KIRJOITTAMALLA VAPAUTTAVAAN DIAKONIAA? Kirjallisuusterapia diakoniatyössä

KIRJOITTAMALLA VAPAUTTAVAAN DIAKONIAA? Kirjallisuusterapia diakoniatyössä Susanna Valtonen Opinnäytetyö Diakonia-ammattikorkeakoulu Järvenpään yksikkö Kevät 2001

OPINNÄYTETYÖN TIIVISTELMÄ DIAKONIA-AMMATTIKORKEAKOULU/JÄRVENPÄÄN YKSIKKÖ Susanna Valtonen Kirjoittamalla vapauttavaan diakoniaan? Kirjallisuusterapia diakoniatyössä. Opinnäytetyö Järvenpää 2001 37 sivua Tämän opinnäytetyön tarkoituksena on selvittää, minkälaisia sovellusmahdollisuuksia kirjallisuusterapialla voisi olla diakoniatyössä. Kirjallisuusterapia on yksi luovuusterapioiden muoto, joka perustuu joko valmiin tai itse kirjoitetun ai-neiston kokemukselliseen jakamiseen vuorovaikutusprosessissa, yleensä ryh-mässä. Kliininen kirjallisuusterapia on psykoterapiaa, jota annetaan mm. sai-raaloissa. Kehityksellinen kirjallisuusterapia kohdistuu tavallisiin terveisiin ih-misiin, jotka voivat hyötyä siitä esimerkiksi elämän kriisitilanteissa tai sisäisen kasvun vaiheissa. Tarkastelen opinnäytetyöni I osassa kirjallisuusterapian teoreettisia lähtökohtia ja historiaa. Kirjallisuusterapian teoreettinen perusta on kirjava; eri teoreetikot ja terapeutit tarkastelevat ilmiötä erilaisista lähtökohdista. Yleensä taustalla on kuitenkin psykoanalyyttinen teoria luovuudesta, joissa tärkeitä ovat käsitteet primaariprosessi, sekundaariprosessi ja siirtymäobjekti. Kirjoittamisen ja lukemisen terapeuttisuus perustuu myös käsitteisiin katarsis, introjektio, pro-jektio ja identifikaatio. Opinnäytetyöni II osassa kerron kirjoittajaryhmästä, joka kokoontui helsin-kiläisen seurakunnan tiloissa talvikaudella 2000-2001. Lähinnä kehityksellisen kirjallisuusterapian piiriin kuuluva ryhmä kokoontui 12 kertaa ja sen aikana pyrin selvittämään, kuinka em. ryhmä soveltuisi seurakunta- ja diakoniatyöhön. Toimintakokeilu osoitti mielestäni, että kehityksellisen kirjallisuusterapiaryhmän toiminta soveltuu yllättävän hyvin seurakunnalliseksi työmuodoksi. Tällaisella toiminnalla voi olla osallistujille paljon henkilökohtaista, tunneperäistä arvoa, mutta sillä voidaan nähdä myös diakonisia ulottuvuuksia. Parhaimmillaan kirjoittajaryhmä voi toimia vapautuksen teologian hengessä, matkalla kohti sisäistä eheyttä ja oman subjektiviteetin lisäämistä. Asiasanat: diakonia, kirjallisuusterapia, vapautuksen teologia, kirjoittajaryhmä, luovuus Säilytyspaikka: DIAK/Järvenpään yksikön kirjasto

ABSTRACT DIAKONIA POLYTECHNIC / JÄRVENPÄÄ TRAINING UNIT Susanna Valtonen By writing to liberating deacony? Literary therapy in deacony work. The aim of this study is to describe literary therapy and its possible use in deacony work. Literary therapy is such psychotherapeutic method of treatment, wich uses self written or ready texts for healing purposes. Literary therapy can be clinical (given for instance in hospitals) or councelling by nature. In that situation it is helping people for instance in self-discovery or in the middle of the crisis. It can be individual therapy, but most often it happens in a group. There are many forms of literary therapy. Usually it is based on psychoanalytic theory of creativity. Important is to create balance between the conscious and unconscious. In this are important defencies of the self: introjection, projection and indetification. As well is important the idea of a transitional object, which is developed by D.W. Winnicott. In the first part of my study I explore the theory of literary therapy. In the second part of my study I describe a writing group, which came together 12 times in winter 2000-2001. The purpose of the group was to study, what that kind of group could give to deacony work. The provement showed, that such group is surprisingly usable in deacony work. Such groups can have many different purposes, perhaps even in the spirit of liberation theology. Keywords: deacony, literary therapy, creativity, liberation theology Deposited: Diaconia Polytechnic / The Library of Järvenpää Training Unit

SISÄLLYS I OSA 1. JOHDANTO. 1 2. KOHTI VAPAUTTAVAA DIAKONIAA?.. 2 3. MITÄ KIRJALLISUUSTERAPIA ON?. 5 4. KIRJALLISUUSTERAPIAN HISTORIAA. 7 4.1. Sanan voima.. 7 4.2. Yhdysvallat pioneerina. 9 4.3. Kirjallisuusterapia Suomessa.. 10 5. KIRJALLISUUSTERAPIA SEURAKUNTATYÖSSÄ.. 11 6. PSYKOANALYYTTINEN KÄSITYS LUOVUUDESTA.. 13 6.1. Primaari- ja sekundaariprosessi. 13 6.2. Siirtymäobjekti 14 7. LUKEMINEN JA KIRJOITTAMINEN PSYKOLOGISINA PROSESSEINA 15 7.1. Lukeminen.. 15 7.2. Kirjoittaminen.. 18 II OSA 8. TOIMINTAKOKEILU: SEURAKUNNAN KIRJOITTAJA- RYHMÄ.. 21 9. TOIMINTAKOKEILUN TULOKSIA.. 26 9.1. Soveltuvuus seurakunnan työmuodoksi. 27 9.2. Osallistujien kokemukset.. 28 9.3. Sielunhoidolliset ulottuvuudet.. 29 9.4. Omat kokemukset ryhmän ohjaajana. 29 10. POHDINTAA. 30 10.1. Kirjallisuusterapia ja diakoniatyö. 30 10.2. Opinnäytetyöprosessin itsearviointia 32 LÄHTEET.. 34

I OSA 1. JOHDANTO Tämän opinnäytetyön aiheena on kirjallisuusterapia diakoniatyössä. Tarkastelen aihetta sekä teoreettisesti että kuvailemalla seurakunnan yhteyteen perustamani kirjoittajaryhmän toimintaa. Kirjallisuuden, kirjoittamisen ja terapian suhteista kiinnostuin aiemman työurani aikana, jo ennen nykyisiä opintojani. Kirjallisuuden yliopisto-opinnot sekä työ toimittajana ja kirjoittajien ohjaajana herätti monesti ajatuksia kirjoittamisen terapeuttisuudesta, ts. siitä, kuinka mielenkuohua tasoittavaa, rauhoittavaa ja parantavaa voi kirjoittaminen olla. Myös lukeminen voi olla terapeuttinen kokemus - sen olen monta kertaa kokenut elämän käännekohdissa. Surun ja menetysten, ahdistuksen, sairauden tai ihmissuhdevaikeuksien kohdatessa on usein tullut pelastajaksi kirja, milloin runokirja tai romaani, milloin uskonnollinen teos tai tietoteos. Lukeminen on auttanut tuntemaan ja käsittelemään omia tunteita, se on antanut lohdutusta ja näyttänyt valoa tiellä eteenpäin. Uskoakseni näin on käynyt lähes kaikille lukutaitoisille ihmisille, joille tekstit merkitsevät muutakin kuin asiatietojen välittämistä. Lukeminen voi olla paitsi tunnetasolla terapeuttista, myös omaa elämää jäsentävää. Uskon tutkija Vilma Hännisen ajatukseen siitä, että ihminen tuottaa elämällään tarinaa ja tarinoita, joiden päähenkilö hän itse on; että ihmisen elämä on elettyjen, koettujen ja kerrottujen tarinoiden kudelma. (Hänninen, 1999.) Myös Martti Lindqvistin mielestä ihmisten elämä ilmaisee itsensä tarinoina - kaikkein aidoimmin ihmiset voivat hänen mielestään kohdata toisensa tarinoiden kautta (Lindqvist 1999, 20). Diakoniatyön yksi mahdollisuus - ja tehtäväkin - on mielestäni päästä lähelle ih-

2 misiä kuulemaan heidän elettyjä ja koettuja tarinoitaan. Niiden kautta voi oppia ymmärtämään paremmin ihmisiä ja heidän kunkin hetkisiä, konkreettisia elämäntilanteitaan, niin iloja kuin surujakin. Opinnäytetyöni tarkoituksena on perehtyä toisaalta kirjallisuus- ja kirjoittamisterapian teoriaan, toisaalta kokeilla käytännössä, millä tavalla kirjallisuusterapian eri muotoja voisi käyttää seurakuntatyössä. Työni on kaksiosainen. I osassa tarkastelen kirjallisuus-terapian teoreettisia lähtökohtia, historiaa ja käytäntöjä. II osassa kerron tarkemmin toimintakokeilusta, joka järjestettiin talvella 2000-2001 pienehkössä seurakunnassa Helsingissä. Työn loppuosassa pohdin niitä käytännön mahdollisuuksia, joita kirjallisuusterapia voisi mielestäni diakonia- ja seurakuntatyöhön tuoda. 2. KOHTI VAPAUTTAVAA DIAKONIAA? Diakoniatyö on perinteisesti sallinut monenlaisia työmuotoja ja työnäkyjä. Diakonian teologiasta, sisällöistä ja toimintatavoista keskustellaan: pohditaan työn kuvaa, periaatteita ja tavoitteita. Yhteiskunnalliset muutokset ovat omiaan virittämään lisäkeskustelua, samoin suunnitteilla oleva diakonaattiuudistus. Kysytään, mikä oikeastaan on diakoniaa ja mitä kaikkea diakonityöntekijän työnkuvaan voi kuulua. Seppo A. Teinosen määritelmän mukaan diakonia on seurakunnan ja kirkon palvelutyötä, joka kohdistuu sekä kirkon sisäiseen piiriin että maailmaan. Diakonia voi olla painotukseltaan neljänlaista. Se voi olla karitatiivista (armeliaisuutta, hyvän tekemistä), humanitaarista (koko ihmistä palvelevaa), profeetallista (rakenne-muutoksiin pyrkivää) sekä poliittista ja yhteiskunnallista (Teinonen 1975, 56-57).

3 Omana aikanamme diakoniatyön yhteiskunnallinen painottuminen korostuu. Diakonia-asiakkaiden konkreettinen hätä vaatii ottamaan selkeästi kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Ihmisten taloudellinen ahdinko, kasvava köyhyys ja syrjäytymisen lisääntyminen eivät odota, vaan vaativat konkreettisia toimenpiteitä. Myös humanitaariset ja profeetalliset painotukset tulevat tärkeiksi: kuinka ihmisten koko elämäntilannetta voitaisiin helpottaa, pitäisikö yhteiskunnan rakenteita muuttaa? Kontekstuaalinen teologia ja vapautuksen teologia antavat selkeitä periaatteita työskenneltäessä suurten ja vakavien yhteiskunnallisten ongelmien kanssa silloin kun ne heijastuvat diakoniatyöhön. Vapautuksen teologian ajatus Jumalan valtakunnan tämänpuoleisuudesta, "jo nyt" ja "ei vielä" -aspekti on mielestäni hyvä perusperiaate diakoniselle työskentelylle. Se on mielestäni tukeva perusta diakoniatyölle myös silloin, kun on kyse diakonian henkisistä ulottuvuuksista, ts. muusta kuin akuutista aineellisesta hädästä. Vapautuksen teologian ydinkäsite "vapautus" voi Tapio Saranevan mukaan olla kolmenlaista. Vapautuminen voi olla 1) yhteiskunnallis-poliittista ja 2) uskonnollista ja teologista tarkoittaen ihmisen vapauttamista synnistä uuteen yhteyteen Jumalan kanssa. Vapautuminen voi tarkoittaa myös 3) ihmisen yleistä vapautumisprosessia, hänen kasvamistaan entistä enemmän oman elämänsä subjektiksi (Saraneva 1991, 55). Vapautuessaan ihminen "alkaa muovata yhä enemmän ja enemmän omaa elämänkohtaloaan. Tämä vapautusprosessi koskee ennen muuta ihmistä yksittäisenä persoonana ja ihmistenvälisiä suhteita, mutta sillä on luonnollisesti vaikutuksensa myös yhteiskunnallis-poliittisen vapautuksen sisältöön" (Saraneva 1991, 55-56). Vapautuksen teologia nostaa huomion keskipisteeseen köyhät ja heidän alistetun asemansa. Köyhyys on erilaista Suomessa kuin niissä kehitysmaissa, joissa vapautuksen teologia on syntynyt. Köyhyyttä on myös muunlaista kuin aineellista. Kehitysmaiden taloudellista köyhyyttä vastaavat länsimaiset köyhyyden muodot.

4 Meidän yhteiskuntamme köyhiä voivat olla mm. työttömät, asunnottomat, aviokriisissä elävät, yksinäiset, alkoholistit, huumeongelmaiset, ongelmanuoret, fyysisesti tai psyykkisesti vammautuneet, aidsiin sairastuneet, syrjäytyneet, ylivelkaantuneet, pahoinpidellyt naiset ja työssään loppuun palaneet. (Saraneva 1991, 116.) Saranevan mukaan köyhien näkökulma - oli köyhyys sitten taloudellista tai sosiaalista - tuo uusia kriteereitä kirkon sananjulistukseen, liturgiseen elämään, kasvatustyöhön ja diakoniaan. Esimerkiksi sielunhoidossa voisi Jumalan valtakunnan läsnäolon vaatimus "merkitä myös sitä, että ihmistä autetaan tiedostamaan ongelmansa paremmin, jäsentämään niitä ja löytämään ratkaisumalleja" (Saraneva, 123). Ihmisen ongelmien tiedostamisen lisääminen voi mielestäni olla yksi diakoniatyön tärkeistä tavoitteista. Tiedostamisen kautta ihminen lisää omaa subjektiviteettiaan elämässä. Saksalaisen Jürgen Moltmannin mukaan ihminen löytää oman inhimillisen arvonsa vain siellä, missä hän saa olla oman historiansa subjekti. (Henttonen 1997, 105.) Moltmannin mukaan seurakunnan tehtävä on rakentaa ja ilmentää yhteyttä: diakonia on olemuksellisesti yhteyttä rakentavaa ja eheytymistä edistävää (Henttonen 1997, 106). Moltmann korostaa ihmisten omaa aktiivisuutta, itsenäisyyttä ja itsevastuuta yhteyden rakentamisessa. "Diakonia ei saa holhota, vaan sen tulee tukea ihmistä omien voimavarojen löytämiseen" (Henttonen 1997, 108). Mielestäni tämä periaate on hengeltään sama kuin kirjallisuusterapian tavoite lisätä ihmisten voimavaroja, aktiivisuutta, vastuuta ja keskinäistä yhteyttä. Kun nämä yhdistyvät, syntyykö silloin kirjoittamalla vapauttavaa diakoniaa?

5 3. MITÄ KIRJALLISUUSTERAPIA ON? Sana kirjallisuusterapia juontuu englanninkielisestä sanasta biblio therapy ja se puolestaan kreikankielisistä sanoista biblios (= kirja) ja therapeia (= paranaminen, oireiden lievittäminen). Käsite viittaa ikiaikaiseen uskoon, jonka mukaan sanoilla voidaan vaikuttaa ihmisen psyykeen. Luovuusterapioihin kuuluva kirjallisuusterapia voidaan yksinkertaisimmin määritellä "toimintamuodoksi, jossa kirjallisuutta käytetään apuna parantamisessa ja/tai persoonallisuuden kehittämisessä" (Sippola 1985, 12). Kirjallisuusterapia on kehittynyt hoitomuotona paljolti yksittäisten pioneerien työn tuloksena. Kirjallisuusterapian tutkimus on vielä hyvin vähäistä, joten selkeää, yksiselitteistä määritelmää tai teoreettista kehysrakennelmaa ei kirjallisuusterapialla ole. Kirjallisuusterapian teoreettista hahmottumattomuutta kuvastaa siitä käytettyjen nimitysten moninaisuus. Esimerkiksi Suomessa on puhuttu mm. kirja-, kirjasto-, kirjoittamis-, lukemis- ja runoterapioista. Yhdysvalloissa puhutaan kirjallisuuterapiasta (literary therapy; biblio therapy), runoterapiasta (poem therapy), runousterapiasta (poetry therapy) ja kirjoittamisterapiasta (writing therapy). Englannissa puhutaan lukemisterapiasta (reading therapy; biblio councelling). Nimitysten erilaisuus kertoo niiden taustalla olevista erilaisista painotuksista. Esimerkiksi sana lukemisterapia sisältää itsessään sen oletuksen, että jo pelkkä tekstin lukeminen voi olla parantavaa. Nykykäsityksen mukaan pelkkä lukeminen ei kuitenkaan ole kirjallisuusterapiaa, vaikka se muuten olisikin virkistävää, lohduttavaa ja hoitavaa. Kirjallisuusterapian varhaisiin teoreetikkoihin kuuluva Caroline Shrodes määritteli kirjallisuusterapian prosessina, jossa ihminen lukee sellaisen kirjan, joka on valittu juuri häntä ajatellen. Olennaista ei ole se, minkälaisessa vuorovaikutuksessa

6 kirjaa on ehdotettu, vaan kuinka kirjan sisältöä käytetään. McCarty-Hynesin ja Hynes-Berryn mukaan on tärkeää tehdä ero lukemisterapian ja vuorovaikutuksellisen kirjallisuus-terapian välillä. (Papunen 1995,22.) Suomessa kirjallisuusterapia mainitaan ensimmäisen kerran virallisessa yhteydessä vuonna 1977 Terveydenhuollon opetussuunnitelmatoimikunnan mietinnössä. Siinä käytetään sanaa biblioterapia, joka määritellään seuraavasti: "Biblioterapialla tarkoitetaan sellaista psykoterapeuttista hoitomuotoa, jossa kirjoitettua sanaa käytetään hoidollisten tavoitteiden saavuttamiseen. Tämä voi tapahtua kirjoittamalla itse tai käyttämällä valmiita kirjallisia tuotteita. Hoidossa pyritään vahvistamaan ja kehittämään persoonallisuutta, mikä tapahtuu samaistumalla sopiviin kirjallisiin henkilöhahmoihin sekä samalla oman luovan kirjallisen toiminnan kautta uutta oivallusta omista tiedostamattomista tunne-elämän ristiriidoista" (Komiteanmietintö 1977:3, 46). Nykyisin kirjallisuusterapia ymmärretään yhdeksi luovuusterapioista musiikki-, (kuva)taide-, tanssi- ja draamaterapian rinnalla (Seppälä, 1991, 18). Luovuusterapialla tarkoitetaan "sellaista hoidollista toimintaa, jossa luomisprosessin hyväksikäyttö on keskeisenä terapeuttisena elementtinä, ja joka käyttää hyväkseen eri taiteiden ilmaisumuotoja. Synonyymeinä tästä toiminnasta on käytetty mm. sanoja luovat terapiamuodot ja taideterapia." (Komiteanmietintö 1977, 21.) Yleisesti kirjallisuusterapia käsitetään terapiamuodoksi, joka perustuu joko valmiin ja valikoidun kirjallisen/suusanallisen aineiston tai itse tuotetun kirjallisen/suu-sanallisen aineiston kokemukselliseen jakamiseen terapeuttisessa vuorovai-kutusprosessissa, yleensä ryhmässä. (Ihanus 1995a, 169.) Kirjallisuusterapia voidaan jakaa kahteen suureen ryhmään sen päämäärien ja toimintatapojen perusteella. Kliininen kirjallisuusterapia on psykoterapeuttinen vaikuttamiskeino, jota psykologisesti ja kirjallisesti koulutettu kirjallisuusterapeutti

7 antaa mm. laitoksissa, esimerkiksi mielisairaaloissa. Kehityksellinen kirjallisuusterapia puolestaan kohdistuu tavallisiin terveisiin ihmisiin, jotka voivat hyötyä siitä esimerkiksi erilaisissa elämänkriiseissä, käännekohdissa ja sisäisen kasvun vaiheissa. Kehityksellisellä kirjallisuusterapialla voi olla monenlaisia kasvatuksellisia ja itsekasvatuksellisia tavoitteita ja sitä voidaan nimittää myös pedagogiseksi tai humanistiseksi kirjallisuusterapiaksi. (Ihanus 1995a, 170.) Kirjallisuusterapia voidaan jaotella myös passiiviseen ja aktiiviseen muotoon. Passiivisessa kirjallisuusterapiassa suhde kieleen ja teksteihin on vastaanottava: luetaan toisten tekstejä, mutta ei itse tuoteta niitä. Aktiivisessa kirjallisuusterapiassa suhde kieleen ja teksteihin on tuottava: tekstejä kirjoitetaan myös itse. Kirjallisuusterapian teoreettinen perusta on Juhani Ihanuksen mukaan kirjava ja sekakoosteinen. Teoreettinen pohja voi olla esimerkiksi psykoanalyyttinen, jungilainen, fenomenologinen, hahmopsykologinen tai kognitiivis-behavioraalinen. Systemaattista, kokoavaa teoriarakennetta ei vielä ole; yksittäiset teoreetikot ja terapeutit lähestyvät aihetta omista näkökulmistaan. Ihanuksen mielestä alan teoreettisten lähtökohtien sel-kiyttäminen on välttämätöntä. Samoin olisi terapiaan osallisten omia kokemuksia ja arviointeja tutkittava enemmän. (Ihanus 1998, 211.) 4. KIRJALLISUUSTERAPIAN HISTORIAA 4.1. Sanan voima Suomalaisen kirjallisuusterapian johtavan teoreetikon Juhani Ihanuksen mukaan jo varhaisissa kulttuureissa uskottiin sairauksien ja psyykkisten ristiriitojen väliseen yhteyteen. (Ihanus 1989, 11.) Ristiriitoja pyrittiin ratkaisemaan draaman ja tanssin lisäksi myös sanoilla (mm. taioissa ja loitsuissa). Suomalaisten esi-idät ja -äidit ovat käyttäneet mahtisanoja, loitsuja ja manauksia tautien torjumiseen ja

8 parantamiseen. Varhaisissa kulttuureissa sanalla uskottiin olevan maagisia voimia: "sana loi sen minkä ilmaisikin" (Ihanus 1995a, 160). Samaan asiaan viittaa Olof Lagercrantz, jonka mukaan on olemassa vanha oppi Jumalasta kirjailijana. Tämän mukaan "Jumala kirjoitti Raamattua ja sitä mukaa kuin hän kirjoitti maailma syntyi. Hän kirjoitti Aadam ja verta ja lihaa oleva Aadam astui esiin. Hän kirjoitti Eeva ja Eeva seisoi kukoistavana tiedon puun alla." (Lagercrantz 1986, 7-8). Evankeliumi Johanneksen mukaan alkaa: "Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla" (Joh 1:1-3). Sanan - luetun tai puhutun kirjallisuuden - parantavaan voimaan uskottiin myös antiikin Kreikassa. Tunneristiriidoista kärsivälle saatettiin määrätä esimerkiksi puhdistava tragediakuuri ja masennuksesta kärsivälle lyriikkaa ja tanssia (Sippola, 1985, 58). Antiikin Roomasta puolestaan tunnetaan lääkäri Soranus, joka ensimmäisellä vuosisadalla määräsi runoutta ja draamaa potilailleen. Parantavaa voimaa uskottiin olevan erityisesti uskonnollisella kirjallisuudella. 1200-luvulla kairolaisessa sairaalassa potilaille luettiin Koraania (Sippola 1985a, 11). Kristinuskon patristisessa kirjallisuudessa tunnetaan monia lohdutuskirjoituksia, kirjoittajina mm. Augustinus, Basileios Suuri ja Ambrosius (Ihanus 1995a, 161). Keskiajalla Raamattua luettiin kristillisiin luostareihin perustetuissa sairaaloissa. Jo keskiajalla ja varsinkin uudella ajalla uskonnollista kirjallisuutta käytettiin lohduttamaan ja hengellisesti vahvistamaan myös vankiloissa ja mielisairaaloissa. (Sippola 1985a, 11.) Myös Suomessa käytettiin sairaaloissa jo varhain uskonnollista kirjallisuutta parantavassa tarkoituksessa. Kerrotaan, että Lapinlahden sairaalan inventaarioluettelossa oli vuonna 1851 virsikirjoja 48 kappaletta ja muita kirjoja 189 kappaletta. Sairaalassa oli myös potilaana teologi Lind, joka keskusteli muiden potilaiden kanssa auttaakseen heitä ja heille ääneen postillaa. (Härkönen, 1984,

9 104.) 4.2. Yhdysvallat pioneerina Kirjallisuusterapian syntymaa on Yhdysvallat. Pohjaa kirjallisuusterapialle synnylle luotiin sairaaloissa. Amerikan ensimmäisessä, Pennsylvaniaan vuonna 1751 perustetussa mielisairaalassa hoitoihin sisältyi lukemista, kirjoittamista ja oman "The Illuminator"- lehden julkaiseminen. 1790-luvun lopulla alettiin myös joissakin Keski-Euroopan maissa hankkia sairaille kirjoja. Englannin ensimmäinen potilaiden kirjasto sijaitsi Yorkin mielisairaalassa, joka perustettiin 1796. (Sippola 1985, 11.) Ensimmäinen kirjallisuusterapiaa käsittelevä artikkeli "On reading, recreation and amusements for the insane" ilmestyi Yhdysvalloissa 1800-luvun puolivälissä (Sippola 1985, 14). Varsinainen kirjallisuusterapia sanan modernissa merkityksessä syntyi kui-tenkin vasta 1900-luvulla. Vuonna 1916 otettiin Yhdysvalloissa ensimmäisen kerran käyttöön sana biblioterapia. Samoihin aikoihin alettiin Venäjällä puhua bibliopsy-kologiasta, jolla tutkittiin lukemisen teoriaa. Kliinisessä mielessä kirjallisuusterapia syntyi Yhdysvalloissa 1930-luvulla, jolloin psykiatrit Karl ja Wilhelm Menninger tutkivat empiirisesti biblioterapiaa. Ensimmäisen kirjallisuus-terapiaa käsittelevän väitöskirjan teki Caroline Schrodes vuonna 1949. Myös kirjastonhoitaja Rhea Joyce Rubinin vuonna 1978 ilmestyneitä teoksia "Using bibliotherapy: a guide to theory and practice" ja "Bibliotherapy sourcebook" pidetään alan perusteoksina. 1950-luvulta lähtien kirjallisuusterapia on kehittynyt eri suuntiin. Suurta kiinnostusta on herättänyt varsinkin runoterapia, jota käytettiin Yhdysvalloissa jo 1960-luvulla psy-koterapian apukeinona. 1970-luvulla kirjallisuusterapia hyväksyttiin Yhdys-alloissa muiden luovuus- ja ilmaisuterapioiden joukkoon ja biblioterapeutista tuli ammattinimike. (Ihanus 1995a, 164-165.) 1979

10 Yhdysvalloissa perustettiin taideterapeuttien yhdistys The National Coalition f Arts herapies ssociation (NCATA), jossa on tällä hetkellä noin 8 000 jäsentä. 1981 perustettiin National Association for Poetry Therapy (NAPT). Tällä hetkellä Yhdysvaltain tunnetuimpia kirjallisuusterapiakeskuksia on St. Elizabethin psykiatrinen sairaala Washington D.C.:ssä. Kirjallisuusterapiaa käytetään runsaasti myös avohoidossa, mm. huumeiden käyttäjien, väkivallan kohteeksi joutuneiden lasten kanssa työskenneltäessä, seksuaali-, pari- ja perheterapiassa sekä erilaisissa lyhytterapioissa. Kirjallisuusterapia on osoittautunut sopivaksi myös tanatoterapiaan eli kuolevien potilaiden saattohoitoon ja omaisten surutyön tukemiseen. (Ihanus 1998, 211.) Käyttötapoja on paljon muitakin, kirjallisuusterapiaa eri muodoissaan käytetään mm. kouluissa, kirjastoissa, seurakunnissa ja vankiloissa (Sippola 1985a, 18). Yhdysvalloista kirjallisuusterapia levisi Eurooppaan. Pohjoismaista eniten kirjallisuus-terapiaa käytetään Ruotsissa (Sippola 1985a, 21). Puolassa kirjallisuusterapia kuuluu Krakovan yliopiston kirjastotutkintoon (Sippola 1985, 19). Kirjallisuusterapiaa käytetään myös Venäjällä; Pietarissa järjestettiin kolme kansainvälistä alan seminaaria 1993-1995. 4.3. Kirjallisuusterapia Suomessa Suomessa biblioterapia-sanaa käytettiin ensimmäisen kerran vuonna 1943. Tuolloin kirjastonhoitaja Mauno Kanninen julkaisi Suomen Kuvalehdessä artikkelin "Biblio-terapiaa" (Kanninen 1943, 1027). 1950-luvulta lähtien on kirjallisuusterapiaa käytetty hoidollisessa merkityksessä erityisesti erilaisten laitoskirjastojen yhteydessä mm. mielisairaaloissa ja vankiloissa. Ensimmäinen kirjallisuusterapiaa käyttävä kirjallisuusryhmän perusti runoilija Lasse Heikkilä vuonna 1956 Nikkilän sairaalaan. Jo 1950-luvulla toimi

11 kirjallisuustera-piaryhmä Hesperian sairaalassa Helsingissä. (Sippola 1985, 22-23.) Matti Paavilainen ja Eeva Riitta Hoagland kuuluvat ensimmäisiin kirjallisuusterapian käyttäjiin; Hoagland perehtyi aiheeseen Yhdysvalloissa ja perusti kirjallisuusterapia-ryhmään Alppilan mielenterveystoimistoon1978 (Ihanus 1989, 15). Yleisempään käyttöön kirjallisuusterapia alkoi levitä Suomessa 1970- luvulla, erityisesti Suomen Kirjallisuusterapiayhdistyksen perustamisen (1981) jälkeen (Seppälä 1991, 19). Kirjallisuusterapiaa - varsinkin runoterapiaa, mutta myös kirjoittamisterapiaa - käytetään tällä hetkellä Suomessa jonkin verran, varsinkin sairaaloissa. Yksi alan käytännön kehittäjistä on ollut kirjallisuusterapeutti Seija Viitaniemi-Lahtinen, joka on käyttänyt kirjallisuusterapiaa mm. vankiloissa ja vanhusten ryhmissä. (Viitaniemi-Lahtinen 1991, 89-95; 1995, 113-124.) Käytännössä kirjallisuusterapian käyttötapoja on hyvin monenlaisia. Kliinisinä hoitomuotoina kirjallisuusterapiaa voidaan käyttää paitsi mielenterveydellisistä ongelmista kärsivien hoidossa, myös mm. afaatikkojen, näkövammaisten, kehitysvammaisten ja lukihäiriöistä kärsivien kanssa työskenneltäessä. Kehityksellisen kirjallisuusterapian sovelluksia on useita lasten kerrontaterapiasta vanhusten elämäkerta-kirjoittamiseen. Kirjallisuusterapian menetelmiä on käytetty Suomessa myös mm. maahanmuuttajien kanssa työskenneltäessä. 5. KIRJALLISUUSTERAPIA SEURAKUNTATYÖSSÄ Kirjallisuusterapiaa - lähinnä kehityksellistä kirjallisuusterapiaa passiivisessa muodossa - on jonkin verran käytetty Suomen seurakunnissa, tosin hyvin vähän. Erilaisia lukuja kirjallisuuspiirejä toimii jonkin verran; yksi tällainen kokoontuu toista vuotta Käpylän seurakunnassa Helsingissä. Ryhmän jäsenet ovat naisia,

12 joten käsiteltävät teokset ja niistä käydyt keskustelut liittyvät tavalla tai toisella naisten elämään. (Albekoglu 2001.) Taivallahden seurakunnassa Helsingissä on syksystä 1997 lähtien toiminut ryhmä, jossa on luettu runoja ja keskusteltu niiden herättämistä tunteista. Taivallahden seurakunnan runoryhmää on ohjannut diakoniatyöntekijä Sirkka- Liisa Mäki-Fränti ja ryhmän toiminnasta on tehty kaksi opinnäytetyötä. Toinen on Katariina Pylkkösen opinnäytetyö "Runon siivin - Runonkäytön mahdollisuudet seurakunnan runopiirissä" Helsingin Diakoniaopistossa 1997. Siinä hän selvittää vuorovaikutusta runopiirissä sekä sitä, minkälaisia kokemuksia, tunteita ja ajatuksia ihmiset jakavat runojen kautta. Taivallahden seurakunnan runopiiri on ns. avoin ryhmä, johon voi tulla uusia jäseniä koska tahansa. Näin ollen ryhmän kokoonpano saattaa muuttua jokaisella kokoontumiskerralla (Pylkkönen 1997, 11). Tämän vuoksi ryhmässä käyty keskustelu ei Pylkkösen mukaan ole ollut "kovin syvällistä omiin tunteisiin ja elämäntilanteisiin liittyen" (Pylkkönen 1997, 33). Seurakunnan runoryhmältä ei hänen mukaansa voikaan odottaa samanlaista intensiivisyyttä kuin esimerkiksi sairaalaryhmältä. Seurakunnan ryhmään tullaan toisista syistä kuin sairaalan ryhmään, ehkä vain tapaamaan muita ihmisiä. (Petrelius 1998, 12.) Pylkkösen mukaan kirjallisuusterapiaryhmän toiminnan voi kokea myös uskonnollisesti. Hänen mukaansa hengellinen ulottuvuus on läsnä: "Kun runon ja lukijan välille syntyy aito kohtaaminen, se on mielestäni hengellistä, Jumala on siinä läsnä" (Petrelius, 12). Hän myös toteaa runon olevan oivallinen vuorovaikutuksen väline, jonka käyttömahdollisuudet ovat monet sekä yksilö- että ryhmätyössä, myös diakonian näkökulmasta (Pylkkönen 1997, 35). Toinen Taivallahden seurakunnan runopiirin toimintaa käsittelevä opinnäytetyö on Riitta Pullisen "Runot elämän oppaana. Runot yhteyden ja muistelun välineenä seurakunnan pienryhmässä" (Diakonia-ammattikorkeakoulun Järvenpään yksikös-sä yksyllä 2000). Pullinen toteaa, että runoryhmän merkitys

13 on yhteyden luomisessa toisaalta ryhmään osallistujien välillä ja toisaalta osallistujien ja seurakunnan välillä. Runot ovat myös hyvä apuväline muistelussa; niiden kautta voidaan käydä läpi omaa elämänhistoriaa. (Pullinen 2000, 37-38.) 6. PSYKOANALYYTTINEN KÄSITYS LUOVUUDESTA Vaikka kirjallisuusterapiaa voidaan tarkastella monen erilaisen teoreettisen viitekehyksen näkökulmasta, on pohjalla kuitenkin yleensä psykoanalyyttinen käsitys luovuudesta. 6.1. Primaari- ja sekundaariprosessi Psykoanalyyttisen teorian mukaan ihmisen psyykkiset tapahtumat voidaan jakaa primaari- ja sekundaariprosesseihin. Primaariprosessi edustaa varhaislapuuden ajattelumuotoa, kehittymätöntä egoa, idiä ja viettimaailmaa, joka vaatii välitöntä tyydytystä. Primaariprosessiajattelu ei tunne loogisia sääntöjä tai arkielämän realiteetteja. Primaariprosessia aikuisella edustavat mm. unet. Valvetilassa aikuisen on mahdollisuus saada yhteys primääriprosessiajatteluun mm. leikeissä, peleissä ja erilaisissa luovissa toiminnoissa. (Seppälä 1991, 13.) Sekundaariprosessiajattelu edustaa kehittynyttä egoa, minän loogista puolta, ns. terveen järjen ajattelua, joka ottaa huomioon arkielämän realiteetit ja niiden rajoitukset (Seppälä 1991, 13). Kyky saada yhteys primääriprosessiajatteluun on olennaista luovuudessa. Se saavutetaan tilassa, jota nimitetään regressioksi minän palveluksessa. Tämä tarkoittaa lyhytaikaista taantumista varhaisiin ajattelumuotoihin, joista voidaan

14 palata turvallisesti takaisin "terveen järjen ajatteluun" eli sekundaariprosessiajatteluun. (Seppälä 1991, 13.) Kirjallisuusterapiassa voidaan hyödyntää ihmisen sekä primaari- että sekundaariprosesiajattelua. "Primaariprosessi avaa teitä tiedostamattomaan ja on suositeltavaa niille, joita normien, virheenpelon ja arkilogiikan valta kahlitsee" (Enwald 1991, 44-45). Sekundaariprosessin tukeminen puolestaan voi olla tärkeää kliinisessä kirjallisuusterapiassa esimerkiksi psykoosipotilaille. Tämä voi tapahtua tekstin muodon hiomisen, kielen selkiyttämisen sekä tekstin tiivistämisen ja jäntevöittämisen avulla. (Enwald 1991, 45.) Primaariprosessiajattelussa - luovuuden lähteessä - ovat keskeisiä symbolit, niiden tiedostettu ja tiedostamaton käyttö tärkeää. Myös kirjallisuusterapiassa kohdistetaan suurta huomiota symboleihin, varsinkin kliinisessä kirjallisuusterapiassa, jossa huomio kohdistuu sanojen piilotajuisiin sisältöihin. Sanojen symboliarvon katsotaan olevan aina enemmän kuin niiden käsitesisältö: yksittäiseen sanaan sisältyvät kaikki sen edustamaan käsitteeseen liittyvät, aiempiin kokemuksiin pohjautuvat tunteet, mielleyhtymät ja mielikuvat. (Seppälä 1991, 20.) 6.2. Siirtymäobjekti Kirjallisuusterapian teoreettisen kehyksen kannalta on tärkeä myös siirtymäobjektin käsite. Käsite on englantilaisen psykoanalyytikon D.W. Winnicottin luoma. Hänen teoriassaan siirtymäoobjekti (transitionaaliobjekti) tarkoittaa pienellä lapsella äidin korvikkeena käytettyä pehmolelua, uniriepua, tms., johon lapsi siirtää osan äitiään kohtaan tuntemastaan kiintymyksestä, jos äiti ei ole läsnä. (Winnocott 1953, 89-97.) Siirtymäobjektin käyttö liittyy lapsella vaiheeseen, jossa hän on irtautumassa suuresta riippuvuudestaan äitiin. Siirtymä-objektina olevan esineen läsnäollessa

15 lapsi voi kokea samanlaista turvallisuutta kuin äidin tai muun läheisen ihmisen läsnäollessa. Winnicottin mukaan tämä on lapsen ensimmäinen teko suhteessa ympäristöönsä. Ilmiö säilyy Winnicottin mukaan läpi elämän elämyksenä, joka liittyy mm. taiteiden ja uskonnon kokemiseen. (Seppälä 1991, 14.) Pirjo Härkönen kuvaa prosessia referoiden Antti Alangon tekstiä "Luovat terapia- muodot": "Lapsi on varustanut esineen tunteittensa luomalla mielikuvalla. Näin siirtymäkohde on harhan ja todellisen kohteen välimuoto. --- Siirtymävaiheessa syntynyt luova suhtautuminen toistuu aikuisen luomisprosessissa hänen irrottautuessaan ajankohtaisista realistisista kohteista ja ottaessaan yhteyden sisäistettyyn varhaiseen äitikohteeseen." (Härkönen 1984, 99.) Luovan toiminnan tuote - maalaus, tanssi, teksti, jne. - voi olla tekijälleen siirtymäobjekti. Esimerkiksi murrosikäisen päiväkirjaa voidaan pitää siirtymäobjektina matkalla kohti aikuisuuteen (Johansson 1985, 79). Tämä osittain selittänee myös sen, että runoja luetaan erityisesti elämän käännekohdissa murrosvaiheissa. (Papunen 1995, 18-20.) Myös muu teksti kuin päiväkirjateksti voi saada siirtymäobjektin tehtävän. Juha Sandberg kirjoittaa (Sandberg 1989, 23): "Luova kirjoittaja tekee kirjoituksestaan itselleen transitionaaliobjektin. Sen avulla hän rauhoittaa itseään koettuaan erilleen joutumisen, vierauden tai hämmennyksen, jonka on herättänyt hänen kokemuksensa aktivoima ristiriita hänen sisäisen ja ulkoisen todellisuutensa välillä.

16 7. LUKEMINEN JA KIRJOITTAMINEN PSYKOLOGISINA PROSESSEINA 7.1. Lukeminen Kirjallisuusterapia käyttää hyödyksi lukemisen terapeuttisia vaikutuksia. Lukemistapahtuma on monimutkainen prosessi, jossa voi saavuttaa useita tasoja. Tunnistava lukeminen on mekaanista lukutaitoa, johon ei liity tekstin sisällön ymmärtämistä. Sanatarkassa lukemisessa ihminen ymmärtää tekstin sisällön oikein. Päättelevässä lukemisessa lukija pystyy ymmärtämään tekstin sisältöä ja referoimaan siitä oleelliset asiat. Arvioivassa eli kriittisessä lukemisessa lukija arvioi tekstiä ja vertaa sitä muihin teksteihin erilaisin perustein. Luova lukeminen on ylin luetun ymmärtämisen aste. Luova lukija pystyy suhteuttamaan lukemansa omaan elämäänsä ja kokemuksiinsa. (Vähäpassi 1978, 44-46.) Luova lukemistapahtuma on monimutkainen prosessi. Sippola toteaa Sartrea lainaten, että lukeminen on ohjattua luomista, havainnoimisen ja luomisen synteesi. Sippolan mukaan "Luova lukija arvioi kriittisesti lukemaansa, keskustelee siitä, löytää erilaisia näkökulmia, kehittelee uusia assosiaatioita, jopa uudenlaisia kokonaisuuksia luetun pohjalta. Hän joutuu esim. pohtimaan tekstin merkitystä itselleen, käsittelemään sen esiin nostamia omia ongelmiaan uudella tavalla" (Sippola 1985b, 59). Luovan lukemisen psykologinen prosessi sisältää seuraavat kirjallisuusterapian kannalta tärkeät elementit: * identifikaatio eli samaistuminen * introjektio eli sisäistäminen * projektio eli ulkoistaminen * katarsis eli puhdistuminen.

17 Identifikaatio eli samaistuminen tarkoittaa psykologiassa samaistumista toiseen henkilöön ja tämän ominaisuuksien omaksumista. Identifikaatio on minän toiminto, joka liittyy kaikkiin objektisuhteisiin; eniten samaistumista tapahtuu varhaislapsuuden läheisissä ihmissuhteissa. Samaistuminen voi toimia myös minän puolustusmekanismina. (Facta 1983:6, 363.) Samaistumistapahtuma voi käynnistyä kaunokirjallista tekstiä lukiessa. Lukija voi samaistua esimerkiksi runon tunnemaailmaan tai proosatekstissä kuvatun henkilön persoonallisuuteen, ajatuksiin, tunteisiin, kokemuksiin ja käyttäytymistapoihin, ts. kokea maailmaa toisen ihmisen näkökulmasta. Toisen elämään samaistuessa voi samalla kokea ja tuntea sellaisia omalle minuudelle vaikeita asioita, joita ei ilman identifikaation suojaa ole mahdollista kokea. Introjektio eli sisäistäminen tarkoittaa psykologiassa puolustusmekanismia, joka liittyy läheisesti samaistumistapahtumaan. Introjektiossa yksilö sisäistää toisen henkilön ominaisuuksia ja voi esimerkiksi kääntää toiseen henkilöön kohdistuvan vihan itseensä. (Facta 1983: 6, 593.) Sisäistäminen tarkoittaa käytännössä ympäristön arvojen, ajatusten, mielipiteiden ja käyttäytymistapojen omaksumista osaksi omaa persoonallisuutta. Sisäistämisellä on suuri merkitys lapsuudessa ja nuoruudessa, kun sisäistämisen avulla opitaan asioita ja rakennetaan omaa persoonallisuutta. Luettaessa henkilö voi eläytyä voimakkaasti tekstiin ja ikään kuin lainata siinä kuvattujen henkilöhahmojen ajatuksia ja tunteita ja toisaalta siirtää jotakin omasta itsestään lukemaansa tekstiin. (Sippola 1985b, 60.) Projektio eli ulkoistaminen tarkoittaa psykologiassa puolustusmekanismia, jossa omat ominaisuudet tai pyrkimykset sijoitetaan itsen ulkopuolelle toisen henkilön ominaisuuksiksi (Facta 1985: 13, 200). Yleistä on esimerkiksi vihan ja aggression projisoiminen: toinen ihminen koetaan aggressiivisena, vaikka aggressio onkin itsessä. Projektiivisessa identifikaatiossa omassa itsessä oleva ominaisuus

18 siirretään toisen henkilön ominaisuuksiksi (ns. syntipukki-ilmiö). Luettaessa henkilö voi projisoida omia, vaikeina kokemiaan ajatuksia ja tunteita luettuun tekstiin (Sippola 1985b, 60) ja käsitellä niitä näin turvallisesti etäännytettynä. Tätä mekanismia käytetään hyödyksi mm. runoterapiassa: toisen kirjoittaman runon välityksellä voi toisella tavalla käsitellä vaikeita asioita kuin puhumalla niistä suoraan. Katarsis eli puhdistuminen tarkoittaa psykologiassa tunteiden purkautumista ja ahdistuneisuuden lieventymistä. Katarttisia ilmiöitä voivat olla mm. puhuminen, itke-minen ja nauraminen. (Facta 1984:8, 89.) Alunperin katarsis on tarkoittanut puhdistautumista uskonnollisin menoin. Antiikin Kreikassa Aristoteles määritteli Runousopissaan katarsis-termin selittäessään tragedian vaikutuksia. Herättämällä sääliä ja pelkoa tragedia samalla aiheuttaa näiden tunteiden puhdistumisen. (Aristoteles 1967, 39-41; Mattila 1984, 38.) Psykologiselta kannalta katarsis on kokemus, jossa tiedostamattomat ja/tai tukahdutetut tunteet tulevat tietoisiksi. Monien tutkijoiden mielestä kaunokirjallisuuden yksi perustehtävä on katarttinen: katarsiksen kautta lukijalla annetaan mahdollisuus parantaviin tunnekokemuksiin. (Sippola 1985b, 61-62.) Lukijan oma tunnemaailma ja elämänkokemukset vaikuttavat oleellisesti lukemistapahtumaan. Omia ominaisuuksia ja tunteita siirretään ja heijastetaan monin tavoin tekstiin - ja päinvastoin. Tekstin avulla voidaan vaikuttaa lukijan mielikuviin, ajatuksiin ja arvoihin. (Sippola 1985b, 60.) Ilmiötä on tutkittu myös mm. reseptioestetiikassa ja kulttuurintutkimuksessa (ks. mm. Kovala 1997) ja se on oleellinen kirjallisuusterapian käytäntöjen kannalta. 7.2. Kirjoittaminen Kirjoittaminen on lukemisen tavoin monimutkainen psykologinen prosessi, jonka

19 aikana kirjoittaja käyttää laajasti koko persoonallisuuttaan ja aivokapasiteettiaan: "Näissä tilanteissa luovat impulssit, näkemykset, tunnekokemukset, oivallukset, jne. siirretään oikeasta aivopuoliskosta vasemman aivopuoliskon kommunikoitaviksi muodollisten tekniikkojen avulla. Samalla kun kirjoittaja joutuu käyttämään "koko päätänsä", hän myös kokee eletyn ja koetun persoonansa syviä kerroksia" (Heikkilä & Kantola 1983, 13). Luovassa kirjoittamisessa on kyse siitä, että uskaltautuu yhteyteen oman tunnemaailmansa, persoonallisuutensa syvempien kerrosten ja alitajunnan kanssa. Parhaimmillaan tämä voi olla hyvin palkitsevaa. Claes Anderssonin mukaan "Itse kirjoittaminen, takaisinvallattujen maailmoiden hahmottaminen kielellisen ilmaisun avulla, on poikkeuksetta mitä riemullisin ja tyydytystä tuovin tapahtuma. -- Tässä syvää tyydytystä tuottavassa tilassa syntyy myös se kirjoittamisen terapeuttinen ja katharttinen kokemus, missä vaillejääneet, hylätyt ja loputtoman "yksinäiset" puolemme yhtäkkiä löytävät kielellisen ilmaisunsa ja asettuvat dialogiseen suhteeseen - ensin oman selfin kanssa, ja myöhemmin, mahdollisesti, lukijan kanssa." (Andersson 1983, 243-244.) Kirjoittamisessa tulevat käyttöön samat psykologiset mekanismit kuin lukemisessa: projektio, identifikaatio, introjektio ja katarsis. Kirjoittaminen on tapa etäännyttää. Omalle itselle tai omille läheisille tapahtuneesta voi kirjoittaa siirtämällä kokemukset kuvaamansa fiktiivisen henkilön kokemiksi. Paljon tuskaa aiheuttaviin, arkoihin asioihin pääsee näin kiinni ikään kuin kiertoteitse. (Sippola 1985a, 14.) Tämä mekanismi lienee tuttu kaikille kirjoittajille; esimerkkejä voisi mainita hyvin runsaasti. Yksi omasta elämästään kirjoittava on Merete Mazzarella. Hän kertoo kirjoittaneensa oman isänsä kuolemasta romaanissaan Pääsiäinen kuvaamalla tilannetta luomiensa romaanihenkilöiden kautta. Vielä tuolloin oli asia liian kipeä suoraan kuvattavaksi: "Vielä 1983 en mitenkään olisi pystynyt kertomaan tätä avoimesti, omalla nimelläni - muisto tuntui liian yksityiseltä ja myös liian tuskalliselta" (Mazzarella, 1997, 30).

20 Etäännyttämisen lisäksi kirjoittamisessa on useita muita parantavia elementtejä. Kirjoittaminen helpottaa oman mielen sisällön jäsentämistä sekä tunteiden, ajatusten ja kokemusten analysoimista. Kirjoittamisen aikana itselle tärkeitä tunteita voi kokea uudelleen ja siirtää pienen välimatkan päähän itsestä, paperille. Kirjoittaminen voi auttaa ristiriitojen ja kriisien paljastamisessa sekä ongelmanratkaisukeinojen ja omien voimavarojen löytämisessä (Ihanus 1995a, 170). Symbolien ja vertauskuvien avulla voi käsitellä asioita, joita ei vielä muuten uskalla päästää edes tietoisuuteen. Kirjoittaminen ja lukeminen sisältävät siis kirjallisuusterapeuttien mukaan monenlaisia parantavia elementtejä (joista ei kuitenkaan vielä ole tutkimustietoa). Lukemiseen ja kirjoittamiseen liittyy myös muita kuin edellä käsiteltyjä terapeuttisia ulottuvuuksia. Seija Viitaniemi-Lahtisen mukaan esimerkiksi runon (sekä luetun että itse kirjoitetun) parantavia elementtejä ovat seuraavat asiat (Viitaniemi-Lahtinen 2000, luentomuistiinpanot): * Luovuus (luovien ratkaisujen, yllätyksellisyyden ja "käsityöläisyyden aiheuttama mielihyvä). * Rytmi mielihyvän lähteenä. * Esteettisyys mielihyvän lähteenä. Tunteiden läsnäolo (perustunteet kuten rakkaus, viha, suru, ilo, pelko sekä sekoitetut tunteet kuten esimerkiksi kateus ja ihailu). * Tämänhetkisyys (runo tapahtuu aina "nyt", preesensissä). Tulkinnanvapaus (runo antaa tilaa monille erilaisille tulkinnoille, runoa on lupa tulkita). * Vuorovaikutuksellisuus (runon kautta kirjoittaja on vuorovaikutuksessa itsensä ja tekstin vastaanottajan kanssa). * Integroiva vaikutus (parhaassa tapauksessa runoilla sanotaan olevan persoonallisuutta eheyttävä vaikutus). * Auttaa käsittelemään ongelmia ja ilmaisemaan niitä.

21 * Turvallisuus (sanat ovat suojaavia, itsestä voi puhua etäännytetysti). II OSA 8. TOIMINTAKOKEILU: SEURAKUNNAN KIRJOITTAJARYHMÄ Opinnäytetyöni käytännön osaan kuului toimintakokeilu seurakunnassa: kirjoittajaryhmän perustaminen ja sen ohjaaminen. Ehdotin syksyllä 2000 opinnäytetyötäni varten tällaisen ryhmän perustamista pienehkölle helsinkiläiselle seurakunnalle. Olin aikaisemmin ollut mukana seurakunnan toiminnassa ja minut tunnettiin entuudestaan. Ehdotukseeni suhtauduttiin myönteisesti ja ryhmä perustettiin marraskuussa 2000. Kirjoittajaryhmästä ei ollut tarkoitus perustaa varsinaista kirjallisuusterapiaryhmää, sillä sellaisen vetämiseen minulla ei vielä ole pätevyyttä. Kirjallisuus- ja kirjoittajaryhmän vetäjänä olen kuitenkin pätevä sekä koulutukseni että työkokemukseni ansiosta; 1990-luvulla ohjasin erilaisia kirjallisuus- ja kirjoittajaryhmiä seitsemän vuoden ajan. Kirjoittajaryhmää suunniteltaessa ei etukäteen määritelty kohderyhmää. Mukaan toivottiin kuitenkin tulevan sellaisia kirjallisesta itseilmaisusta kiinnostuneita

22 ihmisiä, jotka haluavat käsitellä asioita syvemmin kuin aivan "tavallisessa" ryhmässä. Ryhmää myös mainostettiin tavalla, joka sisälsi sen alkuoletuksen, että ryhmän kokoontumisten aikana kirjoitettaisiin ja keskusteltaisiin henkilökohtaisista asioista. 1 Ryhmään ilmoittautuneet olivat tavallisia ihmisiä, jotka kuitenkin olivat kiinnostuneita omien kokemusten jakamisesta ja elämäntilanteensa tai muun syyn vuoksi kiinnostuneita kirjallisesta itseilmaisusta. Vaikka kirjoittajaryhmä ei ollut terapiaryhmä, oli sen toiminnassa kuitenkin paljon kirjallisuusterapeuttisia elementtejä. Käytännössä kirjoittajaryhmä oli luonteeltaan kehityksellinen. Oma tarkoitukseni oli luoda yhdessä osallistujien kanssa elämyksellinen kokonaisuus, joka antaisi positiivisia tunnekokemuksia ja avaisi kirjoittamisen väyliä. Halusin myös tutkia käytännössä, kuinka tällainen ryhmä toimii seurakunnan ja diakonian työmuotona. Olin kiinnostunut, missä määrin ryhmän toiminnassa voisi olla sielunhoidollisia ulottuvuuksia -nimenomaan vapautuksen teologian näkökulmasta - ja millä tavoin toiminta antaisi tilaa myös hengellisten asioiden käsittelylle. Ryhmään tuli aluksi 12 jäsentä, joista neljä jäi jo alkuvaiheessa pois. Loput kahdeksan jäsentä jatkoivat loppuun saakka. Mukaan jääneistä seitsemän oli naisia ja miehiä yksi. Ikäjakautuma oli laaja, 32 vuodesta 77 vuoteen. Eläkeläisiä joukossa oli kaksi, loput olivat mukana työelämässä. Osa ryhmäläisistä oli mukana seurakunnan muussa toiminnassa. He kävivät jumalanpalveluksissa tai perhekerhossa, yksi oli mukana diakoniatyössä. Myös Tuomasyhteisön toiminnassa olevia oli mukana muutama. Ryhmän jäsenistä vain kaksi oli ko. seurakunnan jäseniä, loput tulivat eri puolilta Helsinkiä. 1 Ryhmää mainostettiin seuraavalla tekstillä: "Löydä elämäsi tarinat! - Onko elämäsi ollut murhenbäytelmä, seikkailukertomus, kasvuprojekti vai yhtä komediaa? Tule mukaan kirjoittamaan elämäsi tarinoita pienistä sattumuksista tai suurista elämänkäänteistä. Sopii sekä vasta-alkajille että kirjoittamista harrastaneille."

23 Ryhmän oli aluksi tarkoitus kokoontua kahdeksan kertaa, mutta osallistujien pyynnöstä kertoja lisättiin neljällä. Ryhmä kokoontui seurakunnan kerhotilassa keskiviikkoiltaisin 15.11.2000-29.3.2001, aluksi kerran viikossa, loput neljä kertaa kahden viikon välein. Kirjoittamaan virittämisen motiivina ja yhtenä piirin ohjauksen lähtökohtanani oli tutkija Vilma Hännisen ajatus siitä, että ihminen tuottaa elämällään tarinaa ja tarinoita, joiden päähenkilö hän itse on, ikään kuin näyttämöllä. Hännisen mukaan tarinat ovat minuuden ja elämän rakentamista. Ihmisellä on näitä elämänsä tarinoita monenlaisia: ulkoinen tarina kerrotaan kaukaisemmille ihmisille, sisäinen tarina vain läheisille. Ihmisen sisäinen tarina alkaa kehittyä nuoruusiässä ja se rakentuu koko elämän mittaisessa prosessissa. (Hänninen 1999.) Ryhmän toiminnassa päähuomio kohdistui omien elämäntarinoiden etsimiseen ja niistä kirjoittamiseen. Tekstit kirjoitettiin kotona ja ne luettiin kokoontumisten aikana ääneen, minkä jälkeen niistä keskusteltiin. Jonkin verran käytettiin myös muita tekstejä, mm. Psalmeja. Osallistujien kirjoittamista teksteistä keskusteltiin. Päähuomio kohdistui tekstien sisältöön, kirjoittamisen tekniikkaan ei kovin paljoa puututtu. Tekstejä ei kritisoitu (tosin yksi osallistuja toivoi jo kokoontumisten aikana omista teksteistään kritiikkiä), sen sijaan keskusteltiin niiden herättämistä ajatuksista, tunteista ja mahdollisista samantapaisista kokemuksista omassa elämässä. Jokainen kirjoittaja sai itse päät-tää, kuinka syvälle omaa elämäänsä teksteillään avasivat ja millä tavoin olivat keskustelussa mukana. Luottamuksellisuus oli toiminnan perusperiaate: yhdessä sovittiin, että kokoontumisten aikana keskustelluista asioista ei kerrota ulkopuolisille. Kerroin kuitenkin ryhmälle heti alussa, että ryhmän toiminta liittyi opinnäytetyöhöni ja että tulisin kirjoittamaan siitä. Tätä kirjoittaessa pohdin kauan sitä, kerronko työssäni, mistä seurakunnasta on kyse. Luottamuksellisuuden säilyttämisen ja tietosuojan

24 turvaamisen vuoksi päädyin ratkaisuun, etten kerro seurakunnan nimeä. Se on kuitenkin tiedossa opinnäytetyön ohjaajalla. Ryhmän osallistujista valtaosa oli kirjoittanut aikaisemmin joko harrastuksekseen tai työkseen. He olivat kirjoittaneet päiväkirjaa, runoja, lehtijuttuja ja muita asiatekstejä, esimerkiksi erilaisia raportteja. Kaksi ryhmän jäsenistä oli työskennellyt tai työskenteli toimittajina. Kaiken kaikkiaan ryhmään osallistuneet olivat kaikki varsin tottuneita kirjoittajia, vaikka osalla kirjoittamisessa oli ollut vuosien tauko. Ryhmäläisiltä kysyttiin kokoontumisen ensimmäisellä kerralla heidän senhetkistä suhdettaan kirjoittamiseen. Monille kirjoittaminen merkitsi purkautumiskanavaa: "Tietoiseen ahdistuksen purkuun käytin kirjoittamista vasta opiskeluaikana, Kirjoittamisesta tuli ainoa väylä olla täysin oma itseni, niin karvasta kuin se onkin myöntää. Tuottamissani teksteissä uskallan kertoa totuuden, koska kirjoitan vain itselleni." (Kirjoittaja 5) Muille osallistujille kirjoittaminen merkitsi mm.: * "oman elämän ja ympärillä olevien tapahtumien läpikäymistä" * "asioiden jäsentelyä ja omien ajatusten selkiyttämistä" * "aikaa itselle, vapautta, itsensä ilmaisua ilman sensurointia" * "menneiden muistelua, dokumenttien tekoa lapsenlapsille, asioiden dokumentointia muistin turvaksi" * "keino purkaa elämän vyyhtejä ja kipuja * "virkistäytymistä" * "pakottavaa tarvetta kirjoittaa". Ryhmän osallistujat tulivat mukaan toimintaan kukin omista lähtökohdistaan. Alkukysely osoitti, että he odottivat ryhmältä toiminnalta hyvinkin erilaisia asioita. He toivoivat

25 * "luovaa otetta", "uutta potkua, uusia näkökohtia ja ideoita", * "avautumisen kykyä", "mahdollisuutta käsitellä tärkeitä, kipeitä, henkilökohtaisia asioita, sairautta, ihmissuhteita, mennyttä elämää, kuolemaa" * "kirjoittamisen oppimista", "uskallusta aloittaa taas päiväkirjan kirjoittaminen", * "apua itsereflektioon", "runosuonen avautumista" itsevarmuuden lisääntymistä kirjoittajana". Ryhmän jäsenet kirjoittivat kymmenen erilaista kirjoitustehtävää. Yhteensä tekstejä tuli 90. Tehtävät oli suunniteltu niin, että ne antoivat sysäyksen kirjoittamiseen, mutta eivät määritelleet tarkemmin tehtävien toteuttamistapaa tai sisältöä. Kirjoitetut tekstit olivat sekä runo- että proosatekstejä. Niissä käsiteltiin hyvin monenlaisia aiheita ja teemoja. Suurin osa käsitellyistä teemoista oli henkilökohtaisia. Osallistujat kirjoittivat mm. ihmissuhteista ja niiden kipupisteistä, synnytyksestä ja kotiäitinä olemisesta, parisuhteen kilpailuasetelmista, yksinäisyydestä ja oman minuuden rakentamisesta sekä sairaudesta. Henkilökohtaisia aiheita käsittelevät tekstit olivat hyvinkin avoimia ja koskettavia. Yksi näistä oli syöpää sairastavan naisen teksti, josta lainauksena seuraava katkelma: Kymmeniä kertoja samasta liukuovesta sisään ja hetken kuluttua taas ulos. Verikokeita, muotin tekoa rintakehästä, vastaanottoaikoja, muutaman sekunnin kestäviä säteitä, rintojen taikka niitten rippeitten litistelyä, käsin kopelointia, in-hottavia ohutneulanäytteitä, luustokuvauksia, reseptejä estrogeenin estämi-seen, ahdistukseen, masennukseen, pahoinvointiin, psykososiaalista tukea, lymfahierontaa turvotukseen ja pisteenä i:n päälle talo tarjoaa punaista nestettä suoraan suoneen. Ja peruukin." (Kirjoittaja 4) Teksteissä pohdittiin oman elämän käännekohtia ja analysointiin omia ratkaisuja. Osa teksteistä oli elämän peruskysymyksiä (elämän tarkoitus, elämän arvot) käsitteleviä, osa näkökulmaltaan yhteiskunnallisia. Tällöin nousivat teemoiksi mm. kulutusyhteiskunta, vanhustenhoidon tila, eläkeläisen asema ja työelämän

26 ristiriidat. Ryhmäläiset kirjoittivat paljon myös tunteista, joko suoraan tai esimerkiksi eläintarinoihin etäännytettynä. Vaikka monet ryhmäläisten tekstit käsittelivät vakavia teemoja, oli teksteissä myös etäännyttävää huumoria: "Yksinäisen naiseus on jäissä. Olo on kuin seurakunnan pakastearkkuun haudatulla voileipäkakulla. Sekin vähä armonaika, jota pakastettuna olo tuo, kuluu pian umpeen - jäissäkin oloa koskevat parasta ennen -päätökset, vaikka kuinka olo olisi tuore ja reipas. Jos ei löydy syöjää ajoissa, vanhentunut leipo-mus ei kelpaa enää kenellekään." (Kirjoittaja 6) Kaikki ryhmän jäsenten kirjoittamat tekstit luettiin ääneen ja niistä keskusteltiin. Keskustelu liikkui tekstin virittämällä tasolla. Sävyltään avoimen henkilökohtaiset tekstit saivat aikaan avointa keskustelua, yhteiskunnalliset tekstit yhteiskunnallista keskustelua. Keskusteluissa osallistujat kertoivat omista, käsiteltävään tematiikkaan liittyvistä kokemuksistaan ja tunteistaan. Ajoittain keskustelu oli hyvinkin avointa ja joidenkin aiheiden esiin nouseminen yllätti. Yksi tällainen teema oli työpaikkakiusaaminen, joista monella ryhmän jäsenistä oli kokemusta ja jonka ilmenemismuotoja, syitä ja seurauksia pohdittiin yhdessä kauan. 9. TOIMINTAKOKEILUN TULOKSIA Kirjoittajaryhmän toiminta oli hyvin kiinnostava prosessi, jonka toimintaa voisi tarkastella monesta näkökulmasta. Yksi näkökulma olisi syventyä tarkastelemaan sen toimintaa ryhmäprosessina. Tämän opinnäytetyön kysymystenasettelujen kannalta tämä näkökulma ei kuitenkaan ole hedelmällinen. Toiseksi sekä Pylkkösen että Pullisen opinnäytetyöt ovat jo käsitelleet tätä tematiikkaa. Entisen ammattini näkökulmasta kiinnostavaa ryhmän toiminnassa oli se, millä