1 Johtokunta 10.2.2006 Kirkkohallitukselle Asia: Suomen Lähetysseuran lausunto teol.tri Jaakko Ripatin selvityksestä Lähetettynä kirkossa. Jatkoselvitys kirkon, kirkon lähetysjärjestöjen ja Kirkon Ulkomaanavun yhteistyöstä. Pyydettynä lausuntona em. selvityksestä Suomen Lähetysseura toteaa seuraavaa. Teologinen linja Lähetysseura pitää arvokkaana selvitysmiehenä toimineen teol.tri Jaakko Ripatin jatkoselvitystä kirkon keskushallinnon, kirkon lähetysjärjestöjen ja Kirkon Ulkomaanavun yhteistyöstä. Lähetysseura pitää tärkeänä, että selvitysmies vahvistaa jo aiemmissa yhteyksissä löytyneen teologisen linjan, jonka mukaan lähetys ja kansainvälinen diakonia mikäli tätä erottelua halutaan käyttää kuuluvat seurakunnan ja kirkon olemukseen. Kumpikaan niistä ei ole seurakunnalle tai kirkolle valinnainen, vaan ne kuuluvat yhteen ja ovat erottamaton osa kristityn, seurakunnan ja kirkon elämän ydintä. Selvityksessä ansiokasta on tapa, jolla selvitysmies kehittelee uutta luovasti hahmotusta missionaarisesta seurakunnasta ja jälkikristillisen ajan kansankirkosta. Hän kyselee ajankohtaisesti ja kohtikäyvästi sitä, millaisiin muutoksiin kirkon missionaarinen luonne haastaa suomalaisessa kontekstissa. Hän asettaa perinteisen kansankirkon tulkinnan uudelleenarvioitavaksi missionaarisuuden näkökulmasta. Tässä suhteessa selvitys on jo sinänsä vienyt eteenpäin ja kontekstualisoinut lähetystyötä koskevaa ajattelua. Se tarjoaa arvokkaita lähtökohtia oman aikamme ekumeenisen (Luterilainen maailmanliitto ja Kirkkojen maailmanneuvosto) lähetysajattelun pohjalta luoda teologinen yhteys maailmanlaajan lähetystyön ja oman kirkkomme tulevaisuudenstrategioiden välillä. Kirkkolainsäädännön pohjalta hän katsoo, että kirkon lähetystehtävä kohdistuu sekä kirkon omiin jäseniin ja kirkon lähivaikutuspiiriin, mutta myös kauempana ulkomailla oleviin ihmisiin `kristillisen sanoman levittämiseksi`. Lähetysseura arvostaa myös tapaa, jolla Luterilaisen maailmanliiton lähetysasiakirjan määrittelyt ja painotukset lähetyksen kokonaisvaltaisuudesta on otettu huomioon. Painotuksilla liitytään luterilaisen kommuunion yhteiseen ymmärrykseen siitä, että kirkot näkevät lähetyshaasteen yhteisenä tehtävänään. Ne sitoutuvat siihen yhdessä ja ne toteuttavat sitä yhdessä. Selvityksessä vahvistetaan teologinen linja seurakunnasta lähetystyön subjektina. Tällä on merkitystä jatkolle niin lähetystyön strategian, päätöksenteon kuin käytännön toteutuksen osalta. Kansainväliset esimerkit tukevat toimintamalleja, joissa kirkon ja seurakuntien strateginen päätöksenteko ja vastuu operaatiosta on yhdistetty (mm. Amerikan evankelisluterilainen kirkko). Näissä malleissa seurakunnat eivät kuitenkaan toimi itse operaation toteuttajina, vaan käytännön toteutukseen on osoitettu tai luotu yksi kirkon lähetystyöhön erikoistunut organisaatio (lähetysjärjestö, kirkon oma lähetystyön toteuttamisen toimielin, etelän ja pohjoisen kirkkojen yhteinen lähetystyön organisaatio jne.). Erikoistuneet järjestöt
tai toimielimet vastaavat toiminnan koordinaatiosta, pitkäjänteisyydestä, uskontojen ja kulttuurien osaamisesta. 2 Seurakuntakeskeisyys on johdonmukainen edellytys yhteiselle lähetystehtävälle ja seuraus siitä. Erikoistuneilla järjestöillä tai toimielimillä on oma roolinsa. Lähetysseuran kokemuksen mukaan lähetystyötä tekevät etelän kirkot hakevat kumppanuutta toisten kirkkojen kanssa kirkon olemuksesta nousevin teologisin perustein. Ripatti kiinnittääkin kriittistä huomiota siihen, että vaikka seurakunnan ja kirkon rooli nähdäänkin lähetystyön sisällöllisenä toteuttajana, lähetystyön ja kansainvälisen diakonian nykyjärjestelmä korostaa seurakunnan vastuuta kannatuksen kerääjänä ja taustavoimana, mutta jättää sivuun seurakunnan aseman lähetystehtävän toimijana ja päättäjänä. Hän katsoo, että varsinkin suurista seurakuntayhtymistä on muodostumassa erilaisten järjestöjen ja kannattajaryhmien ulkoinen kansankirkollinen katto-organisaatio vailla omaa missionaarista identiteettiä. Hän pitää valitettavana sitä, että talousarviomäärärahojen jakoperusteet voivat seurakunnissa poiketa siinä määrin, ettei kirkon missionaarista linjaa ole niiden perusteella erotettavissa. Lähetysseura korostaa kirkkojenvälisen kumppanuuden merkitystä lähetystyön toteutuksessa. Missionaarisen seurakunnan vahvistuminen edellyttää kirkon työntekijöiden laajempaa koulutusta ja sitoutumista lähetykseen. Moniin järjestöjenvälisen yhteistyön ongelmakysymyksiin on jatkoselvityksessä perehdytty aiempaa laajemmin. Tämä auttaa ja helpottaa edessä olevaa kehittämistyötä. Terminologia Tarve teologisen terminologian selventämiseen käy ilmeiseksi myös Ripatin tekstissä, vaikka juuri terminologian selventämiseen on tähdätty kirkon lähetystyön integraation kaikissa edeltäneissä vaiheissa. Terminologian häilyvyys (lähetys, lähetystehtävä, lähetystyö, kansainvälinen diakonia) heijastaa vallitsevaa epäselvyyttä toiminnan keskeisistä sisällöistä ja haittaa yhteisymmärrystä. Epäselvyyttä kuvaa esimerkiksi käsitteen kirkon lähetystehtävä käyttö jopa niin, että se esiintyy subjektina Jumalan mission rinnalla. Seuraavan työskentelyvaiheen yhdeksi konkreettiseksi tavoitteeksi tulisi asettaa kirkon lähetykseen liittyvän terminologian selventäminen, täsmentäminen ja vakiinnuttaminen koko kirkon kentässä. Kansankirkon näkökulmasta häilyvyyttä esiintyy myös termin kirkko käytössä. Ripatin selvitykseen liittyvässä jatkotyöskentelyssä on tarpeen erottaa toisistaan kirkkoa teologisena käsitteenä ja sitä instituutiorakenteena koskeva terminologia (kirkko, kirkkohallitus, ks. otsikko ja perussopimusmallin sopijaosapuolet). Toimikunta Kun selvitysmies avaa teologisella linjallaan uusia ja tuoreita näköaloja, hän organisaatioratkaisuissaan pidättäytyy konventionaalisuuteen ja jättää teologisia avauksia vastaavat ratkaisuvaihtoehdot tai linjat pohtimatta. Tämä on kokonaisuuden kannalta valitettavaa, koska pohdinta olisi saattanut tuottaa uusia ratkaisupolkuja. Esille jäävä ratkaisumalli nojaa edelleen itsenäisille lähetysjärjestöille, joiden toimintaa olisi määrä koordinoida uudella kirkon keskushallintoon luotavalla elimellä eli kirkon
ulkoasiainneuvoston valitsemalla kirkon lähetystyön ja kansainvälisen diakonian toimikunnalla. 3 Selvityksessä on haettu kompromissia, jonka eri osapuolet voisivat tässä vaiheessa hyväksyä ja jonka pohjalta kehitystyö voisi jatkua keskusteluyhteydessä eri osapuolten kesken. Lähetysseura katsoo toimikunnan asettamisen edellyttävän kuitenkin sitä, että sen asemasta, tehtävistä, päätöksenteon tavasta ja muiden avoimiksi jäävien kysymysten jatkokäsittelystä löydetään ennen sitä yhteisymmärrys. Mikäli toimikuntamalliin päädytään, sitä voidaan ajatella kuitenkin vain väliaikaisena ratkaisuna selvästi rajatulle ajanjaksolle. Pidempiaikaiseksi ratkaisuksi esitetty toimikuntamalli ei tarjoudu sen kokoonpanoon, tehtäväkuvaan, toimivaltuuksiin ja rahoitukseen liittyvien ongelmien johdosta. Oikeampi nimitys olisi ilmeisesti neuvottelukunta. Toimikunta velvoitettaisiin jatkamaan esitetyssä mallissa avoimiksi jäävien ongelmakohtien työstämistä. Sitovat sopimukset järjestöjen ja kirkon keskushallinnon sopijaosapuolien kesken solmittaisiin vasta tämän jälkeen. Esitetty ratkaisu nojaa operaation osalta nykytilanteeseen: lähetysjärjestöt toteuttavat operatiivisen työn entiseen tapaan. Varsinaisessa päätöksenteossa seurakuntien osuus jää ohueksi. Lähetysseura toistaa aiemman kantansa, jonka mukaan tavoitteeksi tulisi asettaa kehityskulku kohti kirkon keskushallinnon yhteydessä toimivan ja seurakuntien päätösvaltaan perustuvan oman operatiivisen toimielimen perustamista kirkon lähetystyön toteuttamista varten. Tämä olisi johdonmukainen tavoite Ripatin muotoileman missionaariseen seurakuntaan ankkuroituvan teologian pohjalta. Esitetyn toimikunnan tehtävänä olisi neuvotella ja hyväksyä kirkon yhteinen lähetysstrategia. Koska kyse on kirkon itseymmärrykseen erottamattomasti kuuluvasta tehtävästä, esitys herättää jo aiemmin prosessissa esiin nousseen kysymyksen siitä, voiko kirkolliskokousta tai kirkkohallitusta ohittaa tämän kaltaisessa strategisessa linjauksessa. Ripatin hahmotteleman missionaarisen seurakunnan kysymykset koskettavat mm. koko kansankirkon lähivuosikymmenen suunnanmäärittelyä maailmanlaajuisen lähetystyön ohella. Kysymys strategian ja operaation kytkennästä vaatisi ratkaisua myös tässä mallissa. Järjestöjen säilyessä operatiivisina yksikköinä strategia olisi luonteeltaan yleisluonteinen. Periaatteellista ohjaavaa vaikutusta sille saataisiin vain, mikäli se sisältäisi luonnehdinnan mm. siitä, - mitä lähetyksen paradigmaa/kokonaisnäkemystä kirkkomme lähetystyössä on noudatettava - millaiseen kumppanuuteen ja ympäristön analyysiin kirkkomme lähetystyön konkreettinen toiminta perustuu - miten lähetystyössä noudatetaan kirkkomme virkakäsitystä, miten siihen liittyvät konfliktit ratkaistaan ja miten lähetystyön ekumeenisissa yhteyksissä sovelletaan kirkkomme solmimia ekumeenisia sopimuksia. Strategian ja operatiivisen toiminnan ohut yhteys vaarantaa strategian toteuttamisen. Toimikunnan toimivaltuudet rajoittuisivat käytännössä vain siihen, mistä se pystyy vastaamaan asemansa perusteella. Vastuu käytännön työstä säilyisi itsenäisillä järjestöillä, joiden johto vastaa ensisijaisesti vain oman organisaationsa päättäville elimille. Toimikunnan laajuus ja kokoonpano asettavat vakavia kysymyksiä työskentelyn tuloksellisuudesta. Ripatti mainitsee mahdollisuuden harkita uuden keskuksen siirtoa,
seurakuntayhteyksien näkökulmasta, kirkkohallituksen toiminnallisen osaston yhteyteen. Tämän ratkaisun vaikutukset olisi syytä punnita, mikäli toimikuntamalli toteutetaan hahmotellun kaltaisena. 4 Rahoitusratkaisut Toimikunnan tehtäväksi nähtäisiin kirkon lähetystehtävään liittyvän varainhankinnan koordinointi. Selvitysmies on pohtinut useita vaihtoehtoja kirkon lähetystyön rakenteessa tehtävien muutosten rahoittamiseksi tekemättä kuitenkaan asiasta esitystä. Esillä on ollut mm. erityisen lähetysrahaston perustaminen. Rahaston toteuttaminen edellyttäisi kuitenkin sitä, että kirkon keskushallinnossa olisi operatiivinen lähetystyön toimija, jolloin sen tulisi luonnollisesti tehdä rahoituksessa hallinnolliset päätöksensä. Tällöin olisi niin ikään luonnollista, että seurakuntien päätösvaltaa siirrettäisiin sille elimelle, joka on varsinainen toimija. Koska lähetystyön operatiivinen toteutus on delegoitu edelleen järjestöille, rahasto olisi sekä seurakuntien päätösvallan että järjestöjen toiminnan kannalta ongelmallinen. Lähetysseura ei puolla rahaston perustamista eikä selvitysmieskään sitä esitä. Lähetysseura katsoo, että koska kirkon keskushallinnossa ei ole lähetystyön operatiivista toimijaa, jolle osoitettaisiin lähetysvaroja, on johdonmukaista ajatella, että kirkon keskushallinto kattaa uudistuksesta aiheutuvat kustannukset muiden työalojen tapaan. Keskushallinnon ja järjestöjen työnjaon säilyessä ennallaan myös rahoitusperiaatteet säilyisivät ennallaan. Vastaavan ajattelun mukaan Ripatin esitys kansainvälisen työn sihteerin virkojen perustamisesta hiippakuntien yhteyteen olisi toteutuessaan johdonmukaista rahoittaa vastaavalla tavalla kuin muiden työalojen hiippakuntasihteerien palkkaus ja toiminta keskushallinnon kuluista. Lähetysseura on valmis kirkon keskushallinnon ja hiippakuntien tuella jatkamaan vastuutaan hiippakuntien lähetyssihteerien palkkaus- ja toimintakulujen resursoimisessa, kunnes kokonaiskirkon vastuut asiassa ovat selventyneet. Perussopimus Lähetysseura toistaa aiemman kantansa kaavaillusta perussopimuksesta. Sen mukaan perussopimus sisältää lukuisia kirkko-opillisia, lähetysteologisia, juridisia ja hallinnollisia ongelmakohtia, jotka kaipaavat selvennystä. Lähetysseura katsoo, että mainitut ongelmat on selvitettävä ennen mahdollisen perussopimuksen solmimista. Yksityiskohtana tarkennuksen tarpeesta voidaan nostaa esiin perussopimuksen maininta järjestöjen tasapuolisesta kohtelusta. Yhdenvertaisuudelle tarvitaan hahmoteltua tarkemmat ja toiminnan luonnetta kokonaisvaltaisemmin kuvaavat kriteerit. Lähetysseura pitää tärkeänä, että tasapuolisuutta arvioitaessa otettaisiin huomioon myös se, millainen on seurakuntien päätösvalta järjestön toiminnassa sekä kokonaisvastuu ja volyymi lähetyksen ja kansainvälisen diakonian toteuttamisessa. On tarpeen määritellä tarkemmin perussopimuksen velvoittavuus ja valvonta, mikäli sellaiseen päädytään. Perussopimukseen liittyminen saattaisi merkitä esimerkiksi sitä, että järjestöt sitoutuisivat siihen omissa säännöissään organisaation ylimmällä päättävällä tasolla. Tämän kaltainen sitoutuminen toisi kaavailtuun kirkon lähetystyön strategiaan sen edellyttämää järjestökohtaista sitoutumista ja ohjaavuutta.
5 Yhteenveto Ripatin selvitys on jo sinänsä vienyt eteenpäin lähetystyötä koskevaa ajattelua. Suomen Lähetysseura on valmis jatkamaan työtä kirkon keskushallinnon, kirkon lähetysjärjestöjen ja Kirkon Ulkomaanavun yhteistyön kehittämiseksi lausunnossamme esiin tuotujen näkökohtien pohjalta. Lähetysseura ei kuitenkaan pidä esitystä kirkon lähetystyön ja diakonian toimikunnasta toteuttamiskelpoisena selvityksessä esitetyssä muodossa. Myöskään esitys perussopimuksesta ei ole selvityksessä esitetyssä muodossa toteuttamiskelpoinen. Tämän pohjalta Lähetysseura esittää kantanaan, että - mikäli kirkon lähetystyön ja diakonian toimikunnan asettamiseen kuitenkin päädytään, se asetetaan vain määräajaksi - toimikunta velvoitetaan jatkamaan esitetyssä mallissa avoimiksi jäävien ongelmakohtien työstämistä uudistustarpeita vastaavan kokonaisratkaisun löytämiseksi - kirkon keskushallinnon ja järjestöjen työnjako jatkuu välivaiheen ajan ennallaan ja toimikunta velvoitetaan selvittämään kokonaisratkaisuun kytkeytyvät rahoitusvaihtoehdot mm. hiippakunnallisen toiminnan kannalta - tulevissa lähetystyötä koskevissa periaateratkaisuissa kirkkohallituksen ja kirkolliskokouksen rooli tulee olla keskeinen - sitovat sopimukset solmitaan vasta määräajan jälkeen ja sopimukseen liittyvien ongelmakohtien tultua sitä ennen ratkaistuiksi - perussopimukseen liittyminen nivotaan järjestöjen sitoutumiseen, johon järjestöt sitoutuvat säännöissään. Helsingissä helmikuun 10. päivänä 2006 Suomen Lähetysseuran johtokunta