Suomen suolinnuston tila Teemu Lehtiniemi, BirdLife Suomi 14.2.2 1. Suolintujen yleistila Soiden pesimälinnusto on yksi Suomen luonnontilan indikaattoreista (www.luonnontila.fi). Keskimäärin runsaiden suolintujen kannat ovat vähentyneet edellisen kolmen vuosikymmenen aikana noin 4 %. Vaikka suolintujen kannoissa on todettu voimakasta vuosittaista vaihtelua, joka johtuu osittain aineiston vähäisyydestä, on suolintujen yleistrendin laskeva suuntaus selkeä. Suolintuindikaattorissa on mukana vain muuttolintulajeja 1, minkä vuoksi se ei yksin suoraan osoita, että syy taantumaan on pesimäalueilla. On kuitenkin huomattavaa, että mikäli jonkun elinympäristön lajeista valtaosa taantuu, eikä vastaavaa taantumaa voida osoittaa linnustosta yleisesti, on taantuma hyvin suurella todennäköisyydellä seurausta pesimäalueiden tilan vaikutuksesta kantaan (esim. Gregory ym. 2). Suolintuindikaattori 1979-28 14 12 Indeksi 8 6 1979 1981 1983 198 1987 1989 1991 1993 199 1997 1999 21 23 2 27 Kuva 1. Suolintuindikaattori 1979-28. Lähde www.luonnontila.fi. 1 Suolintuindikaattorin lajit: Kurki, Kapustarinta, Suokukko, Taivaanvuohi, Pikkukuovi, Liro, Valkoviklo, Niittykirvinen, Keltavästäräkki, Lapinsirkku, Pohjansirkku ja Pajusirkku. 1
2. Riekko Suomen paikkalintulajistosta riekko on selvästi voimakkaimmin soista riippuvainen. Muita vastaavia soihin liittyviä paikkalintulajeja ei Suomen pesimälinnustossa ole. Riekko on puoliavoimia ja avoimia alueita suosiva paikkalintu (esim. Rørvik ym. 1998,Cramp & Simmons 198). Lajia tavataan soiden lisäksi metsissä ja tuntureilla. Riekon esiintymisessä on silmiinpistävää se, että mitä etelämmäksi riekon levinneisyysaluetta tullaan, sitä vahvemmin riekko on esiintymisessään rajoittunut soille ja niiden välittömään läheisyyteen. Myös Pohjois-Suomen havumetsävyöhykkeellä (metsäriekko) kanta keskittyy soille (source eli lähdealue), missä kanta on metsäalueita (sink eli nielualue) selvästi tiheämpi. Kaikkein pohjoisin osa riekkokannasta (tuntuririekko) esiintyy lähinnä tunturikoivua kasvavilla alueilla, missä myös Suomen riekkotiheys on suurimmillaan (Lindén 1996, Väisänen ym. 1998). Tunturikoivuvyöhykkeen riekkokanta eli tunturiekon kanta vaihtelee eri rytmissä kuin muu riekkokanta, mikä johtunee siitä, että kannan vaihteluihin vaikuttaa enemmän Ruotsin ja Norjan tunturialueiden kanta kuin muun Suomen soille keskittyvä kanta. Riekon pesimäkanta vaihtelee osin syklisesti muiden metsäkanalintujen tapaan. Koska riekko elää samoilla alueilla ympäri vuoden, ovat sen kannan tilassa tapahtuneet muutokset seurausta kyseisillä alueilla tapahtuneista muutoksista. Riekon levinneisyysalue on pienentynyt huomattavasti. Vuoden 2 lopussa valmistuneen Suomen lintuatlas 26-2 selvityksen mukaan (http://www.lintuatlas.fi/maps.php?taxon=13#content-a) taantuma on ollut hyvin suuri. Edellisiin lintuatlasselvityksiin verrattuna riekkohavaintojen määrä on laskenut siitä huolimatta, että lintuatlaksessa tarkasteltujen neliökilometrin ruutujen selvitysaste on parempi kuin aiemmin 2. Erityisen suuri muutos inventointitehossa on Etelä-Suomen ulkopuolella eli riekon päälevinneisyysalueella. Sellaisten neliökilometrin ruutujen, joissa riekko esiintyi, lukumäärä laski inventointitehon kasvusta huolimatta 229 ruudusta 146 ruutuun eli esiintymisruutujen kokonaislukumäärä laski 33 %. Sellaisten atlasruutujen, joissa laji todettiin varmasti tai todennäköisesti pesivän, määrä laski 197 ruudusta 892 ruutuun eli niiden kokonaislukumäärä laski 3 %. Lintuatlasaineisto osoittaa kiistatta, että Suomen riekkokanan levinneisyysalue on pienentynyt huomattavasti parin viime vuosikymmenen aikana. Kuva 2. Riekon esiintyminen Suomen lintuatlasten 1974-79/1986-89 ja 26-2 mukaan. Lähde: luonnontieteellinen Keskusmuseo / www.lintuatlas.fi 2 Hyvin tai erinomaisesti inventoitujen ruutujen määrä kasvoi edellisten atlasten 1982 ruudusta 2246 ruutuun ja vähintään tyydyttävästi inventoitujen ruutujen määrä kasvoi 2927 ruudusta 3493 ruutuun. Tämä tarkoittaa 13-19 % parempaa inventointitehoa. 2
Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen riistakolmiolaskentoja on toteutettu vuodesta 1989. Tätä ennen laskentoja toteutettiin reittilaskennoilla. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen aineiston mukaan riekko on vähentynyt edellisen 2 vuoden aikana kaikkialla, myös sen vahvimmilla esiintymisalueilla Pohjois- Suomessa (kuva 3). Riekkotiheys on ollut viime vuosina kaikissa niissä riistanhoitopiireissä, joissa lajia edelleen esiintyy, pienempi kuin 199-luvun puolivälissä. Lapin riistanhoitopiirissä kanta on romahtanut vasta aivan viime vuosina, mikä johtuu lähinnä säätekijöiden aiheuttamasta poikkeuksellisen huonosta poikastuotosta peräkkäisinä vuosina, mikä on johtanut tuntuririekon romahtamiseen. Muiden, eteläisimpien, riistanhoitopiirien osalta, trendi on sen sijaan ollut pitkään laskeva, eikä tilannetta voida perustella vastaavalla säätekijöiden poikkeuksella, kuten Lapin riistanhoitopiirin osalta. 1 2 3 4 1 1 1 1 1 96 1 97 1 98 1 99 2 2 1 96 1 97 1 98 1 99 2 2 6 1 96 1 97 1 98 1 99 2 2 7 1 96 1 97 1 98 1 99 2 2 8 1 1 1 1 1 96 1 97 1 98 1 99 2 2 9 1 96 1 97 1 98 1 99 2 2 1 96 1 97 1 98 1 99 2 2 11 1 96 1 97 1 98 1 99 2 2 12 1 1 1 1 1 96 1 97 1 98 1 99 2 2 13 1 96 1 97 1 98 1 99 2 2 14 1 96 1 97 1 98 1 99 2 2 1 1 96 1 97 1 98 1 99 2 2 1 1 1 1 96 1 97 1 98 1 99 2 2 1 96 1 97 1 98 1 99 2 2 1 96 1 97 1 98 1 99 2 2 Kuva 3. Riekon kannankehitys Suomessa riistanhoitopiireittäin vuosina 1964 29. kannankehityskuvissa eri alueista käytetyt numerolyhenteet: 1 = Oulu, 2 = Lappi, 3 =Kainuu, 4 = Pohjois-Karjala, = Ruotsinkielinen Pohjanmaa, 6 = Pohjanmaa, 7 = Keski-Suomi, 8 = Pohjois-Savo, 9 = Satakunta, = Etelä-Häme, 11 = Pohjois-Häme, 12 = Etelä-Savo, 13 = Varsinais-Suomi, 14 = Uusimaa ja 1 = Kymi. 3
Suomen riekkokannan romahtaminen ja kannan taantumisen edelleen jatkuminen sekä levinneisyysalueen huomattava supistuminen on kiistatonta. Elinympäristön muutos, erityisesti soiden ojituksen kautta, on asiantuntijanäkemyksen mukaan merkittävä syy riekon pitkäaikaiseen vähenemiseen. Kaikkein eniten ojituksesta on kärsinyt maan etelä- ja keskiosien riekkokanta, kun suuret alat riekon elinympäristöjä on vähitellen muuttunut lajille sopimattomiksi ja parhailla soille jääneet paikalliskannat eriytyneet. Suoelinympäristön muutosta pidetään keskeisenä syynä siihen, että metsäriekon kanta on jatkuvasti vähentynyt. 3. Suolintujen uhanalaisuus Suomen linnuston uhanalaisuus on arvioitu kahdesti Suomen EU jäsenyyden aikana eli vuosina 2 (Rassi ym. 2) ja 2 (Rassi ym. 2). Vuonna 2 uhanalaisia pääosin soilla pesiviä lintuja oli yksi erittäin uhanalainen (muuttohaukka, jonka pienen populaatiokoon taustalla oli takavuosikymmeninä käytetyt ympäristömyrkyt) ja silmälläpidettäviä suolintulajeja (suokukko, jänkäsirriäinen, isolepinkäinen, sinisuohaukka, metsähanhi). Vuonna 2 uhanalaisia pääosin soilla pesiviä lintulajeja oli kahdeksan (jouhisorsa, keltavästäräkki, lapinkirvinen, muuttohaukka, pohjansirkku, sinisuohaukka, suokukko, vesipääsky), joista vain yhden eli muuttohaukan osalta uhanalaisuuden syynä on pieni populaatiokoko. Kaikilla muilla lajeilla uhanalaistumisen syynä on huomattava pesimäkannan taantuminen tai ja levinneisyysalueen muutos. Silmälläpidettäviä suolintulajeja arvioitiin 3 vuonna 2 (metsähanhi, niittykirvinen ja riekko). Silmälläpidettävistä lajeista uhanalaisuutta arvioinut ryhmä arveli, että metsähanhi olisi täyttänyt taantuman vuoksi myös uhanalaisen kriteerit, mutta aineiston puutteellisuuden vuoksi lajia ei voitu arvioida uhanalaiseksi. Metsähanhikannan seuranta on ollut riittämätöntä. Hajanaisten tietojen mukaan metsähanhi olisi taantunut Suomessa päälevinneisyysalueellaan jopa yli % 199-luvun lopun tilasta. Metsähanhen nimialalajin fabaliksen kanta on talvehtimisalueiden laskentojen mukaan taantunut jopa % 2-luvulla (Thomas Heinicke kirj. ilmoitus). Uhanalaistarkastelua alkuvuodesta 2 tehneellä ryhmällä ei ollut riekon osalta käytössään kaikkia edellä esitettyjä aineistoja, vaan kokonaisaineisto, jossa korostui Lapin riekkokanta. Tämän vuoksi lajin tilanne arvioitiin varovaisesti silmälläpidettäväksi. Edellä esitettyjen tietojen perusteella riekko olisi täyttänyt myös uhanalaisen kriteerit. Suoelinympäristön lintujen uhanalaisuus on siis kasvanut edellisen kymmenen vuoden aikana. Vaikka uhanalaisuuden ja taantuvan kannankehityksen taustalla on todennäköisesti myös muita kuin pesimäalueista johtuvia tekijöitä, on todennäköistä, että ryhmän lajien korostuminen uhanalaiskehityksessä on seurausta myös pesimäalueiden elinympäristöjen tilanteesta. 4. Yhteenveto Suomen suolintujen tilanteesta Edellä esitettyyn perustuen Suomen suolinnuston tila on selvästi huonontunut edellisen 2-vuoden aikana. Tämän osoittavat runsaisiin lajeihin perustuva lintuindikaattori, uhanalaisten suolintujen lukumäärän kasvu sekä soiden paikkalintuindikaattorin riekon tilanne.. Suomen erityisvastuu suolinnuista EUssa. Euroopan unionin näkökulmasta Suomi on tärkein pesimämaa useille suolintulajeille eli Suomella on EUssa erityinen vastuu suolintulajien hyvinvoinnista. Suomessa uhanalaiseksi tai silmälläpidettäväksi vuonna 2 luokitelluista linnuista Suomen osuus 3 EUn pesimäkannasta on: Jouhisorsa 9 % Suokukko: 24 % Pohjansirkku 72 % Lapinkirvinen 7 % Metsähanhi 64 % Vesipääsky 47 % Keltavästäräkki 19 % Riekko 18 % 3 Laskettu BirdLife Internationalin 24 mukaan käyttäen geometrisiä keskiarvoja kannanarvioista. 4
Niittykirvinen 17 % Sinisuohaukka 16 % Muuttohaukka 2% Edellisten lisäksi Suomen soiden erityismerkitys korostuu, kun tarkastellaan myös muita suolintulajeja. Muista suolintulajeista Suomen osuus EUn pesimäkannasta on esimerkiksi: Pikkusirkku 98 % Jänkäkurppa 81 % Pikkukuovi 79 % Liro 77 % Jänkäsirriäinen 72 % Valkoviklo 63 % Mustaviklo 62 % 6. Suolintujen tila Suomessa EUn luonnonsuojelulainsäädännön näkökulmasta Lintudirektiivi (29/147/EC) on ollut Suomea sitova siitä asti, kun Suomi liittyi EU:n jäseneksi v. 199. Lintudirektiivi koskee kaikkia luonnonvaraisesti Suomessa esiintyviä lajeja mukaan lukien kaikki edellä mainitut suolintulajit. Lintudirektiivin velvoittaa Suomea tekemään kaikki tarvittavat toimenpiteet, jotta luonnonvaraisesti esiintyvien lajien kannat pysyvät elinvoimaisina. Käytännössä tämä tarkoittaa suotuisaa suojelun tasoa. Jatkuvasti vähenevä kanta ei ole suotuisalla suojelun tasolla ja elinvoimainen. Suomi ei ole täten noudattanut lintudirektiivin 2 artiklaa, koska se ei ole estänyt suolintulajien taantumaa. Lintudirektiivin 3 artiklan mukaan Suomen on toteutettava kaikki tarvittavat toimenpiteet lintulajien elinympäristöjen riittävän moninaisuuden ja laajuuden säilyttämiseksi, ylläpitämiseksi tai palauttamiseksi ennalleen. Suomesta ei ole kattavaa seuranta-aineistoa linnuston trendistä SPA-verkostossa, koska SPA-alueiden linnustonseurantaa ei ole paikkakohtaisesti järjestetty. Näin ollen Suomesta on toistaiseksi vaikea sanoa, onko linnuston taantuma ollut pienempi suojelualueilla kuin niiden ulkopuolella. Lintudirektiivin rikkomisen näkökulmasta tämä on merkityksetöntä, koska artikla 3 velvoittaa elinympäristöjen ylläpitoon, hoitoon ja ennallistamiseen sekä suojelualueilla että niiden ulkopuolella. Suomen suolintujen osalta tilanne on suoraan verrannollinen EY-tuomioistuimessa käsiteltyyn tapaukseen C- 117/, Commission v. Ireland Owenduff-Nephin Beg Complex, jonka tuomion mukaan jäsenmaa rikkoo lintudirektiiviä, mikäli jonkun lintulajin kanta laskee sen vuoksi, ettei jäsenmaa huolehdi elinympäristön ylläpidosta, suojelusta ja hoidosta. Tähän ennakkotapaukseen viitaten ja edellä esitettyyn perustuen on perusteltua sanoa, että Suomi on rikkonut lintudirektiiviä salliessaan suoelinympäristöjen tilan heikentymisen siten, että suolintulajien kanta on romahtanut. Viitteet: BirdLife International 24: Birds in Europe: population estimates, trends and conservation status. Cambridge, UK. (BirdLife Conservation Series No. 12) Cramp, S. & Simmons, K. E. L. (toim.) 198. The Birds of the Western Palearctic Vol. II. Oxford University Press, Oxford, London, New York. Gregory R.D., van Strien A.J., Vorisek P., Gmelig Meyling A.W., Noble D.G., Foppen R.P.B. et Gibbons D.W., 2: Developing indicators for European birds. - Phil. Trans. R. Soc. Lond. B. 36: 269-288. Lindén, H. 1996. Riekko. Teoksessa: Lindén, H., Hario, M. & Wikman, M. (toim.), Riistan jäljille, s. 167 17. Riistaja kalatalouden tutkimuslaitos, Edita, Helsinki. Rassi, P., Alanen, A., Kanerva, T. & Mannerkoski, I. (toim.) 2: Suomen lajien uhanalaisuus 2. Uhanalaisten lajien II seurantaryhmä. Ympärisöministeriö, Helsinki. 432 s. Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim./eds.) 2: Suomen lajien uhanalaisuus Punainen kirja 2. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, Helsinki. 68 s. Rørvik, K.-A., Pedersen, H. C. & Steen, J. B. 1998. Dispersal in willow ptarmigan Lagopus lagopus who is dispersing and why? Wildlife Biology 4: 91 96. Väisänen, R. A., Lammi, E. & Koskimies, P. 1998. Muuttuva pesimälinnusto. Otava, Helsinki.