä) ja kasvoivat kohti Helsingin edustaa, missä pitoisuudet olivat noin 25 µg/l liuennutta fosfaattifosforia ja noin 125 µg/l liuennutta typpeä. Kautta linjan fosfaattipitoisuudet olivat alhaisemmat kuin edellisenä talvena. Typpiyhdisteitä oli sen sijaan hiukan enemmän tai saman verran kuin viime kevättalvena. Uudenmaan ja Itä-Uudenmaan saaristossa kartoitetaan pintaveden fosfaattifosforin pitoisuudet kevättalvella. Vuoden 21 alussa pitoisuudet olivat alle pitkäaikaisen keskiarvon (kuva 14). Ympäristökeskuksen intensiiviasemalla Längdenillä Tvärminnen ulkosaaristossa fosfaattifosforia oli keväällä saman verran kuin ulkomerellä 15-2 µg/l, mikä on alin pitoisuus vuoden 1997 jälkeen (kuva 15). Typpiyhdisteitä taas oli noin 14 µg/l verrattuna aikaisempien vuosien 1-12 µg/l. Helsingin ja Espoon saaristossa vastaavat pitoisuudet olivat noin 25 µg/l ja 15 µg/l. Kotkan edustalla kevättalven fosfaattifosforipitoisuudet vaihtelivat välillä 3-35 µg/l
2 4 Liuennut typpi / NO23-N, µg/l 16 12 8 4 3 2 1 Fosfaattifosfori / PO4-P, µg/l 1 2 3 4 5 6 7 8 9 1 11 12 Utö/N Hanko/N Hki/N Utö/P Hanko/P Hki/P Kuva 13. Nitraattinitriittitypen ja fosfaattifosforin pitoisuudet laivareitillä asemilla Utö, Hanko ja Helsinki vuonna 21. (Kumpuaminen kesäkuussa nosti ravinnepitoisuudet Helsingin edustalla.) PO4-P µg/l 45 4 35 3 25 2 15 1 5 UUS-24 UUS-17 UUS-25 UUS-23 UUS-5 UUS-26 UUS-18 UUS-27 UUS-2 UUS-28 UUS-9 UUS-1 UUS-1A UUS-29 UUS-3 UUS-15 UUS-21 UUS-22 keskiarvo minimi maksimi vuosi 21 Kuva 14. Pintaveden fosfaattifosforipitoisuudet rannikkoasemilla Hangosta Loviisaan talvella 21 ja pitkänajan arvoina. Havaintoasemat lännestä itään: Orvlaxfjärden UUS-24, Bengtsåren länsipuoli UUS-17, Hangon läntinen selkä UUS-25, Längden UUS-23, Tvärminne Långskär UUS-5, Älgön eteläpuoli UUS-26, Sandöfjärden UUS-18, Nothamnin luoteispuoli UUS-27, Korsfjärden UUS-2, Bågaskär UUS-28, Upinniemen edusta UUS-9, Itä-Villinki UUS-1, Länsi- Tonttu UUS-1A, Sipoonselkä UUS-29, Kitön kaakkoispuoli UUS-3, Emäsalon edusta UUS-15, Pikkupernajanlahti UUS-21 ja Kejvsalöfjärden UUS-22. Edellisvuosista poiketen keväinen kasviplanktonkukinta sitoi liuenneet typpi- ja fosforiyhdisteet sekä meri- että rannikkoalueilla toukokuun loppuun mennessä, niin ettei fosfaattifosforia jäänyt jäljelle kesän planktonleville. Viime vuosina fosfaattifosforin ylijäämä on ollut noin 5-6 µg/l (kuva 15).
16 35 liukoinen typpi (NO 23 -N+NH 4 -N) µg/l 14 12 1 8 6 4 2 3 25 2 15 1 5 fosfaattifosfori (PO 4 -P) µg/l 1 2 3 4 5 6 7 8 9 1 11 12 liuk.n / liuk.n / 1 PO4-P / PO4-P / 1 Kuva 15. Liuenneiden ravinteiden pitoisuudet eri havaintokerroilla Längdenin intensiiviasemalla Tvärminnen edustalla vuosina 2 ja 21. Kesäkuukausina pintaveden ravinnepitoisuudet pysyivät alhaisina (kuvat 13 ja 15), paitsi Helsingin edustalla, missä kumpuaminen kesäkuun alussa nosti liuenneiden ravinteiden pitoisuudet hetkellisesti. Kumpuaminen elokuun alkupuolella ei muuttanut ravinnetilannetta ulkomerellä, sen sijaan pintaveden ravinnepitoisuudet saaristossa nousivat pitkin Suomenlahden rannikkoa ainakin Porkkalasta Kotkaan (kuva 16). Syyskuun alussa mitattiin hiukan kohonneita fosfaattifosforipitoisuuksia myös ulkomerellä, ilmeisesti kuun alkupäivien kumpuamisen seurauksena. Kasvukauden päättyessä lokakuussa ravinnepitoisuudet nousivat tasaisesti, kunnes marraskuun myrskyt sekoittivat vesimassat pinnasta pohjaan nostaen ravinnepitoisuudet hetkessä poikkeuksellisen korkeiksi niin rannikolla kuin avoimella Suomenlahdellakin. 35 3 25 PO4-P µg/l 2 15 1 5 UUS-24 UUS-17 UUS-25 UUS-23 UUS-5 UUS-26 UUS-18 UUS-27 UUS-2 UUS-28 UUS-9 UUS-1 UUS-1A UUS-29 UUS-3 UUS-15 UUS-21 UUS-22 keskiarvo minimi maksimi vuosi 21 Kuva 16. Pintaveden fosfaattifosforipitoisuus kesällä 21 ja pitkän ajan keskiarvo sekä minimi- ja maksimiarvot. Havaintoasemat kuten kuvassa 12.
4.3 Pohjien happitilanne Ravinnepitoisuuksien voimakas (kuvat 13 ja 15) nousu syksyllä johtui sisäisestä kuormituksesta, jonka voidaan sanoa olleen ennätysluokkaa loppuvuonna 21. Kesän ja syksyn aikana pohjasedimentistä oli liuennut runsaasti ravinteita takaisin veteen pohjien huonon happitilanteen takia. Tämä ravinnerikas vesi pysyi rannikolla paikoillaan lämpötilakerrostuneisuuden takia, kunnes veden lämpötila laski niin, että marraskuun myrskyt pystyivät sekoittamaan vesimassat pinnasta pohjaan. Ulkomerellä yli 7 metrin syvyyksissä suolaisuuden aiheuttama harppauskerros esti veden sekoittumisen, mutta tämäkin kerrostuneisuus rikkoutui myöhäissyksyllä ja vesimassat sekoittuivat. Useimmissa rannikon havaintopisteissä pohjan läheisen vesikerroksen happipitoisuus oli jo talvella 21 keskimääräinen tai hieman keskimääräistä alempi (kuva 17). Kesän aikana happitilanne ei parantunut, päinvastoin pitoisuudet laskivat ja pohjasedimenteistä liukeni fosfaattifosforia takaisin veteen ja pitoisuudet nousivat kaikilla havaintoasemilla. Talvella fosfaattifosforitaso oli ollut 2-3 µg/l. Elokuussa pitoisuudet vaihtelivat suuresti ja nousivat 1-13 µg /l (kuva 18). 16 14 12 happi mg/l 1 8 6 4 2 UUS-24 UUS-17 UUS-25 UUS-23 UUS-5 UUS-26 UUS-18 UUS-27 UUS-2 UUS-28 UUS-9 UUS-1 UUS-1A UUS-29 UUS-3 UUS-15 UUS-21 UUS-22 keskiarvo minimi maksimi vuosi 21 Kuva 17. Pohjan läheisen vesikerroksen happipitoisuus talvella 21 sekä pitkän ajan keskiarvo sekä minimi- ja maksimiarvot. Havaintoasemat kuten kuvassa 12. Ravinteiden liukeneminen pohjasedimenteistä jatkui laajoilla alueilla koko Suomenlahdella, kunnes marraskuun myrskyt rikkoivat veden kerrostuneisuuden ja sekoittivat vesimassat pohjasta pintaan. Pohjat hapettuivat ja ravinteet siirtyivät vesimassaan levien ulottuville.
5 1 4 8 PO4-P µg/l 3 2 1 6 4 2 happi, mg/l UUS-24 UUS-25 UUS-5 UUS-18 UUS-2 UUS-9 UUS-1A UUS-3 UUS-31 UUS-22 keskiarvo minimi maksimi vuosi 21 happi Kuva 18. Pohjan läheisen vesikerroksen fosfaattifosforipitoisuus, pitkän ajan fosfaattikeskiarvo sekä minimi- ja maksimiarvot sekä happipitoisuus elokuussa 21. Havaintoasemat kuten kuvassa 12. 4.4. Klorofyllipitoisuus Leuto talvi, ohut jääpeite ja aikainen jäänlähtö mahdollistivat varhaisen kevätkukinnan. Kukinta alkoi maaliskuussa ja kasviplanktonin klorofyllipitoisuus oli korkeimmillaan jo huhtikuun puolivälissä. Talven heikko jäätilanne vaikutti myös siihen, että kevätkukinta oli huipussaan melko samanaikaisesti Suomenlahden suulta Porvooseen asti. Itäisimmällä Suomenlahdella kevätkukinnan huippu ajoittui toukokuun alkuun. Kevään klorofyllipitoisuudet jäivät edellisvuosien huippujen alle (kuva 19). Läntisellä Suomenlahdella avomerellä ja rannikolla korkeimmat pitoisuudet olivat 15-2 µg/l, Helsingin edustan ulkomerellä noin 25 µg/l. Helsingin ulkosaaristossa pitoisuudet olivat selvästi korkeammat, 4-6 µg/l. Kotkan ulkosaaristossa mitattiin hieman yli 3 µg/l klorofylli-a:ta toukokuun alussa. Kevätkukinnan levät sitovat yleensä kaikki liuenneet ravinteet, jonka jälkeen kasviplanktonlajisto muuttuu ja levien määrä vähenee kesäminimiin. Kesätuloksia on käytettävissä avoimelta läntiseltä Suomenlahdelta sekä rannikolta. Kesäkuussa klorofyllipitoisuudet laskivat tyypilliseen kesäminimiin avoimella läntisellä Suomenlahdella sekä osassa saaristoa. Suomen ja Viron rehevöityneillä rannikkoalueilla tuotanto jatkui silti edelleen korkeana ja lisää ravinteita kulkeutui sadeveden mukana rannikkovesiin, koska kesäkuu oli varsinkin Itä-Suomessa hyvin sateinen.
3 25 klorofylli-a, µg/l 2 15 1 5 1 2 3 4 5 6 7 8 9 1 11 12 chl a 99 chl a chl a 1 Kuva 19. Klorofylli-a:n pitoisuudet Silja Serenaden reitillä Tvärminne edustalla vuosina 1999-21. Heinäkuu oli kesäisen lämmin ja tyyni. Sinilevien määrä kasvoi niin, että koko avoimella Suomenlahdella idästä länteen esiintyi sinilevälauttoja. Eniten sinilevää oli itäisellä Suomenlahdella, josta on vain harvoja klorofyllituloksia. Läntisellä ja Suomenlahdella klorofyllipitoisuuksia seurattiin sen sijaan lähes päivittäin ja siellä klorofyllimäärät kesämaksimiaikaan nousivat vuosien 1997 ja 1999 tasolle (kuva 2). Kuva 21. Klorofylli-a:n vaihtelut heinä-elokuussa Helsingistä länteen avoimella Suomenlahdella. Merentutkimuslaitoksen laivamittaukset Finnpartnerilla ja
Finnjetillä vv 1992-21. Kts raporttia 'Suomenlahden tila v. 21' http://www2.fimr.fi/fi/itamerikanta/bsds/143.html. Kuva 21. Klorofylli-a:n vaihtelut heinä-elokuussa Hangosta Porkkalaan Silja Serenaden reitillä vv 1999-21. Rannikolla sinilevien määrä oli selvästi pienempi ja klorofyllipitoisuuden vaihtelut siksi maltillisemmat (kuva 21). Klorofyllimäärät ovat viime vuosina olleet alhaisemmat keskikesällä verrattuna kesään 1997, mikä ainakin osittain selittyy pienentyvillä fosfaattifosforipitoisuuksilla. Sinilevät tarvitsevat liuennutta fosforia, mutta typpilähteenä ne voivat käyttää ilmakehän typpeä. Kovat tuulet heti elokuun alussa sekoittivat sinilevät pintakerrokseen ja klorofylliarvot laskivat kaikkialla, rannikolla ja sen läheisyydessä jyrkemmin kuin avomerellä. Tuuli aiheutti kylmän ja ravinteikkaan veden kumpuamista pitkin Suomen rannikkoa. Kuun lopulla ja syyskuussa sää oli taas kesäinen ja leville suotuisa. Klorofyllipitoisuudet nousivat hieman, mutta varsinaista syysmaksimia ei havaittu. 4.5. Kasviplanktonlajisto 4.5.1. Kasviplankton rannikkoasemalla Längden Leudon talven jälkeen kasviplanktonin kevätkukinta alkoi tavanomaista aikaisemmin jo maalis-huhtikuussa ja oli voimakkaimmillaan huhtikuun puolivälissä. Pari viikkoa myöhemmin kasviplanktonin biomassa nousi korkeimmilleen, noin 7 mg/l (kuva 22). Lajisto koostui silloin melkein yksinomaan Scripsiella-dinoflagellaatista. Lajin valtakausi oli ohi toukokuun puolivälissä, jolloin lajisto monipuolistui, mutta
biomassa laski. Loppukevään valtalajit olivat Peridinella catenata, Thalassiosira spp. ja Skeletonema costatum yhdessä Mesodinium rubrumin kanssa. Kesäkuussa lajisto oli monipuolinen ja biomassa alhainen. Mesodinium rubrum oli yleinen ja vastasi noin 4 % biomassasta. Sinilevien kausi alkoi kuun lopulla. Aluksi lajistoon kuului melko runsaasti pieniä Chroococcales-yhdyskuntia Aphanizomenon flos-aquae-rihmojen lisäksi. Yleisimmät dinoflagellaatit olivat Amylax triachanta, Dinophysis acuminata sekä Protoperidinium brevipes. Pienten flagellaattien lukumäärä kasvoi nopeasti. Kesäkuun viimeisellä viikolla Chrysocromulina oli hetkellisesti yleisin muodostaen 1 % biomassasta, ja noin 5 % kappalemäärästä (solumäärä noin 3 milj./l). Myöhemmin muut pienet flagellaatit, kuten Katablepharis, Plagiselmis, Dinobryon ja Pyramimonas yleistyivät. Heinäkuu oli kesäisen lämmin ja tyyni. Pintaveden lämpötila nousi yli 2 asteen, mikä edisti sinilevien kasvua. Nodularia spumigena ja Aphanizomenon flos-aquae olivat valtalajeina ja vastasivat noin puolta biomassasta. Dinoflagellaatteja edusti Heterocapsa triquetra, joka runsastui kohti loppukuuta. Mesodinium rubrumin osuus biomassasta vaihteli 1 % molemmin puolin. Loppuosan biomassasta muodostivat Pseudopedinella sp., Uroglena sp., Eutreptiella sp. ja Pyramimonas sp. yhdessä värittömien monadien ja flagellaattien kanssa. Heinä-elokuun vaihteessa Heterocapsa syrjäytti sinilevät valtalajina ja nosti biomassan lyhytaikaiseen kesähuippuunsa, 2,3 mg/l. Välittömästi tämän jälkeen lajisto muuttui ja biomassa romahti kylmän veden kumpuamisen seurauksena. Sinilevät hävisivät kokonaan ja myös Heterocapsan määrä väheni jyrkästi (1,3 mg/l,3 mg/l). Pienten flagellaattien kirjo oli elokuussa suurimmillaan. 1 2 9 8 16 7 6 5 4 3 2 1 1.3. 1.4. 1.5. 1.6. 1.7. 1.8. 1.9. 1.1. 1.11. 1.12. biomassa mg/l 12 8 4 klorofylli-a ug/l Others Chlorop Diatomop Chrysoph Dinoph Crypt Cyan kloro Kuva 22. Läntisen Suomenlahden Längdenin näyteaseman kasviplanktonlajisto, biomassa ja klorofylli-a vuonna 21. Syyskuu oli ennätyksellisen lämmin, mutta kasviplanktonin määrä ei silti noussut tyypilliseen syyshuippuun. Aphanizomenon-rihmat ja Dinophysis-lajit muodostivat pääosan biomassasta, mutta lukumäärällisesti pienet flagellaatit olivat valta-asemassa.
Chrysocromulina-soluja esiintyi taas hetkellisesti ja niiden osuus kokonaiskappalemäärästä oli kuun alussa noin 4 % (solumäärä noin 1,5 milj./l). Noin 25 % kokonaismäärästä koostui Cryptophyta-lohkon lajeista Hemiselmis, Plagioselmis ja Teleaulax sekä saman verran oli myös värittömiä monadeja ja flagellaatteja. Myöhemmin syyskuussa Cryptophyta-lohkon flagellaatit vastasivat jopa 6 % kokonaislukumäärästä. Syyslajistolle tyypilliset suuret piilevät puuttuivat tänä syksynä. 4.5.2. Kasviplanktonlajisto ulkomerellä Laivaväylällä pitkin Suomenlahden rannikkoa kevätkukinta alkoi maaliskuun lopulla piilevän Thalassiosira levanderii massaesiintymisellä. Kasviplanktonmäärä kasvoi huhtikuun toisella puoliskolla, jolloin biomassa-arvot nousivat maksimiinsa. Tvärminnen edustalla panssarisiimalevä Scripsiella nosti melkein yksin biomassan huippuun, muualla piilevien osuus oli huomattavasti suurempi (kuva 23). Kesäminimin aikana viherlevä Monoraphidium contortum oli vallitseva. Juhannuspyhien aikana sää muuttui kesäiseksi ja pintaveden lämpötila nousi. Kuten aikaisempinakin vuosina Chrysocromulina runsastui nopeasti ja oli kappalemäärän suhteen vallitseva muutaman päivän. Solumäärä nousi noin 2 milj./l Tvärminnen edustalla, mikä on noin puolet edellisen vuoden huippumäärästä. Porkkalan edustalla ja Ahvenanmerellä solumäärät pysyivät alle 1 milj./l. Biomassa mg/l 7 6 5 4 3 2 12 8 4 klorofylli-a µg/l Heterotrophic df Meso rub flagellata Chlorophyceae Prasinophyceae Euglenophyceae Diatomophyceae Chrysophyceae 1 9.4. 9.5. 29.5. 28.6. 9.7. 3.7. 21.8. 4.9. 24.9. 24.1. Haptophyceae Dinophyceae Cryptophyceae Cyanophyceae kloro Kuva 23. Kasviplanktolajisto, biomassa ja klorofylli-a Hankoniemen edustalla Silja Serenaden reitillä. Sinilevien kasvukausi alkoi heinäkuussa, samoin kuin pienten Cryptophytaflagellaattien. Sinilevälajisto muuttui Chroococcales/Aphanizomenon-painotteisesta Aphanizomenon/Nodularia-painotteiseksi pintaveden lämmetessä ja kuun puolivälin jälkeen sinilevät olivat suurin ryhmä ja biomassa maksimissaan. Dinoflagellaatit olivat harvinaisia kesälajistossa. Esimerkiksi Heterocapsa triquetran määrä
ulkomerellä oli vain noin kymmenesosa lajin määrästä lähempänä rannikkoa, missä se heinäkuun lopulla syrjäytti sinilevät ja nosti biomassan kesämaksimiinsa. Kylmä, tuulinen sää ja sitä seurannut kylmän veden kumpuaminen heinä-elokuun vaihteessa muuttivat lajiston valtasuhteet. Sinilevät sekoittuivat pintavesikerrokseen ja vähenivät nopeasti, kun taas erilaisten pienten flagellaattien määrä kasvoi. Tvärminnen ulkomerialueella havaittiin viikon mittainen pienten sentristen piilevien huippu, mutta ei muualla. Elokuun lopulla alkoi toinen lämmin ja tyyni kausi. Chrysocromulina reagoi heti ja nousi toiseen, hyvin lyhytaikaiseen huippuun. Eniten soluja oli nytkin Tvärminnen edustalla. Syyslajisto muodostui Aphanizomenon-rihmoista sekä monenlaisista flagellaateista. Lämpimän syyskuun aikana Plagioselmis oli ehdoton valtalaji, myöhemmin Hemiselmis. Syyslajistoon ei tänä vuonna kuulunut lainkaan isoja sentrisiä piileviä. 5. Sinileväkukinnat Sinilevien määrä Uudenmaan ja Itä-Uudenmaan vesistöissä oli kohtalainen. Heinäkuun aurinkoinen ja lämmin sää suosi sekä lomailijoita että sinileviä. Silti pääosa ilmoitetuista sinileväesiintymistä koski havaittavia, harvemmin runsaita tai erittäin runsaita levämääriä. Elokuussa sinilevämäärät vähenivät selvästi, mutta syyskuun puolivälin jälkeen levät runsastuivat uudestaan monissa järvissä ja kukinta jatkui melkein lokakuun loppuun asti. Sinileväkukinta on luonnollinen, mutta harvinainen ilmiö luonnontilaisissa vesissä. Runsaat ja toistuvat sinileväkukinnat ovat sen sijaan merkki vesien rehevöitymisestä. Suomen levähaitoista on kerätty tietoja jo 196-luvun lopulta. Tiedot ovat perustuneet kansalaisten ja viranomaisten toimittamiin levänäytteisiin. Haittailmoitukset ovat keskittyneet eteläiseen rannikkoalueeseen, missä maaperä on luonnostaankin rehevää. Uudenmaan ympäristökeskuksen kukintatiedot perustuivat tänäkin kesänä kuntien ympäristö- ja terveysviranomaisten säännöllisiin havaintoihin muun muassa uimarannoilla, ympäristökeskuksen omaan ja vesiensuojeluyhdistysten näytteenottoon sekä yksityisten henkilöiden antamiin tietoihin (kuva 24). Levätietoa kertyi myös edellisten kesien tapaan Suomen ympäristökeskuksen järjestämän valtakunnallisen leväseurannan kautta. Koko Suomen levätilanteesta tiedotettiin viikoittain tiedotusvälineissä ja internetissä. Ympäristökeskuksen laboratorioon lähetetyt ja tutkitut levänäytteet tuloksineen on tallennettu ns. levähaittarekisteriin ja vuodesta 1997 lähtien kaikki leväilmoitukset on kirjattu internet-sivuillemme. Vuonna 21 kirjattiin yhteensä noin 13 leväkukintailmoitusta ja tutkittiin noin 7 levänäytettä. Suurin osa tutkituista näytteistä koski leväesiintymiä järvissä.
Leväkukintojen voimakkuus 1997-21 12 Ilmoitusten lukumäärä 1 8 6 4 2 1997 1998 1999 2 21 runsas/erittäin runsas havaittava ei sinileviä Kuva 24. Sinileväilmoitusten lukumäärä ja leväkukintojen voimakkuus vuosina 1997-21. Pieniä määriä sinileviä havaittiin heti kesäkuun alussa Nummi-Pusulassa (Joutikas), Karjaalla (Högbensjö, Kvarnsjön ja Gåliträsket) sekä Mäntsälän Kilpijärvessä. Valtasukuna oli rihmamainen Anabaena, joka saattaa olla myrkyllinen. Samaan aikaan limalevien määrä kasvoi runsaaksi ainakin Artjärven Etu-ja Takajärvessä. Jo juhannuksen alusviikolla aurinko oli lämmittänyt järvivedet uimakelpoisiksi, mutta sekä yllämainituissa että muissakin järvissä sinilevämäärät pysyivät havaittavina. Kesäkuun viimeisellä viikolla ilmoitettiin runsaista levämääristä Kirkkonummen Niittylammessa ja Siuntionniemen kylän tekolammessa. Kummassakaan ei ollut kyse sinilevistä. Niittylammessa Chlorella-viherlevät muodostivat kasautumia yhdessä ripsieläinten kanssa ja Siuntiossa esiintyi runsaasti Cosmarium-koristelevää. Heinäkuun lämmin kesäinen sää suosi sinileviä. Levät yleistyivät ja määrät kasvoivat, mutta melko maltillisesti. Sinilevien usein vaivaamissa järvissä kuten esimerkiksi Vihdin Enäjärvessä ja Espoon Pitkäjärvessä levää oli vähän. Niissä järvissä, missä esiintyi runsaita kukintoja, mm. Sammatin Kirmusjärvessä, Karjaan Gålisjön-järvessä, Rusut- ja Tuusulanjärvessä, Mäntsälän Kilpijärvessä sekä Ruotsinpyhtään Teutjärvessä, kyse oli useimmiten lyhytaikaisista huipuista eikä pitkäaikaisista kukinnoista. Hiidenvedellä oli runsaasti levää elokuun lopulla. Sään puolesta kesä jatkui vielä syyskuussa, jolloin lämpöennätyksiäkin rikottiin. Keskilämpötila oli 3-4 C tavanomaista korkeampi, mikäli lukuun ei oteta viimeistä viikkoa, joka oli jo huomattavasti kylmempi. Sinilevämäärät järvissä kasvoivat ja lajisto oli monipuolinen. Hiidenveden isoilla selillä oli sinilevää runsaasti tai havaittavasti lokakuun loppuun asti. Kukinta jatkui myös Tuusulanjärvessä, missä sinilevälajiston koko kirjo oli edustettuna syyskuun lopulla (Anabaena crassa, A. flos-aquae, A. perturbata, A. cf. mucosa, A. curva, Microcystis viridis, M. wesenbergii, M. aeruginosa, Aphanizomenon yezoence).
Lohjanjärvellä sinilevien määrä kasvoi vasta syksyllä. Syys-lokakuussa monet isot selät olivat sinilevien peitossa, kuten Virkkalanselkä, Isoselkä, Piispalanselkä ja Karjalohjanselkä. Kukinta jatkui myöhälle syksyyn. Vielä joulukuun alussa kalastajat havaitsivat selvästi sinilevää verkkojen solmukohdissa, vaikka levää ei enää ollut silminnähden vedessä. Kyseessä oli kuolevia Microcystis-yhdyskuntia. Tammikuun 22 alussa kämmenen kokoiset Worochinia-kasautumat värjäsivät Isonselän jään paikoitellen kauniin violetin väriseksi ja jään alta otetussa näytteessä oli hyvinvoivia, vihreitä Aphanizomenon-rihmoja. Vihdin Enäjärvellä sinileväkukinta alkoi ohuena rannan läheisenä vyöhykkeenä syyskuun lopulla ja voimistui seuraavien viikkojen aikana järven pintaa peittäväksi maalimaiseksi sinileväpuuroksi. Lajisto oli monipuolinen (Anabaena flos-aquae, A. circinalis, Aphanizomenon flos-aquae ja Microcystis sp.). Liljendalin Hopom-järvellä esiintyi paksuja levämassoja pitkin rantoja lokakuun puolivälissä, mutta tämä kukinta oli melko puhdas monokulttuuri eli yhden lajin, Aphanizomenonin aiheuttama. Ensimmäiset sinilevähavainnot rannikolta ajoittuivat kesä-heinäkuun vaihteeseen. Silloin havaittiin vihertäviä levämassoja suojaisissa lahdissa, valtalajina Anabaena sp. Ulkomerellä myrkytön Aphanizomenon-sinilevä runsastui nopeasti heinäkuun alussa, mutta tuuli piti levät sekoittuneina pintaveteen eikä pintalauttoja syntynyt. Heinäkuun loppupuolella myrkylliset sinilevät Anabaena sp. ja Nodularia spumigena yleistyivät. Ulkosaaristossa ja avoimella Suomenlahdella Aphanizomenon ja Nodularia spumigena muodostivat laajoja pintalauttoja heinäkuussa. Itäisellä Suomenlahdella oli enemmän levää kuin Helsingin länsipuolella. Avomeren pintalautat eivät ehtineet ajautua saaristoon, koska jo heinä-elokuun vaihteessa voimakkaat tuulet ja niitä seurannut kylmän veden kumpuaminen pitkin Suomenlahden rannikkoa hajottivat levälautat. Myöhemmin elokuussa havaittiin vielä ajoittain pienempiä leväesiintymiä Suomenlahdella. Laajempia esiintymiä ei merialueille muodostunut enää syyslokakuussa, vaikka syyskuu oli ennätyksellisen lämmin. Sää suosi sen sijaan sinilevien kasvua suojaisissa lahdissa. Esimerkiksi Emäsalossa ja Sipoonlahdessa Aphanizomenon-sinilevä esiintyi runsaana ja muodosti maalimaisia massoja pitkin rantoja. 6. Yhteenveto Lauhan alkutalven seurauksena vuosi 21 alkoi tavallista vähälumisempana ja järvien jäätkin muodostuivat lähes tavanomaisen paksuisiksi vasta maaliskuun aikana. Myöhäisen jäätymisen seurauksena järvien happitilanne oli talvella edellisiä vuosia parempi. Uudenmaan ympäristökeskuksen tietoon ei tullut yhtään hapen puutteesta johtuvaa kalakuolemaa kevättalvella. Huhti-toukokuussa virtaamat olivat selvästi keskimääräistä alhaisempia ja kevään typpi- ja fosforihuuhtoumat jäivät varsin vähäisiksi edellisiin vuosiin verrattuina. Sitä vastoin kesäkuun runsaat sateet nostivat nopeasti vedenkorkeuksia ja virtaamia, ja erityisesti typpeä huuhtoutui vesiin. Heinäkuu oli jopa poikkeuksellisen lämmin ja kesäinen sää jatkui aina lokakuun alkuun asti. Loppukesän kauniit säät suosivat sinilevien kasvua. Järvien levämäärät olivat vuonna 21 edellistä vuotta korkeammat.
Järvet jäätyivät likimain tavalliseen aikaan marras-joulukuun aikana. Vuoden lopulla Uudellamaalla oli lunta tavanomaista enemmän. Koko vuotta kohden laskien mereen kulkeutuneet ravinnemäärät laskivat edelliseen vuoteen verrattuna selvästi. Koska kuormitusta tuli runsaasti myös levien kasvukautena kesä- ja syyskuussa, oli kuormituksella levien kasvulle selvästi suurempi merkitys kuin jos kuormitus olisi jakautunut enemmän etenkin alkutalveen ja loppuvuoteen kuten kahtena edellisenä vuonna tapahtui. Suomenlahden fosfaattipitoisuudet olivat kevättalvella yleisesti edellistalvea alhaisemmat. Kevään kasviplanktonkukinta sitoi täysin liuenneet typpi- ja fosforiyhdisteet. Marraskuun myrskyt sekoittivat vesimassat nostaen ravinnepitoisuudet hetkessä poikkeuksellisen korkeiksi niin rannikolla kuin avoimella Suomenlahdellakin. Ravinnepitoisuuden voimakas nousu johtuu sisäisestä kuormituksesta, joka oli ennätysluokkaa loppuvuonna 21. Leudon talven jälkeen kasviplanktonin kevätkukinta Suomenlahdella alkoi tavanomaista aikaisemmin jo maalis-huhtikuussa. Kevään klorofyllipitoisuudet jäivät edellisvuosien huippujen alle. Heinäkuussa sinilevien määrä kasvoi niin, että koko avoimella Suomenlahdella idästä länteen esiintyi sinilevälauttoja. Rannikolla sinilevien määrä oli selvästi pienempi. Syyskuu oli ennätyksellisen lämmin, mutta kasviplanktonin määrä ei silti noussut tyypilliseen syyshuippuun.