TIETEESSÄ TAPAHTUU 6 2014 Lasten ja nuorten tiedekasvatus n Oliko Supon päällikkö KGB:n agentti? Markkinat, Jumala, ihminen Vaalijärjestelmällä on väliä Tukevatko säätiöt vaikuttavaa tutkimusta? Ilmastohaaste TIETEESSÄ TAPAHTUU 6/2014 1
TIETEESSÄ TAPAHTUU 6 2014 1 2008 TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiedeartikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta. Päätoimittaja: Ilari Hetemäki Toimitussihteeri: Tiina Kaarela Ulkoasu: Heikki Kalliomaa Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki Puh. (09) 228 69 227 Fax (09) 228 69 291 Sähköposti: tieteessatapahtuu@tsv.fi Toimitusneuvosto: professori (emeritus) Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki, professori Timo Honkela, tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija Laine, professori Markku Löytönen (pj.), tutkijatohtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen. Tilaukset ja osoitteenmuutokset: Puh. (09) 228 69 251 Sähköposti: tilaukset@tsv.fi Julkaisija: Tieteellisten seurain valtuuskunta Painos 7 000 kpl Ilmestyy 6 kertaa vuodessa 32. vuosikerta Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: www.tieteessatapahtuu.fi Vanhat numerot luettavissa verkossa numerosta 7/1996 alkaen. Seuraava numero ilmestyy helmikuun lopulla. Julkaisemme siinä tapahtumatietoja, jotka on lähetetty viimeistään 30.1.2015 osoitteeseen: toimitussihteeri@tieteessatapahtuu.fi ILMOITUKSET 1/1 takakansi 550 (4-v.) Takakannen sisäsivu 480 (4-v.) Sisäsivut (4-v.) 540 1/1 (mv) 480 1/2 sivu (mv) 280 Myynti: puh. 0400-467195 tai ilmoitukset@tieteessatapahtuu.fi ISSN 0781-7916 (painettu) ISSN 1239-6540 (verkkolehti) Vammalan kirjapaino, Sastamala 2014 PÄÄKIRJOITUS: Tiedekasvatusta kaikille lapsille ja nuorille Riitta Maijala 1 Oliko Suojelupoliisin päällikkö KGB:n agentti? Tiedustelututkimuksen metodologiaa Kimmo Rentola 3 Markkinat, Jumala vai ihminen? Ilkka Pyysiäinen 12 Vaalijärjestelmällä on väliä Kimmo Elo ja Heino Nyyssönen 20 Tukevatko säätiöt vaikuttavaa tutkimusta? Juha-Pekka Lauronen ja Heikki Hiilamo 25 LYHYESTI Ilari Hetemäki 31 KATSAUKSIA Tieteelliset seurat 200 vuoden aikajanalla Kimmo Vehkalahti 36 Monitieteisyyden haaste Uolevi Lehtinen 39 TIETEEN PÄIVIEN DEBATTI: Ilmastohaaste Hinta hiilelle ja talouden syvällinen rakennemuutos Markku Ollikainen 41 Uusi energia- ja ilmastopolitiikka Matti Liski 43 TUTKIMUSTA SUOMESSA Muotoiluajattelusta apua digitaalisten palveluiden luomiseen Ari Turunen 46 KESKUSTELU Talouden ennustaminen ja tieteilijöiden vastuu Syksy Räsänen 49 Ennustamisen vaikeus Arto Annila 51 Taloustieteen ennustamismenetelmiä voidaan kehittää Matti Estola ja Alia Dannenberg 53 Paras analyysi viittaa utopian suuntaan Timo Lampinen 55 Arkielämästä irti kammetut yliopistot Janne Kurtakko 59 Poisvalinta Tommi Lehtonen 61 Miten tehdä SKS ymmärrettäväksi? Tero Norkola 62 TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN: Amerikka on lähempänä kuin arvaisitkaan Päivi Hakulinen 63 KIRJALLISUUS Muutosten tekijää ja ymmärtäjää muistaen Pirkko Nuolijärvi 65 Maailmanhistorian parhaat äidit Heikki Hiilamo 66 Mieheyttä keskiajalta nykyaikaan Merja Leppälahti 68 Hulluuden turhan synkkä historia Niko Seppälä 69 Hajanainen keskiaikakirja Jaakko Tahkokallio 71 Mystinen kuolema Pekka Wahlstedt 72 Kuntatietoa päättäjillekin Aulis Pöyhönen 73 Syvää ja kirkasta Jukka Kekkonen 74 Tiedepolitiikan regiimit ja tiedon markkinat Paavo Löppönen 76 Kattava ja monipuolinen analyysi eurovaalien brittiläisestä suosikista Tommi Kotonen 78
PÄÄKIRJOITUS Tiedekasvatusta kaikille lapsille ja nuorille Riitta Maijala Lapsille ja nuorille tarjolla oleva tiedekasvatus edistää luovaa ongelmanratkaisukykyä, kriittistä ajattelutaitoa ja mahdollisuutta seurata tieteen kehitystä myös myöhemmin elämässä. Tiedekasvatus luo mahdollisuuden kokeilemisen, oivaltamisen ja oppimisen iloon, mikä tarjoaa vahvan kasvupohjan niin aktiiviseksi kansalaiseksi kuin tutkijaksikin. Suomalainen tiedeyhteisö saa nauttia kansanvälisesti katsottuna harvinaisen suuresta luottamuksesta tieteeseen ja tutkimusorganisaatioihin. Suomalaiset ovat kiinnostuneita tieteen ja tutkimuksen tuloksista ja innovaatiokykymme on monissa arvioinneissa noussut kansainväliseen kärkeen. Myönteinen suhde tieteeseen ja tutkimukseen syntyy parhaimmillaan jo lapsuuden ja nuoruuden aikana. Ilman tieteen ja tukijoiden aitoja kohtaamisia on lasten ja nuorten kiinnostusta tieteeseen kuitenkin vaikea herättää. Siksi tiedekasvatuksen tulisikin tarjota monin eri tavoin näitä kohtaamisia niin kouluissa kuin koulujen ulkopuolellakin informaaleissa oppimisympäristöissä. Monet koulut, korkeakoulut, tutkimuslaitokset, tiedekeskukset, -tapahtumat, -kilpailut ja -kerhot, tieteelliset seurat, tutkimusrahoittajat, muistiorganisaatiot ja media tekevät tär keää työtä tiedekasvatuksen edistämiseksi. Vaikka tiedekasvatuksen kentällä on monia hyviä esimerkkejä ja toimintatapoja, suunnitelmallisemmalla yhteistyöllä voitaisiin entistä paremmin saavuttaa kaikki lapset ja nuoret asuinpaikasta riippumatta. Opetus- ja kulttuuriministeriön asettama työryhmä kartoitti suomalaisen tiedekasvatuskentän kokonaisuutta ja teki kehitysehdotuksia tiedekasvatuksen edistämisestä Suomessa. Työryhmän lähtökohtana oli, että lasten ja nuorten tiedekasvatusta tarkastellaan ja sitä tulisi tarjota kaikilla tieteenaloilla (Suomi tiedekasvatuksessa maailman kärkeen 2020. Ehdotus lasten ja nuorten tiedekasvatuksen kehittämiseksi. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2014:17). Opetus- ja kulttuuriministeriö on perinteisesti tukenut sekä suoraan että opetushallituksen työn kautta tiedekasvatusta mm. myöntämällä avustuksia tiedekeskuksille ja tiedetapahtumille, kerhotoimintaan, oppimisympäristöjen kehittämiseen, tiedekilpailuihin, kansainvälistymiseen ja opetustoimen henkilöstökoulutukseen. Työryhmän työn kuluessa todettiin, että erityisesti tiedekasvatuksen menetelmien laaja-alaisuuden kehittämiseksi ja uusien yhteistyöverkostojen luomiseksi tarvitaan enemmän tukea. Avoimen haun pohjalta myönnettiin lisärahoitusta kymmenelle yliopistojen, tutkimuslaitosten, kunnan/kuntayhtymän tai yhdistysten ja säätiöiden hankkeelle. Työryhmä järjesti myös viisi temaattista työpajaa, joiden tuloksia kommentoitiin sekä Tiedekasvatus-blogissa että Otakantaa.fi -sivustolla. Korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten yhteistyön kehittäminen koulujen kanssa nousi esille selvästi tärkeimpänä kehittämiskohteena sen varmistamisessa, että lapsille ja nuorille kehittyy osaamisen kannalta tärkeä kyky ymmärtää tieteen ja tutkimuksen prosesseja ja tuloksia. Siksi yksi keskeisistä työryhmän suosituksista on, että koulujen opetussuunnitelmatyön tulisi nykyistä paremmin tukea yhteistyötä korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten kanssa. Toisaalta tiedekasvatustoimien tulisi olla osa korkeakoulujen yhteiskunnallista vuorovaikutusta. Myös korkeakoulupaikkakuntien ulkopuolella sijaitseville oppilaitoksille pitäisi pystyä tar- TIETEESSÄ TAPAHTUU 6/2014 1
joamaan mahdollisuuksia yhteistyöhön esimerkiksi tieto- ja viestintäteknologian avulla. Tutkimus- ja muistiorganisaatioiden avaamat tietovarannot voivat myös tarjota aivan uusia mahdollisuuksia lasten ja nuorten osallistumiseen ja yhteisölliseen oppimiseen asuinpaikasta riippumatta. Korkeakoulut ja tutkimuslaitokset voisivat myös tarjota entistä useammin työelämän tutustumispaikkoja ja muita vierailuja koululaisille, jotta lapset ja nuoret näkisivät miten tutkijat työskentelevät. Aito kohtaaminen voi johtaa havaintoon, jonka eräs CERN:n vierailulla tapaamaani suomalainen lukiolainen kertoi tehneensä: Fyysikotkin ovat ihmisiä ja käyvät lounaalla. Tiedekilpailuja järjestetään Suomessa ja kansainvälisesti paljon, mutta kilpailut kohdistuvat yleensä yhdelle tieteenalalle ja yksilötasolle, mikä rajoittaa osallistujamääriä eikä lisää ryhmässä tapahtuvia ongelmanratkaisukykyjen tai vuorovaikutustaitojen oppimista. Tiedeolympialaisiin karsivia tiedekilpailuja järjestävien tahojen yhteistyöllä voitaisiin lisätä kilpailuihin ja valmennukseen osallistuvien oppilaiden ja opiskelijoiden määrää. Valinnaisten tutkielmaopintojen sisällyttäminen kaikkien lukioiden opetussuunnitelman perusteisiin voitaisiin yhdistää tiedekilpailuihin ja siten lisätä sekä tutkielmien kiinnostavuutta että laajentaa tiedekilpailuihin osallistumisen mahdollisuutta. Laadukkaiden tiedesisältöjen tuotannossa eri foorumeille on tehtävää sekä tutkijoille, tiedeinstituutioille että mediataloille. Siksi tiedeviestinnän pitäisi työryhmän mielestä olla olennainen osa korkeakoulujen antamaa opetusta ja viestintävalmiuksien koulutus tulisi sisällyttää myös osaksi tutkijankoulutusta. Tutkijoita tulee myös tukea viestinnän sisällöntuotannossa ja toteutuksessa. Kotimaiselle laadukkaalle tiedejournalismille on kysyntää, joten myös toimittajakoulutuksessa tarvitaan tiedeasiantuntemusta. Työryhmä esitti, että korkeakoulut järjestäisivät journalistiopiskelijoille ja toimittajille suunnattuja tiedejournalismikursseja, joissa aiheina ovat tiedejournalismin erityispiirteet ja tieteen mekanismit. Esimerkiksi datajournalismi on tulevaisuuden ala, joka vaatii tieteellistä osaamista. Tiedekasvatuksen vaikutukset näkyvät välittömästi lasten ja nuorten innostuessa tiedon luomisesta, etsimisestä, jakamisesta ja esittämisestä. Hyvin toteutettuna se jättää kuitenkin myös lähteämättömän jäljen luovista ongelmanratkaisumalleista, kokeilujen ja löytämisen ilosta sekä tieteellisten periaatteiden ymmärryksestä. Suomi tarvitsee kriittiseen ajatteluun tottuneita, oivaltavia ja luovia aikuisia myös tulevaisuudessa, ja siksi lasten ja nuorten tiedekasvatuksella on suuri merkitys uusien tutkijasukupolvien innostamisen lisäksi myös kansalaisten osaamisen kehittämisessä elinikäisen oppimisen tukena. Tiedekasvatuksen tulisi olla luonteva osa kaikkien lasten ja nuorten oppimista niin kouluissa kuin koulun ulkopuolella asuinpaikasta riippumatta. Onnistumisen kokemuksia on tärkeä tuoda erityisesti niille lapsille ja nuorille, jotka eivät vielä valmiiksi ole kiinnostuneita tieteestä ja tutkimuksesta. Innostavien esimerkkien ja hyvän kansallisen ja kansainvälisen yhteistyön avulla tiedekasvatus voi saavuttaa työryhmän sille asettaman kunnianhimoisen tavoitteen: Suomi on tiedekasvatuksessa maailman kärjessä vuonna 2020. Kirjoittaja oli opetus- ja kulttuuriministeriön asettaman tiedekasvatustyöryhmän puheenjohtaja ja toimii tiedepolitiikan vastuualueen johtajana opetus- ja kulttuuriministeriössä. 2 TIETEESSÄ TAPAHTUU 6/2014
Oliko Suojelupoliisin päällikkö KGB:n agentti? Tiedustelututkimuksen metodologiaa Kimmo Rentola Artikkelissa tarkastellaan yhden tapauksen valossa niitä metodologisia ja kognitiivisia perusteita sekä operatiivisia käytäntöjä ja poliittisia kytkentöjä, jotka on aiheellista tuntea, kun eteen tulee tiedustelupaljastuksia entisen Neuvostoliiton leirin arkistoista. Historiantutkimuksen perinteinen, jo taka-alallekin joutunut lähdekritiikki nousee tällä alueella jälleen arvoonsa, mutta joutuu samalla koetukselle, kun aineistojen nimenomaisena lähtökohtana on estää lähdekritiikin sukuisia tarkastelutapoja. Syyskuun puolivälissä tuli julki muuan muistiinpano Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun KGB:n arkiston asiakirjoista. Sen mukaan Suojelupoliisin päällikkö Arvo Pentti olisi keväällä 1973 merkitty KGB:n agentiksi peitenimellä Mauri ja hänelle olisi myönnetty 150 000 markkaa. 1 Ehkä aihe jo uuvuttaa, 2 sillä otsikot olivat pieniä tosin myös siitä syystä, ettei uutinen ollut päämedian oma. Mutta tiedustelumaailmaan ja perinteisiin isänmaallisiin piireihin iski pommi. Tiedustelun maailmassa tällainen on isoimman luokan asia. Panoksena on palvelun luotettavuus yhteistyökumppanina ja viime kädessä valtion maine ja perimmäinen kuuluminen. Suojelupoliisi oli perustamisestaan (1949) saakka länsileirissä, myös presidentti Urho Kekkosen kaudella, ja teki parhaansa torjuakseen ensi sijassa Neuvostoliiton vakoilua. 3 Suojelupoliisin kansainvälinen maine on suurelta osin nojannut siihen, että toisin kuin muista läntisistä palveluista, sen riveistä KGB:n 1 KGB-arkiston asiakirja väittää: Supon päällikölle myönnettiin 150 000 markkaa (toimittaja Juha- Pekka Tikka), Verkkouutiset 13.9.2014, http://www. verkkouutiset.fi/kotimaa/pentti%20asiakirja-25481. 2 Tähän viittasi Hannu Miettunen, On miekkamme ja kilpemme KGB, Turun Sanomat 20.9.2014. 3 Ks. Kimmo Rentola, Suojelupoliisi kylmässä sodassa 1949 1991, teoksessa Ratakatu 12, toim. Matti Simola (Helsinki: WSOY 2009). Faktatieto on jäljempänä enimmäkseen poimittu tästä. ei ole tiedetty värvänneen virkamiehiä, päälliköistä puhumattakaan. In the Lubyanka gallery, where the photos of Philby, Ames, Tiedge and others attest the successes of KGB penetration of other countries intelligence agencies, no Finnish face appears. 4 Eikö siis ollutkaan näin? Mätänikö ensin pää, niin kuin kalassa? Maanpuolustuspiirejä järkytti, että sodassa kunnostautunut, kahdesti haavoittunut pataljoonankomentaja, Mannerheim-ristin ritari ja vielä asekätkijä olisikin lopulta maanpetoksen tuntumassa. Pentin seuraajan seuraaja Eero Kekomäki pani sopimattoman lahjan rajan kahteen viskipulloon, ja nyt tuollainen summa. Voiko olla mahdollistakaan? Lähdeaineisto Esille tullut muistiinpano kuuluu niihin tuhansiin lappusiin, joita KGB:n arkistovirkailija Vasili Mitrohin laati vuosina 1972 84 huolehtiessaan ulkomaantiedustelun aineiston siirtämisestä Moskovan keskustasta Lubjankasta kehätien varteen Jasenevon uuteen komeaan virastotaloon. Kertomansa mukaan hän menetti Tšekkoslovakian miehityksen myötä luottamuksensa maansa järjestelmään, alkoi tehdä muistiinpanoja, kuljetti ne työpaikalta kengissään ja kätki datšalleen. Neuvostoliiton luhistuttua Mitrohin ilmaantui vuonna 1992 näytteet mukanaan Riikaan ja pyrki Yhdysvaltain lähetystön tiedusteluvirkailijoiden puheille. Nämä pyysivät puliukon näköistä ikämiestä poistumaan. Britit sen sijaan uskoivat, hakivat aineiston datšalta ja veivät sen laatijoineen Lontooseen. 4 Paul Lever, Ratakatu 12: Suojelupoliisi 1949 2009 (book review), The RUSI Journal 157 (April/ May 2012): 2, 81 82. Sir Paul Lever on Suomen-kautensa jälkeen toiminut mm. Britannian eri virastojen välisen Joint Intelligence Committeen puheenjohtajana. TIETEESSÄ TAPAHTUU 6/2014 3
Aineistossa oli tuhansien KGB:n agenttien nimet ja peitenimet sekä tietoja heidän ja tiedustelu-upseerien toiminnasta kymmenissä maissa. Näin laaja paljastus tuntui mahdottomalta. Kun tietoa tapauksesta tihkui Saksassa julki vuonna 1996, Venäjän ulkomaantiedustelun tiedottaja Tatjana Samolis pilkkasi uutista: pötyä, ei kukaan voi tietää noin monta agenttia. Pian hymy hyytyi. 5 Britit jakoivat tietoja ystäväpalveluilleen. Suojelupoliisin esitutkintatapausten lukumäärän hyppäys 1993 94 (yhteensä 17 tapausta) liittynee tähän aineistoon. 6 Syytteitä ei Suomessa nostettu, eikä juuri muuallakaan, sillä aineisto on ongelmallinen. Ei ole vakavasti kiistetty, että Mitrohinin muistiinpanot ovat sikäli aitoja, että hän ne todella kirjoitti aidoista asiakirjoista. Kyseessä on kuitenkin valikoima, joskin hyvin suuri: pohjana oli aineisto, joka kulki Mitrohinin silmien editse, ja mukaan tulivat aiheet ja tapaukset, jotka kiinnostivat häntä. Merkinnät eivät aina ole sanatarkkoja, ja useimmiten niistä puuttuu arvioinnin kannalta olennaisia tietoja, kuten otsikko, laatija ja päiväys. Pelkkä peitenimi ei todista, että asianomainen olisi tehnyt jotain konkreettista KGB:n hyväksi. Moni jäi mielenkiinnon ja kehittelyn eli kultivoinnin kohteeksi ilman tulosta. Historiantutkimuksen tarpeisiin tällainen aineisto toki kelpaa, kun ymmärtää sen rajoitukset. 7 Antiikkia tai Kaksoisvirran maata tutkitaan vastaavien ja vajaampien sirpaleiden poh- 5 Christopher Andrew & Vasili Mitrokhin, The Mitrokhin Archive: The KGB in Europe and the West (London: Allen Lane / The Penguin Press 1999), 1 29. 6 Supo aloittanut esitutkintoja vain harvoin, Nelosen uutiset 28.6.2010 / 1.12.2012 (http://www.nelonen.fi/ uutiset/kotimaa/261062-supo-aloittanut-esitutkintoja-vain-harvoin). Uutinen perustui Suojelupoliisin ilmoitukseen esitutkinnassa olleista tapauksista vuodesta 1989, jolloin Supo sai tähän oikeuden. Alkuvuosina tapauksia ei ollut lainkaan, sitten 1993 viisi ja 1994 peräti 12. Sen jälkeen vuosittain 1 3 1 1; varmuudella näistä viimeinen (Olli Mattila) ei liittynyt Mitrohiniin. 7 Aluksi vahvoja epäilyjä esitti Berija-elämäkerran kirjoittaja Amy Knight, Opening PANDORA s suitcase, Times Literary Supplement 26 Nov 1999. Ks. myös J. Arch Getty, American Historical Review 106: 2 (April 2001), s. 684 85. Kumpikin kärkitutkija epäili (aiheellisesti) Andrew n väitettä, että Mitrohinilla olisi ollut rajoittamaton pääsy (unrestricted access) tiedustelun arkistomateriaaleihin. Toinen adjektiivi, unprecedented (ennennäkemätön), on osoittautunut oikeaksi. jalta. Britannian tiedustelupalvelun SIS:n luvalla aineistosta tehtiin ensin useita kirjoja, ja nyt pääosa materiaalista on tullut saataville Churchillin arkistoon Cambridgeen. Nähtäville annetaan kopioita liuskoista, joille Mitrohin kirjoitti muistiinpanonsa puhtaaksi. Prosessi loi virhelähteen, sillä hän näyttää joskus lukeneen omaa käsialaansa väärin. Peitenimi Heinon oikeaksi nimeksi on tullut Pekka Nigte, vaikka annettujen tietojen valossa kyseessä oli urheilumies ja TUL-lehden päätoimittaja Pekka Hurme. 8 Huonolla käsialalla Хурме voidaan helposti lukea Нигте. Tahaton virhe todistaa aitoutta: tietoisessa väärentämisessä tuollaista tuskin sattuisi. Mitrohinin aineisto ei anna kattavaa kuvaa KGB:n kontakteista Suomessa. Suomalaisnimiä peitenimineen on Cambridgestä löytynyt nelisenkymmentä, vaikka KGB:n poliittisia kontakteja tunnetaan paljon enemmän. Aineiston pääpaino ei ole politiikassa, vaan KGB:n muiden tiedustelulinjojen aktiviteeteissa. Mitrohinin eteen tuli pääasiassa päättyneitä operaatioita. Mauri Maurista tietoa on liuskan verran, enemmän kuin suomalaisista yleensä. Cambridgen arkiston kappaleessa asianomaisen oikea nimi ja asema (n. 1½ riviä) on peitetty, muuten muistiinpano on täydellinen. 9 Sen sisältö on seuraava. Presidentti Kekkosen lähipiiriin kuuluneeseen Mauriin pitivät aiemmin virallisia yhteyksiä sekä PGU (eli KGB:n ulkomaantiedustelu) että GRU (sotilastiedustelu). KGB:n johto oli asettanut tavoitteeksi luottamuksellisen suhteen. 8 Toimittaja Juha-Pekka Tikka on näyttänyt tekijälle Cambridgesta hankkimiaan kopioita. Tikan uutinen ja liitteenä oleva nimilista: Noin 40 suomalaisen kontaktin tiedot löytyivät KGB-arkistosta, Verkkouutiset 11.9.2014, http://www.verkkouutiset.fi/ kotimaa/1mitrohin-25427 Suomalaisen urheiluväen nimiä on aineistossa ainakin kuusi, sillä KGB:n N-linjan tiedustelumies Ernst Russak oli peiteviraltaan urheiluattasea ja merkitsi agenteikseen tai kehittelynsä kohteiksi tuttavuuksiaan Työväen Urheiluliiton piirissä. Jokaisen kohdalla ei ole tekoja. 9 Muistiinpanon sisältö on selostettu viitteessä 1 mainitussa Tikan artikkelissa. Lisäksi tekijä on nähnyt kopion venäjänkielisestä liuskasta. Kunnes muuta mainitaan, lähteenä ovat nämä. 4 TIETEESSÄ TAPAHTUU 6/2014
Elokuussa 1972 Mauri vieraili Neuvostoliitossa. Operatiivisessa keskustelussa PGU:n vastavakoiluhallinnon päällikön V. K. Bojarovin kanssa Mauri suostui erittäin luottamukselliseen yhteistyöhön KGB:n kanssa Nato-maiden (etenkin USA:n ja Englannin) tiedustelupalvelujen toiminnan paljastamiseksi, kun ne toimivat Suomessa tai Suomesta käsin tarkoituksena vahingoittaa Neuvostoliiton ja Suomen suhteita tai Neuvostoliittoa, sen edustajia ja laitoksia. Näissä merkeissä tapaamisia Maurin kanssa oli sekä Suomessa että Neuvostoliitossa. Maaliskuussa 1973 Mauri liitettiin PGU:n agentuuriverkostoon agenttina, huhtikuussa hänelle myönnettiin 150 000 Suomen markkaa. Helmikuussa 1974, tavatessaan KGB:n puheenjohtajan Juri Andropovin, agentti vahvisti salaisen yhteistyönsä KGB:n elinten kanssa länsimaiden erikoispalvelujen toiminnan paljastamiseksi ja estämiseksi. Yhteistyöstä ja saaduista tiedoista raportoitiin Leonid Brežneville ja puolueen keskuskomiteaan. (Luultavimmin valtioelimiä ohjaavan osaston päällikölle.) KGB:n suosituksesta Mauri asettui tapaamisissaan lännen tiedustelupalvelujen edustajien kanssa kannattamaan poliittista yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa osoittaakseen lännen palveluille, että niiden oli turha toivoa pystyvänsä käyttämään Suojelupoliisia ja Mauria Neuvostoliiton vastaiseen toimintaan. Yhteistyö päättyi vuonna 1978 Maurin jäädessä eläkkeelle. Tällainen tekstiliuska siis. Siitä ei ole epäilystä, ettei Mauri olisi Arvo Pentti, joka toimi Suojelupoliisin päällikkönä toukokuusta 1972 helmikuuhun 1978. Sen salaamiseksi olisi pitänyt peittää paljon enemmän kuin nimi ja asema, sillä kaikki täsmää: aiemmat kontaktit, joita Pentillä oli sekä KGB:hen kekkoslaisena poliitikkona että GRU:hun nelinkertaisena puolustusministerinä, matkat Moskovaan, valtuudet puhua Suojelupoliisin nimissä länteen ja itään, eläkkeelle jäännin ajankohta. Lähempi tarkastelu voidaan pilkkoa kolmeen osaan: 1) tapauksen sijoittuminen KGB:n operatiivisen käytännön puitteisiin; 2) asian luonne ja merkitys Arvo Pentin, Suojelupoliisin ja Suomen kannalta; 3) raha. KGB:n käytännöt Neuvostoliiton ulkomaantiedustelu kannusti upseereitaan värväämään agentteja. Sillä tarkoitettiin tietolähdettä, joka tiesi olevansa neuvostotiedustelun avustaja, oli sitoutunut siihen mieluiten allekirjoituksellaan, noudatti ohjeita ja sai palkkiona rahaa tai muita etuuksia, ellei motiivi ollut aatteellinen. Tästä perusmuodosta oli toki muunnelmia, kuten agentit jotka oli värvätty väärän lipun alla, toisin sanoen uskoteltu heidän auttavan jotain muuta tahoa. Agentit katsottiin tiedustelun parhaaksi menetelmäksi, onnistunut värvääjä palkittiin ylennyksillä ja maineella. Tämä loi tiedustelu-upseereille kiihokkeen paitsi värvätä myös liioitella saavutuksiaan. Helsingissä sodan molemmin puolin vaikuttanut Jelisei Sinitsyn (Jelisejev) oli alan virtuoosi. Hän teki Suomesta loistavan alun karrieeriinsa ja yleni lopulta kenraaliksi. Siihen aikaan kenraalin tähtiä ei ollut ihan joka toisella. Moskovassa Lubjankan käytävillä hän usein kehuskeli Suomen hallituksen piiristä värväämillään agenteilla, joista yksi oli pääministeri J. K. Paasikivi. Väittämänsä mukaan Sinitsyn henkilökohtaisesti kontrolloi tätä miestä. Sen sijaan Paasikiven päiväkirjoissa tapaamisia mainitaan vain yksi, usean hengen päivällisillä, ja sielläkin pääministeri puhui politiikkaa toisen neuvostodiplomaatin kanssa, ei Sinitsynin. 10 Samainen Sinitsyn raportoi värvänneensä Kustaa Vilkunan, niin että esittelytapaamisella hänen seuraajansa muitta mutkitta työnsi rahakuorta hämmentyneen suomalaisen kouraan. Vilkunan kohdalla toteutui myös se operatiivinen traditio, että arvokasta agenttia näytetään henkilökohtaisesti tiedustelun jollekulle korkealle päällikölle. Tämän tradition valossa on tarkasteltava myös Maurin värväystä. Värvääjäksi ilmoitettu Vitali Bojarov (s. 1928) näyttää juuri vuonna 1973 tehneen karrieerissaan ratkaisevan hyppäyk sen ylöspäin, epäilemättä Maurin siivittämänä. Hän oli isän puolelta mordvalainen, siis suomensukuinen, mistä sai ehkä jutun juurta. Isä oli saman alan miehiä, kaatui sodassa. Var- 10 Rentola 2009, s. 79 ja siinä mainitut lähteet. TIETEESSÄ TAPAHTUU 6/2014 5
haisen uransa Bojarov vietti äitinsä kotiseudulla Ukrainassa radiotiedustelun ja vastavakoilun tehtävissä. Unkariin piti vuonna 1956 poiketa komennukselle. Moskovaan Bojarov pääsi vuonna 1961, koetti palvelua ulkomailla vuosina 1963 65 vastavakoilun KR-linjalla diplomaattipeitteellä Britanniassa. Sieltä tuli karkotus eikä mies päässyt yrittämään toista kertaa, vaan palveli Moskovassa KGB:n ulkomaantiedustelun (PGU) ulkoisen vastavakoilun päällikkönä. Siinä virassa hän oli Pentin isäntänä. Pentin vierailun jälkeen Bojarov hypähti monta askelmaa ylöspäin, KGB:n toisen päähallinnon (VGU) päällikön sijaiseksi. Se oli 45-vuotiaalle iso paikka. VGU:lle kuului ulkomaiden lähetystöjen, tiedustelijoiden ja muidenkin ulkomaalaisten valvonta Neuvostoliitossa. Päähallinnon päällikön sijainen laskettiin KGB:ssä jo ihmiseksi; sotilasarvoksi tuli kenraaliluutnantti (1981). Vuonna 1985 hän siirtyi Neuvostoliiton tulliin, päällikön sijaiseksi ja sitten päälliköksi. Eläkkeelle hän jäi heinäkuussa 1991, juuri ennen Janajevin juntan kaappausyritystä ja Neuvostoliiton loppua. 11 Sekavaa, byrokraattista? Tiivistetään siis: menestyskarrieeri, korkein kunniamerkein koristettu. Sanamuotojen pohjalta voi päätellä, miten keskustelu Moskovassa on edennyt. Bojarov ja kumppanit ovat perustelleet asiaansa Paasikiven Kekkosen linjalla ja yya-sopimuksella, jotka heidän tulkintansa mukaan velvoittivat yhteistyöhön myös tällä alueella. Huomiota kiinnittää, että ensitapaamisella länsitiedustelu kohteena oli määritetty melko tarkasti. Muutoin kirjatut sanamuodot olivat neuvostojargonia, ja tuskinpa Pentti niitä näki. On vaikea kuvitella hänen panneen nimeään alle, ellei kunto ole mennyt tolkuttomaksi. (Jätämme raha-asian tuonnemmaksi.) Jos Pentti sijoitettiin luokkaan doverennoe litso (luotettu henkilö), niin kuin on syytä uskoa, allekirjoitusta ei edes tarvinnut pyytää. Myötäilylle oli tiettyä pohjaa, sillä Suomi ja Suojelupoliisi vastuuviranomaisena olivat jo pitkään olleet sillä linjalla, että lännen tiedustelua Suomen rajan ylitse Neuvostoliittoa vastaan oli syytä hillitä ja estää. Se oli havaittu viisaaksi 1950-luvun alkupuoliskolla, kun Yhdysvaltain ja Norjan organisoimat suomalaisten kaukopartiomiesten retket itärajan yli aiheuttivat hankalia tilanteita. (Rajan yli palasi väsyneitä miehiä, joiden perään ammuttiin; joitakin jäi sille tielle.) Suomi halusi kuitenkin ehkäistä omin voimin ja keskustelemalla lännen kanssa. Raja kulki siinä, että lännen toimien ehkäisyä ei haluttu missään tapauksessa tehdä yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa, vaan vain omin neuvoin. Juuri sen rajan yli Moskovan KGB nyt Penttiä hilasi. KGB:n johtoportaissa tulkittiin yhteisymmärryksen syntyneen. Siihen viittaa sekin, että itse Andropov otti Pentin vastaan. KGB:n piirissä alettiin puhua, että Suojelupoliisin päällikön kanssa oli tehty epävirallinen sopimus rajoittaa läntisten palveluiden toimintaa Neuvostoliittoa vastaan Suomen alueelta. 12 Suomen puolen todellisuus Pentin kummastakaan yllä mainitusta virkamatkasta Moskovaan (elokuu 1972 ja helmikuu 1974) ei ole löytynyt matkaraporttia Suojelupoliisin arkistosta. Varsinkin ensimmäinen matka järjestettiin salamyhkäisesti. Kutsun esitti Neuvostoliiton sisäasiainministeriö MVD eikä suinkaan todellinen isäntä KGB. Pentti matkusti yksin eikä ilmeisesti maininnut asiaa etukäteen virkapaikallaan. Matka tuli tietoon vasta, kun rajalta saapui tavanomainen lista Neuvostoliittoon matkustaneista. Vastavakoilun päällikkö Arvi Koli sitten huomautti päällikölle ikään kuin leikin päin, että matkoista kannattaisi vihjaista etukäteen, että tiedettäisiin jos on pakoon mennyt sinne, pantaisiin etsintäkuulutus. Viraston sisäiseen käyttöön laatimissaan muistelmissa Koli muotoili kohteliaasti, että päälliköllä oli 11 Hakusana Bojarov Vitali Konstantinovitš, Klim Degtjarev & Aleksandr Kolpakidi, Vnešnjaja razvedka SSSR. Entsiklopedija spetsslužb (Moskva: Jauza & Eksmo 2009), 376 77. Samoja tietoja, Sergei Tšertoprud, Andropov i KGB (Moskva: Jauza & Eksmo 2004), 513 14. 12 Oleg Kalugin, Proštšai, Lubjanka! (Moskva: Olimp 1995), 250. Nyt esiin tulleiden tietojen valossa tulkitsisin, että tällaiset puheet KGB:ssä liittyivät Pentin matkoihin. 6 TIETEESSÄ TAPAHTUU 6/2014
rajalliset näköalat laajempaan keskusteluun. 13 Pentti tiesi rajoituksensa eikä edes pyrkinyt Supon päälliköksi, vaan ryhtyi siihen lopulta Kekkosen käskystä. Hänellä ei ollut kokemusta vastavakoilusta eikä päälliköltä edellytettyä juristin tutkintoa. Viimeksi mainittu toki oli puutteista vähäisin. Päällikön toinen Moskovan-matka oli puitteiltaan normaalimpi. Sen jälkeen KGB:n vieraiksi matkusti kaksi Supon virkailijaa tutustumaan valtiovierailujen turvajärjestelyihin. Mat ka raportin mukaan Andropovin edustaja selvitteli KGB:n pyrkimyksiä saada kontaktia Paasikivi Kekkonen linjan periaatteiden mukaan myös Suojelupoliisiin. KGB halusi ulottaa yhteistyön laajemmalle kuin Ety-kokoukseen ja turvajärjestelyihin ja havitteli samaa myös Ruotsin kanssa. Alkoi sattua tapauksia, joissa Suojelupoliisin vastavakoilijat saivat aiheen uumoilla, että päälliköllä oli jonkin asteen välipuheita venäläisten kanssa. Mitrohinin muistiinpanon valossa nämä tapaukset joutuvat nyt uuteen valoon. Moni alkaa muistaa lisääkin. Kun tulee uusi tieto, vanhat faktat asettuvat uuteen järjestykseen ja niiden merkitys muuttuu. Sivuseikka voi tulla tärkeäksi. Kerran Pentti määräsi varjostuksen, kun KGB väitti Suomen ja SEV:n (Keskinäisen taloudellisen avun neuvosto, Sovet Ekonomitšeskoi Vzaimopomoštši) suhteita hoitaneen virkamiehen (Ilkka Tapiola) vuotaneen salaista tietoa Ruotsiin. Koli keskeytti varjostuksen saman tien, kun havaittiin Tehtaankadun miesten saapuneen Tapiolan työpaikan tuntumaan tarkkailemaan, varjostettiinko häntä tosiaan. Tässä niin kuin usein muulloinkin KGB kenties vedätti. Varsinaisena tavoitteena saattoi olla selvittää, miten hyvin Supo tunsi varjostettavan pojan, Kari Tapiolan, joka kuului SDP:n nouseviin ulkopoliittisiin kykyihin ja oli KGB:n kirjoissa Tero. 13 Rentola 2009, s. 69 ja siinä mainitut lähteet; Arvi Kolin muistelmat (1982), s. 188; tekijän keskustelut (2014) kolmen Supossa palvelleen virkamiehen kanssa. Rajalta saadun tiedon alkulähde on päällikön sihteeri Kaarina Kykkänen, jonka muistama sitaatti on. Yksi virkamies mainitsi saaneensa tiedon jo Pentin kuljettajalta, sillä asemalle hän meni virka-autollaan. Toisella kertaa Supon havainnon perusteella jäi Israelissa kiinni venäläinen tiedustelu-upseeri, jolla oli huolellisesti rakennettu juutalainen henkilöllisyys ja Itävallan passi. Pentti älysi kysyä, mistä Supoon oli saatu miehen valokuva. Omasta päästäänkö keksi tuota kysyä? Ihmeteltiin ja vastattiin: Ruotsista. Kolin määräyksestä soitettiin sitten Ruotsiin ja varmistettiin, että sanovat niin, jos kysytään. Kuva oli lännempää, ja alkujaan Israelista, jossa mies oli pidätetty. Kerran kun Supon miehet seurailivat Helsingissä kahta korkeaa KGB:n miestä, havaittiin näiden menevän Pentin asuintalon autotalliin. Sittemmin osoittautui, että toinen oli Bojarov, joka oli tullut tätä varten Helsinkiin. Aamulla Pentti myönsi, että häntähän siinä tultiin tapaamaan. Hän oli käynyt Seurasaaressakin iltakävelyllä erään kolmannen venäläisen kanssa. Koli tähdensi, ettei tuollaiseen pidä mennä, vaan KGB:n edustajia pitää tavata joko virkapaikalla tai julkisessa ravintolassa. Näiden ja muiden tapausten valossa voi arvioida, että Pentti oli tehnyt ja tiesi tehneensä lupailuja yhteistyöstä, ehkä hieman epäkonkreettisesti. Kun KGB yritti lunastaa lupauksia, se samalla jatkuvasti testasi, kuinka pitkälle voisi päästä. Pentti viestitti hankalasta tilanteestaan myös silloin, kun Ratakadulla tuli esiin arkaluontoisia yhteistyöjärjestelyjä lännen palveluiden kanssa. Hoitakaa te pojat vain, hän tapasi sanoa, haluamatta kuulla detaljeja. Mitä ei tiedä, sitä ei voi kenellekään kertoa. Jokin häivähdys tilanteesta tihkui pohjoismaisten palveluiden tietoon, sillä niiden johtotasoilla alkoi kiertää huhu, että Suojelupoliisi oli romahtanut eikä luottamuksellinen yhteistyö sen kanssa ollut enää viisasta. Brittien korkea edustaja kiersi vakuuttamassa Skandinavian pääkaupungeissa, että suomalaiset olivat edelleen samoja suomalaisia kuin ennen. 14 Kun viesti tuli britiltä, se uskottiin, kuten osoittaa Supon ja Tanskan PET:n läheinen yhteistyö 14 Tekijän 2012 saama muistitieto ei-suomalaiselta taholta. Norjan POT:n epäilyistä Supon uutta johtoa kohtaan, ks. Trond Bergh & Knut Einar Eriksen, Den hemmelige krigen: Overvåking i Norge 1914 1997, Bd. 2 (Oslo: Cappelen 1998), 208 09. TIETEESSÄ TAPAHTUU 6/2014 7
eräässä teollisuusvakoilutapauksessa. Epäiltyjä varjostettiin yhdessä Helsingissä. Helmikuussa 1975 Bojarov tuli viralliselle vastavierailulle Suomeen. Se ei oikein istunut hänen uuteen virkatehtäväänsä, ulkomaalaisvalvontaan Neuvostoliiton sisällä, mutta KGB:n kannalta hän oli Pentin hoitaja, joten juuri hän sieltä tuli. Etukäteen toimittamissaan keskustelunaiheissa venäläiset ehdottivat, että Suojelupoliisi hankkisi heille tietoja Yhdysvaltain tiedustelusta. Kekkonen määräsi, että näin ei saa tehdä, joten Pentti kieltäytyi keskustelemasta aiheesta. Silloin vieraat ilmoittivat, että eivät he ole tulleet Suomeen seurustelemaan. YYA velvoittaa yhteistyöhön myös tällä alalla. Kun Pentti kiisti tulkinnan, vieraat ilmoittivat nostavansa asian muille tasoille. 15 Pentin toiminta viittaa siihen, että hän ei kokenut tällaista luvanneensa eikä ollut toimittanut tietoja lännen palveluista. Muille tasoille asian ei tiedetä nousseen. Suhde alkoi siis jäähtyä, ja aivan jäihin se meni, kun Suojelupoliisi lokakuussa 1976 pidätti tullihallituksen yliaktuaari Olavi Pihlmanin, joka oli ollut KGB:n tiedustelun palveluksessa yli kaksi vuosikymmentä. Pidätyksessä nojauduttiin siihen lainkohtaan, joka velvoitti poliisimiehen puuttumaan verekseltä havaitsemaansa rikokseen. Pihlman otettiin kiinni heti hänen saatuaan rahakuoren ja viskipullot hoitajaltaan. Supon päälliköltä ei siis kysytty lupaa pidätykseen. KGB:n raivokas ja korkealta esitetty vastareaktio viittaa siihen, että venäläiset kokivat tulleensa petetyiksi. Helsinkiin ilmaantui Kekkosen (ja myös Pentin) puheille itse Mihail Kotov, joka oli kenraali ja korkea herra KGB:ssä, luotuaan maineensa Suomen presidentin lähimiehenä. Pentiltä hän katsoi oikeudekseen tiukata, mistä Supo oli saanut jutun tietää. Omilla havainnoilla, päällikkö kai vastasi. Niinpä Kotov syytti Kekkoselle, että Pentin miehet varjostivat, vaikka joskus oli saatu lu - paus, ettei diplomaattiautoja varjostettaisi. Suojelupoliisin seuraavassa päällystökokouksessa 15 Urho Kekkosen päiväkirja 7.2.1975 ja lisämerkintä 10.2.1975, Urho Kekkosen päiväkirjat, toim. Juhani Suomi, 4: 1975 1981 (Helsinki, Otava 2004). Pentti vahvisti, että oli saatu kielto seurata diplomaattiautoja. Samalla hän tuli antaneeksi pätevän operatiivisen ohjeen: jos autoja kuitenkin oli tarpeen seurata, se on tehtävä niin, ettei sitä havaita. Toinen entinen KGB:n Helsingin-päällikkö, suurlähettiläs Vladimir Stepanov tiukkasi Kekkoselta, minkä vuoksi pidätys. (Eli: mik sei hoidettu hiljaa?) Presidentti antoi juristin tutkin toaan heijastavan vastauksen: teko toteen näytetty, lainvastainen ja Suomen maaperällä. Aikoinaan Pentin maatilalla Hämeenkyrössä Stepanov oli presidentin mielestä kuten aina myönteinen 16, mutta nyt vastassa oli toinen Stepanov, niin härski, että Kekkonen mietti jo luopuvansa jatkostaan. Pelattiin hämmästyttävän isoin panoksin. Vaikka Stepanov uhkaili rankasti, välittömät seuraukset rajoittuivat siihen, että suurlähettilään sihteeri soitti Ratakadulle ja kertoi, että Pentti ja muut Supon johtomiehet olivat saaneet erehdyksessä kutsun lokakuun vallankumouksen vuosipäivän vastaanotolle. Pentti kysymään Kekkoselta, mitä nyt tehdään. Ette mene sinne, neuvoi presidentti, ja puuskahti päiväkirjaansa: Se oli Pentti! 17 Ehkä tapaus johti myös kutsun peruuttamista salaisempaan seuraukseen: Pentin valokuvaa tuskin sittenkään lopulta ripustettiin sille seinälle, jolle KGB naulasi muista palveluista värväämänsä agentit. Sen verran Kekkonen ja Pentti säikähtivät venäläisten jyrkkää reaktiota, että kun Suojelupoliisista toukokuussa 1977 esiteltiin seuraava vakoilujuttu, toimenpiteitä ei saatu päätetyksi. Kysymyksessä oli teollisuusvakoilu ja sotilaskäyttöön soveltuvien kaksoiskäyttömateriaalien ja piirustusten hankkiminen länsimaista, joista näitä ei venäläisille myyty. Valtiojohto lupasi ratkaista asian presidentti Kekkosen Neuvostoliiton-matkan jälkeen, mutta siihen ei palattu koskaan. Perusmuistioon tehtyjen jakelumerkintöjen mukaan Suojelupoliisin oma päällikkö 16 Urho Kekkosen päiväkirja 3.8.1973, Urho Kekkosen päiväkirjat, toim. Juhani Suomi, 3: 1969 1974 (Helsinki: Otava 2003). 17 Pihlmanin tapausta on selostettu Rentola 2009, 70 72. Pentin ja Kekkosen suhteen psykologiasta, ks. myös Arvo Pentin kirje Urho Kekkoselle 27.8.1979, Urho Kekkosen arkisto IV: 8. 8 TIETEESSÄ TAPAHTUU 6/2014
sai paperin vasta melkein neljä kuukautta myöhemmin kuin ylin valtio- ja poliisijohto. 18 Kokonaiskuva Mitä voi päätellä, kun tarkastellaan toisiaan vasten Mitrohinin muistiinpanoa, tietoja KGB:n operatiivisista proseduureista ja asiaan liittyviä tiedonsirpaleita Suomesta? Jos edelleen sivuutamme raha-asian, nämä tiedot voidaan yhdistää seuraavanlaiseen kuvaan. Vetoamalla Paasikiven Kekkosen linjaan KGB sai Suojelupoliisin päälliköltä Pentiltä lupauksia yhteistyöstä ja lännen tiedustelun rajoittamisesta Suomesta käsin Neuvostoliittoa vastaan. Normaalien proseduuriensa mukaisesti KGB merkitsi Pentin agentikseen ja yritti pitää häneen yhteyttä konspiratiivisten käytäntöjensä säännöillä. Pentti ei kuitenkaan mieltänyt luvanneensa niin paljon kuin KGB oletti tai toivoi eikä hänellä ollut edellytyksiä kääntää Suojelupoliisia täysin toteuttamaan sitäkään, minkä hän mielsi luvanneensa. Etenkin vastavakoilua johtanut Arvi Koli 19 tunnisti päällikköön liittyneet riskit ja pyrki toisaalta ohjaamaan esimiestään, toisaalta varovasti sivuuttamaan hänet. Tämä meni ohjesäännön kirjainta vastaan, mutta tapahtui osittain Pentin itsensä tieten ja hiljaisella myöntymisellä. Tämän saa ottaa metodologisena ohjeena. Kun yhdestä lähteestä ponnahtaa hätkähdyttävä tieto, on kaivettava esiin kaikki, mikä asiaan muissa lähteissä liittyy, ja koetettava pää kylmänä rakentaa kokonaiskuva. Tämä ei tietenkään tarkoita puhtaaksi pesemistä eikä muutakaan advokatyyriä. Ei sitäkään kuvaa, mikä tästä asias ta yllä perattiin esiin, voi järin kauniina pitää. Tutkimuksen näkökulmasta voi sivumennen panna merkille, että kansainväliset suhteet näyt- 18 Muistio 11.5.1977 ja ilmoitus 985, 21.8.1978, Henkilömappi n:o 6629, Suojelupoliisin arkisto. Tuntuu mahdottomalta, että Pentti olisi voitu kokonaan sivuuttaa asiassa, mutta on juuri ja juuri mahdollista, että yksityiskohdat sisältänyt muistio annettiin hänelle myöhemmin kuin muille. 19 Ilmeisesti Kolin motiivit olivat pikemminkin virkamieseettisiä ja ammatillisia kuin poliittisia. Poliittisilta mielipiteiltään hän näyttää olleen maltillinen; päällystökokouksissa hän arvosteli jyrkkiä oikeistomielipiteitä ja tuki uutta nuorta keskustalaista päällikköä, Seppo Tiitistä. täytyvät tiedustelun alueella usein paljaampina kuin esimerkiksi diplomatiassa. Kuka on ystävä, kuka vastapuoli, kehen luotetaan, kehen ei paradoksaalisesti tämä on yksiselitteisempää tiedustelun maailmassa, jota pidetään sumeana. Paljaampana siellä näyttäytyi myös kylmän sodan lopputulos, jota Mitrohinin loikka heijasti. Kun Suojelupoliisin seuraava päällikkö, nuori Seppo Tiitinen, oli käynyt ensi kertaa Moskovassa, KGB:n uusi Helsingin-päällikkö Viktor Vladimirov vertasi sitä edeltäjän matkoihin. Hän väitti KGB:n johdon arvioineen uuden matkan onnistuneemmaksi kuin Pentin matkat. Tosin Andropovia Tiitinen ei saanut tavata, vaikka Vladimirov etukäteen valmensi siihen, kertoi miten KGB:n johtaja ilmaantuisi kokoushuoneeseen, miltä näyttäisi ja miten silloin olisi syytä käyttäytyä. Vladimirovin puheiden mukaan aikaisemmilla matkoilla oli tehty virheitä sekä Pentin että heikäläisten puolelta. Nyt Vladimirovin esittämä linja oli hyväksytty Moskovassa, ei kiitoksin, mutta hyväksytty kuitenkin. 20 Viimeksi mainittu tuskin voi muuta tarkoittaa kuin sitä, että piti pyrkiä luottamuksellisiin suhteisiin, mutta ei enää tarvinnut kouristuksenomaisesti takertua agentiksi värväämiseen kaikkine lisineen. Agentin sijasta voitiin puhua operatiivisista resursseista. Tiitinen oli yhtä uskollinen kekkoslainen kuin edeltäjänsä, mutta sikäli toista maata, että hän osasi luvata KGB:lle rajatummin ja selväpäisemmin sekä esittää kielteiset vastaukset ikään kuin myönteisesti: toki pitää torjua tiettyjä CIA:n toimia, mutta on parempi, kun teemme sen itse. Jäljellä on kuitenkin vielä yksi kiperä kysymys. Raha Arkaluontoisin asia Mitrohinin muistiinpanossa on mainittu rahasumma ja sen suuruus. Se oli 20 Rentola 2009, 69, 147, sekä siinä mainitut Tiitisen muistiot keskusteluistaan presidentti Kekkosen kanssa 25.9.1979 (sit.) ja 27.11.1979; Tiitisen haastattelu 2009. On otettava lukuun, että Vladimirov saattoi tahallaan pyrkiä sumentamaan Tiitisen kuvaa Pentin vierailuista. Toisaalta ei kannattanut herättää epäluuloja selittelemällä liikaa noita vierailuja. Lievän imartelun Vladimirovilla toki havaitsee. TIETEESSÄ TAPAHTUU 6/2014 9
tavattoman suuri summa ja ylitti ne rajat, mitä KGB oli valmis agenteilleen maksamaan. CIA:n Aldrich Ames sai agentiksi ryhtyessään 50 000 $ 21 ja silloin KGB:lle oli luvassa ensi luokan operatiivista tietoa, erittäin sensitiivistä ja toimenpidekelpoista, sillä Ames tiesi oikeita yhdysvaltalaisten agentteja Neuvostoliitossa ja itse KGB:ssä. Vaikka myös pienen ulkomaisen palvelun päällikkö ilman muuta luokiteltiin arvokkaaksi kohteeksi, Amesiin verrattuna Pentti ei tiennyt mitään, mutta olisi silti tuhdin avausmaksun miehiä. Tuntuu kohtuuttomalta. Arvelin ensin, että kyse olisi voinut olla korruptiosta KGB:n riveissä. Suojelupoliisi teki havaintoja sellaisesta jo 1970-luvulla, tosin pienimittaisesta. Tässä olisi ollut joillekuille oiva mahdollisuus leikata rasvainen siivu. Ajatusta ruokki muotoilu, että rahat myönnettiin Pentille, mutta vastaanottamista ei mainittu, kuittaamisesta puhumattakaan. Vaikka Pentti ei ollut tiedustelun ammattilainen, sen hän ymmärsi, mitä rahan ottaminen merkitsi. Poika, entinen kansanedustaja Klaus Pentti, ei millään usko isänsä ottaneen KGB:n rahaa. Niin paljon jämpti mies hän oli. 22 Tarkemmin pohdittuna korruptioajatus täytyy hylätä, ainakin täydessä mitassa. Nykymaailmassa sen toki uskoisi, mutta silloin KGB:n johdossa oli Juri Andropov, joka tunnettiin (toisin kuin Brežnev lähipiireineen) korruption julmana vainolaisena. Neuvostoliiton johtoon noustuaan hän jopa teloitutti suomalaisten idänkauppiaiden yhteistyökumppaneita. Ei sittenkään tunnu mahdolliselta, että tuollainen potti olisi hänen tontillaan jätetty varmistamatta. Jos ei Pentti pannut rahaa liiveihinsä eivätkä KGB:n miehet varastaneet, mitä sitten? Yksi selitys tarjoutuu. Pentti oli keskustapuolueen k-linjan sisintä piiriä. Juuri nimityksensä aikoihin hän oli mukana päivällisillä, joilla Kekkonen ilmoitti viidelle luottomiehelleen ratkaisseensa presidenttikysymyksen: Ehdokkaaksi en suostu, valita 21 An Assessment of the Aldrich H. Ames Espionage Case and Its Implications for U.S. Intelligence: Report Prepared by the Staff Select Committee on Intelligence, United States Senate [84-046] (Washington: Government Printing Office 1994), s. 11 13. 22 Klaus Pentin haastattelu, Aamulehti 14.9.2014. saa. 23 Pentti oli vanhastaan järjestelemässä myös k-linjan arkaluontoisia rahoituskuvioita mm. Maaseudun yhteisvaliokunnan säätiössä. Keväällä 1973 ei ollut vaaleja eikä akuuttia vaalirahan tarvetta, mutta silloin oli meneillään Kekkosen jatkoajan säätäminen poikkeuslailla ja siihen liittyviä järjestelyjä, joissa myös rahalla oli ollut ja oli käyttöä. SMP:stä irronnut ja poikkeuslain taakse siirtynyt eduskuntaryhmän enemmistö oli jo saanut Veikko Vennamolta haukkumanimen seteliselkärankaiset, kun myös puoluetuki siirrettiin heille. Ehkä siihen ja vastaaviin hankkeisiin tarvittiin muutakin rahaa. Maaseudun yhteisvaliokunnan säätiö jonka hallituksessa Pentti oli vielä eläkkeelle jäätyäänkin sai vuosina 1971 73 tileilleen 219 300 markkaa sellaisia tilillepanoja, joiden alkuperä ei selvinnyt edes valtiontalouden tarkastusviraston myöhemmissä tutkimuksissa. 24 Tunnetaan ennakkotapauskin, Maalaisliiton puoluesihteerille Arvo Korsimolle tammikuussa 1962 KGB:n suosituksesta myönnetty avustus vaalivelkojen maksuun. 25 Tämä on spekulaatiota, tai vähän parempaa, varsinaisia todisteita ei ole. Jos se näin meni, selittyisi se, miksi suuri summa olisi otettu vastaan ja mihin rahat menivät. Ei tälläkään kuvalla kauneuskilpailuja voiteta, mutta historiantutkimuksessa painaa enemmän looginen päättely ja kaiken tiedon sopiminen yhteen, niin että kuvaa voi sanoa uskottavaksi tai joskus jopa totuudeksi. Tällä erää. Kirjoittaja on Turun yliopiston poliittisen historian professori. 23 Kekkosen päiväkirja 17.4.1972, Urho Kekkosen päiväkirjat, 3. Muut vieraat olivat Ahti Karjalainen, Kustaa Vilkuna, Eino Uusitalo ja Matti Kekkonen. 24 Jarmo Korhonen, Väyrysen valtakunta (Helsinki: Tammi 2014), 338. Iltalehden blogissaan 8.11.2014 Korhonen esitti tätä koskevia lisätietoja. 25 KGB:n muistio 22.1.1962, NKP ja Suomi: Keskuskomitean salaisia dokumentteja 1955 1968, toim. V.N. Tšernous & H. Rautkallio (Helsinki: Tammi 1992), 123. Vladimirov kommentoi, että vaikka tällainen aloite kirjattiin ulkomaalaisen nimiin, usein se oli lähtöjään neuvostotaholta, sillä ulkomaisen politiikan rahoittaminen luettiin huomattavaksi ansioksi. Viktor Vladimirov, Näin se oli (Helsinki: Otava 1993), 230 31. 10 TIETEESSÄ TAPAHTUU 6/2014
TALVEN TUULIIN JA TUISKUIHIN FREDA 33, HELSINKI MA-PE 10.30-18.00 LA 10.30-15.00 PUH. 611 611 TUTUSTU AINO MEDIAAN, UUDENLAISEEN NETTILEHTEEMME OSOITTEESSA WWW.AINO.NET TIETEESSÄ TAPAHTUU 6/2014 11
Markkinat, Jumala vai ihminen? Ilkka Pyysiäinen Jos ihminen on vain rationaalisia valintoja tekevä homo economicus, miksi olemme kuitenkin halukkaita yhteistyöhön, auttamiseen ja uhrauksiin muiden hyväksi? Mikä rooli on uskonnolla tällaisen toiminnan ohjauksessa, vai onko mitään? Reilu homo economicus Jokin aika sitten Valittujen Palojen järjestämässä testissä 16:ssa kaupungissa neljällä mantereella pudotettiin kadulle lompakko ja katsottiin, palauttaako löytäjä sen. Mukana oli puhelinnumero ja 40 euroa rahaa. Suomessa palautettiin 11 lompakkoa eli eniten, Portugali jäi viimeiseksi. Miksi ihmiset ovat näinkin rehellisiä, vaikka heillä olisi varsin riskitön mahdollisuus tienata helposti rahaa epäreiluudella? Uusklassisen taloustieteen käsityksen mukaanhan ihminen on rationaalinen oman hyötynsä maksimoija (ks. Richerson & Boyd 2008, 116 117; Stout 2008, 157 159; Mäki 2009). Auttamishalu, reiluus, epäitsekkyys ja suoranainen altruismi ovat kuitenkin eittämättömiä tosiasioita (Stout 2008; Godfrey-Smith 2014, 131 132, 136; Flanagan ym. 2014; Kitcher 2014). Asialle on ainakin kolmenlaisia selityksiä: ryhmävalinta, sukulaisvalinta ja vastavuoroisuus. Ryhmävalinnassa altruismi ja yhteistyökyky säilyvät, koska ne hyödyttävät ryhmää. Ryhmät, joissa on paljon epäitsekkäitä altruisteja, säilyvät pidempään kuin ryhmät, joissa on paljon itsekkäitä. Jotkut olettavat altruismigeenin, toiset tarjoavat selitykseksi käyttäytymistyylien kulttuurista välittymistä. Altruistien ryhmään voi kuitenkin ilmaantua itsekäs yksilö, joka ottaa itselleen ryhmän tarjoamat edut mutta ei anna mitään takaisin. Mikäli itsekkyys alkaa levitä, ryhmä voi hajota, mutta itsekkyys säilyy. (Godfrey-Smith 2012, 121,125; ks. Richerson & Boyd 2005, 2008.) William D. Hamiltonin (1964) sukulaisvalinnan teoriassa altruisti suuntaa anteliaisuutensa ja apunsa vain geneettisille sukulaisille, jotka kantavat samaa geneettistä taipumusta altruismiin. Näin altruismi siirtyy eteenpäin ja säilyy. Vastavuoroisuuden teoriassa taas yksilö saavuttaa pitkän tähtäimen etuja tekemällä lyhyen tähtäimen uhrauksia, mikäli hänen epäitsekäs käyttäytymisensä palkitaan vastavuoroisesti. Kyse ei ole ryhmälle koituvista eduista eikä hyväntahtoisten tarvitse olla sukulaisia tai edes tuntea toisiaan. Altruismin geneettistä pohjaa ei tarvitse olettaa. (Godfrey-Smith 2014, 122 125.) Sen sijaan mahdollisia huijareita eli vapaamatkustajia on jotenkin rangaistava pro-sosiaalisuuden ylläpitämiseksi (Boehm 2014; Atran & Ginges 2012; Ramsay ym. 2014). Toisen posken kääntäminen on huono strategia, sillä se antaa signaalin epäsosiaalisen käyttäytymisen hyväksymisestä (Godfrey-Smith 2014, 124). Toisaalta taas rangaistun taholta tuleva koston uhka on todellinen. Herrmannin ja kumppaneiden laajan empiirisen tutkimuksen mukaan ihmiset rankaisevat myös altruisteja, mikäli nämä ovat rankaisseet heitä. (Herrman ym. 2008.) Pro-sosiaalisuutta ei ohjaa vain kuuluisa näkymätön käsi vaan ihmisyksilöiden moraali sekä evoluutiossa kehittyneet että kulttuurin myötä opitut ja sisäistetyt vuorovaikutustaipumukset (Weinstein 2001; Godfrey-Smith 2014, 136; Flanagan ym. 2014). Käyttäytymistämme ei ohjaa pelkkä laskelmoiva järki; kognitiivisen psykologian tutkimus on osoittanut, että meillä on kaksi erilaista prosessointitapaa: nopeat ja spontaanit, automatisoituneet intuitiot sekä 12 TIETEESSÄ TAPAHTUU 6/2014
hitaampi ja työläämpi reflektiivinen ajattelu (Evans 2008; Evans & Frankish 2009; Kahneman 2003, 2012). Monien taloustieteilijöiden suosiman rationaalisen valinnan teorian perusteella voidaan rakentaa kauniita malleja, mutta yksilöiden arkitodellisuutta ne eivät tavoita, kuten käyttäytymistaloustiede on osoittanut (Friedman & Hechter 1988; Kahneman 2003: Wilkinson 2008; Sanderson 2001, 99 109; Shermer 2008; Richerson & Boyd 2008, 116 117; Stout 2008, 157 159; Pyysiäinen 2010). Luonnonvalinta voi suosia jopa taikauskoisia käsityksiä, kuten Kevin R. Foster ja Hanna Kokko (2008) osoittavat tavallaan yhdistämällä teoreettiseen malliinsa niin sanotun Pascalin uhkapeluriargumentin ja Hamiltonin säännön. Suosion kohdistuminen valintoihin, joissa oletetaan virheellinen kausaalisuhde, jatkuu, mikäli satunnaiset oikeaan osuvat oletukset tuottavat suhteellisesti suuremman määrän kelpoisuutta eli suuremman jälkeläistuoton. Jopa hyvin älykkäät ihmiset voivat sortua järjettömyyksiin, kun ympäristö asettaa tiettyjä paineita. Mahdollisuus voittaa lotossa yliarvioidaan helposti, mutta oman avioeron todennäköisyys taas aliarvioidaan. Tunteet vaikuttavat valintoihin ja älykäs ihminen on hyvä keksimään perusteluja intuitiivisillekin valinnoilleen. (Stanovich 2002; Gilovich ym. 2005; Henrich ym. 2005; Henrich & al. 2006; Alvesson & Spicer 2012.) Esimerkiksi vuonna 1994 perustetun Long-Term Capital Managementin hedge-rahaston oli määrä toimia vain huipputaloustieteen teorioiden ja ennusteiden pohjalta. Yhtiön hallitukseen kuului muun muassa kaksi taloustieteen nobelistia. Kuitenkin yhtiö menetti neljässä kuukaudessa 4,6 miljardia dollaria ja meni konkurssiin vuonna 1998. (Dunbar 2000.) Kari Uotin (2008, 75) mukaan markkinat ovatkin yhtä kuin pankkien dealing-huoneissa vallitseva ymmärrys ja siihen nivoutuva pakokauhu, mania tai jokin näiden sekoitus. Suuret Jumalat On jo lukuisia tutkimuksia ja spekulaatioita siitä, että ihmisten keskinäinen yhteistyö, prososiaalisuus ja altruismi ovat alun perin liittyneet uskoon kaikkitietävästä, palkitsevasta ja rankaisevasta Jumalasta (eri uskonnoissa). Moraalisuutta noudatetaan, koska Jumalan koetaan tarkkailevan ihmisten kaikkia moraalisesti merkitseviä toimia ja jopa ajatuksia. On olemassa monenlaista kokeellista evidenssiä sille, että Jumala-usko aktivoi yhä auttamishalun, epäitsekkyyden ja muun moraalisena pidetyn. (Norenzayan 2013, 2014; Norenzayan & Shariff 2008; Shariff 2011.) On kuitenkin vaikea projisioida tuloksia menneisyyteen ja selittää suurten sivilisaatioiden evoluutiota Jumala-uskolla (ks. Pyysiäinen, painossa). Vähiten uskonnolliset maat Pohjois-Euroopassa, erityisesti Skandinaviassa, ovat taloudellisesti menestyneitä, demokraattisia ja hyvinvoivia (Yhdysvallat on poikkeus). Vaikka islamilainen maailma oli keskiajalla Eurooppaa edellä, sieltä ei ole 400 vuoteen tullut ainuttakaan merkittävää keksintöä, koska vapaata pääsyä kirjallisuuteen ja monipuoliseen koulutukseen ei ole ja naiset on suljettu julkisen elämän ulkopuolelle. Nähtävästikin oikeusvaltioiden maalliset instituutiot pitävät pro-sosiaalisuutta yllä vähintään yhtä hyvin kuin Suuret Jumalat. Kun ensimmäiset suuret sivilisaatiot syntyivät maatalouden keksimisen jälkeen noin 12 000 vuotta sitten, vanhat heimokuntaiset moraalivaistot eivät enää riittäneet ihmisten kohdatessa runsaasti tuntemattomia lajitovereita, joita ei ehkä odotettu koskaan tavattavan uudestaan. Suuret Jumalat tulivat tukemaan luontaisia moraalituntoja. Populaation koko ja kompleksisuus ennustaa, miten hanakasti rangaistaan sitä, joka on vahingoittanut kolmatta osapuolta (Marlowe ym. 2008). Ateisteja kohtaan tunnetaan edelleen suurta epäluottamusta, joka ei selity pelkällä epäluulolla vähemmistöjä kohtaan. (Baumard & Boyer 2013; Norenzayan 2013, 2014; Kitcher 2014; Flanagan ym. 2014.) Vähiten uskonnolliset maat ovat Norenzayanin (2013, 1 12) mukaan kiivenneet uskontojen tikkaita, muta sitten potkaisseet ne pois. Olen toisaalla esittänyt puutteellisemman version seuraavasta mallista (Pyysiäinen 2010). Olettakaamme, että usko Suureen Jumalaan tuo kelpoisuusedun, tapahtuu se sitten ryhmäva- TIETEESSÄ TAPAHTUU 6/2014 13
linnan, seksuaalivalinnan (Pyysiäinen 2008) tai jonkin muun mekanismin kautta. Uskolla voi olla hintansa kolehtien ja kymmenysten, rituaaleihin uhratun ajan ja muiden usein ankarienkin vaatimusten ja rangaistusten myötä. Mutta kun edut ovat suuremmat kuin haitat, usko säilyy sukupolvesta toiseen. Tässäkin tapauksessa yksilön kannattaisi kuitenkin olla kuuluvinaan uskovien joukkoon ja ottaa siitä edut ilman aitoa uskoa ja pyrkien minimoimaan omat kustannuksensa. Kuvitelkaamme peliteoreettista vangin pulmaa mukaillen kaksi henkilöä, joiden jumalauskoon perustuva yhteistyö tuottaa tuloksen sen mukaan, uskooko toinen vai ei. Yhteinen usko mahdollistaa yhteistyön ja tuo kustannusten hinnalla vähennetyn edun; yhteinen epäusko on itsekkyyttä, josta ei koidu yhteistyön mukanaan tuomaa lisäetua; uskovaa hyväkseen käyttävä henkilö, joka ei usko, saa maksimaalisen hyödyn, koska ei maksa kustannuksia; hyväksikäytetty uskova maksaa vain kustannuksen eikä saa etua. Yhteinen usko tuottaa suurimman yhteisen edun, mutta yksilötasolla ei-uskova saa suurimman edun. (Vrt. Lieberman 2013, 82; Godfrey-Smith 2014, 122.) Asia voidaan esittää oheisella kaaviolla. uskoo ei usko uskoo 6/6 0/10 ei usko 10/0 1/1 Uskovan pulma: molemmat uskovat ja kumpikin saa 6; kumpikaan ei usko tuottaa molemmille 1; joka ei usko, saa 10 käyttäessään hyväkseen uskovaa, jolloin hyväksikäytetty saa 0. Turhuuden markkinat Mikäli uusklassisen taloustieteen itsekkäästi laskeva oman hyödyn maksimoija, homo economicus, olisi todellinen, hän olisi sosiopaatti (ks. Hauser 2013, 258, 273). Tällainen ihminen tavoittelisi palkkioita ja pyrkisi välttämään rangaistuksia pelkän oletetun rationaalisuutensa varassa. Mutta hän on ennemmin teorian luoma myytti, kuten käyttäytymis-taloustieteellinen tutkimus osoittaa (Kahneman 2003). Talousteorioissa oletetaan, että kun kaikki käyttäytyvät näin, markkinat huolehtivat siitä, että lopputulos on kaikkien kannalta paras. Kyse on kuitenkin formaalista mallista, joka on tietoisesti irrotettu psykologiasta, tai taloustieteilijä voi olla agnostikko sen suhteen, palautuuko aggregaattitason kysyntä yksilöiden mieltymyksiin. Taloustieteen ja psykologian suhde on samalla tavalla jännitteinen kuin antropologian ja sosiologian on ollut. Esimerkiksi Don Ross vertaa taloustiedettä ennemmin sosiologiaan kuin psykologiaan vaikka ei kielläkään psykologisten mekanismien vaikutusta yksilötasolla. (Ross 2014, 36 49, 56 60, 109; ks. Grüne-Yanoff 2007). Formaali malli voi kuitenkin tuottaa käytännössä tuhoisia seurauksia, kun ennusteet menevät pieleen. Etiikka ja uskonto ovatkin viime aikoina tulleet myös taloustieteelliseen keskusteluun (Nelson 2003; Zak 2008; Econ Journal 2014). Esimerkiksi vuonna 1982 perustettiin Association of Christian Economics, jonka kannattajat jakavat kyllä taloustieteen työvälineet, mutta eivät koko uusklassista paradigmaa. Yhdistys julkaisee lehteä Faith & Economics. Taloustieteilijät ymmärtävät laajemminkin, että ihmisillä on rahan ohella muitakin arvoja ja että käyttäytymistaloustiede voi täydentää uusklassista taloustiedettä. Tiedetäänhän, että kukaan ei ole koko ajan vain itsekäs. (Waterman 1987; Heyne 2008; Tiemstra 2012; Hill 2014.) Esimerkiksi yritys, jossa korostetaan vain itsekästä voitontavoittelua antaa työntekijöilleen signaalin olla välittämättä koko yrityksen hyvinvoinnista, mikä voi johtaa ryhmänsisäisen yhteistyön rapautumiseen ja tappioihin. Ilmiö on sama kuin yhteistyön evoluution malleissa, joissa itsekkäät valtaavat altruistien ryhmän (ks. Smith 1982). Nykyisen markkinatalouden historiallinen tie on ollut tuskallinen. Aina 1800-luvun alkuun asti elettiin paljolti kädestä suuhun, koska mahdolliselle ylijäämälle ei ollut käyttöä. Kaupunkien väliset pitkät etäisyydet eivät tehneet kaupankäynnistä kannattavaa, eikä ylimääräistä tuottoa voinut käyttää juuri mihinkään. Tuolloin ei shoppailtu. Ihmisten elintaso säilyikin lähes ennallaan liki kaksituhatta vuotta, eikä 1600-luvun lopun eurooppalainen ansainnut sen paremmin kuin kaukaiset esi-isänsä. Tosin, kun lapsikuolleisuus väheni ja odotettu elinikä 14 TIETEESSÄ TAPAHTUU 6/2014
piteni, väkiluku kasvoi ja näin myös bruttokansantuote kasvoi. Reaalitulo henkilöä kohti (per capita) pysyi silti muuttumattomana, koska ruokittavia suita olikin nyt enemmän. Reaalitulo kasvoi vain paiseruton puhkeamista (1348) seuranneina satana vuotena, kun puolet väestöstä kuoli, ja eloonjääneille jäi näin enemmän ruokaa jaettavaksi. (Wahlroos 2012, 112.) Muun muassa parantuneen tekniikan mahdollistama väestön kasvu teki elintason kohenemisen tyhjäksi lisäämällä ruoan tarvitsijoiden määrää. Lapsikuolleisuutta vähentävät ja elinikää pidentävät hyveet muuttuivat paradoksaalisesti paheiksi ja lapsensurman kaltaiset paheet hyveiksi ( Malthusin loukku ). Malthusin loukusta murtauduttiin vasta 1800-luvun alussa, kun tulojen kasvu ensi kerran ylitti väestön kasvun. Irlannissa laskettiin vielä vuonna 1841, että tuhannen ihmisen tuottama ruoka riitti vain noin 1 400:lle mukaan lukien heidät itsensä. Samaan aikaan teollistuminen ja koneistuminen olivat tehneet Englannissa mahdolliseksi, että tuhat ihmistä ruokki noin neljää tuhatta. Irlannissa nopea väestönkasvu sen sijaan teki malthusilaisen katastrofin väistämättömäksi. 1,25 miljoonaa irlantilaista kuoli. (James 2010.) Kun taloudellinen kehitys alkaa, prioriteetit muuttuvat ja perinteiset normit alkavat löystyä. Aluksi esiintyy niin modernisaatioon sopeutumista kuin sen vastustusta, jotka voivat paradoksaalisesti esiintyä rinta rinnan. Perhearvojen sijaan pyritään osallistumaan laajempaan taloudelliseen verkostoon, ja tämä taas edistää talouden kehittymistä, mutta laskee syntyvyyttä perheen syrjäytyessä keskiöstä. Syntyvyyden laskun alkaminen on luotettava indeksi ekonomisoitumisen prosessin etenemisestä. Syntyvyyden laskun alku selittää puolet maidenvälisestä vaihtelusta myös uskontoon osallistumisessa. Köyhyys ei liene syy perinteisten arvojen korostamiseen ja uskontoon sitoutumiseen, vaan syy löytyy ennemmin perinteisten sosiaalisten verkostojen hajoamisesta sekä teollistumisen, modernisaation ja markkinaistumisen aiheuttamasta sosiaalisen identiteetin hämärtymisestä. (Newson & Richerson 2014, 203 210.) Myös uskonto markkinaistuu (Mäki 2013). Antropologi Joseph Henrich ja kumppanit ovat kuitenkin saaneet empiiristä näyttöä sille, että markkinoiden integraatio, siinä missä opilliset uskonnotkin, tuottaa reiluutta anonyymien toimijoiden kesken. Toisaalta sisäisesti reilut ryhmät saattavat ajautua konflikteihin toisten ryhmien kanssa. (Henrich ym. 2010; Henrich & Henrich 2007; Atran 2010; Baumard & Boyer 2013.) Markkinat mahdollistavat kuitenkin vapaan kilpailun yli ryhmärajojen. Demokratian vastaiset hierarkiat ovat diktatorisia ja perustuvat yhden tai muutaman ihmisen pakottaviin hallinnollisiin määräyksiin ja päätöksiin; demokratia käyttää äänestystä valvontamekanismina. Edes hierarkkinen itsevaltius ei välttämättä ole ongelma, mikäli tarjolla on vaihtoehtoja. Vaikka Applen Steve Jobs olisi ollutkin yksinvaltias, kenenkään ei ole ollut pakko ostaa Applen tuotteita, kiistellyistä mainoskampanjoista huolimatta (ks. Kahney 2008). Demokratian ongelmana taas on uhkaava enemmistön tyrannia. Mies ja ääni -periaate voi olla tuhoisa alueilla, joilla valitun pätevyyden tulisi olla tärkeämpää kuin demokraattisen edustavuuden. Hintamekanismiin ja vapaaseen vaihdantaan ja kilpailuun perustuvat markkinat välttävät tämän ongelman. (Wahlroos 2012.) Niin sanotun julkisen valinnan (public choice) tutkimusohjelman nobelpalkittu kehittäjä James M. Buchanan näki, että 1700-luvun tieteellis-filosofisen kehityksen mahdollistamat kauppa- ja kansantaloustieteiden arvot, kuten vapaus, kukoistus (prosperity) ja rauha, ovat saavutettavissa, kun valtio tarjoaa lait ja instituutiot. Yksilöiden voidaan sallia toteuttaa omia päämääriään, kun keskinäisen vaihdon välttämättömyys takaa kyseessä olevien perusarvojen säilymisen. Kilpailu pitää itsekkyyden kurissa. Vapaalle yrittäjyydelle perustuvassa markkinataloudessa toimii spontaani järjestäytyminen, eikä kaikkitietävää valtiota ole. Yksilönvapauden tukahduttaminen keskitetyn järjestyksen nimissä ja talouden kasvattamiseksi epäonnistuu aina, koska se tukahduttaa luontaisen prososiaalisuuden. (Buchanan 1991, 244; 2003; Boettke 2014.) TIETEESSÄ TAPAHTUU 6/2014 15
On olennaista, että kaikkitietävän valtion ja absoluuttisen vapaiden, vain omillaan elävien yksilöiden välissä on spontaanisti syntyvä kollektiivinen pro-sosiaalinen toiminta, joka perustuu vastavuoroisuudelle. Peter Boettke (2014, 353 355) tiivistää asian siten, että oikeanlaisessa institutionaalisessa viitekehyksessä ekonomiset tekijät ovat yllykkeenä toiminnalle, kunnes vaihdon ja tuotannon tehokkuus syntyvät. Buchanan hyväksyi tämän, mutta korosti markkinoiden roolia, dynaamista kilpailua, yrittäjyyttä sekä oppimista ja muuttuviin olosuhteisiin sopeutumista. Markkinoilla ei ole suurta päämäärää, jota kohti ne suuntautuisivat, vaikka yksilöillä on. Markkinoiden järjestys on emergenttiä järjestystä, joka voi johtaa yhteistyöhön (ks. Godfrey-Smith 2014, 138). Markkinat mahdollistavat myös pitkän tähtäimen järkevän toiminnan, kuten kestävän kehityksen. Esimerkiksi entisessä Neuvostoliitossa asunnon lämmityskustannukset sisältyivät yleensä vuokraan, jolloin kukaan ei välittänyt energian säästämisestä. Markkinataloudessa energian hinta muodostaa mekanismin, jolla voidaan vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen ympäristön suojelemiseksi. (Wahlroos 2012, 135, 138.) Toinen esimerkki on päästökauppa, jossa energiayhtiöt saavat luvan vain tiettyyn määrään hiilidioksidipäästöjä. Järjestelmä toimii, mikäli yritykset maksavat päästöoikeuksista ja lupia on vähemmän kuin päästöjä, joita on siis vähennettävä, kuten Yhdysvalloissa. Tai sitten lupia voidaan ostaa päästöttömän energian tuottajilta. Mutta kun lupia jaetaan Euroopan unionin tapaan energiayhtiöille ilmaiseksi ja lisähinnan maksavat sähkönkuluttajat, on maksaja siis kuluttaja. Katolisessa kirkossa paavi Franciscuksen uusi ekonominen manifesti Evangnelli Gaudium vuodelta 2013 väittää kuitenkin, että ei ole mitään tosiasiallista perustaa uskoa, että vapaat markkinat tuovat suurempaa oikeudenmukaisuutta. Tähän ovat reagoineet muun muassa Independent Institutin tutkijat Benjamin W. Powell ja hänen kollegansa Darren Hudson. Heidän mukaansa vapaimmissa maissa köyhimmän 10 %:n jäsenet ansaitsevat vuodessa keskimäärin yli 10 000 $. Vähiten vapaissa maissa köyhimmät ansaitsevat vähemmän kuin 1 000 $ vuodessa. (Huffington Post 12/20/13.) Vapaus on kuitenkin hankalasti mitattava asia, eikä sitä voi yksinkertaisesti redusoida markkinoiden vapauteen. Jopa Adam Smithin näkymättömän käden argumentti koski vain markkinoita (hän käytti metaforaansa vain kolme kertaa). Markkinat olivat Smithille hyväksyttävä asia vain, kun yhteiskunta oli rakennettu siten, että se takasi oikeuden ja moraalin. Vaikka Smith kannatti minimalistista valtiota, hän ei ollut minimalisti siinä radikaalissa mielessä kuin niin sanottua yövartijavaltiota kannattava nykyinen libertaristi. (Weinstein 2001, 69.) Demokratia voi syntyä vain siellä, missä on vaurautta. Demokratia ei sopinut sosialismiin päinvastoin kuin oli kuviteltu. Se menestyi vasta kapitalismissa, jonka kanssa se kasvoi yhteen. Markkinat ovat tehokkain resurssien kohdentaja, parempi kuin hierarkiat tai yksinkertainen enemmistövalta. On vain joitakin asioita, kuten koulutus ja oikeus, joita markkinat eivät voi hoitaa. Hyvinvointivaltion tehtävä on kuitenkin muokata tulonjakoa ja torjua köyhyyttä. Torjunta ei ole vain altruismia, sillä valistunut itsekkyys käsittää, että köyhyyden ulkoisvaikutukset, kuten rikollisuus, ovat haitaksi. (Korkman 2012, 141.) Ylhäältä institutionaaliset uskonnot kuuluvat hierarkkisiin rakenteisiin, kuten vaikkapa protestantismia seurannut katolinen vastauskonpuhdistus (ks. Nelson 2010). Protestantismi, markkinat ja demokratia kuuluvat yhteen, joskin esimerkiksi Yhdysvalloissa konservatiivinen fundamentalistinen kristillisyys on noussut vahvaksi tekijäksi suhteellisen pienessä mutta vaikutusvaltaisessa piirissä (Blaker 2003). Toisaalta katolinen kirkko oli Yhdysvaltojen päävihollinen 1980-luvulla, koska se suosi latinalaisessa Amerikassa köyhien oikeuksia. Yhdysvaltain kriteerit vihollisen valinnassa ovat alistaminen ja vallanpitäjille koituva hyöty, ei uskonto. Yhteistyötä on voitu tehdä jopa muslimien, kuten Saddam Husseinin ja afgaanien kanssa, kunnes kelkkaa käännettiin muista syistä. Samaan aikaan, vuonna 1985, Reaganin hallituksen aloitteesta esimerkiksi tehtiin terrori-isku räjäyttämällä rekka-auto Beirutissa moskeijan 16 TIETEESSÄ TAPAHTUU 6/2014
edessä erään šeikin surmaamiseksi. 80 ihmistä kuoli ja 250 haavoittui, enimmäkseen naisia ja lapsia. (Chomsky 2002, 26, 42; ks. Hauser 2013.) Kristinuskon kytkeminen taloustieteeseen on samaan aikaan tarpeetonta ja usein kuitenkin vääjäämätöntä. Vaikka suuret anonyymit yhteiskunnat voivat jumalten avulla luoda pohjan moraalikoodille ja tunteelle, että meitä tarkkaillaan, on ateistien määrä demokratioissa kasvanut. Ateismi on myös menestyksekästä: vähiten uskonnolliset kansakunnat ovat yleensä vauraimpia. On todellakin kuin ateistit olisivat kiivenneet uskontojen tikkaita ja sitten potkaisseet tikkaat pois. Jäljelle jää demokratia ja oikeusvaltio. Sisäryhmäläisiä yhdistävä uskonto toimii kuitenkin valitettavan usein myös väkivaltaisena puskurina ulkopuolisia vastaan. (Norenzayan 2013; ks. Atran 2010.) Tämä on ymmärrettävää, koska uskonto ei edellytä mitään erityisiä kognitiivisia prosesseja; se lepää paljon yleisempien prosessien varassa. Näin uskonto on vain yksi tapa ilmaista yleisiä moraalituntoja. (Boyer 2006; Pyysiäinen 2011.) Markkinataloudessa on perinteistä uskontoa sekä kannatettu että se on haluttu unohtaa. Osakeyhtiön tehtäväksi on sanottu pelkästään tuottaa voittoa omistajilleen (vrt. Aaltonen ym. 2014). Sijoittamisen eettisyys on kuitenkin noussut esiin, kun epäeettisyyttä on alettu pitää niin arveluttavana, että se vaikuttaa pörssikursseihin. Näin uskonto ja markkinat löytävät toinen toisensa. Molemmat kuvastavat geneettisen ja kulttuurievoluution muovaamaa ihmisluontoa. Homo sapiens olisi tuskin enää olemassa ilman yhteistyökykyä ja pro-sosiaalisuutta. Suuret Jumalat saattoivat olla merkittäviä näiden kykyjen ylläpidossa, mutta ne eivät ole välttämättömiä. Tutkimukset osoittavat pro-sosiaalisuuden, auttamisen ja moraaliuuden olevan ihmisen luontaisia ominaisuuksia. Niitä voidaan sekä tukea ja kehittää että tukahduttaa erilaisin kulttuurisin instituutioin. Moraalifilosofia auttaa pitämään yllä jatkuvaa moraalisen arvioinnin prosessia yhä uusissa tilanteissa. Poliittiset ja uskonnolliset ideologiat taas saattavat johtaa ulkoryhmäläisten ihmisarvon kieltämiseen ja äärettömiin julmuuksiin. (Hauser 2013: ks. Lieberman 2013; Flanagan ym. 2014; Kitcher 2014.) Vähiten uskonnolliset maat menestyvät hyvin ja väite ateistien moraalittomuudesta on mihinkään tosiasioihin perustumaton myytti (Norenzayan 2013, 2014; Norenzayan & Gervais 2013; Kitcher 2014). Epäluulo ateisteja kohtaan on juurtunut ihmisluontoon yhtä syvälle kuin uskonto. Silti kummastakin voidaan oppia pois tai ne vain menettävät merkityksensä tietyissä olosuhteissa. Suuret Jumalat voivat korvautua hyvin toimivalla oikeusvaltiolla. Myös markkinoilla on tärkeä rooli; ne tarjoavat mekanismin, joka säätelee vaihtoa ja valintoja. Markkinat eivät kuitenkaan ole automaatin tai Jumalan kaltainen (Cox 1999) näkymätön käsi vaan eräänlainen abstraktio mikroprosessien kumulatiivisesta tuloksesta, joka saa jopa normatiivisen roolin (ks. Nelson 2003; 2013). Ekonomistien ennustukset toiminevat hyvin takautuvasti, mutta tulevaisuuden ennustaminen on tunnetusti vaikeaa (ks. Stanovich 2002). Näin on varsinkin, kun käytetyt teoreettiset mallit ovat formaaleja ja irti empiriasta. Kaiken takana on kuitenkin ihminen, joukko yksilöitä, evolutiivisesti vanhoine taipumuksineen ja moraalituntoineen. Niitä voidaan hioa ja säädellä reflektiivisellä ajattelulla, mutta se on hidasta ja työlästä eikä siihen aina ole aikaa eikä motivaatiota. Ihminen loi jumalat ja markkinat, mutta tulimmeko luoneeksi hirviön? Tuskinpa, vaikka toisinaan vaikuttaa siltä. Usein voimme valita vain kahdesta pahasta pienemmän. Kuten Winston Churchill totesi, demokratia on huonoin vaihtoehto, lukuun ottamatta kaikkia niitä muita, joita on kokeiltu. Kirjallisuus Aaltonen, Tapio, Kirjavainen, Paula & Pitkänen, Eeva. 2014. Kutsumusjohtaja. Helsinki: Talentum. Alvesson, Mats & Spicer, André. 2012. A stupidity-based theory of organizations. Journal of Management Studies 49(7), 1194 1220. Atran, Scott. 2010. Talking to the enemy: faith, brotherhood and the (un)making of terrorists. New York: Harper Collins. Atran, Scott & Ginges, Jeremy. 2012. Religious and sacred imperatives in human conflict. Science 336, 855 857. Baumard, Nicolas & Boyer, Pascal. 2013. Explaining moral religions. Trends in Cognitive Science 17(6), 272 280. TIETEESSÄ TAPAHTUU 6/2014 17
Blaker, Kimberley (toim.). 2003. The fundamentals of extremism: The Christian right in America. New Boston, MI: New Boston Books. Boehm, Christopher. 2014. The moral consequences of social selection. Behaviour 151(2/3), 167 183. Boyer, Pascal. 2006. Prosocial aspects of afterlife beliefs: Maybe another byproduct. A commentary on Bering. Behavioral and Brain Sciences 29, 466. Boettke, Peter. 2014. Fearing freedom: The intellectual and spiritual challenge to liberalism. The Independent Review 18(3), 343 358. Buchanan, J. M. 1991. The economics and the ethics of constitutional order. USA: The University of Michigan Press. Buchanan, J. M. 2003. Public choice: Politics without romance. Policy 19(3), 13 18. Chomsky, Noam. 2002 (2001). New York 11.9. Suom. Jaakko Yli-Juonikas. Turku: Sammakko. Cox, Harvey. 1999. The market as God. The Atlantic Monthly 283(3), 18 23. Dunbar, Nicholas. 2000. Inventing money: The story of Long- Term Capital Management and the legends behind it. New York: Wiley. Econ Journal Watch. Scholarly Comments on Academic Economics. 2014. 11(2), 97 249. Symposium Does economic need an infusion of religious or quasireligious formulations? (http://econjwatch.org/.) Evans, Jonathan St. B. T. 2008. Dual-processing accounts of reasoning, judgment, and social cognition. Annual Review of Psychology 59, 255 278. Evans, Jonathan St. B. T. & Frankish, Keith (toim.). 2009. In two minds: Dual processes and beyond. New York: Oxford University Press. Flanagan, Owen, Ancell, Aaron, Martin, Stephen & Steenbergen, Gordon. 2014. Empiricism and normative ethics: What do the biology and the psychology of morality have to do with ethics? Behaviour 151(2 3), 209 228. Foster, Kevin R. & Kokko, Hanna. 2008. The evolution of superstitious and superstition-like behaviour. Proceedings of the Royal Society, B. (Published online. doi:10.1098/rspb.2008.0981) Friedman, Debra & Hechter, Michael. 1988. The contribution of rational choice theory to macrosociological research. Sociological Theory 6(2), 201 218. Gilovich, Thomas, Griffin, Dale & Kahneman, Daniel. 2005 (2002). Heuristics and biases: The psychology of intuitive judgment. New York: Cambridge University Press. Godfrey-Smith, Peter. 2014. Philosophy of biology. Princeton: Princeton University Press. Grüne-Yanoff, Till. 2007. Bounded rationality. Philosophy Compass 2/3, 534 563. Hamilton, William D. 1964. The genetic evolution of social behaviour I, II. Journal of Theoretical Biology 7, 1 16, 17 52. Hauser, Marc. 2013. Evilicious: Cruelty = Desire + Denial. USA: CreateSpace Independent Publishing Platform. Henrich, Natalie & Henrich, Joseph. 2007. Why humans cooperate: A cultural and evolutionary explanation. Oxford: Oxford University Press. Henrich, Joseph, Boyd, Robert, Bowles, S., Gintis, H., Fehr, E., Camerer, C. & al. 2005. Economic man in crosscultural perspective: Ethnography and experiments from 15 small-scale societies. Behavioral and Brain Sciences 28, 795 855. Henrich, Joseph ym. 2006. Costly punishment across human societies. Science 312, 1767 1770. Henrich, Joseph ym. 2010. Markets, religion, community size, and the evolution of fairness and punishment. Science 327, 1480 1485. Herrmann, Benedikt, Töni, Christian & Gächter, Simon. 2008. Antisocial punishment across Societies. Science 319, 1362 1367. Heyne, Paul. 2008. Are economists basically immoral? and Other Essays on Economics, Ethics, and Religion, toim. Geoffrey Brennan & A.M.C. Waterman. Indianapolis, Ind.: Liberty Fund. Hill, Peter J. 2014. A Review of Stories economists tell: Studies in Christianity and economics by John B. Tiemstra. The Independent Review 18(3), 455 458. James, Lawrence. 2010 (2009). Aristocrats: Power, grace, and decadence: Britain s ruling classes from 1066 to the present. New York: St. Martin s Press. Kahneman, Daniel. 2003. A perspective on judgment and choice: Mapping bounded rationality. American Psychologist 58(9), 697 720. Kahneman, Daniel. 2012 (2011). Ajattelu nopeasti ja hitaasti. Suom. Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita. Kahney, Leander. 2008. Inside Steve s brain. London: Atlantic Books. Kitcher, Philip. 2014. Is a naturalized ethics possible? Behaviour 151(2 3), 245 260. Korkman, Sixten. 2012. Talous ja utopia. Jyväskylä: Docendo. Lieberman, Mathew D. 2013. Social: Why our brains are wired to connect. New York: Crown Publishers/Random House. Marlowe, Frank W., Berbesque, J. Colette, Barr, Abigail, Barrett, Clark, Bolyanatz, Alexender, Cardenas, Juan Camilo ym. 2008. More altruistic punishment in larger societies. Proceedings of the Royal Society B 275, 587 590. Mäki, Uskali (toim.). 2009. The methodology of positive economics: Reflections on the Milton Friedman legacy. Cambridge: Cambridge University Press. Mäki, Uskali. 2013. Maailma markkinoina: Universaalin talousontologian ytimessä ja rajoilla. Teoksessa Talous ja filosofia, toim. Ilkka Niiniluoto, Risto Vilkko, & Jaakko Kuorikoski, 101 123. Helsinki: Gaudeamus. Nelson, Robert H. 2003 (2001). Economics as religion: from Samuelson to Chicago & beyond. University Park, PA: Penn State Press. Nelson, Robert H. 2010. Max Weber revisited. Teoksessa Religion, economy, and cooperation, toim. Ilkka Pyysiäinen, 157 218. Berlin: Mouton de Gruyter. Nelson, Robert H. 2013. The secular religions of progress. The New Atlantis (Summer 2013). Newson, Lesley & Richerson, Peter. 2014. Religion: The dynamics of cultural adaptations. Teoksessa Evolution, Religion, & Cognitive Science, toim. Fraser Watts & Léon Turner, 192 218. Oxford: Oxford University Press. Norenzayan, Ara. 2013. Big gods: How religion transformed cooperation and conflict. New Jersey: Princeton University Press. Norenzayan, Ara. 2014. Does religion make people moral? Behaviour 151(2 3), 365 384. Norenzayan, Ara & Shariff, Azim F. 2008. The origin and evolution of religious prosociality. Science 322, 58 62. Norenzayan, Ara & Gervais, Will M. 2013. The origins of disbelief. Trends in Cognitive Science 17(1), 20 25. Pyysiäinen, Ilkka. 2008. Ritual, agency, and sexual selection. Teoksessa The evolution of religion: Studies, theo- 18 TIETEESSÄ TAPAHTUU 6/2014