SOITA BONANZA ELI HIKINEN ILTAPÄIVÄ P-K KERÄSEN SEURASSA

SOITA BONANZA ELI HIKINEN ILTAPÄIVÄ P-K KERÄSEN SEURASSA Teksti: Esa Kuloniemi 22-Pistepirkko sukelsi julkisuuteen yllättäen rockin SM-kisoissa vuonna 1982. Meillä oli bändi, ja päätimme mennä sinne esittäytymään ja palata sen jälkeen takaisin kotopuoleen treenaamaan lisää ja kehittelemään systeemiä ihan hissun kissun. Rauha oli kuitenkin mennyttä, kun kilpailusta palattiin voittajina. Nyt siitä on jo 24 vuotta, eikä Pistepirkkojen tahti ole hiipunut. 4 Muusikko 8/2006

Töölöläisen ravintola Kuu Kuun baarimikko katsoo epäuskoisena, kun Hannu P-K Keränen tilaa pelkän jääveden. Stetsonpäinen ja aurinkolaseja käyttävä muusikko toistaa tilauksensa ja saa mitä haluaa. 22-Pistepirkon kitaristi ja laulaja on tottunut elämään niukasti. Kolikon kääntöpuolena on itsensä toteuttamisen mahdollisuus. P-K:n, hänen veljensä Askon (basso/koskettimet) ja heidän kaverinsa rumpali Espe Haverisen muodostama 22- Pistepirkko on ollut jo parinkymmenen vuoden ajan suomalaisen rockmusiikin yleismaailmallisesti tunnetuimpia bändejä. Se on pioneeri alalla, joka on vasta nyt tunnustettu kansallisesti potentiaaliseksi vientiartikkeliksi. Seuraavassa P-K:n mietteitä keskellä kuumaa intiaanikesää. Esa Kuloniemi: 22-Pistepirkko on instituutio, jollaisia enää harvemmin syntyy. Ennen ajateltiin että bändi on bändi vasta sitten kun se on ollut kasassa viisi vuotta. Kärjistetysti teidän areenoillenne pääsee nykyisin esiintymään vasta kun on saanut hitin. Nykyisin yritetäänkin yhä useammin nopeaa nousua, havitellaan hittiä ilman pitkän linjan puurtamista. Myös muusikot sahaavat bändistä toiseen, verkkoja on vesillä vähän siellä sun täällä. Voisitko kuvitella esimerkiksi että 22-Pistepirkossa sinulla tai teillä kenelläkään olisi tuuraaja? P-K Keränen: En oikeastaan missään tapauksessa. Se ei tarkoita sitä että olisimme jotenkin niin erinomaisen hienoja soittajia, ettei meille löytyisi korvaajaa. Kyse on siitä, että olemme oppineet soittamaan kolmestaan ja työskentelymme on niin intuitiivista että meidän ei tarvitse kauheasti puhua. Katselemme toisiamme, ja kaikki tietävät minne päin ollaan menossa. Pelkän ruumiinkielen ja sanattoman kommunikaation oppiminen veisi varamieheltä vuosikausia. Sen lisäksi pitäisi kyseisen henkilön kyetä tulemaan niiden jäljellejääneiden bändin jäsenten kanssa toimeen. Siinä taas on vähintään yhtä paljon haastetta kuin itse soittamisessa. Vastaus on siis, että en pysty. EK: Tämä on siis ainoa mahdollinen työskentelytapa? kelua. Ja se onnistuu kun ihmiset ovat vilpittömällä mielellä liikenteessä. Pitkän yhdessäolon etuoikeuksia on, että voi olla erittäin suorapuheinen. Kova kritiikkikin on pohjimmiltaan rakentavaa, eikä mitään vittuilua. Tai voi se olla sitäkin, mutta sillä pyritään viestittämään vaikkapa että hei mihin sä olet menossa? EK: Toit tuossa julki yhden olennaisen asian taiteen tekemisessä: jatkuvan itsetutkistelun. Onko tämä mitä tehdään validia, ja miksi sitä tehdään. Koetko olevasi muusikko samalla tavalla kuin vaikkapa Helsingin kaupunginorkesterin klarinetisti? P-K: Ei todellakaan, niitähän on yhtä paljon kuin on pitkäikäisiä yhteenliittymiäkin. Tämän metodin täytyy kuitenkin olla ainakin meille sopiva, koska olemme tätä näin pitkään jaksaneet tehdä. Jollei tästä saisi jotain niin koko hommahan olisi loppunut aikoja sitten. Kyllä me koko ajan pohdimme, miten voisimme tehdä asioita paremmin ja onko tämä vuosien varrella muodostunut toimintapa este jollekin, minkä toimintatyyliä muuttamalla voisimme tehdä paremmin. Kuinka voisimme kompensoida kunkin heikkouksia pois tieltä ja kääntäen: kuinka voisimme hyödyntää paremmin yksilöllisiä vahvuuksiamme? Se on jatkuvaa työstämistä ja pohdiskoen olevani ehdottomasti kuten hän, että meidän molempien tehtävänä on luoda musiikkia, jonka pyrkimyksenä on herättää kuulijassa elähdyttäviä tuntemuksia; parhaimmillaan jopa niin voimallisia, että ne auttavat kuulijaa elämässä eteenpäin. Tästä mielestäni musiikissa ja taiteessa ylipäätään on kysymyskin. Kyllä me koko ajan pohdimme, miten voisimme tehdä asioita paremmin ja onko tämä vuosien varrella muodostunut toimintapa este jollekin, minkä toimintatyyliä muuttamalla voisimme tehdä paremmin. P-K: Koen ja en. Ollaan samalla asialla, mutta keinot ja työskentelytapa ovat erilaiset. Jos minulle lyödään partituuri eteen ja sanotaan että ala soittaa, niin en kykenisi samaan kuin hän. Ulos ei tulisi ääntäkään. Mutta siinä mielessä 22-Pistepirkko on perustettu Utajärvellä vuonna 1980. Yhtyeen musiikilliset juuret ovat 1960-luvun brittiläisessä ja amerikkalaisessa garage-rockissa ja psykedeelisessä rockissa. Yhtyeellä on kuitenkin oma, helposti tunnistettava soundi. Parilla albumilla 22- Pistepirkko on laajentanut ilmaisuaan electro-vaikutteilla. 22-Pistepirkko voitti rockin SM-kilpailut vuonna 1982. Vuoden 1984 debyyttilevy Piano, Rumpu & Kukka oli vielä suomenkielinen, mutta jo seuraavasta EP:stä lähtien laulukieli vaihtui englantiin. Yhtyeen tunnetuin laulu Birdy on vuoden 1992 Big Lupu - albumilta. Kappaleesta tehty video oli ensimmäisiä suomalaisvideoita, jotka saivat näkyvyyttä musiikkikanava MTV:llä. Yhtye on esiintynyt säännöllisesti ulkomailla 1990-luvun alusta lähtien. Vereslihalla EK: Minua on aina hämmästyttänyt se, kuinka paljon te olette nähneet vaivaa tuon proggiksenne eteen. Se omaehtoisuus ja työmäärä jota panette bändiin ja sen eri osa-alueisiin on ollut ja on edelleen valtava. Vaivaako se koskaan? P-K: Ei. Tykkään tehdä töitä. Kaikki ihmisethän tekevät ihan helvetisti töitä. Olen huippumotivoitunut silloin, kun olemme yhteisesti päättäneet tehdä jonkin asian ja kun aina silloin tällöin on merkkejä, että sillä takaa-ajamallamme asialla on mahdollisuus onnistua, jos olemme ahkeria, avomielisiä ja jälleen kerran ahkeria. Sehän on mun homma! Ei siinä ole mielestäni mitään ihmeellistä. Mutta välillä, esimerkiksi just viime viikolla harjoituksissa mietiskeltiin että joo-o, olisi taas aika ruveta tekemään seuraavan Pistepirkko-levyn kappaleita. Tiedän jo kokemuksesta että se prosessi vaatii yleensä aika runsaasti työtä. Kappaleita tulee x-määrä, ja niistä suurin osa kuolee jo ennen kuin mennään studioon. Levytystilanteessa niistä kuolee vielä osa, ja sitten levylle päätyvät vain ne vahvat yksilöt, jotka selviävät siitä matkasta. Joka kerta on pidettävä huolta että okei, nyt on aika alkaa työt, ja viime viikolla kysyimme toisiltamme: Jaksammeko tehdä tämän? Kiinnostaako tämä? Kaikkien vastaus oli: Joo! Niinpä se pitää sitten tehdä. Asiasta tekee tietysti vielä haastavamman se, että olemme perinteisesti kieltäytyneet kesken uusien laulujen työstämisen ja esituotantovaiheen tehtävistä keikoista. Se taas tuo mukanaan taloudellisen rasitteen, joka pitää ratkaista jollain lailla. Tällä kertaa mietimme että hetkinen, soittaminenhan on kuitenkin helvetin kivaa. Keikkojen tekeminen on sujuessaan parasta mitä elämässäni on ja tulee todennäköisesti koskaan olemaan. Nyt emme hautaudukaan jonnekin totaalisesti siksi ajaksi kun teemme levyä, vaan olemme käytettävissä ainakin tietyissä rajoissa. Miksi meidän pitäisi jättää ne keikat pois? Osaamme soittaa 50 kappaletta minä päivänä hyvänsä ja missä tempossa hyvänsä. Plus että meillä on tää toinen bändi, The Others [22- Pistepirkon alter ego, joka soittaa vain cover-materiaalia]. Ei meidän tartte olla niin hölmöjä ettei noteerata tarjousta jos joku haluaa keikalle. Sitä paitsi: keikkojahan voi käyttää uusien kappaleiden sisään ajamiseen. Juuri keikalla uuden kappaleen toimivuuden huomaa välittömästi jo valmiiksi testatun vanhan ohjelmiston seassa. Vastaus kysymykseesi on siis, että työn tekeminen on välillä aivan kauheaa, mutta se on kuitenkin mielenkiintoista, Muusikko 8/2006 5

mikä tekee siitä lopultakin miellyttävää. EK: Elätte siis soittamalla? P-K: Juuri ja juuri. Meidän täytyy olla todella tarkkoja rahan käytön suhteen. Mutta tällä bändillä kuitenkin eletään, mitä on välillä ihmetelty keskenämme ääneen jo vuosikaudet. Tämmöinen friikkibändi, ja vielä Suomessa kykenee olemaan ammattilainen. Meillä on lukemattomia kollegoja jotka päivittelevat, että voi herrajumala, voitaisko mekin tehdä sama asia? Ja eihän se tietysti aina ole hauskaa kun joutuu kaupassa miettimään että ostaisiko juustoa vai ei, mutta sitten täytyy aina muistaa että tässä ollaan etuoikeutettuja. Ei tämä kuitenkaan minään lahjana ole tullut, vaan me ollaan helvetin ahkeria eikä anneta helposti periksi. Olemme aivan idioottimaisuuteen asti itsepäisiä, mistä syystä ehkä bändi vielä on olemassa ja se on samalla ammattimmekin. Funkin syvin olemus EK: Mitä mieltä olet koulutuksesta? P-K: Koulutus on hieno, suurenmoinen asia. On mahtavaa, että se on täällä suurimmalle osalle mahdollista. Mutta kun puhutaan jostain rockmusiikista tai taiteesta ylipäätään, niin sehän on merkittävimmillään mennessään oppimisen yläpuolelle. Se onkin hankala asia opettaa soittajalle. Että on hypättävä tavallaan täysin tyhjän päälle. Kaikki huippustuffihan on jollain tavalla aivan extremeä, kaukana jostain turvallisesta, kaukana konsensuksesta. Opettaako opettaja edes funk-kompin yhteydessä että hei, numero yksi: siinä on kysymys nussimisesta. Kerrotaanko siitä? Että tää kertoo siitä että nää menee naimaan jonnekin. Että sen pitäisi kuulostaa siltä. Tai sitten, jos puhutaan bluesista, niin tuodaanko esille että tässä kappaleessa tämä jätkä on just tappanut jonkun tai se suunnittelee jonkun murhaamista? Että se on juonut viinaa, se on täysin hukassa, niin että sun pitäisi laulaa ja sun pitäisi soittaa niin että se kuulostaa siltä. Sanooko opettaja näin? Viritykset ja tempot ja kompit nehän ovat silkkaa matematiikkaa. Musiikissa ja taiteessa on kaikkein hankalinta heittäytyä aivan vereslihalle. Ja väitän, että se on tavalla tai toisella pakko tehdä, että siitä tulee jotenkin merkittävää. Mutta niitä tapoja tehdä se on tietenkin miljoonia. Koulussa voi opettaa soittimen hallintaa ja erilaisia musiikkityylejä, mutta on soittajasta itsestään kiinni, mihin hän tämän oppinsa kanssa menee. Mihin suuntaan ja kuinka pitkälle. lektiivisesti opittu asioita. Olen soittajana ympäristöni tuote; tämä bändi ja sen kanssa läheisessä vuorovaikutuksessa olleet ihmiset ovat vaikuttaneet siihen, millainen olen nyt. Olen aivan natiaisesta saakka ollut äärimmäisen viehättynyt sähkökitaran äänestä ja olemuksesta. Muistan kun olin neljävuotias, ja naapurissa oli jannu jolla oli kitara ja vahvistin. Olin niillä riesaksi asti pyytämässä että soita Bonanza. Muistan kun se pani sen vahvistimen päälle, ja se hurisi, ja se kitara oli sunburst Stratocaster. Siitä asti halusin ehdottomasti kitaran. Alussa en edes ajatellut, että tämä on soitin. Se oli vain jokin primitiivinen mielleyhtymä. EK: Itselleni eräs mielenkiintoisimpia juttuja onkin ollut bändinne kehittyminen parrasvaloissa. Silloin, vuonna 1982, voittaessanne Rock SM -kisat, olitte aika minimalistisia nokkahuilujenne ja rytmipalikoittenne kanssa. Sehän oli aivan far out siinä kuviossa. Sen jälkeinen evoluutionne on ollut jatkuvaa, jännittävää kehitysprosessia, jota on ollut hauska seurata. Kuinka paljon olitte olleet tekemisissä sähköisten instrumenttien kanssa Olen soittajana ympäristöni tuote; tämä bändi ja sen kanssa läheisessä vuorovaikutuksessa olleet ihmiset ovat vaikuttaneet siihen, millainen olen nyt. EK: Miten on oman musiikillisen koulutuksesi laita? P-K: Minulla ei ole sellaista. Alaasteen musiikinopettajani osasi soittaa Beatlesia pianolla, ja yläasteella musiikinopettajanani oli sellainen, jonka rohkein teko musiikkitunnilla oli niin ikään soittaa Beatlesia pianolla. Eli minulla on ollut huono tuuri musamaikkojen suhteen. Oppini on tullut vain ja ainoastaan äänilevyjen ja radion ja television kautta. Ja kirjallisuuden. Pääsääntöisesti olen itseoppinut, mitä nyt joku opetti joskus barré- ja puolibarrésoinnun ja myöhemmin avovireen, joita hiffasin myöhemmin olevan monia erilaisia. Tietysti bändin kesken on kolsilloin vuonna 1982? Oliko se akustisuus ja pienimuotoisuus vain olosuhteiden sanelema valinta? P-K: Siitä oli vain tullut sellainen osittain omien halujemme ohjaamana ja suurimmaksi osaksi sen takia, että emmehän me osanneet soittaa juuri paskaakaan. Mutta mitä sitten? Meitä huvitti soittaa, ja olimme koko ajan tavallaan osaamisemme äärirajoilla. Ja ollaan aina silloin tällöin vieläkin. Olihan meillä tavallaan se punk-formaatti hallussa, se me osattiin. Mutta menimme kuitenkin aivan omille teillemme. Se akustisuus ja muu oli tavallaan oivallus, että muutakin hyvää musiikkia kuin punk 6 Muusikko 8/2006

rockia voi olla olemassa. Että tempot voivat olla hitaampia, ja rytmikonettakin voi käyttää. Aloimme juuri noihin aikoihin kuunnella aivan valtavasti kaikenlaista, tai ainakin olimme sen oivalluksen portilla, että on olemassa vaikka minkälaista musiikkia. Se oli jo itsessään rohkaisu siihen, että ei tarvitse koko ajan soittaa niin kamalan nopeasti. Turpiin tuli joka puolelta EK: Mikä sai teidät osallistumaan Rock SM -kilpailuun? ollut itse asiassa vahinko! Siellähän oli samassa loppukilpailussa Tavaramarkkinat ja Yö, joista ensinmainittu oli Atte Blomin bändi ja jälkimmäinen Epe Heleniuksen. Nää kumpikin, Blom ja Helenius, oli raadissa ja nokitti toisiaan välttelemällä antamasta huippupisteitä kilpailijalle. Ne antoi ne sen sijaan meille, ja kun pointsien lasku tuli, niin kuinkas siinä kävikään! En voi väittää että tämä tarina on totta, vaikka olen kuullutkin sen eräältä asianosaiselta. P-K: Kyllähän meillä oli piru mielessä, kun sinne mentiin. Oltiin hyvin käytännöllisiä: jos mennään esikarsintaan, niin sehän on keikka jossa on todennäköisesti ihmisiä. Jos me satutaan voittamaan se, niin saadaan toinenkin keikka jossa on vielä enemmän ihmisiä. Se oli näin pragmaattista. Muistan kun me ajateltiin että aha, siellä on PA-kamat! Sehän on todella siistiä! Se oli osa meidän suurta suunnitelmaa. Meillä oli bändi, ja päätimme mennä sinne esittäytymään ja palata sen jälkeen takaisin kotopuoleen treenaamaan lisää ja kehittelemään systeemiä ihan hissun kissun. Mutta sittenhän meillekin täysin odottamaton Rock SM -kisan voittomme murensi pitkän tähtäimen suunnitelman pitkäksi aikaa. Siinähän tapahtui sellainen asia kyllä, että päästiin suurempaan tietoisuuteen ja saatiin levytyssopimus. Ulkoinen reaktio voittoomme oli kuitenkin pääsääntöisesti hyvin negatiivinen. Eihän kukaan tykkää olla ei-pidetty. Mutta siitä alkoi myös tämä meidän oppiminen, että vaikka turpiin tuli joka puolelta ja vaikka se oli ihan kauheeta niin se oli samalla ihan jees. Tajuttiin että kyllä meitä saa haukkua että ollaan paskin bändi mitä maailmassa ehkä koskaan on ollut mutta katotaanpa, katotaanpa miten käy! Se kasvatti sisua. Se teki tavallaan hyvää, koska meistä tuli entistäkin päättäväisempiä. EK: Minäkin muistan kuinka tyrmistyneitä voitostanne oltiin. P-K: Olen kuullut sellaisenkin proosallisen version tästä aiheesta, että voittomme olisi Kantapään kautta kansainvälisyyteen EK: Onko teillä ollut koskaan varsinaista hittiä? P-K: Meidän kaksi suurinta hittiä ovat ensinnäkin Birdy [1992], josta suuri yleisö Pistepirkot koti- ja ulkomailla tuntee, toiseksi Just a Little Bit More [1994]. Nehän oli radiohittejä, ei ne singleinä tietenkään mitään klassisia myyntihittejä olleet. Albumimyyntiä ne toki hilasivat jonkin verran ylöspäin. Mutta jos hitti määritellään siten, että kuinka moni ihminen bändin jonkin kappaleen perusteella tuntee, niin nuo kaksi ovat meidän kohdalla sellaisia. EK: Suomessa on kansallisella tasolla artisteja ja bändejä, joille niitä hittejä vain vuodesta toiseen siunaantuu mutta jotka eivät jostain syystä ole päässeet kiinni kansainvälisen markkinoinnin mekanismiin. Te taas olette päässeet. Millainen tie se on ollut? P-K: Meillehän kävi silloin vuonna 1985 Helsinkiin muutettuamme hirveä munkki. Tehtiin Eurokselle albumi Kings of Hong Kong. Sitten Mattilan Riku meni Sonetille tuotantopäälliköksi, ja teimme sinne hänen tuotantonsa alaisuudessa albumit Bare Bone Nest ja Big Lupu. Sonetista tuli sitten Polygram ja myöhemmin Universal. Me oltiin siinä kyydissä yhtäkkiä yhdellä maailman suurimmalla levy-yhtiöllä. Samaan aikaan me tehtiin hyviä levyjä, ja Suomesta alettiin myös siihen aikaan työntää bändejä ulkomaille. Osaamista ja tietotaitoa ei välttämättä vielä niin ollut, mutta joskushan se pitää aloittaa, ja kaikki olivat vilpittömällä mielellä mukana. Varsinkin Sonetin aikaan oli todella nastaa, koska kyseessä oli musafriikkien perustama ja ylläpitämä firma. Myöhemmin aloimme tajuta, miten nämä isot yhtiöt toimivat. Ihan perusjuttuja, kuten jos on lisensoitu kotimaassa jollekin kansainväliselle labelille, jolla on iso liuta tytäryhtiöitä. Jos olet niiden A-kategoriassa, kuten Elton John tai Sting, silloin olet niiden ensisijainen prioriteetti ja levyäsi kohdellaan kaikkialla samalla tavoin ja saat täyden promootiopanostuksen ja niin edelleen. Jos olet B-kategoriassa, julkaisumaa voi valita itse, miten se nämä asiat tekee. Vaikka ne eivät tee sille levyllesi mitään, se on kuitenkin niiden katalogissa. Siitä tuli omanlaisiaan mutkia matkaan. Esimerkiksi niissä tilanteissa, joissa jonkun maan Polygram ei halunnut meidän levyä eikä myöskään kolmen neljän kuukauden tutkimisen jälkeen mikään sen alamerkeistä. Silloin sinulla oli mahdollisuus ottaa se levy pois ja tarjota sitä eteenpäin. Mutta ensin oli käytävä tämä ruljanssi läpi. Jossain tapauksessa et saanut tehdä levyllesi mitään, vaikka sitä ei missään maassa julkaistukaan. Me opittiin näistä asioista ja kustannusoikeuksista kantapään kautta. Se oli hyvää oppimisaikaa, ja saatiin tietotaitoa. Meillä oli hyvän bändin lisäksi hyvä tuuri, että päästiin eteenpäin. EK: Miten tärkeää osaa apurahat näyttelevät bändinne toiminnassa? P-K: Me saadaan silloin tällöin LUSESin työskentelyapurahoja. Sitten olen saanut pari kertaa kirjastoapurahoja. ESEK on tu- Muusikko 8/2006 7

Kuulen koko ajan sitä, että joku tulisi ehdottomasti meidän keikalle, mutta kun me soitetaan kahdeltatoista yöllä ja ihmisten pitää herätä seitsemältä aamulla ja olla kahdeksalta töissä ja hoitaa sitä ennen lapset kouluun tai tarhaan, niin eihän ne voi tulla. kenut meidän levyhommia ja näitä ulkomaan kiertueita säännöllisen epäsäännöllisesti. Minusta ne on suurenmoisia asioita, suurenmoinen järjestelmä. Olen kiitollinen että olemme tätä apua saaneet. Muun maalaisille ihmisille kun kertoo tällaisista, niin ne on aivan haavi auki. Ei ne voi käsittää että tällaista voi olla olemassa. Minusta tällaista tukijärjestelmää kannattaa pitää yllä. Väitän että se on loistava sijoitus kansallisesti ja kulttuurillisesti. Vaihtelevassa määrin apurahat siis näyttelevät jotain osaa tulonmuodostuksessamme. Toistaiseksi kukaan meistä ei kuitenkaan ole saanut useamman vuoden apurahoja, vaikka kyllä me niitä on anottu. Ne tulee jos on tullakseen. Jos ei, niin jatketaan kuten tähänkin asti. EK: Onko mitään paikkaa missä bändinne ei suostuisi soittamaan? P-K: On. Esimerkiksi emme lähtisi millään rahalla natsi- tai rasistipuolueiden hippoihin. Ei käy. Tai ylipäätään sellaisiin bileisiin, joiden kärki on suunnattu jotain toista ihmiskuntaa vastaan. Koska se ei vain käy. Mutta firmojen bileissä me on soitettu kerran tai kaksi. On tosin aina sanottu niille että me soitetaan sitten mitä meitä huvittaa. Säädetään kyllä vehkeet sellaiselle tasolle, että te voitte olla siellä ja jorata. Ja palkkaa tietysti pitää saada. Että jos tää käy niin me tullaan. Nää pari kertaa on kyllä menneet ihan hyvin, itse asiassa siitä toisesta me saatiin sellaista palautetta että parhaat bileet mitä sillä firmalla oli ikinä ollut. Ja varmaan pitikin paikkansa. Mehän ollaan kuitenkin niin monissa liemissä keitettyjä, eikä me olla luonteiltamme kusipäitä. Me ollaan ystävällisiä maalaisjamppoja, jotka on kyllä itsepäisiä ja jonkun mielestä omituisia. Mutta me ei olla vittumaisia. Me pystytään selviytymään aika monesta paikasta ilman että meidän tarvitsee olla muuta kuin mitä me ollaan. EK: Te alatte olla kaikki nelikymppisiä. Millainen teidän yleisörakenteenne on? P-K: Se riippuu vähän paikasta missä me soitetaan. Niitä on parikymppisistä kuusikymppisiin. Minulla ei ole kuvaa, mitä se prosentuaalisesti on, mutta olen hämmästynyt ja kiitollinen, että meille tulee koko ajan uutta nuorta yleisöä. Mehän soitetaan useimmiten klubeissa, joihin ei pääse alle 18- vuotiaat. Minusta se ei ole lainkaan itsestäänselvyys, kun kyseessä on vanhojen ukkojen rokkibändi. Yhtä hienoa minusta on kuitenkin nähdä keikoillamme sellaisia ihmisiä, jotka tulevat ja sanovat että he näkivät meidät ekan kerran keikalla 20 vuotta sitten. Aika moni jää vaan keikoilta pois, kun ne alkavat niin sairaalloisen myöhään. Kuulen koko ajan sitä, että joku tulisi ehdottomasti meidän keikalle, mutta kun me soitetaan kahdeltatoista yöllä ja ihmisten pitää herätä seitsemältä aamulla ja olla kahdeksalta töissä ja hoitaa sitä ennen lapset kouluun tai tarhaan, niin eihän ne voi tulla. Niitä ihmisiä on paljon. Osa on tietysti lopettanut musiikin seuraamisen tai on sitä mieltä, että meidän tämän hetken touhu ei niitä kiinnosta, mikä on erittäin jees. Tempon kanssa luiruilua EK: Onko sinulla kokemuksia aikaisemmasta soittoajasta maassamme? P-K: Kuopiossa toimivassa soittopaikassa nimeltä Henry s Pub aletaan nykyisin soitto viimeistään kymmeneltä illalla, myös viikonloppuisin. Yleinen tekosyyhän bändien myöhään aloittamiselle on se, että alkoholin myynti pienenee, jos bändi aloittaa liian aikaisin. Mielenkiintoista tässä on se, että Henry s Pubissa on käynyt täysin päinvastaisesti. Siellä käy väkeä enemmän per ilta kuin ennen, ja ne myy enemmän per ilta kuin ennen, ja kaikki on tyytyväisiä. Sieltä pääsee bändikin jo yhdeltä nukkumaan jos huvittaa. Siis tämä keskiyöllä soiton aloittaminenhan on puhtaasti suomalainen ilmiö suomalaisen alkoholipolitiikan mukanaan tuoma luonnonoikku. Mitä etelämpään mennään, niin siellä aletaan ihanasti kello kahdeksalta soittaa. Silloin kiertueella olemisestakaan ei tule helvetinmoista amokin kujanjuoksua, koska olet kahdeltatoista valmis ja pääset hotelliin nukkumaan. Saat kahdeksan tuntia unta, ja kun vedät neljä tai kuusi viikkoa sellaista, niin kyllähän se tuntuu jo jossakin. EK: Millaisella henkilökunnalla te liikutte? P-K: Pitemmällä reissulla meitä on viisi tai kuusi. Viime aikoina on ollut viisi. On saliäänijannu ja lisäksi yleisjamppa, jonka tehtävä on pyörittää myös oheistuotekauppaa. Suurimmillaan produktiomme pääluku on ollut seitsemän: äänimies, valomies, monitorimies, joka hoiti samalla backlinea, ja sitten kiertuemanageri, joka hoiti samalla kauppaa. Nykyisin monitorit hoidetaan etupäästä, tai sitten paikalla on talon oma jamppa. Nykyisinhän meidän monitorisoundin tekeminen on todella iisiä. Emme halua kuulla kuin laulut, siinä kaikki. Eli siihen ei tarvita mitään erikoistaitoja. Silloin kun pelattiin enemmän niiden robottien [sekvensserit ym.] kanssa, ja oli vielä nappikuuntelu, niin oli hyvä olla oma sälli. Senkin on aika opettanut, että periaatteessa keikan voi soittaa missä vain ja millaisilla vehkeillä vain, niin kauan kun saatavilla on edes jonkin verran sähköä. Me ei olla elinaikanamme jätetty ainoatakaan soittoa väliin siksi että paikalla on paskat kamat. Tullaan vaan paikalle ja todetaan että aha, täällä on tällaiset ritsat no voi helvetti, eiköhän tää tästä jotenkin. EK: Ette raijaa enää omaa PAkalustoa mukananne? P-K: Ei olla raijattu enää moneen vuoteen. Se taisi loppua jo 2002. Suomessakin alkaa olla jo joka kaupungissa äänentoistofirma, jolla on tar- 8 Muusikko 8/2006

Kansainvälisyys on antanut meille mahdollisuuden toimia täyspäiväisinä muusikkoina; se on antanut meille motivaatiota. peeksi hyvät kamat. Kuten totesin, vaatimuksemme kaluston suhteen eivät ole mitenkään kohtuuttoman suuret. Matkustamme keikkapaikalle, ja siellä on paikallinen firma pystyttänyt laitteiston. Me lyömme kasaan omat kamamme ja teemme sound checkin, joka on yleensä todella lyhyt, ja kun ilta on paketissa niin ne pakkaa omat kamansa ja me omamme ja jatkamme seuraavaan paikkaan. Paljon iisimpää ja kustannuksiltaankin järkevämpää. Velipoikani Askon keyboard-kalustokin on yksinkertaistunut ja käsittää yhden polyfonisen syntikan ja yhden mono-bassosyntikan ja kolmantena soittimena Farfisa-urut. Ne kaikki ajetaan vahvistimeen ja edelleen sekä linjaboksin että mikrofonin kautta PA-settiin. Sekvenssereistä ja muista on toistaiseksi luovuttu, mutta aika näyttää mitä tulee tapahtumaan. Meillä ei ole periaatteessa mitään niitä vastaan. Olemme vain huomanneet että on paljon hauskempaa soittaa, kun ei tarvitse seurata koko ajan jotain pulssia, vaan tempon kanssa voi luiruilla miten huvittaa. Sitä meillä tapahtuu kollektiivisesti, ja se on todella kivaa. Viimeisimmät sekvensseriversiotkin oli sellaisia, että tempoa saattoi muuttaa reaaliajassa. Ja kun biisit perustuu neljän tahdin patterneihin, niin jos meitä huvitti vaikka jauhaa säkeistöä pitempään, niin se kone vain nappia painamalla luuppasi sitä jos me haluttiin. Ajatus oli jättää sekvensseristä huolimatta tilaa improvisoinnille. Sekin oli hauskaa, mutta ennen edellistä levyä kysyimme toisiltamme että mikäs se kaikista kivointa on ja tulimme siihen tulokseen, että soittaminen kolmistaan. Niinpä jätimme robotit pois. EK: Olisitko tässä kertoilemassa minulle näistä asioista muusikon ominaisuudessa, jos olisitte jääneet sahaamaan Suomea eestaas? P-K: Absoluuttisesti en. Olisimme lopettaneet jo kauan, kauan sitten. Juuri kansainvälisyys on antanut meille mahdollisuuden toimia täyspäiväisinä muusikkoina; se on antanut meille motivaatiota. Olemme huomanneet että menimmepä minne tahansa, niin ihmiset yleensä tykkää. Bändin pyörittäminen on tällä tavoin mielekästä. Niin kiva kuin kotimaassa on soittaakin niin ei se meille olisi pitemmän päälle pelkästään riittänyt. On lohdullista huomata ihmisenä ja artistina, että me kaikki ihmiset olemme periaatteessa samasta puusta veistettyjä, vaikka vähän eri oksistoa ollaankin. On aivan fantastisen hauskaa huomata todeksi se ikivanha klisee, että musiikki on kansainvälinen, kaikkia meitä yhdistävä kieli. Onhan siinä sitten tämäkin asia, joka menee jo ehkä turhamaisuuden puolelle: saatetaan olla vaikka Pariisissa, ja siellä tulee jonkin bändin jäsenet sanomaan, että me nähtiin teidät vuonna 1992 täällä keikalla ja perustettiin siitä saamamme impulssin ansiosta tämä bändi. Tai sitten tulee perheitä, jotka diggailee meitä jo ihan kahdessa sukupolvessa. Se on ihan hemmetin hienoa bonusta. Hallinnointia yhtiön kautta EK: Olette myös yksityisyrittäjiä, ja teillä on oma levy-yhtiö. Kuinka tämä toiminta sai alkunsa? P-K: Se alkoi jo 1990-luvun alkupuolella, jolloin saimme vinkin, että meidän kannattaisi perustaa yhtiö, koska jotkut asiat on helpompi sopia yhtiöiden kuin yksityishenkilöiden välillä. Samaan aikaan saimme myös vinkin, että kannattaisi pyrkiä pitämään itsellämme mahdollisimman pitkään levyjemme kustannus- ja mitkä tahansa irrallaan olevat oikeudet; että ne ovat rahanarvoista tavaraa. Myös kiertuetoiminnassa rahojen tilittämiset ja pyörittämiset on tarkoituksenmukaisempaa hoitaa firmojen kuin yksityishenkilöiden välillä. 22-Pistepirkon albumit Näistä syistä aikanaan perustimme tämän firman. Sen toimikuva on Pistepirkkojen levyjen kustannusoikeuksien ja julkaisuoikeuksien hallinnoiminen, Pistepirkko-levytysten yritysjuridinen pyörittäminen, ja nyttemmin tytäryhtiönä on myös levy-yhtiö, Bone Voyage Recording Company. Se perustettiin Pistepirkkojen back-katalogin julkaisemista varten. Olemme neuvotelleet itsellemme oikeudet jopa Universalin aikaisten albumiemme uudelleenjulkaisua varten niissä maissa, joihin me verkostoidumme. Levy-yhtiön perustamisen jälkeen meille alkoi ropista demoja, ja olemme alkaneet julkaista myös muiden artistien ja bändien levyjä. Sitten on se yksi juttu: vaikka 22-Pistepirkko on yksikkönä kiinteä ja pitkäaikainen, sen jäsenet ovat viime aikoina alkaneet ajatella sooloym. projektejaan. Siitähän hyötyy välillisesti myös meidän bändi, mitä enemmän sen jäsenet ovat musiikin kanssa tekemisissä. Jos bändissä olo on välillä raskasta, niin tämä on meidän terapeuttinen ratkaisumme sille: tehdä enemmän työtä! Askolla on paremman puoliskonsa kanssa tällainen projekti. Itse olen viime aikoina soitellut yhden ghanalaisen, Janko-nimisen jannun kanssa. Törmäsin Jankoon aina kävellessäni Malmin ostoskeskuksen ylikulkukäytävällä, jossa hän soitti rumpuja. Teimme treffit minun kellariini, ja soittelimme puolitoista minuuttia, jonka jälkeen molempia alkoi naurattaa. Se oli niin helppoa! Täysin intuitiivisesti pystyimme seuraamaan toisiamme. Sitten äänittelimme niitä juttuja, ja ainakin minun korvissani ne kuulostavat tosi hyviltä. Toivottavasti tämän tarinan päässä on levy. Minusta on todella auvoisaa ja mielenkiintoista soittaa hänen kanssaan. Eräs suurimpia inspiraation lähteitäni on nimenomaan afrikkalainen blues, kuten Ali Farka Toure. En mitenkään edes yritä soittaa kuten Toure, minulla on tässä sama periaate kuin kaikessa muussakin rämpyttämisessäni. Mutta onneksi tällä jampalla, Jankolla, on se traditio selkäytimessä, että minun ei ainakaan tarvitse harrastaa sitä jonkun etnokurssin käyneen rumpalin kanssa. Piano, Rumpu ja Kukka (1984) The Kings of Hong Kong (1987) Bare Bone Nest (1989) Big Lupu (1992) Rumble City, LaLa Land (1994) Zipcode (1996) [remix-albumi] Eleven (1998) Downhill City (1999) [soundtrack] Rally of Love (2001) The Nature of 22 Pistepirkko (2002) [kokoelma] Drops & Kicks (2005) The Others aka 22PP: Monochromeset (2006) Muusikko 8/2006 9