PUBLICATIONS OF THE UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND Dissertations in Social Sciences and Business Studies MIISA TÖRÖLÄ POLKUJA OIKEUSPSYKIATRIAN POTILAAKSI Suomalaisten syyntakeettomiksi arvioitujen rikoksentekijöiden sosiaalinen tausta, laitoshoitourat ja yhteiskunnallinen asema
POLKUJA OIKEUSPSYKIATRIAN POTILAAKSI
Miisa Törölä POLKUJA OIKEUSPSYKIATRIAN POTILAAKSI SUOMALAISTEN SYYNTAKEETTOMIKSI ARVIOITUJEN RIKOKSEN TEKIJÖIDEN SOSIAALINEN TAUSTA, LAITOSHOITOURAT JA YHTEISKUNNALLINEN ASEMA Publications of the University of Eastern Finland Dissertations in Social Sciences and Business Studies No 190 University of Eastern Finland Kuopio 2019
Grano Oy Jyväskylä, 2019 Sarjan vastaava toimittaja: Markus Mättö Sarjan toimittaja: Anna Karttunen Myynti: Itä-Suomen yliopiston kirjasto ISBN: 978-952-61-3016-3 (nid.) ISBN: 978-952-61-3017-0 (PDF) ISSNL: 1798-5749 ISSN: 1798-5749 ISSN: 1798-5757 (PDF)
Törölä, Miisa Evaluating the pathways of Finnish offenders into forensic psychiatric hospitals - a quantitative exploration University of Eastern Finland, 2019 Publications of the University of Eastern Finland Dissertations in Social Sciences and Business Studies; 190 ISBN: 978-952-61-3016-3 (print) ISBN: 978-952-61-3017-0 (PDF) ISSNL: 1798-5749 ISSN: 1798-5749 ISSN: 1798-5757 (PDF) ABSTRACT This dissertation study examines life courses of offenders with mental illnesses who were evaluated as not being criminally responsible. The aim of this research is to increase the understanding of forensic psychiatric patients as members of Finnish society by describing their social background, institutional profiles and social status. Complementing the existing knowledge from the fields of forensic psychiatry, criminal psychology and nursing science, this research targets socially defined processes concluding with being assigned the status of a forensic psychiatric patient. The theoretical framework of the study is founded on the concepts of the social role of psychiatric patients and social inequality. The application of situational action theory enabled the positing of a forensic psychiatric explanation of non responsibility based on a broader theoretical model with emphasis on social support and social control. The sources of the research data consist of mental state examination reports of offenders with mental illnesses evaluated as not being criminally responsible from 2000 to 2012, and register based data of previous juridical and psychiatric interventions (sub-study 1: n = 106; sub-studies 2 and 3: n = 218; sub-study 4: n = 279). From the life course perspective, there are various pathways to be assigned the status of a forensic psychiatric patient. Patients form three institutional groups: 1) ex-psychiatric patient service users with criminal backgrounds, 2) ex-psychiatric patient service users and 3) patients without previous psychiatric inpatient treatment. Among the patients, those with criminal backgrounds stand out as the most socially disadvantaged group, showing an accumulation of social factors leading to their vulnerable societal position. By contrast, patients without previous psychiatric inpatient care normally had some education and were in the labour market. Childhood circumstances and social position also define the quality and variety of sources of social control in adulthood. Based on latent class analysis of the situational features of index crimes (the offences that are the focal point of mental state evaluation), three offence groups were identified: 1) family related, in which the offenders had social support networks consisting of family members, 2) peer group related, in which the offenders spent their everyday life with other substance users, and 3) property centred or non premeditated offences, in which the offenders were more likely to be psychiatric patient service users. This study 5
stresses the importance of both informal and formal social support provided to people with mental illnesses, and also the role of social vulnerabilities and social control, leading to situations where illegal acts can occur. Keywords: Criminal liability; Responsibility; Mental status examination; Mentally ill offenders; Forensic Psychiatry Author s Keywords: Social disadvantage 6
Törölä, Miisa Polkuja oikeuspsykiatrian potilaaksi. Suomalaisten syyntakeettomiksi arvioitujen rikoksentekijöiden sosiaalinen tausta, laitoshoitourat ja yhteiskunnallinen asema University of Eastern Finland, 2019 Publications of the University of Eastern Finland Dissertations in Social Sciences and Business Studies; 190 ISBN: 978-952-61-3016-3 (nid.) ISBN: 978-952-61-3017-0 (PDF) ISSNL: 1798-5749 ISSN: 1798-5749 ISSN: 1798-5757 (PDF) TIIVISTELMÄ Suomalaisten syyntakeettomiksi arvioitujen rikoksentekijöiden sosiaalista taustaa, laitoshoitouria ja sosiaalista asemaa tarkasteleva tutkimus vastaa tarpeeseen ymmärtää oikeuspsykiatrian potilaiksi päätyneitä henkilöitä suomalaisen yhteiskunnan jäseninä. Aikaisempi oikeuspsykiatrisiksi potilaiksi päätyvistä henkilöistä tuotettu tieto on muodostunut oikeuspsykiatrian, kriminaalipsykologian ja hoitotieteen alojen tutkimusten pohjalta. Tämän tutkimuksen tavoitteena on tarkastella ja kuvata sosiaalisesti määrittyneitä elämänkulullisia prosesseja, joiden päätepisteenä tässä tutkimusasetelmassa on oikeuspsykiatrisen potilaan status. Tarkoituksena on täydentää aikaisemman biomedikaalisen tutkimustiedon rinnalle yksilöiden toimintaa ymmärrettäväksi tekevää kuvausta oikeuspsykiatristen potilaiden perhetaustoista, aikaisemmista rikosoikeudellisista interventioista ja psykiatrisesta hoitohistoriasta sekä heidän aikuisiän sosiaalisesta asemastaan. Tutkimuksen viitekehys rakentuu psykiatriseen potiluuteen sekä rikoksentekijöiden ja psykiatristen potilaiden sosiaalisiin taustatekijöihin liittyvästä tutkimustiedosta. Tutkimuksessa sovelletaan kriminologista teoriaa syyntakeettomiksi arvioitujen rikoksentekijöiden tekojen tarkasteluun asettaen oikeuspsykiatrinen syyntakeettomuuden selitysmalli laajempaan, yhteiskunnallista sosiaalista tukea ja kontrollia painottavaan tilannekohtaisen toiminnan teoriakehykseen. Tutkimuksen aineiston päälähteenä on 2000 2012 mielentilatutkimuksessa olleiden, oikeuspsykiatrisiksi potilaiksi päätyneiden henkilöiden mielentilatutkimusraportit. Tilastolliseen muotoon kerättyyn aineistoon on yhdistetty rekisteritietoa aineiston henkilöiden aikaisemmista tuomioista, rikosseuraamuksista ja psykiatrisesta sairaalahoidosta. Osatutkimusten aineistojen henkilömäärä on 106, 218 ja 279 kpl. Tutkimuksessa on sovellettu tilastollisina menetelminä logistista ja multinominaalista regressioanalyyseja, latenttia luokka-analyysia ja polkumallinnusta. Tutkimuksen perusteella polut oikeuspsykiatriseksi potilaaksi ovat moninaisia. 2000-luvun syyntakeettomien rikoksentekijöiden joukossa korostuu aikaisempi rikostaustaisuus ja marginaalinen asema yhteiskunnassa. Oikeuspsykiatriset potilaat muodostavat laitoshoitotaustan perusteella kolme erillistä ryhmää. 1) Rikostaustaiset psykiatriset potilaat ovat olleet usein psykiatrisessa sairaalahoidossa ennen syytteenalaista tekoaan, ja heillä on myös useampi rikosseuraamusjakso takanaan. 2) Entiset psykiatriset potilaat taas profiloituvat rikosoikeudellisesti ensikertalaisiksi ja kahteen muuhun ryhmään verrattuna eniten psykiatrisessa sairaalahoidossa olleina. 3) Niin sanotut näkymättömät ovat ryhmä rikoksentekijöitä, joilla ei ole aikaisempaa 7
psykiatrista sairaalahoito- tai rikostaustaa. Ensimmäiseksi mainittu rikostaustaisten ryhmä erottuu sosiaalisilta tekijöiltään huono-osaisimpana henkilöinä, joiden elämässä näyttäytyy jo lapsuuden perheoloissa kumuloitunut altavastaajan asema. Tässä ryhmässä matala koulutustaso, päihdeongelmat ja marginaalinen asema näyttäytyvät väkevimmin. Heistä vastapoolina erottautuu näkymättömien ryhmä, jonka jäsenet ovat yleisesti pitemmälle kouluttautuneita ja olleet syytteenalaisen teon aikana useimmin työmarkkinoilla. Lapsuuden olosuhteet ja sosiaalinen asema määrittävät myös sosiaalisen tuen ja kontrollin lähteiden luonnetta ja moninaisuutta vielä aikuisiällä. Rikolliset teot jakautuvat a) teon väkivaltaisuuden, b) tekijän päihteiden vaikutuksen alaisuuden, c) uhrin ja tekijän välisen suhteen ja d) tekopaikan mukaisesti kolmeen erilliseen ryhmään, joissa sosiaalinen tilanteisuus ja yksilöiden sosiaaliset suhteet näyttäytyvät eri tavoin. 1) Perheenjäseniin kohdistuneiden tekojen ryhmän jäsenillä on kahteen muuhun tekoryhmään verrattuna perheisiteistä koostuva sosiaalinen verkosto. 2) Vertaisryhmiin kohdistuneiden tekoryhmään kuuluvat viettivät aikaa muiden samankaltaisessa, päihteiden käytön täyttämässä elämäntilanteessa olevien kanssa, kun taas 3) materiaan ja satunnaisiin henkilöihin kohdistuneiden tekoryhmän jäsenet ovat olleet psykiatrisen hoidon piirissä ilman aikaisempia rikosoikeudellisia interventioita. Tutkimuksen keskeisin anti on asettaa syyntakeettomaksi arvioidun rikoksentekijän toiminta suomalaisen yhteiskunnan raameihin, ja tuottaa ryhmätasoista tietoa mielentilatutkimuksessa esiin nostetuista sosiaalisista reunaehdoista oikeuspsykiatriseen potiluuteen. Avainsanat: syyntakeisuus; rikoksentekijät; psykiatriset potilaat; mielentilatutkimus; huonoosaisuus; rikostausta; oikeuspsykiatria; mielenterveyshäiriöt 8
ESIPUHE Tämän väitöskirjatyön aihe ja kiinnostukseni oikeuspsykiatriseen maailmaan lähti kehittymään keväällä 2008. Sain tuolloin viettää kolme kuukautta oikeuspsykiatrisessa sairaalassa maisteriopintojeni kuuluvan työharjoittelun merkeissä. Pääsin hetkellisesti näkemään sairaalan arkea, seuraamaan mielentilatutkimushaastatteluja ja olla osana hoitotyön tekoa. Ilman tuota ajanjaksoa moni edelleen vastausta odottava sosiologisesti virittynyt kysymys olisi jäänyt muotoutumatta mielessäni. Ensimmäiseksi haluankin osoittaa kiitokseni silloisille oikeuspsykiatrian potilaille ja heistä huolta pitäneelle henkilökunnalle tästä omaa elämänkulkuni suuntaa muuttaneesta kokemuksesta. Mikään ei tule koskaan täydellisen valmiiksi. Ilman sosiologian professori Ilpo Helénin antamaa ohjausta väitöskirjatutkimukseni päätökseen saattaminen olisi todennäköisesti jossain tulevaisuudessa. Suuret kiitokset, Ilpo, tarkkanäköisistä kommenteistasi ja tutkijaksi kasvamista tukevasta ohjaustyylistäsi. Suuret kiitokset myös ohjaajilleni sosiaali- ja terveyspolitiikan professori Juho Saarelle ja tutkija Kari Saarelle työni tukemisesta ja kärsivällisestä ohjauksesta vuosien varrella. Erityiskiitokset emeritusprofessori Pertti Tötölle menetelmäopetuksesta yli vuosikymmenen aikana ja väitöskirjan yhden artikkelin kanssakirjoittamisesta. Vilpittömät kiitokset esitarkastajille VTT, terveyssosiologian dosentti Kristiina Manderbackalle ja sosiaalityön professori Timo Harrikarille kokonaisvaltaisesti tutkimuksen yhteenvetolukua parantaneista kommenteistanne, ja viimeksi mainitulle suostumisesta vastaväittelijäksi. Olen saanut tehdä väitöskirjatutkimustani kokopäiväisenä työnä useamman vuoden ajan. Tästä etuoikeudesta haluan kiittää sen taloudellisesti ja rakenteellisesti mahdollistaneita tahoja: Itä-Suomen yliopiston tohtorikoulua ja Yhteiskuntatieteiden laitosta, Niuvanniemen sairaalaa, Alkoholitutkimussäätiö, VASTUU-tohtorikoulua, Oikeusministeriön Kriminaalipoliittista yksikköä ja Suomen Kulttuurirahastoa. Tässä yhteydessä haluan kiittää Niuvanniemen sairaalan johtavaa ylilääkäriä Eila Tiihosta, sosiaalityönyksikön vastaavaa sosiaalityöntekijää Pirkko Hyttistä ja yksikön muita sosiaalityöntekijöitä yhteistyöstä ja hedelmällisistä keskusteluista. Kiitokset kuuluvat myös VASTUU-tohtorikoulun jatko-opiskelijoille Jenni Berlinille, Anna-Maria Isolalle, Karoliina Majamaalle, Mikko Perkiölle ja Emilia von Troilille toveruudesta ja vertaistuesta. Kiitos Elina Hakkarainen, jonka kanssa ystävystyimme SOVAKO:n talvikoulussa 2014. Kiitos myös Mika Rautanen mielenkiintoisista keskusteluista ja monitieteisen tutkimusyhteistyön edistämisestä. Lisäksi kiitos matkan varrella tutkimustani ja tekstejäni kommentoineille tutkijoille ja artikkelikäsikirjoitusten arvioitsijoille työni eteenpäin viemisestä. Lämpimät kiitokset Itä-Suomen yliopiston Yhteiskuntatieteiden Kuopion kampuksen kollegoille ja ystäville innostavasta työilmapiiristä: kiitos Elisa Tiilikainen, Anna-Maija Castrén, Niko Eskelinen, Antti-Jussi Kouvo, Kristiina Laitinen ja Mari Suonio. Kiitokset yhteistyöstä myös Oikeustieteiden laitoksen Mia Kilpeläinen, Jussi Pajuoja ja Heidi Poikonen. Kollektiivinen kiitos vapaa-aikani laadusta taanneista ystävistä, joihin kuuluu muun muassa Oy Pakettimatkat M. Svensson Ab:n uskollisia asiakkaita ja H-hillille kävijöitä. Sydänystävät pitävät huolen siitä, että Alice Cooper soi juuri oikeaan aikaan: kiitoksia rakkaille Tiina Apell-Penttiselle, Kati Hallikaiselle, Katariina Kataiselle, Heidi Kemiläiselle, Johanna Lämsälle ja Päivi Raittiselle. 9
Vilpittömät kiitokset vanhemmilleni Eeville ja Sepolle kannustuksesta, esimerkin näyttämisestä ja lapsenlapsenne hoitoavusta. Kiitän isosiskojani Maaritia ja Mirkkaa perheineen niin ikään kannustuksesta ja mukana elämisestä. Lopuksi, kiitos Kosti ja Tuure ikiomasta meripihkahuoneestamme ja kiitos kolme koiraamme, joita ilman kotimme olisi niin paljon siistimpi ja hiljaisempi. Lapinlahdella 14.2.2019 Miisa Törölä 10
SISÄLLYS ABSTRACT... 5 TIIVISTELMÄ... 7 ESIPUHE... 9 1 JOHDANTO... 15 1.1 Tutkimuksen tausta... 15 1.2 Tutkimuksen tavoite ja tutkimuskysymykset... 17 1.3 Kriittisen realismin anti tutkimusasetelmalle ja tulkinnalle... 17 1.4 Työn rakenne... 19 2 OIKEUSPSYKIATRINEN TULOKULMA SYYNTAKEETTOMAN RIKOKSENTEKIJÄN TARKASTELUUN... 20 2.1 Syyntakeettomuus lainopillisesti ja lääketieteellisesti... 20 2.2. Oikeuspsykiatrinen rikollisen käyttäytymisen selitysmalli... 21 2.2.1 Mielenterveyshäiriöt väkivaltaisen käyttäytymisen selittäjänä... 22 2.3 Yhteenveto... 23 3 POIKKEAVA KÄYTTÄYTYMINEN JA SYYNTAKEETTOMUUS... 24 3.1 Rikollisuus ja harhaisuus eriarvoisuuden kehyksessä... 24 3.1.1 Potilaan rooli suomalaisessa psykiatrisessa hoitojärjestelmässä... 26 3.1.2 Sosiaalisten taustatekijöiden yhteys psykiatriseen potiluuteen... 30 3.1.3 Pitkäaikainen huono-osaisuus ja lainvastainen toiminta... 33 3.2 Elämänkulullinen perspektiivi syyntakeettomuuteen... 35 3.3 Yhteenveto... 38 4 AINEISTO JA MENETELMÄT... 40 4.1 Aineistot... 40 4.1.1 Aineistonkeruu... 41 4.1.2 Aineiston kuvaus... 43 4.2 Menetelmät... 47 4.2.1 Logistinen regressioanalyysi ja marginaaliefektit... 49 4.2.2 Polkuanalyysi rakenneyhtälömallinnuksen muotona... 50 4.2.3 Latentti luokka-analyysi rakenneyhtälömallinnuksen muotona... 51 4.3 Tutkimuseettiset seikat... 52 5 TULOKSET... 54 5.1 Osatutkimusten tulokset... 54 5.1.1 Oikeuspsykiatristen potilaiden sosiaalinen tausta... 54 5.1.2 Oikeuspsykiatristen potilaiden hoito- ja rikoshistoria... 57 5.1.3 Kolme polkua huono-osaisuuteen oikeuspsykiatristen potilaiden laitosurat, yhteiskunnallinen asema ja paranoidisuus... 57 5.1.4 Offenders with mental illnesses in Finland: social control and situational characteristics of offences... 58 5.2 Polkuja oikeuspsykiatrian potilaaksi... 59 5.2.1 Kohtaamisia laitoshoidossa... 59 5.2.2 Sosiaalisten olosuhteiden tendenssit lainvastaiseen käyttäytymiseen... 61 11
6 POHDINTA... 64 6.1 Aineiston ominaisuudet... 64 6.2 Tilastollisten menetelmien tuottama tieto... 66 6.3 Syyntakeettomuus sosiologisesti tarkasteltuna... 67 KIRJALLISUUS... 69 LIITTEET... 78 ARTIKKELIT... 81 12
TAULUKOT Taulukko 1. Suomalaisen psykiatrisen hoitojärjestelmän päämäärät, keinot ja potilaan sopeutumisen muodot Mertonin (1938) typologiaa soveltaen... 27 Taulukko 2. Tutkimuksessa käytettyjen taustamuuttujien, lapsuuden olosuhteiden ja aikuisiän sopeutumisen muuttujien jakaumat vuoden 2010, 2012 ja 2017 aineistoilla (%)... 44 Taulukko 3. Aikaisemman psykiatrisen hoidon ja rikosseuraamuksen muuttujien jakaumat vuosien 2012 ja 2017 aineistoilla (%)... 46 Taulukko 4. Tutkimuksessa käytetyt lähteet ja analyysimenetelmät... 48 Taulukko 5. Osatutkimusten tutkimuskysymykset ja keskeiset tulokset... 55 Taulukko 6. Tutkimuksen osatutkimuksissa vastatut tutkimuskysymykset 1 5 ja teoreettinen viitekehys... 78 Taulukko 7. Mielentilatutkittavien päädiagnoosit (n / %)... 79 Taulukko 8. Mielentilatutkittaville diagnosoitujen päihdeongelmien jakaumat (%)... 79 Taulukko 9. Yksöis-, kaksois- ja kolmois-diagnoosipotilaiden osuudet vuosien 2012 ja 2017 aineistoissa (n / %)... 79 KUVIOT Kuvio 1. Kuvio 2. Kuvio 3. Kuvio 4. Oikeuspsykiatrian syyntakeettomuuden psykologis-normatiivinen malli... 21 Tilannekohtaisen toiminnan teorian (Situational Action Theory) sosiaalinen malli (Wikström 2014, 83)... 36 Syyntakeettomiksi arvioitujen rikoksen tekoon johtanut tilannekohtaisen toiminnan malli... 37 Mielentilatutkimusraporttien lukumäärä ja aineiston kriteerien mukainen valikoituminen (01/2017)... 42 13
14
1 JOHDANTO Etsiessään ihmelääkkeitä sosiaalisiin ongelmiinsa yhteiskunta hakee jatkuvasti apua tieteen asiantuntijoilta, eikä lääkärikunta ja terveydenhuollon kenttä ole mikään poikkeus. Lääketieteen nimissä ollaan aina yhtä halukkaita tarjoamaan palveluksia yhteiskunnallisiin ongelmiin ja näiden palvelujen näennäinen amoraalisuus peittää alleen ratkaistavien ongelmien kiistattoman moraalisen ja poliittisen luonteen. Moraalisen hoidon termi mielisairaista puhuttaessa ei ole vain iskulause. Ja jos hoito on moraalista, niin mitä on sairaus? (Minkkinen 1987, 171) 1.1 TUTKIMUKSEN TAUSTA Yllä oleva siteeraus on Panu Minkkisen kriminaalipotilaita (nyk. oikeuspsykiatrisia potilaita 1 ) ja syyntakeettomuutta käsittelevästä kontrollipoliittisesta tutkimuksesta vuodelta 1987. Viittaus moraaliseen hoitoon tarkoittaa tässä yhteydessä laajempaa yhteiskuntafilosofista keskustelua poikkeavan käyttäytymisen määrittelyn valtasuhteista ja lääketieteellisen asiantuntemuksen limittymisestä rikosoikeudelliseen normalisoimistyöhön. Lääketieteellinen tutkimus näyttäytyy neutraalina ja objektiivisena kokonaisuutena, jonka vaikutusta poliittiseen päätöksentekoon ei kyseenalaisteta. Kuitenkin erityisesti oikeuspsykiatrinen tieto ja hoito tasapainoilevat lainsäädännön, kontrollikäytäntöjen sekä yksilön hyvinvoinnin ja oikeuksien välimaastossa. Vaikka tahdosta riippumattoman hoidon kriteerit ovat samat kuin yleisen psykiatrian puolella, oikeuspsykiatrian hoitokäytännöissä korostuu edelleen laitoskeskeisyys ja vuosissa mitattavat hoitojaksojen pituudet. Tässä mielessä oikeuspsykiatriset sairaaloiden funktio on lähellä vankiloiden eristämistehtävää, jota kuitenkin perustellaan lääketieteellisesti. (Minkkinen 1987, 134.) Tiedon kannalta rikoksen tekijän sijoittuminen vankilan sijaan oikeuspsykiatriseen sairaalaan tarkoittaa siirtymää monitieteisestä tutkimustiedosta lähes kokonaan lääketieteelliseen tietoon. Siksi tutkimus, joka kokoaa yhteen oikeuspsykiatrian potilaaksi päätymisen sosiaalista kontekstia, on vain odottanut tekijäänsä. Tässä tutkimuksessa sosiologinen näkökulma laajentaa syyntakeettomien rikoksentekijöiden problematiikan yhteiskunnallista kontekstia tuomalla esiin potilaiden lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden taloudellisia ja sosiaalisia olosuhteita. Tutkimus tuottaa tietoa henkilöiden elämänkulusta ja kumuloituneen huono-osaisuuden vaikutuksista sekä laajentaa mielikuvaa potilaista pelkästään sairautensa uhreina. Aikaisempien mielentilatutkimuksissa käyneiden henkilöiden sosiaalista taustaa käsitelleiden tutkimusten perusteella tutkittavia yhdistää suhteellisen matala koulutustaso ja naimattomuus (Keisu & Wagner-Penner 1987; Pajuoja 1995). Pajuojan tutkimuksessa verrattiin mielentilatutkimuksessa vuosina 1987 89 käyneiden henkirikosten tekijöiden lapsuuden perhetaustaa, nuoruuden ja aikuisiän sopeutumista 1 Oikeuspsykiatriset potilaat ovat ryhmä rikoksentekijöitä, jotka ovat mielentilatutkimuksen perusteella arvioitu syyntakeettomiksi ja tarvitsevan psykiatrista sairaalahoitoa tahdosta riippumattoman hoidon kriteerien perusteella (Rikoslaki 1889/39, 4 ; Mielenterveyslaki 1990/1116, 8 ). 15
syyntakeisuusluokkien välillä. Kuva syyntakeettomiksi arvioitujen elämästä kuvastui suhteessa valtaväestöön huono-osaisempana, mutta syyntakeisiin ja alentuneesti syyntakeisiin arvioituihin henkilöihin nähden heidän lapsuuden perheolonsa olivat verrattain hyvät. Pajuoja (1995, 193 194) kuvaileekin syyntakeettomiksi arvioitujen henkirikoksen tekijöiden olleen lapsena tyypillisesti hiljaisia, passiivisia ja poikkeuksellisen tottelevaisia. Aikuisiällä syyntakeettomien ryhmässä korostuu psykiatrisen sairaalahoidon runsaus ja työelämän ulkopuolelle jääminen eläköitymisen myötä jo varhaisessa vaiheessa nuorena aikuisena alkaneen psyykkisen oireilun vuoksi. Käsillä oleva väitöskirjatutkimus on yksi Juho Saaren johtaman suomalaista huono-osaisuutta tarkastelevan tutkimusryhmittymän projekteista. Huono-osaisuus marginaalissa elämisen määreenä limittyy mielenterveysongelmiin ja rikollisuuteen ja niihin kohdistuviin yhteiskunnallisiin interventioihin. Käsite oli tutkimuksellisessa käytössä 1980- ja 1990-lukujen taitteessa, jonka jälkeen sen sijasta on käytetty pääosin termiä syrjäytyminen (esim. Saari 2015, 29). Urho Rauhala (1988, 5 7) esitti 1980-luvun lopulla huono-osaisuuden tyypillisiksi piirteiksi suhteellisen köyhyyden lisäksi kulttuurisen ja sosiaalisen pääoman puutetta ja erilaisten puutostekijöiden kasautumista. Huono-osaisuus ei ole ilmiönä helposti tunnistettavissa luokkaominaisuudeksi; se ei koske tiettyä yhtenäistä ryhmää. Vähätalo (1994, 23) kuvaa 1980- ja 1990-luvun taitteen huono-osaisuutta läpinäkymättömäksi ja moninaiseksi ilmiöksi; se rakentuu hyvinvoinnin vajeiden kasautumasta, ja se koskee osin päällekkäisiä ja osin myös erillisiä ihmisryhmiä. Tuoreempaa pohdintaa huono-osaisuuden ilmiön läpinäkymättömyydestä edustaa Saari (2015), joka käsittelee huono-osaisten ryhmittymiä muukalaisina, joiden ääni ei kuulu poliittisessa keskustelussa tai päätöksenteossa. Sosiaalisen etäisyyden näkökulman lisäksi Saari tukeutuu huono-osaisuuden määrittelemisessä hallinnollisesti käsitteellistettyyn nimeämis- ja ajattelumalliin (vrt. Vähätalo 1994, 17) mainitsemalla erityisesti oikeuspsykiatriset potilaat vankien rinnalla kaikista kurjimmaksi ihmisryhmäksi huono-osaisuuden mittareilla. Tässä tutkimuksessa huono-osaisuuden käsitteen avulla kuitenkin pidättäydytään tuomaan esille suhteellisesti matalaa yhteiskunnallista asemaa, joka on rakentunut erilaisten huono-osaisuuden ulottuvuuksien kasautumisesta saman perheen tai yksilön elämänkulun aikana (Rauhala 1988; 1991). Käsitteenä huono-osaisuus on latautunut ja tutkija voi haksahtaa käsittelemään huono-osaista osattomana oman elämänsä kulkuun, ikään kuin passiivisesti elämänsä läpi kulkevana toisena. Tutkimukseni tarkoitus on kuitenkin tarkastella syyntakeettomiksi rikoksentekijöiksi määriteltyjä henkilöitä suomalaisen yhteiskunnan jäseninä lataamatta heidän asemaansa tai toimintaansa positiivisia tai negatiivisia merkityksiä. Aikaisemmin kriminaalipotilaiksi kutsutut henkilöt saavat valtion oikeuspsykiatrisen hoidon lisäksi kontolleen sosiaalisen leiman, jota tämä tutkimus osaltaan haluaa vähintään olla lisäämättä. Olen lähtenyt tutkimuksessani liikkeelle oletuksesta eriarvoisesta asemasta hyvinvointipalvelujen tarjoaman tuen ja kontrollin vastaanotossa tai saamisessa. Tutkimus sijoittuu mielenterveyden sosiologisessa tutkimuksessa ns. sosiaalisen vasteen (social response) tutkimuskenttään (ks. Horwitz 1999, 66 68). Tämä lähtökohta ohjaa tutkimuksen tavoitetta tarkastelemaan syyntakeettomien henkilöiden elämänkulkua eriarvoisuuden näkökulmasta. Periaatteessa syyntakeettomaksi rikoksentekijäksi voi valikoitua henkilö, jolle syytteenalainen teko on ollut ensimmäinen laatuaan, ja hänen kokemuksensa psykiatrisesta hoidosta on rajautunut esimerkiksi työterveyshuollon kautta järjestettyyn käyntiin psykiatrilla. Ennakko-oletuksena onkin potilasjoukon heterogeenisuus, ja tutkimukseni tarkoitus on vertailla potilasjoukon sisäisiä eroavaisuuksia. Näin joukosta voi erottautua taloudellisesti ja sosiaalisesti huono-osainen ryhmä, mutta myös muunlaisia ryhmiä. 16
1.2 TUTKIMUKSEN TAVOITE JA TUTKIMUSKYSYMYKSET Tutkimuksen tavoitteena on tuoda esille oikeuspsykiatriseksi potilaaksi päätymisen sosiaalista prosessia suomalaisen yhteiskunnan kontekstissa. Tämä tavoite tiivistyy tutkimuksen pääkysymykseksi: Millaisten sosiaalisten tekijöiden pohjalta valikoidutaan oikeuspsykiatriseksi potilaaksi suomalaisessa yhteiskunnassa? jonka olen jakanut viiteen alakysymykseen: 1. Millainen on oikeuspsykiatristen potilaiden taloudellinen ja sosiaalinen perhetausta? 2. Millaisessa yhteiskunnallisessa asemassa oikeuspsykiatriset potilaat ovat eläneet ennen syytteenalaista tekoa? 3. Millaista yhteiskunnan virallista sosiaalista kontrollia tai tukea henkilöihin on kohdistettu ennen oikeuspsykiatriseen hoitoon siirtymistä? 4. Millaisia erilaisia laitosuria on erotettavissa virallisen sosiaalisen kontrollin tai tuen määrän ja laadun perusteella? 5. Millainen yhteys potilaiden virallisen ja epävirallisen sosiaalisen kontrollin ja syytteenalaisen teon tilannetekijöiden välillä on? Kysymyksiin on vastattu artikkeleissa hieman limittäin (katso liite 1, taulukko 6). Tutkimuskysymysten jakautuminen tällä tavoin johtuu tutkimuksen prosessimaisesta luonteesta. Tutkimuksen tavoitteena on ollut alusta alkaen saada kiinni aineistoon kuuluneiden henkilöiden elämänkulun sosiaalisesta kontekstista. Samalla tutkimuksen artikkelien määrä ja sisältö on kuitenkin elänyt, ja analyysi toisensa jälkeen on herättänyt uusia kysymyksiä, jotka taas ovat muokanneet hieman artikkelisuunnitelmaa. Fokus on kuitenkin pysynyt koko tutkimusprosessin ajan oikeuspsykiatrian potilaiden toiminnan sosiaalisessa kontekstissa: minkälaisista oloista nämä henkilöt ovat kasvaneet, millaisia interventioita heitä kohtaan on kohdistettu, ja millainen sosiaalinen asema heille on kehittynyt tämän yksilön ja yhteiskunnan välisen vuorovaikutusprosessin tuloksena? 1.3 KRIITTISEN REALISMIN ANTI TUTKIMUSASETELMALLE JA TULKINNALLE Olen etsinyt tutkimuksessa sosiologista tulokulmaa ilmiöön, joka on kiedottu medikaalisen ajattelun malliin. Tähän tavoitteeseen on ollut mahdollista päästä pohjaamalla tutkimuksen teoreettinen viitekehyksen asettelu, analyysi ja tulosten tulkinta kriittisen realismin paradigman mukaisiin ennakko-oletuksiin todellisuuden, siitä tehtyjen tulkintojen ja empiirisen havaintojen luonteesta. Kriittisen realismin mukaisesti maailmaa voidaan jäsentää reaalisen, aktuaalisen ja empiirisen alan mukaisesti. Reaalisella alalla oikeuspsykiatrialla tai sosiologialla ei ole merkitystä; asiat ovat olemassa havainnoistamme tai tulkinnastamme huolimatta. Aktuaalisella alalla sijaitsevat tapahtumat, jotka aktualisoituvat reaalisella alalla oleviin ilmiöihin liittyvien mekanismien kautta. (Sayer 2000, 11 12.) Lopulta empiirisellä alalla teemme havaintoja ja keräämme tietoa ilmiöistä. Elina Pekkarisen (2010, 17
28 30) esimerkin mukaisesti reaalinen ala voidaan käsittää yhteiskuntajärjestykseksi, jonka normijärjestys toimii mekanismina. Yksilön norminvastainen käyttäytyminen näyttäytyy aktuaalisella tasolla tapahtumaksi, jota havainnoidaan empiirisellä tasolla. Empiiristen havaintojen ja reaalisen todellisuuden välillä on aina havainnon tekijästä riippuvaisia tulkintoja. Psykiatrisen ja sosiaalitieteellisen havainnoinnin ja tulkintojen yhtymäkohtiin on mahdollista päästä kiinni tiedon intransitiivisen ja transitiivisen ulottuvuuksien käsitteillä (Bhaskar, Danemark & Price 2017). Intransitiivinen ulottuvuus viittaa olemassa oleviin ilmiöihin, jotka itsessään ovat kaikille samaa todellisuutta: tässä tapauksessa se pitää sisällään muun muassa olemassa olevan pelon, pahoinvoinnin ja toisista ihmisistä etääntymisen (Rogers & Pilgrim 2003, 8 10). Transitiivinen ulottuvuus taas viittaa konstruktioon, joiden avulla ilmiöitä määritellään ja käsitellään (tieteelliset teoriat, käsitteet ym.). Jälkimmäistä ulottuvuutta edustaa henkilöiden poikkeavuuden psykiatrinen ja sosiaalitieteellinen määrittely. Esimerkiksi tutkimuksessa aineiston henkilöistä laaditut mielentilatutkimukset ja heille asetetut diagnoosit edustavat konstruktiota, jotka ovat osa lääketieteellistä ongelman ratkaisua. Niin ikään primaari- ja sekundaaripoikkeavuuden ja sopeutumisen teoreettinen tarkastelu ovat konstruktiota, jonka avulla sosiaalista todellisuutta pyritään jäsentämään. (esim. Pilgrim & Rogers 2005; Sayer 2000.) Joissakin tilanteissa ilmiöiden määritelmät ja niiden takaa löytyvät teoreettiset syyt asemoituvat niin kauaksi toisistaan, ettei niitä voida asettaa suoraan mielekkääseen vuoropuheluun. Esimerkiksi luvussa 2 mainittu rikollisuuden ja mielisairauden geneettinen yhteys ja luvussa 3 esiteltävät sosiaalisia rakenteita painottava poikkeavuuden selitysmalli eivät itsessään asetu samalle keskustelun tasolle. Tämä selittyy kriittisen realismin oletuksella todellisuuden kerrostuneisuudesta: kahden tai useamman tekijän yhteenliittymä aiheuttaa uuden ilmiön, jota ei voi enää palauttaa perusaineksiensa tasolle. Näin sosiaaliset ilmiöt ovat peräisin biologisis-tasoisista ilmiöistä, jotka taas ovat kemiallisen ja fysikaalisen tason synnyttämää. (Sayer 2000, 12 13.) On hyvä tiedostaa, että psykiatrisen selitysmallin mukaisia mielisairauden biologisia tai geneettisiä syitä ei ole kyetty paikantamaan. Psykiatrian tietoteoriassa on aukkoja, joiden vuoksi suurta osaa virallisten tautiluokitusten mukaisista oirekuvauksista käsitellään psykiatrisessa hoidossa ja tutkimuksessa tosiasiallisina merkkeinä sairauksista, vaikka ne ovat itse asiassa sosiaalisen tason havaintoja (eivätkä siis biologisen tason havaintoja). (Pilgrim 2015, 5 7; Bhaskar ym. 2017, 95). Edelleen oireiden tunnistaminen ja mielenterveyden häiriöiden määrittely ovat aina luonteeltaan sosiaalinen prosessi (sairauden psykososiaalisesta mallista, ks. Turner & Samson 1995, 16 17; Myllykangas 2014; Ojanen, Nordling & Laurén 1994; Lehtinen ym. 2000; Aaltonen & Alanen 2014; Helén, Hämäläinen & Meteri 2011). Tutkimus täydentää ja käsittelee psykiatrista tietoa ja ajattelua välttäen naiivin realismin käsityksen lääketieteellisen diagnosoinnin ja psykiatristen hoitokeinojen kaikkivoipaisuudesta tai toisaalta kulttuurisen relativismin äärimmäisestä ajatuksesta psykiatrisen tiedon ja menetelmien hyödyttömyydestä. Mielenterveyden häiriöitä käsitellään biologisten, psykologisten ja sosiaalisten mekanismien kautta kehittyvänä poikkeavuutena ja psykiatrisia diagnoosinimikkeitä sosiaalisen tason ominaisuuksien symboleina (Pilgrim 2015, 4 8; Pilgrim 2003, 9). Kriittisen realismin mukaisesti sosiaalisen maailman tapahtumat sijoittuvat avoimeen systeemiin, tarkoittaen ettei tietyn sosiaalisen ilmiön syitä pystytä tyhjentävästi paikantamaan tai tapahtumaketjun aiheuttama voima voi aiheuttaa erilaisia seurauksia (Sayer 2000, 15). Mitä korkeamman tason todellisuuden kerrostumasta on kyse, sitä monimutkaisempia ja -tahoisempia mekanismit ja emergentit tapahtumat ovat. 18
Tällöin ennaltaehkäiseviä tekijöitä ei voida määritellä tarkkaan, saati sitten ennustamaan tietyn ilmiön tapahtumista. On kuitenkin olemassa yhteiskunnallisesti rakentuneita organisaatioita, virallisia keinoja tai menetelmiä ja byrokraattisia prosesseja, joita voidaan käsitellä suljetun systeemin kaltaisina, pseudo-suljettuina systeemeinä. Tämä mahdollistaa todellisuuden kuvaamista ja selittämistä mielekkäällä tavalla. Koska näennäisen suljetut systeemit kuitenkin muuttuvat ja niissä esiintyy jonkin verran satunnaisuutta, on mielekkäämpää tarkastella tendenssejä ennaltaehkäisevien tekijöiden tarkastelun sijaan. (Danemark ym. 2002, 67 68). 1.4 TYÖN RAKENNE Teoreettisen viitekehyksen muokkautuminen on ollut vuorovaikutuksessa aineiston ja sen keruuprosessin kanssa. Tutkimuskohteeni on ns. Hard to Reach -populaatio (Abrams 2010): tutkimuksen teon aloituksen kynnyksenä on ollut suljetun instituution ja anonymiteetilla suojatun potilasjoukon hahmottaminen ja tavoittaminen sairaalan ulkopuolelta. Haasteita loi tutkimuksen aloituksen yhteydessä myös sosiaalitieteellisen tutkimuksen vähäisyys oikeuspsykiatrisessa ympäristössä. Aloitan tutkimukseni teoreettisen osan esittelemällä lainopillisen ja oikeuspsykiatrisen syyntakeettomuuden määritelmän luvussa 2. Oikeuspsykiatrian erityistehtäviä ovat 1) arvioida rikoksen tekijöiden syyntakeisuus, 2) antaa tahdosta riippumatonta hoitoa mielenterveyslain, kehitysvammalain ja päihdehuoltolain mukaisesti ja 3) arvioida henkilön oikeustoimikelpoisuutta (Oikeuspsykiatria 2018). Tässä tutkimuksessa käytettävä oikeuspsykiatrinen tieto ja sen reflektointi liittyvät kyseisen tieteenalan rikosoikeudelliseen tehtävään mielisairauden ja mielenterveyshäiriöiden tapauksissa, jolloin käsittelen oikeuspsykiatriaa lainvastaisena käyttäytymisenä ilmenevän sairauden mallin mukaista tietoa tuottavana tieteenalana. Suomalaisia oikeuspsykiatrisia potilaita koskeva tieteellinen tutkimustieto on painottunut biomedikaalisesta, kriminaalipsykologisesta ja hoitotieteellisestä tulokulmasta tuotettuun tietoon potilaiden psykopatologiasta, väkivaltaisuudesta ja hoitokäytännöistä. Tutkimuksen teoria (luku 3) rakentuu vaiheittain matalan sosiaalisen aseman yhteyksistä harhaisuuteen tai rikollisuuteen kohti tilannekohtaisen toiminnan teoreettista (Situational Action Theory) soveltamista syyntakeettomiksi arvioitujen rikoksentekijöiden tapauksissa. Tilannekohtaisen toiminnan teoriakehys mahdollistaa oikeuspsykiatrisen selitysmallin yhdistämisen epäsuorasti ja suorasti rikostilanteeseen johtaneisiin sosiaalisen tason tekijöihin. Aineistosta ja käyttämistäni menetelmistä teen selonteon luvussa 4. Lopulta esitän tutkimukseni keskeisimmät tulokset ja johtopäätökset luvuissa 5 ja 6 sekä arvion teoreettisen tulokulman ja empiirisen aineiston yhteensovittamisen onnistumisesta. 19
2 OIKEUSPSYKIATRINEN TULOKULMA SYYNTAKEETTOMAN RIKOKSENTEKIJÄN TARKASTELUUN 2.1 SYYNTAKEETTOMUUS LAINOPILLISESTI JA LÄÄKETIETEELLISESTI Miten lainvastaiseen tekoon syyllistyneestä henkilöstä tulee oikeuspsykiatrian potilas? Lainopillisesti vastaus löytyy vastuuopista, ja tarkemmin se määrittyy syyntakeisuuden määritelmän ja tahdosta riippumattoman hoidon edellytysten mukaisesti Suomen Rikoslaissa (1889/39, luku 3, 4 ) sekä Mielenterveys- (1990/1116, 8 ) ja Kehitysvammaisten erityishuollon laissa (1977/519, 32 ). Rikosasian vastaaja voidaan määrätä mielentilatutkimukseen, jos 1) hänet on todettu välituomiossa syyllistyneen tai jos hän on tunnustanut syyllisyytensä rikoslaillisesti rangaistavaan tekoon, 2) tutkimuksen toteuttaminen on perusteltua, ja 3) vastaaja suostuu mielentilatutkimukseen tai häntä syytetystä rikoksesta on mahdollista saada vähintään yhden vuoden vankeusrangaistus. (Oikeudenkäymiskaari 2015/732, 37.) Päätösvalta mielentilatutkimukseen lähettämisestä ja lopulta syyntakeisuuden määrittämisestä on oikeusistuimella. Asiantuntijuus rikoksentekijöiden mielenterveyden arvioinnista sijoittuu kuitenkin oikeuspsykiatrian alalle. Tuomari arvioi syyntakeisuutta oikeuspsykiatristen mielentilatutkimustulosten valossa sekä Terveyden ja Hyvinvoinnin laitoksen alaisen Oikeuspsykiatristen asioiden lautakunnan suositusten pohjalta. Edellä mainitun lautakunnan mielentilatutkimuksen paikaksi määrätyn oikeuspsykiatrisen yksikön ja siellä työskentelevän tutkimusryhmän tehtävä on tuottaa asiaosaisiin nähden tietoa henkilön mielentilasta syytteenalaisen teon aikana ja ajankohtaisesta tarpeesta psykiatriseen hoitoon sekä, erikseen pyydettäessä, arvioida myös tekijän vaarallisuutta. (Eronen ym. 2000.) Kotimaisessa lainsäädännössä syyntakeisuus jakautuu kolmeen luokkaan: syyntakeinen, alentuneesti syyntakeinen ja syyntakeeton. Tekijän syyntakeisuuden perusteella ratkaistaan rikoksen oikeudelliset seuraamukset. Syyntakeettomuus on määritelty seuraavasti: Tekijä on syyntakeeton, jos hän ei tekohetkellä kykene mielisairauden, syvän vajaamielisyyden taikka vakavan mielenterveyden tai tajunnan häiriön vuoksi ymmärtämään tekonsa tosiasiallista luonnetta tai oikeudenvastaisuutta taikka hänen kykynsä säädellä käyttäytymistään on sellaisesta syystä ratkaisevasti heikentynyt (syyntakeettomuus). Rikoslaki 1880/39, 3. luku, 4. Rikoksen tekijän osoittautuessa mielentilatutkimuksen aikana syyntakeettomaksi, tarvetta psykiatriseen hoitoon arvioidaan myös yleisen psykiatrian puolella käytössä olevilla Mielenterveyslain (1990/1116, 8 ) tai Kehitysvammaisten erityishuollon lain (1977/519, 32 ) tahdosta riippumattoman hoidon kriteereillä. Tuomioistuimen jättäessä rikoksen tekijän rankaisematta hänet siirretään yleensä potilaaksi oikeuspsykiatriseen sairaalaan tai kehitysvammaisten erityishuoltoon. Syyntakeettomiksi ja psykiatrista 20
sairaalahoitoa tarvitseviksi arvioiduilla henkilöillä on pääsääntöisesti todettu psykoosisairaus, yleisimmin skitsofrenia (Pajuoja 1995, 164), kun taas kehitysvammaisten erityishuoltoon siirtyvät ovat pääsääntöisesti syvästi vajaamielisiksi arvioituja henkilöitä. Tuomioistuin on pääasiallisesti kiinnostunut rikoksen teon aikaisesta tilanteesta ja tekijän kyvystä ymmärtää tekonsa lainvastaista luonnetta, kun taas lääketieteellisesti kysymystä syyntakeisuudesta lähestytään mielenterveyshäiriön tunnistamisen eli diagnoosin ja hoidon tarpeen arvioinnin kannalta. Tämän vuoksi psykiatrinen tarkastelu kattaa pitemmän aikavälin tutkittavan syntymästä syytteenalaiseen tekohetkeen, ja edelleen mielentilatutkimuksen ajankohdan. (THL 2011a.) Todettu mielenterveyden häiriö tai sairaus ei kuitenkaan riitä perusteeksi. Suomessa käytössä oleva mielentilatutkimuksen metodi on psykologis-normatiivinen: tutkittavan psykiatrisen statuksen lisäksi tutkimuksessa arvioidaan tutkittavan mielentilan syy-yhteys syytteenalaisena olevaan tekoon sen tapahtumahetkellä. (esim. Haapasalo 2017, 238; Tapani & Tolvanen 2013, 363; ks. kuvio 1.) Syyntakeettomuuden luokka ei yleensä muutu mielentilatutkimuksessa syyntakeettomiksi arvioitujen henkilöiden suhteen tuomioistuimessa. Tämä kertoo paljon mielentilatutkimusten luotettavuudesta tai paremminkin luottamuksesta oikeuspsykiatriaan, kuten vaarallisuusarviointeja tutkinut Annakaisa Pohjola toteaa (Pohjola 2017; Saarikoski 2015, 12). Psykoottisuus Vääristynyt käsitys- tai valinnantekokyky tai kykenemättömyys hallita toimintaa Syytteenalainen teko Kuvio 1. Oikeuspsykiatrian syyntakeettomuuden psykologis-normatiivinen malli 2.2. OIKEUSPSYKIATRINEN RIKOLLISEN KÄYTTÄYTYMISEN SELITYSMALLI Mielentila- ja vaarallisuusarvioinnit ovat itsessään kliinisiä tutkimuksia, joiden tulokset perustuvat tutkimuksen kohteena olevan ihmisen oireisiin ja anamneesiin. Arvioinneissa ei testata psykiatrista sairausmallia. Rikoslain syyntakeettomuuden määritelmän perusteella voidaan kuitenkin päätellä, että oikeuspsykiatrian tutkimuksen kohde on oikeudellisesti syyntakeettomuuteen yhteydessä oleva rikollinen käyttäytyminen. Sen ydintutkimusta on syyntakeettomiksi tai alentuneesti syyntakeisiksi arvioitujen henkilöiden teot, niiden eroavaisuudet syyntakeisten tekoihin sekä lääketieteellinen selitys mielenterveyshäiriön ja rikollisen teon yhteydelle. Kuten yleisemmässä psykiatrisen sairauden medikaalisessa mallissa, myös oikeuspsykiatrian selitysmallin mukaisesti mielenterveyden häiriö tai sairaus on seurausta aivojen biokemiallisesta toimintahäiriöstä (Lazare 1981, 421). Psyykkisten häiriöiden ja sairauksien alkusyytä määritellään 21
biologisella tasolla 2. Mielenterveyshäiriöiden syytä ei ole kuitenkaan kyetty, ainakaan toistaiseksi, paikantamaan biologisesti. Geenitutkimuksissa on löydetty ryhmätasoisia yhteyksiä MAOA-genotyypin, CDH13-geenin ja toistuvan väkivaltarikollisuuden välillä (Tiihonen ym. 2015). Näitä löydöksiä ei kuitenkaan kyetä vielä hyödyntämään yksilötasolla diagnoosia tai syyntakeisuutta määritettäessä. Syyntakeettomiksi oikeusistuimessa määritellyt rikoksen tekijät täyttävät mielentilatutkimuksen perusteella pääsääntöisesti psykoosisairauden oirekuvauksen. Psykoosisairauden lisäksi usealle oikeuspsykiatriseksi potilaaksi päätyväksi henkilölle on asetettu myös rinnakkainen päihteisiin tai persoonallisuuteen liittyvää diagnoosi. Näiden kolmen diagnoosiluokan, psykoosisairauden, päihdehäiriön ja persoonallisuushäiriön, yhdistelmät on todettu olevan yhteydessä henkilön väkivaltaiseen tai muuten lainvastaiseen käyttäytymiseen. Skitsofrenian kanssa yhdessä väkivaltaisen rikoksen teon riskiä nostavaksi häiriöiksi on paikannettu alkoholin ongelmallinen käyttö tai riippuvuus (Tiihonen ym. 1997). Skitsofreenisyys ei itsessään myöskään ole yhteydessä teon väkivaltaisuuden mittasuhteisiin (Laajasalo & Häkkänen 2006). Komorbiditeetin voi muodostaa myös psykoosisairaus ja persoonallisuushäiriö, joista erityisesti antisosiaalisen muodon on todettu liittyvän lainvastaisena ilmenevään käyttäytymiseen (esim. Elonheimo ym. 2007; Sourander ym. 2012). 2.2.1 Mielenterveyshäiriöt väkivaltaisen käyttäytymisen selittäjänä Väkivaltaisuuden tutkimus muodostaa perustan lähes kaikelle oikeuspsykiatrian tutkimukselle. Aineistot rajataan usein henkirikoksen tai sitä yrittäneiden henkilöiden ominaisuuksien tutkimukseen. Tämä johtunee henkirikosten tekijöiden suuresta suhteellisesta osuudesta mielentilatutkimuksiin pohjautuvissa aineistossa: noin 80 prosenttia henkirikoksen tekijöistä on käynyt läpi mielentilatutkimuksen 1980 2000 -luvuilla (Niemi 2013; Pajuoja 1995, 93 94; Putkonen ym. 1998, 674). Toinen erityisesti oikeuspsykiatrisesti kiinnostava tutkimuskohde on tuho- tai murhapolttojen tekijät, ja sen yhteys DSM IV TR luokituksessa esiintyvään pyromaniaan, johon en kuitenkaan tässä syvenny (aiheesta esim. Lindberg ym. 2005; Räsänen, Hakko & Väisänen 1995; Thomson, Tiihonen, Miettunen, Sailas ym. 2015; Thomson, Tiihonen, Miettunen, Virkkunen ym. 2015). Syyntakeettomien rikoksentekijöiden ryhmään kuulumisen riskeihin lukeutuu samoja tekijöitä kuin syyntakeistenkin rikoksentekijöiden ryhmässä: väkivaltarikollisuuden riskitekijöiksi on tunnistettu miessukupuolisuus, nuori ikä, matala koulutusja tulotaso sekä yksin eläminen. Väkivaltaisen teon vakavuus on yhteydessä tekijän marginaaliseen asemaan yhteiskunnassa. (Lehti 2015, 67.) Uusimisriskiä nostavat päihde-, persoonallisuus- ja sopeutumishäiriöt sekä aikaisempi syyllistyminen väkivaltaiseen tekoon. Yhteistä uusijoille on myös joutuminen itse väkivallan uhriksi lapsena ja aikuisena (Eronen, Kaltiala-Heino & Kotilainen 2007, 2375; Harris & Lurigio 2007, 545; Markowitz 2011, 39) sekä matala koulutustaso ja vaikeaksi koettu aikuisiän elämäntilanne (Mattila 1988, 60). 2 Suomessa biokemialliseen tasoon keskittyneet tutkimukset ovat etsineet biologispohjaisia poikkeavuuksia mm. alkoholiriippuvaisiksi ja/tai persoonallisuudeltaan antisosiaalisiksi diagnosoitujen geeniperimässä (Rautiainen ym. 2016; Saito ym. 2002), väkivaltaisesti sairaalaoloissa käyttäytyvien psykoosipotilaiden veren rasva-aineissa (Paavola, Repo-Tiihonen & Tiihonen 2002; Repo-Tiihonen ym. 2002; Söderström ym. 2004), ja persoonaltaan antisosiaalisiksi tai psykopaattisiksi arvioitujen aivorakenteessa ja veren rasva-aineissa (Boccardi ym. 2013; Tiihonen ym. 2008; Tikkanen ym. 2016) 22
Hallikainen ja Repo-Tiihonen (2015, 1362) arvioivat, että vain alle 5 prosenttia Suomessa skitsofreniaa sairastavista henkilöistä 3 syyllistyy psykoottisena toistuvasti väkivaltatekoihin. Erityisesti tästä joukosta pyritään erottelemaan toisistaan ne oikeuspsykiatrian potilaat, joiden aggressiivista käyttäytymistä selittää ihmisille ominaisen psykologisen puolustuskeinon sijaan mielenterveyshäiriö. Tällöin väkivaltaisen käyttäytymisen syynä on joko potilaan psykoottisuus ja siihen liittyvä paranoidisuus (ks. myös Link, Andrews & Cullen 1992) tai persoonallisuuden psykopaattiset piirteet (Laajasalo ym. 2011; Repo-Tiihonen 2007, 2369, 2371; Weizmann-Henelius ym. 2015; Weizmann-Henelius, Viemerö & Eronen 2004; Thomson, Tiihonen, Miettunen, Sailas ym. 2015, 1). Virallisen, autonomisen diagnoosinimikkeen sijaan psykopaattiset piirteet luokitellaan nykyään antisosiaalisen persoonallisuushäiriön alakategoriaan, ja ovatkin kovennetun vankeusrangaistuksen peruste. (Parhi & Lauerma 2016; ks. myös Parhi & Pietikäinen 2017). 2.3 YHTEENVETO Syyntakeettomuuden toteaminen on tapahtunut vuodesta 2004 lähtien voimassa olleen Rikoslain uudistuksen mukaisesti kaksitahoisesti rikosoikeudellisesta ja psykiatrisesta näkökulmasta. Oleellisin ero kyseisten asiantuntija-alojen välillä liittyy niiden perimmäiseen tehtävään ja siten arvion seurauksiin: rikosoikeudellisesti ollaan kiinnostuttu mielenterveyden häiriön merkityksestä rikoksentekijän syyllisyyteen, kun taas psykiatrisesti mielenterveyden toteaminen merkitsee tarkoituksenmukaisen hoidon tarjoamista. (Niemi 2013.) Suomalainen tutkimus oikeuspsykiatrian potilaista on keskittynyt potilaiden yksilötasoisiin ominaisuuksiin ja hoitomenetelmiin. Tämänhetkinen tietämys nojautuu pitkälle kriminaalipsykologiseen ja oikeuspsykiatriseen tutkimukseen syyntakeettomiksi arvioitujen tai uusintarikollisuuteen syyllistyneiden henkilöiden biologisperäisistä ja väkivaltaisuuden yksilöllisistä tekijöistä. Toisin kuin vankiseuraamukseen tuomittujen kohdalla, syyntakeettomiksi arvioitujen rikoksentekijöiden toiminnan sosiaalisia tekijöitä ei ole juurikaan tarkasteltu Suomessa. Yhteiskuntatieteellisesti virittäytynyttä mielenkiintoa on kuitenkin osoitettu naisiin henkirikosten tekijöinä (Putkonen ym. 2001; Putkonen, Collander ym. 2007; Putkonen, Weizmann-Henelius ym. 2007; ks. myös Räsänen, Lindeman & Väisänen 1994). Toisena esimerkkinä voidaan nostaa hoitotieteen alan väitöskirjatutkimus toivon merkityksestä oikeuspsykiatrisessa hoidossa, jossa huomio kiinnitetään potilaan kokemukseen ja myös sairaalan ulkopuolisen elämän merkitykseen hoidon onnistumisen kannalta (Turpeinen 2018). Seuraavassa luvussa avaan syyntakeettomuutta poikkeavuutena ja eriarvoisuuden näkökulmasta. Näkökulmani korostaa institutionaalista kontrollia, jolloin oikeuspsykiatrialle ominaisen psykiatrisen patologian ja väkivaltaisuuden yhteyksien tarkastelun sijaan syyntakeettomuuteen edellyttävää psykiatrista diagnoosia tarkastellaan sinällään poikkeavuuden määrittelynä ja useimmiten väkivaltaista syytteenalaista tekoa yhteiskunnan normien ja rikoslain vastaisena tekona. Lopuksi esitän sovelluksen tilannekohtaisen toiminnan teoreettisesta kehyksestä, joka täydentää oikeuspsykiatrista syyntakeettomuuden psykologis-normatiivista selitysmallia ja yhdistää teoreettisesti sosiaalitieteellistä ja psykiatrista todellisuuden tulkintaa (vrt. Bhaskar, Danemark & Price 2017). 3 Skitsofreniaa sairastavia arvioidaan olevan Suomessa 50 000 51 000 (Hallikainen & RepoTiihonen 2015, 1362; Suvisaari ym. 2012). 23
3 POIKKEAVA KÄYTTÄYTYMINEN JA SYYNTAKEETTOMUUS Tässä luvussa esittelen teoreettisen viitekehyksen sosiaalisesta prosessista syyntakeettomuuteen johtavasta elämänkulun ja sosiaalisen kontrollin perspektiivistä. Huomion keskipisteenä on valikoituminen syyntakeettomaksi rikoksentekijäksi sosiaalisen taustan, laitoshoitotaustan ja syytteenalaisen teon sosiaalisten tilannetekijöiden myötävaikutuksesta. Lähden teoreettisesti liikkeelle irrottautumalla puhtaan medikaalisesta ajatusmallista esittelemällä sairastamisen ja potiluuden sosiaalisen mallin Talcott Parsonsin (1951; 1964) ja Edwin Lemertin (1951; 1972) teoreettisen ajattelun pohjalta. Mielenterveyden häiriöt ovat tässä käsittelyssä yksi poikkeavuuden muoto, jonka hoitamiseen ja hallitsemiseen yhteiskunta tarjoaa palveluita. Potilaan roolin ääriviivoja tietyssä terveydenhoitojärjestelmässä tai sen osa-alueella rajaavat ajassa muuttuvat sairauden määritelmät ja hoitomenetelmät. Alaluvussa 3.1.1 esitän sovelluksen Mertonin (1938; [1968] 1976) integraatioteoriasta suomalaisen psykiatrisen hoitojärjestelmän tasolla ja tarkastelen potilaan rooliin liittyviä reunaehtoja ja odotuksia. Alaluvuissa 3.1.2 ja 3.1.3 siirryn tarkastelemaan psykiatriseksi potilaaksi tai rikoksentekijäksi valikoitumisen sosiaalisia tekijöitä. Syyntakeettomien rikoksentekijöiden sosiaalista asemaa tai perhetaustaa on sivuttu aikaisemmin suomalaisissa tutkimuksissa hyvin harvoin (ks. Keisu & Wagner-Prenner 1987; Pajuoja 1995; romanien eriarvoisesta asemasta mielentilatutkimuksessa, ks. Viljanen 1994). Sen takia tukeudun sosiaalipsykiatriseen tutkimukseen psykoosisairaiden sosioekonomisesta taustasta ja taudinkulkuun liittyvistä sosiaalisista tekijöistä ja kriminologiseen tutkimukseen rikoksentekijöiden sosiaalisesta taustasta ja sitä myöten rikollisuuden sosiaalisista syistä. Lopuksi teoria täydentyy alaluvussa 3.2 tilannekohtaisen toiminnan (Situational Action Theory, SAT) teorian sovelluksella, jossa alkuperäisen teorian mukaisen yksilön moraaliin ja käsityskykyyn perustuvan päätöksentekoprosessin sijaan korostan sosiaalisen kontrollin merkitystä lainvastaiseen tekoon johtaneessa tilanteessa. 3.1 RIKOLLISUUS JA HARHAISUUS ERIARVOISUUDEN KEHYKSESSÄ Robert Mertonin ([1968] 1976) sosiaalisen integraation teoria käsittää mielentervey den häiriöt ja rikollisuuden poikkeavuutena yhteisön tai yhteiskunnan jakamista normeista. Ristiriita syntyy, kun yksilö ei omaksu yhteisön arvoihin perustuvia päämääriä tai näiden päämäärien tavoitteluun hyväksyttyä keinovalikoimaa, tai kumpiakaan. Poikkeavuus voi siis ilmetä erilaisina sopeutumisen muotoina vallalla olevaan rakenteeseen nähden. Kulttuurisesti määrittyneet ja institutionalisoituneet normit säätelevät keinovalikoimaa, joka voi yhteiskunnan sosiaalisesta rakenteesta riippuen olla joillekin sosiaalisille ryhmille tai yksilöille tavoittamattomissa. Sosiaalinen eriarvoisuus on tällöin keinovalikoiman kapeutumista ja käytön rajoittumista vain tietyille yhteiskunnallisille ryhmille. Tästä eriarvoisuuden tulokulmasta mielenterveyden ongelmien pohjalla on erilaatuisissa sosiaalisissa suhteissa syntyvä omaa asemaa koskeva hankaluus tai paine (Parsons 1951; Lemert 1972, 246 252). Rikollisen käyttäytymisen ja eriarvoisuuden suhde taas täsmentyy motivaatioon eli kasvaneeseen paineeseen negatiiviseksi koettua tilannetta korvaavaan tekoon (Agnew 1992). 24
Talcott Parsons avaa sairastamisen sosiaalisten, biologisten ja psykologisten tekijöiden yhdistävää tarkastelukulmaa kiinnittämällä huomion terveydenhoidon sosiaalisiin rooleihin ja niiden funktionaaliseen luonteeseen paljastaen näin sairaan määrittelyn mekanismia ja siihen liittyvää sääntelyä (Turner & Samson 1995, 41). Parsons (1951; 1964, 429 447) esittää sairaan roolin neljä keskeistä piirrettä: sairas vapautuu 1) sairautensa vuoksi osasta yhteiskunnallisia velvollisuuksiaan (esim. työnteko) kuin myös 2) vastuusta omaan tilansa aiheuttajana tai ylläpitäjänä. Lisäksi 3) sairauden kuuluu olla ei haluttava asiaintila, josta irti pääsemisen vuoksi 4) sairaan tulee sitoutua yhteistyöhön häntä hoitavan asiantuntijan kanssa. Sairaan rooli on osa sairastamisen uraa, jota seuraava askel on asiantuntija-avun hakeminen. Lääkärin vastaanotolle pääseminen ja lääkärin edustaman portinvartijuuden ohittaminen siirtää sairaan potilaaksi. Potilaan rooli kiteytyy kahteen elementtiin: hoitoon sitoutumiseen ja sairauden subjektiiviseen hyväksymiseen. Hoitoon sitoutuminen tarkoittaa käytännössä lääkärin antamien ohjeistusten ja hoitoprosessiin kuuluvien vastaanottoaikojen noudattamista. Sairauden hyväksyminen taas on syvällisempi, kognitiivis-emotionaalinen prosessi, jonka aikana potilas hyväksyy oireensa ja niiden syyksi lääkärin mahdollisesti asettaman diagnoosin. (Levine & Kozloff 1978, 331 332.) Parsonsin kehittämää sairaan roolikäsitettä on arvioitu haasteelliseksi soveltaa mielenterveyden häiriöiden hoidossa, koska hoitoa hakevan odotukset sekä potilaan ja lääkärin roolit eroavat somaattisen (ja akuutin) terveydenhuollon vastaavista rooleista (Levine & Kozloff 1978, 325 326) ja hoitoon hakeutumista edeltävän, sosiaalisessa piirissä käytävän neuvottelun merkityksen ohittamisesta (Turner & Samson 1995, 46; ks. myös Pescosolido, Boyer & Lubell 1999, 443). Mieleltään sairaan rooli eroaa somaattisesti sairaan roolista yhteiskunnallisesti myös sosiaalisen stigman vahvuudessa. Oman tai läheisen käyttäytymisen tunnistaminen sairauden oireiksi ja avun hakeminen monimutkaistuu, jos ja kun siirtymä potilaaksi sisältää ristiriitaisia oletuksia mielenterveyden häiriön tuomista sosiaalisista seurauksista. Lemert (1950, 75 76; 1972, 48,62 64) täydentää sairaan ja potilaan roolien siirtymää ja sopeutumisen teoriaa edelleen lähestymällä poikkeavuuden prosessia primaarija sekundaaripoikkeavuuden käsitteillä. Poikkeavuuden syntyminen ja virallinen tunnistaminen ovat vuorovaikutuksellista ja kytkeytyvät lopulta yhteiskunnallisten instituutioiden tehtävään sosiaalisen kontrollin tuottajana ja ylläpitäjänä. Primaaripoikkeavuus tarkoittaa sosiaalisessa, kulttuurisessa ja psykologisessa kontekstissaan syntyvää poikkeavaa käyttäytymistä, joka jää käsitellyksi sinällään harmittomana ja normaalin käyttäytymisen rajoihin kuuluvana erityisyytenä. Sekundaaripoikkeavuus taas saa prosessina alkunsa, jos sosiaalisen ympäristön reaktiot primaaripoikkeavuuteen ovat negatiivisesti latautuneita ja tuottavat vastoinkäymisiä poikkeavalle yksilölle. Sosiaalisen ympäristön reaktiot leimaaminen, rangaistukset, eristäminen ja sosiaalinen kontrolli kohdistuvat pohjimmiltaan käyttäytymisen moraalisiin ongelmiin. Poikkeavasta käyttäytymisestä kehittyy tällöin poikkeavasti käyttäytyneelle yksilölle osa hänen identiteettiään tai sosiaalinen rooli, jonka mukaan hän sopeutuu uuteen poikkeavan asemaansa. Psykiatrisen potilaan rooliin liittyvä stigma ei synny puhtaasti psykiatriseen hoitoon hakeutumisen vuoksi. Sen sijaan stigma syntyy yksilön sosiaalisen elinpiirin henkilöiden, maallikoiden tai esimerkiksi toista alaa edustavien asiantuntijoiden yhdistäessä kyseiseen rooliin stereotyyppisiä tai leimaavia ominaisuuksia ja kohtelemalla tämän vuoksi yksilöä syrjivästi. Poikkeavan sosiaalisen roolin käyttäytymismallit ja yksilön toimintamahdollisuudet kaventuvat ulkoisten ja sisäisten rajoitusten kautta. Ulkoiset rajoitteet liittyvät yksilön sosiaaliseen statukseen. Sisäiset rajoitukset 25