APUA MERIHÄDÄSSÄ VAI LIIKETOIMINTAA?

APUA MERIHÄDÄSSÄ VAI LIIKETOIMINTAA? Ruotsin Sukellus- ja pelastuskomppanian toiminnan ensimmäiset vuosikymmenet 1729 1760. Pro gradu-tutkielma Katja Tikka 19.6.2014 Helsingin yliopisto Humanistinen tiedekunta Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos Suomen ja Pohjoismaiden historia Ohjaajat: Markku Kuisma ja Panu Pulma

Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion Faculty Laitos Institution Department Humanistinen tiedekunta Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos Tekijä Författare Author Katja Tikka Työn nimi Arbetets titel Title Apua merihädässä vai liiketoimintaa? Sukellus- ja pelastuskomppanian toiminnan ensimmäiset vuosikymmenet 1729 1760. Oppiaine Läroämne Subject Suomen ja Pohjoismaiden historia Työn laji Arbetets art Level Aika Datum Month and Sivumäärä Sidoantal Number of pages year Pro gradu -tutkielma Kesäkuu 2014 78 + liitteet Tiivistelmä Referat Abstract Ruotsissa perustettiin vuonna 1729 yhdistynyt Sukellus- ja pelastuskomppania, joka jakautui kahteen alaosastoon: Eteläiseen ja Pohjoiseen komppaniaan. Organisaatio toimi Amiraliteettikollegion alaisuudessa ollen sille ilmoitusvelvollinen toiminnastaan. Tutkielmassa pohjustetaan aihetta kartoittamalla ensin meripelastuksen historia ennen vuotta 1729, jonka jälkeen selvitetään komppanian perustamisen syitä ja sitä miten organisaatio rakennettiin ja mihin suuntaan se alkuvuosikymmeninään kehittyi. Tutkimustavoitteena on lisäksi tutkia, keitä tai mitä komppania palveli ja minkälaisia reaktioita se herätti ympäristössään. Ruotsin Sukellus- ja pelastuskomppaniaa on tutkittu vähän, eikä organisaationa käytännössä ollenkaan. Siksi on oleellisen tärkeää selvittää perusteellisesti millaisten säädösten puitteissa komppania toimi, millainen virkamiesorganisaation se tarvitsi toimiakseen ja millaisin työvälinein pelastustöitä tehtiin. Tutkimusaineistona on käytetty pääasiassa alkuperäislähteitä, kuten valtiopäiväkertomuksia ja -päätöksiä, laki- ja säädöskokoelmia, Amiraliteettikollegion alaisuudessa olevia sukellusasiakirjoja sekä merenkulkuun, luotsi- ja tullitoimintaan liittyvää kirjallisuutta. Tutkimuksesta selviää, että yhdistynyt Sukellus- ja pelastuskomppania perustettiin suuren pohjan sodan jälkeen, kun Ruotsi oli menettänyt Itämeren herruuden. Itämeren laivaliikenteen painopiste oli siirtynyt yhä vahvemmin Pietari-Hollanti linjalle, jossa kulki suolan ja puutavaran lisäksi arvolastia vaikkapa Pietarin palatseihin. Komppanioiden toiminta perustui privilegioon eli yksinoikeuteen pelastaa merihätään joutuneita aluksia ja sen lasteja. Eteläinen komppania oli toiminut jo aiemmin hajanaisemmin, kunnes vuonna perustettiin 1729 Pohjoinen komppania ja siihen liitettiin myös Ruotsin eteläiset osat. Tästä alkoi myös aktiivinen valtiopäiväkeskustelu privilegioiden jatkamisesta ja sukelluspalkkioiden määrästä sekä komppanian virkamiesten liian omaehtoisesta palkkioiden lunastustavasta. Lähes jokaisilla valtiopäivillä tarkennettiin voimassaolevia sukellussäädöksiä, mikä vankensi vaiheittain myös komppanian asemaa. Viimeistään 1760-luvulla säädökset olivat tarpeeksi kattavia erilaisia käytännön tilanteita varten. Komppanian toiminnan luonne oli aluksi tiukasti kruunun valvonnan alaista merkantilismin hengen mukaisesti. Käännekohta koko komppanian toiminnassa oli, kun Eteläisen komppanian sukelluskomissaari Petter Pihl anoi valtiopäivillä lupaa huutokaupata ulkomaalaisen aluksen rahdin. Pihl vetosi 1740-luvulla Pohjoisen komppanian alueella tapahtuneeseen samankaltaiseen, mutta ilmeisesti vaatimattomaan huutokauppaan. Huutokauppaluvan turvin koko komppanian toiminta alkoi pohjautua yhä enemmän pelastettujen laivojen lastin takavarikointiin, kunnostamiseen ja huutokauppaamiseen, jonka jälkeen komppania lunasti sukelluspalkkionsa huutokaupan tuloista. Tätä aiemmin komppania oli ottanut oman prosentuaalisen osansa suoraan pelastetusta lastista tavaran muodossa, mikä oli aiheuttanut tyytymättömyyttä pelastetun laivahenkilökunnan kesken. 1760-luvulla Pelastuskomppanian käytännöt olivat vakiintuneet siten, että komissaarit johtivat toimintaa kotikaupungeistaan ja rannikko- ja saaristopitäjissä toimi alempaa virkamiehistöä, kuten rantavouteja. Komissaarit olivat kaupunkien silmäätekeviä henkilöitä, esimerkiksi raatimiehiä ja laivanvarustajia. Kaupunkien raatihuoneilla pidettiin komppanian huutokauppoja ja koko taloudellinen toiminta oli komissaarien hallinnassa. Alkuvuosien nöyrä työskentely amiraliteettikollegion alaisuudessa oli vaihtunut komissaarien itsetietoiseksi toiminnaksi tavoitteena yhä enemmän henkilökohtaisen omaisuuden kasvattaminen. Loppupäätelmänä todetaan, ettei komppania palvellut suoranaisesti merihätään joutunutta laivaliikennettä, vaan sen toimintaa ohjasivat taloudelliset päämäärät. Tämä synnytti eriskummallisen ja ristiriitaisen tilanteen toiminnan motivaatioiden ja moraalisten kysymysten suhteen. Kuitenkaan Ruotsin valtiolla ei ollut tarjota muunlaista mallia meripelastustoiminnan organisoimiseksi, vaikka valtiopäivillä käsiteltiin yhä uudelleen yksinoikeuden peruuttamista ja muita valituksia. Sukellus- ja pelastuskomppaniat toimivat miltei sata vuotta, kunnes laivakannan kehitys 1830-luvulle tultaessa oli muuttanut komppanian toiminnan hyödyttömäksi. Avainsanat Nyckelord Keyw ords haaksirikko, hylky, merilaki, meripelastus, pelastusyksinoikeus, privilegio, päällysmies, rantavouti, sukellus, Sukellus- ja pelastuskomppania, sukelluskomissaari, sukelluskäsittelyt, sukellusvälineet, sukellussäädös, sukellussääntö, sukellusvirkamies, sukeltaja. Säilytyspaikka Förvaringställe Where deposited Helsingin yliopiston pääkirjasto Muita tietoja Övriga uppgifter Additional information 1

Sisällysluettelo 1. Johdanto... 3 1.1. Itämeren laivaliikenne ja meripelastus... 3 1.2. Tutkimusaihe, aiempi tutkimus ja lähteet... 4 1.3. Tutkimuskysymykset, työn rakenne ja metodit... 6 2. Ruotsin Sukellus- ja pelastuskomppanian perustaminen... 8 2.1. Meripelastus ennen 1700-lukua... 8 2.2. Sukellus- ja pelastuskomppanioiden synty... 10 2.3. Meripelastus ja vuoden 1667 merilaki... 12 2.4. Pelastustoiminta täsmentyneitten säädösten ja sukellussäännön puitteissa... 17 3. Sukellus- ja pelastuskomppanian toiminta... 21 3.1. Alkuvaiheen toiminta-alue ja organisaatio... 21 3.2. Komppanian 13-kohtainen meripelastussäädös... 28 3.3. Sukellus- ja pelastuskomppania valtiopäivillä... 32 3.4. Eteläisen komppanian vaatimus yhtäläisistä huutokauppaoikeuksista... 37 3.5. Snaulaiva Beata Maria - esimerkki kruunun aluksen pelastamisesta... 40 3.6. Ulkomaalaisten valitukset Ruotsin meripelastuskomppaniasta... 42 4. Paikallinen meripelastus ja pelastustoiminta ammattina... 45 4.1. Sukellus- ja pelastuskomppanian työohjeistus ja välineistö... 45 4.2. Puutteita paikallistasolla - esimerkkinä rajakaupunki Loviisa... 53 4.3. Pohjoisen alueen alempi sukellusvirkamiehistö sekä paikallistason työtehtävät ja aluejako... 58 4.4. Sukellusvirkamiehet merivirkamiesten koko kuvassa... 63 4.5. Sukeltajan ammatti arkena ja yhteiskunnan osana... 67 5. Johtopäätökset... 69 Lähteet ja kirjallisuus... 74 Liitteet... 80 2

1. Johdanto 1.1. Itämeren laivaliikenne ja meripelastus 1700-luvun alkupuoli Pohjois-Euroopassa oli muutosten ja mahdollisuuksien aikaa. Ruotsi oli menettänyt suurvalta-asemansa suuren pohjan sodan jälkeisessä Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721. Venäjän mahti kasvoi samaan aikaan osin Ruotsin kustannuksella ja vastaperustettu Pietarin kaupunki ravisutti Suomenlahden valtatasapainoa. Venäjän yksinvaltias Pietari Suuri oli vuonna 1703 siirrättänyt pääkaupungin Moskovasta Suomenlahden pohjukkaan. Tämä hedelmällinen päätös sysäsi myös Itämeren laivaliikenteen uusiin mittasuhteisiin Venäjän kaupan kasvun ja koko valtion nousun myötä. 1 Venäjän tuleva hallitsija oli tutustunut nuoruudessaan laivapuusepän töihin Hollannin Zaandamissa, merenkulun edelläkävijämaassa. Siellä hän todennäköisesti oli viimeistään vakuuttunut meren ja kauppa-alusten taloudellisesta merkittävyydestä. 2 Itämeri oli myös Ruotsille tärkeä kulkuväylä, joka mahdollisti erityisesti Tukholmasta ja Suomen alueelta tehdyn ulkomaankaupan. 1600-luvulla Itämeren laivaliikennettä olivat hallinneet tervakuljetukset, jota kauppaa Suomenkin rannikkokaupunkien porvarit saivat käydä melko vapaasti. Suomen saloilla poltettua tervaa ja pikeä vietiin tynnyreittäin Englantiin ja Amsterdamiin suurten valtamerialusten tarpeisiin. Vuosisadan puolivälissä kaupankäynti merkantilismin hengessä kiristyi Pohjoisen tervakomppanian saatua yksinoikeuden tervan myyntiin. Yksityisten kauppiaiden kultaajat himmenivät ja kaupankäynti muuttui entistä säännöstellymmäksi, mikä suosi vain pientä osaa suurporvareita. Ruotsin valtion noudattaman merkantilismin periaatteeseen kuului viennin suosiminen ja mahdollisimman kattava omavaraisuus. Komppaniat ja monopolit olivat ulkomaankaupan kontrolloinnin ilmentymiä ja välineitä valtion talouden hallintaan. Talousidealismia mukaillen ylläpidettiin mannertenvälisiä, mutta myös paikallisia komppanioita, joiden kaikkien liiketoiminnan idea perustui privilegioon eli yksinoikeuteen. Tärkein Ruotsin meriliikenteen kauppakomppanioista oli 1731 perustettu Itä-Intian kauppakomppania. Lähes samaan aikaan käynnisti toimintansa tätä vaatimattomampi paikallistason Sukellus- ja pelastuskomppania. 3 Meripelastukseen keskittynyt komppania erosi toimintaperiaatteiltaan kauppakomppanioista, koska se ei tuottanut tai valmistanut mitään. Päinvastoin 1 Ojala 2005, 234 235. 2 Ahlström 2000, 9. 3 Frängsmyr 1976, 21 ja Muller 2010, 189 190. 3

komppanian toimintamalli nojasi toisen yksilön vahingolle eli tässä tapauksessa laivojen haaksirikkoihin. Tämä herättää moraalisia kysymyksiä suhteessa toiminnan motivaatioihin ja tuoton maksimointiin. Sukellus- ja pelastuskomppanian perustamisajankohta osui useaan tärkeään valtiolliseen kehitysvaiheeseen. Ruotsin suurvalta-asema Itämeren rantojen hallitsijana oli lopullisesti ohi. Baltian alueen vilja-aitat oli menetetty, eikä sodan runtelema talous ollut vakaa. Tekniikan kehitys oli avannut silmiä uudenlaisille mahdollisuuksille ja vahvuuksille, jotka eivät perustuneet sodankäynnille. Kasvua ja taloudellista nousua oli järkevää etsiä omasta maasta, ei naapurin kustannuksella. Ruotsi oli yhtenäistänyt hallintoaan systemaattisesti jo 1600-luvulla, mutta sen naapurimaat olivat kirineet tässä kehityksessä kiinni. Hävityn sodan jälkeen oli kannattavaa keskittyä jäljellä olevaan: elinkeinoelämään ja maanpuolustukseen. 4 Suuressa pohjan sodassa Suomen alueen tärkeä kauppakaupunki Viipuri menetettiin Venäjälle. Moni maanpakoon lähteneistä porvareista asettautui Haminaan, joka oli perustettu korvaamaan Viipuria. Kymijoen varren koskien voimalla jalostetusta sahatavarasta alkoi muotoutua Suomen ulkomaankaupan uusi vetovoima. Sahatun puun vienti lisäsi kauppalaivojen liikennettä Suomenlahdella. 5 Siinä missä pietarilaiset alukset noutivat Manner-Euroopasta arvoesineitä, kuten kultaa ja maalauksia, keisarillisiin palatseihin, tuotiin suomalaisiin tapulikaupunkeihin lasteittain suolaa sekä kevyempää rahtia kuten mausteita ja rihkamatavaraa. Sekä Suomenlahden paikallinen, että koko Itämeren huomattavasti vilkastunut meriliikenne lisäsi myös laivaonnettomuuksia. Meripelastustoimi nousi mahdollisuudeksi, jota Ruotsi ryhtyi keskitetysti kehittämään ja järjestelemään. 1.2. Tutkimusaihe, aiempi tutkimus ja lähteet Tutkimus tarkastelee vuonna 1729 perustettua Sukellus- ja pelastuskomppaniaa, sen toiminnan alkuvaiheita ja lähtökohtia. Mitä uudenlaisen ja keskitetyn meripelastusorganisaation perustamisesta seurasi ja millaisia reaktioita se synnytti? Ruotsin pelastusorganisaatiosta ei ole olemassa kokonaisvaltaista aiempaa tutkimusta eikä komppanian rakennetta tai toimintatapoja ole selvitetty. Sitä lähellä olevia merihistoriallisia tutkimusaiheita on toki käsitelty esimerkiksi luotsilaitoksen tai 4 Ahonen 1988, 279 286. 5 Kuisma 1983, 18. 4

meritullien näkökulmasta, joiden yhteyksissä Sukelluskomppania toisinaan mainitaan sivuhuomautuksissa. Osasyynä tähän lienee lähteiden hajanaisuus ja ensi silmäyksellä saatava vaikutelma niiden vähäisyydestä. Olemassa oleva tutkimus aiheesta on siis suurimmaksi osaksi iäkästä ja tieto monin tavoin vanhentunutta tai vähintäänkin ylimalkaista. Pelastustoiminta ja sen historia ovat nousseet puheenaiheeksi laajemman yleisön keskuudessa 2000-luvun kuluessa, kun vanhoja hylkyjä lasteineen on löydetty ja tunnistettu. Kuuluisampana näistä on Suomen aluevesille vuonna 1771 uponnut Vrouw Maria. Erityisesti moderni viistokaikuluotaintekniikka on helpottanut hylkyjen paikallistamista. 6 Merihistorioitsija Christian Ahlström on vuonna 2000 ilmestyneessä kirjassaan Viestejä syvyyksien sylistä referoinut muutamaa vuotta aiemmin julkistettua hylkyjä koskevaa väitöskirjaansa ja kertonut Vrouw Marian identifioimisesta arkistolähteiden avulla. Ahlström ei kuitenkaan ole pureutunut laajemmin pelastustoiminnan hallinnolliseen organisaatioon, mitä hänen tutkimuskysymyksensäkään ei käsitellyt. Tässä tutkielmassa hänen teoksensa ovat silti olleet yksi päälähteistä tutkimuksen käynnistämisessä. Myös professori Yrjö Kaukiaisen merihistorialliset tutkimukset, kuten teos Rantarosvojen saaristo, ovat auttaneet erityisesti lähteiden löytämisessä 7. Kaukiaisen tutkimukset käsittelevät pääsääntöisesti Vanhan Suomen aluetta ja spekuloivat rantarosvouksen olemassaoloa. Meripelastuksen 1700-luvun historiaa on huolellisimmin kartoittanut Aina Lähteenoja Merenkulkuhallituksen vuonna 1947 julkaisemassa kirjassa Suomen luotsi- ja majakkalaitoksen historia vuoteen 1808. Lähteenoja omistaa kirjan viimeisen muutaman aukeaman mittaisen luvun pelastustoiminnalle hahmotellen pintapuolisesti meripelastuksen historian tärkeimpiä asetuksia. Käytännön pelastustoimintaa hänkään ei ole tutkinut. Lähteenojan lisäksi meripelastus on saanut muutamien kappaleiden verran tilaa kaupunkihistorioissa, merenkulkua käsittelevissä historiakirjoissa ja oikeushistoriallisissa kirjoissa. Kirjallisuuslähteitä olen hyödyntänyt aihepiirin laajentamiseen, mutta vain vähäisesti suorina asialähteinä. Laajempaa ajankuvaa olen kartoittanut talous-, meri-, yhteiskunta- ja paikallishistoriallisten teosten avulla. Alkuperäislähteet ovat tämän tutkimuksen kivijalka. Olen käyttänyt useiden hallinnon tasojen lähdeaineistoja kollegiosta maistraattiin. Tukholman Sota-arkistossa monen 6 Maras 2012, 157 163. 7 Esimerkiksi Kaukiainen 2005 ja 2008. 5

kerroksen syvyydessä lepäävät Amiraliteettikollegion rahakamarikonttorin arkistoon kuuluvat sukellusasiakirjat sisältävät tutkimuksellisesti tärkeintä tietoa. Nämä asiakirjat alkavat vuodesta 1745. Näihin sukellusasiankäsittelyihin eli Dykeri handlingar kansioihin on koottu neljännesvuosittain amiraliteettikollegioon lähetetyt raportit paikallistason toiminnasta, kuten pelastetuista aluksista. Raportit kertovat myös valtion ylimmän tason osuudesta meripelastuksessa. Lisäksi valtiopäiväaineiston porvarissäädyn pöytäkirjat 1700-luvun alusta alkaen sisältävät meripelastustoimintaan liittyviä käsittelyjä, valituksia ja päätöksiä. Hallinto ja käytäntö toimivat lakien ja asetusten määräämissä puitteissa. Tämän tutkielman oleellinen lähdekokonaisuus ovat säädökset, joita meripelastustoimeen sovellettiin. Säädöksiä ja niiden kehitystä tutkimalla olen selvittänyt virkamiesten ja ympäristön suhtautumista meripelastukseen ja komppaniaan. Niistä voidaan myös päätellä toiminnan painopisteitä ja niiden muutoksia. Muutosten seurausten tarkastelu ja analysointi avaavat informatiivisen ikkunan valaisemaan tutkimusaihetta. Lakiasiakirjoja on olemassa alkuperäisinä sekä puhtaaksi kirjoitettuina. Askel hallinnossa alempana on Hämeenlinnan Maakunta-arkiston arkistomateriaali, josta löytyvät Loviisan tullikamarin arkiston tullikamarikirjeet, saapuneet kirjelmät ja määräykset sekä Loviisan ja Porvoon maistraattien asiakirjat alkaen 1730-luvulta. Kaupunki- ja pitäjätason tutkimuksessa olen käyttänyt maistraatin pöytäkirjoja, henkikirjoja ja kirkonkirjoja. Koska aiempaa tutkimusta on niukasti ja lähteet ovat pieninä kokonaisuuksina hajanaisesti eri hallinnon yksiköissä, lähdekriittisyys korostuu päätelmien teossa. Tämän tutkielman päätarkoituksena on siis selvittää perusteellisesti valtakunnallisen organisaation synty. 1.3. Tutkimuskysymykset, työn rakenne ja metodit Karlskronasta käsin johdettu Sukellus- ja pelastuskomppania toiminta perustui maantieteelliseen jakoon. Se jakautui kahteen yksikköön: Pohjoiseen ja Eteläiseen komppaniaan, joihin lukeutui paikallisia alaosastoja. Sukellus- ja pelastuskomppanian alkuaikojen epäyhtenäisyydestä kertovat useat käytetyt nimitykset kuten Sukelluskomppania, Sukellusseura, Pelastuskomppania ja Pelastusyhtiö. 8 Tutkimus ei kuitenkaan rakennu aluejaon perusteella, vaan lähtökohtana on ensin selvittää 8 Alkuperäiskielellä ruotsilla käytettyjä nimityksiä erilaisissa lähteissä ovat mm: Dykeri societen, Dykeri compagnie, Bärgning och dykeri interessen. 6

kronologisesti organisaation käynnistyminen lakien ja säädösten avulla. Keille kruunun siunaamia erityisoikeuksia myönnettiin? Miten niiden puitteissa sai toimia ja millaisin velvollisuuksin sekä ehdoin? Tämän jälkeen selvitän, kuinka organisaation sisäinen työnjako toimi ja miten valtion johto valvoi toimintaa? Paikallistason esimerkkien avulla pureudun käytännön toimintatapoihin, reaktioihin sekä selvitän organisaation kehityskulkua suhteessa Ruotsin taloudelliseen ja poliittiseen tilanteeseen. Kenen intressejä komppania todellisuudessa ajoi? Oliko toiminnan lähtökohtana elinkeinon harjoittaminen, turvallisuuden edistäminen, vai testasiko se esimerkiksi uutta sukellustekniikkaa? Tämän kaiken selvittämiseksi tarkastelen meripelastusorganisaatiota useista näkökulmista huomioiden sekä sen ylimpien että alimpien virkamiesten tuottaman aineiston. Valtiopäiväkäsittelyt paljastavat paikallistason ongelmia ja työnjohtamiseen liittyvät asiakirjat taas kertovat kurista ja hallinnasta. Lisäkysymyksinä tässä yhteydessä pohdin, olivatko sen toimintatavat perusteltuja pelastustoiminnan eri osapuolille tai ympäristölle ja mihin suuntaan sen toiminta kehittyi? Pohjoisen komppania ja Suomi on valittu tiiviimpään tarkasteluun Pietarin läheisyyden takia. Pohjoisen komppanian alueeseen kuuluvassa Loviisassa tutkimuksen kehyksenä on linnoitustöiden ja kaupungin perustaminen. Helsingin asema jo olemassa olevana kaupunkina komppanian perustamisvaiheessa on taas kiinnostavalla tavalla toisenlainen. Eteläisen komppanian alueella tutkimuksellisesti antoisin seutu on Tanskan salmien ja Ruotsin välinen alue ja Helsingborgin kaupunki, jossa meripelastuksen vuosisataiset perinteet kohtasivat ylhäältä määrätyn organisaation uudet säännöt. Tutkimuksessa yhdistyvät talous-, oikeus- ja hallintohistoria. Taloushistoriallista siinä on kytkös kauppaan ja merenkulkuun, mikä edellyttää talous- ja merihistoriallisia lähestymistapoja. Oikeus- ja hallintohistoriaa teemassa edustaa meripelastusorganisaation perustamista sekä toimintaa säätelevä lainsäädäntö ja komppanian rooli kaupungin ja valtionhallinnon risteyskohdassa. Tutkimusmetodit perustuvat tutkimusaineiston syntyprosessien vahvaan huomioimiseen. Pääasiallinen tutkimusmetodi on historiallis-kvalitatiivinen eli laadullinen tutkimusmenetelmä, jolla pyritään ymmärtämään tutkittavaa ilmiötä ja sen merkitystä kirjallisen aineiston kautta. Myös tilastollista eli kvantitatiivista tutkimusmetodia sovelletaan paikoin. 9 Oikeushistoriallisia teemoja käsitellään kontekstuaalisen oikeushistorian metodilla, joka 9 Hietala 2001, 22 24. 7

tarkastelee oikeudellista muutosta komppanian toiminnan alun meripelastussäädösten perusteella. 10 Mullistavan uudistuksen saattaa tunnistaa siitä, miten vahvasti ympäristö alkaa reagoida siihen. Kun pelastustoimintaa ryhdyttiin toden teolla organisoimaan, siirsi se vanhoja ja vakiintuneita tehtäviä kokonaan uudelle taholle. Tutkielman tarkoitus on selvittää laajemmin mitä seurauksia ja merkityksiä sillä oli ja kenelle? Tutkielman rakenne on pääasiassa kronologinen, mutta se levittäytyy eri aikatasoilla myös aihepiirien suuntaan. Työ jakautuu muutamaan ajallisesti laajempaan osaan. Aluksi kartoitan meripelastuksen tilaa sekä historiaa 1700-luvun alkupuolella, aikana ennen Sukellus- ja pelastuskomppaniaa. Tämän jälkeen selvitän miten tämä meripelastusorganisaatio perustettiin. Seuraavissa tutkimusluvuissa tarkastelen kuinka komppaniaan suhtauduttiin, millaisia erilaisia ongelmia se kohtasi ja miten toiminta organisoitiin sekä suoritettiin paikallistasolla. Lopuksi hahmottelen komppanian paikallista työskentelyä työnjaon, välineistön sekä virkamieskunnan luonteen avulla. Ajallisesti tutkimus painottuu vuosiin 1729 1760, jolloin pelastusorganisaation hallinto rakennettiin ja se muotoiltiin yhtenäiseksi ja kattavaksi koko Ruotsin alueella. 2. Ruotsin Sukellus- ja pelastuskomppanian perustaminen 2.1. Meripelastus ennen 1700-lukua Merenkulku on aina ollut kansainvälistä ja hallintoalueiden rajoja ylittävää toimintaa. Meri antaa merenkulkijoille yhteiset puitteet ja valtioiden omien lakien painoarvo kansainvälisillä vesillä muuttuu. Erityisesti merenkäynnin turvallisuus yhdistää merenkävijöitä kansalaisuudesta huolimatta. Meripelastuksen historia on kulkenut tiiviisti käsikkäin kauppaliikenteen kehityksen kanssa. Turvallinen kaupankäynti on hyödyttänyt ja edistänyt taloutta. Pohjois-Eurooppaa tiiviisti yhdistänyt Itämeri tarvitsi jo varhain yhteisiä säännöksiä. Varhainen meripelastus on tarkoittanut merihädässä olevien auttamista, aluksien, ihmisten ja lastien pelastamista sekä ryöstelyltä varjelemista. Myöhemmin meripelastuksen kehittyessä yhteisesti noudatettavia säännöksiä ryhdyttiin kirjaamaan. 11 Ruotsi kuului 1300-luvulta alkaen Hansaliiton vaikutuspiiriin, johon sen tärkeimmät kaupungit kuten Tukholma ja Malmö lukeutuivat. Myös Turku ja Viipuri olivat tämän liiton kauppapaikkoja, vaikka ne eivät varsinaisia Hansakaupunkeja olleetkaan. 12 Aluksi 10 Kekkonen 2013, 6-9. 11 Anners 1984, 10 14. 12 Klinge 2007, 41 44. 8

liittoutuma oli löyhä keskiajan kauppapaikkojen välinen yhteisö, mutta yhteiset taloudelliset intressit tiivistivät sen sisäistä yhteistyötä myös muun hallinnon piiriin. Myöhemmin liitto rakensi Lyypekin johdolla jopa yhteistä sotilaallista ja hallinnollista järjestelmää, jolla oli vaikutusta myös yksittäisten kaupunkien hallintoon. Hansan yksi tavoite oli turvallisen merenkäynnin takaaminen aikakautensa olosuhteissa. Hansakautena Ruotsissakin omaksuttiin kansallisen vanhan rantaoikeuden sijaan 1400- luvulla laadittu ns. Visbyn merioikeus. Keskiajan lopussa Visby oli Skandinavian tärkein kauppapaikka ja sen mukaan nimetty merioikeus laadittiin paikallisten laivureiden noudatettavaksi. Visbyn merioikeus taas pohjautui Lyypekin kaupunginlakiin, 1160-luvulla kirjattuun Roles d Óléroniin 13 sekä amsterdamilaiseen merenkulkujärjestykseen. Visbyn merioikeus ei ollut nimestään huolimatta paikallinen visbyläinen laki, vaan käytössä lähes koko Itämeren alueella, johon Itämerellä noudatetut ensimmäiset meripelastussäännöt pohjautuivat. 14 Ruotsi korvasi hansa-aikana käytössä olleen Visbyn merioikeuden vuodesta 1667 alkaen maan ensimmäisellä virallisella merilailla, joka laadittiin Kaarle XI:n holhoojahallituksen aikana. Laki sisälsi myös Ruotsin ensimmäisen oman meripelastussäännöksen. Tämä olikin välttämätöntä, koska meripelastuksesta oli tullut yhä valvotumpi elinkeino. Sen harjoittamiseen tarvittiin jo tuolloin erioikeus ja ensimmäiset pelastusyhtiöiden kaltaiset ryhmittymät muotoutuivat. Tämän rinnalla eli kuitenkin sitkeästi vanha rantaoikeus, jonka eri muotoja rahvas noudatti pitkään. Rantaoikeus perustui ikivanhaan germaaniseen tapaoikeuteen strandrechtiin, jonka mukaan rannan omistajalla oli oikeus kaikkeen rannalle ajautuneeseen haaksirikkoisista merenkulkijoista alkaen. Omistaja sai pitää tavaran ja ottaa haaksirikkoiset jopa orjiksi. Jo vuoden 1100 kirkolliskokous yritti puuttua merenkäynnin epäkohtiin julistamalla barbaarisen rantaoikeuden rikokseksi. Silti vielä keskiajalla kuninkaat katsoivat yleisesti omaavansa kaikkein ylimmän rantaoikeuden. Kuninkaat verottivat siksi suojelunsa alla tapahtuneesta haaksirikkoisten auttamisesta tai hylkytavaran pelastamisesta itselleen kolmanneksen. 15 Vuonna 1697 Kaarle XII:n holhoojahallitus julkaisi plakaatin koskien rantarosvousta. Tämä oli ensimmäinen Ruotsin sisäinen meripelastukseen liittyvä säädös. Plakaatin 13 Rôles d'oléron oli ensimmäinen tunnettu merioikeusasioiden yleiskatsaus, joka laadittiin toisen ristiretken jälkeen 1160-luvulla herttuattaren ja kuningas Louis VII:n puolison Eleonorin taholta. Säännöskokoelma tunnetaan myös Oleronin sääntöinä tai tuomioina. Lähde: www.admiraltylawguide.com/documents/oleron.html. 14 Beckman 1945, 3 ja Pohjanpalo 1965, 20 21. 15 Kaukiainen 2005, 27. 9

tarkoitus oli ehkäistä haaksirikkoisiin kohdistunutta ryöstelyä ja väkivaltaa. Jos mainittuja vahingontekoja kuitenkin tapahtui, sakotettiin koko piiri- tai kihlakuntaa varsinaisten syyllisten ankaran rankaisemisen lisäksi. Nämä ohjeet oli luettava vähintään kerran vuodessa kaikissa rannikkopitäjien kirkoissa. Ohjeistus täsmensi myös saatavia palkkioita haaksirikkotavaran pelastamisesta. 16 Plakaatti todistaa jossain määrin paikoin yleisestäkin luvattomasta pelastustoiminnasta, joka saatiin kuriin vasta 1700- luvun puolella. Ohjeistus myös kertoo yhtenäisen ja kontrolloidun meripelastuksen tarpeellisuudesta. 2.2. Sukellus- ja pelastuskomppanioiden synty Ruotsin sukellus- ja pelastuskomppaniat eli -yhtiöt syntyivät kahdessa vaiheessa ja kahtena erilaisena aikakautena. Ensimmäinen sukelluskomppanian kaltainen yksikkö perustettiin jo vuonna 1663 saksalaisen Hans Albrecht von Treuleben johdolla. Hän oli saanut kuninkaalta virallisen privilegion suorittaa pintapelastustöitä toiminta-alueenaan Ruotsin länsirannikko sekä Skoone. 17 Vuonna 1692 komppanian rajat määriteltiin tarkemmin ja käyttöön otettiin nimike Eteläinen sukellus- ja pelastuskomppania, joka kattoi Ruotsin länsi- ja etelärannikon: Skoonen, Hallandin, Göteborgin ja Bohusin alueet. 18 Komppanian johtoon tuli sotamarsalkka ja kreivi Aschenberg. 19 Ruotsi oli valloittanut 1650-luvulla Tanskalta Skoonen maakunnan ja hieman myöhemmin Gotlannin saaren. Oli siis myös valtion etu, että näidenkin alueiden rannikkoseuduilla haaksirikkoutuvat alukset olivat virallisen organisaation huomassa. Pohjoisen Sukellus- ja pelastuskomppanian synnystä on säilynyt Eteläistä enemmän kirjallisia dokumentteja, koska se tapahtui myöhemmin. Pohjoisen perusti vuonna 1691 Tukholmassa syntynyt tiedemies Mårten Triewald, joka oli 1710-luvulla menettänyt koko omaisuutensa sijoittamansa kauppalaivan haaksirikossa. 20 Syntyjään saksalaisen sepän poika Triewald ryhtyi aikuistuttuaan kauppiaaksi, mikä tarkoitti hänen kohdallaan sijoittamista kauppalaivoihin. Tyypillistä oli, että porvarit sijoittivat useampiin kauppaaluksiin ja niiden ulkomailta tuoma tavara jaettiin omistajien kesken panostuksen mukaisesti. Näin myös kuljetukseen liittyvät riskit jaettiin. Yhdellä aluksella saattoi olla 16 Pohjanpalo 1965, 307. 17 Lähteenoja 1947, 212. 18 Kaukiainen 2005, 240. Modée 1746, 2277 2278. 19 Triewald 1741, 42. 20 Ahlström 2000, 74 ja Heurlin, Millqvist ja Rubenson 1906, 635 636. 10

siten useita omistajia, jopa kymmeniä. 21 Triewald oli sijoittanut vaatimattoman omaisuutensa yhteen laivaan ja hänen kohdallaan toteutui pahin vaihtoehto. Liiketoimissaan epäonnistunut nuori mies jätti Ruotsin ja muutti Lontooseen vuonna 1716. Englanti oli Ranskan ohella tuohon aikaan monella tapaa eurooppalainen edelläkävijä. Ruotsin keskittäessä voimiaan suureen pohjan sotaan, Englannissa eteni 1600-luvulla alkanut luonnontieteen vallankumous. Kristillinen maailmankuva kyseenalaistettiin ensimmäistä kertaa ja tekniikan uudet valistusaikaa myötäilevät keksinnöt vankistivat ihmisten omia mahdollisuuksia kehittää ympärillä olevaa maailmaa. 22 Englannissa Triewald tutustui Ruotsin taloudellisen kehityksen kannalta käytännöllisiin asioihin, joita hän hyödynsi myöhemmin palattuaan kotimaahansa. Hän toimi tarkastajana Englannin Newcastlessa sijainneilla Ridgeleyn kivihiilikaivoksilla, jossa hän tutustui näin paikallisiin työoloihin sekä käytössä olleisiin teknisiin laitteisiin. Triewaldin kiinnostus laajeni myös ajan muihin teknisiin keksintöihin ja tieteellisiin ilmiöihin. Kun hän palasi sodan runtelemaan Ruotsiin Uudenkaupungin rauhanteon jälkeen vuonna 1726, saavutti Triewald arvostetun tiedemiehen aseman. Esikuvan lailla hän julkaisi opettavaa kirjallisuutta usealta alalta kuten sukelluksesta, maanviljelyksestä, gynekologiasta ja fysiikasta. Triewald jopa esitti Tukholman Ritarihuoneella luentosarjan uudesta luonnontietoudesta. Hän toimi myös Kuninkaallisessa Tiedeakatemiassa ja sai arvonimen Capitain Mechanicus. 23 Kaikki tämä tieto ja arvostus taustanaan Mårten Triewald perusti yhdessä porvari Erasmus Clefven, amiraali Theodor Anckarstiernan ja amiraliteetin luutnantin Anders Rautelinin kanssa yhdistyneen Sukellus- ja pelastuskomppanian vuonna 1729. Komppania oli nyt maantieteellisesti laajentunut ja kahteen alayksikköön jakautunut organisaatio. Eteläinen piiri alkoi Ruotsin etelärannikon läntiseltä rajalta päättyen Karlshamniin, josta alkoi Pohjoinen piiri. Pohjoiseen piiriin kuului Ruotsin pohjoiset rannikot pois lukien Pohjanlahti Porin pohjoispuolella ja rajautuen idässä Venäjän rajaan. Koko komppanian henkisen johtajan Triewaldin eräänlaisina esikuvina toimivat muun muassa Euroopan laajuisesti tunnettu englantilainen sukeltaja James Buschel ja hänen seuraajansa John Davis sekä Hollannissa oppia saanut skoonelainen 21 Möller 1954, 33. 22 Männikkö 1991, 550 552. 23 Ahlström 2000, 73 75 ja Heurlin, Millqvist ja Rubenson 1906, 635 636. 11

sukelluskomissaari Johan Been. 24 Komppania on ollut Triewaldille teknisten laitteiden kehittämisen ja testaamisen lisäksi ollut myös taloudellinen hanke. Valistusajan ihminen uskoi uudella tavalla voivansa vaikuttaa omaan kohtaloonsa tekniikkaa apunaan käyttäen. Triewaldin kokema henkilökohtaisen omaisuuden menetys haaksirikossa on ehkä osaltaan toiminut kimmokkeena komppanian perustamisessa ja kiinnostuksena meripelastukseen. Tekniikan kehittyminen avasi pelastustöissä aivan uudenlaisia keinoja, joita pystyi hyödyntämään myös liiketoimissa. Komppania oli osittain seurausta ajan teknisestä kehityksestä ja pyrkimyksestä kokeilla näitä uudistuksia myös taloudellisiin hankkeisiin. Tieto Sukellus- ja pelastuskomppanian perustamisesta saatettiin rannikkoseutujen kaupunkeihin maistraattien kautta. Kokkolan maistraatissa toukokuussa 1730 päivätyssä maistraatin pöytäkirjassa mainitaan johtaja Mårten Triewaldin 25 yhdessä asianosallistensa kanssa saaneen kymmenen vuoden yksinoikeuden pelastaa merihätään joutuneita aluksia sekä nostaa mereen joutunutta tavaraa Ruotsissa ja sen maakunnissa. Tämä kuninkaan 19.5.1729 vahvistama ilmoitus luettiin tiedoksi koko maan porvaristolle. 26 Näin paikallisille asukkaille levisi tieto uudesta organisaatiosta, joka tuli keskelle käytännön arkea. 1600-luvulla perustetut kollegiot olivat vahvistaneet Ruotsin hallintoon perustuvaa keskusvaltaa. Sukellus- ja pelastuskomppania on esimerkki järjestelmästä, joka siirsi aiempia tavallisen kansalaisen oikeuksia uudelle keskusvallan alaiselle taholle. Muutokset aiheuttavat lähes aina vastarintaa ja etenkin silloin, kun niiden vaikutukset huonontavat käytännön elämää. Sukelluskomppania oli taho, jolle kukaan rannikkoalueiden asukas ei mahtanut mitään ohjeiden tullessa kollegiotasolta. 2.3. Meripelastus ja vuoden 1667 merilaki Ruotsin valtakunnan ensimmäinen merilaki otettiin käyttöön kuningas Kaarle XI holhoojahallituksen aikana 12.6.1667. Sweriges Rijkes Siö=Lagh oli huolellisesti laadittu lakikokoelma, joka oli voimassa aina vuoteen 1873 saakka. 27 Merilain viides kaari Femte Siöskade Balk 28 koski meripelastusta ja se sisälsi 17 lukua. Vasta vuonna 24 Triewald 1741, 74 75. 25 Triewald-nimi on tuomikirjassa virheellisesti Friewald. 26 Kokkolan renovoidut tuomiokirjat, 13.5.1730 päivätty istunto, signum f:17, KA. 27 Päivinen 2013, 13. 28 Femte är om Siöskada: then aff Skipbrått/ eller Råån, eller Leedsagare seel, eller någor olyckeligh Wåda, eller och medh rådh och wilia uthi Siönödh tilkomer/ ther gemeenligen kallas haweri. Sweriges Rijkes Siö=Lagh 1667. 12

1802 merilain viidennen kaaren kumosi uusi säädös: Sukellus- ja meripelastusyhtiön ohjesääntö. 29 Merioikeuden tehtävänä on säännöstellä merenkulkua, joka taas on vesitse tapahtuvaa yhdysliikennettä. Merioikeus koskee edelleenkin merenkulun järjestämistä, turvaamista ja edistämistä. Se perustuu yleiseen tapaan tai oikeuskäytäntöön. 30 Merilaki antoi Sukellus- ja pelastuskomppanian toiminnalle selkeän taustaohjeistuksen. Laki oli voimassa jo ennen komppanian perustamista, joten komppanian arjessa esiin tulleet toimintatapojen ristiriidat ja lisäksi ympäristön suhtautuminen komppaniaan ovat muokanneet merilain jälkeen säädettyjä myöhempiä asetuksia. Tämän tutkielman alkuvaiheessa on oleellista tarkastella lain viidennen kaaren alalukuja ja selvittää samalla niiden merkitystä komppanian toimintaan. Seuraavassa selvitetään luvuittain kuinka laki rajoitti tai miten se helpotti komppanian toimintaa. Merilakiin vuonna 1667 säädetyn viidennen kaaren luvuista ensimmäiset seitsemän lukua koskivat meripelastusta: 31 1.luku: Konungens och Chronones Rätt i Skipsbrått. Luvussa määriteltiin kuninkaan ja kruunun oikeutta haaksirikossa. Se määräsi, että merivahingon selvitys oli tehtävä vuoden ja yhden yön kuluttua onnettomuudesta. Jos pelastuksen kohteena oli Ruotsin alamaisen omaisuus, palautettiin se omistajalle pelastukseen liittyneet kulut ja sukelluspalkkiot vähennettynä. Näin piti toimia myös valtakunnalle ystävällisen maan laivojen suhteen, mutta vihollismaan asukkaan omaisuus kuului kruunulle kulujen vähentämisen jälkeen. Jos omistajaa ei tavoitettu, kruunu sai tässäkin tapauksessa pitää pelastetun tavaran. 32 Ensimmäinen luku määritteli selkeästi kruunun oikeudet haaksirikkoiseen tavaraan. Tätä lukua todellakin sovellettiin käytännössä esimerkiksi vielä vuonna 1771, jolloin Wrouw Maria haaksirikkoutui Suomen edustalla vieden mukanaan Venäjän keisarinnan arvo-omaisuutta. Diplomaattisesta kirjeenvaihdosta on säilynyt keskusteluja, joissa Venäjän edustajalle on kerrottu mahdollisuudesta ostaa keisarinnalle kuuluvaa tavaraa vasta huutokaupassa. 33 Koko lasti oli siten Ruotsin omaisuutta. Ensimmäiseen lukuun vedoten komppanian oli helppo perustella toimintaansa kruunun 29 Lähteenoja 1947, 212. 30 Päivinen 2013, 12. 31 Sweriges Rijkes Siö=Lagh 1667, 60. 32 Sweriges Rijkes Siö=Lagh 1667, 61. 33 Ahlström 2000, 50 61. 13

edustajana, koska sai hallita lähes täysin nostamaansa tavaraa lain määreet turvanaan. 2.luku: Om Skipare plickt sampt Ordning wijdh bärgande. Toinen luku määräsi laivurin pelastusvelvollisuuksista haaksirikossa: ensin oli pelastettava ihmiset, jonka jälkeen vuorossa olivat kalusto, takilat ja lopuksi kauppamiehen lasti. Vieras tavara oli säilytettävä, kunnes omistaja päätti sen kohtalosta. Pelastustyöhön osallistuneiden palkkio määräytyi sen mukaan, kuinka paljon lastista saatiin pelastettua. Jos lastia ei pystytty pelastamaan, kukaan ei saanut palkkaa. Nostetun tavaran sai pitää siihen asti, kunnes palkkio oli saatu. 34 Toinen luku turvasi näin pelastajille lain nojalla määräytyvän palkkion ja määritteli pelastetun tavaran säilytyksestä. Komppania sai luvan olla maksamatta palkkiota, jos mitään ei onnistuttu pelastamaan. Moinen järjestely oli komppanialle sangen edullinen, koska näin sen taakaksi ei syntynyt katteettomia palkkiokuluja. Koko 1700-luvun käytössä ollut urakkaluonteinen palkkiojärjestelmä perustui pohjimmiltaan tähän lukuun, mutta myöhemmin järjestelmän yksityiskohtia tarkennettiin. 35 3.luku: Om Bärgelön huru stoor then bör wara. Kolmannessa luvussa tarkennettiin palkkion suuruutta suhteessa pelastettuun tavaraan: jos tavaraa pelastettiin maksimissaan 60 talarin edestä, pelastuspalkkio oli ½ tavaran arvosta. Pelastetun lastin arvon taas ollessa 60 240 talaria, oli palkkion osuus neljäsosa lastista. Tämän yli menevästä tavaran arvosta pelastuspalkkioksi määrättiin kiinteä summa: 60 talaria. Poikkeustilanteissa, joissa pelastustyö oli ollut vaikeaa tai kallista, saattoi oikeus määrätä tästä lain pykälästä poikkeavan palkkion. 36 Tämä luku vahvisti kehykset käytännölle, jossa määrättiin palkkioksi kiinteä jako-osuus pelastetun lastin arvosta. Myöhemmin komppania käytti jako-osuuden tilalla tiettyjä prosenttimääriä lastin arvosta pelastuspalkkiokseen. 4.luku: Om Skieps fynd/ huru thet bör kunnugas/ och theras Straff som thet dölja. 34 Sweriges Rijkes Siö=Lagh 1667, 62. 35 Lähteenoja 1947, 216. 36 Sweriges Rijkes Siö=Lagh 1667, 63. 14

Neljäs luku velvoitti ilmoittamaan haaksirikkoutuneen aluksen löydöstä mahdollisimman pikaisesti viranomaiselle - joko maaherralle tai käskynhaltijalle. Tarvittaessa virkavallan edustaja myi pilaantuvan pelastetun tavaran omistajan poissa ollessa, maksoi pelastuspalkkiot ja huolehti tavarasta, kunnes se annettiin omistajalle. Jos pelastetun tavaran säilytti omavaltaisesti itsellään, rinnastettiin se tällöin varkauteen. Rangaistuksena tässä tapauksessa menetti pelastuspalkkion ja sai ruumiillisen rangaistuksen. Vielä vakavampi rike oli, jos laivanvarustaja tai rahtaaja syyllistyi tavaran piilottamiseen. Siitä saattoi menettää henkensä. 37 Hylkytavaran asiattomaan hallussapitoon puututtiin tiukasti. Laki minimoi epäselviä tilanteita, kun hallussapito rinnastettiin varkaudeksi sukelluspalkkion vastaanottamisen jälkeen. Tämä suoraviivaisuus on helpottanut komppanian työtä; palkkion maksun jälkeen tavara oli lähes yksiselitteisesti komppanian vastuulla. Vielä tammikuussa 1762 Loviisan tullikamariin saapui kirje, jossa viitattiin merilain neljänteen lukuun. Oli ilmennyt lievää laittomuutta liittyen hylkytavaran hallussapitoon, tullikamarimaksujen laiminlyöntiin sekä liian koviin huutokauppahintoihin. Neljäs luku oli siis täysin aktuelli sadan vuoden jälkeenkin ja Pohjoisen komppanian johtaja vetosi sen noudattamisen puolesta. 38 5.luku: Om Wårtekn ther Wrak lemnas. Viides luku painotti lyhyesti veteen jätetyn hylyn merkitsemistä, jos laiva tai sen takilat saattoivat olla vaaraksi muille merenkulkijoille. 39 Luku liittyy järjestyksenpitoon ja yleiseen turvallisuuteen hylyn suhteen, eikä sillä ole merkitystä komppanian motiivien kannalta. Ennemminkin merkitsemisestä on voinut olla komppanialle haittaa, sillä merkitty ja nostamaton hylky saattoi houkutella paikalle hylynryöstäjiä. Tämä taas on aiheuttanut lisätyötä meressä makaavan hylyn vartioinnin järjestämisellä. 6.luku: Om thera Straff som Skipsbråt tilskynda. Kuudennessa luvussa tuomittiin ankarasti tahallisesta laivojen harhaan johdattamisesta, jossa saatettiin pimeän aikaan sytyttää merkkitulia 37 Sweriges Rijkes Siö=Lagh 1667, 63 64. 38 26.1.1762 kirjattu kirje, Loviisan Tullikamarin arkisto, signum Ea:7. HMA. 39 Sweriges Rijkes Siö=Lagh 1667, 64. 15

luodoille tai veneille laivojen kulkureittien läheisyyteen. Näin salakavalasti pahimmillaan houkuteltiin laivat karikolle ja haaksirikkoutumaan. Laki tuomitsi näin menettelevän henkilön vastaamaan rikoksesta hengellään ja omaisuuden menetyksellä. 40 Sukellus- ja pelastuskomppanian yhtenä tehtävänä oli taata rantojen turvallisuus ja ehkäistä merirosvousta. Paikallisten rantavoutien tehtävänä kruununpalvelijoina oli myös toimia järjestyksen ylläpitäjinä ja ilmoittaa kaikenlaisesta epäjärjestyksestä, mikä rooli korostui 1700-luvun asetuksissa. 7.luku: Om Ledsagare/ thera Plickt och Straff. Seitsemännessä luvussa määrättiin luotsien velvollisuuksista ja rangaistuksista. Määrittely sisälsi tarkkoja ohjeita laivojen opastamisesta. Laiva oli luotsin vastuulla heti hänen laivaan astumisesta alkaen. Onnettomuuden aiheuttanutta luotsia rangaistiin sen mukaan, millaiset sääolot vallitsivat ja sen perusteella oliko onnettomuus tahallinen vai vahinko. 41 Luotsit olivat jo 1660-luvulla kehittymässä omaksi ammattikunnakseen ja lain kaaren seitsemäs luku koski käytännössä luotseja, ei meripelastustoimintaa. Luvusta kahdeksan eteenpäin Merilain viidennen kaaren luvut 8-17 eivät koskeneet suoraan meripelastustoimintaa eivätkä etenkään sukellusta, vaan enimmäkseen erilaisia onnettomuustapahtumia ja lain sovelluksia niissä. 42 Vuoden 1667 merilaki antoi Sukellus- ja pelastuskomppanialle selkeät toiminnan puitteet. Se määritteli oleellisimman: Kruunun oikeuden haaksirikkoutuneeseen tavaraan, kruunun alamaisen oikeuden omaan tavaraansa, vihollisen omistaman haaksirikkotavaran menettämisen kruunulle, pelastuspalkkiot sekä rankaisi tavaran luvattomasta hallussapidosta. Merilain rinnalla yhtä aikaan voimassa oli muitakin lakeja, kuten Ruotsin valtakunnan kaupunkilaki, jonka kuningas Kustaa Adolf oli hyväksynyt vuonna 1618. Kaupunkilain Hahden asiain caaressa käsiteltiin laivaliikenteeseen liittyviä sääntöjä. Se sisälsi kaksikymmentä alalukua, joista viidennen kohdalla ohjeistetaan haaksirikkotapauksissa. Luku tosin koskee tahallista vahingontekoa ja sen aiheuttamaa haaksirikkoa. Siinä säädetään tapauksesta, jossa ankkurin köysi on rikkoutunut ja laiva päässyt irti 40 Sweriges Rijkes Siö=Lagh 1667, 65. 41 Sweriges Rijkes Siö=Lagh 1667, 65 67. 42 Liite 1. 16

aiheuttaen näin vahinkoa tai haaksirikon. 43 Näkökulma asetuksessa on kaupunkilähtökohtainen ja ei koske haaksirikkoutuneen laivan tai sen lastin kohtaloa. Merilain viides kaari oli kaupunkilakiakin peilaten tarpeellinen määritellessään ensimmäistä kertaa varsinaisia toimintatapoja merionnettomuudessa. 2.4. Pelastustoiminta täsmentyneitten säädösten ja sukellussäännön puitteissa 1700-luvun alussa ennen yhtenäistä Sukellus- ja pelastuskomppaniaa, käsiteltiin valtiopäivillä ensimmäisiä kertoja komppanian asemaa ja oikeuksia. Näistä varhaisimmat esiintyivät jo 1710-luvulla, jolloin maa oli vielä sotatilassa. Vuosisadan alussa pelastussäädöksinä voimassa olivat merilain viides kaari sekä vuonna 1697 annettu merirosvouteen liittyvä plakaatti. Kesäkuussa 1714 valtiopäivät käsittelivät kaikkien kaupunkien yhteisen valtiopäivävalituksen, johon kenraaliluutnantti ja kuvernööri Burenfchöld antoi kauppakollegion nimissä vastineen. Valitus koski eteläruotsalaisen Skoonen alueella tapahtuvaa sukellustoimintaa ja Burenfchöld perusteli lausunnossaan oikeutusta pelastustoimille. Skoonelaiset olisivat mieluusti siirtäneet sukellusvirkamiesten yksinoikeudet itselleen. Myös meritullikamareista oli kantautunut kriittisiä viestejä sukellusvirkamiehistön toiminnasta. Erityisesti hollantilaiset laivurit kokivat tulleensa kohdelluksi väärin, kun he eivät itse saaneet pelastaa merihädän sattuessa omia hylkyjään lasteineen. Tästä valtiopäiväkäsittelystä muodostui Ruotsin ensimmäinen virallinen meripelastustoimea tarkentava ja vahvistava asetus. Samalla käynnistyi usean vuosikymmenen ajan kestänyt säädöstyö. Valtiopäiväpäätös nojasi edellisvuonna käsiteltyyn sukellusasiamiehen ja kauppias Lindbergin huomautukseen aiemmin annetuista ammattisäädöksistä. Sen perusteella annettiin päätös, joka tähdensi pääsanomanaan sukellusyhtiön asianosaisten ehdotonta yksinoikeutta sellaiseen haaksirikkoiseen tavaraan, jota ei voitu korjata talteen ilman venettä tai sukellusapuvälineitä. Rannalle pitkän ajan kuluessa ajelehtinut tavara oli eri asemassa, ja sen sai ottaa itselleen kuka tahansa. Päätös saatettiin lopuksi sukellustarkastaja Clefven tietoon. 44 Ohjeistusta vahvistettiin ja laajennettiin sisällöllisesti 13.7.1719 päivätyllä valtiopäiväpäätöksellä. 45 Sota-aikana haaksirikot ja hylyt olivat luonnollisesti 43 Maunu Eerikinpojan kaupunkilaki 1926, 352. 44 Calonius 1775, 151 153. Modée 1742, 116 117. 45 Lähteenoja 1947, 213. 17

yleistyneet levottomien olosuhteiden takia. Monipuolisesta hylkytavarasta oltiin erityisen kiinnostuneita. Asetukset tarkensivat valtiopäivävalituksissa esiin noussutta epätietoisuutta. 1700-luvun kaksi ensimmäistä vuosikymmentä Ruotsi soti Venäjää vastaan suuressa pohjan sodassa. Levottomissa ja sodan takia äkisti muuttuvissa olosuhteissa tarvittiin rauhan olosuhteita enemmän määräyksiä ja päätöksiä, jotka vahvistivat myös kuninkaan ja kruunun valtaa. Sodan loppuvaiheessa vuonna 1720 Ruotsissa oli vahvistettu uusi hallitusmuoto, mikä tarkoitti vallan siirtymistä kuninkaalta valtaneuvostolle, joka taas oli vastuussa päätöksistään valtiopäiville. Uudessa järjestelmässä valtaa kanavoitiin yhä voimakkaammin keskusvirastoille eli kollegioille, joiden tuli toimittaa toimintakertomuksensa ja pöytäkirjansa säädyille. Vallan näin hajaantuessa usealle taholle valtiopäivien kestot alkoivat venyä pitkälle yli säädetyn kolmen kuukauden ajan. 46 Uusi hallitusmuoto määritteli sukellustoimen ja sitä lähellä olevan luotsitoimen kuuluvan Karlskronassa sijaitsevan amiraliteettikollegion piiriin, ja tarkemmin sen Rahakamarikonttorin eli Ammiralitetets Stats Cammar Contoiret:in alaisuuteen. Rahakamarikonttori oli perustettu vuonna 1692 tehtävänään periä lailliset maksut sekä selvittää rahavarojen käyttö kamarikollegiolle. 47 Yhdistyneen Sukellus- ja pelastuskomppanian perustaminen vuonna 1729 loi tarpeen säätää lisäasetuksia komppanian toiminnan mahdollistamiseksi ja tueksi. Heti perustamisen jälkeisenä vuonna 1730 annettiin kuningas Fredrikin taholta suojeluskirje eli Protectorial-Placat sukellustoimen asianomaisille virkamiehille ja alaisille. Tärkeä kirje oli päivätty lokakuun 1. päivänä. Erioikeuksien mukainen suojeluskirje oli painettuna myös Triewaldin julkaisemassa komppanialle suunnatun opaskirjan loppuosassa. 48 Suojeluskirje tarkensi lisää jo voimassa ollutta vuoden 1714 säädöstä Sukellus- ja pelastuskomppanian yksinoikeudesta haaksirikkoutuneisiin aluksiin. Lisäksi kirjeessä julistettiin 1000 hopeataalerin suuruinen uhkasakko rangaistuksena henkilölle, joka nosti hylkytavaraa suojeluskirjeen vastaisesti. Hän menetti tässä tapauksessa myös nostoon oikeutetun palkkion. Koska komppanian virkakunta oli sitoutunut huolehtimaan mitä joutuisimmin haaksirikkoisten pelastustöistä, oli heille vaikeissa olosuhteissa taattava työrauha. Meripelastus sai nyt samanlaisen 46 Mäntylä 1990, 273 274. 47 Modée 1742, 157. Lähteenoja 1947, 214. 48 Kongl. man:s Rådeige Protectorial för Dykerie=interessenterne och deras betiente. Gifwen Stockholm i Råd=Cammaren den 1 octob. 1730. Triewald 1741, 43-51. 18

suojeluskirjeen, millainen oli jo aiemmin myönnetty tulliviranomaisille. Kirje määrättiin luettavaksi kerran vuodessa rannikkopitäjien jumalanpalveluksissa ja käräjillä. 49 Vuonna 1734 Ruotsin valtakunnassa toteutettiin mittava lakiuudistus, jonka työstö oli aloitettu jo vuoden 1731 valtiopäivillä. Laki kumosi aiemmat maan- ja kaupunkilait ja siinä oli koottuna oleellisimmat siviili-, rikos ja prosessioikeudelliset säädökset. 50 Tämä laki ei kuitenkaan kumonnut edellisvuosisadalla voimaan tullutta merilain viidettä kaarta, koska lakiuudistuksessa ei ollut yhtään meripelastusta määrittelevää lukua. Sen sijaan vuoden 1734 valtiopäivillä annettiin marraskuun 18. päivä erillinen Sukellussääntö eli Förordning om Dykeriet, jossa oli seitsemän alalukua. Alaluvut käsittelivät sisällöllisesti, mutta lavennetusti vuonna 1730 voimaan astunutta suojelukirjettä ja sen turvaamaa pelastusyksinoikeutta. Tärkeimmäksi seikaksi nostettiin jälleen sukeltajien ensisijainen oikeus pelastaa merihätään joutuneita aluksia ja niiden lasteja. Lisäksi sääntö muistutti sukelluspalkkion määräytymisestä, tavaran huutokauppakäytännöistä tullin alaisuudessa sekä kaupunkien maistraattien ja maaseudulla kruununvirkamiesten velvollisuudesta huolehtia pelastusvälineistöstä. 51 Sukellussääntöä täydennettiin lisää vuosina 1737 ja 1739. 52 Triewaldin sukellusohjekirja Konsten at lefwa under Watn, josta otettiin toinen painos vuonna 1741, sisälsi vuoden 1734 Sukellussäännön sekä sen myöhemmät vahvistukset, joissa keskityttiin pitkälti sukelluspalkkioiden määräytymiseen. Niissä todettiin lisäksi, että haaksirikon kohdanneiden alusten miehistöllä oli lupa suotuisissa olosuhteissa aloittaa pelastustoimenpiteet ennen komppanian miesten ennättämistä paikalle. Kuitenkaan nämä tilapäisesti pelastusta avustaneet miehet eivät saaneet varsinaista lastin arvoon sidottua pelastuspalkkiota, vaan pelkästään pienen lain mukaisen korvauksen työstään. Sääntö siis tarkensi komppanian hallintaa ja valtaa pelastettavaa tavaraa kohtaan. 53 Vuoden 1737 syyskuun 26. päivä annetussa täydennyksessä mainittiin ensimmäistä kertaa erillisesti Eteläinen sukellus- ja pelastuskomppania. Määräys ohjeisti Pohjoisen ja Eteläisen toimimaan keskenään yhteistyössä tilanteen niin vaatiessa. Molemmille komppanioille annettiin tuolloin myös 12 vuoden mittainen yksinoikeuden jatkolupa. 49 Triewald 1741, 49 51. Lähteenoja 1941, 214. 50 Ruotzin Waldacunnan Laki; Cuning:sen Maij:tin Wahwistus Lain päälle, 1984. 51 Modée 1746, 1105 1106. 52 Triewald 1741, 62 ja 65. 53 Modée 1746, 1394 1396. 19

Eteläinen pelastuskomppania yhdistettiin samalla tilapäisesti Pohjoisen kanssa, koska Eteläisestä puuttui juuri tuolloin pätevä johto. 54 Vuoden 1739 valtiopäivillä laadittu tarkennus syntyi valtiopäivävalitusten johdosta. Sukellussääntö sisälsi edelleen seitsemän erillistä kohtaa, missä muodossa se säilyi pitkään. Tämän vuoden päätökseen viitattiin usein myöhempinäkin vuosikymmeninä, kun komppanian johto halusi vedota jonkin asian puolesta tai viedä muuten asioita eteenpäin. Useat myöhemmät viittaukset koskivat sukellusvälineistön ilmoitusvelvollisuutta. 55 Lisäksi tarkennus kohdentui oikeuteen lastista. Jos lastin arvo nimittäin oli vähäinen ja sen omistajan mielestä nostokustannuksiin nähden käytännössä hyödytöntä pelastaa, oli komppanialla tässä tapauksessa oikeus lunastaa lastin itselleen kokonaan. 56 Myös huutokauppakäytäntöjä täsmennettiin ensimmäistä kertaa. Komppanian ylivalta tuotiin esiin mahdollisissa riitatilanteissa omistajan ja nostajan välillä. Tavaran huutokauppaamisen ehdottomuutta korostettiin. Tavaraa ei saanut missään nimessä ottaa tai myydä ennen huutokauppaa. Huutokauppa oli laillinen vain silloin, kun myynnissä oleva tavara oli ennalta ilmoitettu ja arvioitu. 57 Komppanian alkuvaiheet herättivät useasti säätyjen huomion ja reagoimisen. 1730-luvun loppupuolella, jolloin komppanialle oli jo kertynyt pelastustoimista käytännön kokemusta, täydennyksissä tarkennettiin uutena seikkana lastin nostoon liittyviä ohjeita. Säädöksen tarkennukset 1730-luvun lopulla kielivät siitä, että erimielisyyksiä olisi nimenomaan ollut sukelluspalkkion maksuista. Myös tullikamarin oikeuksia täsmennettiin siten, että kaikki sen alaiset maksut suoritettiin sillä paikkakunnalla missä haaksirikko oli tapahtunut, vaikka pelastettu lasti olisikin myyty toisella paikkakunnalla. 58 Näiden 1730-luvulla laadittujen asetusten jälkeen meripelastus ei saanut uusia säädöksiä isommassa mittakaavassa enää pitkään aikaan. 1740-luvulla käyty hattujen sota kiinnitti Ruotsin katseen puolustuksellisiin seikkoihin ja vuonna 1749 umpeutuneesta Sukellusja pelastuskomppanian yksinoikeuden uudistuksesta ei ole säilynyt merkintöjä. 1750- luku tunnetaan vapauden aikana, jolloin yksittäisten porvareiden erioikeudet korostuivat. Merkantilismi, joka oli perustunut valtion tulojen maksimointiin hallintokoneiston säätelyn alla, väistyi ja Sukelluskomppanian luonne myös muuttui. 54 Triewald 1741, 63 65. 55 Modée 1746, 1394 1396. 9.10.1739 päivätty kirje, Sukelluskäsittelyt 1749 62. KrA. 56 Lähteenoja 1947, 216. 57 Modée 1746, 1394 1395. 58 Lähteenoja 1947, 62 71. 20