KANSAINVÄLISET YLIOPISTOTUTKIMUKSEN RAHOITUSJÄRJESTELMÄT

9/2005 KANSAINVÄLISET YLIOPISTOTUTKIMUKSEN RAHOITUSJÄRJESTELMÄT Otto Auranen, Erkki Kaukonen & Mika Nieminen 1

SISÄLLYSLUETTELO Johdanto 1. Vertailun taustaksi 1.1. Tiedepolitiikan muutokset 1.2. Suomalainen tiedepolitiikka ja yliopistot 1.3. Yliopistotutkimuksen rahoituskenttä 2. Kansalliset rahoitusrakenteet ja niiden muutokset 2.1. Korkeakoulujen rahoituksen kansainvälisiä muutoksia 2.2. Yliopistotutkimuksen rahoitustason historiallinen kehitys vertailumaissa 2.3. Yliopistotutkimuksen nykyinen rahoitustaso ja rakenne vertailumaissa 3. Kansalliset rahoitusmallit osana valtionohjausjärjestelmää 3.1. Valtiollisen rahoituksen mekanismit 3.2. Julkiset tutkimusrahoitusorganisaatiot tutkimusjärjestelmässä 4. Johtopäätökset 4.1. Rahoitusmallien ryhmittely ja vertailu 4.2. Mahdollisia tapoja kehittää tutkimuksen osuutta suomalaisessa rahoitusmallissa 4.3. Lopuksi Kirjallisuus Liite 1. Erityiskysymykset Liite 2. Tiedonkeruu 2

Johdanto Käsillä olevassa tutkimusraportissa tarkastellaan 10 maan yliopistotutkimuksen rahoitusrakenteita ja mekanismeja. Tutkimus on toteutettu opetusministeriön tulosohjauksen kehittämistä pohtineen työryhmän taustainformaatioksi. Siitä huolimatta, että kyseessä on ollut suhteellisen rajattu selvitystyyppinen hanke, sillä voi nähdä olevan myös laajempaa tutkimuksellista mielenkiintoa. Yliopistojen rahoituksesta ja rahoitusmalleista on löydettävissä useitakin tutkimuksia, mutta nämä käsittelevät pääsääntöisesti yliopistojen kokonaisrahoitusta tai koulutukseen suunnattuja resursseja. On kuitenkin tärkeätä nähdä yliopistollinen toiminta kokonaisuutena, jossa koulutustavoitteiden kautta tapahtuva säätely vaikuttaa suoraan tai epäsuorasti myös tutkimustoimintaan. Vaikka tutkimuksella on tavanomaisesti useita muita rahoituslähteistä kuin valtiollinen budjettirahoitus, sen avulla ylläpidetään välttämätöntä tutkimusinfrastruktuuria ja luodaan jatkuvuutta toimintaan. Rahoitus on keskeinen tiedepoliittinen instrumentti, jonka avulla järjestelmää voidaan ja pyritään ohjaamaan poliittisesti asetettujen tavoitteiden suuntaan. Näin ollen valtiollista budjettirahoitusta ja sen mekanismeja on hyvä tarkastella myös yliopistollisen tutkimuksen näkökulmasta. Yliopistojen rahoituksessa on yhtäläisiä kansainvälisiä muutossuuntia kuten tuloksellisuuden korostuminen allokointimekanismina ja ulkopuolisten rahoituslähteiden vahvistuminen tutkimustoiminnassa. Samalla julkisen tutkimusrahoituksen tavoitteellisuus ja painottuminen strategisesti keskeisiksi koetuille alueille on kasvattanut painoarvoaan. Maiden välillä on tästä huolimatta eroja siinä, miten ne ovat muutoksia toteuttaneet, minkälaisille mekanismeille on annettu etusija ja mitä tavoitteita rahoitukselle on asetettu. Niin ikään eroja on havaittavissa siinä, mistä lähteistä yliopistollinen tutkimustoiminta rahoitetaan. (Geuna & Martin 2003; Jongbloed & Vossensteyn 2001; Senker ym. 1999; Hackmann & Klemperer 2000). Viimekätisenä tiedepoliittisena tavoitteena on kuitenkin poikkeuksetta tutkimuksen laatu, kansainvälinen kilpailukyky ja vaikuttavuus. Keskeiseksi kysymykseksi muodostuukin tällöin se, minkälaisin ohjausinstrumentein näihin tavoitteisiin pyritään. Kansainvälisissä vertailuissa ongelmana ovat kansallisten järjestelmien ja kulttuurien erot. Tästä seuraa myös se, että yhdenlaisessa kansallisessa toimintaympäristössä mielekkääksi todettu järjestelmä ei ole sellaisenaan siirrettävissä muihin maihin, joiden ominaispiirteet ja kulttuuri todennäköisesti muuttavat vaikutuksia. Tutkimuksellinen mielenkiinto kohdistuukin eri maiden tarjoamiin esimerkkeihin. Jos 3

mallia sopeutetaan omaan kansalliseen ympäristöömme, olisiko siitä parantamaan nykyjärjestelmämme toimivuutta? Vertailuun on pyritty ottamaan mukaan yhtäältä maita jotka olisivat Suomen kannalta erilaisia ja toisaalta maita, jotka joissakin suhteissa muistuttavat Suomea. Tutkimuksessa tarkasteltavat maat ovat Alankomaat, Australia, Islanti, Iso Britannia, Itävalta, Norja, Ruotsi, Saksa, Tanska sekä Yhdysvaltain osavaltiot Kentucky ja Tennessee. Tiedot rahoitusrakenteesta ja mekanismeista on kerätty kansallisista lähteistä ja osittain tutkimuskirjallisuudesta. Kuten tavanomaista tiedot eivät ole aina olleet kaikilta osiltaan vertailukelpoisia ja vaikeuksia on tuottanut myös joidenkin maiden tutkimusrahoituksestaan ja allokointijärjestelmistään tarjoama puutteellinen informaatio. Joihinkin raportissa esitettyihin rahoitustietoihin on siis syytä suhtautua varauksella. Lähempi selvitys lähteistä ja näihin liittyvistä ongelmista on esitetty liitteessä 2 sekä lähdeluettelossa. Eri maiden keskeisten piirteiden vertailemiseksi luvussa kaksi kehitellään järjestelmien olennaiset piirteet tiivistävä kaksiulotteinen viitekehys. Kokonaisuutta jäsentäviksi ulottuvuuksiksi hahmotetaan perusrahoituksen orientaatio (joko panos tai tuotoskeskeinen) sekä ulkopuolisen rahoituksen osuus tutkimusrahoituksesta. Nämä kaksi ulottuvuutta yhdistetään nelikentäksi, johon vertailtavat maat myöhemmin sijoitetaan niitä luonnehtivien piirteiden mukaan. Malli on tulkinnanvarainen ja yksinkertaistaa moniulotteista tarkastelua, mutta tarjoaa kuitenkin nähdäksemme hyvän yleiskuvan eri maiden järjestelmädynamiikasta. Luvussa kolme luodaan historiallinen katsaus vertailtavien maiden tutkimus ja kehittämistoiminnan menojen kehitykseen sekä tarkastellaan lähemmin yliopistojen tutkimusrahoituksen kehitystä. Erittely nostaa esiin joitakin mielenkiintoisia eroja, jotka heijastelevat myös laajemmin maiden välillä vallitsevia järjestelmien eroavaisuuksia. Luvussa neljä tarkastellaan lähemmin julkisen rahoituksen jakomekanismeja. Tarkastelu on rajattu koskemaan budjettirahoituksen allokointimekanismeja ja miten tutkimus on niissä huomioitu. Luvussa viisi esitetään vertailun keskeiset johtopäätökset sekä pohditaan joidenkin mallien soveltamista suomalaiseen yliopistorahoitukseen. Suomessa on aika ajoin käyty keskustelua mahdollisuudesta ottaa tutkimus nykyistä näkyvämmin huomioon yliopistojen budjettirahoituksen allokoinnissa. Pyrimme tässä raportissa tarjoamaan joitakin näkökulmia ja taustoja myös tuolle keskustelulle. Oma näkökulmamme lähtee ensisijaisesti siitä, että yliopistoja olisi kehitettävä tasapainoisesti sekä koulutukselliset että tutkimukselliset tavoitteet samanaikaisesti huomioiden. Tällöin koulutuspainotteista ohjausjärjestelmää olisi täydennettävä tutkimukseen liittyvillä tavoitteilla. Tähän problematiikkaan löytyy raporttimme 4

maista useita esimerkkejä. Kysymykseksi nousee, miten tämä olisi mahdollista toteuttaa suomalaisessa yliopistorahoituksessa. Koska yksittäisten indikaattoreiden käyttämisellä saattaa olla kehitystä vääristäviä vaikutuksia, ehdotamme laajempaa useiden eri indikaattoreiden ja laadullisen arvioinnin järjestelmää, jonka ensisijaisena tarkoituksena ei olisi sinänsä toimia rahanjaon välineenä vaan aidosti järjestelmän seurannan ja kehittämisen välineenä. 5

1. Vertailun taustaksi Rahoitusmallit ja muutokset eivät toteudu irrallaan laajemmasta tiedepoliittisesta ja yhteiskunnallisesta kehyksestä. Seuraavassa luodaan lyhyt katsaus tiedepolitiikan historiallisiin virtauksiin. Katsauksen tarkoituksena on liittää yhteen tiedepoliittiset virtaukset ja yliopistojen rahoituksessa tapahtuneet muutokset. Pyrkimyksemme on korostaa nykyjärjestelmän moninaisuutta ja sen taustalla vaikuttavien ajatusten historiallista kerrostuneisuutta. Seuraavassa jaksossa tarkastellaan lähemmin suomalaisen tiedepolitiikan keskeisiä kysymyksiä. Luvun kolmannessa osassa esitellään kaksiulotteinen malli myöhempien vertailujen ja analyysin pohjaksi. 1.1 Tiedepolitiikan muutokset Tiedepolitiikan historiallinen kehitys toisen maailmansodan jälkeen on saanut eri maissa varsin samanlaisia muotoja, vaikka kullakin maalla on luonnollisesti myös omia erityispiirteitään. Havainnoitsijoiden luokitteluissa on painotuseroja ja hahmotetuissa vaiheissa aikaeroja esimerkiksi Yhdysvaltain ja Euroopan maiden välillä, mutta tiedepolitiikan vaiheet näyttäytyvät tästä huolimatta varsin samankaltaisina eri maissa (esim. Elzinga & Jamison 1995; Brooks 1986; Salmon 1977). Beatriz Ruivo (1994) on esittänyt kattavan tiedepolitiikan muutosmallin, joka perustuu useisiin analyyseihin tiedepolitiikan vaiheista toisen maailmansodan jälkeen. Ruivon mukaan tiedepolitiikan kehitys voidaan jakaa kolmeen suureen paradigmaan: 1. Tiede edistyksen liikkeellepanijana (n. 1945 1965/ 70) 2. Tiede ongelmanratkaisijana (n. 1970 1980) 3. Tiede strategisena mahdollisuutena (n. 1980 ) Tiedepoliittinen paradigma on kokonaisvaltainen tapa säädellä tutkimusjärjestelmän panoksia ja tuotoksia. Tämä tapahtuu historiallisesti muuttuvassa yhteiskunnallis taloudellisessa ympäristössä, jossa poliitikot suosivat kullekin ajanjaksolle tyypillisiä politiikan painopisteitä, painottavat tietyntyyppistä tutkimusta ja hyödyntävät tietyntyyppisiä ohjausinstrumentteja. (ema., 161 162) Kullakin ajanjaksolla on myös sille tyypillinen rahoitusjärjestelmänsä. Niitä voidaan kuvata seuraavasti: 6

1. Tiede edistyksen liikkeellepanijana. Rahoitusjärjestelmän perusajatuksena on tieteen suojelu tai tieteen tuki. Huomio on ensisijaisesti tutkimuksen panoksissa ja riittävissä resursseissa. Järjestelmän teoreettisena tausta ajatuksena toimii lineaarinen innovaatiomalli, jonka mukaisesti perustutkimuksen tulosten uskotaan johtavan lähes automaattisesti soveltavaan tutkimukseen ja uusiin innovaatioihin. Tähän liittyy myös ajatus, että kokonaisyhteiskunnallisten hyötyjen kannalta yritykset investoivat riittämättömästi tutkimukseen. Koska näin on, julkisen rahoituksen tehtävänä on huolehtia perustutkimusresurssien riittävyydestä. Tutkijoiden ajatellaan olevan myös oman alansa ehdottomia auktoriteetteja, jotka itse tietävät parhaiten miten rahoitusta on käytettävä. 2. Tiede ongelmanratkaisijana Samalla kun usko lineaarisen mallin mielekkyyteen joutuu kritiikin kohteeksi, lisääntyvät myös vaatimukset tutkimuksen käytöstä yhteiskunnallisesti polttavien ongelmien ratkaisijana. Rahoitusjärjestelmä muuttuu kohti resurssien allokointia, jossa rahoitusta pyritään kohdentamaan tutkimusalueille, joilla nähdään olevan yhteiskunnallista relevanssia. Allokaatio tapahtuu paljolti poliittisin perustein. Taustalla vaikuttaa ajatus rationaalisesta yhteiskuntasuunnittelusta, mutta samalla nousee esiin kysymys tieteen todellisista mahdollisuuksista ratkaista ongelmia. Vähitellen nousee esiin ajatus tieteen tilivelvollisuudesta yhteiskunnallisille toimijoille. 3. Tiede strategisena mahdollisuutena. Tutkimuksen rahoituksesta tulee kasvavassa määrin resurssien hallintaa. Rahoitus nähdään keinona suunnata tutkimusta ja asettaa sille tavoitteita, jotka ovat yhteiskunnallisesti relevantteja. Innovaatioiden synty hahmotetaan nyt aiempaa monimutkaisempana useiden toimijoiden vuorovaikutteisena prosessina, johon voidaan vaikuttaa esimerkiksi institutionaalisen säätelyn ja organisaatioresurssien avulla. Valtion tutkimusrahoitus nähdään tässä valossa pikemminkin innovaatioita fasilitoivana, ei niihin suoraan johtavana tekijänä. Vaikka tutkimusresursseja kasvatetaan, niille vaaditaan nyt aiempaa selkeämmin osoitettavaa vaikuttavuutta. Tämä yhdessä julkisten talouksien rahoitusongelmien kanssa lisää vaatimuksia tuloksellisuudesta. Tulosperustainen allokointijärjestelmä nähdään oikeudenmukaisena ja tehokkaana tapana jakaa niukkoja resursseja. Rahoituksessa pyritään hallitumpiin ja läpinäkyvämpiin prosesseihin ja resurssien käytössä pyritään suunnitelmallisuuteen ja tavoitteellisuuteen resurssien hallintaan. 7

Historiallinen siirtymä tiede edistyksen liikkeellepanijana paradigmasta tiede strategisena mahdollisuutena paradigmaan voidaan löytää myös Suomen tiedepolitiikan sodanjälkeisestä kehityksestä (Nieminen 2005, 42 54). Ensimmäisessä vaiheessa, 1950 luvulla ja 1960 luvun alussa, valtiollinen tutkimuspolitiikka oli vasta kehitteillä ja yliopistojen tutkimuksellinen autonomia korostui. Keskitetyn valtiollisen suunnittelun ja kontrollin aika koitti puolestaan 1960 ja 70 luvuilla. Vaihetta leimasi korkeakoulujärjestelmän laajentuminen ja systemaattisen tiede ja korkeakoulupolitiikan nousu. Kansallisen kulttuurin ja keskitetyn suunnittelun aikana yliopistojen tutkimusrahoitus oli vahvasti panossuuntautunutta. Huomio keskitettiin resurssien riittävyyden varmistamiseen. Tiedepolitiikan kolmannessa vaiheessa 1980 luvulla painopiste siirtyi teknologiapolitiikkaan ja strategisen luonnontieteellisen perustutkimuksen suuntaan. Tässä vaiheessa alkoivat myös myöhemmin vahvistuneet muutokset tutkimuksen rahoituksessa: rahoituslähteet moninaistuivat, ja esitettiin vaatimuksia toiminnan tulosten ottamisesta yliopistojen rahoituksen perusteeksi. (vrt. Kivinen ym. 1993; Kaukonen 1990) Tämänkaltainen jaottelu on luonnollisesti ideaalityyppinen. Esimerkiksi keskustelua tieteen (ja sen rahoituksen) suuntaamisesta yhteiskunnallista erityisrelevanssia omaaviin kohteisiin on käyty jatkuvasti toisen maailmasodan jälkeen (Bragesjö 2001). Eri ajanjaksoille voidaan tästä huolimatta hahmottaa niille ominaisia painopisteitä ja poliittisia agendoja. Nämä yhdessä taustalla vaikuttavien teoreettisten ja ideologisten perusteluiden kanssa muodostavat puolestaan aikakaudelle ominaisen toimintamallin paradigman. Erilaiset mallit ja ajatukset elävät toistensa rinnalla myös tänä päivänä. Edellä esitetty jaottelu auttaa hahmottamaan tieteen rahoituksen moninaisuutta ja erilaisten järjestelyiden taustalla vaikuttavia näkökulmia ja historiallisia perusteluita. Tiedepolitiikan ja tieteen rahoitusjärjestelmän voi nähdä muodostuvan useista päällekkäisistä historiallisista kerroksista, jossa aiemmin tehdyt ratkaisut ja päätökset osin ehdollistavat myöhempää toimintaa. Rahoitusjärjestelmistä voi löytää rinnakkain elementtejä, jotka perustuvat tieteen tuki ajattelulle (esim. perustutkimusta rahoittavat tiedeneuvostot), resurssien allokointi periaatteelle (esim. tutkimusohjelmat) ja resurssien hallinnalle (tavoitteisiin ja tuotoksiin perustuvat rahoitusmallit). Jaottelu kytkeytyy myös perusrahoituksen jakomalleihin. Periaatteessa voidaan erottaa muun muassa historiallisiin toteutumiin perustuvia malleja, poliittiseen tarkoituksenmukaisuusharkintaan nojaavia malleja sekä laskennallisia, tavoitteisiin ja toteutumiin perustuvia malleja (ks. alaluku 1.3). Historiallisiin toteutumiin perustuvat mallit voidaan liittää lähinnä tieteen tuki ajatteluun, kun taas poliittinen tarkoituksenmukaisuusharkinta liittyy lähinnä kahteen jälkimmäiseen malliin. Laskennallinen malli 8

kytkeytyy puolestaan selkeimmin tiede strategisena mahdollisuutena ajatteluun ja resurssien hallintaan. 1.2 Suomalainen tiedepolitiikka ja yliopistot Tiedepolitiikalla voi nähdä olevan kolme periaatteellista tehtävää: tiedon ja osaamisen kasvattaminen tutkimuksen avulla, uuden tiedon siirron varmistaminen yhteiskuntaan ja tiedon hyödyntämisen tukeminen. Kuten kansainvälisesti myös Suomessa voi historiallisesti nähdä vähittäisen siirtymän tiedon kasvattamiseen painottuneesta politiikasta kohti mallia, jossa tiedon siirto ja hyödyntäminen tulevat aiempaa korostuneemmin tiedon luomisen rinnalle. Tiede ja teknologiajärjestelmää on pyritty kuitenkin kehittämään kilpailukykyiseksi usein eri tavoin (Nieminen 2005, 81 82): Panostamalla koulutukseen. Esimerkiksi yliopisto opiskelijoiden määrä kasvoi vuosien 1991 ja 2000 välillä noin 40 000:lla. Samanaikaisesti jatkokoulutettavien määrä kasvoi peräti 73 prosenttia ja maahan luotiin tutkijakoulujärjestelmä. Kasvattamalla julkista tutkimusrahoitusta. Tämän ja muun ulkopuolisen tutkimusrahoituksen kasvun seurauksena yliopistojen tutkimusmenot kasvoivat viime vuosikymmenen aikana 80 prosenttia. Opetusyliopistoista alkoi kehittyä tutkimusyliopistoja. Tukemalla strategiseksi määriteltyjä teknologia aloja mm. ohjaamalla näille erityisrahoitusta ja lisäämällä näiden alojen opiskelijamääriä. Tukemalla vuorovaikutusta ja verkostoitumista innovaatiojärjestelmän sisällä. Tähän on pyritty mm. tiede ja teknologiaohjelmien avulla sekä tukemalla alueellisia aloitteita tiedon tuottaja hyödyntäjä suhteiden vahvistamiseksi. Korostamalla ja tukemalla kansainvälistä tutkimusyhteistyötä. Kun samanaikaisesti taustalla vaikutti 1980 luvulla aloitettu valtionhallinnon uudistaminen kohti tulosohjausta ja 1990 luvun alun lama, yliopistojen toimintaympäristö ja periaatteet muuttuivat monin tavoin 1990 luvulla. Yliopistojen säätelyssä siirryttiin tulosohjausmalliin, jossa toiminnan tavoitteet ja resurssit liitettiin toisiinsa. Samalla yliopistojen päätösvaltaa niiden sisäisissä asioissa lisättiin. Tutkimusrahoitusta kasvatettiin, mutta pääasiassa Suomen Akatemian ja Tekesin kilpaillun rahoituksen kautta. Nämä muutokset korostivat puolestaan strategisen suunnittelun ja toiminnan arvioinnin merkitystä yliopistoissa. Toimintaa kehittävät ja tuloksia mittaavat arvioinnit 9

arkipäiväistyivät yliopistoissa vuosikymmenen loppuun mennessä. Tutkimuksen vaikuttavuuteen ja hyödyntämiseen liittyvät kysymykset ovat puolestaan korostuneet kolmannen tehtävän asettamisessa lain tasolla yliopistojen tehtäväksi, immateriaalioikeuksien ympärillä käydyssä keskustelussa, sekä yliopistojen innovaatiopalveluyksikköjen perustamisen taustalla. Keskeisistä muutoksista voi esittää seuraavan yhteenvedon (Nieminen & Kaukonen 2001, 34): Rahoitusmekanismit, säätely ja ohjaus Yliopistot siirtyvät toimintamenobudjetointiin Siirrytään yksityiskohtaisesta budjetti ja normiohjauksesta tavoite ja tulosohjaukseen Tutkimuksen ja koulutuksen arviointeja lisätään Rahoitusorganisaatioiden (SA, Tekes) roolia ja keskinäistä koordinaatiota vahvistetaan tiedepolitiikassa Tutkimusrahoitusta kasvatetaan pääasiassa SA:n ja Tekesin kilpaillun rahoituksen kautta Tavoitesuuntautuneen ohjelmarahoituksen merkitystä kasvatetaan Tutkimustoiminnan kehittäminen Jatkokoulutusta pyritään parantamaan ja tehostamaan perustamalla tutkijakoulujärjestelmä Suomalaisen tieteen kansainvälistä kilpailukykyä ja näkyvyyttä pyritään lisäämään perustamalla huippututkimusyksikköohjelma Tuetaan monenkeskistä yhteistyötä ja vuorovaikutusta järjestelmässä tiede, teknologia ja klusteriohjelmien kautta Kansainvälistymisen tukeminen mm. tukiorganisaatioita perustamalla Hyödyntämisen tukeminen mm. innovaatiopalveluita tukemalla ja lainsäädäntöä kehittämällä Yliopistojen toimintaympäristön muutosta voi kuvata myös tutkimusrahoituksen kokonaiskehityksen avulla. Kun vuosina 1991 2000 laskennallinen toimintamenorahoituksen kautta saatava tutkimusrahoitus lisääntyi noin 20 prosenttia, ulkopuolisen tutkimusrahoituksen kasvu oli peräti 150 prosenttia. (Nieminen 2005, 93). Samalla kun yliopistojen ohjausta uudistettiin tuloksia ja tavoitteita korostavaan suuntaan, ulkopuolisen rahoituksen saatavuuden lisääntyminen lisäsi myös kilpailua tutkimusrahoituksesta. Taulukossa 1.1 esitetään yhteenveto yliopistojen tutkimusrahoituksesta lähteittäin vuonna 2003. 10

Taulukko1.1. Yliopistojen tutkimusrahoitus lähteittäin vuonna 2003, tuhatta euroa ja prosenttia. Tutkimus menot yhteensä Rahoitus yhteensä Budjettira hoitus yhteensä Ulkopuolinen rahoitus yhteensä Suomen Akatemia Ulkopuolinen rahoitus lähteittäin kaikista tutkimusmenoista Kunnat, Kotimaiset muu julkinen ja rahoitus ulkomaiset ja Ministeriöt kotimais yrityk Tekes et säätiöt set EU Ulkomaiset säätiöt ja muu ulkomainen rahoitus Yliopistojen omat varat 894473 413154 481320 132938 71930 106881 43202 65138 38540 11222 11469 100 46 54 15 8 12 5 7 4 1 1 Sisältää yliopistolliset keskussairaalat Lähde: Tilastokeskus 2004, 50 51 Kaiken kaikkiaan Suomen tiedepolitiikan suunta ja yliopistojen rahoituksessa tapahtuneet muutokset ovat noudatelleet yleisilmeeltään OECD maissa viimeisten vuosikymmenien aikana tapahtuneita muutoksia (OECD 1998; vrt. Geuna 1999). Keskeisiä piirteitä muutoksessa ovat olleet muun muassa budjettirahoituksen suhteellisen merkityksen heikkeneminen, julkisen rahoituksen allokointiperiaatteissa tapahtuneet muutokset, yritysten rahoittaman julkisen tutkimuksen asteittainen kasvu, sekä lisääntyneet vaatimukset tutkimuksen taloudellisesta relevanssista. Innovaatiopoliittinen ajattelu on puolestaan korostanut tutkimuksen merkitystä strategisena mahdollisuutena (ks. edellä alaluku 1.1.). 1.3 Yliopistotutkimuksen rahoituskenttä Yliopistotutkimuksen rahoitusjärjestelmiä on mahdollista luokitella perus ja ulkopuolisen rahoituksen osuuksien sekä perusrahoituksen panos tuotosorientaation avulla. Yhdistämällä nämä kaksi ulottuvuutta tässä alaluvussa kehitetään nelikenttä, jonka avulla kuvataan vertailtavien maiden valtio ohjauksen voimakkuutta ja järjestelmän sisäistä muutosherkkyyttä erilaisissa resurssiriippuvuustilanteissa. Malli helpottaa vertailua yhdistämällä useita erilaisia tekijöitä kahdelle perusulottuvuudelle. On kuitenkin hyvä korostaa, että malli, samoin kuin sen avulla tehtävä erittely, sisältää paljon tulkintaa ja yksinkertaistuksia. Yksiselitteinen luokittelu on vaikeata muun muassa siksi, että käytössä on usein samanaikaisesti sekä panos että tuotosluokkaan kuuluvia ohjausinstrumentteja. Yliopistotutkimuksen rahoitusrakennetta käsittelevissä vertailuissa on useita tapoja luokitella rahoitusta. Yleinen tapa on erottaa toisistaan yliopistosektorille osoitettu suora valtiollinen rahoitus, 11

joka tehtävänä on yleensä turvata yliopistojen tutkimukseen tarkoitetut perusvoimavarat (työntekijät, tilat ja laitteet), ja erilaisten julkisten tutkimusrahoitusorganisaatioiden ( research councils ) rahoitus, joka puolestaan allokoidaan tutkijoille tai yksiköille suoran budjettirahoituksen ulkopuolella yleensä kilpailun ja/tai rahoittajan strategisten prioriteettien perusteella (esim. Hackmann & Klemperer 2000, 4; Irvine, Martin & Isard 1991, 6). OECD (1998, 36) erottaa toisistaan perus, apuraha ja sopimusrahoituksen. Tutkimusrahoitusorganisaatioiden varat tulevat yleensä pääosin valtiolta, joten suora ja tutkimusrahoitusorganisaatioiden rahoitus muodostavat valtiorahoituksen kaksoistuen yliopistoille. Yliopistotutkimuksella on kuitenkin useita muita rahoituslähteitä niin yksityiseltä kuin julkiselta sektorilta. Ne sijoitetaan tässä käytetyssä luokittelussa kolmanteen kategoriaan yhdessä muun sellaisen rahoituksen kanssa, joka ei kuulu suoraan valtiolliseen budjettiin. Yliopistojen perusrahoituksen panos ja tuotosorientaatiolla tarkoitetaan panos ja tuotostekijöiden osuuksia rahoitusmallissa. Panostekijät viittaavat yliopistojen resursseihin tai yliopistojen olemassa olevaan toimintaan. (Jongbloed & Vossensteyn 2001, 128) Tyypillisiä panostekijöitä yliopistojen rahoituksessa ovat henkilökunta ja opiskelijamäärät. Myös rahoituksen perustaminen yliopistojen olemassa olevaan historialliseen rahoitustasoon tulkitaan tässä panostekijän käyttämiseksi, samoin ns. strateginen rahoitus, jota joissain maissa käytetään osana perusrahoitusta. Strategisella rahoituksella tarkoitetaan rahoitusta tutkimustoimintaan, jolla ajatellaan olevan erityistä yhteiskunnallista merkitystä. Vaikka strateginen rahoitus onkin usein valikoivaa, sen käyttö siitä huolimatta kiinnittää huomion yliopistoihin panostettuihin resursseihin. Tuotostekijät puolestaan kiinnittävät huomion yliopistojen resurssien ja toiminnan tuloksiin. Niitä ovat yleensä yliopistojen tutkinto ja julkaisumäärät, joskus myös patenttimäärät. Usein tuotostekijänä käytetään myös ulkopuolisen, varsinkin tutkimusneuvostojen kilpaillun rahoituksen määrää. Ajatuksena on, että hyvää tutkimusta tekevät ja hyvin suoriutuvat yliopistot saavat enemmän ulkopuolista rahoitusta kuin muut. Myös tutkimuksen laadun arviointia voidaan pitää tuotostekijänä, kun se yhdistetään yliopistojen rahoitukseen. Tietyt rahoitusmenetelmät eivät kuitenkaan välttämättä liity joko panos tai tuotostekijöiden käyttöön. Perusrahoituksen jakomenetelmät voidaan jakaa arviointia (määrälliset indikaattorit ja laadullinen arvio sekä näiden yhdistelmä), laskentakaavaa (esimerkiksi tavoitteiden ja tuotosten suhde painotettuna erilaisilla tekijöillä kuten kustannuskertoimilla), historiallisia perusteita (toiminnan laajuus ja tähän tarvittavat resurssit) ja neuvottelua (rahoittajan ja rahoitettavan väliset neuvottelut, joihin liitetään arviointia ja tavoitteenasettelua) käyttäviin järjestelmiin. Jaottelu on 12

analyyttinen, sillä käytännössä eri menetelmiä käyttävät rahoitusjärjestelmät ovat yleensä sekamalleja. Kuvio1.1. Yliopistotutkimuksen rahoituksen kenttä. Perusrahoituksen orientaatio tuotos tuotoskeskeinen pieni ulkoinen rahoitus panoskeskeinen pieni ulkoinen rahoitus tuotoskeskeinen ulkoinen rahoitus ja kilpailu panoskeskeinen ulkoinen rahoitus ja kilpailu panos pieni Ulkopuolisen rahoituksen osuus suuri Ulkopuolisen rahoituksen osuudesta sekä perusrahoituksen panos tuotosorientaatiosta muodostuvaa yliopistotutkimuksen rahoituksen kenttää (Kuvio 1) voidaan jäsentää jakamalla se nelikentäksi. Perusajatuksena on se, että yliopistot ovat riippuvaisia ulkopuolisista resursseista ja näitä hankkiakseen niiden on huomioitava toiminnassaan erilaisia keskeisten rahoittajien suoraan tai epäsuoraan ilmaisemia tavoitteita. Mitä riippuvaisempi yliopisto on yhden tai kahden keskeisen rahoittajan tarjoamista resursseista, sitä selkeämmin sen on huomioitava näiden rahoitukselle esittämät ehdot toiminnassaan. (Pfeffer & Salancik 1978) Vastaavasti järjestelmien muutosdynamiikat eroavat tosistaan, jos niissä vaikuttaa erilainen riippuvuuksien ja ohjaustekijöiden välinen suhde (panos/tuotos vs. resurssien lähde). Maiden saamat asemat kentässä heijastavat tällöin niiden yliopistojen potentiaalista ohjaus ja muutosherkkyyttä. Sanomme potentiaalista, koska on selvää, että ohjauksen toteutumiseen vaikuttaa myös joukko muita tekijöitä, kuten esimerkiksi se, kuinka legitiimeiksi tehdyt päätökset koetaan. (vrt. Nieminen 2005) Kentän vasen laita edustaa valtiorahoituksen hallitsevuutta. Valtion rooli toimijana korostuu: tiedepoliittiset linjaukset ja tavoitteenasettelut heijastuvat voimakkaasti rahoituksen tasoon ja vaihteluun tutkimusjärjestelmän sisällä. Järjestelmät, joissa on paljon ulkopuolista rahoitusta ja 13

kilpailua (kentän oikea puoli), puolestaan lähenevät markkinamallista tutkimuksen ohjausta, jossa yliopistot kilpailevat useista lähteistä saatavasta rahoituksesta. Koska valtio kanavoi usein osan rahoitustaan esimerkiksi rahoitusneuvostojen kautta, markkinamalli ei automaattisesti tarkoita valtion roolin pienenemistä, vaan roolin muuttumista välillisemmäksi. Panoskeskeisissä perusrahoitusjärjestelmissä (kentän alempi puoli) perusrahoitusta ei ole tarkoitettu vahvaksi ohjausinstrumentiksi, vaikka valtio voikin ohjata voimakkaasti muilla instrumenteilla (Jongbloed & Vossensteyn 2001, 128). Rahoituksen tehtävänä on huolehtia resursseista. Tuotoskeskeisissä perusrahoitusjärjestelmissä (kentän ylempi puoli) puolestaan rahoituksen tavoitteena on ohjata yliopistoja tehostamaan tutkimustoimintaansa (Geuna & Martin 2003, 296). Valtion suoran rahoituksen hallitsemat järjestelmät ovat potentiaalisesti nopeasti muuttuvia, sillä muutokset yhden hallitsevan rahoittajan toiminnassa vaikuttavat koko yliopistokenttään. Käytännössä valtiot ovat pitäneet huolta suoran rahoituksen vakaudesta, eivätkä muutokset juuri koskaan ole olleet nopeita ja täydellisiä. Suoran rahoituksen suuri osuus on myös vakautta lisäävä tekijä, koska sillä kustannetaan pysyvän opetus ja tutkimushenkilökunnan palkkaus ja tutkimustoiminnan kannalta välttämätön yliopistojen perusinfrastruktuuri. Tyypillisesti projektirahoitukseksi organisoitu ulkopuolinen rahoitus kattaa vain harvoin tällaisia kustannuksia. Ulkopuolisen rahoituksen hallitsemat järjestelmät ovatkin tutkimustoiminnan pysyvän perusrakenteen kannalta epävakaita rahoitusympäristöjä. Muutosherkkyys voidaan kuitenkin hahmottaa myös mahdollisuutena uusiin avauksiin. Ulkopuolisen rahoituksen suuri osuus ja rahoituslähteiden moninaisuus on tällöin etu, koska yliopistojen on mahdollista laajentaa tutkimustoimintaansa hankkimalla lisärahoitusta ulkopuolisista lähteistä. Panoskeskeiset perusrahoitusjärjestelmät ovat potentiaalisesti epädynaamisia. Kun yliopistojen perusrahoitus ei riipu niiden tuloksellisuudesta, niillä ei ole taloudellista kannustinta parantaa tutkimustyön laatua ja tehokkuutta. Tästä voi seurata tutkimustoiminnan paikalleen jähmettymistä ja etääntymistä muiden yhteiskunnallisten toimijoiden tavoitteista. Tuotoskeskeiset perusrahoitusjärjestelmät ovat muutosherkempiä, sillä niissä tapahtuu usein resurssien siirtymistä ja keskittymistä yliopistojen välillä, mikä puolestaan mahdollistaa uusien avausten tekemisen ja tutkimuksen kasvun voittavissa yliopistoissa. (Geuna & Martin 2003, 297 299) Yliopistotutkimuksen rahoitus voi toki olla kilpailullista myös valtion suoran rahoituksen hallitsemassa, panoskeskeisessä mallissa, mutta tällöin kilpailumenetelmät ovat toiset. Panoksiin suuntautuneissa järjestelmissä kilpailu tapahtuu usein poliittisen päätöksentekojärjestelmän ja 14

kulttuurin välittämänä. Tällöin olennaista roolia näyttelee vakuuttavuus tai tilanteiden diskursiivinen hallinta ja päätösten legitimointi. Tuotoskeskeinen järjestelmä saa käytännöllisen poliittiseen legitimaationsa perustamisvaiheessa, jolloin jakomekanismi toimii sovittujen ja vahvistettujen kilpailukriteerien mukaan (tämä ei poista sitä mahdollisuutta, että kriteereitä muutetaan poliittisen tarkoituksenmukaisuusharkinnan mukaan). Tutkimusrahoituksen kentässä voidaan myös hahmottaa järjestelmien historiallinen liike tiedepoliittisten suuntausten mukaan. Kentän läpi vasemmasta alakulmasta (perusrahoituksen panoskeskeisyys, pieni ulkopuolisen rahoituksen osuus) oikeaan yläkulmaan (perusrahoituksen tuotoskeskeisyys, suuri ulkopuolisen rahoituksen osuus) kulkeva linja kuvaa järjestelmien historiallista liikettä. Suoran rahoituksen osuus on vähentynyt, ja yliopistojen tutkimusrahoitus on siirtynyt kohti markkinaohjautuvuutta. Näin on käynyt angloamerikkalaisissa maissa ja Australiassa sekä useissa Euroopan maissa. (Hackmann & Klemperer 2000, 18; Geuna 1999; Slaughter & Leslie 1997, 111) Näitä muutoksia tarkastellaan yksityiskohtaisemmin seuraavassa luvussa. 15

2. Kansalliset rahoitusrakenteet ja niiden muutokset Seuraavassa tarkastellaan korkeakoulujen rahoituksen yleisiä kansainvälisiä muutoksia, vertailumaissa tapahtuneita muutoksia sekä perehdytään niiden nykytilanteeseen. Tarkastelun painospiste on rahoitusrakenteessa. Minkälaisia muutoksia budjettirahoituksen ja ulkopuolisen rahoituksen välisissä suhteissa on tapahtunut ja mistä lähteistä yliopistollinen tutkimus rahoitetaan? Erittely palvelee kokonaiskuvan luomista yliopistollisen tutkimuksen rahoituksesta. Kuten aiemmin todettiin, yliopistollisen tutkimuksen rahoitusta on syytä tarkastella kokonaisuutena. Rahoituksen kautta toteutuvat ohjausvaikutukset syntyvät rahoitusrakenteen ja siihen liitettyjen ohjauselementtien monimutkaisen vuorovaikutuksen tuloksena. Esimerkiksi samanaikaisesti käytössä olevat kilpailua ja perusrahoituksen vakautta korostavat elementit saattavat tasapainottaa toisiaan, kun vastaavasti yksinomaan kilpailullisia elementtejä sisältävät järjestelmät kumuloivat kilpailullisia ohjausvaikutuksia. Tämän kokonaisuuden hahmottamista vertailumaissa auttaa edellä esitetty tutkimusrahoituksen kaksiulotteinen malli, johon palataan yksittäisten maiden vertailutietojen esittämisen jälkeen raportin johtopäätösosuudessa. 2.1. Korkeakoulujen rahoituksen kansainvälisiä muutoksia Yliopistotutkimuksen rahoituksessa on havaittavissa kaksi 1990 luvulta alkaen voimistunutta kansainvälistä muutosta. Yhtäältä valtiot panostavat voimakkaasti tutkimus ja kehittämistoimintaan ja toisaalta tutkimus ja kehittämistoiminta kasvaa yliopistobudjettien ulkopuolisen, kilpaillun ja projektiluontoisen rahoituksen kautta. Tavoitteena on ollut vahvistaa tutkimustoimintaa, tehostaa yliopistojen toimintaa ja parantaa niiden tuottaman tiedon ja teknologian siirtoa talouden ja muiden yhteiskunnan sektoreiden käyttöön. (OECD 1998, 33 38; OECD 2000, 61 63) Tutkimusinvestointien kasvu on kuitenkin tasaantunut 2000 luvulle tultaessa talouden kasvuvauhdin hidastuttua. OECD ennustaa uutta kasvukautta 3,3 prosentin bruttokansantuotteen kasvua OECD maissa vuonna 2005. (OECD 2004a, 20 21) Tutkimus ja kehittämistoiminnan menot kasvoivat OECD maissa keskimäärin yhden prosentin vuonna 2002, kun vuosina 1994 2001 kasvu oli 4,6 prosenttia. Suurina kasvuvuosina OECD maiden väliset erot tutkimusintensiteetissä (tutkimus ja kehittämistoiminnan menot mitattuna prosenttiosuutena bruttokansantuotteesta) kasvoivat. Tällä mittarilla mitattuna Ruotsi, Suomi ja Japani olivat tutkimusintensiivisimmät maat vuonna 2002. (emt., 23 24) 16

Useat maat ovat asettaneet tavoitteeksi kasvattaa tutkimus ja kehittämistoiminnan investointeja. Esimerkkinä voi mainita EU:n tavoitteen nostaa jäsenmaiden tutkimusintensiteetti noin 3 prosentin tasolle vuoteen 2010 mennessä. Korkeakoulusektorin tutkimus ja kehittämistoiminnan menot ovat kasvaneet merkittävästi OECD maissa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Vuonna 1981 OECD maiden korkeakoulut kuluttivat noin 44 miljardia dollaria (vuoden 2000 hintoina) tutkimusja kehittämistoimintaan, kun vastaava luku vuonna 2000 oli 102 miljardia dollaria. Samalla ajanjaksolla EU maiden korkeakoulusektorin tutkimus ja kehittämistoiminnan menot nousivat 17 miljardista dollarista 36 miljardiin dollariin. Korkeakoulusektorin tutkimus ja kehittämistoiminnan menojen osuus kaikista tutkimus ja kehittämistoiminnan menoista on myös kasvanut OECDmaissa. Korkeakoulusektorin osuus oli vuonna 1981 16 prosenttia ja vuonna 2002 18 prosenttia. EU:ssa korkeakoulusektorin osuus kaikista tutkimus ja kehittämistoiminnan menoista on noussut vuoden 1981 18 prosentista vuoden 2001 21 prosenttiin. Taulukko 2.1. Muutokset OECD ja EU maiden T&K intensiteetissä ja yliopistojen osuudessa kaikista T&K menoista vuosina 1981 2002 T&K intensiteetti 1981 1991 2001 2002 OECD 1,93 2,22 2,28 2,26 EU 25 1,80 1,83 EU 15 1,67 1,90 1,92 1,93 Korkeakoulujen osuus T&K:sta OECD 16,0 16,3 17,4 18,1 EU 25 21.5 EU 15 17,6 18,8 21,4 Lähde: OECD 2004 Yliopistojen tutkimusrahoituksen rakenteessa on tapahtunut myös muutoksia. Julkisessa tutkimusrahoituksessa suoran budjettirahoituksen osuus on vähentynyt ja valtiot ovat kanavoineet entistä enemmän rahoitusta yliopistoille tutkimusneuvostojen ja vastaavien organisaatioiden kautta. Julkiset tutkimusrahoitusorganisaatiot ovat puolestaan tehostaneet tutkimustoiminnan ohjausta perustamalla tiede ja teknologiaohjelmia ja suuntaamalla rahoitusta täsmällisemmin tiettyihin tarkoituksiin. Lisäksi useat maat ovat ottaneet käyttöön yliopistojen perusrahoitusmalleja, jotka perustuvat toiminnan tuloksiin. (OECD 1998, 35 37) Rahoituslähteet ovat myös moninaistuneet. 17

Valtion suoran ja tutkimusrahoitusorganisaatioiden rahoituksen rinnalle on tullut muita julkisen sektorin rahoittajia, samoin kuin yksityisen ja kolmannen sektorin toimijoita. Yritysten kasvanut osallistuminen tutkimustoiminnan rahoitukseen on kytkeytynyt lisääntyneeseen kilpailuun ja tutkimustulosten kaupallistamiseen. (OECD 1998, 33 34, 37 38) 2.2 Yliopistotutkimuksen rahoitustason historiallinen kehitys vertailumaissa Yliopistojen suorittaman tutkimuksen volyymi (tutkimus ja kehittämistoiminnan menoilla mitattuna) on noussut viimeisen 25 vuoden aikana eli yliopistojen merkitys tutkimus ja kehittämistyön tekijöinä on kasvanut. Kansalliset trendit ovat kuitenkin vaihtelevampia. Korkeakoulusektorin tutkimus ja kehittämistoiminnan menot ovat kasvaneet selvästi kaikissa vertailumaissa vuosina 1981 2000 (Taulukko 2.2). Suurinta kasvuvauhti on ollut Islannissa ja Suomessa. Myös Australia on kasvattanut yliopistotutkimuksen rahoitustasoa merkittävästi. On kuitenkin hyvä huomata, että kyseissä maissa korkeakoulusektorin tutkimuksen rahoitustaso per capita on ollut alhainen 1980 luvun alussa. Taulukko 2.2. Korkeakoulusektorin tutkimus ja kehittämistoiminnan menot vertailumaissa vuosina 1981 2000, miljoonaa dollaria vuoden 2000 hintoina. 1981 1991 2000 % muutos 1981 2000 Alankomaat 1067 1930 2264 112 Australia 742 1198 (1990) 2096 182 Islanti 8 21 35 338 Iso Britannia 2864 3972 5695 99 Itävalta 515 738 (1989) 1114 (1998) 116 Norja 306 455 664 (1999) 117 Ruotsi 1037 1429 1766 (1999) 70 Saksa 5067 7259 8197 62 Suomi 215 459 796 270 Tanska 283 448 674 138 Lähde: OECD 2004b Voimakkaasta kasvusta huolimatta useissa vertailumaissa on kuitenkin nähtävissä korkeakoulusektorin suhteellisen merkityksen väheneminen tutkimus ja kehittämistyön tekijänä (Taulukko 2.3). Korkeakoulusektorin tutkimus ja kehittämistoiminnan menojen osuus maan kaikista tutkimus ja kehittämismenoista on kasvanut selvästi vain Iso Britanniassa, muissa maissa on kyse pikemminkin osuuden pienenemisestä, selvimpinä tapauksina Ruotsi, Islanti ja Tanska. Muissa vertailumaissa on pienempää laskua tai aaltoliikettä. Korkeakoulujen suhteellisen osuuden 18

laskua selittää ennen kaikkea yritysten rahoittaman tutkimus ja kehittämistoiminnan voimakas kasvu. Vastaavasti valtiollisten sektoritutkimuslaitosten osuus on jopa merkittävästi laskenut. Näin ollen yliopistojen suhteellinen merkitys on vertailumaissa pikemminkin vahvistunut kuin heikentynyt. Maiden välistä vaihtelua selittävät puolestaan järjestelmärakenteiden erot. Esimerkiksi Ruotsin järjestelmässä korkeakoulujen vahvaa osuutta selittää sektoritutkimuslaitosten vähäinen merkitys. Korkeakoulut ovat harjoittaneet myös tutkimustoimintaa, joka muissa järjestelmissä on sektoritutkimuslaitosten vastuulla. Hyvä esimerkki jälkimmäisestä tapauksesta on Saksa, jossa on vahva riippumattomien valtiollisten tutkimuslaitosten verkosto. (ks. lähemmin OECD 2004, 195 196) Taulukko 2.3. Korkeakoulusektorin tutkimus ja kehittämistoiminnan menot koko maan tutkimus ja kehittämistoiminnan menoista vertailumaissa vuosina 1981 2001, prosenttia. 1981 1991 2001 Alankomaat 23 30 27 Australia 29 26 27 Islanti 26 29 19 Iso Britannia 14 17 22 Itävalta 29 26 27 Norja 29 27 26 Ruotsi 30 27 19 Saksa 17 16 16 Suomi 22 22 18 Tanska 27 23 19 Lähde: OECD 2004a, 195 Selkeämmän kuvan vertailtavien maiden välisistä rakenteellisista eroista saa seuraavasta taulukosta (2.4), jossa tarkastellaan yliopistojen, muun julkisen sektorin tutkimuksen sekä yrityssektorin osuuksia tutkimustoiminnan kokonaisvolyymista vuonna 2001. Kaikissa vertailumaissa yrityssektorin tutkimustoiminta on laajinta. Yleensä yliopistot ovat toiseksi merkittävin tutkimuksen harjoittaja, vaikka joissain maissa niiden suhteellinen osuus onkin vähentynyt 1980 luvun alkuun verrattuna. Eräissä vertailumaissa sotilaskäyttöön tehtävä tutkimus muodostaa merkittävän osuuden siviilitutkimuksen rinnalle. Selvintä tämä on Iso Britanniassa ja Ruotsissa, mutta niissäkin sotilaallinen tutkimus tehdään pääasiassa muilla kuin korkeakoulusektorilla. (OECD 2004a, 213; OECD 2004c) Yliopistot tekevät yleensä suurimman osan tutkimusjärjestelmän tuottamasta perustutkimuksesta. Vertailumaista Islannissa julkisen sektorin tutkimuslaitokset ovat lähes yhtä suuri perustutkimuksen tekijä kuin yliopistot. Australiassa julkisen sektorin tekemän perustutkimuksen volyymi on noin puolet yliopistojen vastaavasta. (OECD 2004a, 212). 19

Taulukko 2.4. Tutkimus ja kehittämistoiminnan menot sektoreittain vertailumaissa vuonna 2001, prosenttia koko maan tutkimus ja kehittämistoiminnan menoista. Korkeakoulusektori Julkinen Yksityiset voittoa Yrityssektori sektori tuottamattomat Alankomaat 27 14 1 58 Australia 27 23 3 48 Islanti 19 20 2 59 Iso Britannia 22 10 2 69 Itävalta 27 6 0 64 Norja 26 15 60 Ruotsi 19 3 0 78 Saksa 16 14 70 Suomi 18 10 1 71 Tanska 19 12 1 69 USA Kentucky 31 1 0 67 USA Tennessee 16 26 1 57 Lähteet: OECD 2004a, 195 196; NSF 2005, 89 90 Vaikka Suomessa korkeakoulusektorin rahoitusosuus on säilynyt suhteellisen vakaana, koko tutkimusjärjestelmän rahoituksessa on viimeisten 15 vuoden aikana tapahtunut merkittäviä muutoksia (Taulukko 2.5). Tutkimus ja kehittämistoiminta on vuosina 1991 2004 laajentunut lähes kolminkertaiseksi ja erityisen voimakkaasti on Nokian myötä kasvanut yritysten tutkimus ja kehitystoiminta. Samalla yritysten osuus tutkimus ja kehittämistoiminnan kokonaisrahoituksesta on noussut 57 prosentista noin 70 prosenttiin. Korkeakoulusektorilla kasvuvauhti on ollut lähes samaa luokkaa ulkoisen tutkimusrahoituksen voimakkaan lisääntymisen vuoksi. Yliopistojen rahoitusosuus on pienten notkahdusten jälkeen viime vuosina jopa noussut ja oli vuonna 2004 alustavasti 20.5 prosenttia. Suurin muutos on tapahtunut julkisen sektoritutkimuksen kohdalla. Tämän valtion tutkimuslaitoksissa ja hallinnossa tehtävän tutkimuksen volyymi on reaalisesti jonkin verran kasvanut viimeisten 15 vuoden aikana, mutta suhteellisesti ottaen sektoritutkimuksen osuus on laskenut jyrkästi ja puolittunut 21 prosentista 10 prosenttiin. Tämä tarkoittaa, että julkisesti rahoitetun tutkimuksen rakenteessa on tapahtunut huomattava siirtymä yliopistopainotteiseen suuntaan. 20