VIITTOMAKIELINEN KÄÄNNÖS LASTENKIRJASTA OTTO JA KEIJUVAUVA SADUT JA KUVAKIRJAT VIITTOMAKIELISEN LAPSEN ELÄMÄSSÄ Jertta Kangas Essi Miettinen Opinnäytetyö, kevät 2007 Diakonia ammattikorkeakoulu, Turun toimipaikka Viittomakielentulkin koulutusohjelma Viittomakielentulkki (AMK)
TIIVISTELMÄ Kangas, Jertta Miettinen, Essi Viittomakielinen käännös lastenkirjasta Otto ja keijuvauva sadut ja kuvakirjat viittomakielisen lapsen elämässä Kevät 2007, 60 s., 4 liitettä Diakonia ammattikorkeakoulu, Turun toimipaikka, viittomakielentulkin koulutusohjelma, viittomakielentulkki (AMK) Opinnäytetyön päätavoitteena oli tehdä viittomakielinen käännös kirjailija Aulikki Miettisen vielä julkaisemattomasta lastenkirjasta Otto ja keijuvauva. Viittomakielisten satujen tarjonta on vähäistä, joten myös satukirjoista tehdyille käännöksille on kysyntää. Käännös on taltioitu videolle opinnäytetyön liitteeksi. Opinnäytetyön muina tavoitteina oli tutkia kirjallisuuden pohjalta satujen ja kuvakirjojen merkitystä lapsen, ennen kaikkea viittomakielisen lapsen, kehitykselle, sekä esitellä yleisesti lapsille tehtyjen käännösten ja kuvakirjakäännösten erityispiirteitä. Työssä käytettiin henkilökohtaisten tiedonantojen ja haastattelun lisäksi monipuolista viittomakieleen, kääntämiseen, satuihin ja lapsen kehitykseen liittyvää kirjallista aineistoa. Käännöstyön pohjana käytettiin skoposteoriaa sekä adekvaattisuuden ja dynaamisen ekvivalenssin periaatteita. Näiden teorioiden avulla haluttiin tuottaa viittomakielinen ja viittomakielisessä kulttuurissa toimiva käännös, joka omalta osaltaan parantaisi viittomakielisten satujen tarjontaa. Käännös tehtiin tiiviissä yhteistyössä alkuperäiskirjailijan kanssa, sillä oli tärkeää, että käännös välittää kirjan tunnelmat ja tapahtumat viittomakieliselle yleisölle kirjailijan toivomalla tavalla. Lastenkirjojen kääntäminen viittomakielelle on haastava, mutta myös erittäin monipuolinen ja antoisa työmuoto. Opinnäytetyön tavoitteena on osoittaa, miten tärkeitä sadut ovat myös viittomakielisille lapsille. Vaikkei videoitu käännös ole itsessään esityskelpoinen, on videon ja kirjallisen käännöksen avulla mahdollista toteuttaa esimerkiksi viittomakielinen satutuokio ja tarjota lapsille viittomakielistä materiaalia. Asiasanat: viittomakieli, sadut, kuvakirjat, kääntäminen, lapset, Aulikki Miettinen Säilytyspaikka: Diakonia ammattikorkeakoulu, Turun toimipaikan kirjasto
ABSTRACT Kangas, Jertta Miettinen, Essi A Sign Language Translation of the Children s Book Otto ja keijuvauva Fairy Tales and Picture Books in the Life of Children Using Sign Language Spring 2007, 60 pages, 4 appendices The Diaconia Polytechnic, Turku Campus. Degree Programme in Sign Language Interpretation, Sign Language Interpreter The main object of the thesis was to develop a sign language translation of the yet unpublished children s book Otto ja keijuvauva by the author Aulikki Miettinen. As there are only few fairy tales in sign language in general, there is also a need for translations of children s books. The translation procedure has been recorded and attached to the thesis. Other objectives of the thesis were to study how fairy tales and picture books affect a child s development, in particular that of a child using sign language, and to describe the general characteristics of translations and picture book translations aimed at children. The bibliography consists of personal communications and an interview as well as versatile literary references on sign language, translating, fairy tales and the development of children. The translation is based on skopos theory of translation and on the principles of adequacy and dynamic equivalence. These theories were used in order to provide a sign language translation that would be functional in the sign language culture, thus for its own part improving the offering of fairy tales in sign language. The translation was done in close co operation with the author, as it was important that the translation conveys the atmosphere and events in the book to the sign language readers in the way the author has intended. Translating a children s book to sign language is not only a demanding but also a multi faceted and rewarding form of translating. The object of the thesis is to show how important fairy tales also are for children using sign language. Even though the translation on the video is not presentable on its own, it is possible to carry out a reading session in sign language with the help of both the video and the literary translation and provide children with material in sign language. Key words: sign language, fairy tales, picture books, translating, children, Aulikki Miettinen Deposited at the library of Diaconia Polytechnic, Turku Campus.
SISÄLTÖ 1 JOHDANTO...6 2 VIITTOMAKIELISENÄ SUOMESSA...7 2.1 Viittomakielen ominaisuuksia...8 2.1.1 Viittoman rakenne...8 2.1.2 Viittomakielen peruspiirteet...9 2.1.3 Polysynteettiset ja kiinteät viittomat...9 2.1.4 Roolinvaihdosta viittomakielessä...10 2.2 Viittomakieli äidinkielenä...11 2.3 Viittomakielisen lapsen kielenkehityksen vaiheet...12 3 SADUT JA SATUJEN MERKITYS LAPSELLE...14 4 KÄÄNTÄMINEN JA KÄÄNNÖSTEORIAT...17 4.1 Ekvivalenssi ja adekvaattisuus...17 4.2 Skoposteoria...19 4.3 Viittomakielen kääntäminen...20 4.4 Lapsille kääntäminen...22 4.5 Kuvakirjat ja niiden kääntäminen...24 5 OTTO JA KEIJUVAUVA SATU...27 5.1 Sadun hahmot...28 5.2 Otto ja keijuvauva sadun juoni...30 5.3 Kirjailija Aulikki Miettinen...31 6 OTTO JA KEIJUVAUVA SADUN KÄÄNTÄMINEN...33 6.1 Käännöksen skopokset...33 6.2 Yhteistyö kirjailijan kanssa...35 6.3 Kääntämisen vaiheet...36 6.4 Käännösongelmat ja ratkaisut...38 6.4.1 Sormittaminen...38
6.4.2 Viittomavalinnat...39 6.4.3 Viittomanimet...41 6.4.4 Tyyli...43 6.4.5 Roolinvaihto...44 6.4.6 Kuvien vaikutus käännökseen...45 6.4.7 Kotouttaminen ja vieraannuttaminen...46 6.5 Käännöksen videointi...47 7 KÄÄNNÖKSEN ANALYSOINTI...48 8 POHDINTA......52 LÄHTEET...54 LIITTEET Liite 1: Video: Viittomakielinen käännös sadusta Otto ja keijuvauva Liite 2: Otto ja keijuvauva kirja Liite 3: Otto ja keijuvauva satu Liite 4: Käännöksen kirjallinen versio
1 JOHDANTO Sadut ovat aina ajankohtaisia. Etenkin satujen merkitys lapsille ja lastenohjelmatarjonnan muuttuminen ovat olleet viime aikoina paljon esillä. Lapsen mielikuvituksen kehitystä monipuolisesti tukevat virikkeet, ennen kaikkea omalla äidinkielellä saadut virikkeet, ovat tärkeitä koko lapsen myöhemmän kehityksen kannalta. Julkisessa keskustelussa ovat olleet suurena huolenaiheena esimerkiksi väkivaltaiset toimintamallit saduissa ja televisio ohjelmissa. Sadut ovat iso osa lapsen elämää, mutta kuuroille ja viittomakielisille lapsille suunnattuja viittomakielisiä satuja ja tarinoita on saatavilla vielä hyvin vähän. Viime vuosina tilanne on parantunut hieman. Halusimme osaltamme lisätä viittomakielisten satujen tarjontaa tekemällä käännöksen perinteistä, positiivista kerrontaa käyttävästä sadusta. Kohderyhmänämme ovat kuurot ja äidinkieleltään viittomakieliset, alle kouluikäiset lapset. Teimme opinnäytetyönämme viittomakielisen käännöksen kirjailija Aulikki Miettisen vielä julkaisemattomasta lastenkirjasta Otto ja keijuvauva. Lisäksi tutkimme kirjallisuuden avulla satujen merkitystä lapsille sekä kuvakirjojen kääntämisen ja lapsille kääntämisen erityispiirteitä. Työmme päätavoite oli tehdä sadusta mahdollisimman viittomakielinen käännös, joka välittää kirjan tarinan ja tunnelman viittomakieliselle yleisölle. Viittomakielelle käännettyjä kuvakirjoja ei ole paljon, joten käännöksemme on tarpeellinen. Käännös tehtiin tiiviissä yhteistyössä kirjailijan kanssa, sillä käännöksen toimivuus yhdessä kuvakirjan kanssa on tärkeää. Mahdollisuus käännöksen julkaisuun yhdessä kirjan kanssa on siis otettu huomioon, vaikkei työhön liitetty videoitu käännös olekaan vielä julkaisukelpoinen (LIITE 1: Video: Viittomakielinen käännös sadusta Otto ja keijuvauva ). Käännöksestä on mahdollista tuottaa julkaistava DVD, mikäli kysyntää viittomakieliselle kuvakirjalle ilmenee
7 2 VIITTOMAKIELISENÄ SUOMESSA Suomessa elää noin 5000 jäsenen kuurojen yhteisö. Enemmistö heistä kutsuu itseään ja ryhmänsä jäseniä kuuroiksi, mutta viime aikoina on alettu käyttää myös termiä viittomakielinen, sillä kuurojen yhteisöön kuuluvat mieltävät itsensä myös yhdeksi maamme kieli ja kulttuurivähemmistöistä. (Jokinen 2000, 79 80.) Omaksi kulttuuriryhmäksi määritellään ryhmä ihmisiä, joilla on yhdistäviä kokemuksia ja mielenkiinnon kohteita sekä yhteiset normit ja arvot. Ryhmän jäsenet ovat myös saman kieliyhteisön jäseniä ja hakeutuvat toistensa seuraan saadakseen henkistä tukea ja sosiaalisia kontakteja. (Humphrey & Alcorn 1997, 2.1 2.4.) Suomessa elävät viittomakieliset toteuttavat nämä määritelmät, joten heidät voidaan mieltää omaksi kulttuuriryhmäkseen. Viittomakielinen on Kuurojen Liiton viittomakielitoimikunnan määritelmän mukaan kuuro, kuuleva tai huonokuuloinen henkilö, joka on oppinut viittomakielen ensi tai äidinkielenään, käyttää viittomakieltä jokapäiväisessä elämässään ja samaistuu kielen muihin käyttäjiin (Jokinen 2000, 79 80). Viittomakielinen lapsi voi siis olla joko kuuro tai kuuleva lapsi, joka on oppinut viittomakielen vanhemmiltaan tai ympäristöltään, ja käyttää kommunikointiin ensisijaisesti viittomakieltä. Kuurojen yhteisöön liittyminen edellyttää viittomakielentaitoa ja kielen hyväksymistä. Kuurojen lasten tilanteesta erityisen tekee se, että vain noin 5 10 % lapsista sosiaalistuu kielellisesti kuurojen yhteisöön vanhempiensa kautta heti syntymästään lähtien, sillä suurin osa kuuroista lapsista syntyy kuuleville vanhemmille, jotka eivät kuulu kuurojen yhteisöön. (Jokinen 2000, 90.) Sosiokulttuurisesta näkökulmasta kuurot lapset ovat kuitenkin kuurojen yhteisön jäseniä siinä missä aikuisetkin, sillä lapset käyttävät viittomakieltä kommunikointiin, käyvät kuurojen tapahtumissa sekä jakavat yhteisön arvot, kokemukset ja tavan olla vuorovaikutuksessa toisten kanssa (Jokinen 1991, 54).
8 2.1 Viittomakielen ominaisuuksia Viittomakieli on luonnollinen kieli, joka vastaanotetaan näköaistin avulla. Viittomakielen tuottamisessa yhdistyvät käsien, pään ja vartalon liikkeet sekä ilmeet ja suulla artikuloiminen eli huulio. Viittomakielellä ei ole vakiintunutta kirjallista muotoa. Viittomakielestä löytyy kielille tyypillisiä rakenteellisia piirteitä, mutta viitotuilla kielillä on myös monia ominaisuuksia, jotka ovat tyypillisiä ainoastaan viittomakielille. (Rissanen 1985, 5; Jantunen 2003, 28.) Tällainen ominaisuus on esimerkiksi roolien käyttö viestin välittämisessä. 2.1.1 Viittoman rakenne Viittoma on puhutun kielen sanaa vastaava yksikkö, joka koostuu käsimuodosta, paikasta ja liikkeestä. Joidenkin tutkijoiden mukaan viittomalla on myös neljäs peruspiirre, orientaatio. (Malm & Östman 2000, 22 25.) Nämä peruspiirteet esiintyvät viittomassa samanaikaisesti eli simultaanisesti (Rissanen 1985, 19). Käsimuoto tarkoittaa sormien asentoa viittoman aikana, ja on mahdollista, että käsimuoto muuttuu viittomaa tuotettaessa. Käsimuotoja voidaan luokitella esimerkiksi niiden rakenteen tai yleisyyden mukaan. Viittoman paikalla tarkoitetaan kohtaa, jossa viittoma suoritetaan. Paikka voi olla viittojan keholla tai viittojan edessä olevassa viittomatilassa, ja paikka voi myös vaihtua viittoman aikana. Viittoman liikettä voidaan kuvata neljällä elementillä: liikkeen suunnalla, liikkeen tavalla, käsien interaktiolla ja kosketuksella. Liikkeellä voidaan siis tarkoittaa esimerkiksi yksi tai kaksikätistä liikettä yhdessä viittomapaikassa, siirtymää viittomapaikasta toiseen, käsimuodon muutosta, kosketusta vartaloon tai yhdistelmää näistä kaikista. Orientaatiolla tarkoitetaan kämmenen tai sormien suuntaa suhteessa viittojaan, eli onko kämmen ylös vai alaspäin, tai ovatko sormet viittojaa kohti vai viittojasta poispäin. (Jantunen 2003, 28; Malm & Östman 2000 22 25; Rissanen 1985, 77 84.)
9 2.1.2 Viittomakielen peruspiirteet Viittomakielen rakenteelliset peruspiirteet ovat simultaanisuus, paikantaminen ja ikonisuus eli kuvanomaisuus. Näiden piirteiden yhteisvaikutuksesta muodostuu viittomakielinen viesti. (Rissanen 1984, 15 16.) Paikantamalla viittoja voi esittää katsojalle asioita, jotka eivät ole läsnä. Viittoessaan hän rakentaa viittomatilaan ikään kuin pienoismallin siitä, miten asiat sijoittuvat suhteessa toisiinsa. Vastaanottaja muodostaa mieleensä vastaavan mallin tilanteesta. Viittomisen edetessä viittoja voi esimerkiksi viitata johonkin henkilöön vain osoittamalla kohtaa, johon sijoitti hänet. Näin sekä viittoja että vastaanottaja tietävät kenestä puhutaan. Ikonisuudella tarkoitetaan kielellisen muodon ja tarkoitteen vastaavuutta. (Rissanen 1984, 16 17.) 2.1.3 Polysynteettiset ja kiinteät viittomat Viittomakielessä esiintyvät viittomat voidaan jakaa polysynteettisiin ja kiinteisiin viittomiin. Kiinteillä viittomilla on selkeä perusmuoto ja rajallinen merkitys, joka voidaan esittää sanakirjassa. Polysynteettisillä viittomilla puolestaan ei ole selkeää merkitystä tai perusmuotoa, eikä viittomia ole helppo kuvata sanakirjassa. (Jantunen 2003, 76; Suomalaisen viittomakielen perussanakirja 1998, 29.) Polysynteettinen viittoma voi kuvata esimerkiksi ihmisten liikkumista tai tavaroiden sijaintia. Merkitykseltään polysynteettinen viittoma vastaa lausetta ja viittomat kääntyvätkin usein suomen kieleen kokonaisiksi lauseiksi. (Jantunen 2003, 76; Suomalaisen viittomakielen perussanakirja 1998, 29.) Polysynteettisissä viittomissa ikonisuus on erittäin tärkeää. Sopivaa käsimuotoa käyttämällä viittoja voi kuvata erilaisia tapahtumia hyvinkin tarkasti. (Malm & Östman 2000, 27.) Polysynteettisillä ratkaisuilla voidaan esimerkiksi kertoa, onko kyseessä yksikkö vai monikko. Toistamalla viittomaa tietyssä paikassa ja tietyllä käsimuodolla annetaan lauseelle merkitys ja kerrotaan, montako jotakin tarkoitetta on. (Vivelin Karén 2003, 38.)
10 2.1.4 Roolinvaihdosta viittomakielessä Yksi viittomakielen erityispiirteistä on se, että viittoja voi käyttää vartaloaan sekä kokijana että toimijana. Viittojan ollessa itse kokijana, puhutaan näkökulman vaihdosta, jossa on kyse siitä, että viittoja itse kokee jotain, ja suuntaa tapahtuman viittomat itseensä. (Rissanen 2006, 54.) Viittojan ollessa toimija, puhutaan roolinvaihdosta, jossa viittoja esittää tapahtumat sekä toimijan että kohteen näkökulmasta esiintymällä vuorotellen molemmissa rooleissa. Tällä tavoin viittoja voi kertoa, mihin toimija tarinassa paikantuu suhteessa muihin hahmoihin, miltä maailma näyttää hänen näkökulmastaan ja millainen hahmo itse on. (Vivolin Karén & Alanne 2003, 36.) Roolin vaihtuminen ilmenee viittojassa useimmiten pienenä kehonliikkeenä tai katseen suunnan muutoksena, mutta asennon muutos voi olla myös koko hartialinjan ja pään kääntyminen. Roolin vaihtuessa myös ilmeet muuttuvat toisen ihmisen tai hahmon mukaisiksi. (Rissanen 2006, 39, 54; Vivolin Karén & Alanne 2003, 36.) Roolinvaihto kuuluu pääosin kertovaan viittomiseen, esimerkiksi tarinoiden ja satujen kerrontaan. Satua kerrottaessa viittoja voi ottaa sadun hahmon, esimerkiksi eläimen roolin itselleen. Yhdessä tarinassa viittojalla voi olla rooleja kahdesta neljään. Roolin vaihtuessa viittoja voi antaa vihjeen siitä, kenen rooliin hän on seuraavaksi siirtymässä. Tämä voi tapahtua esimerkiksi viittomalla hahmon viittoma alkuun, osoittamalla paikkaa, jossa hahmo on tai yksinkertaisesti siirtämällä katse suuntaan, johon hahmo on paikannettu. Tämän siirron jälkeen katsoja tietää, että nyt tapahtumia kerrotaan uuden hahmon näkökulmasta. (Vivolin Karén & Alanne 2003, 36.) Roolinvaihto oli erittäin keskeistä käännöksessämme. Käytimme sekä hahmon viittoman viittomista puheenvuoron alkuun että pelkkiä katseen suunnan ja ilmeiden muuntamisia.
11 2.2 Viittomakieli äidinkielenä Äidinkielenä pidetään kieltä, jonka ihminen oppii ensimmäisenä, jonka puhujiin samaistuu ja jonka avulla solmii varhaisimmat kielelliset suhteensa (Skutnabb Kangas 1988, 35). Äidinkieli ohjaa lapsen ajattelutapaa ja vaikuttaa siihen, miten lapsi hahmottaa todellisuutta (Kangasniemi 1997, 87, 91). Näin ollen lapsen äidinkielen ollessa viittomakieli, lapsi luo suhteensa muihin viittomakielellä ja hahmottaa maailmaa viittomakielen kautta. Lapsen kokonaiskehityksen kannalta on erittäin tärkeää, että lapsella on kieli, jonka avulla voi olla yhteydessä läheisiin ihmisiin, ja jolla voi kommunikoida (Malm & Östman 2000, 30). Viittomakieli on siis muiden äidinkielten tavoin hyvin tärkeä osa lapsen kokonaiskehitystä, ja lapsella on myös täysi oikeus olla äidinkieleltään ja kulttuuritaustaltaan viittomakielinen. Yhdistyneiden kansakuntien lasten oikeuksien yleissopimuksen 30. artiklan mukaan myös vähemmistöryhmään kuuluvalla lapsella on oikeus käyttää omaa kieltään ja olla osa kulttuuriyhteisöään (Suomen YK liitto). Kuuleva lapsi oppii kielen kuuntelemalla ja matkimalla läheistensä puhetta, kun taas kuurona syntyneen lapsen on mahdotonta oppia puhuttua kieltä näköaistin avulla. Kuuron lapsen ainoa mahdollisuus oppia kieli spontaanisti kuulevan lapsen tavoin on saada omaksua visuaalista kieltä luonnollisissa tilanteissa. (Malm & Östman 2000, 30; Kuurojen kulttuurityöryhmän muistio 1985, 20 21.) Kielenkehitysvaiheet ovat tutkimusten mukaan samat niin kuulevilla kuin kuuroillakin lapsilla (Kuurojen kulttuurityöryhmän muistio 1985, 21). Kuuroista lapsista kuitenkin vain noin 10 % syntyy viittomakieliseen ympäristöön ja oppii viittomakielen äidinkielenään vanhemmiltaan. Oppiakseen viittomakielen kuuro lapsi tarvitsee luonnollisia kontakteja ja vuorovaikutusta viittovan ympäristön, sekä kuurojen lasten että aikuisten, kanssa. Mikäli luonnollisia kontakteja on vähän, olisi lapselle hyvä tarjota viittomakielisiä virikkeitä muilla tavoin. (Takkinen 2000, 120; Kuurojen kulttuurityöryhmän muistio 1985, 21.) Lapselle voi tarjota viittomakieltä esimerkiksi perheopetuksen, videoiden ja kuurojen yhdistys käyntien avulla.
12 2.3 Viittomakielisen lapsen kielenkehityksen vaiheet Lapsella on syntymästään asti valmiudet vastaanottaa ja oppia kieltä. Kun lapsi saa turvallisessa ympäristössä kielellisen mallin ja motiivin käyttää kieltä, alkaa hänen kielensä kehittyä luonnollisesti vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. (Takkinen 2000, 113.) Oli lapsi sitten kuuro tai kuuleva, ympäristön ollessa viittomakielinen lapsi alkaa omaksua visuaalista kieltä spontaanisti (Takkinen 2000, 113). Puhekieliseen ympäristöön syntyneillä kuuroilla lapsilla tätä mahdollisuutta ei ole (Volterra, Iverson & Castrataro 2006, 58 ). Puhekielisessä ympäristössä kuuro lapsi ei saa riittävästi viittomakielisiä virikkeitä, sillä kuulevat vanhemmat joutuvat käyttämään itselleen vierasta kieltä. Näin ollen kuuro lapsi ei opi äidinkielenään suomen kieltä eikä viittomakieltä. Kuuron lapsen äidinkielen puute hidastaa kielellisten taitojen ja kielellisen tietoisuuden kehittymistä, eikä kieli ole kieliopillisesti yhtä rikasta kuin viittomakieliseen ympäristöön syntyneellä kuurolla. Valmiudet käyttää kieltä kommunikointiin ovat kuitenkin hyvät. Tutkimukset osoittavat, että mikäli lapsi on yhteydessä muihin viittomakielisiin, myös kuulevan perheen kuuron lapsen kieli kehittyy tyypillisellä tavalla, vaikkakin viiveellä. (Takkinen 2000, 120 121.) Kielenkehityksen kannalta olisi siis tärkeää, että lasta viedään viittomakieliseen ympäristöön ja että lapselle tarjotaan mahdollisuus nähdä viittomakieltä päivittäin. Kuurolla lapsella on kaikki mahdollisuudet kehittyä yhtä taitavaksi viittomakielessä kuin kuulevalla lapsella puhutussa kielessä. Viimeaikaisten tutkimusten mukaan puhuttujen ja viitottujen kielten kielellinen kehitys on prosessiltaan ja ajoitukseltaan samanlaista, vaikka puhutut ja viitotut kielet ovatkin rakenteeltaan hyvin erilaisia. (Takkinen 2000, 113; Volterra ym. 2006, 64.) Kuurouden tiedetään vaikeuttavan lapsen kielenkehitystä ja puhekielen oppimista, mutta kielellistä kykyä kuurous ei vähennä (Takala 2002, 25). Viittovassa ympäristössä elävien lasten eleistä on löydetty systemaattisia piirtei tä, jotka vastaavat puhuttujen kielten äänteiden muuttumista jokellukseksi. Kuu ro lapsi käyttää eleitä, kuten osoitusta, kommunikointiin jo ennen ensimmäisten
13 merkityksellisten viittomien esiintymistä. Kuuro lapsi pyrkii kommunikoimaan ympäristönsä kanssa jo hyvin varhaisessa vaiheessa kielellä, joka on hänelle luonteva. (Takkinen 2000, 113; Volterra ym. 2006, 64.) Kuuron lapsen eleissä eli niin sanotussa elejokelluksessa esiintyy viittomakielille tyypillisiä, merkityksettömiä foneettisia yksiköitä, jotka ovat järjestäytyneet viittomakielen tavujen tavoin. Elejokelluksessa lapsi voi tuottaa muun muassa käsimuodon muutoksen kaltaista liikettä, sormien avautumista ja sulkeutumista. (Takkinen 2000, 113, 116.) Joidenkin tutkijoiden mukaan elejokeltaminen on viittomakielisen lapsen ensimmäinen merkityksellinen kommunikointiyritys, vaikka rakenteellisesti oikeita viittomia ei jokelluksessa vielä esiinnykään (Hoiting 2006, 169). Vähitellen elejokellus alkaa kehittyä viittomiksi, jotka muistuttavat tavoiteltua viittomaa, mutta joita voi olla vaikea tunnistaa. Lapsi käyttää näitä viittomia monissa eri merkityksissä. (Takkinen 2000, 116.) Kuuron lapsen viittomakielen kehityksestä on havaittu, että kehitys etenee vaiheittain yksittäisten elementtien, kuten käsimuodon ja paikan, oppimisen kautta viittomiin ja edelleen merkityksellisiin viittomakielisiin ilmauksiin. Vähitellen ilmaantuvat kysymys, myöntö ja kieltolauseet, omistusmuodot ja aina vaikeammat, monipuoliset viittomarakenteet. (Takkinen 2000, 117 120.) Viittomakieli kehittyy siis puhuttujen kielten tavoin vähitellen: yksinkertaiset elementit ja muodot korvautuvat entistä vaikeammilla ja monimutkaisemmilla rakenteilla. Lapsen aistit valikoituvat havaitsemaan niitä elementtejä, jotka ovat hänen äidinkielelleen tärkeitä. Kuuron lapsen kielenkehitys on riippuvainen ympäristön kielellisestä jäsentyneisyydestä ja kielellisestä tuesta. Kieli opitaan jokapäiväisissä vuorovaikutustilanteissa, oli kieli sitten visuaalinen tai auditiivinen. (Korpilahti 2002, 10 11.) Jos luonnollista viittomakielistä ympäristöä ei ole, tulee lapsen saada kielellinen malli muualta (Takkinen 2000, 120 121). Paras tilanne on se, että kuuro lapsi saa omaksua viittomakieltä häntä kielellisesti kehittyneemmältä, äidinkieleltään viittomakieliseltä henkilöltä (Korpilahti 2002, 11).
14 3 SADUT JA SATUJEN MERKITYS LAPSELLE Sadut ovat ehjän kokonaisuuden muodostavia kertomuksia, jotka on kerrottu suullisesti tai esitetty kirjallisesti. Sadut ovat mielikuvituksen tuotetta ja fiktiivisiä kertomuksia, joihin ei uskota. Ominaista saduille ovat todellisuuden ylittävät henkilöt ja tapahtumat, kuten eläinten keskustelu keskenään tai kuvitteelliset hahmot. (Ylönen 2005, 10.) Sadut voivat sijoittua erilliseen mielikuvitusmaailmaan tai yliluonnolliset asiat voivat tapahtua todentuntuisessa ympäristössä (Ylönen 2000, 9 10). Sadut voidaan jakaa kansansatuihin ja taidesatuihin (Ylönen 2005, 10). Taidesatu on satu, jonka kirjailija on luonut ja kirjoittanut lopulliseen muotoonsa. Kansansatu puolestaan on suullisena perintönä muotoutunut tarina, jonka tekijää ei tunneta ja joka on saanut kirjallisen muotonsa vasta vuosikymmenien jälkeen. (Kivilaakso 2003, 26 27.) Kuuluisa satujen tutkija, psykoanalyytikko ja lastenpsykologi Bruno Bettelheim (1975, 20) pitää satuja ainutlaatuisina taideteoksina, joita lapsi ymmärtää paremmin kuin mitään muita taidemuotoja. Bettelheimin mukaan sadut ilmaisevat mielikuvituksen keinoin ihmisen kasvamiselle tärkeät vaiheet, jolloin pienessä lapsessa herää halu kokea nämä kehitysvaiheet. Sadut herättävät lapsessa kysymyksiä ja antavat vastauksia. Ne inspiroivat ja kehittävät lapsen mielikuvitusta, antavat näkemyksiä elämästä, maailmasta, hyvästä ja pahasta sekä ihmisen mahdollisuuksista. (Bettelheim 1975, 20; Jokipaltio 1997, 5.) Sadut rikastuttavat lapsen tunne elämää, lisäävät yhteistyökykyä, auttavat lasta kasvamaan ja kehittävät lapsen kokonaispersoonallisuutta (Laulajainen 2003, 28). Viittomakielisten satujen vähäisen tarjonnan vuoksi viittomakieliset lapset saattavat jäädä paitsi monista näistä satujen positiivisista vaikutuksista, jolloin lapsen tiedollinen kehitys voi olla jäljessä samanikäisiin kuuleviin verrattuna (Kuurojen Liitto).
15 Ollakseen vakuuttava, kertomuksen täytyy sopia lukijan ajatusmaailmaan. Sadut etenevät tavalla, joka vastaa lasten tapaa ajatella. Lapsi luottaa hyvin paljon siihen, mitä sadussa kerrotaan, sillä satujen maailmankuva on lapsen maailmankuvan kaltainen. Satuja tunteva lapsi kuitenkin ymmärtää, että sadut eivät ole todellisia, vaan että ne kertovat asioita vertauskuvien kautta. (Bettelheim 1975, 58, 78.) Lapsen ajattelu on hyvin kuvallista. Luomillaan mielikuvilla lapsi täydentää käsitystään ympäröivästä maailmasta. Hänen maailmankuvansa perustuu suurelta osin mielikuviin, ei niinkään realiteetteihin. Sadut ohjaavat lasta muodostamaan näitä mielikuvia, joten erityisesti 5 6 vuotiaan lapsen kehitykselle sadut ovat erittäin tärkeitä. Lapsen ymmärtäessä, että sadussa esiintyvät sanat viittaavat hänen luomiinsa mielikuviin, lapsen sanavarasto alkaa kasvaa. (Jantunen 1997, 16 17.) Voimme siis olettaa, että viittomakielen ja puhutun kielen kehityksen ollessa samanlaista, viitotussa sadussa esiintyvät viittomat vastaavat kuuron lapsen luomia mielikuvia ja näin ollen kasvattavat lapsen viittomavarastoa. Sadut edistävät lapsen kielenkehitystä ja ohjaavat lasta käyttämään rikasta kieltä (Kemppinen 2000, 4). Viittomakielisen lapsen tilanteesta hankalan tekee se, että viittomakielisten satujen tarjonta on Suomessa vähäistä (Kuurojen Liitto.) Yhdistyneiden kansakuntien lasten oikeuksien yleissopimus rohkaisee sopimusvaltioita tuottamaan ja levittämään lastenkirjallisuutta sekä lasten kasvua edistävää materiaalia, ja ennen kaikkea kiinnittämään huomiota vähemmistöryhmien lasten kielellisiin tarpeisiin (Suomen YK liitto). Halusimme tuottaa opinnäytetyönä viittomakielisen sadun, sillä käännösten kautta viittomakielinen lapsi voi hyötyä saduista puhekielisten lasten tavoin. Viittomakielisille lapsille tehdyt käännökset myös toteuttavat Yhdistyneiden kansakuntien esittämää toivetta siitä, että vähemmistöryhmien lasten tarpeisiin kiinnitettäisiin entistä enemmän huomiota. Luokanopettaja Timo Jantunen (1997, 18) nostaa artikkelissaan satujen erittäin suureksi ansioksi sen, että niiden kautta lapsi oppii käsittelemään ongelmiaan ja pelkojaan. Lapsi oppii vähitellen, että ongelmat ovat elämässä väistämättömiä, mutta ratkaistavissa. Sadut auttavat lasta muodostamaan myönteisen asenteen
16 elämään. Myös Bettelheim (1975, 11) korostaa satujen positiivista vaikutusta lapsen elämänasenteelle. Bettelheimin mukaan lapsi löytää saduista keinon käsitellä tunteitaan ja ymmärtää itseään, sillä sadut kasvattavat lasta viitteellisesti, hienovaraisella tavalla mielikuvituksen kautta, eivätkä konkreettisten toimintamallien kautta. Lapsi oppii satujen kautta myös kuuntelemisen taidon, sillä sadut vastaavat lapsen luontaista kehitysvaihetta ja sopivat sen hetkiseen maailmankuvaan (Jantunen 1997, 17). Lapsi siis jaksaa keskittyä tarinan kuuntelemiseen, sillä siinä esiintyvät asiat ovat hänelle mielekkäitä. Viittomakieli perustuu visuaaliseen vastaanottamiseen, joten voimme olettaa, että satujen kautta lapsi oppii myös keskittyneen katsomisen taidon. Satua keskittyneesti kuuntelevan lapsen tavoin viittomakielinen lapsi voi keskittyä viitotun sadun katsomiseen.
17 4 KÄÄNTÄMINEN JA KÄÄNNÖSTEORIAT Kääntäminen on lähtökielisen aineksen ilmaisemista tulokielelle ominaisilla keinoilla (Vehmas Lehto 1999, 12). Lähtökielellä tarkoitetaan kieltä, josta käännetään ja tulokielellä kieltä, jolle käännetään (Hytönen & Rissanen 2006, 18 19). Kieli koostuu aina sekä muodosta että merkityksestä. Sekä muodon että merkityksen kääntäminen ilman minkäänlaista muutosta on useimmiten mahdotonta. (Ingo 1990, 18.) Viime aikoina kääntäjän rooli on muuttunut. Aikaisemmin kääntäjä saattoi keskittyä sanavastaavuuksien löytämiseen ja kielitaidon soveltamiseen, kun taas nykyään kääntäjältä vaaditaan hyvää lähde ja kohdekulttuurin tuntemusta sekä kykyä välittää tämä kulttuuri kielestä toiseen. (Balk 2004, 95.) Teksti, jonka kanssa kääntäjä työskentelee, on usein kirjoitettu toisenlaiselle lukijakunnalle, eri kulttuurissa, vieraalla kielellä ja mahdollisesti eri käyttötarkoitusta varten. Teksti on osa vierasta kieli ja kulttuuritaustaa ja se sisältää tälle kielelle ja kulttuurille tyypillisiä ominaisuuksia. Kääntäjän tulee tuottaa teksti uudelleen siten, että se toimii myös kohdekielessä ja kulttuurissa. (Ruokonen 2004, 63.) Kääntäminen on monimutkainen prosessi, jossa kääntäjä joutuu tekemään valintoja ja kompromisseja eri käännösvaihtoehtojen välillä koko käännöstyön ajan. Kääntäminen ei ole vain kielikoodin vaihtamista, sillä päästäkseen hyvään käännösratkaisuun kääntäjän on ensin analysoitava, mitä käännettävä teksti tarkoittaa ja mitä siitä olisi tärkeää välittää käännökseen. (Vehmas Lehto 1999, 16 17.) 4.1 Ekvivalenssi ja adekvaattisuus Kääntämisen perustavoitteeksi voidaan asettaa joko ekvivalenssin tai adekvaat tisuuden tavoittelu. Ekvivalenssi termiä käytetään monessa eri merkityksessä ja
18 termin sisältö vaihtelee käyttäjästä riippuen, mutta yleensä ekvivalenssilla tar koitetaan lähtötekstin ja kohdetekstin vastaavuutta. (Hytönen 2006, 66; Ingo 1990, 96.) Adekvaattisuus termiä voidaan niin ikään käyttää monin tavoin, mutta useimmiten sillä tarkoitetaan käännöksen suhdetta kohdekieleen ja vastaanottajiin. Käännöksen tärkeimpänä ominaisuutena pidetään sen toimivuutta kohdekielisessä kulttuurissa, jolloin itse käännöksen sisällöstä tulee tärkeämpi kuin lähtökielisestä muodosta. (Hytönen 2006, 69.) Tähän periaatteeseen nojaten meidänkin oli kääntäjinä mahdollista huomioida kulttuurisia piirteitä ja käyttää kohdekielisiä ilmauksia vapaammin, kun vaatimuksena ei ole sanavastaavuus. Kielitieteilijä Eugene A. Nida (1964, 165) on jakanut ekvivalenssin kahteen eri tyyppiin: muodolliseen ja dynaamiseen ekvivalenssiin. Muodollisessa ekvivalenssissa huomio kiinnitetään viestin muotoon ja rakenteeseen, jolloin tavoitteena on, että lähtökielisestä muodosta poiketaan mahdollisimman vähän. Muodollisesti ekvivalentin käännöksen tavoitteena on antaa lukijalle mahdollisimman lähtökielinen kokonaisuus. Käännöksessä pyritään säilyttämään lähtökielen sanajärjestys ja lauseopilliset rakenteet sekä löytämään kohdekielestä sanavastineita lähtökielisille sanoille. Muodollisen vastaavuuden tavoittelusta ollaan kuitenkin irtautumassa, sillä sanatarkkuus ja liiallinen uskollisuus lähtötekstin rakenteelle yleensä heikentävät käännöksen ymmärrettävyyttä ja nautittavuutta (Vehmas Lehto 1999, 29). Dynaamisessa ekvivalenssissa pyritään siihen, että viestin lähtökielisen vastaanottajan ja kohdekielisen vastaanottajan reaktiot olisivat samat. Tavoitteena on siis saada käännöksen lukijan suhde tekstiin samanlaiseksi kuin alkuperäisen tekstin lukijan. Dynaamisessa ekvivalenssissa kuitenkin huomioidaan edelleen se, että kyseessä on käännös, eikä kohdekielinen teksti voi olla merkitykseltään ja sisällöltään liian kaukana lähtökielisestä tekstistä. (Nida 1964, 166; Bassnett 1995, 43 44.) Hyvin lähellä Nidan dynaamisen ekvivalenssin teoriaa on funktionaalinen ekvi valenssiteoria, jossa huomio kohdistetaan lähtötekstin ja käännöksen tavoittei
19 siin. Funktionaalisen ekvivalenssin ajatuksena on, että lähtötekstin ja käännöksen tavoitteiden tulisi olla lähellä toisiaan ja että käännöksen ja lähtötekstin funktiot ikään kuin sulautuvat toisiinsa. Teoria painottaa kielellisten keinojen valitsemista sen mukaan, miten hyvin ne toteuttavat tekstin funktion. Esimerkiksi kiertoilmauksia käännettäessä paras vaihtoehto on käyttää niin sanottuja funktionaalisia vastineita, eli kohdekielen vastaavia ilmaisuja eikä yrittää kääntää kiertoilmausta sanavastaavaksi. Funktionaalinen ekvivalenssiteoria siis painottaa sitä, että käännöksessä käytettäisiin mahdollisimman kohdekielisiä ilmaisuja ja elementtejä, jotka ovat funktioiltaan samoja, kuin lähtötekstin ilmaisut. (Vehmas Lehto 1999, 70.) Neljänneksi ekvivalenssin muodoksi voidaan laskea semanttinen ekvivalenssi eli niin sanottu merkitysvastaavuus. Semanttisessa ekvivalenssissa painotetaan kohdekielisyyttä ja käännöksellä pyritään välittämään lähtötekstin syvämerkitykset, ei muotoa. (Hytönen 2000, 69.) Vehmas Lehto (1999, 29) esittelee niin sanotun vapaan kääntämisen, joka on toisaalta lähellä semanttista ekvivalenssia. Vapaassa kääntämisessä pyritään siihen, että käännöksellä välitetään tarkasti lähtötekstin asiasisältö käyttämällä hyvää ja kieliopillisesti oikeaa kohdekieltä. Rakenteellinen ja sanastollinen vastaavuus eivät ole pääasia, mutta käännöksessä huomioidaan myös kohdekielen merkitykselliset, lauseopilliset ja tyylilliset elementit. 4.2 Skoposteoria Skopos on kreikankielinen sana, joka tarkoittaa tavoitetta ja päämäärää. Sanoja skopos, funktio, päämäärä ja tarkoitus käytetään toisinaan synonyymeina, mutta käännösteorian yhteydessä puhuttaessa funktiolla viitataan käännöksen tarkoitukseen ja skopokseen. Skoposteorian pääajatuksen mukaan kääntämisessä tärkeintä on huomioida käännökselle asetettu funktio. (Reiss & Vermeer 1986, 54 55). Kääntäjän tulee huomioida työlle asetetut funktiot käännöstyön aikana ja pyrkiä toteuttamaan nämä tavoitteet käännöksessään. Skoposteorian mukaan käännös on hyvä kun se toteuttaa sille asetetut funktiot (Vehmas Lehto
20 1999, 92). Se, mitä menetelmiä käyttämällä funktiot toteutuvat, on toissijaista (Reiss & Vermeer 1986, 57). Kielitieteilijä Hella Kirchhoff on esittänyt, että käännökselle on mahdollista asettaa skopos ainoastaan, mikäli kääntäjä kykenee arvioimaan tulevaa kohderyhmää. Tämän skopoksen pohjalta kääntäjän tulee arvioida, mitkä osat tekstistä ovat kaikkein tärkeimpiä välittää ja välittää nämä asiat kohdekielisillä keinoilla. Kohdekulttuurin ja kielen tunteminen on näiden vaiheiden toteutumiseksi välttämätöntä. (Reiss & Vermeer 1989, 59.) Käännöksen skopokset voivat olla hyvinkin erilaisia, esimerkiksi sanavastaavuuden tai adekvaattisuuden tavoittelu, mutta ilman ennalta määrättyä skoposta kääntäminen ei voi onnistua. Skoposteoria ei edellytä minkään tietyn käännösmenetelmän käyttämistä, vaan se mahdollistaa kääntäjälle minkä tahansa menetelmän käyttämisen. Ainoa edellytys on, että valittua menetelmää käytetään johdonmukaisesti ja asetetut funktiot huomioidaan läpi käännösprosessin. (Vermeer 1989, 223, 228.) Skoposteoriaa laajasti tutkinut Hans J. Vermeer (1998, 50) pitää kääntämisen tärkeimpänä skopoksena sitä, että lopullinen käännös toimii parhaalla mahdollisella tavalla kohdekulttuurissa. Tämä skopos oli myös meidän käännöstyössämme keskeinen, sillä asetimme käännöksemme ensisijaiseksi tavoitteeksi toimivuuden viittomakielisessä kulttuurissa. 4.3 Viittomakielen kääntäminen Suomalaisen viittomakielen kääntämisessä pätevät osittain samat periaatteet kuin kielten kääntämisessä yleensäkin (Roslöf & Veitonen 2006a, 108). Näin ollen viittomakielen kääntäjältä edellytetään myös samoja ominaisuuksia kuin minkä tahansa kielen kääntäjältä. Kääntäjän täytyy muun muassa olla keskitasoa taitavampi kaikissa kääntämissään kielissä, hänen täytyy hallita kielten eri tyylit ja rekisterit sekä olla kirjallisesti lahjakas. Tämän lisäksi kääntäjän tulee tuntea lähde ja kohdekulttuurin ominaisuudet, jotta kääntäminen kielten välillä olisi mahdollista. (Ingo 1990, 29 31; Vermeer 1998, 50.) Viittomakieltä käännettäessä ei siis riitä hyvä kielitaito, vaan tietämys kohdekulttuurista on välttämä