Vuonna 1950 ilmestyi amerikkalaisessa tieteellisessä julkaisussa (Quarterly Journal of Studies in Alcohol) artikkeli Washingtonliikkeestä. Sen kirjoittaja on filosofian tohtori, sosiologian apulaisprofessori Milton A. Maxwell. Seuraavassa otteita kyseisestä artikkelista.
2 Historiallinen tausta Ennen 1830-lukua raittiusaatteella ei juurikaan ollut kannatusta. 1826 pastori Lyman Breecher ja Justin Edwards panivat alulle ensimmäisen kansallisen järjestön, Amerikan Raittiusseuran (American Temperance Society) perustamisen Bostonissa. Perustamissääntöjensä mukaan järjestö pyrki "saamaan aikaan sellaisen muutoksen yleisessä asenteessa sekä yhteisöjen tavoitteissa, että lopulta raittius saisi kaikkialla vallan." Raittiusliike alkoi vahvistua. Vuonna 1829 oli olemassa noin 1000 yhdistystä, joiden jäsenmäärä oli noin 100 000. Vuonna 1834 paikallisia yhdistyksiä oli noin 5000 ja jäseniä 1 000 000. Oli perustettu raittiuslehdistö, ja kirjallisuutta oli alkanut ilmestyä. Poliitikotkin alkoivat kiinnittää asiaan huomiota. Vuonna 1836 Amerikan Raittiusseura sulautui uuteen, kattavampaan Amerikan Raittiusunioniin (American Temperance Union), joka päätti ottaa kannakseen "täydellisen pidättäytymisen kaikesta mikä voi humalluttaa." Tämä askel vaati täysin uudenlaista asennoitumista. Siksi ei olekaan yllättävää, että noin 2000 yhdistystä ja lukemattomat yksittäiset ihmiset olivat haluttomia jatkamaan toimintaa. Monet varakkaat lahjoittajat, jotka eivät halunneet luopua viinistä, lopettivat liikkeen tukemisen. Uuden täysraittiusvaatimuksen herättämä vastustus lannisti jotkut liikkeen johtajista ja he luopuivat toiminnasta. Useat kiistanalaiset kysymykset lisäsivät eripuraa. Liikkeelle koittivat kovat ajat. Vuonna 1840 sen johtajat pohtivat, mitä voitaisiin tehdä ennen vuotta 1836 vallinneen kukoistuksen palauttamiseksi. Heidän yrityksensä olivat hapuilevia ja vaatimattomia. Alkoholistien suhteen oli yleinen käsitys 1840-luvulle asti se, että heidän auttamisekseen ei ollut mitään tehtävissä. Silloin tällöin joku juoppo kyllä teki parannuksen, mutta tämä ei muuttanut pessimististä käsitystä juoppojen yleisistä parantumismahdollisuuksista. Koska alkoholia pidettiin alkoholismin syynä, raittiusliikkeen ainoana pyrkimyksenä oli estää ei-alkoholisteja tulemasta alkoholisteiksi. Tämä välinpitämättömyys alkoholistia kohtaan tulee ilmi Justin Edwardsin eräässä kirjoituksessa vuodelta 1822: "Pidetään raittiit vapaina; juopot kuolevat pian, ja sitten maa on vapaa." Baltimoren alkuajat Eräänä torstai-iltana, huhtikuun 2. päivänä 1840, kuusi kaverusta ryypiskeli tapansa mukaan eräässä kapakassa Liberty Streetillä Baltimoressa. He olivat räätäli William K. Mitchell, puuseppä John F. Hoss, sepät David Anderson ja George Steers, vaununtekijä James McCurley ja hopeaseppä Archibald Campbell. Keskustelu kääntyi raittiusluentoon, jonka tulisi sinä iltana pitämään vieraileva luennoitsija pastori Matthew Hale Smith. Leikkimielellä ehdotettiin, että jotkut miehistä menisivät kuuntelemaan luentoa ja raportoisivat siitä muille. Neljä heistä meni luennolle, ja kun he palasivat, miehet keskustelivat luennosta. Yksi porukasta huomautti, että Kyllähän se raittius hyvä asia on. Tekopyhää porukkaa se on koko joukko, totesi isäntä. Niinpä, vastasi McCurley, lyttyyn ne on lyötävä. Kuulkaa pojat, sanoi Steers, perustetaanpa seura ja tehdään Bill Mitchellistä sen presidentti."...ajatus otti tulta; mitä enemmän he nauroivat ja puhuivat siitä, sitä tyytyväisempiä he siihen olivat. Sunnuntaina 5. huhtikuuta, kun miehet olivat taas ryypiskelemässä, ehdotus kiteytyi päätökseksi lopettaa juominen ja perustaa täysraittiuden seura. Sovittiin, että Mitchellistä tulisi presidentti, Campbellistä varapresidentti, Hossista sihteeri, McCurleystä rahastonhoitaja, ja Steers ja Anderson
3 muodostaisivat pysyvän valiokunnan. Jäsenmaksu olisi 25 senttiä. Ehdotus, että seura nimettäisiin Thomas Jeffersonin kunniaksi, hylättiin lopulta ja päätettiin, että presidentin ja sihteerin tulee päättää nimestä, koska he muodostaisivat komitean sääntöjen luonnostelemiseksi. Sovittiin, että kukin mies toisi seuraavaan kokoukseen mukanaan yhden miehen. Presidentin tehtäväksi annettiin laatia sitoumus, jonka he kaikki seuraavana päivänä allekirjoittaisivat. Mitchell muotoili sitoutumisen seuraavalla tavalla: "Me allekirjoittaneet, halukkaina muodostamaan seuran yhteiseksi hyväksemme ja suojelukseksi turmiollista tapaa vastaan, joka on vahingoksi terveydellemme, asemallemme ja perheillemme, sitoudumme olemaan juomatta tislattuja väkijuomia, mallasjuomia, viiniä ja siideriä." Mitchell meni aamulla sitoumuksen kanssa Andersonin luokse, joka oli vielä vuoteessa sunnuntain seikkailuista sairaana. Hän kuitenkin nousi, pukeutui ja kuultuaan sitoumuksen meni ystävänsä kanssa verstaaseensa etsimään kynää ja mustetta, ja näin hän sai kunnian olla ensimmäinen Washington-sitoumuksen allekirjoittaja. Saatuaan allekirjoituksen muilta neljältä, arvon presidentti saattoi työn päätökseen lisäämällä sitoumukseen oman nimensä. Nimi "Washingtonin Raittiusseura" valittiin George Washingtonin kunniaksi. Seuraavaan kokoukseen tuotiin kaksi uutta jäsentä. Kumma kyllä, he jatkoivat useita viikkoja kokoontumista kantakapakassaan. Kun kapakanomistajan vaimo valitti parhaiden asiakkaiden rivien harvenemista, Mitchellin vaimo ehdotti, että he kokoontuisivat kodissaan. Niin he tekivätkin, kunnes ryhmä kasvoi liian suureksi, jolloin he muuttivat erääseen puusepänverstaaseen. Ennen pitkää he vuokrasivat oman salin. Kun jäsenmäärä kasvoi, tuli eteen kysymys, miten viikoittaisista kokouksista tehtäisiin mielenkiintoisia. Kekseliäs presidentti ehdotti, että kukin jäsen kertoisi omista kokemuksistaan. Hän aloitti kertomalla oman tarinansa 15 vuoden ylettömästä juomisesta ja reaktioistaan vastasaavutettuun vapauteensa. Toiset seurasivat perässä. Tämä toimintatapa osoittautui hyvin kiinnostavaksi ja tehokkaaksi, ja siitä tuli heidän ohjelmansa pysyvä osa. Kiinnostus ja jäsenmäärä kasvoivat huimasti. Marraskuussa seura päätti järjestää julkisen kokouksen, jossa Mitchell ja muut kertoisivat henkilökohtaisista kokemuksistaan. Ensimmäinen julkinen kokous, joka järjestettiin 19.11. 1840 Masonic Hallissa St. Paul Streetillä, oli suuri menestys. Se toi uusia jäseniä ja sai baltimorelaiset kiinnostumaan liikkeestä. Päätettiin, että julkisia kokouksia järjestettäisiin kerran kuukaudessa seuran säännöllisten viikkokokousten lisäksi. John Zug, kaupungin asukas, jonka mielenkiinnon tämä ensimmäinen julkinen kokous ilmeisesti herätti, hankki lisätietoja ja 12.12.1840 hän kirjoitti New Yorkiin Amerikan Raittiusunionin pääsihteerille John Marshille kirjeen, jossa kertoi uuden seuran olemassaolosta. Kirjeessä hän kertoi ryhmän kasvusta: Nämä kuusi miestä ryhtyivät heti taivuttelemaan vanhoja juomatovereitaan liittymään seuraansa, ja lyhyessä ajassa jäseniä oli jo sata, joista suurin osa oli parantuneita juoppoja. Heidän ennennäkemättömien ponnistelujensa ansiosta jäsenmäärä on kasvanut, heidän vaikutusvaltansa on laajentunut ja liikkeeseen kohdistuva kiinnostus on lisääntynyt niin, että jäseniä on nyt noin 300, joista 200 on parantuneita juoppoja - siis sellaisia, jotka ovat parantuneet viimeisten kahdeksan kuukauden aikana. Monet näistä ovat olleet juoppoja vuosikausia. Seura on tosiaan tehnyt ihmeitä parantaessaan sellaisia, joiden suhteen ystävät ja yhteisö olivat jo kauan sitten menettäneet toivonsa.
4 Niin nopeasti seura seuraavien kuukausien aikana kasvoi, että seuran ensimmäisenä vuosipäivänä 5.4.1841 juhlaparaatiin osallistui noin tuhat parantunutta juoppoa ja 5 000 muuta jäsentä ja ystävää. Tämä tapahtuma teki syvän vaikutuksen niihin 40 000 baltimorelaiseen, jotka olivat tapahtumaa todistamassa. Lisätietoa niistä toimintatavoista, jotka tekivät tällaisen kasvun mahdolliseksi ja sen terapeuttisen ohjelman ansiosta, joka teki alkoholistien parantumisen mahdolliseksi, saa aikalaistarkkailijoiden kirjoituksista. John Zugin ensimmäiseen kirjeeseen John Marshille sisältyy seuraava kuvaus: Tähän seuraan kohdistuvaa kiinnostusta pitävät yllä sen jäsenten jatkuvat aktiiviset ponnistelut, heidän toimintansa omalaatuisuus ja heidän kokoustensa tiheys, jokainen jäsen ponnistelee päivästä ja viikosta toiseen taivutellakseen ystävänsä valitsemaan sen ainoan turvallisen tien, täysraittiuden tai ainakin tulemaan mukaan seuraavaan kokoukseen. Heidän energisen ja ansiokkaan presidenttinsä motto onkin "Olkoon jokainen mies läsnä ja tuokoon jokainen mukanaan yhden miehen." He ovat vuokranneet salin, jossa tapaavat joka maanantai-ilta. Näissä kokouksissa, sen jälkeen kun tavanomaiset asiat on hoidettu, jäsenet nousevat kertomaan kokemuksiaan toisilleen varoitukseksi, opastukseksi ja rohkaisuksi. Tämän jälkeen niitä jotka haluavat liittyä seuraan, pyydetään allekirjoittamaan säännöt ja sitoumus. Maryland Herald -lehden toimittaja Christian Keener teki seuraavia havaintoja: Nämä miehet eivät säästele rahojaan eivätkä aikaansa toteuttaessaan omaksumiaan periaatteita. Monia miesparkoja, jotka olivat viinan takia tulleet taakaksi perheilleen ja itselleen, he ruokkivat ja vaatettivat ja suostuttelivat ystävällisyydellään tekemään parannuksen. He tukivat myös niiden miesten perheitä, jotka he olivat saaneet riveihinsä, kunnes nämä saivat hankituksi töitä ja pystyivät itse elättämään perheensä. Tämän suurenmoisen parantumisen ominaispiirteitä ovat ensiksi täysraittiuteen sitoutuminen. Toiseksi tulee se, että he kertovat muille kokemuksistaan juoppouden kurjuudesta ja raittiuden hyvistä seurauksista. John H.W. Hawkins, eräs varhainen seuran jäsen, sanoi eräässä puheessaan näin: Juoppo! Tule tänne! Sinä voit parantua. Tapasin tänä aamuna miehen, joka parantui neljä viikkoa sitten, iloitsemassa parantumisestaan: hän toi mukanaan miehen, joka teki sitoumuksen ja tämä toi kaksi muuta. Näin me toimimme Baltimoressa. Me olemme kaikki lähetyssaarnaajia. Me emme halveksi juoppoja: me rakastamme heitä ja hoivaamme heitä kuin äiti kävelemään oppivaa lastaan. Eräässä toisessa yhteydessä Keener kuvasi työtä seuraavasti, verraten sitä samalla tavallisten raittiusseurojen toimintaan: Washingtonin seuran suuri etu on ollut tämä: he ovat tavoittaneet satoja sellaisia miehiä, jotka eivät olisi tulleet meidän kirkkoihimme tai edes raittiuskokouksiin. He menevät vanhojen tovereidensa luokse ja vetävät heidät, eivät väkisin vaan ystävällisyydellä, riveihinsä ja huolehtivat heistä ystävinä ja veljinä. Sellainen oli luonteeltaan alkuperäinen Baltimoren Washington-seura.
5 Liikkeen leviäminen Tällainen ilmiö ei voinut rajoittua Baltimoreen, sillä Washington-miehillä oli kyky vastata moniin pakottaviin tarpeisiin. Ensinnäkin oli olemassa juoppoja, joilla oli parantumisen tarve - tarve, joka oli pitkään jätetty huomiotta, koska yleisen käsityksen mukaan juopoilla ei ollut mitään toivoa. Tähän tarpeeseen vastaamisessa oli jotakin ihmeenomaista. Toiseksi, parantuneilla miehillä oli ylitsevuotava into levittää toivon sanomaa muille viinan uhreille - mikä johti myös haluun saada täysraittiiksi nekin, jotka eivät olleet riippuvaisia. Lopuksi, raittiusjohtajillakin oli tarpeensa, koska vuoden 1836 päätös ottaa täysraittius toiminnan perustaksi oli heikentänyt raittiusliikettä, johtajat tarvitsivat vakuuttavan perusteen täysraittiudelle sekä tehokkaita keinoja raittiusinnon uudelleen sytyttämiseksi. Washington-miehet olivat vastaus näihin tarpeisiin, sillä mikäpä olisi parempi peruste täysraittiuden puolesta kuin sen ilmeinen kyky saada piintyneetkin juopot parantumaan, ja mikä voisi herättää enemmän kiinnostusta kuin parantuneiden juoppojen kertomukset omista kokemuksistaan. Ensimmäinen tapahtuma Baltimoren ulkopuolella oli John H.W. Hawkinsin puhe helmikuussa 1841 Marylandin Raittiusseuran kokouksessa Annapolisissa. Samassa kaupungissa hän puhui myös osavaltion senaatin jäsenille. Hawkins, josta oli tuleva liikkeen tehokkain puhemies, oli liittynyt Washingtonin raittiusseuraan kesäkuussa 1849, yli kahdenkymmenen vuoden ylettömän juomisen jälkeen. Hänen tovereiltaan ei kestänyt kauan huomata, että hänessä oli johtaja-ainesta. Upea ulkomuoto ja kunnioitusta herättävä olemus yhdistettynä puhujan lahjoihin tekivät hänestä ihanteellisen luennoitsijan. Siksi ei ole yllättävää, että Hawkins valittiin puhumaan Marylandin osavaltion Raittiusseurassa ja osavaltion senaatissa. Näihin aikoihin osallistui eräs baltimorelainen liikemies raittiuskokoukseen New Yorkin kaupungissa. Uutiset Baltimoren tapahtumista olivat jo levinneet John Marshin kirjoitusten kautta, ja niinpä tätä vierailijaa pyydettiin kertomaan Washington-liikkeestä ja sen historiasta. Kokouksen jälkeisessä keskustelussa tohtori Reesen kanssa ehdotettiin, että joitakin Washington-miehiä kutsuttaisiin New Yorkiin kertomaan kokemuksistaan. Ehdotus vietiin Baltimoren seuraan, jossa se hyväksyttiin, ja viiden hengen delegaation lähtöä alettiin valmistella. Heidän ensimmäinen kokouksensa New Yorkissa pidettiin 23. maaliskuuta 1841 metodistiepiskopaalisessa kirkossa Green Streetillä. Utelias väkijoukko ei joutunut pettymään. Niin kuin Baltimoressa, täälläkin parantuneiden juoppojen kokemukset syvästi liikuttivat ja innostivat kaikkia, jotka olivat tulleet kuuntelemaan. Kaikki seuraavat kokoukset olivat yhtä menestyksekkäitä. John Marsh ja muut raittiusjohtajat, jotka kokouksia järjestivät, olivat innoissaan. Kun mikään kirkko ei ollut tarpeeksi suuri uteliaille väkijoukoille, päätettiin pitää ulkoilmakokous kaupungintalon puistossa. Paikalle saapui yli 4000 ihmistä. Puhujat, jotka seisoivat ylösalaisin käännettyjen rommitynnyreiden päällä, lumosivat yleisönsä. Tämä vaikuttava tapahtuma oli vain voitokkaan kampanjan huippu: noin 2000 saatiin tekemään täysraittiuden sitoumus, joukossa oli monia piintyneitä juoppoja, joiden parissa miehet tekivät töitä kokousten välissä. Näihin aikoihin perustettiin New Yorkin Washington-seura.
6 Asiat alkoivat tapahtua nopeasti. Kun New Yorkin kokoukset olivat vielä käynnissä, John Marsh kirjoitti Bostonin raittiusjohtajille Washington-liikkeen vetovoimasta. Asiat järjestettiin nopeasti niin, että viikon sisällä ensimmäisistä vuosijuhlista Hawkins ja William W. Wright olivat matkalla Bostoniin puhumaan sarjassa kirkkokokouksia. Jotkut epäilivät, etteivät bostonilaiset reagoisi yhtä innostuneesti kuin newyorkilaiset, mutta niiden puhujien tulo sai paljon julkisuutta ja heitä oli vastaanottamassa jopa suurempi väkijoukko kuin New Yorkissa. Ensimmäinen kokous pidettiin 15.4. 1841. Kun jopa seisomapaikat täyttyivät Faneuil Hallissa muutamaa iltaa myöhemmin ja väkijoukko reagoi rajattoman innostuneesti, ja useat sadat tulivat allekirjoittamaan sitoumuksen kokouksen päätteeksi, ei ollut enää epäilystä siitä, että Washington-liikkeellä oli kaikkialla pätevää vetovoimaa. Tässä oli elävästä elämästä kertovaa materiaalia parhaillaan. Mikään kaunokirjallisuus ei voisi olla innostavampaa tai dramaattisempaa. Nämä tosielämän kertomukset vetosivat sydämiin. Ne herättivät kunnioitusta ja hämmästystä "uudestisyntymisen ihmeen" edessä. Muodollisen uskonnollisuuden luut saivat lihaa ja verta ympärilleen. Viinan uhreille washingtonilaisten viesti oli kuin lupaus elämästä kuolemaan tuomituille. Mahdoton oli tullut todeksi. Näiden kokousten aikaan perustettiin Washington-seura Bostoniin. Hawkins palkattiin sihteeriksi Massachusettsin raittiusseuraan ja kesäkuun 1. päivänä 1841 hän palasi perheineen Baltimoreen. Lyhyessä ajassa hän ja hänen bostonilaiset toverinsa onnistuivat levittämään Washington-liikkeen 160:een Uuden Englannin kaupunkiin. 11.5.1841 Amerikan Raittiusunionin toimeenpaneva komitea osoitti kunnioitustaan washingtonilaisille unionin vuosikokouksessa New Yorkissa. Heinäkuussa unionin kansallisessa konferenssissa Saratoga Springsissä kehuminen oli vielä ylitsevuotavampaa. John Marsh ja monet muut raittiusliikkeen johtajat näkivät washingtonilaisissa mahdollisuuden raittiusliikkeen merkittävään eteenpäinmenoon. Kukaan heistä ei kuitenkaan optimistisimpina hetkinään aavistanut, miten elinvoimaiseksi Washington-liike sinä kesänä ja syksynä osoittautuisi. Jo ennen Saratogan konferenssia kaksi Washington-liikkeen kuuluisimmasta valtuuskunnista, Pollard ja Wright sekä Vickers ja Small, olivat aloittaneet laajat kiertueet. Syksyyn mennessä kentällä oli jo monta tiimiä. Amerikan Raittiusunionin Report-lehdestä vuodelta 1842 voidaan jäljittää liikkeen nopeaa leviämistä läpi maan. Pollard ja Wright aloittivat työnsä alkukesällä 1841 Hudsonissa, New Yorkin osavaltiossa. Heidän ensimmäiset yrityksensä olivat masentavia, mutta pian he saivat huomiota ja muutamassa viikossa lähes 3000 kaupungin 5000 asukkaasta oli allekirjoittanut sitoumuksen. Eräs Hudsonin asukas on jättänyt jälkeensä seuraavanlaisen kuvauksen: Joissakin kokouksissa oli syvä uskonnollisen hartauden tunnelma. Rappiolle joutuneen juopon yksinkertainen tarina hiljaisine hetkineen, jotka kertoivat tunteista, jotka olivat liian suuria sanoin ilmaistaviksi, herätti yleistä myötätuntoa ja sai suuren osan yleisöstä kyyneliin. Kirous, joka oli sitonut niin monia, näytti haihtuvan noiden oppimattomien miesten taianomaisen kaunopuheisuuden vaikutuksesta. Juoppo huomasi odottamatta olevansa innostuksen kohde. Hän ei ollutkaan enää hylkiö. Oli vielä sellaisiakin, jotka pitivät häntä ihmisenä. Kun muutamat pahanlaatuisimmat juopot allekirjoittivat sitoumuksen, muut seurasivat perässä massoittain, kuin tulva joka pyyhkii kaiken tieltään. Se oli viikkokausia kaikenkattava puheenaihe.
7 Pollard ja Wright osallistuivat Saratogan konferenssiin ja sitten he kiersivät New Yorkin osavaltion keski- ja länsiosia ja syksyllä New Jerseytä ja Pennsylvaniaa. Tällä kiertueella he keräsivät 23 940 allekirjoitusta, "joista viidennes oli juopoilta". Loppuvuonna 1841 he puhuivat Marylandissa ja Delawaressa. Tammikuussa 1842 he siirtyivät Virginiaan. Toinen kuuluisa tiimi, Vickers ja Small, aloitti toimintansa kesäkuussa 1841 Pittsburghissa, missä "kaikenikäiset, kaikista yhteiskuntaluokista olevat miehet ja naiset ahtautuivat joka ilta täpötäysiin kirkkoihin". Lyhyessä ajassa 10 000 oli allekirjoittanut sitoumuksen, joukossa "kaikenlaisia aivan toivottomia tapauksia". Tätä menestystä seurasi toinen Wheelingissä, mistä miehet jatkoivat Cincinnatiin, jossa Lyman Beecher, joka nyt toimi teologisen seminaarin johtajana, oli valmistellut tietä heidän saapumiselleen. Suuret väkijoukot ilmestyivät kokouksiin ja perustettiin vahva Washington-seura, jolla oli vuoden 1841 loppuun mennessä 8000 jäsentä, joista 900 oli parantuneita juoppoja. Cincinnatista tuli washingtonilaisuuden pääkeskus lännessä, ja Vickers ja Small käyttivät paljon aikaa valmistellessaan käännynnäisiä jatkamaan lähetystyötä. Yksi näistä Cincinnatin tiimeistä, Brown ja Porter, keräsi 6529 allekirjoitusta kahdeksan viikon kiertueellaan lähiseudulta. 1630 oli "kovilta juomareilta" ja 700 piintyneiltä juopoilta. Toinen Cincinnatin tiimi, Turner ja Guptill, kiersi läntisessä Ohiossa ja Michiganissa. 21.12.1841 kolmen miehen ryhmä aloitti kampanjan St. Louisissa luoden perustan Washington-seuralle, jonka jäsenmäärä kohosi muutamassa kuukaudessa 7500:an. Käytiin myös monissa yhteisöissä Kentuckyssa, Indianassa ja Illinoisissa. On mielenkiintoista huomata, että Abraham Lincoln puhui Springfieldin Washington-seurassa Illinoisissa 22.2.1842. Washington-lähettiläät valloittivat länttä todella nopeasti: toukokuuhun 1842 mennessä allekirjoituksia oli saatu Ohiossa 60 000, Kentuckyssa 30 000 ja Illinoisissa 10 000. Näistä "joka seitsemäs oli parantuneita juoppoja ja joka neljäs parantuneita naukkailijoita". Toiminnan voimakkuus vaihteli ajan ja paikan mukaan. Sitä miten voimakasta se saattoi olla, kuvaa eräs Pittsburghin asukas kirjeessään John Marshille huhtikuussa 1842: Toiminta on kasvanut tässä kaupungissa ja sen lähiympäristössä sellaista vauhtia, että sen saavutuksia on ollut mahdotonta rekisteröidä minkäänlaisella tilastollisella tarkkuudella. Aktiivisimmatkaan asiamiehet ja kenttätyöntekijät eivät ole pystyneet raportoimaan toiminnan tilasta omilla alueillaan. Toiminta on levittäytynyt ympärillämme paikasta toiseen niin vuolaina virtoina kohdaten matkallaan yhä uusia toisista lähteistä kumpuavia virtoja, ettei kukaan pysty mittaamaan sen laajuutta tai ohjaamaan sen kulkua. Olemme pitäneet viime kesäkuusta lähtien kentällä kahdeksaa tai kymmentä lähettilästä, jotka ovat ahertaneet jokaisessa Pennsylvanian piirikunnassa ja jatkaneet sitten Ohiossa ja Virginiassa, vieraillen jokaisessa koulussa, maalaiskirkossa, pikkukylässä, pajassa, tehtaassa ja tuotantolaitoksessa järjestäen kokouksia kaikkialla, missä kaksi tai kolme ihmistä on saatu kootuksi yhteen ja perustaen jopa 20 tai 30 seuraa yhdessä ainoassa piirikunnassa... Bostonin alueella washingtonilainen toiminta oli voimakasta alusta pitäen. Kolmen kuukauden kuluttua Hawkinsin ja Wrightien ensimmäisistä kokouksista Bostonin seura raportoi tällä tavalla: Sitten seuran toiminnan alkamisen olemme lähettäneet 217 valtuuskuntaa 116 kaupunkiin Massachusettsin, New Hampshiren, Mainen, Vermontin ja Rhode Islandin osavaltioissa loistavalla menestyksellä... Jotkut näistä kaupungeista, joihin me olemme perustaneet seuroja, ovat nyt lähettämässä omia valtuuskuntiaan. Koko maa on nyt vastaanottavainen tälle asialle... Kaikkialla tunnustetaan, ettei kukaan muu
8 kuin meidän väkemme - vaikka onkin oppimatonta - pystyisi herättämään näin valtavaa kiinnostusta tätä yhteistä asiaamme kohtaan... Ei ole epäilystäkään siitä, että ainakin 50 000 henkilöä on allekirjoittanut sitoumuksen näissä kaupungeissa, joissa valtuuskuntamme ovat vierailleet. Siellä, missä seuroja oli perustettu jo aiemmin, herätettiin vielä suurempaa kiinnostusta, allekirjoittajiksi onnistuttiin saamaan sellaisia, jotka olivat olleet juoppoja ja näin saatiin uutta energiaa... Siellä, missä ei seuroja ennestään ollut, niitä perustettiin... Kymmenen kuukautta myöhemmin, maaliskuussa 1842, Bostonin seuralla oli 13 000 jäsentä, se oli lähettänyt 260 valtuuskuntaa 350 kaupunkiin Uudessa Englannissa ja se oli tuottanut lukuisia käännynnäisiä, jotka toimivat lähettiläinä Uuden Englannin ulkopuolella. Benjamin Goodhue herätti suurta kiinnostusta Sag Harborissa ja Long Islandin itäosassa joulukuussa 1841. Samana talvena eräs herra Cady kiersi North Carolinassa keräten 10 000 allekirjoitusta. Helmikuussa 1842 Joseph J. Johnson ja hänen nimeltä tuntematon bostonilaistoverinsa johtivat menestyksekkäitä kampanjoita Mobilessa ja New Orleansissa. Toukokuuhun 1842 mennessä liike oli tunkeutunut maan kaikille pääalueille ja oli erityisen voimakas New Yorkin osavaltion keskiosissa ja Uudessa Englannissa. Elinvoimaisimmat kaupunkikeskukset olivat Baltimore, New York, Boston, Philadelphia, Pittsburgh, Washington, Cincinnati ja St. Louis. Baltimoressa oli 15 seuraa ja 7842 jäsentä. New Yorkissa ja sen lähiympäristössä oli 23 seuraa ja 16 400 jäsentä. Amerikan Raittiusunionin lehdessä 1.4.1842 John Marsh kirjoitti innostuneesti New Yorkin toiminnasta: "Arvioimme, että kokouksia on viikoittain ainakin viisikymmentä ja useimmiten niissä on täydellinen väentungos. Uusia jäseniä on paljon, ja usein he ovat mitä toivottomimpia tapauksia." Philadelphiassa ja sen ympäristössä, missä seurat ottivat Jefferson-nimen, jäseniä oli noin 20 000. Washingtonissa jäseniä oli 4297 ja Alexandriassa Virginian osavaltiossa 1000. Myöhemmin tuona vuonna Hawkins kävi Washingtonissa ja onnistui uudelleenaktivoimaan vanhan Kongressin Raittiusseuran ja pani sen täysraittiuden perustalle. Kongressiedustaja George N. Briggsistä, josta pian oli tuleva Massachusettsin kuvernööri, tehtiin tämän uudelleenorganisoidun seuran presidentti. Niiden huomattavien parantuneiden miesten listaan, joista tuli tehokkaita Washingtonlähettiläitä, täytyy lisätä nimet George Haydock, Hudson (8000 allekirjoitusta); John Wallis, Philadelphia (7000 allekirjoitusta); Thomas M. Woodruff, New York; Abel Bishop, New Haven; Joseph Hayes, Bath. Vuonna 1842 saatiin raittiusasian puolelle merkittävin kaikista raittiuspuhujista. John B. Gough, kirjansitoja ja näyttelijä, pahamaineinen juoppo Worcesteristä Massachusettsista, parantui. Kun hänen esiintymiskykynsä havaittiin, monet Washington-seurat sponsoroivat hänen puheitaan. Suosion kasvaessa hänestä tuli ammattimainen vapaa luennoitsija ja vuosina 1843-1847 hän matkusti 6840 mailia ja keräsi 15 218 allekirjoitusta sitoumukseen. Toinen tärkeä kehitys oli naisten järjestäytyminen vähän tunnettuihin Martha Washington - seuroihin. Ensimmäinen sellainen seura perustettiin New Yorkissa 12.5.1841 William A. Wisdomin ja John W. Oliverin toimesta. Perustamissäännöissä päämäärät selostetaan seikkaperäisesti:
9 Ottaen huomioon, että humalluttavien juomien käyttö on aiheuttanut ja aiheuttaa mittaamattomia vahinkoja sekä yksilöille että perheille, ja että sillä on taipumus nujertaa kaikki koko ihmiskunnan moraaliseen, sosiaaliseen ja iankaikkiseen onneen soveltuvat keinot, me allekirjoittaneet rouvat New Yorkin kaupungista, katsomme tehtävämme olevan ei ainoastaan pidättyä humalluttavien juomien käytöstä, vaan vaikutusvallallamme ja esimerkillämme suostutella toiset toimimaan samoin, sen vuoksi järjestäydymme yhdistykseksi. Näitä Martha Washington -seuroja perustettiin monissa paikoissa ja ne toimivat jossain määrin Washington-seurojen apujärjestöinä, mutta ne toimivat myös naisalkoholistien kuntouttamiseksi. Liikkeen kesto Siihen, kuinka kauan Washington-liikkeen toiminta täydellä teholla jatkui, on vaikea vastata. Dramaattisimmat harppaukset otettiin kesien 1841 ja 1842 välisenä aikana, mutta ilmeisesti toiminnan huippu saavutettiin 1843. Tuona vuonna Gough oli kiertueella Uudessa Englannissa ja Hawkins New Yorkin pohjois- ja länsiosissa sekä Vermontissa, New Hampshiressä ja Mainessa. R.P. Taylor teki tehokasta työtä Georgiassa. Myöhemmin tuona syksynä Hawkins kampanjoi Pohjois- ja Etelä-Carolinassa ja Georgiassa saaden aikaan merkittävää Washington-toimintaa tuolla alueella. Se oli kiihkeän toiminnan vuosi, jolloin niin kuin koko liikkeen elinajan, suurimman osan työstä tekivät sellaiset lukemattomat washingtonilaiset, joiden nimiä ei ole tallennettu. 28.5.1844 Bostonissa washingtonilaiset olivat pääjärjestäjiä ja -osallistujia suurimmassa siihen asti järjestetyssä raittiusmielenosoituksessa, johon osallistui lähes 30 000 eri raittiusjärjestön jäsentä. Pääpuhujina olivat kuvernööri George Briggs, William Mitchell ja John Gough. Syksyllä 1845 Hawkins aloitti yhden intensiivisimmistä kampanjoistaan Ohiossa, Indianassa ja Illinoisissa, joka päättyi keväällä 1846 hyvin menestyksekkäisiin kokouksiin New Orleansissa ja Mobilessa. Tuon kahdeksan kuukauden jakson aikana Hawkins paitsi piti puheita päivittäin, myös ohjasi apulaistensa työtä ja auttoi organisoimaan yhdistyksiä työn jatkamiseksi. Suuressa osassa tuota aluetta, jolle Hawkinsin kampanja suuntautui, oli Washington-liike täysissä voimissaan vielä 1845 ja 1846. Mutta joissakin niistä kaupungeissa, jotka liike oli tavoittanut jo 1841, oli rappeutuminen jo alkanut. Ilmeisesti ensimmäiset merkit kiinnostuksen laimenemisesta ilmestyivät 1843, mutta todennäköisesti sellaiset merkit tulivat selvästi näkyviin useimmilla alueilla vasta 1844. Hawkinsia, Goughia ja muita kutsuttiin washingtonilaisiksi elämänsä loppuun asti, mutta kirjoittajan tiedossa ei ole mitään merkintöjä organisoidusta washingtonilaisten toiminnasta vuoden 1847 jälkeen muualla kuin Bostonin alueella. Siellä pidettiin maaliskuussa 1847 Uuden Englannin washingtonilaisten suuri konferenssi. Bostonin seura jatkoi kokouksiaan ilmeisesti vuoteen 1860 asti.
10 Rappion syyt Edellä esitetty materiaali tuskin antaa sellaista kuvaa, että Washington-liikkeen rappeutumisen pääsyy olisi ollut uskonnollisuuden puute tai uskonnonvastaisuus. Sellainen väite on kuitenkin esitetty. Esim. Daniels kirjoitti vuonna 1877, että "tämä pyrkimys erottaa raittius uskonnosta oli Washington-liikkeen suurimpia heikkouksia." Tosiasiassa tämä väite näyttää perustuvan muutamien kiihkoilijoiden näkemyksiin ja sellaisten vaikeuksien yleistämiseen ja väärintulkintaan, joita todella paikoitellen washingtonilaisten ja kirkkojen välille syntyi. Syyt välien viileyteen olivat molemminpuoliset. Ensinnäkin monien washingtonilaisten mielestä heidän liikkeensä edusti puhtaampaa kristillisyyttä kuin kirkot. Heidän arvostelunsa kirkkoa kohtaan perustui ensisijaisesti tähän eikä uskonnonvastaisuuteen. Lisäksi washingtonilaisten mielestä monet kirkot keskittyivät liiaksi tuonpuoleiseen. Useat tekijät johtivat siihen, että jotkut kirkot sulkivat ovensa washingtonilaisilta. Luokkaylpeys oli yksi näistä. Toisaalta joidenkin pappien vastahakoisuus johtui turhamaisuudesta, sillä hehän eivät olleet liikkeen alkuunpanijoita eivätkä johtajia. Suurin osa papeista ja kirkoista kuitenkin tuki Washington-liikettä. Rappeutumisen syitä on siis etsittävä muualta. Pätevän organisaation puute on toinen usein mainittu Washington-liikkeen hajoamisen syy. Kraut on osoittanut, että ryhmien välillä ei ollut yhteyksiä: "Jokainen ryhmä sai kulkea omaa tietään ja siksi systemaattinen organisaatio oli mahdoton, menetelmätapojen yhtenäisyyttä ei ollut, ja periaatteiden muotoutuminen oli sattumanvaraista." Organisaation puuttumisen tunsivat nahoissaan ennen kaikkea äskettäin parantuneet miehet, jotka olisivat tarvinneet enemmän sosiaalista ja taloudellista tukea. Näihin tarpeisiin alkuperäinen Baltimoren seura vastasi hyvin. Varmasti myös Bostonin seura oli tarpeeksi hyvin organisoitu köyhtyneiden juoppojen auttamiseksi ja sosiaalisen tuen antamiseksi, ja näin näyttää olleen myös yhteisöissä, erityisesti New Yorkin kaupungissa "tuntui siltä, että nämä miehet, jotka olivat olleet aivan juomisen vallassa, olisivat tarvinneet enemmän huolenpitoa ja veljellistä toveruutta kuin epämuodollinen Washington-seura pystyi antamaan." Tämä johti isobritannialaisen Rechabites-mallin mukaisen "Order of the Sons of Temperance" - järjestön perustamiseen. Sen perusti ryhmä washingtonilaisia syksyllä 1842. Järjestö kasvoi nopeasti, vuoteen 1850 mennessä siinä oli 35 suurjaostoa, 5 563 alajaostoa ja 232 233 jäsentä. Ennen pitkää se kansainvälistyi ja sen huippujäsenmäärä oli 700 000. Erään myöhemmän kuvauksen mukaan järjestö oli perustettu Washington-liikkeen hedelmien säilyttämiseksi. Mutta yksi sen toiminnan tuloksista oli se, että se korvasi Washington-seurat. Jäsenistöä siirtyi muihinkin järjestöihin (Temple of Honor, The Cadets of Temperance, Bands of Hope, Independent Order of Good Templars). Nämä järjestöt ovat suurelta osalta syynä Washington-seurojen katoamiseen. Washington-liikkeen katoamisen pääsyyt löytyvät kuitenkin sen suhteesta yleiseen raittiusliikkeeseen. Washington-liikkeen jäsenistön päämäärät ja ideologia olivat erottamattomasti sekoittuneet raittiusliikkeen jäsenistön, päämäärien ja ideologian kanssa. Edes Baltimoren seura ei rajoittanut jäsenistöään alkoholismin uhreihin - eikä siltä myöskään puuttunut kiinnostusta raittiusliikkeeseen. Baltimoren ulkopuolella varhaisten Washingtonlähettiläiden sponsoreina toimivat aina raittiusjärjestöt. Kun Washington-liikkeen kyky
11 auttaa juoppoja paranemaan tuli ilmi - ja kun huomattiin, että parantuneiden juoppojen kokemukset herättivät suurta kiinnostusta täysraittiuden aatetta kohtaan, raittiusjohtajat asettuivat liikkeen taakse. Tässä oli vastaus heidän rukouksiinsa - jotakin mikä antaisi raittiusliikkeelle uutta puhtia. Osittain Washington-liikkeen menestys oli Amerikan Raittiusunionin ja sen pääsihteerin John Marshin ansiota. Hehän esittelivät liikkeen yleisölle ja edistivät sen toimintaa. Mutta viime kädessä Marsh ja muut pitivät washingtonilaisuutta metodina ja washingtonilaisia välineenä raittiusaatteen edistämiseksi. Se oli heidän päätehtävänsä. Näyttää siltä, että tästä tuli ennen pitkää pääasia myös Washington-johtajille itselleen. Niinpä kun yleisön kiinnostus washingtonilaisten kokemuskertomuksia kohtaan alkoi laantua, myös Marshin ja muiden raittiusjohtajien kiinnostus väheni. Myöhemmin Marsh itse puhui washingtonilaiskaudesta yhtenä raittiusliikkeen vaiheena, joka antoi tietä toisille metodeille. Toinen seikka, joka sai raittiusjohtajat menettämään kiinnostuksensa liikettä kohtaan, oli se, että washingtonilaiset kannattivat "moraalista taivuttelua". Ennen Washington-liikkeen syntyä raittiusliike ei vielä ajanut kieltolakia, mutta ajatus oli jo ilmassa. Washingtonilaisten rakkauteen ja ystävällisyyteen perustuvan metodin menestys alkoholistien parantumisessa vakuutti monet siitä, että samaa menetelmää olisi käytettävä myös alkoholin valmistajien ja myyjien suhteen. Kun yleinen raittiusmieliala alkoi kallistua kieltolain kannalle, washingtonilaisten toimintaperiaatetta alettiin pitää vanhanaikaisena ja vastustaa. Raittiusjohtajat eivät oikein tienneet, pitääkö washingtonilaisia ystävinä vai vihollisina. Kun kokemusten kertomisen viehätys väheni ja kun moraalisen taivuttelun menetelmä ei enää ollut suosiossa, washingtonilaisille ei jäänyt muuta kuin juoppojen pelastaminen. Tästä oli kuitenkin tullut toissijainen kiinnostuksen kohde niille, jotka olivat ensisijassa kiinnostuneita raittiusaatteen edistämisestä. Ilman kokemusten jakamista, ilman alkoholisteja, jotka tekivät työtä toisten alkoholistien parissa, tuli juoppojen pelastaminen yhä vaikeammaksi. Niinpä kun yhä harvempia miehiä parantui, viimeinenkin Washington-liikkeen ominaispiirre katosi näkyvistä. On selvää, että Washington-liikkeestä tuli lopulta jotakin sellaista, miksi sitä ei ollut alun perin tarkoitettu - järjestäytyneen raittiusliikkeen elvyttäjä. Sen tuloksena täysraittiusmieliala vahvistui valtavasti ja raittiusaate sai miljoonia kannattajia. Mutta alkuperäinen tarkoitus parantaa alkoholisteja oli kadotettu. Ei kuitenkaan olisi oikein syyttää raittiusliikettä washingtonilaisten hyväksikäytöstä. Kuten E.M. Jellinek on osoittanut, Washingtonliikkeellä ei ollut tarpeeksi selvää ideologiaa hajoamisen estämiseksi. Vertailu AA:n periaatteisiin On ilmiselvää, että Washington-seuroilla, silloin kun ne olivat alkoholistien auttamisessa tehokkaimmillaan, oli monia yhtäläisyyksiä AA:n kanssa: 1. Alkoholistit auttavat toisiaan 2. Alkoholistien tarpeet pidetään keskeisinä, vaikka jäsenistössä on myös ei-alkoholisteja 3. Viikoittaiset kokoukset
12 4. Kokemusten jakaminen 5. Ryhmän ja sen jäsenten toveruus on jatkuvasti saatavilla 6. Luottamus jumalan voimaan 7. Täydellinen pidättäytyminen alkoholista Jotkut erot Washington-ryhmien ja AA:n välillä ovat selviä. Ei-alkoholistien hyväksyminen jäseniksi ja pyrkimys myös ei-alkoholistien raitistamiseen ovat silmiinpistävimpiä eroja. Lisäksi Washingtonryhmillä ei parhaimmillaankaan ollut muuta ymmärrystä alkoholismista kuin paranemisen mahdollisuus rakkauden ja sympatian avulla. Heidän lähestymistapansa alkoholismia ja alkoholia kohtaan oli moralistinen pikemminkin kuin psykologinen tai terapeuttinen. Heillä ei ollut ohjelmaa persoonallisuuden muuttamiseksi. Ryhmillä ei ollut mitään sellaista ideoiden lähdettä, joka olisi auttanut niitä nousemaan omien ajatustensa yläpuolelle. Paitsi keskinäisen avun ohjelmansa heillä ei ollut mitään organisaatio- tai toimintamallia, joka olisi poikennut jo olemassa olevista malleista. He nojautuivat aivan liian paljon sitoumukseen eivätkä arvostaneet riittävästi muita ohjelmansa elementtejä. Työskentelyä toisten alkoholistien kanssa ei vaadittu eikä tämän työn terapeuttista arvoa riittävästi tunnustettu. Heillä ei ollut anonymiteettiä, joka olisi estänyt yleisöä saamasta tietoa rikkoutuneista sitoumuksista ja olisi estänyt yksilöitä käyttämästä liikettä arvonannon ja maineen saavuttamiseksi. Lopuksi he eivät riittävästi ymmärtäneet omaa terapeuttista ohjelmaansa laatiakseen sille sanamuodon, joka olisi auttanut uusien ryhmien perustamista vakaalle ja jotakuinkin yhtenäiselle perustalle. Washington-liikkeen erot näkyvät selvimmin verrattaessa sitä yksityiskohtaisesti AA:n ohjelmaan - sen periaatteisiin, käytäntöihin ja sisältöön. 1. Jäseniksi hyväksytään vain alkoholisteja. Kun ryhmällä on yhteisiä ongelmia, syntyy yhteenkuuluvuutta ja solidaarisuutta, joka sisältää monia terapeuttisia arvoja. Mutta washingtonilaisten kokemuksen valossa suurin hyöty pelkästään alkoholisteihin rajoittumisesta on pidemmän päälle se, että voidaan kiinnittää kaikki huomio alkoholistien toipumiseen ja auttaa heitä siinä. 2. Määrätietoisuus. Kuten eräässä järjestön julkaisussa on todettu, AA "ei liittoudu minkään lahkon, kirkkokunnan, poliittisen opin, järjestön tai yhteiskuntalaitoksen kanssa; ei halua puuttua mihinkään kiistaan eikä kannata eikä vastusta mitään aatteita. Tärkein päämäärämme on pysyä raittiina ja auttaa muita alkoholisteja raitistumaan." Mikään ei hajota ryhmiä yhtä nopeasti - eikä pilaa hoitavaa ilmapiiriä yhtä nopeasti - kuin uskonnolliset ja poliittiset kiistat. Washington-liikkeessä yritettiin tarmokkaasti häivyttää lahkoihin liittyviä, uskonnollisia ja poliittisia erimielisyyksiä, mutta liike ei erityisesti pyrkinyt estämään tällaisten ristiriitojen aiheuttamia kaunan tunteita. Mutta vaikka se olisikin tässä suhteessa onnistunut paremmin, se sekaantui silti ristiriitoihin, joihin raittiusliikkeellä oli taipumusta. Raittiusliikkeen sisällä se lisäksi juuttui moraalisen taivuttelun ja oikeudenkäytön väliseen kiperään ristiriitaan. Tämän kokemuksen valossa AA:n näkemys vaikuttaa selvästi toivoa herättävältä. Kieltäytyessään tukemasta tai vastustamasta mitään aatteita ja etenkin raittiusaatetta AA välttää samalla Washington-liikkeen suurimman puutteen. Jotkut raittiusjohtajat saattavat pahoitella sitä, ettei AA tue niitä, mutta heillä ei toisaalta myöskään ole perusteita valittaa, että AA vastustaisi tai häiritsisi heidän toimintaansa. AA:lla on myös vaivaton keino sellaisten uskonnollisten tai teologisten ristiriitojen välttämiseen, joita nykyisten kaltaisissa ryhmissä voisi helposti syntyä. Tämä on (Suurin tai Korkein) Voima-sanan käyttö, ja etenkin lause "sellaisena kuin Sinä itse hänet ymmärrät" tähän Voimaan tai Jumalaan viitattaessa. Se suvaitsevaisuus, johon tämä lause on auttanut pääsemään, on suuri voimavara.
13 Tässä määrätietoisessa alkoholistien parantamiseen keskittymisessä on vielä yksi hyvä puoli, joka nähdään verrattaessa Washington-liikkeestä saatuun kokemukseen: Niin kauan kuin washingtonilaiset tekivät kovasti työtä juoppojen pelastamiseksi, he onnistuivat erittäin hyvin ja liike kasvoi ja kukoisti. Tämä näyttäisi puhuvan sen puolesta, että aktiivinen muita alkoholisteja kohti ojentautuminen auttaa liikettä saavuttamaan terapeuttista menestystä ja on samalla välttämätön ehto kasvulle - ja jopa liikkeen säilymiselle. AA:n määrätietoisuus on silloin jatkuvan terapeuttisen menestyksen ja säilymisen ehto. 3. Riittävän selkeä toipumissuunnitelma. Toinen suuri etu AA:ssa on ideologia, joka muodostaa toipumissuunnitelman sisällön ja taustan ja jota esitellään selkeästi ja houkuttelevasti AA-kirjassa "Anonyymit Alkoholistit" ja muussa AA-kirjallisuudessa. Tähän ideologiaan sisältyy viime vuosina kehittynyt entistä selkeämpi ymmärrys alkoholismista. Se on käytännöllinen sekoitus siitä, mitä tieteellisellä tutkimuksella, kehittyvällä psykologialla ja kypsällä uskonnollisuudella on tarjottavana. Ja liikkeen kirjallisuuden avulla jäsenissä syntyy myönteistä kiinnostusta näiden alojen kehitystä kohtaan. Sen sijaan, että alkoholismi nähtäisiin moralistiselta kannalta - pahana, josta pitää päästä eroon - AA näkee alkoholismin persoonallisuuden häiriötä ilmentävänä sairautena. AA:n ohjelman tarkoituksena on päästä kiinni pääasialliseen ongelmaan, saada aikaan persoonallisuuden muutos. AA:n ohjelma on kuvattu yksinkertaisesti ja selvästi "Kahdessatoista askelessa". Alkoholista pidättäydytään "Päivä kerrallaan" -ohjelman avulla. Apuna ovat sellaiset iskulauseet ja tunnukset kuin "Pääasiat ensin", "Elä ja anna toisten elää", "Pidä ohjelma yksinkertaisena", "Totuudelle avoin mieli", ja lisäksi rehellisyys, nöyryys ja niin edelleen. Paljon painoa pannaan myös säännölliselle ryhmäkokouksissa käymiselle. Näille kokouksille on luonteenomaista epämuodollinen kokemusten ja ajatusten vaihto ja aito tyydyttävä kaveruus. Washington-liikkeeseen verrattuna AA:ssa kokemusten vaihtoa rikastavat psykologiset oivallukset, joita ryhmät saavat AA-kirjallisuudesta ja ulkopuolisilta luennoitsijoilta. Kahdessatoista askelessa korostetaan erityisesti perinpohjaista itsetutkistelua ja uloskertomista - sekä ihmissuhteiden parantumista. Siinä vaaditaan muiden alkoholistien kanssa työskentelyä, ja todetaan selvästi se terapeuttinen hyöty, jonka uusien jäsenten kummina toimiminen antaa. Ohjelman hengellinen osa on selvemmin ja tarkemmin määritelty, tervejärkisempi ja sitä käytetään avoimesti hyväksi toipumisessa. Lisäksi näyttää siltä, että AA:n ryhmätoiminta on alkoholistille tyydyttävämpää kuin Washington-yhteisöissä oli. AA:n jäsenet näyttävät löytävän ryhmistään kaiken sen tyydytyksen ja kaikki ne arvot, joiden muiden järjestöjen perustajat katsoivat puuttuvan Washington-liikkeestä. Selvänä puutteena Washington-liikkeessä oli se, ettei päämäärään pääsemistä seurattu. AA taas on erityisen vahva tässä asiassa, se tarjoaa vahvan tuen ryhmissä, joissa omaa itsetutkistelua ja uloskertomista rohkaistaan, joissa uudenlaiset ihmissuhteet muuttavat tunteiden sävyä, joissa lyhyesti sanottuna hankitaan uusi elämäntapa - elämäntapa, joka sallii ihmisen olla vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa (etenkin muiden ihmisten kanssa) ilman alkoholia, ja kaiken lisäksi entistä kypsemmällä ja tyydyttävämmällä tavalla.
14 Tällainen muutos tapahtui varmasti monien (vaikka luultavasti ei useimpien) washingtonilaistenkin alkoholistien elämässä, yhteisöissä ja niiden ulkopuolella, mutta se oli melko sattumanvaraista ja johtui seikoista, joita harvoin ymmärrettiin eikä koskaan muotoiltu selkeäksi ja toistamiskelpoiseksi ohjelmaksi. AA on tässä mielessä selvästi paremmin varustettu. 4. Nimettömyys. Verrattaessa Washington-liikkeestä saatuun kokemukseen korostuu se merkitys, joka AA:n nimettömyysperiaatteella on puhtaasti liikkeen säilymisen kannalta. Ollessaan suosionsa huipulla John B. Gough joko "retkahti" tai hänen vihollisensa houkuttelivat hänet juomaan. Joka tapauksessa Washington-liikkeen vastustajat takertuivat vahingoniloisina tähän hairahdukseen ja yrittivät parhaansa mukaan vahingoittaa Goughia ja koko liikettä. Näin varmasti kävi myös monien vähemmän tunnettujen mutta kuitenkin yleisesti tunnettujen Washington-liikkeen jäsenten. Julkinen luottamus liikkeeseen kärsi. Nimettömyys suojelee AA:n mainetta paitsi retkahdusten, myös epäonnistumisten, sisäisten ristiriitojen ja kaiken poikkeavan käyttäytymisen arvostelemiselta julkisuudessa. Yhtä tärkeää on se, että nimettömyys estää ryhmiä käyttämästä kuuluisia nimiä hyväkseen saadakseen kunniaa omalle ryhmälleen, ja se estää yksittäisiä jäseniä käyttämästä hyväkseen AA-yhteyksiään hankkiakseen itselleen etuja ja mainetta. Tämä lisää nöyryyttä ja auttaa periaatteiden asettamisessa henkilöiden edelle. Tämän ansiosta myös ulkopuoliset arvostavat AA:ta, ja sillä on myös terapeuttinen arvo yksityisille jäsenille. Nimettömyyteen sisältyy muitakin terapeuttisia arvoja: alkoholistin on sen vuoksi helpompi lähestyä AA:ta, ja uusi jäsen tuntee olonsa vapautuneemmaksi. Se rohkaisee rehelliseen uloskertomiseen ja täyteen vilpittömyyteen. Se suojelee uutta jäsentä hänen tuttaviensa kriittisiltä silmiltä samalla kun hän saa kokeilla rauhassa uutta elämäntapaa haparoinnin ja epäonnistumisten pysyessä salassa. 5. Riskejä välttävät perinteet. Toinen ratkaiseva ero Washington-liikkeeseen verrattuna on se, että AA on kehittänyt paitsi melko yhtenäisen toipumisohjelman, myös melko yhtenäiset perinteet siinä, miten vältetään järjestöjä yleisesti vaanivia vaaroja. AA:ssa ei oikeastaan ole ylempää johtoa. Kun kaksi tai kolme alkoholistia kokoontuu yhteen tarkoituksenaan raitistua kahdentoista askelen ohjelman yleiseltä perustalta, he voivat hyvin sanoa olevansa AA-ryhmä. He saavat toimia vapaasti, miten itse parhaaksi katsovat. Kuten itsenäisesti toimivista ryhmistä koostuvassa järjestössä voi odottaakin, kaikenlaisia tapoja ja periaatteita on kokeiltu. Jos lukee huolellisesti kirjasen "AA-perinteet", havaitsee, miten paljon toiminta on vaihdellut. Jäsenyyttä on rajoitettu. Ryhmiä on johdettu epädemokraattisesti. Ryhmien johtajat ovat käyttäneet ryhmiä henkilökohtaiseen eduntavoitteluun. Nimettömyysperiaatetta on rikottu. On syntynyt henkilökohtaista ja toimivaltaan liittyvää kilpailua. Raha, omaisuus ja järjestöongelmat ovat hajottaneet AA-ryhmiä. Jäsenet ja ryhmät ovat oman innostuksensa ja ympäristön mallien mukaan vaarantaneet AA-ryhmien hyvinvoinnin lyhyellä ja pidemmällä aikavälillä. Näistä häiriöistä olisi voinut tulla vakavia, ellei olisi ollut olemassa melkoista käytännön ja periaatteen yhtenäisyyttä. AA:n alkuaikoina järjestöä pitivät koossa henkilösuhteet - jotka olivat syntyneet yhteisen ohjelman, yhteishengen ja yhteisen perinteen pohjalta. Tämä henki ja käytännöllisesti rakennettu ohjelma ja perinne olivat ainoina määräävinä periaatteina, eikä jonkinlaisen yhtenäisyyden saavuttaminen ollut vaikeaa. AA oli vain järjestö - pieni, epämuodollinen, köyhä ja vaatimaton. Mutta kun se kasvoi, kukoisti ja sai arvovaltaa, oli entistä vaikeampaa saada
15 kaikkia ryhmiä ja jäseniä näkemään näiden periaatteiden arvoa. Tarvittiin niiden tietoista julkilausumista ja selittämistä - ja näin syntyi 1947 ja 1948 "AA:n kaksitoista perinnettä", jota selitettiin AA-Grapevinen (Ratkaisu) pääkirjoituksissa ja joka julkaistiin sen jälkeen kirjasena. Muotoillessaan ja selvittäessään syitä näihin perinteisiin Bill W., yksi perustajista, on jatkanut erittäin arvokasta toimintaa, josta hän, tohtori Bob ja muut kansalliset johtajat ovat huolehtineet - pitämällä koossa AA:n kokemukseen perustuvan ohjelman ja periaatteet. Ehkä yhtä tärkeää on myös se perinne, että ratkaisevia on periaatteet eivätkä virat tai persoonat sekä ajatus, että johtajat ovat vain ryhmän tai ryhmien palvelijoita. Näiden perinteiden merkitys on vaaroja ehkäistäessä ilmeinen. Ajatuksella, että jäsenyys on avoin jokaiselle alkoholistille, on suuri merkitys, kun yritetään välttää poissulkevuutta, luokkaylpeyttä ja klikkiytymistä - ja se auttaa ryhmiä keskittymään tärkeimpään tehtäväänsä, joka on "kärsivän alkoholistin auttaminen". AA-ryhmien ja toiminnan täyden omavaraisuuden ja AA:n jäsenten vapaaehtoistyön perinteen avulla vältetään vaarat, jotka liittyvät velkoihin, veroihin, anomusten tekoon ja muuhun vastaavaan - ja sen avulla saavutetaan itseluottamus ja itsekunnioitus. Lisäksi rahan minimointi maksimoi toveruuden. Perinne, että "kaikkea merkittävää omaisuutta, josta on aidosti hyötyä AA:lle, pitää hoitaa ja hallita erikseen" on tärkeä siinä, että se estää AA-ryhmiä sekaantumasta omaisuusasioihin enempää kuin on niiden oman toiminnan kannalta välttämätöntä. "Pienimmän mahdollisen organisaation" perinteellä on sama merkitys. Näitä kolmea viimeistä perinnettä voisi yhdessä luonnehtia varokeinoksi niin yleistä asennoitumista vastaan, että unohdetaan, että raha, omaisuus ja organisaatio ovat vain keinoja - ja että oikeat keinot löytyvät vain kun päämäärää pidetään selvästi näkyvissä. AA:ssa näiden periaatteiden pitäisi auttaa ryhmiä keskittymään tärkeimpään päämääräänsä: auttamaan alkoholisteja toipumaan. Näiden perinteiden olemassaolo - ja niiden selkeä muotoilu - ovat sellaisia voimavaroja, joita Washington-liikkeellä ei ollut käytettävissään. Millaista tulevaisuutta tämä vertailu Washington-liikkeeseen sitten ennustelee AA:lle? Ainakin voi sanoa, että Washington-liikkeen lyhyeksi jääneellä toiminnalla ei ole ennustearvoa AA:lle. Joistakin alkuperän, päämäärän ja toiminnan alkuaikojen yhtäläisyyksistä huolimatta erot ovat liian suuria, jotta niistä voisi vetää sellaista johtopäätöstä, että AA:ta odottaa Washington-liikkeen kohtalo. Ovatko erot sitten luonteeltaan sellaisia, että ne takaavat AA:n toiminnan jatkuvuuden? Seuraavat asiat voidaan todeta yksimielisesti: 1) Nykyisen tietomme valossa AA:lla on järkevämpi toipumisohjelma kuin washingtonilaisilla oli. 2) AA on välttänyt monia organisatorisia vaaroja, jotka uhkasivat Washington-yhteisöjä. AA:n yli vuosikymmenen julkisessa elämässä jatkunut menestys, sen kasvu, sen nykyinen voima ja yhtenäisyys tukevat tätä arviota ja lupaavat hyvää tulevaisuutta. AA:ta järjestelmällisesti tutkineen kirjoittajan mielestä ei ole syytä, miksi AA:n olemassaolo ei jatkuisi hamaan tulevaisuuteen. Toiminnan jatkuvuus riippuu siitä, miten hyvin AA:n johtajat ja jäsenet noudattavat nykyistä ohjelmaa ja periaatteita - eli miten aktiivisesti AA:n
16 jäsenet jatkavat muiden alkoholistien puoleen ojentautumista, miten tarkasti vielä jäljellä olevaa AA:n ohjelmaa tulevaisuudessa noudatetaan etenkin uloskertomista ja hengellisiä puolia koskevia askelia, ja miten tarkasti nykyiset perinteet pysyvät kaikkien ryhmien ohjenuorana. Kirjoittajan mielestä perinteiden tarkoituksena on välttää niitä tekijöitä, jotka voivat häiritä pienissä AA-ryhmissä parhaimmillaan vallitsevaa ihanteellista terapeuttista ilmapiiriä. Alkoholismista toipuvalle välttämätön persoonallisuuden muutos tapahtuu näissä pienissä ryhmissä - ja tämä työ sujuu parhaiten aidosti lämpimän epäitsekkään toveruuden vallitessa. Se, miten hyvin tällaista toveruutta pidetään yllä pienissä paikallisryhmissä, on toinen seikka, josta riippuu AA:n valoisa tulevaisuus. Mikä merkitys näillä arvioilla sitten onkin, ne kuitenkin osoittavat, miten tärkeää AA:lle on yllä kuvattujen ehtojen huolellinen ja puolueeton tutkimus. Se antaa Anonyymeille Alkoholisteille jälleen yhden voimavaran, joka washingtonilaisilta puuttui. Webalcoholic.com Recovery Enterprises 2004 (www.webalcoholic.com)